Terapeutti ilman kenkiä

IMG_1808Viikonloppuun oli mahdutettava pääntyhjennysdekkari, ja e-kirjastosta löysin Maarit Nurmen esikoisteoksen Epäilyksen alla (Myllylahti, 2017). Se on kompakti, ihmissuhdepainotteinen teos, jonka keskiössä on keski-ikää lähestyvä seksuaaliterapeutti Hanna Udd. Jos perinteistä ”suutarin lapset kulkevat ilman kenkiä”- sanontaa voi laajentaa, niin tässä teoksessa terapeutti vaikuttaa kengättömältä, ja ammatti-identiteetiltään horjuvalta rajatapaukselta.

Terapeutti-Hanna on naimisissa rikoskomisario Andersin kanssa, mutta mies on viime aikoina alkanut viihtyä ylitöissä aivan liikaa. Hanna työroolissaan joutuu enimmäkseen auttamaan puolisoja, jotka epäilevät kumppaniaan uskottomuudesta, ja tästä johtuva vainoharhaisuus saa Hannan myös tutkimaan Andersin puhelinta ja taskuja. Hanna jopa luulee, että hänen miehellään on suhde hänen asiakkaansa vaimon kanssa, sillä asiakkaan kertovat koordinaatit täsmäävät Andersin kiireiden kanssa. Hanna kuitenkin on avioliitossaan melko kädetön ja sokea. Kuinka hän kuvittelee pystyvänsä auttamaan muita?

Ylipäänsä tässä kuvatun yksityisen terapeutin työstä tuli nuhjuinen ja suojaton olo. Asiakkaiden vastaanottaminen yksin asunnossa, jossa ei ole tarvittavia turvajärjestelyjä, tuntuisi riskaabelilta bisnekseltä. Monet ensikertalaiset saattavat myös samastaa seksuaaliterapeutin työn seksityöhön, ja ottaa terapeutin ainakin fantasioidensa kohteeksi. Työolosuhteiden kuvaus olikin tässä kysymyksiä herättävää: mikä saa ihmiset investoimaan kalliisiin yksityisiin koulutuksiin, jos työn arki on näin epävarmaa ja turvatonta?

Pidin kirjan henkilögalleriasta ja yllätyksellisestä juonesta, mutta luin paikoitellen kökköä kieltä. Esimerkiksi sivuhenkilöiden ensiesittelyssä ei paljon mielikuvitusta käytetty, heistä kerrottiin usein ensi kättelyssä asuinpaikka, siviilisääty ja ammatti aivan kuin he olisivat olleet Hullunkuriset perheet-korttipakasta. Toisaalta esimerkiksi Vänskän, yksinäisen ja masentuneen homoseksuaalin urheiluhierojan ääni tuntui kökköydessään autenttiselta siksi, että hän oli lapsena kokemansa surun ja hylkäämisen vuoksi jäänyt tunnetasolla ikuisen teinin asemaan.

Kirja käsittelee ihan ansiokkaasti homofobiaa ja kaappihomojen kaksoiselämää, mutta varsin synkissä vesissä tässä uidaan, kun teoksen julkaisuvuosi on kuitenkin 2017.  Kirjailijan johtopäätökset kaapista tulemisen vaikeudesta ovat varsin pessimistiset, ja mahtuuhan teokseen aivan harvinaisen luupäinen homofobinen pappikin. Olisi kiinnostavaa kuulla seksuaalivähemmistöjen edustajien näkemyksiä henkilöiden uskottavuudesta.

Dekkarina teos tuntuu onnistuneelta siksi, ettei siihen ole tungettu liikaa henkilöitä eikä turhaa maisemamaalausta.  Teokseen mahtuu myös kunnon rikollisuutta ja makaaberia veren roisketta, eli kyse ei ole aivan pehmosta ihmissuhdedekkarista.

Teoksen kansikuva ei valitettavasti houkutellut ainakaan tätä lukijaa, ja vastaavaa murinaa olen toistuvasti ilmaissut Myllylahden teoksista.

 

 

 

Mainokset

Tuhlaajapojan poikien paluu

IMG_1728Väiteltyäni omaelämäkertateemasta ja kulutettuani 7 vuotta siihen liittyvään teoretisointiin, lopetin kategorisesti tuoreiden omaelämäkerrallisten teosten lukemisen. Olen kyllä tässäkin blogissa aika ajoin sortunut johonkin autofiktioon, mutta varsinaisia omaelämäkerrallisia tekstejä tulee luettua vain aniharvoin.

Poliitikkojen omaelämäkerrat varsinkin ovat olleet pannassa. En ole lukenut edes Barack Obaman sellaista.

Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen (Siltala, 2016) sai aikaan poikkeuksen tahtotilassani. Se ei ole perinteinen omaelämäkerta, jossa kerrataan saavutuksia ja julkista uraa, vaan se keskittyy enemmän identiteettiin ja nyky-yhteiskuntamme haasteisiin. Siinä puhuvat rinta rinnan taiteilija ja poliitikko, nautiskelija ja vastuun kantaja. Koin vastuullisuuden järeämpänä teemana kuin vapauden. Teos on syntynyt aikana, kun kansanedustaja Toivola oli isyyslomalla ja vähän sen jälkeen sairaslomalla työuupumisen vuoksi.

