Inkvisiittorin omatunto

kalmantanssi 2Milja Kauniston Kalmantanssi (Gummerus, 2014) on Synnintekijän looginen jatko-osa, joka seuraa suomalaisen papin Olavi Maununpojan paluuta jatko-opintojen pariin Pariisiin, mutta mikään ei estä lukemasta näitä kahta teosta itsenäisesti. Teoksen nimi viittaa mustaan surmaan ja hirvittävään näkyyn, joka kohtaa Olavia Pariisin Viattomien hautausmaalla 1430-luvulla: se on täynnä kansantajuisia runoja ja maalauksia massatuhosta. Yksi runoista kutsuu danse macabreen, kalmantanssiin. Kuolema on kaikkialla läsnä ja kaikki kynnelle kykenevät ovat paenneet kaupungin likaisia köyhäintaloja maaseudun väljemmille vesille. Hautausmaalla Olavin yrittää ryöstää nälkiintynyt kerjäläiseukko. Armollisena kristittynä Olavi kuitenkin vie eukon mukanaan Sorbonneen ja pestaa tämän pyykinpesijäksi.

Olavi Maununpoika katuu aiempia syntejään synkissä tunnelmissa. Hän on pettänyt opiskelutoverinsa Miracle de Servièresin ja langennut Suomessa lihalliseen syntiin porvarisrouva Birgitan kanssa, mistä on syntynyt äpärälapsi. Varakas rouva kiristää köyhää pappismiestä elatusmaksuilla, vaikka lapsi on kirjattu naisen avioliitossa syntyneeksi. Kaiken kukkuraksi häntä kiristää ja painostaa Sorbonnen teologian opintojen ylin auktoriteetti piispa Couchon. Sorbonnen kampuksella on käynyt väkikato opiskelijoiden paettua tappavaa tautia kotikonnuilleen, joten vähäisemmätkin ja opinnoissa huonommin menestyneet pääsevät nyt huomattaviin tehtäviin. Piispan petikaveriksi ennen aikojaan vanhentunut ja itseään huonosti hoitanut homssu-Olavi ei enää kelpaa, mutta häntä tarvitaan epämiellyttävään tehtävään, johon moni ei suostu. Tämän lisäksi Olaville luvataan englantilais-saksalaisen kansakunnan johtajuus, mikä lupaa miehelle lokoisia oloja.

Epämiellyttävä tehtävä ei ole yhtään vähemmän kuin inkvisiittorina toimiminen mystiselle, sotahullulle Lorrainen neitsyelle, joka odottaa kuolemantuomiotaan. Lukija pääsee seuraamaan intiimejä kuulusteluja Jeanne D’Arcin kuolemansellissä, joissa nuoren kapinallisen oppineisuus  ja säätyyn kuulumaton ylväs käytös hämmentävät Olavi Maununpojan. Romaanin jännitysnäytelmät keskittyvät Jeanne D’Arcin ja Miracle de Servièresin noituus- ja säädyttömyysoikeudenkäynteihin, joissa molemmissa strategiana on piilottaa poliittinen kähmintä sukupuolisiveyssyytösten taakse. Tämä muistuttaa paljon tämän päivän uskonnollisista homovainoista: keskittymällä vihaamaan homoja esimerkiksi köyhät kehitysmaat saattavat onnistua piilottamaan eliitin harjoittaman korruption ja köyhien ryöstöviljelyn. Pystyttämällä viihteellisiä mestauslavoja ja rovioita kaupunkien paalupaikoille on aina saatu kansan huomio pois asioista, joista kenkä varsinaisesti puristaa.

Kalmantanssissa on vähemmän seksi- ja mässäilykohtauksia kuin Synnintekijässä ja enemmän raskasta historiallista analyysia. Synnintekijä oli ehkä astetta humoristisempi ja aistivoimaisempi kuin Kalmantanssi, jossa päästään luultavasti itse asiaan, katolisen kirkon syvään naisvihaan ja homofobiaan. Teosta voi lukea monella tasolla, myös nykyajan vähemmistöjen oikeuksista käsin. Itse olisin ehkä viehättynyt enemmän ”pienemmästä” tarinasta kuin ikonisen Jeanne D’Arcin todellisen identiteetin etsinnästä –  vaikka tuon ihmenaisen Miracle de Servièresin ja hänen yhtä lailla kapinoivan Beatrix-äitinsä tarinat olisivat sinänsä riittäneet pitämään jännitystä yllä. Tämäkin on makuasia, ja luulen että eurooppalaiseen naishistoriaan vähemmän perehtyneelle nuoremmalle lukijakunnalle tässä on juuri tarvittava määrä taustatietoa sytyttämään historiallisen fiktion kipinä.

