1920-luvun tuhokapitalismista

Teos: Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa (Minerva, 2020)

Suomennos: Sirkka Aulanko

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Ensimmäinen maailmansota on minulle historiallisen fiktion ystävänä edelleen vähemmän tallattu polku, mutta välillä päädyn lukemaan siitä melkein vahingossa. Tämä Pierre Lemaitren historiallinen trilogia olikin minulle jo ennalta tuttu, sillä luin pari vuotta sitten sen kakkososan, Tulen varjot. Tuo tarina sijoittui 1920-30-lukujen vaihteeseen ja silloiseen maailmanlaajuiseen talouskriisiin. Myös se kertoi Pariisissa asuvasta Pericourtin suvusta, ja molemmissa romaanissa yksi avainhenkilöistä on mahtisuvun perijätär Madeleine.

Tässä tarinassa nuori Albert Maillard tulee haudatuksi elävältä Sommen taisteluissa. Hänet kaivaa esiin Edouard Pericourt, Madeleinen veli ja suvun musta lammas. Edouard on ollut taideopiskelija ennen sotaa, ja hänen yhteytensä Marcel-isään, teollisuuspohattaan, on ollut katkolla johtuen siitä, ettei isä hyväksy tämän taiteellisia taipumuksia ja naismaista käytöstä. Pelastusoperaatiossa Edouardiin iskee kranaatti, joka tuhoaa miehen kasvot. Sotasairaalassa hän kieltäytyy ottamasta kasvoproteesia ja hyväksyy kohtalonsa hirviömäisenä kasvopuolena.

Albert kokee velvollisuudekseen huolehtia ystävästään, joka ei aio palata sukunsa luo. Kaksikko elää köyhää ja ankeaa elämää vuokramurjussa, kunnes Edouard keksii loistavan tienaamisen mahdollisuuden. Sodan jälkeen maa kaipaa muistomerkkejä, mutta Edouard alkaa myydä niitä vain paperilla. Hän painattaa hienot esitteet, joita lähetetään kunnan isille ympäri maata. Tilauksia alkaa tulla runsaasti, mutta kaksikolla ei ole aikomusta toimittaa tuotteita. Sen sijaan he suunnittelevat maastapakoa, ja leveää elämää Etelä-Amerikassa hyväuskoisten hölmöjen rahoilla.

Tarinan varsinainen pahis on miesten komppanian komentaja luutnantti Pradelle, joka on ymmärtänyt sodanaikaisen tuhokapitalismin lait jo ennen kaksikkoa. Hän onnistuu haalimaan valtavan määrän armeijan irtaimistoa edelleen myyntiin, ja hänellä on myös kyseenalainen hautausbisnes, jossa vainajia ei kuljeteta kunniallisella tavalla. Kun Madeleine Pericourt tulee Normandiaan etsimään oletetusti kuolleen veljensä joukkohautaan, iskee Pradelle tähän kuin sika limppuun. Häitä vietetään pikaisesti, mutta Pradelle saa pettyä, kun morsiamen suku asettaa tälle avioehdon.

Albert ja Pradelle ovat luontaisia vihamiehiä, jotka kohtaavat muun muassa sotaoikeudessa. Albertin kostonhimo Pradellea kohtaan on valtava, mutta hän myös pelkää miestä tietäen, mihin tämä on kykenevä. Sodan jälkeen Albert tulee kutsutuksi Pericourteille muistelemaan Edouardin viimeisiä päiviä. Miehen piilottelu käy välillä kokopäivätyöstä, varsinkin, kun Albert joutuu toimittamaan ystävälleen huumeita kivun lievitykseen. Pian Edouard onkin tuhoon tuomittu narkomaani, jonka heroiinikoukku on pelottavaa seurattavaa.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Tulen varjoista, vaikka molemmissa oli melodraamaa vähän liikaakin. Ymmärsin loppusanoista, että osassa kirjan hahmoista on todellisuuspohjaa, ja että Lemaitre on tutkinut enemmänkin 1920-luvun taloushistoriaa. Jotenkin teoksen huijareissa tuntui olevan paljon yhteistä esimerkiksi koronakriisin aikaisten maskihuijareiden kanssa. Aina löytyy tyyppejä, jotka ehtivät paikalle ennen muita esimerkiksi kuppaamaan valtion rahoja omaan piikkiin, kuten kävi viime vuonna Huoltovarmuuskeskuksen alihankkijoiden keississä. Ihmisen ahneus tuntuu vakiolta, vaikka huijaamisen keinot muuttuisivat.

Luultavasti päädyn lukemaan jossain vaiheessa myös trilogian päätösosan, joka sijoittuu vuoteen 1940. Siinä keskiössä on Louise-niminen nuori nainen, joka on tässä tarinassa vielä lapsi ja Edouardin ystävä. Ilmeisesti Louise tulee saamaan osan huijatuista muistomerkkirahoista, ja sitä kautta nousemaan köyhyydestä.

Äänikirjana lähes 20 tunnin mittainen urakka on minulle yleensä liikaa, mutta tämä teos eteni todella jouhevasti, sillä kirjan juoni on vauhdikas ja vaiheikas. Ihailen Lemaitrea monipuolisena kertojana, enkä ole vielä toistaiseksi joutunut pettymään hänen seurassaan.

Pienen koiran iso visio

Teos: Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme (S&S, 2021)

Suomennos: Tero Valkonen

Äänikirjan lukija: Valtteri Turunen

Little Dog on kolmannen polven vietnamilainen maahanmuuttaja Amerikan Hartfordissa, kurjistuneessa teollisuuskaupungissa, jossa ruokaturva on ongelma. Hän on muuttanut äitinsä ja isoäitinsä kanssa maahan 90-luvun alussa hyvin pienenä, kirjan nykyisyydessä hän on ehkä kolmikymppinen, mutta käy läpi kipeitä muistoja ajasta, kun hän oli parikymppinen. Romaani on kirje lukutaidottomalle äidille, joka ei ehkä halua nähdä kaikkia poikansa puolia. Poika on jo kauan ollut sinut oman homoseksuaalisuutensa kanssa, mutta vietnamilaisessa yhteisössä asiasta puhuminen on edelleen hankalaa. Kulttuuri ei ole läpensä homofobinen, sillä siellä muun muassa käytetään usein transsukupuolisia drag-artisteja elämän siirtymäriiteissä kuten hautajaisissa. Haasteita on enemmänkin tunneilmaisun eroissa kahden kulttuurin välillä.