Toivolan julkista uraa olen seurannut jo ennen kuin hänestä tuli kansanedustaja. Eniten tiedän hänestä koulujen monikulttuurisuuskasvattajana. Olen hyvin harmissani siitä, ettei hänen uransa näyttelijänä lähtenyt käyntiin sillä intensiteetillä kuin mihin hänellä olisi varmasti ollut lahjoja ja voimavaroja. Tosin mediapersoonana, kouluttajana ja poliitikkona hän on varmasti saanut enemmän aikaan kuin jos olisi jäänyt Suomeen näyttelemään niitä muutamia harvinaisia mustan miehen rooleja.

Musta tulee isona valkoinen on puhutteleva teksti rohkeudesta. Se ei pelkästään kerro ihonväristä ja homoseksuaalisuudesta, tai rasismista ja homofobiasta, vaan siihen varmasti voi samastua, jos on koskaan kokenut pelkoa syrjään jäämisestä tai näkymättömyydestä minkään mahdollisen syyn vuoksi.

Teoksen vahvin narratiivi on läpi kirjan kulkeva kertomus Janin ja Berliinissä asuvan Daniel-veljen kohtaamisesta ja heidän päätöksestään matkustaa isänsä juurille Keniaan. Tuhlaajapojan poikien paluussa on jotain raamatullista ja eeppistä, vaikka Toivola ei kirjoitakaan vahvan uskonnollisesta kontekstista. Teos valottaa tärkeitä asioita sukulaisuudesta ja geeniperimästä. Jani Toivola koki Kenian-reissullaan vapautumista omaan kehoonsa liittyvästä häpeästä, sillä näki paikallisten miesten omaavan samanlaisia pakaroita ja päärynävartaloita kuin hänellä itsellään. Samoin kehon kieli ja puhetavat tuntuivat tutuilta, vaikka Jani ei ollut ennen New Yorkiin muuttoaan paljon ollut tekemisissä afrikkalaisten tai afroamerikkalaisten kanssa.

Toivola on ollut 39-vuotias kirjan julkaistessaan. Yllättävän paljon hän saa teokseensa ympättyä historian havinaa, humoristisessa muodossa. Tässä luetaan Anttilan ja Hobby Hallin postimyyntikuvastoja kuin Raamattua, kuunnellaan mummon kanssa Tarja Ylitaloa kasettimankalta, kärsitään sydänsuruista Glenn Medeiroksen tahdittamana ja päästään Maria Guzeninan vieraaksi MTV:n studioille Lontooseen. Perheen muutto Helsingistä Porvoon läheiselle maaseudulle vaikuttaa kasvavan pojan tarpeeseen myös kuulua lähiympäristöönsä siitä huolimatta, että paikalliset pojat pukeutuvat pilottitakkeihin. Saadakseen mitään jalansijaa yhteisössä hänen oli opeteltava imemään fritsuja tyttöjen kauloihin ja juomaan kotibileissä ”omppupomppua”.

Poliittisesti keskeisiä kysymyksiä teos on pullollaan, ja ehkä olennaisin liittyy valtarakenteisiin yleensä. Kenellä on oikeus tai pokaa julkisesti mitätöidä toisen ihmisen elämä ja murskata siihen liittyvät haaveet? Enemmistön ja vähemmistöjen suhteisiin liittyen teos ei keksi pyörää uudelleen, mutta toimii ihmisläheisenä todisteena taistelujen vakavuudesta ja niihin liittyvästä emotionaalisesta kuormittumisesta.

Olen myös yrittänyt saada Koko Hubaran Ruskeita tyttöjä käsiini, ja koen, että nämä teokset olisi hyvä lukea yhdessä. Itse koin tässä teoksessa oppivani eniten kenialaisista juurista ja sateenkaariperheen perustamisen suunnittelusta – kaapista ulostulosta ja koulumaailman sisäänkirjoitetusta rasismista ja homofobiasta olin jo lukenut ja kuullut Toivolalta itseltään aiemmissa konteksteissa. Kaiken kaikkiaan teos kuitenkin on koherentti ja huolellisesti työstetty kokonaisuus, joka ruokkii sekä sydäntä että älyä.

Valitettavasti ne, jotka tätä kirjaa eniten tarvitsisivat, eivät syvän asennevammansa vuoksi pysty siihen tarttumaan.

 

Dublinin kerma kuoriutuu

IMG_1623Irlantilainen chicklit: vaikea rasti minulle, joka olen joskus uhrannut vuosia maan ”vakavalle” feministiselle kirjallisuudelle. Nykyään luulisin vihreän saaren olevan Euroopan maista se, jossa väkiluku huomioonottaen asuu suurin määrä kevyen naisviihteen taitajia. Tämä kehitys hämmentää, kun tiedän, kuinka korkea taso maan varsinaisen kaunokirjallisuuden kentillä on.