Ihminen on puu joka kaatuu

hiltunen_sysipimeaAloitetaan mainoksella: Pekka Hiltusen dekkarin Sysipimeä (2012) saa nyt ilmaiseksi sähköisenä, jos liittyy ElisaKirjat-palveluun. Hiltusen tuotantoon olenkin tutustunut vain digitaalisesti: luin äskettäin lukunäytteen hänen uusimmastaan, Isosta (2013), joka käsittelee liikalihavuutta. Lupaavaa tekstiä se erityisesti ja nämä kaksi rinnakkain vihjaavat jo kirjailijan temaattisesta monipuolisuudesta.

Sysipimeä on Lontooseen sijoittuvan Studio-sarjan toinen osa, mutta sen voi hyvin lukea itsenäisenä teoksena menettämättä mitään. Dekkari kertoo kahdesta suomalaisesta nuorehkosta naisesta Liasta ja Marista, jotka ovat jonkin sortin freelancer-etsiviä muiden töidensä ohella. Lia on virallisesti graafinen suunnittelija ja Mari psykologi. Mari on onnistunut ovelien osakesijoitustensa turvin hankkimaan itselleen ja ystävilleen Lontoosta työtilan The Studio, ja siellä työskentelevän ystäväporukan on vaikea pysyä rikosten ratkaisusta erossa. Brittikollegoille suomalaisnaisten tarmo on jatkuvan vitsailun aiheena, mutta naisten integraatio brittiyhteiskuntaan on sen verran pitkällä, ettei heitä aina tunnisteta suomalaisiksi.

Sysipimeä voi olla järkyttävääkin luettavaa, sillä siinä ratkotaan raakoja homomiehiin kohdistuvia sarjamurhia, joita kaikkia yhdistää snuff-videot. Murhaaja levittää surmavideoitaan YouTubessa häkkeröimällä tuntemattomien ihmisten tileille, ja videot leviävät netissä kuin häkä osoittaen samalla nykymaailman sairaalloisuuden. The Studion porukka saa murhista nopeammin teknisiä tietoja kuin poliisi, ja lähettää poppoon vanhimman henkilön, ruotsalaisen Bertil Bergin vakoilemaan surmaajaa, mutta Berg tulee myös murhatuksi sivullisena. Bergin kuolema aiheuttaa hänen kollegoissaan maansurun, syvää ahdistusta, mutta myös suuremman tahdon saada sosiopaatti kiinni ennen poliisia. ”Ihminen on puu joka kaatuu” on kirjassa viljelty motto ihmisen haavoittuvuudesta ja erityisesti väkivaltavideoiden katselun perverssiydestä.

Teoksessa päästään rikollisen jäljille aina Sansibarin saarelle saakka, mikä kaikessa kauheudessaan oli myös teoksen kaunein osio. Sansibarilla high tech-laittein varustettu iskuryhmä joutuu toimimaan osittain ilman sähköä, koska saari on jo ollut kuukausitolkulla puolipimeä hallituksen saamattomuuden vuoksi. Sansibar on tapahtumien kulminaatiopiste siksi, että murhat liittyvät mystisellä tavalla Freddie Mercuryyn, sairaalloiseen fanitukseen ja Queenin laululyriikkoihin. Sansibarhan oli Mercuryn alias Farrukh Bulsaran synnyinsaari, jolla Queen-fanit edelleen käyvät pyhiinvaelluksilla, vaikka saaren islamilainen hallinto ei ilmiöstä pidä. Tästä osiosta huomaa, että Hiltunen on myös matkatoimittaja  ja nykyään Mondo-lehden päätoimittaja. Sansibarin kulttuuria, paikkoja ja arkkitehtuuria kun kuvataan pikkutarkan asiantuntevasti.

