Ajvarin makuinen kauhutarina

Teos: Pajtim Statovci: Bolla (Otava 2019)

Pajtim Statovci on yksi niistä nuoremmista suomalaisista kirjailijoista, joiden uraa seuraan sydän pamppaillen, ja samalla minun on ollut vaikea blogata hänen kirjoistaan. Ei siksi, että hän kirjoittaa seksuaalivähemmistöistä, vaan siksi, että tietämykseni Balkanin kulttuureista on niin puutteellinen. Statovci on tehnyt parhaansa paikatakseen tuota puutetta, varsinkin satujen, tarinoiden ja myyttien saralla, ja uusin teos Bolla jatkaa aiemmista kirjoista tuttua paikallisen kerronnan perinnettä.

Tiranan sydämessä pysyttiin pitkälti Albanian puolella, kun taas Bollassa katse keskittyy Kosovoon, varsinkin Pristinan kaupunkiin, joka ennen oli monietninen, ja joka onnistui karkottamaan sodan aikana ja sen jälkeen muut entiset jugoslaavit keskuudestaan. Tarina alkaa vuodesta 1995, jolloin nuori serbi Milos opiskelee sitkeästi lääketiedettä vieraassa kaupungissa. Kahvilan pöydässä hän kohtaa albaanimiehen, tarjoilija-Arsimin, joka myös opiskelee kirjallisuutta, mutta joutuu käymään töissä elättääkseen raskaana olevaa vaimoaan. Arsim on mennyt naimisiin totellakseen kuolemansairaan isänsä toivetta. Vaimo Ajshe on lempeä ja pitkämielinen, mutta jo ennen esikoisen syntymää on selvää, että käärme on hiipinyt aviovuoteen paratiisiin.

Milosin ja Arsimin salasuhde on tuhoon tuomittu, ei pelkästään siksi, että he ovat homoja, vaan myös etnisen jaon vuoksi. Molemmat joutuvat sotaan, vastakkaisille puolille, ja kummallekin tappaminen jättää pysyvät henkiset arvet. Arsim pääsee perheineen pakenemaan Suomeen, eikä hänellä ole mitään tietoa Milosin olinpaikasta. Netin laajentuessa hän yrittää etsiä kadonnutta rakastettuaan, mutta hän ajautuukin nettiseksin kavalaan maailmaan. Miehen asema perheellisenä kaappihomona ei yhtään kohene näennäisen liberaalissa Suomessa, vaan hän joutuu tuomiolle alaikäiseen haksahtamisesta. Vankilassa hän kuitenkin saa sielulleen hetkellisen rauhan, eikä karkotus Kosovoon tunnu kuolemantuomiolta. Näin Statovci kuvaa Arsimin kotiinpaluuta vankilan kautta:

”Ovi sulkeutuu, ja vastassa on hiljainen rappukäytävä, portaat, joihin matkalaukkujen kulmat kolahtelevat, ja sitten toinen ovi avautuu ja se johtaa päivään joka tuoksuu vaimoni hiuksilta ja avatulta pakastimelta, kelmeään kevätvaloon joka lainehtii läheisen metsän läpi – kuin hymy jonka väriään vaihtava vesi etenee rauskuna sisämaahan, nousee vuorille, pesee niiden arpiset selät.”

Vaikka Bolla on tiivis teos, siinä on ihmeen monia tasoja. Yksi lukukerta BookBeatin kautta ei vielä avannut kirjaa minulle kokonaan, koska minulla oli palvelun tilauksessa enää päivä aikaa. Kirjaa kannattaa lukea hitaasti, sen eri merkityskerroksia makustellen. Itse tässä luennan vaiheessa jäin eniten miettimään Arsimin maahanmuuton saagaa, ja varsinkin seksuaalirikoksista tuomittujen asemaa suomalaisessa oikeuskoneistossa. Kuitenkin ne kotimaahan jääneet ”bollat” olivat hänen tapauksessaan raskaampia taakkoja kantaa, ja kaiken kaikkiaan tarina on varsin traaginen.

Kirjassa myös hakataan vaimoa, mutta kulttuurisen käsikirjoituksen mukaan hakkaamisen saa anteeksi, jos palaa kotiin ruusupuskan kanssa. Onneksi Ajshe löytää omat voimavaransa, ja onnistuu pysymään jämäkkänä avioeroprosessin aikana. Balkanilaisia tunnelmia ja makuja tarjotaan kirjan suvantovaiheissa pehmentämään järkytystä, eikä mikään balkanilaistarina maistu oikealta ilman tuhtia tujausta ajvar-tahnaa ja Vegeta-maustetta.

Tässä vaiheessa olisi kiinnostavaa lukea kaikki Statovcin teokset uudestaan ja etsiä niiden välisiä punaisia lankoja. Tietyllä tavalla nämä teokset muodostavat trilogian, jossa sukupuolen, seksuaalisuuden ja etnisyyden merkityksiä määritellään uudelleen, aina uudesta näkökulmasta. Olen pitänyt kaikista teoksista tasavahvasti, mutta Tiranan sydäntä tavasin pisimmän aikaa. Bollan suhteen samaa ymmärtämisongelmaa ei ollut, mutta hätäisenä lukijana jäin jumiin ulkoisen tapahtumisen tasolle, ja varsinkin loppuosan pariin ahdistavaan kohtaukseen, jotka jyräsivät alleen alkuosien lyyrisemmät osiot.

