Kullankaivajina Berliinissä

IMG_1892Kävin viime maanantaina Berliinin juutalaismuseossa, mikä teki minuun suuren vaikutuksen. Olen tutustunut museon kotisivuihin viime vuosina moneen otteeseen, ja odotukset olivat korkeat, mutta paikan emotionaalista vaikutusta en osannut arvata. Tuntui myös hieman oudolta asua muutama päivä nurkilla, joista tiesi tuhansien lähteneen aikanaan Auschwitzin junaan.

Museossa toki oli muutakin antia kuin holokaustin historiaa, ja opin paljon sen Jerusalem-aiheisesta näyttelystä, jossa esiteltiin turismin esihistoriaa. Juutalaiset ovat luultavasti kansa, jotka ovat keksineet matkamuistot, ja kristittyjen toiviomatkalaisten rahastuksesta on alkanut turistikrääsän markkinointi.

IMG_1882Juutalaismuseon kauppa oli minulle hankala rasti, koska olisin kirjamellisesti halunnut ostaa tyhjäksi koko putiikin. Ostin vain yhden romaanin ja kaksi postikorttia, ja matkani keskeiseksi lukukokemukseksi nousi Christopher Isherwoodin (1904-1986) romaani Goodbye Berlin (1939, Vintage Classics). Minulla on joku muistijälki tästä vasemmistolaisesta homokirjailijasta, vaikka en ole hänen teoksiaan aiemmin lukenutkaan. Isherwood ei itse ollut juutalainen, mutta tässä teoksessa puolet hahmoista ovat. Kirjan ymmärtämiseksi on olennaista tietää, että Isherwood tuli karkotetuksi Saksasta vasemmistolaisten mielipiteidensä vuoksi, ja että romaani on vahvasti autofiktiivinen.

Romaanin kertoja, Herr Issyvoo, on nuori englannin yksityisopettaja ja kirjailijanalku,  joka elää alivuokralaisena berliiniläiskodeissa 1930-luvulla. Vuosien varrella miehen elintaso heikkenee, ja hän joutuu koko ajan muuttamaan köyhemmille alueille. Pisimmän aikaa hän asuu neiti Schröderin luona, joka pitää jonkin sortin asuntolaa isossa kaupunkiasunnossaan. Kimppakämppään mahtuu niin juutalaisia, maahanmuuttajia kuin natsien kannattajia, ja ilmapiiri on välillä kovin jännitteinen. Varsinkin naispuolisilla vuokralaisilla on välillä värikästä rakkauselämää, kun taas miehet käyvät Friedrichstrassen bordelleissa ja peep show’ssa. Kertoja itse elää oman suuntautumisensa kanssa kaapissa, mutta ilmaisee rivien välistä kiinnostustaan paikallisiin komistuksiin.

Pidin romaanissa eniten kuvauksista tuon ajan lomanvietosta Itämeren saarilla ja Wannseen järvikohteessa. Neiti Schröder on ollut nuoruudessaan niin varakas, että on pystynyt lomailemaan kaukana Baltian maiden kylpylöissä, kun taas tavalliset berliiniläiset suuntaavat kotimaan kohteisiin. Rugenin saari on herra Issyvoon lempikohde, jossa hän majailee ystäviensä huviloilla ja nauttii vapaudesta kirjoittaa kalsarisillaan. Lomaidylliä kuitenkin varjostavat natsien leirikeskittymät, vaikka tuohon aikaan heidän kanssaan pystyi vielä väittelemään kaljapäissään krouveissa ja kievareissa.

Rugenin saarella herra Issyvoo ystävystyy nuoren Oton kanssa, joka on palkattu ”terapeutiksi” neurooseista kärsivälle englantilaiselle Peterille. Mahdollisesti Peter on myös seksuaalisesti kiinnostunut Otosta, mutta Otto käy vastoin hänen tahtoaan tansseissa vokottelemassa muijia. Otto on varsinainen peluri, joka pyörittää useampaa mimmiä ympäri maata kirjeenvaihtokavereina. Berliinissä hän asuu työväenluokkaisten vanhempiensa kanssa ullakkokämpässä Halleschen Torilla, huonomaineisella alueella, jossa viranomaiset tekevät jatkuvia terveystarkastuksia. Nowakin perheen kuvauksessa Isherwoodin tyyli lähentelee etnografista lähiötutkimusta,    jossa pohditaan myös yhteIMG_1889iskunnan suhdetta köyhyyteen.

Halleschen Torin metroasema ja sen läheiset nurkat tulivat Berliinin-reissun aikana tutuiksi, ja nurkat tuntuivat edelleen suht nuhjuisilta. Oletin alueen kuuluneen Itä-Berliiniin johtuen sen sovjettyylisestä kerrostalokannasta, mutta Kreuzberg kuului amerikkalaisten vyöhykkeelle. Itse Friedrichstrasse tuntui  siistiytyneen huomattavasti sitten 1930-luvun, mutta Halleschen Torilla näkyi edelleen tuo historiallinen ”rouhevuus”. Alueella tuntui asuvan paljon maahanmuuttajia, vajaakuntoisia aikuisia ja vasemmistolaisen oloisia maailmanparantajia, ja koko alue pursusi kaiken maailman ”sosiaalikeskuksia”. Tämä alue oli lähempänä keskustaa kuin ”varsinainen” Kreuzberg, eli se tunnettu hipsterivyöhyke, jossa pystyi syömään koko maailman yhdeltä lautaselta. Halleschen Torilla ei ainakaan näkynyt NIMBY-ilmiötä, vaan olin aistivinani siellä jotain kummallista solidaarisuutta.