Toinen kiinnostava sivujuonne oli Mari-psykologin lapsuudentausta. Mari oli koulutettu sisaruksineen kotikoulussa, jota piti heidän kasvatustieteilijä-äitinsä tieteellisen kokeilun nimissä. Mari oli elänyt eristyksissä muusta maailmasta myöhäiseen teini-ikään saakka, jolloin hän vanhempiensa eron kautta vapautui ihmislaboratoriosta. Marin paikoitellen arvaamaton käytös ja äärimmäinen yksityisyyden tarve liittyy lapsuuden traumoihin. Koska olen ollut itse kiinnostunut kotikouluilmiöstä ja lueskellut joskus aiheeseen liittyviä blogeja ja artikkeleja, olin otettu siitä, että Hiltunen otti tämänkin aiheen käsiteltäväksi. Kovin paljon muuta Suomi-sisältöä teoksessa ei ole, mikä on raikastakin, en nimittäin olisi jaksanut lukea Suomi-neitojen saunomisesta ja karjalanpiirakkatalkoista.

Dekkariksi tämä oli yllättävän laaja-alainen, humaani ja kriittisiä kysymyksiä herättävä puheenvuoro medioiden vallasta ihmisten arjessa. Teknistä taustatietoa häkkeröinnistä ja mikrokameroista oli minun makuuni liikaa, mutta ehkä jotkut lukijat kaipaavat juuri tuonlaista uskottavuutta. Luen varmasti sarjan ensimmäisen osan, Vilpittömästi sinun, jos se eteen tupsahtaa, ja odotan jo uusia osia innolla.

Tukka hyvin Hararessa

HarareZimbabwelaisen Tendai Huchun esikoisromaani The Hairdresser of Harare (2010) tuntui alussa tyypilliseltä ”hyvän olon Afrikka”-romaanilta, joita olen jo lukenut ainakin skotlantilaisen Alexander McCall Smithin Mama Ramotswe-sarjan muodossa. Hyllyssäni on myös Gaile Parkinin Ruandan sodan jälkeiseen uudelleenrakennustilaan sijoittuva Baking Cakes in Kigali (2009), jossa myös esitetään neuvokas naisyrittäjä ja yhteisön sielu työn touhussa. ”Hyvän olon” kirjojen kirjailijat tuntuvat olevan pääsääntöisesti valkoihoisia entisiä tai nykyisiä ekspatriaatteja, jotka tuntevat hyvin länsimaiden kirjalliset markkinat. Nämä teokset eivät ole kauttaaltaan huonoja, niistä ei vaan jää vahvaa muistijälkeä.

Huchun kirjan hankin, koska luen vakavissani zimbabwelaista kaunokirjallisuutta. Tässä blogissa olen jo arvioinut ainakin Pettina Gappah’in riemastuttavat novellit; ennen blogin aloittamista tuttavuuksiini ovat kuuluneet Tsitsi Dangarembga, Yvonne Vera, Alexandra Fuller, Irene Sabatini ja Brian Chikwava. Hararen kampaajista kertova teos ei luvannut poliittista kauhua, silmitöntä väkivaltaa tai globaalin köyhyyden syväanalyysia, mutta vaikutti tarpeeksi juurevalta tulla otetuksi vakavammin kuin pelkkänä harmittomana viihteenä.

Viihteellisyys ilmenee Huchun kerronnassa kielen tasolla – tämä ei ole sillä tavalla tiivistä kaunokirjallista proosaa kuin esimerkiksi viimeksi arvioimani kongolainen Broken Glass. Huchu kirjoittaa arkisesti ja suoraviivaisesti käyttämättä monimutkaisia kielikuvia. Välillä kuvittelin lukevani pedagogisesti suuntautuvaa nuorisokirjaa, välillä taas sosiologista raporttia luokkaerojen kehityksestä. Zimbabwen nykytilanteesta Huchu osaa kertoa tavalla, jonka Afrikan diktatuureista, korruptiosta ja talouskehityksestä mitään tietämätönkin voi helposti ymmärtää.