Pajtim Statovci ja Hassan Blasim kuuluvat molemmat siihen kategoriaan kirjailijoita, joiden taiteilijuus ei ala Suomesta eikä pääty Suomeen. Blasimin kirjojen suhteen bloggauskynnys on ollut vielä korkeampi, Statovcista olen halunnut kirjoittaa siitäkin huolimatta, että havaintoni ovat olleet pinnallisia. Varsinkin, kun keskustelee vasta julkaistusta teoksesta, tuntuu, että teos pitäisi ymmärtää kokonaisuutena kannesta kanteen. Tällainen lukutapa on vanhakantaista, ja usein kiinnostavissa arvioissa voidaan keskittyä vähempään. Parasta kaunokirjallisuutta ei yleensä ymmärretä kokonaisvaltaisesti, eikä hotkaista elektronisessa palvelussa muutamassa tunnissa. Tämäkin teos ansaitsee enemmän tilaa ja aikaa kuin mitä juuri nyt pystyin sille antamaan.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 72/196: Kosovo.

Pekingin sapphisessa maailmassa

Teos: Emma Kantanen: Nimi jolla kutsutaan öisin (Gummerus, 2019)

Nuori nainen on lopettanut työnsä pelisuunnittelijana Rovion uppoavassa laivassa Helsingissä. Uusi työ odottaa Pekingissä, jonne hän lähtee lyhyellä varoitusajalla. Hän on kunnianhimoinen graafinen suunnittelija, jolle urakehitys merkitsee enemmän kuin ihmissuhteet. Naisia hän on tiennyt rakastavansa jo lapsuudesta saakka, mutta siihenastiset seurustelusuhteet ovat olleet lyhyitä. Uusi maa saa hänet katsomaan itseään ja muita uudella tavalla, ja maa myös avaa hänessä nukkuvan aistillisuuden.

Emma Kantasen (s.1989) teos on omaelämäkerrallinen romaani, ja myös esikoisteos. Ensi vaikutelma teoksesta oli, että ikäisekseen kirjailija on ehtinyt elää poikkeuksellisen rikkaasti. Kirjan kertoja ei ole sisäsyntyinen sankarimatkailija, vaan hän tekee ratkaisuja elämässään työn motivoimana. Silti tässä kirjasta parasta on kulttuurinen kuvaus, johon pelikulttuuri ja lesbokulttuurikin kuuluvat. Emma päätyy työn kautta kielikurssille, jonka opettajan suorasukaista kritiikkiä on välillä vaikeaa niellä. Hän joutuu suoraan apukouluun, koska hän ei edisty toonien oppimisessa opettajan haluamaan tahtiin.

Onnekkaan sattuman kautta Emma pääsee kirjautumaan Lala-naisten foorumille, jonka kautta hänelle avautuu aktiivinen naisyhteisö. Pekingin LGTB-yhteisö ei ole täysin maan alla, vaan he ovat alkaneet taistella oikeuksistaan pontevasti. Emmaa kehotetaan pysymään kaukana mielenosoituksista, mutta hän päätyy suunnittelemaan julisteita aktivistien keskukselle. Foorumilta löytyy myös naisystäviä, joista ensimmäinen, Anna, on taustaltaan muslimi. Suhde on myrskyisä, mutta tuntuu aidolta kohtaamiselta, johon kuuluu paljon muutakin kuin seksiä.

Kiinalainen lesbokulttuuri on kuitenkin väkivaltaisempaa ja rituaalisempaa kuin mitä kertoja saattoi etukäteen kuvitella. T- ja P-naisilla on määrätyt roolit, joiden rikkominen ei ole toivottua. Miehiä imitoivat T:t ryyppäävät rankasti, käyttävät bindereitä ja säätävät kondomien kanssa. Välillä Emmasta tuntuu, että länsimaisten kanssa seurustelu on joillekin naisille fetissi, ja että vallankäytön näkökulmasta naisystävät nauttivat siitä, että ulkomainen kumppani on avuttoman ummikon asemassa. Tasa-arvoinen parisuhde tuntuu vaikealta tavoitteelta, ja myös seksuaaliseen itseilmaisuun liittyy rajoitteita.

Kirjassa on paljon muitakin ulottuvuuksia kuin seksuaalisuus, ja se kannattaa lukea, vaikka lesbojen alakulttuurit eivät niin suuresti kiinnosta. Työelämään liittyvät havainnot ovat myös herkullisia, ja keskeisessä asemassa tässä on piratismin ilmiö. Muiden ideoiden varastaminen ei ole Kiinassa niin tuomittava asia kuin länsimaissa, vaan joissain piireissä sitä pidetään jopa ansiona. Työntekijänä kertoja joutuukin jatkuvasti säätämään omia periaatteitaan ja moraalikäsityksiään, ja myös esteettisiä ihanteitaan. Työ on myös hierarkkista, ja pomon pyynnöt välillä täysin naurettavia. Rovion luoviin tiloihin verrattuna työtä tehdään ahtaassa sardiinipurkissa, jossa piirtäjät hitsaantuvat toisiinsa kiinni.

Vertaan kirjaa, ehkä epäreilulla tavalla, äskettäin lukemaani Minna Eväsojan teokseen Melkein geisha, jossa työskennellään akateemisissa piireissä Japanissa. Lukemissani Japaniin sijoittuvissa suomalaisteoksissa kirjailija on usein jo ennen matkaansa perehtynyt kulttuuriin syvällisesti, ja matkan motivaattorina on kulttuuri, kun taas tässä kirjailija ei ole sisäsyntyinen Kiina-fani. Molemmissa lähtökohdissa on puolensa, mutta itse usein koen enemmän sympatiaa sellaisia tarinoita kohtaan, joissa vieraaseen maahan päädytään joko sattumalta tai taloudellisista syistä. Akateeminen turismi ja kulttuurivaihto on usein elitististä, varsinkin, jos sen rahoitus on turvattua. On monella tavalla rohkeampaa lähteä tutustumaan toiseen kulttuuriin kokonaan sen ehdoilla, myös työsuhteen ja palkkauksen näkökulmasta. Tässä tarinassa siis sukelletaan suoraan syvään päähän, niin työelämässä kuin ihmissuhteissa.