Äidillä on ollut mielenterveyden haasteita koko Little Dogin elämän ajan, ja perhe on kärsinyt puutteesta, vaikka äiti on yrittänyt elättää heitä manikyristinä. Kynsistudion maailma on pojalle melkein toinen koti, mutta hän myös suhtautuu kriittisesti tähän liittyvään palvelukulttuurin. Äidin on käyttäydyttävä omituisella tavalla saadakseen parempia tippejä: mitä enemmän hän pyytää anteeksi olemassaoloaan, sitä parempi on päivän potti.

Yksi kirjan keskeisistä hahmoista on miehen kuollut ensirakastettu Trevor, jonka opioidiriippuvuus on alkanut salakavalasti lääkärin määräämistä kipulääkkeistä. Kaksikon yhteistä aikaa on määritellyt pyörällä tehdyt keikat diilerin luo, sillä Trevor ei enää pärjää apteekin lääkkeillä. Miehet ovat tutustuneet ollessaan hanttihommia tupakkafarmilla, ja osittain Trevor vielä uskoo, että joku päivä vielä harrastaisi ”normaalia” seksiä naisen kanssa. Yhtä lailla hän haaveilee fysioterapeutin opinnoista, mutta hän kuolee yliannostukseen 22-vuotiaana.

Little Dog tietää, ettei ole geneettisesti täysin vietnamilainen. Hänen vaaleampi-ihoista äitiään kohdellaan Amerikan kaupoissa eri tavalla kuin tummempaa poikaa. Äidin isä on ollut amerikkalainen sotilas, mutta yhteys mieheen on katkennut sodan tiimellyksessä. Jossain vaiheessa isoisä Paul ilmestyykin kuvioihin, ja vaikuttaa kaikin puolin fiksulta tyypiltä. Hän osaa edelleen puhua vietnamia, ja on kiinnostunut tyttärensä elämästä, vaikka välissä on monta hiljaista vuosikymmentä. Isoäiti Lan tekee jo kuolemaa Hartfordissa, ja yksi kirjan koskettavimpia kohtauksia on pojan ja isoisän Skype-kohtaaminen Lanin haudalla.

Vuongin tyyli on sekä poeettista että poliittista, ja poliittisen näkemyksen kertoja kokee saaneensa enemmän synnyinmaastaan kuin Yhdysvaltojen kirjallisista piireistä. Hän ammentaa paljon ironiaa arjen pienistä yksityiskohdista, kuten Wonderbreadin syömisestä ja shoppailusta Goodwill-kirppiksellä silloin, kun aletuotteet on alennettu vielä puoleen hintaan. Lasten synttäreillä ei yleensä ole kakkua, vaan kynttilät laitetaan noutopizzaan. Sekin on jo juhlavaa, jos lähikauppa on ylihintainen huoltoasema.

Tämä oli astetta vimmaisempi, ja ehkä myös vihaisempi kirja kuin vietnaminkanadalaisen Kim Thuyn Ru, vaikka molemmissa kerrotaan samasta ilmiöstä. Selvästi työn alla on kuitenkin sama lähtökulttuuri, ja samat kieleen liittyvät identiteettikysymykset. Pidin molemmista yhtä paljon, ja myös siitä, että teokset ovat sävyltään erilaisia. Täytyykin kaivaa esiin Thuyn toinen, suomennettu romaani, jota en ole vielä lukenut.

Suosittelen kirjaa luettavaksi painotuotteena, sillä Vuongin kieli on monisyinen polveilevaa, eikä romaani etene lineaarisesti. Minulla jäi muun muassa äidin lukutaidottomuus huomaamatta, vaikka kuuntelin tätä osittain toista kertaa. Luultavasti löytäisin tarinasta vielä monia huomaamattomia aspekteja kolmannella kierroksella painotuotteen parissa.

Kaiken kaikkiaan Lyhyt maallinen loistomme on liikuttava, mutta samalla yhteiskunnallisesti kantaaottava esikoisteos, joka on vahvasti älyllinen olematta kirjaviisas. Itse liikutuin eniten köyhyyden teeman käsittelystä, mutta myös homoseksuaalisuuden ja addiktion kuvaukset olivat painavia.

Caprin läsnäolosta Järvi-Suomessa

Teos: Pirkko Soininen: Valosta rakentuneet huoneet (Bazar, 2021)

Äänikirjan lukija: Maija Saarinen

Kerrankin kävi niin, että jo alkusyksystä bongasin Bazarin katalogista itseäni kiinnostavan teoksen, ja päädyin lukemaan sen ensimmäisten joukossa. Pirkko Soininen on jo minulle tuttu historiallinen kertoja, ja Wivi Lönn-aiheinen romaani inspiroi jo maantieteellisten koordinaattien vuoksi.

Entisenä jyväskyläläisenä Lönnin nimi tuli tutuksi jo siellä asuessa, ja vuosien varrella hänen suunnittelemissaan rakennuksissa on tullut käytyä muuallakin. Toki Lönn tunnetaan myös synnyinkaupungissaan Tampereella, jonne hän piirsi suurempia pytinkejä kuin Keski-Suomeen. Lönnin uraan vaikutti suuresti asuinpaikan valinta, ja Helsinkiin muutto tapahtui urakehityksen suhteen liian myöhään, ja mahdollisesti vääristä syistä.