Kathleen MacMahon on dublinilainen pitkän linjan toimittaja, joka on keski-iässä alkanut kirjailijaksi. Hänen toinen romaaninsa The Long, Hot Summer (Sphere, 2015) kertoo ainutlaatuisesta MacEnteen suvusta, jossa on kolmen polven ajan kaadettu myyttejä ja raja-aitoja. Suvun naiset ovat vahvoja, mutta osa katoliseen kasvatukseen kahlittuja; miehet osoittavat omalaatuisuuttaan helpommin. Aina matriarkka Deidrestä saakka suvun jäsenet ovat tottuneet olemaan parrasvaloissa ja kansallisessa mediassa; nuorempia polvia vaivaa myös ikävä lööppijulkisuus. Politiikka ja media ovat heidän kutsumusalojaan Deidren pitkän teatteriuran ulkopuolella.

Ensin hyvät uutiset: kirja ei ollut lainkaan siirappinen, ja hahmoissa oli ihailtavaa kehityskelpoisuutta. Irlantilaisen yhteiskunnan muutokset ovat narratiivin keskiössä alkaen päättymättömästä aborttitaistelusta päätyen talousihmeen jälkeisen takaiskun realiteetteihin. Huumoria viljellään paljon, ja päähenkilöiden itseaiheuttamat kriisit olivat jopa absurdeja. Komissaari Collinsin taipumus kleptomaniaan, ja hänen joutumisensa YouTube-videolle varastettuaan pippurimyllyn brysseliläisestä ravintolasta oli klassista irlantilaista craic: ia.

Sitten pyyhkeitä: MacMahonin kieli on arkisuudessaan latteaa, ja tuntui, että romaani oli kirjoitettu selkokielisyysvaade edellä. Juonellisesti teoksessa oli aineksia vaikka mihin, mutta kirjailijan rasittava tapa velloa tuotemerkkien, brändien ja kaupallisen median tuotteiden todellisuudessa tylsistytti kerrontaa. Tähtitoimittaja Alman kokema öinen silvontakaan ei tuntunut kovin jännittävältä, vaikka kirjassa oli oivia dekkarin tai trillerin siemeniä. Kirjasta puuttui särmä mielestäni siksi, että puolet sivuista kului henkilöiden ulkonäön ja kulutustottumusten kuvaukseen. Teosta lukiessa oli olo, että olisi seurannut jatkettua juorulehteä tai lifestyle-blogia.

IMG_1619Löysin teoksen Helsingin Kampin suutarin vaihtopisteeltä ja luin sitä Onnibusissa, autossa, mökillä ja eräässä lumotussa puutarhassa Mikkelissä. Liikkuva lukutapakin verotti keskittymistä, vaikka tuntui, ettei teksti vaatinut lukijaltaan paljoa. MacEnteen suvun saagassa päädyttiin moninaisiin sovituksiin sukupolvien, sisarusten ja eksien välillä, ja erityinen paino oli keski-ikäisten, varsin keskiluokkaisten hahmojen kipuilussa.

Pidin teoksen politiikkajuonteesta, vaikka se olikin täysin viihteellinen. Kahden Fianna Fail-puoluetta edustavan veljeksen nousu ja tuho oli eeppistä luettavaa, varsinkin, kun suvun muut jäsenet eivät mahtuneet konservatiivisen maalaispuolueen arvomaailman pirtaan. Homojen oikeuksia, avioeroa ja aborttia kirjassa käsitellään pontevasti, eivätkä teemat tunnu alleviivaavilta Irlannin kontekstissa. Suvun isoisän kaapista tuleminen 80-luvun alussa ja asettuminen elämään nuoren marokkolaisen rakastajansa kanssa muodostaa sopivan vastanarratiivin ääniä kalastelevien konservatiivisten nousukkaiden pintaliitokiillolle.

Maeve Binchyn lukijat saattavat lämmetä tällekin teokselle, ja jopa kannessa on tämän genren kuningattarien Binchyn ja Cecilia Ahernin suitsuttavat suositukset. Binchyn teoksissa on usein enemmän työväenluokkaisia ja maalaisia hahmoja, ja hänen maailmojensa arkisuuden pelastaa säkenöivä kieli. Ahernin teoksia en ole tainnut koskaan saattaa loppuun, tai ainakaan ne eivät ole jättäneet vahvaa muistijälkeä. Tämän romaanin luin sujuvasti loppuun, mutta jäin kaipaamaan lisää kierroksia.

IMG_1321Kirjan kesäinen kansikuvitus sopi hyvin Kenkäveron vanhan pappilan pitsihuvilaromantiikkaan ja kukkaloistoon. Lukeminen sijoittui myös loppukesän ainoisiin hellepäiviin, joten teoksen nimi asettuu ironisesti Suomen arktiseen todellisuuteen.

PS: Kotona minua odottaa Eimear MacBriden The Lesser Bohemians, joka on rankkaa joycelaista tykitystä alusta loppuun. En tiedä, saanko kirjaa koskaan loppuun, koska se on kielellisesti hirvittävän vaativa. Eli irlantilaisia naiskirjailijoita riittää moneen junaan.