Goodbye Berlin tuntui hämmentävän modernilta kertomukselta, jossa oli monikulttuurisia, feministisiä ja sateenkaarevia viboja. Nuorten brittien asema ”kullankaivajina” nauratti kovasti, vaikka kirjan tunnelmat olivat muuten paikoitellen ahdistavia ja pahinta mahdollista enteileviä. Kirja on kirjoitettu toisen maailmansodan aattona, jolloin keskitysleireistä ei vielä ollut yleistä tietoa. Brittien ja juutalaisten ystävyydet tuntuivat tässä loogisilta, varsinkin kulttuuripiireissä. Isherwood on myös taitava kuvaamaan arjen ksenofobiaa ja juutalaisvastaisia diskursseja, jotka hiipivät salakavalasti osaksi kollektiivista tajuntaa.

Luin tätä kirjaa muun muassa Hallesches Torin läheisessä feministikahvilassa, jossa oli latinoteema. Lukeminen kohteessa edistyi kuitenkin hitaasti, koska kaupungilla oli liikaa muuta tarjottavaa. En edes ehtinyt varsinaisiin kirjakauppoihin, mikä hieman harmittaa. Kirjoitan blogia nyt Vilnassa, jossa aion korjata tämän puutteen. Ehkä täältäkin löytyy joku täsmäteos, jonka siivillä voi fiilistellä juuri paikan päällä.

 

Mainokset

Pääsiäisrikoksia, osa 3 (Miami Vice style)

Muistojen murhaajaKerta kiellon päälle, eli vielä toinen katsaus amerikkalaiseen nykydekkarituotantoon. Sain kaverilta luettavaksi toisen uudehkon hittiteoksen, J.A.Kerleyn Muistojen murhaajan (HarperCrime, 2016, suom. Virpi Kuusela). Tässäkin on kyseessä suosittu sarja, jossa päähenkilönä on poliisietsivä. Carson Ryder-sarjassa on ilmeisesti liikuttu ympäri Yhdysvaltoja, mutta Muistojen murhaaja sijoittuu Floridaan.

Kerley ja äsken lukemani Michael Connolly ovat hyvin samantyyppisiä ”perusdekkaristejä”, jotka keskittyvät poliisin työhön eivätkä kikkaile niin paljoa kulttuurilla ja paikallisella historialla. Näitä hifistelydekkareita näkyykin tulevan paljon enemmän Euroopasta kuin Amerikasta. Kahdella putkeen lukemallani teoksella oli myös yhteistä kiinnostus seksuaalivähemmistöjen asemaan rikoksen uhreina ja myös tekijöinä. Lukukokemus oli jopa niin saumaton, että saatan sekoittaa niiden tapahtumia keskenään.

Carson Ryder on keski-ikää lähenevä sinkkumies, jonka elämää on pitkään varjostanut rikollinen ja persoonallishäiriöinen veli. Veli Jeremy on istunut pitkään vankilassa väkivaltarikoksista ja murhista, mutta on sieltä vapauduttuaan onnistunut rikastumaan sijoittajana. Veljen varjo on saanut Carsonin vaihtamaan asuinpaikkaa, opintoja ja identiteettiään, mutta joku outo lojaliteetti saa hänet edelleen ottamaan yhteyttä Jeremyyn, vaikka Jeremy kohteleekin häntä kuin persona non grataa.

Veljeyden teema laajeneekin tässä dekkarissa kiinnostavalla tavalla koskemaan myös käsitteillä olevia rikoksia, niiden tekijää ja uhreja. Dekkarista ei voi tehdä häiritsevää juonipaljastusta siksi, että rikosten tekijä paljastetaan jo alkumetreillä. Kirjassa käsitellään homoklubeista kidnapattujen miesten pahoinpitelyjä, kidutusta, raiskauksia ja murhia. Väkivalta kirjassa on poikkeuksellisen raakaa, mutta onneksi se tarjoaa myös paljon muuta, myös psykologisesti syvällistä, sisältöä.

Homoklubien lisäksi tässä tutustutaan sarjakuvien keräilyn skeneen, ja erikoiseen sarjakuvakauppaan, jossa käy asiakkaita yksityiskoneella Arabiemiraateista saakka. Sarjakuvakaupan pitäjä Gary Ocampo on sairaalloisesti ylilihava kolmikymppinen mies, jolla on vaikeuksia päästä ulos asunnostaan. Hän johtaa liikettään kameran ja mikrofonin avustamana valtakunnastaan, jonne pizzataksit tuovat kilokaupalla apetta. Gary on kuitenkin viime aikoina motivoitunut laihduttamaan, ja on ottanut tavoitteekseen päästä joku päivä matkustamaan Rion karnevaaleihin. Vaikka Garyn elämään liittyi hyvin traagisia piirteitä, tätä kuvausta oli huomattavasti kiinnostavampi lukea kuin seurata lukuisia tv:n lihavuusohjelmia.