Romaanin ”pihvi” on Wivin rakkaussuhde jyväskyläläisen mahtisuvun perijättären, kauppaneuvos Hanna Parviaisen kanssa, joka tunnetaan Säynätsalon tehdasyhteisön kehittäjänä. Tässä hän seurasi tulisieluisen, maailmanparantajahenkisen velivainaansa Hugon jalanjälkiä. Hän työllisti myös ansiokkaasti Wiviä muun muassa työväen asumisen uudelleenjärjestyksessä saarella. Parviaisen suku edusti vanhan ajan patruunojen filantropiaa, jossa työväen sivistämiseen katsottiin olevan tehtaanjohtajien moraalinen tehtävä. Tällaiseen rooliin myös boheemi ja yksityiselämässään rajoja rikkova Hanna soljahti, vaikka 1930-luvulle tultaessa hänkin sai naisystävänsä lailla kokea edustavansa vanhaa maailmaa.

Soininen kuvaa naisten suhdetta oman aikansa sovinnaiskäsityksistä käsin, eli hän keskittyy enemmän tunneilmaisuun kuin lihalliseen rakkauteen. Lönn ja Parviainen olivat nelikymppisiä vanhojapiikoja tutustuessaan, ja molemmilla oli tekemistä äitisuhteensa kanssa. Lönnin äiti oli ollut aina kannustava tyttärensä erikoisen uravalinnan suhteen, kun taas Parviaisen äiti piti tytärtään epäonnistuneena luonnonoikkuna, ja oli saanut aikaan vakavan sielullisen haavan muuten sosiaalisesti taitavassa naisessa. Hanna muun muassa koki olevansa liian lihava matkustaakseen ulkomaille, ja Wivi joutui tekemään töitä vaikuttaakseen rakkaalleen, että maailmalla kaikki ihmiset eivät olisi yhtä pikkusieluisia kuin Jyväskylän rikkaat porvarisrouvat.

Wivi ja Hanna saivat tuntea toisensa reilun parinkymmenen vuoden ajan, mutta Wivi ehti elää 93-vuotiaaksi. Romaani ulottuu Lönnin varhaisesta lapsuudesta vuoteen 1932, ja tämäkin aika-akseli tuntui aika pitkältä yhteen romaaniin.

Kirjan matkakuvaukset ovat nautinnollisia, ja naisparin Pariisin seikkailuista välittyy täydellisen vapautumisen henki. Wiville itselleen Ranskaakin tärkeämmäksi inspiraation lähteeksi nousi Italia, ja rakennuttaessaan omaa huvilaansa Jyväskylän Seminaarinmäelle hän halusi tuoda palan Capria kylmään Pohjolaan. Oli myös harmillista, että hän joutui luopumaan talostaan ja taipumaan äitinsä tahtoon asuinpaikan suhteen.

Paikoitellen havaitsin kirjassa liiallista toistoa, joka liittyi varsinkin naisasiaan ja naisarkkitehdin hankalan aseman kuvauksiin. Wivi päätyy reflektoimaan rooliaan yhteiskunnassa monessa eri vaiheessa lähes identtisin sanankääntein. Tässä olisi siis voinut olla tiivistämisen paikka, vaikka muuten teksti oli huolellisesti editoitua ja soljuvaa.

Luultavasti tulen lukemaan kirjaa uudestaan valituissa täsmäkohteissa. Se varmasti eläisi eri tavalla esimerkiksi Tampereen talouskoulun Ravintola Wivissä tai Jyväskylän Kuokkalan kartanossa, jonka toimintaa yritetään taas elvyttää. Opin kirjan kautta myös Lönnin vähemmän tunnetuista ja jo puretuista rakennuksista, joita hän suunnitteli myös pienemmille paikkakunnille. Kaiken kaikkiaan teos antoi minulle monia kotimaan vierailuvinkkejä, ja inspiroi katsomaan elämäni tärkeitä kaupunkeja uusin silmin.

Makaaberi rakkaustarina

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä (Karisto, 2020)

Äänikirjan lukija: Veera Kiiskinen

Tänä vuonna en seurannut Finlandia-palkintoehdokkaisiin liittyvää uutisointia paljoakaan, mutta uutinen Anni Kytömäen voitosta ei yllättänyt. Voittajateosta olen aloittanutkin lukemaan jo alkusyksystä, ja aion saattaa sen loppuun ennen uutta vuotta. Tommi Kinnusen teos oli myös vaikuttava, mutta ei ollut minulle ”se” hittikirja tänä vuonna. Nyt ajattelin kokeilla Anne Vuori-Kemilän teosta, joka sai äskettäin murska-arvion Helsingin Sanomissa. Jätin strategisista syistä tuon arvion lukematta, sillä halusin muodostaa teoksesta itsenäisen kuvan. En itse asiassa tiennyt siitä muuta kuin että siinä kuvattaisiin syrjään jääneiden kokemuksia lähimenneisyydessämme.

Kirja yllätti totaalisesti, sillä se kertookin sateenkaarihistoriasta yhden epäonnisen naisparin tarinan kautta. Siinä eletään 1960-80-lukuja Pohjois-Pohjanmaalla, jossain Kokkolan seudulla ja Oulussa. Kertojia on useita, ja lapsinäkökulma on varsinkin alkuosissa vahva.

Antti on herkkä ja empaattinen poika, joka elää pikkukaupungissa puutaloyhteisössä kommunistisen isänsä komennossa. Isä on tehtaalla lakkokenraalin maineessa, ja yhdessä naapurin aatetoverien kanssa he parantavat maailmaa lukemalla Tiedonantajaa. Jossain vaiheessa aate laimenee, Mosse muuttuu Taunukseksi ja juustoakin saa taas syödä ilman syyllisyydentuntoa.

Antti ystävystyy naapurissa vuokralla asuvan taksikuski-Gulffin kanssa, koska kyydit ”porvarien pirssissä” houkuttelevat häntä. Gulffi ja Elffi ovat erikoinen pariskunta, jonka luonnottomista yöllisistä puuhista koko kortteli kuhisee. Kerran Antti otetaan mukaan reissuun ”piiriin”, eli mielisairaalaan, jossa Elffi on hoidossa. Ilman lasta Gulffi ei pääsisi osastolle katsomaan rakastettuaan, joten Antti saa esittää potilaan biologista lasta.