Asetelma on seuraava: Hararen parhaaksi kutsutussa kampaamossa (kauneusalan yrityksiä ei ylipäänsä tässä miljoonakaupungissa ole montaa) työskentelevä yksinhuoltajaäiti Vimbai saa työkaverikseen itseään nuoremman ja trendikkäämmän Dumin, nuoren miehen, joka osaa kädenkäänteessä tehdä tavallisista naisista filmitähden näköisiä. Paikan silmäätekevät asiakkaat huomaavat Dumin taidot ja Vimbai jää kateellisena ”lehdelle soittamaan”. Kahden kampaajan välinen kilpailuasetelma hiertää koko työpaikan suhteita. Dumin astuttua ruotuun kampaamon asiakasluku  moninkertaistuu ja yritystä laajennetaan. 90% työttömyyden kanssa kamppailevassa Zimbabwessa kampaajanuoret kuuluvat jonkinlaiseen taloudelliseen eliittiin, eikä kellään ole varaa leikkiä työpaikan kustannuksella. Vimbaillakaan ei ole varaa maksaa sähkölaskujaan, ellei keksi keinoa jakaa asumiskustannuksia. Kohtalon oikusta uudeksi asuinkumppaniksi päätyy juuri asuntonsa menettänyt Dumi, jonka perhetausta on mystinen ja jonka tuhlaileva elämäntapa herättää Vimbaissa epäileviä kysymyksiä.

Vimbai ja Dumi ovat molemmat sydämellisiä ja moniulotteisia hahmoja, joihin lukijan on helppo samastua. Naiivista mustavalkoisuudesta teoksen pelastaa se, ettei siinä oikeastaan ole hyviksiä eikä pahiksia – nuorten työnantaja Mrs Khumalo ei ole ahne riistäjä, kampaamon hankalin asiakas on melko manipulatiivinen ja pahansuopa, mutta hänenkin käytöksensä selittyy vaikealla aviokriisillä, ja jopa Mugaben vaimo esitetään ihmisenä.

Länsimainen lukija saattaa pian arvata, että romaanissa käsitellään homofobiaa. Homo kampaaja kun on melko itsestäänselvä nykydraaman ja saippuaoopperoiden hahmo. Helluntaikirkossa käyvälle, miehiin pettyneelle Vimbaille kaikki avioliiton ulkopuolinen seksuaalisuus on syntiä, eikä hän olemuksellaan kutsu uusia miehiä elämäänsä. Siksi Vimbai ei osaa lukea lähipiirin antamia vinkkejä Dumin menneisyydestä – pojan äiti uskoo, että kampaajatyttö on viimein onnistunut parantamaan jälkikasvunsa kuolemansynnistä, ja tämä otetaan avosylin perheenjäseneksi, vaikka ystävät eivät seurustelekaan. Hirvittävän hyvin ei tässä käy, mutta kukaan ei silti kuole.

Toisella tasolla romaani kertoo Zimbabwen poliittisen eliitin kleptokratiasta, ostoskeskuksista, joihin tavallisella kansalla ei ole mitään asiaa, aidatuista asuinkomplekseista, joiden pihalla voi seistä useampikin Hummer-jeeppi kerralla. Se kertoo myös tämän päivän mustan ja eilispäivän valkoisen eliitin suhteesta, niistä vähäisistä valkoisista, jotka jäivät maahan asumaan vuoden 1980 vallanvaihdon jälkeen. Kampaamoyrityksen luotettavin alihankkija on valkoisten farmarien jälkeläinen Trina, joka onnistuu tuomaan Etelä-Afrikasta länsimaisia hiustuotteita sopuhintaan ja vaihtaa nämä mielellään elintarvikkeisiin, sillä rahan arvo on maassa melkein mitätön. Trinan vierailuja odotetaan, sillä usein tämä tuo naisille kaupanpäällisiksi esimerkiksi tamponeja, luksustuotteita, joita ei Zimbabwen kaupoista saa rahallakaan. Joillekin vaikutusvaltaisille asiakkaille, kuten naisministeri M:lle, valkoisen naisen näkeminen kampaamon tiloissa on kuitenkin liikaa. Paikalle kutsutaan ”sotaveteraanit” eli työtön miessakki uhittelemaan ja häätämään valkoisia pois mustan eliitin mansikkapaikoilta. Rotu- ja luokkasuhteiden kuvaajana Tendai Huchu onkin elementissään. Hän onnistuu tekemään sen huumorilla, etsien mahdollisuuksia sovintoon ja uuteen yhteisymmärrykseen.

Luulin teeman valinnasta ja kirjoitustyylistä automaattisesti, että kirjailija olisi nainen, mutta Huchu onkin nuorehko mies (s. 1982). Hän kirjoittaa meille Skotlannista käsin. Odotan häneltä uusia teoksia ja toivon, ettei Hararen kampaajista tulisi kirjasarjaa, sillä hänellä on taatusti muita, yhtä herkullisia aihepiirejä taskut täynnä.