Kirjassa vaihtelevat runollinen ilmaisu ja yksityiskohtainen arkinen vuorovaikutus. Pidin eniten kertojan pohdinnoista taiteesta ja pelimaailman sisäisistä koodeista, myös hänen yrityksistään jättää tuottamiinsa peleihin persoonallisia jälkiä. Piirtämiseen liittyvät osiot toivat kirjaan myös tarvittavia suvantovaiheita, koska Pekingin yöelämän kuvaus oli paikoitellen jopa ahdistavaa. Toisaalta jäin miettimään kirjan nimen monia merkityksiä ja sitä, kuinka vapauttavaa ihmisen on omata useita nimiä, joilla kutsutaan öisin. Nimi on kutsuva, vaikka olen viime aikoina protestoinut näitä ”joka”-nimihirviöitä vastaan. Tämä nimi ei ainakaan uuvuta pituudellaan ja jättää houkuttelevasti kaikki ovet, näkyvät ja salatut, raolleen.

Yksinhuoltajuudesta suurella sydämellä

Teos: Jani Toivola: Kirje tytölleni (WSOY, 2018)

Jos minulta kysyttäisiin, millaiseksi olisin halunnut syntyä ja kasvaa, jos taivas olisi rajana, haluaisin olla afrikkalaistaustainen sateenkaareva luovien alojen ammattilainen, joka kirjoittaa myyviä kirjoja. Kirjoja, joita ei ole kirjoitettu helpon rahan vuoksi, vaan suurella sydämellä. Kirjoja, joita ei ole kirjoitettu vain omasta itsekkäästä halusta olla esillä, vaan vertaistueksi niille, jotka yhtä lailla ovat tehneet elämässä vaikeita valintoja.

En tiedä, olisinko mies vai nainen. Ehkä olisin neutri tai symboli, kuten edesmennyt laulaja Prince. En tiedä, olisiko minulla perhettä – mahdollisesti kyllä, mutta siinä tapauksessa vain yksi lapsi. Jos lapsia olisi enemmän, siinä tapauksessa minulla olisi varaa palkata henkilökuntaa. Suurimmalla todennäköisyydellä en kasvattaisi lastani parisuhteessa. Jos minulla olisi riittävä toimeentulo, kokisin helpommaksi elää lapseni kanssa yksin.

Jotain tällaista edustaa Jani Toivola, jonka kasvu ihmiseksi, joka hän tänään on, ei ole ollut helppoa. Luin mielenkiinnolla hänen esikoisteoksensa Musta tulee isona valkoinen (2017), ja nyt luen hänen kirjaansa tytölleen Ailille, joka kirjaa kirjoittaessa oli neljävuotias.

Kysymykset ihonväristä ja homoseksuaalisuudesta jäävät tässä teoksessa taustatarinoiksi, ja keskiöön nousevat kysymykset yksinhuoltajuudesta, työn ja vanhemmuuden yhteensovittamisesta ja oman äänen kuulemisesta kriisin keskellä. Uskoisin, että kirja resonoi myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole hankkineet lasta parisuhteen ulkopuolella, koska tilanteet, joita Toivola kuvaa, voisivat tapahtua kenelle tahansa, jolla on kokemusta vanhemmuudesta. Kirjassa on rehellistä puhetta vanhemmuuteen liittyvistä peloista, riittämättömyydestä ja haavoittuvuudesta. Varmasti teos kuitenkin koskettaa eniten niitä lukijoita, jotka ovat joskus olleet yksinhuoltajia.

Kirjassa pyöräillään kodin ja päiväkodin väliä. Välillä Janilla on niin kiire, ettei hän ehdi kuulla lapsensa kysymyksiä. Kerran sateenvarjo jää pinnojen väliin ja aiheuttaa vaaratilanteen. Aili ei millään haluaisi käyttää kypärää, ja välillä hän haluaisi mennä tarhaan pelkissä Frozen-pikkareissa syyssateessa. Janilla on vaikeuksia muistaa kaikkia vaatekappaleita, hän ei aina muista nimikoida niitä, ja varsinkin kasvatuskeskusteluihin tarvittavat lomakkeet aiheuttavat päänvaivaa. Hän miettii, tuleeko lapsi potkituksi pois tarhasta, jos hän jää kiinni vastausten tehtailusta kyselyihin.

Kirjassa myös leivotaan, sillä Janille vieraat ovat tärkeitä, ja vieraanvaraisuus. Ailin vauva-aikana hän myös järjestelee kotiaan maanisesti, eli pesänrakennusvietti on voimissaan. Kuulostaa siltä, että hän on masennuksen syövereissäkin toimeen tarttuvaa tyyppiä – ja teos muistuttaakin siitä, että ihminen voi olla aidosti masentunut, vaikka noin sanottu arjen hallinta edelleen pelittäisi. Pahimmassa vaiheessa hän kokee muistikatkoksia, jo sen verran eeppisiä, että niistä kuuluu olla huolissaan. Jos seisoo taksitolpalla keskellä työpäivää selvin päin, eikä muista, minne on menossa ja mitä puhumaan, silloin varmasti ollaan jo aika syvällä kriisissä.