PS2: Arvioin tämän nyt suomeksi, vaikka tarkoituksenani on tästedes kirjoittaa englanniksi niistä teoksista, joita ei ole suomennettu. Ajattelin arvioni palvelevan eniten suomalaisia Irlanti-faneja. MacMahonin esikoisromaani, Näin se päättyy, on julkaistu suomeksi Bazarin toimesta v. 2013.

Kun Dynastian Steven matkaa selkosille

IMG_1313Monelle meistä 80-luvun lapsista TV-sarja Dynastian Steven oli ensimmäinen kohtaamamme homofiguuri, jonka homoudesta puhuttiin päivänvalossa. Kuusamossa syntynyt Tommi Kinnunenkin Stevenin muistaa, sillä hahmo tekee comebackin hänen toisessa romaanissaan Lopotti (WSOY, 2016). Siinä toinen päähenkilöistä, seksuaalisuutensa kanssa vielä kaapissa oleva Tuomas matkustaa opiskelemaan Turkuun ja iskee junan ravintolavaunussa silmänsä Stevenin näköiseen mieheen. Parkanon kohdalla hän uskaltaa iskeä miehelle silmää, vaikka tämä on naisystävänsä kanssa liikkeellä.

Lopotti viittaa kylän nimeen, jota suvun naiset karttavat, sillä kansan suussa nimi viittaa kylän löysämoraalisiin naisiin, varsinkin kätilö-Mariaan, jonka tarinan ympärille Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys (2014) rakentui. Sukutalossa on asunut jo neljä polvea, ja suvun valokuvaamo on sinnitellyt kylän raitilla isojen markettien rakentamisen jälkeenkin. Tuomas käy vielä opiskeluvuosinaan kesälomilla tienaamassa opiskelurahoja isänsä liikkeessä, vaikka henkinen välimatka selkosten perhekeskeiseen, heteronormatiiviseen maailmaan kasvaa vuosi vuodelta.

Romaani ei kuitenkaan ole uskollinen jatko-osa Neljäntienristeykselle, vaan sen voi hyvin lukea erillisenä teoksena. Suurin osa tapahtumista keskittyy Helsinkiin ja Turkuun, ja aikaan 1970-luvulta eteenpäin. Toinen päähenkilöistä on Tuomaksen sokea täti Helena, joka on lähetetty sokeainkouluun 9-vuotiaana ja jäänyt sille tielleen. Ikävä kotiseudulle puristaa Helenan sielua, ja kotilomillaan sukulaiset keksivät keinoja, joilla sokea tyttö voisi pystyä nauttimaan erämaan maastosta, äänistä ja tuoksuista. Helena pääsee opiskelemaan pianonsoittoa Sibelius-Akatemiaan ja valmistuukin, mutta konserttipianistiksi hän ei yllä. Sen sijaan hän tekee elämäntyönsä pianonvirittäjänä.

Tuomasta ja Helenaa yhdistää kipuilu oman identiteetin ja perheellisyyden ympärillä. Helena menee naimisiin omistautuvan, mutta väkivaltaisen ja viinaanmenevän Karin kanssa, ja pitkä liitto kariutuu lapsikysymykseen. Tuomaksen parisuhdeasiat ovat Helenaakin huterammalla pohjalla, mutta nelikymppisenä menestyvänä finanssiasiantuntijana hän vihdoin uskaltaa muuttaa yhteen palomies-Oskun kanssa. Kinnunen kuvaa 90-luvun homopiirejä samalla intensiteetillä kuin Pekka Hiltunen tuoreessa romaanissaan Onni, ja teokset asettuvat kiinnostavaan ristivalotukseen erityisesti pohjoisen ja etelän asenne-erojen suhteen.

Täytyy myöntää, että minun oli paikoitellen vaikea seurata pitkiä kuvauksia sokean Helenan selviytymisestä kotona ja kaupungilla, kun taas hänen musikaaliset ja eroottiset pohdintansa olivat herkullisia. Vaikeus johtuu omasta etuoikeudestani, mutta kirjassa viitataan myös blindismiin – olisiko tämä oikeasti ollut sokeainkoulussa oleva käsite 1950-luvulla? Vastaavasti aloin loppua kohti hyytyä loputtomissa sukukokouksissa, mutta teos yllättää vielä loppumetreillä. Kierrokset kasvavat siihen pisteeseen saakka, että lukija on pakahtua tunnekuohuun.

Dramaattisten erojen ja hylkäämisten rinnalla Kinnunen onneksi tarjoaa lempeämpää arjen komiikkaa. Tuomaksen visiitissä verotoimistoon penäämään puolisonsa omistusoikeuksia nousee jo anttiholmamainen parodian kärki, kun Tuomas toteaa haudanvakavasti: ”Minä olen nähnyt monesti sen munat.”  Romaanin onnistunein kohtaus tosin oli melodramaattinen spektaakkeli: se liittyi päänsisäiseen Turun paloon, jossa Tuomas maagis-realistisesti polttaa ruotsalaisen eksänsä, tämän yltiösuvaitsevaiset vanhempansa ja jokaisen taukopaikan Suomen maanteillä, joissa pari oli pysähtynyt.