Vanhaksipiiaksi itsensä kokeva Elffi eli Siiri on perustanut perheen kypsässä iässä yhteiskunnan painostamana. Hänellä on epilepsia, joka oli pitkään yksi niistä taudeista, jotka käsitettiin olevan esteenä naimaluvalle ja lisääntymiselle. Siiri onnistuu salaamaan taudin mieheltään pitkään. Heidän ainoa lapsensa Timo syntyy kahdeksan vuoden yrittämisen jälkeen, ja perheonni jää lyhyeksi.

Siirin ja Railin rakkaustarina on arkinen, mutta makaaberi. Sitä varjostaa Siirin pohjaton suru pojan menettämisestä, eikä yhteiselämää tee helpommaksi naapurien avoimen vihamielinen suhtautuminen. Pariskunta muuttaa usein, eroaakin välillä, mutta Siiri ei pärjää omillaan, vaan kaipaa kumppania perään katsomaan. Raili vaihtaa taksikuskin ammattinsa hautaustoimiston työntekijäksi, mistä tulee hänelle kutsumusammatti.

Kiinnostavaksi kirjan naisparin tekee se, että he eivät ole erityisen tiedostavia. Molemmilla on maalaiset juuret, ja vaikeuksia tulla toimeen sukulaistensa kanssa. ”Kaapista ulos tuleminen” ei vielä kuulu heidän käsitteistöönsä, vaan he yrittävät vain elää omaa pientä arkeaan vähäisillä voimillaan. Koin varsinkin pariskunnan arkisen kommunikaation kuvauksen osuvaksi.

Antti ja Timo kohtaavat jo lukiolaisina, mutta heidän tiensä risteytyvät uudelleen Oulussa opiskelijoina. Aikuisena Timo yrittää luoda uudelleen suhdetta äitinsä kanssa, mutta välissä on paljon kipeitä hiljaisuuksia. Antti luopuu porvarillisista insinöörin opinnoistaan ja aikoo ryhtyä kirjailijaksi.

Romaanin kehys on dekkarimainen, ja tätä juonta en spoilaa arviossani. Itse en keskittynyt niinkään kirjan pillerinhuuruiseen kuoleman kulttuuriin, vaan enemmän ajankuvaan, jossa Mäki-Kemilä onnistuu hyvin. Musiikkia, tv-ohjelmia ja poliittista änkyröintiä tarjotaan sopivasti, mutta näistä ei tule itse tarkoitusta.

Minusta teos oli oiva valinta Finlandia-ehdokkaaksi, ja tänä vuonna lukemastani kotimaisesta kirjallisuudesta se kuuluu lupaavimpaan kärkeen. Ehkä kielellisesti en löytänyt tästä teoksesta aivan vastaavaa tenhoa kuin esim. Kinnusen ja Kytömäen teoksista, mutta koukuttava juoni ja monipuolinen henkilögalleria pitivät hyvin otteessaan.

Jo romaanin nimi antaa vihiä tulevasta synkkyydestä, eikä lukijaa päästetä näillä liukkailla pinnoilla helpolla. Jos itsetuhoisuuden kuvaus ei kiinnosta marraskuussa, sen lukemista voi hyvin siirtää valoisampaan aikaan. Toisaalta teokseen mahtuu hersyvää huumoria, jopa tilannekomiikkaa, joten loppuvaikutelma ei ollut epätoivoinen.

Olen myös lukenut Vuori-Kemilän esikoisteoksen Taivas ilman reunoja (2018), jossa mielenterveyden teema oli vielä vahvempi kuin Mustassa jäässä. Romaanien välillä on selkeä yhteys, vaikka niiden tematiikka ja aika-akseli poikkeavat toisistaan. Toivottavasti Finlandia-ehdokkuus saa uudet lukijat myös tuon esikoisteoksen pariin, joka aikanaan sai paljon vähemmän huomiota.

Goottilaisen variksen jalanjäljissä

Teos: Patti Smith: Ihan kakaroita (Siltala, 2015)

Suomennos: Antti Nylen

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Patti Smithin kirjoista olen kuullut hehkuttavaa ylistystä jo pitkään, mutta joku minussa on saanut vastustamaan näitä teoksia, jotka pursuavat pelkkiä taiteen ja kulttuurin legendoja. Mutta tässä vaiheessa, kun Yhdysvalloista tulvii lähinnä älyvapaita, masentavia ja ahdistavia uutisia, voi olla lohdullista lukea toisenlaisista ajoista.

Patti Smith (s.1946) on Trumpin ikätoveri, jonka iso osa aikuiselämästä on kulunut New Yorkissa kuten istuvalla presidentilläkin. Monilahjakas nainen on kunnostautunut monella taiteen alalla, ja tuntenut elämässään lähes kaikki merkittävät kulttuurialan vaikuttajat. Elämän yliopistona toimi Manhattanin Chelsea Hotel, jossa nuori Patricia eli kiihkeästi ensimmäisen elämänkumppaninsa Robert Mapplethorpen kanssa. Ihan kakaroita keskittyy tuohon aikaan, vaikka siinä on myös fragmentteja pariskunnan lapsuudesta.

Patti Smithistä olisi voinut tulla aivan tavallinen alakoulun opettaja, ellei olisi tullut vahingossa raskaaksi 19-vuotiaana ja tämän vuoksi erotetuksi collegesta. Ensimmäisen lapsensa hän antoi adoptioon ja pian tämän jälkeen matkusti Philadelphiasta New Yorkiin ilman tarkkaa suunnitelmaa tulevasta. Alkuaikojen taiteilijanura oli välillä niukkaa, välillä rutiköyhää, mutta Smithin ja Mapplethorpen symbioottinen suhde johti lopulta päämäärätietoiseen tekemiseen, yhdessä ja erikseen.

Pattin ja Robertin suhde oli romanttinen, muttei leimallisesti eroottinen. Ehkä nuorelle Pattille arkielämä luovuutta pursuavan, lupaavan kuvataiteilijan kanssa oli tärkeämpää kuin uskollinen parisuhde ja perheen perustaminen. Viittauksia Robertin latenttiin homoseksuaalisuuteen oli nähtävissä jo miehen varhaisissa töissä, mutta Patti alkoi nähdä selviä merkkejä miehen sivusuhteista toisiin miehiin vasta parin muuttaessa tuohon hotelliin, jossa vapaa rakkaus oli muutenkin enemmän sääntö kuin poikkeus.