Koska kyseessä on henkilökohtainen, kirjemuotoinen teos tyttärelle, Toivola keskittyy tässä heidän kahden väliseen todellisuuteen. Kyllä rivien välistä huokuu välittäminen myös niitä kohtaan, jotka eivät ole tarpeeksi onnekkaita elämään taloudellisesti huolettomassa tilanteessa, mutta on muistettava, että tämä on hyvin toimeentulevan henkilön huolista ja murheista kertova teos. Kaikki, mistä hän kertoo on aiheellista ja tärkeää, ja samalla on muistettava, että joillain masentuneilla yksinhuoltajilla ei ole koskaan ollut perheen ja työn yhteensovittamisen pulmaa. Teos ei sulje heitä ulos, mutta lapsiperheköyhyydessä elävä yksinhuoltaja saattaa lukijana haastaa joitain kirjan asetelmia, oikeutetusti.

Harmittelen sitä, etten saanut lukea tätä teosta silloin, kun omat lapseni olivat pieniä. Vaikka teksti on täysin vailla toimivia lapsenkasvatusvinkkejä, siitä voi silti tarttua mukaan jotain olennaista, mikä jaksaa kannatella vanhemmuuden arjessa. Luovuin joku vuosi sitten kaikista kasvatusoppaista, mutta tämän teoksen voisin hyvin omistaa ja säilyttää hyllyssäni iloa tuottavana objektina.

HELMET-haasteessa kirja sopisi parhaiten kohtaan 10: ”Rodullistetun kirjailijan kirja”, mutta siitä huolimatta sijoitan sen kohtaan 42: ”Kirjailijan nimi viehättää sinua”, koska miehen nimi herättää minussa toivon paremmasta tulevaisuudesta. Ehkä joidenkin ihmisten kohdalla nimi todella on enne.

Autonaisen viimeisellä matkalla

hassinen paritTaidan tänä vuonna kuulua ensimmäisten joukkoon, jotka kirjoittavat jotain Pirjo Hassisen uusimmasta romaanista Parit (Otava, 2018). Hassisen laajasta tuotannosta laskeskelin, että vain 5 romaania on jäänyt lukematta, mutta joitain olen lukenut monenkin vuoden viiveellä niiden julkaisusta. 90-luvulla lukemistani teoksista en muista kunnolla kuin Joelin, kun taas 2010-luvun teokset ovat tuoreessa muistissa. Ehkä enemmänkin kuin seksuaalisuus tai politiikka Hassisen tuotannossa minua on kiinnostunut uskonnollinen tai hengellinen ulottuvuus, mitä tosin ei ilmene kuin muutamassa teoksessa.

Parit ei ole erityisen poliittinen eikä hengellinen romaani, vaikka se käsittelee vahvasti porvarillisen ja oikealle rähmällään olevan suvun historiaa. Seksuaalisuus, ruumiillisuus ja aistillisuus ovat Hassisella kestoteemoja, mutta tällä kertaa erotiikkaa vahvempana Parit-romaanissa nousee elämänkumppanuus ja jopa agape-rakkaus. Kirja on myös vahva Jyväskylä-historiikki, ja varsinkin sen 1930-luvun historia nousee tutkimusaiheeksi.

Luen romaania entisenä jyväskyläläisenä ja henkilönä, jolla on myös sukujuuria kaupunkiin. 1930-luvun historia on silti minulle etäisempää, koska lähisukulaiseni juurtuivat kaupunkiin vasta toisen maailmansodan aikana. Olen kyllä lukenut varsinkin kirjassa mainitusta Mustan Karhun ravintolasta (jota kuvataan mainiosti), mutta varsinkin Kinkomaan keuhkoparantolan historiasta minulla oli vain vähän tietoa. Mäki-Matin työväenluokkaiset korttelit kiviä heittävine resuisine lapsineen ikuistettiin myös elävästi. Hassinen on tehnyt huolellista työtä luodessaan tälle sukutarinalle laajemmat historialliset puitteet, ja erityisen ansiokasta on, ettei kaikki kirjassa keskity yläkaupungin rikkaidenrantaan ja Seminaarinmäen alueelle.

Romaanin Grahnit ovat vauras porvarissuku, jossa yhteydet kaupungin silmäätekeviin ja seminaariin ovat olleet tiiviit jo 1800-luvulta saakka. Vuonna 1938 sukuun adoptoidaan uusi jäsen, 17-vuotias Leena, joka tulee Kuopiosta kaupunkiin ollakseen lähempänä keuhkotautista äitiään Minnaa. Minnan sisko Maria on onnistunut naimaan itseään vanhemman leskimiehen Alfred Grahnin, jolla on vaikea suhde ainoaan elossa olevaan lapseensa, Werneriin. Werneristä on tullut juoppo jo 19-vuotiaana ja hän on muuttanut uhmakkaasti asumaan ”vaimonsa” Akselin luo Mäki-Matin torppaan. Kostaakseen kieroon kasvaneelle pojalleen hän ottaa Leena-tytön erityiseksi suojatikseen ja kustantaa tälle autokoulun, jotta perheen siniselle Fordille tulisi jotain käyttöä.

Naisen ajaminen vuonna 1938 ei ole ollut aivan itsestäänselvää, ja kun katsoo maamme tieverkostoa ja muuta kansantalouden statistiikkaa, huomaa, kuinka varakkaasta perheestä tässä oikeasti on kyse. Leena lahjotaan sukuun uppiniskaisen Wernerin kesyttäjäksi, mutta alusta asti on selvää, että hänellä on itsenäinen urasuunnitelmansa. Älyllisesti Leena on supersuoriutuja, mutta tunteiden tasolla hän jää suremaan äitinsä kuolemaa takertuvalla tavalla. Kirjassa kuvataan Leenan akateemista uraa varsin vähän, eli Hassinen ei ole kiinnostunut hänen julkisesta elämästään. Leena elää kiihkeästi viimeisiä vapauden vuosiaan, ja pompahtaa taas kuvioihin eleganttina emeritaprofessorina, suvun matriarkkana, joka ei ole erityisen dominoiva eikä vaativa.