Ylilihavien ihmisten asema amerikkalaisessa yhteiskunnassa on muutenkin kiinnostava. Tässäkin Gary oli suht menestynyt businessmies, jonka yritteliäisyyttä ei rajoittanut massiivinen elopaino. Ja toisaalta juuri businessäly mahdollisti hänen vahvasti itsetuhoisen elämäntapansa. Minusta oli kuitenkin raikasta lukea vaarallisesti ylilihavasta henkilöhahmosta, joka edustaa kirjassa muutakin kuin lihavuutta. Suomalaisessa kirjallisuudessa ja tv-tuotannossa kun lihavat hahmot ovat usein vammaisia pitkäaikaistyöttömiä, joiden tehtävänä on edustaa lihavuutta.

Carson Ryderin omassa hahmossa oli myös ripaus vaadittavaa Miami Vice-henkeä, varsinkin pukujen väreissä ja deittipaikkojen ravintoloiden valinnassa. Kirjassa syödään hyvin, nautitaan mielikuvituksellisia drinkkejä Tiki Taki-nimisessä ravintolassa ja keikaroidaan. Kuitenkin Carsonin henkinen kuormitus on sen verran raskasta, ettei hän oikein osaa nauttia edes huikean älykkään ja kauniin patologikollegansa Vivian Morningsiden seurasta.

Molemmat lukemani jenkkidekkarit olivat informatiivisia ja ansiokkaita, mutta Muistojen murhaajassa oli astetta koukuttavampi juoni kuin Yövuorossa. Noin yleensä tykkään lukea amerikkalaisia kirjoja, jotka sijoittuvat jonnekin muuanne kuin Hollywoodiin, Miami Beachille tai Manhattanille – siksi, että nämä paikat ovat ylirepresentoituja omien muistojeni lokeroissa. Mutta sekä Connollyn että Kerleyn kirjoissa mentiin niin teema edellä, että lopulta kliseiset ”hoodit” eivät haitanneet lukemista.

Luin jo Facebookin kirjallisuussivuilta jupinaa Connollyn teoksen käännöksen ”kukkasista”, ja myös Harper-kustantajalla on huono maine kääntäjien palkkaajana. Kielellistä kömpelyyttä olin havaitsevinani enemmän Connollyn kuin Kerleyn teoksessa. Äärimmäisen halvan vaikutelman taas antaa Kerleyn romaanin kansikuva, jonkamoista ankeutta en ole nähnyt sitten 1970-luvun. Kirja ei objektina herätä piirunkaan verran kiinnostusta, joten sen tod. näk. löytänevät pokkarihyllystä vain vannoutuneet tosifanit.

Vahvauskoisuuden syvästä kaapista

IMG_1873Kirjan uskonnot, niiden äärilaidat ja suhde normista poikkeavaan seksuaalisuuteen on aihe, joka yleensä saa aikaan vain ahdistusta ja mielipahaa. Oma mielikuvani islamista, kristinuskosta ja juutalaisuudesta on ollut, että juutalaisuus olisi pitkään ollut näistä vähiten tuomitseva homoseksuaalisuutta tai muuta sateenkaaren kirjoa kohtaan – tai että liberaalissa reformijuutalaisuudessa on yleensäkin ollut tilaa moniäänisyydelle ja -arvoisuudelle. Mielikuvani johtuu siitä, että noin puolet lukemastani feministisestä kirjallisuudesta (varsinkin akateemisesta) tulee naisilta, joilla on juutalaista sukutaustaa.

Juutalaisista juurista puhuminen on yhtä outoa kuin puhuisi jonkun henkilön kristityistä tai muslimijuurista. Eihän uskonto ole etnisyys eikä automaattisesti periytyvä piirre ihmisessä, mutta ehkä juutalaisten kohdalla tausta ”antropologisoidaan” siksikin, että harvoilla juutalaissuvuilla on tarkkaa kotipaikkaa maailmassa. Ja kai myös siksi, että uskonnon sisältä katsottuna jokainen juutalaisen äidin lapsi on juutalainen, huolimatta tämän omasta hengenelämästä.

Teksasilainen Leah Lax on kirjailija, jonka kohdalla voidaan puhua merkittävästä juutalaistaustasta. Hän syntyi 1950-luvun lopussa liberaaliin juutalaiskotiin, joka ei ollut erityisen hengellinen. Johtuen kodin epätasapainosta ja vanhempien lepsusta kasvatustyylistä hän löysi oman kapinan kanavansa uskonnosta, ja alkoi seurata hasidien Chabad Lubovitsch-liikettä 16-vuotiaana. Liikkeestä löytyi pian tuleva aviomies, joka kosinnan hetkellä vielä pukeutui farkkuihin, mutta pariskunta ajautui pian liikkeen syövereihin kykenemättä tekemään ainuttakaan päätöstä elämässään ilman rabbin siunausta.