Tuomaksen äidin Kaarinan pohjalainen sukutausta on kiinnostava sivujuonne, josta olisin ehkä halunnut lukea lisää. Kun Löytövaaran matriarkaalisessa klaanissa ollaan vahvoja yksilöitä, Lapuan serkusten parissa Tuomas saa kokea laumaan sulautumista. Lapuan mumma on Kuusamon mummua lempeämpi ihminen, joka ei rukouksissaan muista pyytää mitään, vaan ainoastaan kiittää. Tuomas kysyykin lapsena pikkuvanhasti, onko mummulla ja mummalla eri jumala. Loppukohtauksien  lisäksi itkin vuolaasti Lapuan mumman kuolinvuoteella, kun saatiin selvää, että vainaja oli pakastanut leskelleen ruoat vuodeksi ja hankkinut jokaiselle lapsenlapselle haudekattilan, jotta he joku päivä voisivat keittää lapsenlapsilleen puurot. Arkisen välittämisen teema jaksoi kannatella henkilöitä pitkien välimatkojen ja jopa haudan taakse.

Suomen historian suureen kertomukseen Lopotti tarjoaa vaihtoehtoisia ikkunoita. Itseäni sotaveteraanien sateenkaarihistoria tai pohjoisten ihmisten evakkotarinat eivät enää yllätä, mutta opin taas jotain uutta lestadiolaisuudesta. Romaanin suku ei ole ”oikeauskoisia”, mutta elää ympäristössä, jossa heihin kohdistuu paheksuntaa. Tuomaksen armeijakokemuksien kautta lestadiolaisten soluttautuminen yhteiskunnan paraatipaikoille esiintyi räikeänä syrjintänä klaaniin kuulumattomia kohtaan.

Jään innolla odottamaan Kinnusen seuraavaa aluevaltausta, sillä minun on vaikea nähdä Löytövaarojen tarinan paisuvan päätalomaiseksi saagaksi. Pohjoisesta näkökulmasta voi olla vaikea luopua, jos kirjailijan oma paikallinen identiteetti on luovuuden lähde. Lopotissa tosin ei olla lainkaan nurkkakuntaisia, vaikka etelään muuttaneita koti-ikävä vaivaa ja sukuyhteys velvoittaa.

Sukutarinoissa ongelmana usein on juonenkäänteiden runsaus ja ajallinen rajaaminen. Lopotissa rajaamista oli tehty hienosti kahden päähenkilön ympärille, mutta aika-akselissa oli lukijalla paikoitellen työstämistä. Itse en olisi kaivannut tähän sota-ajan ulottuvuutta lainkaan, vaikka Helenan lapsuus ulottuikin sinne. Seuraavaksi haluaisin lukea Kinnuselta muun kuin sukutarinan, mutta muuta pohjoiseen sijoittuvaa historiallista teosta häneltä suorastaan rukoilen.

Kuittaan tällä HELMET-haasteesta kohdan 20: ”Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.”

 

Jäänmurtajalla normatiivisuutta pakoon

hiltunen-onniPekka Hiltunen on tullut minulle tunnetuksi (tässäkin blogissa) sähäkkänä dekkaristina, sillä en ole suurkuluttanut aikakauslehtiä, joissa hän on tehnyt pitkän toimittajanuransa. Hänen uusin romaaninsa Onni (WSOY, 2016) siirtyy tematiikassa Lontoon high lifesta kohti kotimaata, pienempiä piirejä ja myös provinsseja. Onnin kansi on jo varsin koukuttava, herättäen monia leikkisiä muistoja lapsuudesta. Valitsin kirjan sen kiinnostavan kansitekstin vuoksi (HELMET-haaste, kohta 14), mutta se ei vielä paljastanut teoksen monisyisyyttä.

Kirjaa voisi luonnehtia nelikymppisten sukupolviromaaniksi siksi, että kirjan kolme kertojaa ovat kaikki samaa ikäluokkaa, ja heitä yhdistää prekaari työmarkkina-asema. Päähenkilö Oskari on 41-vuotias toimittaja, joka ei näe toimittamisessa enää mitään toivoa. Hän ei sopeudu faktojen jälkeiseen mediamaailmaan, jossa menestys lasketaan klikkien määrällä, mutta hänen on myös vaikea löytää uutta uraa sen ulkopuolelta. Romaanissa hän kohtaa yhtä lailla epätoivoiset ystävänsä Tuulikin, nuoruuden rakastettunsa, joka on ajautunut opettajanuralta prostituutioon ja koulutoveri Aapon, joka yrittää vielä nelikymppisenä breikata räppärinä. Työhaastattelussa Oskari onnistuu järkyttämään ja hurmaamaan kolmikymppisen supermenestyjän, työpsykologi-Emman, jolle valtaan pukeutuminen on pehmeän sensuellia, luontevaa, vaivatonta. Vaikka Emma on tottunut saamaan kaiken, mitä tavoittelee, hänkään ei ole erityisen onnellinen.