Rakastuin romaanin ensimmäiseen kolmannekseen aivan pidäkkeettömästi, ja luin myös sujuvasti kahden muun aikakauden kerrokset, mutta Ollin ja Tarjan avioliiton kuvauksessa ei ollut minulle, 1970-80-lukujen kasvatille, kovin paljoa uutta annettavaa. Leenan ainoasta pojasta Ollista kasvaa pahempi öykkäri kuin isästään, jolle juominen ja rilluttelu ovat lähinnä olleet keino peittää homoseksuaalisuuttaan ja kapinoida isäänsä vastaan. Olli taas elää murrosikäänsä vielä yli 60-vuotiaana, mutta äidin rakkaus hulivilipoikaa kohtaan on kaiken kestävä.

Romaanin nykyajassa Leenan lapsenlapsi Aino kamppailee on/off-suhteessa Marko-nimisen ”taviksen” kanssa, joka on monella tapaa Leenan sukulaissielu – nuorena orvoksi jäänyt mies, jolla ei ole tietoa isästään. Sukupolvien väliseen dialogiin syntyy uudenlaista syvyyttä, ja autoilun teema nousee taas tärkeäksi Leenan jäätyä leskeksi yli 90-vuotiaana. Marko osoittautuu romaanin hahmoista joustavimmaksi ja kehityskelpoisimmaksi, kun taas hänen vaimonsa Aino potee naiivia syyllisyyttä tulevasta perinnöstään ja etuoikeutettujen ihmisten valikoivaa maailmantuskaa.

Aivan samaa mystiikkaa ja flow’ta Hassinen ei Jyväskylä-kuvauksissaan tavoita kuin Pasi Ilmari Jääskeläinen monessa kaupunkiin sijoittuvassa romaanissaan, mutta uskoisin, että se saattaa tavoittaa suuremman lukijamäärän siksi, ettei lukijan tarvitse ihastua harjukaupunkiin saadakseen romaanista jotain irti.  Päähuomio romaanissa ei liity ”siisteihin” paikkoihin, vaan ihmissuhteisiin ja ylisukupolvisiin mekanismeihin, jotka ylittävät paikallisen intressin. Kirjaa voi siis lukea, jos ei tunne Jyväskylää ja silloinkin, jos jostain syystä kokee sen olevan täysin epäkiinnostava välisuomalainen tuppukylä.

Jostain syystä minua romaanissa puhutteli eniten autoiluteema, kuvaus Leenan autokoulun käynnistä, ja hänen ensimmäisistä autoretkistään kaupungin ulkopuolelle. Myös Leenan viimeiset autoreissut koskettivat, koska tässä ”satujen isoäiti” käy uusimassa korttinsa vielä 92-vuotiaana ja luopuu siitä vasta ajettuaan pikku kolarin Sokoksen parkkihallissa. Koska elämme muuttuvia aikoja, en näe todennäköisenä, että enää seuraavien sukupolvien ikäihmiset ajaisivat tuossa iässä – eli romaanissa kuvattu teräsmummous on merkki katovasta kansanperinteestä.

Kullankaivajina Berliinissä

IMG_1892Kävin viime maanantaina Berliinin juutalaismuseossa, mikä teki minuun suuren vaikutuksen. Olen tutustunut museon kotisivuihin viime vuosina moneen otteeseen, ja odotukset olivat korkeat, mutta paikan emotionaalista vaikutusta en osannut arvata. Tuntui myös hieman oudolta asua muutama päivä nurkilla, joista tiesi tuhansien lähteneen aikanaan Auschwitzin junaan.

Museossa toki oli muutakin antia kuin holokaustin historiaa, ja opin paljon sen Jerusalem-aiheisesta näyttelystä, jossa esiteltiin turismin esihistoriaa. Juutalaiset ovat luultavasti kansa, jotka ovat keksineet matkamuistot, ja kristittyjen toiviomatkalaisten rahastuksesta on alkanut turistikrääsän markkinointi.

IMG_1882Juutalaismuseon kauppa oli minulle hankala rasti, koska olisin kirjamellisesti halunnut ostaa tyhjäksi koko putiikin. Ostin vain yhden romaanin ja kaksi postikorttia, ja matkani keskeiseksi lukukokemukseksi nousi Christopher Isherwoodin (1904-1986) romaani Goodbye Berlin (1939, Vintage Classics). Minulla on joku muistijälki tästä vasemmistolaisesta homokirjailijasta, vaikka en ole hänen teoksiaan aiemmin lukenutkaan. Isherwood ei itse ollut juutalainen, mutta tässä teoksessa puolet hahmoista ovat. Kirjan ymmärtämiseksi on olennaista tietää, että Isherwood tuli karkotetuksi Saksasta vasemmistolaisten mielipiteidensä vuoksi, ja että romaani on vahvasti autofiktiivinen.

Romaanin kertoja, Herr Issyvoo, on nuori englannin yksityisopettaja ja kirjailijanalku,  joka elää alivuokralaisena berliiniläiskodeissa 1930-luvulla. Vuosien varrella miehen elintaso heikkenee, ja hän joutuu koko ajan muuttamaan köyhemmille alueille. Pisimmän aikaa hän asuu neiti Schröderin luona, joka pitää jonkin sortin asuntolaa isossa kaupunkiasunnossaan. Kimppakämppään mahtuu niin juutalaisia, maahanmuuttajia kuin natsien kannattajia, ja ilmapiiri on välillä kovin jännitteinen. Varsinkin naispuolisilla vuokralaisilla on välillä värikästä rakkauselämää, kun taas miehet käyvät Friedrichstrassen bordelleissa ja peep show’ssa. Kertoja itse elää oman suuntautumisensa kanssa kaapissa, mutta ilmaisee rivien välistä kiinnostustaan paikallisiin komistuksiin.