Olin yllättynyt siitä, kuinka vähän kirjassa kuvataan päihteiden käyttöä. Patti Smith itse ei ole addiktiivinen persoona, ja huumeisiinkin hän tutustuu vain vahingossa. Samaan aikaan hänen kumppaninsa käyttää säännöllisesti LSD:tä ja kannabista. Eniten käytössä naista harmittaa aikataulujen venyminen ja hitaus, se, että miehellä voi huumepäissään kestää puoli päivää pelkkien asusteiden valintaan.

Patti itse on taiteentekijänä kurinalainen proletääri, joka käy jossain töissä läpi tämän glamoröösin elämänvaiheen. Suurin osa Chelsea Hotelin asukkaista ei näin tehnyt, mutta Pattilla on pragmaattisen selviytyjän geenit. Onnella ja sattumallakin on osansa pelissä, tai kuten hän sanoo: ”satuin vaan saamaan yhden parhaista hevosista.”

Goottilainen varis oli itse Salvador Dalin kuvaus nuoresta taiteilijasta, jota hän oppi pitämään kunnianimekkeenä. Tämän teoksen perusteella saan vaikutelman, että kuvataide oli nuorelle Smithille se varsinainen intohimon kohde, jolle hän uhrasi enemmän aikaa kuin kirjoittamaan ja musisoimaan oppimiselle. Smithin tie kohti punkin papittaren asemaa ei ollut alkuvaiheessa itsestäänselvä, vaan musahommia aloitellessaan hänelle tuli yllätyksenä, että kitara pitää virittää.

Kirjassa on jännää vuoropuhelua esineiden maailman kanssa, joka alkaa jo Smithin varhaisesta lapsuudesta. Hän kiintyi jo lapsena roskiksista löytämiinsä katolisiin patsaisiin ja muihin uskonnollisiin reliikkeihin, ja suhteessaan Robertiin läheisyyttä ilmaistiin monenlaisten amulettien välityksellä. He myös tekivät koruja omaan käyttöön ja myyntiin, ja tällaisen pajan pitäminen oli melko työlästä Chelsea Hotelin pienimmässä ja halvimmassa huoneessa.

Koin teoksen sivistävänä, koska siinä vilisee paljon minulle tuntemattomia taidemaailman hahmoja, varsinkin Smithin omalta ajalta. Teoksen historiallisiin kerrostumiin oli helpompi samastua, sillä 1800-luvun goottilaisromantiikka miellyttää minunkin silmää ja korvaa.

Laitoin heti Smithin uusimman teoksen, Apinan vuoden, varaukseen, sillä oletan sen pitävän sisällään enemmän rock-elämäntavan kääntöpuolta. Tämä teos on kuvaus tietynlaisesta viattomuudesta ja idealismista, luovuuden alkukehdosta, jota pahat inhimilliset impulssit, kuten kateus ja ahneus, eivät vielä päässeet pilaamaan. Tästä kirjasta pidin sen elämäniloisuuden ja leikkisyyden vuoksi. Kateellisuutta voi toki kukin tahollaan kokea siitä päivittäisestä näkymästä, joka ulottui Pattin kantapöytään Chelsea Hotelin aulassa, mutta tuo oli yhden amerikkalaispolven eliittisiiven rajoitettu näkymä, ja lumottu maailma, jota emme voi millään taikapillillä puhaltaa takaisin.

Populismin väkivaltaosastolta

Pirjo Hassinen: Hämärän aika (Otava, 2020)

Viikonlopun lukuretkeni sattui taas olemaan populismipainotteista, niin mediaseurannan kuin romaanitaiteen saralla. Kun poliittisen väkivallan vangitut tekijät samoin kuin populismia pitkään käsitellyt kirjailijakin sattuvat olemaan samasta kaupungista, niin temaattinen yhteys faktan ja fiktion välille muovautuu luontevasti. Pirjo Hassisen äärioikeistotrilogian kolmas osa Hämärän aika on mahdollisesti vielä ajankohtaisempi kuin sen aiemmat osat, siksi, että se sijoittuu tunnistetusti hyvin Jyväskylää muistuttavaan kaupunkiin.

Teoksessaan Hassinen muistuttaa, ettei Suomessa ole vajaaseen sataan vuoteen ilmaantunut poliittisia murhia. Tilannetta hän vertaa Italiaan, jonne romaani puoliksi sijoittuu. Olisipa kiinnostavaa kuulla kirjailijalta reaaliaikaista kommenttia Keski-Suomen nykytilanteesta. Vieläkään kukaan persu tai ex-sellainen ei ole onnistunut ottamaan toiselta henkeä, mutta viime heinäkuussa poliittinen murha oli karvan varassa. Mutta Hassisen tyyliin ei ole koskaan kuulunut päivänpoliittinen kommentointi, tai esiintyminen tv:n nokkelissa uutisvisailuissa. Pointsit tästä hänelle, sillä hän kuuluu niihin kirjailijoihin, joka on koko uransa aikana antanut teostensa puhua puolestaan. Kuitenkin hänen lukijanaan koen, että hänellä on läpi trilogian ollut lupaavaa meedion vikaa.

Romaanissa on kolme eri-ikäistä miespuolista avainhenkilöä, joiden elämät liittyvät löysästi toisiinsa. Jaakko on eläkeputkea lähestyvä leskimies, jolle vaimon kuolema syöpään on ollut vaikein elämänkoulu. Hänen ainoa aikuinen tyttärensä on muuttanut Italiaan, ja on naimisissa itseään vanhemman poliitikon kanssa. Pikkuhiljaa karvas totuus paljastuu miehelle: vävypoika edustaa Italian populistipuolueista äärimmäisintä, La Vera Italiaa, jonka fasistiset kytkökset eivät jää kenellekään epäselviksi.