Lax irtaantui liikkeestä 45-vuotiaana, alkoi kirjoittaa tosissaan, mutta kesti aikansa, ennen kuin omaelämäkerta sai muotonsa. Teos Uncovered: How I Left Hasidic Life, and Finally Came Home (She Writes Press, 2015) kuvaa seitsemän lapsen äidin lahkosta irtaantumisprosessia, ja samalla kaapista ulostuloa vahvan lyyrisellä otteella. Siinä on myös ilkikurista itseironiaa, johtuen juuri siitä, että kertoja teki matkansa aikana aktiivisia valintoja kohti hurskasta naiseutta ja äitiyttä. Ehkä juuri siksi, että hänen seksuaalinen identiteettinsä oli häilyvä jo nuorena, hän koki vetoa liikkeeseen, jossa naisen paikka, rooli ja tehtävät olivat etukäteen tarkkaan määritellyt. Tällaista äitiyttä ja naiseutta kun on helpompi ”suorittaa” kuin ulkona ”maailmassa”, jossa vaihtoehtoja eri tyylien ja elämäntapojen välillä on liikaa.

Täytyy muistuttaa, että kirjassa kuvataan ääriliikettä. Ääriliikettä, joka kuitenkin on tuon ajanjakson aikana paisunut perheiden suuren lapsiluvun vuoksi. Juuri tässä kuvattu Lubovitsch-liike on aktiivisin lähetystyössään, kun taas moni muu hasidien ”dynastia” tyytyy laajenemiseen reproduktion kautta. Lubovitsch pyrkii kutsumaan uskostaan etääntyneitä juutalaisia lähempään yhteyteen, ja sen erityisenä kohteena ovat yliopistojen kampukset ympäri maailmaa. Liike lähettää nuoria jäseniään palvelukseen vähän kuin mormonit, ja heillä on myös toimipiste Helsingissä.

Kirjassa on paljon kiinnostavaa ja herkkää kuvausta hasidien rituaaleista ja juhlista, joissa mystinen ekstaasi ja lakihenkisyys sekoittuvat omintakeisesti. Lax ei kirjoita hylkäämästään yhteisöstä skandaalinkäryisesti eikä koston hengessä, vaan itsetutkiskelevalla otteella. Tällainen ote on kai helpompaa henkilölle, joka on kasvanut sekulaarissa ympäristössä ja ehtinyt vähän opiskellakin ennen ”pyhän äitiyden” uraa. Jos taas ihminen on syntynyt ja kasvanut yhteisöön ja käynyt vain sen ylläpitämää koulua, silloin irtaantumisprosessi on vaikeampaa.

Kirja tarjoaa myös vertailukohdan kaikille, jotka ovat pohtineet suomalaisen lestadiolaisuuden asemaa. Monesti olen verrannut lestadiolaisia amisheihin, mutta sekään vertaus ei ole kovin osuva. Näissä juutalaislahkoissa ymmärrys naisen asemasta on hyvin samansuuntainen kuin lestadiolaisilla, mutta heillä (samoin kuin amisheilla) kiinnittäytyminen yli 200 vuotta vanhaan eurooppalaiseen folkloreen ja puoliksi kuolleeseen kieleen tekee lahkoista vielä vaikeammat ymmärtää. Hasideissa on myös se kiinnostava piirre, että heistä valtaosa asuu suurkaupungeissa (tässä asutaan Teksasin Houstonissa), ja siitä huolimatta he ovat onnistuneet kasvattamaan lapsensa täysin tynnyrissä.

Feminismin ja sateenkaariaktivismin suhteen tuntui, että Laxilla on ollut tarve palata sille 70-luvun kampukselle, jonka vapaamielistä menoa hän aikanaan vältteli ja paheksui. Välillä on tapahtunut paljon, ja tämän 40 vuoden historian läpi käyminen ei onnistu hetkessä. Feminististä esihistoriaa kirjan kirjoitusprosessissa edustaa myös Gloria Steinem, joka toimi Laxin sparraajana erään kirjoitusretriitin aikana.

Löysin muutamia muutakin hasidiomaelämäkertoja, joissa kirjoittajat tulivat vielä syvemmältä ”tynnyristä” kuin Lax. Esimerkiksi jotkut uskonnollisessa koulussa opiskelleet eivät osaa kunnolla englantia, ja monilla voi olla kirjoittamisen suhteen haasteita. Myös jotkut rohkeat hasidit ovat kertoneet elämänsä kipukohdista elokuvan tai standup-komedian muodossa. Palaan aiheeseen tulevissa postauksissa.

 

 

Kun vuosikymmenellä ei ole väliä

IMG_1854”Paluu arkeen” on minulla merkinnyt takkuista rytmin etsimistä ja ajallisia harhoja. Suoraan sanottuna viimeisen kuukauden ajan, varsinkin harmaina päivinä, minulla ei ole ollut merkitystä, onko päivä vai yö. Tämän vuoksi oli riemullista löytää hyllystäni romaani, jonka aika-akseli haastoi minua kunnolla alkumetreistä saakka.

Richard Masonin romaani Meren huoneissa (Gummerus, 1999, suom. Mika Tiirinen) kertoo yläluokkaisista brittinuorista, jotka elävät pitkälti omassa kuplassaan. Sen kertoja on 70-vuotias linnanomistaja James Farrell, joka on juuri jäänyt leskeksi ja palaa muistoissaan nuoruuteen, jolloin hän koki kolmessa vuodessa eläneensä enemmän kuin 45 vuotta kestäneen avioliittonsa aikana. Aikaharha alkoi siitä, että oletin Jamesin nykyisyyden sijoittuvan kirjailijan silloiseen nykyisyyteen, ja nuoruuden jonnekin 1940-luvulle. Ja toisaalta kirjassa kuvattavien nuorten arvomaailma oli sen verran vanhahtava, että se olisi voinut sijoittua myös 1800-luvulle. Jopa kultaisen 1920-luvun nuorisokuvauksissa oli enemmän kapinaa kuin tässä. Kuvittelin myös Masonin itsensä iäkkääksi kirjailijaksi valittujen teemojen vuoksi.