Pidin romaanissa eniten kuvauksista tuon ajan lomanvietosta Itämeren saarilla ja Wannseen järvikohteessa. Neiti Schröder on ollut nuoruudessaan niin varakas, että on pystynyt lomailemaan kaukana Baltian maiden kylpylöissä, kun taas tavalliset berliiniläiset suuntaavat kotimaan kohteisiin. Rugenin saari on herra Issyvoon lempikohde, jossa hän majailee ystäviensä huviloilla ja nauttii vapaudesta kirjoittaa kalsarisillaan. Lomaidylliä kuitenkin varjostavat natsien leirikeskittymät, vaikka tuohon aikaan heidän kanssaan pystyi vielä väittelemään kaljapäissään krouveissa ja kievareissa.

Rugenin saarella herra Issyvoo ystävystyy nuoren Oton kanssa, joka on palkattu ”terapeutiksi” neurooseista kärsivälle englantilaiselle Peterille. Mahdollisesti Peter on myös seksuaalisesti kiinnostunut Otosta, mutta Otto käy vastoin hänen tahtoaan tansseissa vokottelemassa muijia. Otto on varsinainen peluri, joka pyörittää useampaa mimmiä ympäri maata kirjeenvaihtokavereina. Berliinissä hän asuu työväenluokkaisten vanhempiensa kanssa ullakkokämpässä Halleschen Torilla, huonomaineisella alueella, jossa viranomaiset tekevät jatkuvia terveystarkastuksia. Nowakin perheen kuvauksessa Isherwoodin tyyli lähentelee etnografista lähiötutkimusta,    jossa pohditaan myös yhteIMG_1889iskunnan suhdetta köyhyyteen.

Halleschen Torin metroasema ja sen läheiset nurkat tulivat Berliinin-reissun aikana tutuiksi, ja nurkat tuntuivat edelleen suht nuhjuisilta. Oletin alueen kuuluneen Itä-Berliiniin johtuen sen sovjettyylisestä kerrostalokannasta, mutta Kreuzberg kuului amerikkalaisten vyöhykkeelle. Itse Friedrichstrasse tuntui  siistiytyneen huomattavasti sitten 1930-luvun, mutta Halleschen Torilla näkyi edelleen tuo historiallinen ”rouhevuus”. Alueella tuntui asuvan paljon maahanmuuttajia, vajaakuntoisia aikuisia ja vasemmistolaisen oloisia maailmanparantajia, ja koko alue pursusi kaiken maailman ”sosiaalikeskuksia”. Tämä alue oli lähempänä keskustaa kuin ”varsinainen” Kreuzberg, eli se tunnettu hipsterivyöhyke, jossa pystyi syömään koko maailman yhdeltä lautaselta. Halleschen Torilla ei ainakaan näkynyt NIMBY-ilmiötä, vaan olin aistivinani siellä jotain kummallista solidaarisuutta.

Goodbye Berlin tuntui hämmentävän modernilta kertomukselta, jossa oli monikulttuurisia, feministisiä ja sateenkaarevia viboja. Nuorten brittien asema ”kullankaivajina” nauratti kovasti, vaikka kirjan tunnelmat olivat muuten paikoitellen ahdistavia ja pahinta mahdollista enteileviä. Kirja on kirjoitettu toisen maailmansodan aattona, jolloin keskitysleireistä ei vielä ollut yleistä tietoa. Brittien ja juutalaisten ystävyydet tuntuivat tässä loogisilta, varsinkin kulttuuripiireissä. Isherwood on myös taitava kuvaamaan arjen ksenofobiaa ja juutalaisvastaisia diskursseja, jotka hiipivät salakavalasti osaksi kollektiivista tajuntaa.

Luin tätä kirjaa muun muassa Hallesches Torin läheisessä feministikahvilassa, jossa oli latinoteema. Lukeminen kohteessa edistyi kuitenkin hitaasti, koska kaupungilla oli liikaa muuta tarjottavaa. En edes ehtinyt varsinaisiin kirjakauppoihin, mikä hieman harmittaa. Kirjoitan blogia nyt Vilnassa, jossa aion korjata tämän puutteen. Ehkä täältäkin löytyy joku täsmäteos, jonka siivillä voi fiilistellä juuri paikan päällä.

 

Pääsiäisrikoksia, osa 3 (Miami Vice style)

Muistojen murhaajaKerta kiellon päälle, eli vielä toinen katsaus amerikkalaiseen nykydekkarituotantoon. Sain kaverilta luettavaksi toisen uudehkon hittiteoksen, J.A.Kerleyn Muistojen murhaajan (HarperCrime, 2016, suom. Virpi Kuusela). Tässäkin on kyseessä suosittu sarja, jossa päähenkilönä on poliisietsivä. Carson Ryder-sarjassa on ilmeisesti liikuttu ympäri Yhdysvaltoja, mutta Muistojen murhaaja sijoittuu Floridaan.

Kerley ja äsken lukemani Michael Connolly ovat hyvin samantyyppisiä ”perusdekkaristejä”, jotka keskittyvät poliisin työhön eivätkä kikkaile niin paljoa kulttuurilla ja paikallisella historialla. Näitä hifistelydekkareita näkyykin tulevan paljon enemmän Euroopasta kuin Amerikasta. Kahdella putkeen lukemallani teoksella oli myös yhteistä kiinnostus seksuaalivähemmistöjen asemaan rikoksen uhreina ja myös tekijöinä. Lukukokemus oli jopa niin saumaton, että saatan sekoittaa niiden tapahtumia keskenään.