Tomi työskentelee myyjänä Vänttisen halpatavaratalossa, jota puoli kaupunkia boikotoi tämän omistajan natsimielipiteiden vuoksi. Hän on tyytyväinen työnantajansa myöntämiin työsuhde-etuihin, ja osallistuu mielellään epäilyttävien matujen varjostukseen vartijoiden apupoikana. Kotona hän kärvistelee rakoilevassa liitossa tarjoilijavaimonsa kanssa, joka on alkanut kuunnella enemmän suvakkityökaveriaan kuin miestään. Miehen radikalisoituminen johtuu puhtaasti seksuaalisesta turhautumisesta; mitään henkilökohtaista negatiivista kokemusta hänellä ei ole maahanmuuttajista, ei uusista eikä vanhemmista.

Jesse on puoliksi afrikkalainen valkoisen yh-äidin parikymppinen poika, jolle sekä yliopistoon pääsy että homoneitsyydestä irtipääseminen aiheuttavat päänvaivaa. Tuulettaakseen mieltään hän ottaa mielellään vastaan työtarjouksen enoltaan, joka valmistaa tuunattuja sähkömoottoripyöriä maatilallaan. Hän saa tehtäväkseen toimittaa pyörän prototyypin italialaiselle tilaajalle ajamalla sen itse paikalle Euroopan läpi. Vapauden kaiho on nuoren miehen arvojärjestyksessä tärkeämpi kuin ura ja ammatti, mutta yksin matkaavana ei-valkoisena miehenä hän saa kokea karvaita yllätyksiä saksankielisessä maailmassa.

Jukka Kalmari, omasta puolueestaan eronnut veteraanipoliitikko, häärää tässäkin teoksessa takapiruna, mutta hänen esiintymisensä tapahtuvat nyt matalalla profiililla Vänttisen myymäläketjun vappujuhlissa, simamunkin ja hodareiden katkussa. Tomille Kalmarin tapaaminen on hiipuvasta kansansuosiosta huolimatta radikalisoiva tekijä, eikä hän aikaile 30-lukulaisten muilutussuunnitelmiensa kanssa. Samaan syssyyn hän näkee aiheelliseksi kostaa vaimolleen laskelmoidusti vimpan päälle.

Romaanin juoni on vauhdikas ja kekseliäs, mutta henkilöhahmojen galleriassa on paljon karikatyyrimäisiä piirteitä. Tosin en tiedä, voisiko oikeistopopulismista kirjoittaa ilman karkeita stereotypioita. Jos ympäröivä todellisuus on karkeampaa kuin mikään sitä representoiva fiktio, silloin kirjailijan on valittava, pysyykö hän uskollisena aiheelleen vai taiteelle. Nyansoitua taideproosaa ei tästä aiheesta ole mahdollista tuottaa.

Pidin kirjassa enemmän Italian pään narratiivista kuin Suomen, sillä koin oppivani siitä enemmän. Livornossa Jaakko tutustuu myös aktiivisiin vasemmistolaisiin, ja ihastuu ikätoveriinsa, panetterian omistajaan Lauraan, joka on jo aikuisen pojan nonna. Italialaisen tarinankerronnan tasolla löysin romaanista samoja viboja kuin Elena Ferranten ja suomalaisen dekkaristin Vera Valan teoksista. Lauran ja Jaakon kömpelöhkö deittailu tuntui romaanissa ainoalta hyvältä uutiselta, joka pelasti teoksen vajoamiselta öyhötyksen murheiden laaksoon.

Arvostan Hassista suuresti tämän trilogian tuottajana, vaikka teokset eivät suoranaisesti piristä mieltä. Teoksilla on historiallista arvoa, ja niihin voi palata myöhemmin, jos reaaliaikainen lukeminen on tuntunut liian raskaalta. Uskon, että trilogian kolmas osa voi saada myös uusia lukijoita, koska se sattuu kipeästi ajan hermoon juuri nyt.

Kenellä on oikeus kirjoittaa metsäläisistä?

Teos: Antti Holma: Kaikki elämästä(ni). (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Antti Holma

Toinen jakso Suomalaisen Kirjakaupan suoratoistoa räpsähti päälle, koska en ollut osannut perua tilausta oikein. Asia harmittaa, koska minulla ei ole varaa edes 16, 95 euron sijoitukseen tällä hetkellä.

Mutta sainpa sitten käsiini Antti Holman tuoreen autofiktion, jossa vihdoin päästään parhaiden tarinoiden alkulähteelle, Pohjois-Savon Sonkajärvelle. Melkein kaiken Antin tuotannon olen ottanut ilolla vastaan; myös kesällä ilmestyneen oopperapodcast-sarjan kuuntelin. Jotain audiopuolen viihdyttämisestä olen oppinutkin juuri Antilta, ja täytyy sanoa, että olen pitänyt enemmän hänen podcasteistaan kuin videoista tai elokuvarooleista.

Holma muutti Sonkajärvelle Helsingistä nelivuotiaana, ja poistui yo-kirjoitusten jälkeen. Hänen vanhempansa ovat tämän jälkeen muuttaneet isän juurille Lapualle, eikä Antilla ole paikkakunnalla enää mitään kiinnikettä. Silti hän palaa sinne kirjahankkeensa tiimoilla todistaen paikkakunnan kutistumista. Tukikohta on tunnin päässä möksällä Muuruvedellä, jonne sisarukset niin harvoin ehtivät.

Vanhoilla hoodeilla mopomimmit tahtovat selfiet kylän harvinaisen julkkiksen kanssa. Ei kuitenkaan ole niin kauan siitä, kun hän opetteli tupakanpolttoa nuorisotalon edessä, tai veti revyytä riettaissa kotibileissä kahdeksan keskikaljan voimin. Noilla seuduilla on myös tavallista, että osan porukasta nuoruus päättyy varhain, ja varsinkin miespuoliset ”ukkoutuvat” jo alle kaksikymppisinä perheyritysten jatkajiksi tai maatilojen isänniksi.