Kirjan pääjuoni punoutuu Emman ja Oskarin nykyisyyteen, mutta sen alla kulkee rouhevampi tarina Rovaniemen homopiireistä 1990-luvulta. Oskari on säilynyt täyspäisenä omana itsenään pitkälti siksi, että hän on kerran kokenut näiden piirien lämpimän yhteisöllisyyden, jonka muodostuu kontrastiksi hänen hektiselle arjelleen Helsingissä. Oskarin ja Tuulikin erikoinen heterosuhde on muokkautunut Rollon Setan kellariluolassa, joka on piilopaikka kaikille, joita normatiivinen elämä ahdistaa. Rovaniemen tarinaan mahtuu myös paljon surua ja tuskaa, mutta kuvatut tyypit ovat keskeneräisyydessään todellisia. Heitä on pieni armeijallinen, ja jokaisella on isompi tarina kerrottavanaan kuin mitä tähän teokseen mahtuu. Onnen hetkiä löytyy eniten Rollon luolasta sekä Oskarin nuoruuden erikoiselta pingviiniretkeltä Etelänavalle, johon tämän vanhemmat olivat säästäneet vuosikausia.

Pingviiniteema on kirjassa loistavan vinksahtanut, tosin arvostin sitä, että se nousee pinnalle varsin taloudellisesti. Hiltunen ei ole autistinen yhteen ilmiöön uppoutuja, vaan osaa nivoa ihmismielen outouksia tavalliseen arkeen niin, ettei lukija puudu. Toisentyyppinen kirjailija olisi ympännyt tähän pitkiä lainauksia luonto-ohjelmista ja tietokirjoista, mutta tässä pingviini esiintyy enemmän elämyksellisenä symbolina kuin tiedollisen intohimon kohteena.

Aapo ja Tuulikki ovat romaanissa Oskaria rohkeampia elämäntaiteilijoita, ja varsinkin Aapo esiintyy jokerina, tai mustana hevosena, joka ampaisee paikalle aina, kun paha mainitaan. Roady Runnerin alter ego ei ole realistinen hahmo, vaan siirtää tarinan vahvasti kohti toista todellisuutta. Myös Tuulikin urassa seksityöläisenä oli mojovaa liioittelua, mutta tarjoaa välähdyksen niistä olosuhteista, joissa monet naispuoliset väliinputoajat näinä päivinä elävät.

Tämä teos avautui minulle henkilökohtaisesti vahvana, sillä lähipiiriini kuuluu ihmisiä, joille kuvatut Rovaniemen taide/sateenkaaripiirit ovat tutumpia kuin itselleni. Tätä teosta tulen kehumaan suusanallisesti vielä enemmän kuin blogissa, sillä hektisen someajan dokumenttina siinä korostuu kasvottaisten kohtaamisten ja pitkien ystävyyssuhteiden merkityksellisyys. Kipakka yhteiskuntakritiikki ja lähisuhteiden sydämellisyys yhdistyivät tässä tasapainoisesti  jättäen lukijan toiveikkaaksi toisenlaisen tulevaisuuden suhteen.

Kansainvälisen romanipäivän kunniaksi

imageNoteeraan kansainvälisen romanipäivän vähän myöhässä, mutta sitäkin tärkeämmällä teoksella. Mikey Walsh (s.1980) on romanitaustainen britti, LGBT-aktivisti ja kirjailija, jonka teos Gypsy Boy (Hodder, 2010) on ollut bestseller sekä Britanniassa että Pohjois-Amerikassa. Kiinnostavaa kirjassa ei ole pelkästään homo- tai romaninäkökulma, mutta myös se, että Walsh oppi lukemaan ja kirjoittamaan kunnolla vasta aikuisuuden kynnyksellä.

Teos on perinteinen vaikeasta lapsuudesta kertova omaelämäkerta, jossa homofobian ja rasismin lisäksi käsitellään insestiä ja väkivaltaista maskuliinisuuden kulttuuria. Teemat saattavat tuntua liiankin raskailta. Itsekin lähestyin teosta enemmän kulttuurisesta uteliaisuudesta kuin halusta todistaa lapsiin kohdistuvaa julmuutta. Suomalaista romaniaiheista kirjallisuutta olen viime aikoina käynyt läpi paljonkin, mutta tiedän vain vähän muun Euroopan romanikulttuureista. Matkoillani Britanniaan en ole törmännyt romaneihin, mutta Irlannin travellers-ryhmä tuli aikanaan tutuksi. Etnisesti nämä ovat kaksi erillistä ryhmää, joiden kiertävässä elämäntavassa on yhtäläisyyksiä.