Carson Ryder on keski-ikää lähenevä sinkkumies, jonka elämää on pitkään varjostanut rikollinen ja persoonallishäiriöinen veli. Veli Jeremy on istunut pitkään vankilassa väkivaltarikoksista ja murhista, mutta on sieltä vapauduttuaan onnistunut rikastumaan sijoittajana. Veljen varjo on saanut Carsonin vaihtamaan asuinpaikkaa, opintoja ja identiteettiään, mutta joku outo lojaliteetti saa hänet edelleen ottamaan yhteyttä Jeremyyn, vaikka Jeremy kohteleekin häntä kuin persona non grataa.

Veljeyden teema laajeneekin tässä dekkarissa kiinnostavalla tavalla koskemaan myös käsitteillä olevia rikoksia, niiden tekijää ja uhreja. Dekkarista ei voi tehdä häiritsevää juonipaljastusta siksi, että rikosten tekijä paljastetaan jo alkumetreillä. Kirjassa käsitellään homoklubeista kidnapattujen miesten pahoinpitelyjä, kidutusta, raiskauksia ja murhia. Väkivalta kirjassa on poikkeuksellisen raakaa, mutta onneksi se tarjoaa myös paljon muuta, myös psykologisesti syvällistä, sisältöä.

Homoklubien lisäksi tässä tutustutaan sarjakuvien keräilyn skeneen, ja erikoiseen sarjakuvakauppaan, jossa käy asiakkaita yksityiskoneella Arabiemiraateista saakka. Sarjakuvakaupan pitäjä Gary Ocampo on sairaalloisesti ylilihava kolmikymppinen mies, jolla on vaikeuksia päästä ulos asunnostaan. Hän johtaa liikettään kameran ja mikrofonin avustamana valtakunnastaan, jonne pizzataksit tuovat kilokaupalla apetta. Gary on kuitenkin viime aikoina motivoitunut laihduttamaan, ja on ottanut tavoitteekseen päästä joku päivä matkustamaan Rion karnevaaleihin. Vaikka Garyn elämään liittyi hyvin traagisia piirteitä, tätä kuvausta oli huomattavasti kiinnostavampi lukea kuin seurata lukuisia tv:n lihavuusohjelmia.

Ylilihavien ihmisten asema amerikkalaisessa yhteiskunnassa on muutenkin kiinnostava. Tässäkin Gary oli suht menestynyt businessmies, jonka yritteliäisyyttä ei rajoittanut massiivinen elopaino. Ja toisaalta juuri businessäly mahdollisti hänen vahvasti itsetuhoisen elämäntapansa. Minusta oli kuitenkin raikasta lukea vaarallisesti ylilihavasta henkilöhahmosta, joka edustaa kirjassa muutakin kuin lihavuutta. Suomalaisessa kirjallisuudessa ja tv-tuotannossa kun lihavat hahmot ovat usein vammaisia pitkäaikaistyöttömiä, joiden tehtävänä on edustaa lihavuutta.

Carson Ryderin omassa hahmossa oli myös ripaus vaadittavaa Miami Vice-henkeä, varsinkin pukujen väreissä ja deittipaikkojen ravintoloiden valinnassa. Kirjassa syödään hyvin, nautitaan mielikuvituksellisia drinkkejä Tiki Taki-nimisessä ravintolassa ja keikaroidaan. Kuitenkin Carsonin henkinen kuormitus on sen verran raskasta, ettei hän oikein osaa nauttia edes huikean älykkään ja kauniin patologikollegansa Vivian Morningsiden seurasta.

Molemmat lukemani jenkkidekkarit olivat informatiivisia ja ansiokkaita, mutta Muistojen murhaajassa oli astetta koukuttavampi juoni kuin Yövuorossa. Noin yleensä tykkään lukea amerikkalaisia kirjoja, jotka sijoittuvat jonnekin muuanne kuin Hollywoodiin, Miami Beachille tai Manhattanille – siksi, että nämä paikat ovat ylirepresentoituja omien muistojeni lokeroissa. Mutta sekä Connollyn että Kerleyn kirjoissa mentiin niin teema edellä, että lopulta kliseiset ”hoodit” eivät haitanneet lukemista.

Luin jo Facebookin kirjallisuussivuilta jupinaa Connollyn teoksen käännöksen ”kukkasista”, ja myös Harper-kustantajalla on huono maine kääntäjien palkkaajana. Kielellistä kömpelyyttä olin havaitsevinani enemmän Connollyn kuin Kerleyn teoksessa. Äärimmäisen halvan vaikutelman taas antaa Kerleyn romaanin kansikuva, jonkamoista ankeutta en ole nähnyt sitten 1970-luvun. Kirja ei objektina herätä piirunkaan verran kiinnostusta, joten sen tod. näk. löytänevät pokkarihyllystä vain vannoutuneet tosifanit.

Vahvauskoisuuden syvästä kaapista

IMG_1873Kirjan uskonnot, niiden äärilaidat ja suhde normista poikkeavaan seksuaalisuuteen on aihe, joka yleensä saa aikaan vain ahdistusta ja mielipahaa. Oma mielikuvani islamista, kristinuskosta ja juutalaisuudesta on ollut, että juutalaisuus olisi pitkään ollut näistä vähiten tuomitseva homoseksuaalisuutta tai muuta sateenkaaren kirjoa kohtaan – tai että liberaalissa reformijuutalaisuudessa on yleensäkin ollut tilaa moniäänisyydelle ja -arvoisuudelle. Mielikuvani johtuu siitä, että noin puolet lukemastani feministisestä kirjallisuudesta (varsinkin akateemisesta) tulee naisilta, joilla on juutalaista sukutaustaa.