Versioita pienten paikkakuntien homopoikien kasvusta on viime aikoina julkaistu monia, ja Holma on tietoinen siitä, ettei hänen tarinansa ole erityisen raaka tai mediaseksikäs. Hän vertaa omaansa ranskalaisen Edouard Louisin esikoisromaaniin, jossa homopoika kokee raakaa väkivaltaa köyhässä, sivistymättömässä syrjäkylässä. Tästäkin teoksessa olen blogannut, enkä löydä näiden kahden tarinan välillä luontevaa yhteyttä.

Taiteilija palaa New Yorkista kirjoittaakseen kirjaa kesämökin eristyksessä, mutta se osoittautuu hedelmättömäksi. Hän viettää myös aikaa vanhempiensa, noiden sukupuolettomien ”iloisten maahisten” luona, ja toimii yleisönä heidän parisuhdekuvaelmalleen. Helsingissä ystävät odottavat audienssia miehen kanssa, mutta osassa kohtaamisissa hän kokee vaivaannuttavaa etääntymistä.

Helsingin Kalasatamassa asuva Sari on hänen ystävänsä rippileiriltä Aholansaaresta, ja yksi niistä ”taviksista”, jotka eivät tee työkseen mitään luovaa. Antti on hänen poikansa Oliverin kummisetä, ja tuo tälle mielellään New Yorkin lelutakseja, mutta Sarin parisuhdeterapeuttina toimiminen alkaa tuntua liian yksipuoliselta. Kyläreissulla Saria ei edes puolella lauseella kiinnosta Antin avioitumissuunnitelmat, vaan hän päättää käyttää laatuajan oman polyamoristisen suhdekuvionsa avaamiseen. Tapaako Antti Saria enää koskaan, vai onko vierailu hänen elämässään muuttunut pakkopullaksi?

Ystävyyssuhteiden pitkät ruotimiset joko kiinnostavat tai eivät. Aika paljon samaa oli tässä teoksessa ja Saara Turusen romaanissa Rakkaudenhirviö, jossa vierailee myös eräs eksentrinen teatterikoulun bestis. Holma ottaa rehellisesti esiin tässä myös kateuden, jopa salakavalasti hiipii myös parhaisiin ystävyyssuhteisiin silloin, kun toinen osapuoli menestyy liikaa. Keskeisen roolin Holman kesäisellä road tripillä saavat hahmot nimeltä Pasolini ja Otto, joiden kanssa hän vaihtaa syvällisiäkin ajatuksia taiteen tekemisestä. Silti jos kirjasta olisin jotain karsinut, se olisi ollut ystävyyden osastolta.

Lontoon, New Yorkin ja Ranskan episodit olivat raikkaita, ja pidin Holman tavasta suhteuttaa suomalaista nurkkapatriotismia muun maailman menoon. Toki hänen kulturellit ranskalaiset appivanhempansa ovat lukeneet Paasilinnansa ja nähneet enemmän Kaurismäen leffoja kuin Antti itse, mutta perheen suhde ruokaan on niin intohimoinen, ettei Antin tuomat tyrnimarjahillot kelpaa lisukkeena. Eihän niissä ole edes hillon koostumusta. Ja samoin käy karjalanpaistin.

Luulen, että Antti Holmassa meitä täti-ihmisiä eniten ihastuttaa välisuomalaisuus, joka alkaa Pahasen Leenan sketsihahmon puheenaiheista ja jatkaa sinne Railin grillibaarin kellarin teetuvalle, jossa kukaan ei lopulta tule uskoon. Koulun pikkujouluissa on aina se taiteellinen poika, joka nauttii Arja Korisevaksi pukeutumisesta, mutta kokee myös vetoa Metsoloiden Erkkiin. Jukeboksista soitetaan Kikkaa, ja Pride-kulkueen esiaste on se, kun kylän ainoa namusetä huutelee raitilla pojille puurotarjoustaan namujen puutteessa.

Saako sitten Sonkajärvelle jääneistä puhua ”metsäläisinä”, ja mitä ”metsäläisyys” nykypäivänä merkitsee? Onko se automaattista homofobiaa, vääränlaista isänmaallisuutta tai uskonnollista ahdasmielisyyttä? Vai onko se valikoivaa kuuntelemista, tietyn radiokanavan preferointia?

Kirja herätti minussa eniten kysymyksiä juuri kotiseutusuhteesta, tilanteessa, jossa henkilön tausta on monipaikkainen. Tähän tarinaan pystyn täysin rinnoin samastumaan, koska se on myös oma tarinani. Holma onnistuu maalaamaan Sonkajärvensä monipuolisesti, ja paikkakunnan vaikutus hänen identiteettiinsä tuntuu edelleen merkittävältä. Mutta saako tällainen ”rintamakarkuri” julkisesti muistella lapsuuttaan ja nuoruuttaan peräkylillä, vai onko tämä vain maakunnissa edelleen vaikuttavien taiteilijoiden oikeus?

Kuuntelin teoksen nopeasti, ja se ansaitsisi toisenkin kuuntelukerran kokonaisuuden hahmottamiseksi. Jotain yhteistä oli tässä teoksessa ja Tuomas Kyrön Kirjoituskonevarkaassa, jonka myös kuuntelin miltei yhdeltä istumalta. Molemmille kirjailijoille on siunaantunut vähän pinttynytkin julkisen hauskuttajan rooli, ja olin havaitsevinani molemmissa teoksissa tietoista rimpuilua pois tästä roolista.

Kyrön teoksesta joudun kirjoittamaan ajan kanssa, siinä oli liikaa kerroksia reaaliaikaiseen raporttiin. Molemmat äänikirjat ovat kirjailijan itsensä lukemia. Kyrön lakoninen tyyli sai aikaan hyvän vieraannuttamisefektin. Ehkä myös se, ettei Kyrö ole ammatiltaan näyttelijä, auttaa äänikirjan toteutuksessa. Holman ääni tässä kirjassa ei myöskään ole yhtä viihdyttävän karnevalistinen kuin esimerkiksi podcasteissa, mutta en voinut olla muistelematta Pahasen Leenaa, äitiä tietokoneella tai Cheekin kaksoisolentoa kirjaa kuunnellessa. Se ei ollut häiritsevää, mutta välillä hahmot elivät omaa elämäänsä päässäni niin, etten pysynyt teoksen juonessa mukana.