Britannian romanit ovat pääasiallisesti tulleet maahan toisen maailmansodan aikana Itä-Euroopasta pakoon natsien vainoja. Heidän historiansa Britannian kansalaisina on siis lyhyt verrattuna vaikka Suomen romaneihin. Tässä kirjassa historiaa käsitellään vain pintapuolisesti pääpainon ollessa perhedraamassa. Perheen ja suvun tarinassa korostuu tietynlainen juurettomuus tai historiattomuus: he puhuvat auttavasti romanikieltä, mutta eivät muistele klaaninsa aikoja ennen Britanniaan tuloa. Tapakulttuurissa on paljon samaa tuntemani romanikulttuurin kanssa, mutta tapoja noudatetaan täällä päin tarkemmin.

Mikey oli perheen odotettu esikoispoika, jota kasvatettiin nyrkkitappelijaksi jo polvenkorkuisesta saakka. Isänsä pettymykseksi hän ei koskaan menestynyt lajissa, ja tämä johti kuilun kasvuun isän ja pojan välillä. Mikey ja hänen äitinsä olivat brutaalimman väkivallan kohteina kuin muut sisarukset. Avun hakeminen valkoiselta yhteiskunnalta ei kuitenkaan tullut kuuloonkaan, joten äidin ja pojan selviytymistaistelut jäivät yksityisiksi. Epäilykset Mikeyn homoseksuaalisuudesta nousivat jo ennen teini-ikää ja hän joutui mukautumaan äärimaskuliiniseen miehen malliin, jotta häntä ylipäänsä siedettiin sisäsiittoisilla leireillä.

Kulttuurisesti teoksen romanit ovat samalla ulkopuolisia ja sisäpuolisia. He seuraavat fanaattisesti angloamerikkalaista populaarikulttuuria ja pukeutuvat ”blingisti” amerikkalaisia tv-sarjoja mukaillen. Kuluttaminen on heille tärkeä elämänarvo. Naisten muoti on valtakulttuurin työväenluokan normeja mukailevaa. Sana ”chav” on yksi ainuita romanikielestä englantiin siirtyneitä sanoja -se tulee nuorta poikaa tarkoittavasta sanasta chavi, joka nykykielessä viittaa nuoreen työväenluokkaiseen alisuoriutujaan. Elämäntapa, jota tässä kuvaillaan, tuntuu suttuisemmalta kuin Suomen romanien elämäntapa. Siveellisyyteen liittyvät säännöt ovat jokseenkin samat, mutta naisen rooli yhteisössä on liukuvampi.

Mikeyn kaapista ulostulon tarina ei lopulta ole teoksen ”pihvi”. Vastaavia karkaamissaagoja kun kuulee myös valtakulttuureista. Romanien homofobia ei ole tässä sen kummempaa kuin vaikka vapaiden suuntien kristittyjen. Enemmän tässä surraan jäykkien sukupuoliroolien aiheuttamaa sortoa heteronuorten parissa. Tyttöjen teiniavioliitot tuntuvat ulkopuolisesta lukijasta siipien katkaisulta.

Kiinnostavinta oli lukea Walshin sisarusten lyhyestä koulu-urasta. Ajankohta sijoittuu 80-luvun loppuun, jolloin Britannia on jo ollut kovaa vauhtia monikulttuuristuva yhteiskunta. Romanilasten asema kouluissa on kuitenkin poikkeuksellisen heikko, johtuen ei pelkästään opettajien, mutta myös lasten vanhempien ennakkoluuloista. Oppivelvollisuus on tässä osittain nimellistä, eli koulupudokkaita ei tulla hakemaan karavaaneista. Jotkut leirien lapsista onnistuvat välttämään koulun kokonaan. Mikey ja hänen sisarensa käyvät alakoulua kahdessa eri kaupungissa noin  vuoden, mutta koulu ei tarjoa minkäänlaista integraation mahdollisuutta. Ylipäänsä lasten ikää pystytään tässä muokkaamaan tarvittaessa alhaisemmaksi tai korkeammaksi käden käänteestä. Romanit kypsyvät aikaisin, ja kolmetoistavuotias voi jo toimia isänsä juoppokuskina.

Gypsy Boy on yhteisönsä jättäneen karkurin todistajalausunto, jossa on kuitenkin paljon lämpöä ja rakkautta. En kokenut, että tässä olisi paljastettu yhteisön syvimpiä salaisuuksia tai loukattu  esi-isiä. Kertomus on hyvin realistinen, arkinen kuvaus yhteisöstä, joka yhtäältä pitää ylpeänä kiinni traditioistaan, mutta toisaalta on menettämässä erityislaatuisuuttaan. Huumeriippuvuuden ja rikollisuuden kasvusta Walsh on eniten huolissaan.

Teos on ollut niin suuri menestys, että siitä on olemassa myös Walshin aikuisvuosista kertova jatko-osa Gypsy Boy on the Run (2013) ja elokuvaakin aiheesta on suunniteltu. Koenkin, että teos voisi toimia voimallisemmin näytelmänä tai elokuvana. Ihan täysin en vielä päässyt henkilöiden ihon alle tässä tekstuaalisessa versiossa.