Muutaman kymmenen sivun luennan jälkeen huomasin, että pieleen meni. Mason oli vuonna 1999 22-vuotias esikoiskirjailija, joka kirjoitti omasta ikäluokastaan, tai hieman siitä vanhemmista tyypeistä. Siis omista aikalaisistani. Hän vaan tuntuu tykästyneen goottilaiseen tyyliin ja aikamatkailuun. James on Etonin ja Oxfordin käynyt muusikko, joka ei kuuntele vanhempiensa toiveita pankkiirin urasta. Hänen kapinansa kohdistuu vain ja ainoastaan viulunsoittoon, ja yliopiston jälkeen hän pääsee Guildhallin kuuluisaan konservatorioon opiskelemaan unelmiensa alaa.

Teoksen kolmiodraama muodostuu Jamesin, hänen parhaan ystävänsä Ericin ja nuoruudenrakastetun Ellan välille. He kohtaavat Prahassa, jonne Eric ja James ovat vetäytyneet tyhjentämään Ericin tädin, kuuluisan taidemaalarin hulppeaa perintöasuntoa. James ei aluksi halua ymmärtää Ericin homoseksuaalisuutta ja piilevää rakastumista häneen itseensä. Ella kokee jäävänsä kolmanneksi pyöräksi miesten kuviossa, ja he päätyvät Ranskaan selvittelemään välejään kohtalokkaalla tavalla.

Kirjassa käsitellään syyllisyyden teemaa varsin järein asein. James kokee syyllisyyttä sekä Ericin itsemurhasta että Ellan horjuvasta mielenterveydestä. Syyllisyyden laatikon hän oppii sulkemaan manipuloivan ja laskelmoivan Sarah-vaimonsa opastamana. Oikeastaan ainoa asia, joka paljastaa kirjan olevan nykykirjailijan kynästä, on terapiasävytteiden tunnepuheen paikoittainen runsaus.

Ihastuin kirjaan Praha-osion vuoksi, joka oli herkkää ja elämäniloista tykitystä verrattuna Lontoon seurapiirien tunkkaiseen kuvaukseen. Tuntuukin, että Mason on tahallaan korostanut sen tunkkaisia ja sisäsiittoisia piirteitä. Minua naurattivat monet asiat siinä, huolimatta traagisista teemoista. Konservatiiviselle Jamesille ulkomaille lähtö on harvinaisen suuri operaatio aikana, jolloin nuoret reilaavat huolettomasti ympäri Eurooppaa jo toisessa polvessa ja käyvät Erasmus-vaihdoissa. Myös kokaainin sniffaaminen jäykissä iltapukubileissä oli koomista, vaikka täysin todennäköistä. Ellan kihlajaiset ja sen kirjoittamattomat käyttäytymissäännöt menivät jo melodraaman puolelle, mutta se ei itseäni haitannut. Satunnaiset lipsahdukset saippuaoopperaan eivät haittaa tässä tyylilajissa, jossa tarkoituksena on kai näyttää etuoikeutetun eliitin elämäntavan ylilyöntejä.

Pidin kirjasta, vaikka tässä ei ollut yhteiskunnallisuutta senkään vertaa kuin Downton Abbeyssä. Pidin siitä muista syistä kuin yleensä pidän kaunokirjallisuudesta. Ehkä lähin sielunkumppani tälle olisi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, josta jäi vastaava ovela, pöllämystynyt fiilis. Tämän romaanin nuoret eivät olleet yhtä älykkäitä ja lukeneita kuin Tarttin akateemiset nerot, mutta heissä oli samaa herkkyyttä.

Kirjaa voi myös lukea dekkarina, vaikka ei tässä varsinaisesti rikoksia selvitetä. Murhia ja itsemurhia siihen mahtuu monia, ehkä liikaakin. Sen englanninkielinen nimi Drowning People on kuvaavampi kuin suomenkielinen, ja hukkumista voi käsitellä kirjaimellisesti ja metaforana. Loppujen lopuksi meren rannalla tässä viihdytään vain vähän, eikä teoksen ”paalupaikka”, Cornwallissa sijaitseva Setonin linnakaan nouse keskeiseksi tapahtumapaikaksi, vaikka kirjan alussa niin vahvasti oletin. Tästä huolimatta sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 23: ”Kirjassa on mukana meri”.

Kirjailijasta sain selvää sen, että hän vetäytyi julkisuudesta esikoisromaanin saaman huomion vuoksi, ja on julkaissut tämän jälkeen vain kaksi teosta. Mason ei välttämättä ammenna kaikkea teoksessa omasta elämästään, mutta ainakin itsemurhan ja homoseksuaalisuuden teemat tuntuvat omaelämäkerrallisilta. Hän on syntyjään eteläafrikkalainen, ja on kerännyt kirjatuloillaan varoja kotimaansa mielenterveyden hoitoon säätiön kautta, jonka hän nimesi itsemurhaan kuolleen siskonsa muistoksi. Kiinnostavaa on nähdä, nouseeko Etelä-Afrikka teemaksi hänen muussa tuotannossaan.