Fantastista homojen hommaa

juurikasvua_kastelua_480Satuin näkemään TV:stä YLE:n vuonna 2009 tulleen Saara Saarelan ohjaaman minidraaman Juurikasvua uudelleenlähetyksen. Kaksiosaisessa sarjassa seurataan Mikan (Antti Luusuanniemi) ja Ricun (Ville Myllyrinne), helsinkiläisen homoparin rantautumista pohjoispohjalaiseen pikkukuntaan. Mika on saanut kunnasta paikan lääkärinä ja Ricu seuraa perässä edustusvaimona, joka pian onnistuu työllistämään itsensä kampaajana. Pariskunnan tavat ovat auttamattoman elitistiset ja ikävä Stockan herkkua ja sushibaareja kohtaan on välillä ylitsepääsemätön. Arvata saattaa, että paikallisen väestön asennemaailma kliseistä homoparia kohtaan on heti kättelyssä nurja, mutta pikkuhiljaa pariskunnasta stereotyyppisempi, dramaattisempi ja ärsyttävämpi osapuoli Ricu onnistuu sulattamaan paikkakunnan naisväen sydämet. Mikan sopeutuminen on mutkikkaampaa, sillä hän joutuu homofobian lisäksi taistelemaan kunnan minimaalisista resursseista. Terveyskeskukseen ei saada ajanmukaisia laitteita eikä tietokoneita, lähetteitä erikoislääkärille pitäisi minimoida, eikä parille luvattu keittiöremonttikaan meinaa onnistua.

Ricun hahmo on suorastaan karnivalistinen eikä Mikakaan jätä katsojaa kylmäksi. Vaikka sarja pääosin keskittyy pariskunnan suhdevääntöön, on tässä paljon muutakin yhteiskunnallista sisältöä. Saarela ottaa mainiosti kantaa mm. kaupunkilaisten downshifting– ajatteluun ja maallemuuttoon liittyvään idealismiin, joka usein rapisee jo ennen kuin ensimmäisiin lumitöihin päästään. Vaikka tunnen Pohjanmaata huonosti, tunsin pääseväni hyvin sisälle mielenmaisemaan. Lakeuksien kuvaus on poeettista ja romantisoivaa, mikä tuo hyvää vastapainoa irvokkaillekin kohtauksille. Paikalliset esitetään mielestäni realistisesti, esim. terveyskeskuksen henkilökunta on loppujen lopuksi sympaattista porukkaa, vaikka alussa karsastavatkin Mikan elvistelyä kahvihuoneessa. Kunnanjohtaja esitetään kunnon ketkuna, opportunistisena selkäänpuukottajana, joka pönötyksestään huolimatta kärsii yksityiselämässään vaimonsa uskottomuudesta ja alisuoriutujapojan vetkuilusta.

Olen hirvittävän huono television katsoja ja harvoin mikään sarja jättää minuun syvempää muistijälkeä. Downton Abbeyn päätettyä minulla ei ole ollut mitään varteenotettavaa sarjaa seurattavana. Tätä olisi jaksanut seurata vaikka koko vuoden, niin herkullista ja hersyvää sarjan huumori oli. Pidin tästä enemmän kuin esim. siirappisesta Karjalan kunnailla-sarjasta tai Kemijärvelle sijoittuvasta Taivaan tulista (kumpaakin olen tosin seurannut vain toisella silmällä, kun ne eivät onnistuneet vakuuttamaan). Toivoisin YLE:ltä lisää samantyyppistä laatudraamaa, jossa vaikeistakin asioista puhutaan sellaisina kuin ne ovat.

 

Oregonin itkevä puu

crying treeJoulunpyhien kirjapuutostaudissa tuli raivattua kirjahyllyä, ja sieltä löytyi joskus viime vuonna Amazonista tilaamani (nimen perusteella pakistanilais- tai bangladeshilaistaustaisen?) Naseem Rakhan The Crying Tree. Muistaakseni jossain vaiheessa viime vuonna tein tilauksen romaaneista, jotka kertovat sisarussuhteista. Ja Rakhan teoksen lisäsin listaan hakusanojen perusteella vain siksi, että nimi viittasi monikulttuurisuuteen. Amazonista on liian helppo tilata kirjoja halvan hinnan, kannen ja takakannen lyhyen selostuksen perusteella.