Abloy-avaimen kutkuttava mysteerio

taivaanvartijatNuori, vastavalmistunut taiteilija saa ensimmäisen suuren tilaustyönsä lapsuuden kotiseurakunnastaan, jonka uuteen kirkkoon kaivataan alttaritaulua. Rakenteilla olevan kirkon ikkunoista mies näkee lapsuutensa sienestysmetsän, mutta seurakunnan paimenet aiheuttavat hänessä vieraantumisen hetkiä polvirukouksineen ja muine pönöttävine eleineen.

Kuluu vuosikymmen. Taiteilija kiertää maailmaa keräten mainetta ja kunniaa. Ja taas taivaanvartijat kutsuvat häntä maalaamaan pyhyyttä, tällä kertaa maan pääkaupungin itäiseen lähiöön. Taiteilijalla on päässään itsepäinen kuva, jossa seikkailee valaan kokoinen Abloy-avain ja jonka värimaailma on kirkkoneuvoston jäärien mukaan masentavan talousvihreä. Avaimeen kuitenkin liittyy mysteerio, joka avaa niin taiteilijan omaa, sisäistä sielunmaisemaa kuin taidehistorian saloja, unohtamatta suomalaisen luterilaisuuden kinkkisiä solmukohtia.

Hannu Väisäsen Taivaanvartijat (Otava, 2013) on harvinaisen fokusoitunut kuvaus kahden maalauksen syntyhistoriasta. Samalla se tiivistää nuoren taiteilijan elosta reilun vuosikymmenen 70-luvun puolestavälistä 80-luvun loppuun. Kirkkotaiteen kavalkadin lisäksi se kertoo taiteilijanuran kansainvälistymisestä ja oman kulttuurisen taustan hyväksymisestä – eihän pohjoisuus lähde miehestä jynssäämälläkään. Tosin Väisäsen lempeään maailmankuvaan ei kuulu menneisyyden pois jynssääminen; päinvastoin teoksessa pyritään ymmärtämään ja hyväksymään uskonnollisuuden värittämä lapsuus ja masentava altistuminen sunnuntaitaiteelle.

mikaelinkirkko_3_1024Väisänen kuvaa maalaamisen fyysisyyttä nautinnollisesti. Kontulassa hän pystyi keskittymään maalaamiseen paremmin öiseen aikaan, ja aamuisin kirkkoherra kävi vaimoineen tuomassa väsyneelle maalarille aamiaista todellisena kristillisenä elkeenä. Samoin Ouluun menevää triptyykkiä kuljetettaessa Väisänen kokee häivähdyksen jumalaisesta armosta Joutsan Vitostuvalla, jossa kahvilan omistaja tarjoilee tuttavalleen kuljetusliikkeen miehelle erityistä muikkuruukkua tiskin alta. Luomisprosessiin kuuluu myös jälkipyykki kirkkojen avajaisissa voileipäkakkujonoissa ja muun yleisöpalautteen muodossa. Häävarauksia Kontulan kirkkoon tehtiin taulun valmistuttua poikkeuksellisen vähän. Väisänen miettiikin, pitääkö onnistuneen alttaritaulun näyttää hääkuvien romanttiselta kulissilta – onko hänen Abloy-avaimensa pilannut joidenkin häiden tunnelman arkisuudellaan ja karuudellaan?

Pidin teoksessa erityisesti tukholmalaisen Gretan hahmosta, josta tulee nuoren taiteilijan ensimmäinen mesenaatti. Arrogantti ja suorapuheinen vanha nainen kutsuu nuoren Anteron luokseen illallisille, joissa avataan henkimaailman ja antroposofian saloja. Gretan hautajaisissa vuosikymmen myöhemmin Antero pohtii, miksi ruotsalaiset osaavat surrakin niin sivistyneesti ja empaattisesti. Pohjoisen Suomen jörö tunneilmaisu on kuitenkin hänelle tutumpaa. Maailmalta tultuaan hän kuitenkin ottaa tavakseen käydä kertomassa kuulumisiaan isänsä haudalla, mikä ei liene tavallisinta suomalaista hautausmaakäyttäytymistä. Hautausmaamonologi toimii tekstissä jonkunlaisena välitilinpäätöksenä – ei synninpäästönä, vaan huoahduksena.

Teos on täynnä aistillista ilotulitusta, ei pelkästään kuvataiteellisesti, mutta myös musiikillisesti ja lihallisesti. Väisänen kuvaa nuoruutensa ihmissuhteita taloudellisesti, mutta mieleen jäi kuvaus kahden miehen kömpelöstä rakastelusta karhujen pyöräilynä. Nuorten homomiesten mahdollisesti häpeästä johtuviin itsemurhiin viitataan myös, mutta teos ei ole leimallisesti kuvaus seksuaalisuudesta eikä gay-kulttuureista. Teos jättää vaikutelman taiteilijasta, joka on melko varhaisessa vaiheessa tullut sinuiksi itsensä kanssa ja löytänyt elämäänsä rytmin ja tasapainon. Ehkä teos avautuukin parhaiten henkisen kasvun näkökulmasta, ja sellaisena pystyy puhuttelemaan monenlaisia yleisöjä.