 

Terapeutti ilman kenkiä

IMG_1808Viikonloppuun oli mahdutettava pääntyhjennysdekkari, ja e-kirjastosta löysin Maarit Nurmen esikoisteoksen Epäilyksen alla (Myllylahti, 2017). Se on kompakti, ihmissuhdepainotteinen teos, jonka keskiössä on keski-ikää lähestyvä seksuaaliterapeutti Hanna Udd. Jos perinteistä ”suutarin lapset kulkevat ilman kenkiä”- sanontaa voi laajentaa, niin tässä teoksessa terapeutti vaikuttaa kengättömältä, ja ammatti-identiteetiltään horjuvalta rajatapaukselta.

Terapeutti-Hanna on naimisissa rikoskomisario Andersin kanssa, mutta mies on viime aikoina alkanut viihtyä ylitöissä aivan liikaa. Hanna työroolissaan joutuu enimmäkseen auttamaan puolisoja, jotka epäilevät kumppaniaan uskottomuudesta, ja tästä johtuva vainoharhaisuus saa Hannan myös tutkimaan Andersin puhelinta ja taskuja. Hanna jopa luulee, että hänen miehellään on suhde hänen asiakkaansa vaimon kanssa, sillä asiakkaan kertovat koordinaatit täsmäävät Andersin kiireiden kanssa. Hanna kuitenkin on avioliitossaan melko kädetön ja sokea. Kuinka hän kuvittelee pystyvänsä auttamaan muita?

Ylipäänsä tässä kuvatun yksityisen terapeutin työstä tuli nuhjuinen ja suojaton olo. Asiakkaiden vastaanottaminen yksin asunnossa, jossa ei ole tarvittavia turvajärjestelyjä, tuntuisi riskaabelilta bisnekseltä. Monet ensikertalaiset saattavat myös samastaa seksuaaliterapeutin työn seksityöhön, ja ottaa terapeutin ainakin fantasioidensa kohteeksi. Työolosuhteiden kuvaus olikin tässä kysymyksiä herättävää: mikä saa ihmiset investoimaan kalliisiin yksityisiin koulutuksiin, jos työn arki on näin epävarmaa ja turvatonta?

Pidin kirjan henkilögalleriasta ja yllätyksellisestä juonesta, mutta luin paikoitellen kökköä kieltä. Esimerkiksi sivuhenkilöiden ensiesittelyssä ei paljon mielikuvitusta käytetty, heistä kerrottiin usein ensi kättelyssä asuinpaikka, siviilisääty ja ammatti aivan kuin he olisivat olleet Hullunkuriset perheet-korttipakasta. Toisaalta esimerkiksi Vänskän, yksinäisen ja masentuneen homoseksuaalin urheiluhierojan ääni tuntui kökköydessään autenttiselta siksi, että hän oli lapsena kokemansa surun ja hylkäämisen vuoksi jäänyt tunnetasolla ikuisen teinin asemaan.

Kirja käsittelee ihan ansiokkaasti homofobiaa ja kaappihomojen kaksoiselämää, mutta varsin synkissä vesissä tässä uidaan, kun teoksen julkaisuvuosi on kuitenkin 2017.  Kirjailijan johtopäätökset kaapista tulemisen vaikeudesta ovat varsin pessimistiset, ja mahtuuhan teokseen aivan harvinaisen luupäinen homofobinen pappikin. Olisi kiinnostavaa kuulla seksuaalivähemmistöjen edustajien näkemyksiä henkilöiden uskottavuudesta.

Dekkarina teos tuntuu onnistuneelta siksi, ettei siihen ole tungettu liikaa henkilöitä eikä turhaa maisemamaalausta.  Teokseen mahtuu myös kunnon rikollisuutta ja makaaberia veren roisketta, eli kyse ei ole aivan pehmosta ihmissuhdedekkarista.

Teoksen kansikuva ei valitettavasti houkutellut ainakaan tätä lukijaa, ja vastaavaa murinaa olen toistuvasti ilmaissut Myllylahden teoksista.

 

 

 

Tuhlaajapojan poikien paluu

IMG_1728Väiteltyäni omaelämäkertateemasta ja kulutettuani 7 vuotta siihen liittyvään teoretisointiin, lopetin kategorisesti tuoreiden omaelämäkerrallisten teosten lukemisen. Olen kyllä tässäkin blogissa aika ajoin sortunut johonkin autofiktioon, mutta varsinaisia omaelämäkerrallisia tekstejä tulee luettua vain aniharvoin.

Poliitikkojen omaelämäkerrat varsinkin ovat olleet pannassa. En ole lukenut edes Barack Obaman sellaista.

Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen (Siltala, 2016) sai aikaan poikkeuksen tahtotilassani. Se ei ole perinteinen omaelämäkerta, jossa kerrataan saavutuksia ja julkista uraa, vaan se keskittyy enemmän identiteettiin ja nyky-yhteiskuntamme haasteisiin. Siinä puhuvat rinta rinnan taiteilija ja poliitikko, nautiskelija ja vastuun kantaja. Koin vastuullisuuden järeämpänä teemana kuin vapauden. Teos on syntynyt aikana, kun kansanedustaja Toivola oli isyyslomalla ja vähän sen jälkeen sairaslomalla työuupumisen vuoksi.