Juutalaisista juurista puhuminen on yhtä outoa kuin puhuisi jonkun henkilön kristityistä tai muslimijuurista. Eihän uskonto ole etnisyys eikä automaattisesti periytyvä piirre ihmisessä, mutta ehkä juutalaisten kohdalla tausta ”antropologisoidaan” siksikin, että harvoilla juutalaissuvuilla on tarkkaa kotipaikkaa maailmassa. Ja kai myös siksi, että uskonnon sisältä katsottuna jokainen juutalaisen äidin lapsi on juutalainen, huolimatta tämän omasta hengenelämästä.

Teksasilainen Leah Lax on kirjailija, jonka kohdalla voidaan puhua merkittävästä juutalaistaustasta. Hän syntyi 1950-luvun lopussa liberaaliin juutalaiskotiin, joka ei ollut erityisen hengellinen. Johtuen kodin epätasapainosta ja vanhempien lepsusta kasvatustyylistä hän löysi oman kapinan kanavansa uskonnosta, ja alkoi seurata hasidien Chabad Lubovitsch-liikettä 16-vuotiaana. Liikkeestä löytyi pian tuleva aviomies, joka kosinnan hetkellä vielä pukeutui farkkuihin, mutta pariskunta ajautui pian liikkeen syövereihin kykenemättä tekemään ainuttakaan päätöstä elämässään ilman rabbin siunausta.

Lax irtaantui liikkeestä 45-vuotiaana, alkoi kirjoittaa tosissaan, mutta kesti aikansa, ennen kuin omaelämäkerta sai muotonsa. Teos Uncovered: How I Left Hasidic Life, and Finally Came Home (She Writes Press, 2015) kuvaa seitsemän lapsen äidin lahkosta irtaantumisprosessia, ja samalla kaapista ulostuloa vahvan lyyrisellä otteella. Siinä on myös ilkikurista itseironiaa, johtuen juuri siitä, että kertoja teki matkansa aikana aktiivisia valintoja kohti hurskasta naiseutta ja äitiyttä. Ehkä juuri siksi, että hänen seksuaalinen identiteettinsä oli häilyvä jo nuorena, hän koki vetoa liikkeeseen, jossa naisen paikka, rooli ja tehtävät olivat etukäteen tarkkaan määritellyt. Tällaista äitiyttä ja naiseutta kun on helpompi ”suorittaa” kuin ulkona ”maailmassa”, jossa vaihtoehtoja eri tyylien ja elämäntapojen välillä on liikaa.

Täytyy muistuttaa, että kirjassa kuvataan ääriliikettä. Ääriliikettä, joka kuitenkin on tuon ajanjakson aikana paisunut perheiden suuren lapsiluvun vuoksi. Juuri tässä kuvattu Lubovitsch-liike on aktiivisin lähetystyössään, kun taas moni muu hasidien ”dynastia” tyytyy laajenemiseen reproduktion kautta. Lubovitsch pyrkii kutsumaan uskostaan etääntyneitä juutalaisia lähempään yhteyteen, ja sen erityisenä kohteena ovat yliopistojen kampukset ympäri maailmaa. Liike lähettää nuoria jäseniään palvelukseen vähän kuin mormonit, ja heillä on myös toimipiste Helsingissä.

Kirjassa on paljon kiinnostavaa ja herkkää kuvausta hasidien rituaaleista ja juhlista, joissa mystinen ekstaasi ja lakihenkisyys sekoittuvat omintakeisesti. Lax ei kirjoita hylkäämästään yhteisöstä skandaalinkäryisesti eikä koston hengessä, vaan itsetutkiskelevalla otteella. Tällainen ote on kai helpompaa henkilölle, joka on kasvanut sekulaarissa ympäristössä ja ehtinyt vähän opiskellakin ennen ”pyhän äitiyden” uraa. Jos taas ihminen on syntynyt ja kasvanut yhteisöön ja käynyt vain sen ylläpitämää koulua, silloin irtaantumisprosessi on vaikeampaa.

Kirja tarjoaa myös vertailukohdan kaikille, jotka ovat pohtineet suomalaisen lestadiolaisuuden asemaa. Monesti olen verrannut lestadiolaisia amisheihin, mutta sekään vertaus ei ole kovin osuva. Näissä juutalaislahkoissa ymmärrys naisen asemasta on hyvin samansuuntainen kuin lestadiolaisilla, mutta heillä (samoin kuin amisheilla) kiinnittäytyminen yli 200 vuotta vanhaan eurooppalaiseen folkloreen ja puoliksi kuolleeseen kieleen tekee lahkoista vielä vaikeammat ymmärtää. Hasideissa on myös se kiinnostava piirre, että heistä valtaosa asuu suurkaupungeissa (tässä asutaan Teksasin Houstonissa), ja siitä huolimatta he ovat onnistuneet kasvattamaan lapsensa täysin tynnyrissä.

Feminismin ja sateenkaariaktivismin suhteen tuntui, että Laxilla on ollut tarve palata sille 70-luvun kampukselle, jonka vapaamielistä menoa hän aikanaan vältteli ja paheksui. Välillä on tapahtunut paljon, ja tämän 40 vuoden historian läpi käyminen ei onnistu hetkessä. Feminististä esihistoriaa kirjan kirjoitusprosessissa edustaa myös Gloria Steinem, joka toimi Laxin sparraajana erään kirjoitusretriitin aikana.

Löysin muutamia muutakin hasidiomaelämäkertoja, joissa kirjoittajat tulivat vielä syvemmältä ”tynnyristä” kuin Lax. Esimerkiksi jotkut uskonnollisessa koulussa opiskelleet eivät osaa kunnolla englantia, ja monilla voi olla kirjoittamisen suhteen haasteita. Myös jotkut rohkeat hasidit ovat kertoneet elämänsä kipukohdista elokuvan tai standup-komedian muodossa. Palaan aiheeseen tulevissa postauksissa.