Ylläri ylläri, Rakhan teos ei kertonutkaan eteläaasialaisten muslimien sopeutumisesta uuteen kulttuuriin. Siinä on perusangloamerikkalaisia ja afroamerikkalaisia kohtaloita, surullinen perhetragedia ja kahdenkymmenen vuoden yksinäisyys. Pidin teosta huolimattomana heräteostoksena, jonka jätin hyllyyn makaamaan puoleksi vuodeksi.

Romaanissa poliisin kiltti ja herkkä teinipoika Shep murhataan, ja murhaaja, toinen teini-ikäinen nuorisorikollinen Daniel saadaan kiinni piakkoin paikallisesta saluunasta. Tapahtumapaikkana on Oregonin maaseutu, jonne tuuli tuo valtamerellisiä vaikutteita rannikolta, mutta jossa asutaan niukkuuden ja työttömyyden kurjimuksessa. Murha on osavaltion ensimmäinen kuolemantuomion saanut tapaus seitsemään vuoteen, ja Daniel Robbin odottaa sen toteutusta osavaltion vankilassa yhdeksäntoista vuotta. Poika haudataan eksoottisen ”itkupuun” alle, mutta perhe muuttaa takaisin kotikonnuilleen keskilänteen, eikä palaa kertaakaan haudalle. Suru on liian murskaava, ja se eristää perheen jäseniä edelleen toisistaan.

Shepin äiti Irene alkoholisoituu ja katkeroituu, hän ei enää pysty käymään töissä eikä hänen elämälleen tunnu löytyvän tarkoitusta. Tilanne paranee vasta siinä vaiheessa, kun Shepin pikkusisko Bliss on valmistumassa high schoolista. Tälloin Irene herää ja hänen elämäntehtäväkseen nousee tytön saattaminen yliopisto-opintoihin. Kummankaan vanhemman suvussa ei ole ollut tapana opiskella, ja paikallisen yhteisön suhde koulutukseen on torjuva. Bliss pääseekin ainoana luokaltaan yliopistoon, hän saa hyväksymiskirjeen joka yliopistosta, jonne on hakenut. Tytär lähtee lukemaan lakia, osittain hyvittääkseen veljelleen tapahtuneen vääryyden. Hän saa työpaikan yleisenä syyttäjänä, ja hänen elämäntehtävänään on saattaa murhaajat vastuuseen teoistaan.

Juoni on täynnä yllätyksiä, pojan kuolema ei tapahtunutkaan kuten aluksi luultiin. Irene-äiti yllättää perheensä ja sukunsa antamalla anteeksi Daniel Robbinille monumentaalisin keinoin, mutta isä Natella on myös jotain tunnustettavaa perheelleen. Romaanissa on kaksi suurta teemaa: Yhdysvaltojen kuolemanrangaistuskäytäntöjen kriittinen tarkastelu ja homofobia. Pojan vanhempien kannat menevät kummassakin aiheessa traagisesti ristiin. Tarina on kerrottu hyvin arkisten ja arkisuudessaan melkein huomaamattomien henkilöiden näkökulmasta, mikä lisää kerronnan voimallisuutta.  Teoksessa on pieniä ihmisiä ja syrjäseutuja, joille ihmiset jumittuvat, joiden geenipooli on harvinaisen pieni ja joilta fiksunkaan nuoren ei ole helppoa lähteä maailmalle kannustuksen puutteessa. Välimatkat ovat pitkiä ja monille isoin irtiotto arjesta on viikottainen hamstrausreissu lähimmän kaupungin ostarille. Hei, kuulostaa jotenkin tutulta. Olisinko joskus elänyt tuollaisessa paikassa? Järkyttävien tapahtumien kuvausta tasapainottaa Oregonin metsien, erämaiden ja kansallispuistojen jylhän luonnon läsnäolo.

The Crying Tree on tasapainoinen, huolella suunniteltu ja omaperäinen tarina surusta ja siitä selviytymisestä. Kerronta on perinteisen realistista, kieli melko yksinkertaista, mutta juoni on tarpeeksi kinkkinen mielenkiinnon säilyttämiseksi loppuun saakka. Suosittelen teosta kaikille, jotka haluavat tutustua amerikkalaiseen arkeen ilman hössötystä, sokerikuorrutusta tai viikottaista botox-käsittelyä.