Toivolan julkista uraa olen seurannut jo ennen kuin hänestä tuli kansanedustaja. Eniten tiedän hänestä koulujen monikulttuurisuuskasvattajana. Olen hyvin harmissani siitä, ettei hänen uransa näyttelijänä lähtenyt käyntiin sillä intensiteetillä kuin mihin hänellä olisi varmasti ollut lahjoja ja voimavaroja. Tosin mediapersoonana, kouluttajana ja poliitikkona hän on varmasti saanut enemmän aikaan kuin jos olisi jäänyt Suomeen näyttelemään niitä muutamia harvinaisia mustan miehen rooleja.

Musta tulee isona valkoinen on puhutteleva teksti rohkeudesta. Se ei pelkästään kerro ihonväristä ja homoseksuaalisuudesta, tai rasismista ja homofobiasta, vaan siihen varmasti voi samastua, jos on koskaan kokenut pelkoa syrjään jäämisestä tai näkymättömyydestä minkään mahdollisen syyn vuoksi.

Teoksen vahvin narratiivi on läpi kirjan kulkeva kertomus Janin ja Berliinissä asuvan Daniel-veljen kohtaamisesta ja heidän päätöksestään matkustaa isänsä juurille Keniaan. Tuhlaajapojan poikien paluussa on jotain raamatullista ja eeppistä, vaikka Toivola ei kirjoitakaan vahvan uskonnollisesta kontekstista. Teos valottaa tärkeitä asioita sukulaisuudesta ja geeniperimästä. Jani Toivola koki Kenian-reissullaan vapautumista omaan kehoonsa liittyvästä häpeästä, sillä näki paikallisten miesten omaavan samanlaisia pakaroita ja päärynävartaloita kuin hänellä itsellään. Samoin kehon kieli ja puhetavat tuntuivat tutuilta, vaikka Jani ei ollut ennen New Yorkiin muuttoaan paljon ollut tekemisissä afrikkalaisten tai afroamerikkalaisten kanssa.

Toivola on ollut 39-vuotias kirjan julkaistessaan. Yllättävän paljon hän saa teokseensa ympättyä historian havinaa, humoristisessa muodossa. Tässä luetaan Anttilan ja Hobby Hallin postimyyntikuvastoja kuin Raamattua, kuunnellaan mummon kanssa Tarja Ylitaloa kasettimankalta, kärsitään sydänsuruista Glenn Medeiroksen tahdittamana ja päästään Maria Guzeninan vieraaksi MTV:n studioille Lontooseen. Perheen muutto Helsingistä Porvoon läheiselle maaseudulle vaikuttaa kasvavan pojan tarpeeseen myös kuulua lähiympäristöönsä siitä huolimatta, että paikalliset pojat pukeutuvat pilottitakkeihin. Saadakseen mitään jalansijaa yhteisössä hänen oli opeteltava imemään fritsuja tyttöjen kauloihin ja juomaan kotibileissä ”omppupomppua”.

Poliittisesti keskeisiä kysymyksiä teos on pullollaan, ja ehkä olennaisin liittyy valtarakenteisiin yleensä. Kenellä on oikeus tai pokaa julkisesti mitätöidä toisen ihmisen elämä ja murskata siihen liittyvät haaveet? Enemmistön ja vähemmistöjen suhteisiin liittyen teos ei keksi pyörää uudelleen, mutta toimii ihmisläheisenä todisteena taistelujen vakavuudesta ja niihin liittyvästä emotionaalisesta kuormittumisesta.

Olen myös yrittänyt saada Koko Hubaran Ruskeita tyttöjä käsiini, ja koen, että nämä teokset olisi hyvä lukea yhdessä. Itse koin tässä teoksessa oppivani eniten kenialaisista juurista ja sateenkaariperheen perustamisen suunnittelusta – kaapista ulostulosta ja koulumaailman sisäänkirjoitetusta rasismista ja homofobiasta olin jo lukenut ja kuullut Toivolalta itseltään aiemmissa konteksteissa. Kaiken kaikkiaan teos kuitenkin on koherentti ja huolellisesti työstetty kokonaisuus, joka ruokkii sekä sydäntä että älyä.

Valitettavasti ne, jotka tätä kirjaa eniten tarvitsisivat, eivät syvän asennevammansa vuoksi pysty siihen tarttumaan.

 

Dublinin kerma kuoriutuu

IMG_1623Irlantilainen chicklit: vaikea rasti minulle, joka olen joskus uhrannut vuosia maan ”vakavalle” feministiselle kirjallisuudelle. Nykyään luulisin vihreän saaren olevan Euroopan maista se, jossa väkiluku huomioonottaen asuu suurin määrä kevyen naisviihteen taitajia. Tämä kehitys hämmentää, kun tiedän, kuinka korkea taso maan varsinaisen kaunokirjallisuuden kentillä on.

Kathleen MacMahon on dublinilainen pitkän linjan toimittaja, joka on keski-iässä alkanut kirjailijaksi. Hänen toinen romaaninsa The Long, Hot Summer (Sphere, 2015) kertoo ainutlaatuisesta MacEnteen suvusta, jossa on kolmen polven ajan kaadettu myyttejä ja raja-aitoja. Suvun naiset ovat vahvoja, mutta osa katoliseen kasvatukseen kahlittuja; miehet osoittavat omalaatuisuuttaan helpommin. Aina matriarkka Deidrestä saakka suvun jäsenet ovat tottuneet olemaan parrasvaloissa ja kansallisessa mediassa; nuorempia polvia vaivaa myös ikävä lööppijulkisuus. Politiikka ja media ovat heidän kutsumusalojaan Deidren pitkän teatteriuran ulkopuolella.

Ensin hyvät uutiset: kirja ei ollut lainkaan siirappinen, ja hahmoissa oli ihailtavaa kehityskelpoisuutta. Irlantilaisen yhteiskunnan muutokset ovat narratiivin keskiössä alkaen päättymättömästä aborttitaistelusta päätyen talousihmeen jälkeisen takaiskun realiteetteihin. Huumoria viljellään paljon, ja päähenkilöiden itseaiheuttamat kriisit olivat jopa absurdeja. Komissaari Collinsin taipumus kleptomaniaan, ja hänen joutumisensa YouTube-videolle varastettuaan pippurimyllyn brysseliläisestä ravintolasta oli klassista irlantilaista craic: ia.

Sitten pyyhkeitä: MacMahonin kieli on arkisuudessaan latteaa, ja tuntui, että romaani oli kirjoitettu selkokielisyysvaade edellä. Juonellisesti teoksessa oli aineksia vaikka mihin, mutta kirjailijan rasittava tapa velloa tuotemerkkien, brändien ja kaupallisen median tuotteiden todellisuudessa tylsistytti kerrontaa. Tähtitoimittaja Alman kokema öinen silvontakaan ei tuntunut kovin jännittävältä, vaikka kirjassa oli oivia dekkarin tai trillerin siemeniä. Kirjasta puuttui särmä mielestäni siksi, että puolet sivuista kului henkilöiden ulkonäön ja kulutustottumusten kuvaukseen. Teosta lukiessa oli olo, että olisi seurannut jatkettua juorulehteä tai lifestyle-blogia.

IMG_1619Löysin teoksen Helsingin Kampin suutarin vaihtopisteeltä ja luin sitä Onnibusissa, autossa, mökillä ja eräässä lumotussa puutarhassa Mikkelissä. Liikkuva lukutapakin verotti keskittymistä, vaikka tuntui, ettei teksti vaatinut lukijaltaan paljoa. MacEnteen suvun saagassa päädyttiin moninaisiin sovituksiin sukupolvien, sisarusten ja eksien välillä, ja erityinen paino oli keski-ikäisten, varsin keskiluokkaisten hahmojen kipuilussa.

Pidin teoksen politiikkajuonteesta, vaikka se olikin täysin viihteellinen. Kahden Fianna Fail-puoluetta edustavan veljeksen nousu ja tuho oli eeppistä luettavaa, varsinkin, kun suvun muut jäsenet eivät mahtuneet konservatiivisen maalaispuolueen arvomaailman pirtaan. Homojen oikeuksia, avioeroa ja aborttia kirjassa käsitellään pontevasti, eivätkä teemat tunnu alleviivaavilta Irlannin kontekstissa. Suvun isoisän kaapista tuleminen 80-luvun alussa ja asettuminen elämään nuoren marokkolaisen rakastajansa kanssa muodostaa sopivan vastanarratiivin ääniä kalastelevien konservatiivisten nousukkaiden pintaliitokiillolle.

Maeve Binchyn lukijat saattavat lämmetä tällekin teokselle, ja jopa kannessa on tämän genren kuningattarien Binchyn ja Cecilia Ahernin suitsuttavat suositukset. Binchyn teoksissa on usein enemmän työväenluokkaisia ja maalaisia hahmoja, ja hänen maailmojensa arkisuuden pelastaa säkenöivä kieli. Ahernin teoksia en ole tainnut koskaan saattaa loppuun, tai ainakaan ne eivät ole jättäneet vahvaa muistijälkeä. Tämän romaanin luin sujuvasti loppuun, mutta jäin kaipaamaan lisää kierroksia.

IMG_1321Kirjan kesäinen kansikuvitus sopi hyvin Kenkäveron vanhan pappilan pitsihuvilaromantiikkaan ja kukkaloistoon. Lukeminen sijoittui myös loppukesän ainoisiin hellepäiviin, joten teoksen nimi asettuu ironisesti Suomen arktiseen todellisuuteen.

PS: Kotona minua odottaa Eimear MacBriden The Lesser Bohemians, joka on rankkaa joycelaista tykitystä alusta loppuun. En tiedä, saanko kirjaa koskaan loppuun, koska se on kielellisesti hirvittävän vaativa. Eli irlantilaisia naiskirjailijoita riittää moneen junaan.

PS2: Arvioin tämän nyt suomeksi, vaikka tarkoituksenani on tästedes kirjoittaa englanniksi niistä teoksista, joita ei ole suomennettu. Ajattelin arvioni palvelevan eniten suomalaisia Irlanti-faneja. MacMahonin esikoisromaani, Näin se päättyy, on julkaistu suomeksi Bazarin toimesta v. 2013.