Kirja kertoo myös mielenterveyden notkahduksista, ahdistuksesta, stressistä ja neuroottisuudesta, joka Holman tapauksessa purkautuu lähes pakkomielteisenä suhteena ihmisruumiin hajuihin ja eritteisiin. Ei käy kateeksi hänen päivittäisiä matkojaan New Yorkin metrossa, sillä hän vaikuttaa aidosti aistiyliherkältä. Hajujen havainnointiin liittyy myös manerismeja ja toistoa, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa, riippuen lukijan omasta neurologisesta profiilista.

Aateloidun filmitähden residenssissä

Teos: Jill Mansell: Kaikki alkoi salaisuudesta (Bazar, 2020)

Suomennos: Pirjo Ruti

Kesän toinen chicklit-ennakkokappale enteili hellekesää jo kannen tasolla, mutta en saanut luettua sitä loppuun kesäkuun lopun rantakelien aikana. Enkä tiedä kaikkea brittien chicklit-markkinoistakaan, kun en tunnistanut Jill Mansellin kirjailijapersoonaa, vaikka takavuosina olisin voinut olla kirjojen kohderyhmää.

Kirjaa markkinoidaan ”rentouttavana hyvän mielen lomalukemisena”, ja tuo fraasi asetti ennakko-odotukseni suht matalalle. Kuitenkaan en pahastu, jos teos sijoittuu Cornwallin rannikolle, joka kiinnostaa siksikin, etten ole siellä vielä käynyt. Itse asiassa luin alkukesästä samoille tienoille sijoittuvan toisenkin teoksen Jenny Colganilta, jossa aloitettiin uutta elämää leipomoyrittäjänä, mutta en ehtinyt raportoida tästä blogiin. Teoksen nimi on Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua. 

Tässä teoksessa nuoret ystävykset Lainey ja Kit palaavat pitkältä työrupeamalta Ranskasta tyhjän päälle kotiinsa Lontooseen, jossa työmarkkinat eivät ole kovin ruusuiset. He ovat tutustuneet toisiinsa hotellialalla ranskalaisessa linnassa, jonne sijoittuva brittiyritys on juuri tehnyt konkurssin. Molemmilla on sydänsuruja, mutta uutta paikkaa hakiessa he tekeytyvät pariskunnaksi, sillä työnantaja Cornwallissa haluaisi rekrytoida sellaisen. Kit on homo, mutta heiltä onnistuu hyvin parisuhteen esittäminen, sillä mitä epätoivoiset työttömät eivät tekisi palkan ja ilmaisen asumisen vuoksi katastrofiin valmistautuvassa Brexit-maassa?

He päätyvät asumaan laajennettuun perheeseen, sir Richard Mylesin residenssiin. Richard on kasikymppinen entinen filmitähti, joka on aikanaan ehtinyt tehdä uraa myös Hollywoodissa. Miehen fanikerho on edelleen aktiivinen, vaikka mies itse on enimmäkseen vetäytynyt litkimään giniä puutarhaansa. Yksi henkilökohtaisen avustajan tehtävistä on sorteerata miehen runsasta postia, ja mahdollisesti vastata edes joihinkin kirjeisiin, joihin maestro ei enää itse jaksa reagoida.

Isännän ainoa poika on kuollut keski-ikäisenä, ja tämän perhe asuu edelleen isoisän luona. Pojanpoika Seth pitää matkailuyritystä, joka räätälöi lomia erityisryhmille. Lainey saa työtehtäviä myös tässä firmassa, eikä voi olla ihastumatta pomoonsa, jolla olisi muitakin ottajia. Lisäksi suvun jäsenten ympärillä pyörii ratkaisemattomia perimään liittyviä salaisuuksia, jotka varjostavat myös Sethin elämää.

Kirjassa harrastetaan myös muodikkaasti Tinder-deittailua, kun Sethin äitipuoli Majella alkaa pitkän ja ankean leskeyden jälkeen etsiä uutta kumppania. Teinien kanssa on melko tavallisia huolia, mutta vanhusten kanssa enemmän. Varsinkin Sethin elosteleva äiti Christina voisi jo kaivata holhoojaa kosteilla reissuillaan Espanjan aurinkorannikolle. Välillä hän palaa Englantiin nenän valkaisuun, ja hakee lomaa maksalleen kalliista detox-retriiteistä. Christinan hahmossa oli paljon tv:stä tuttua Edina Monsoonia, vaikka romaanin sävy ei ole kauttaaltaan humoristinen.

Romaanin keskeiset jännitteet jäävät melko kesyiksi, mutta lukihan tämän jouhevasti kepeänä välipalana. Välillä kliseinen kielenkäyttö ärsytti, sillä ”sydämessä läikähtäviä” asioita oli romanssirintamalla liikaa. Hyvän mielen tarkoitushakuisuutta teoksessa riitti varsinkin siinä vaiheessa, kun yrittäjä-Seth lähti lomittamaan moniongelmaista erityislapsiperhettä. Kuvio tuntui hieman liioitellulta, vaikka en epäilisi tuollaisen bisneksen mahdollisuutta (onhan Suomessakin tuettuja lomia erityisryhmille). Piikittelevät juopot vanhukset taas tasoittivat ylitsepursuavaa romanttisuutta ja hyvää tahtoa.

Teos ei ehkä kuitenkaan ollut yhtä maalaileva ja laskelmoivan kaavamainen kuin tuo mainitsemani Colganin teos, joka ilahdutti aistivoimaisuudellaan, mutta puudutti toistollaan. Tämä siksi, että luin häneltä putkeen kaksi teosta, joissa taloudellisissa vaikeuksissa kamppaileva naispäähenkilö pakenee ongelmiaan maalle ja keksii siellä loistavan bisnesidean. Tässä ei perustettu uutta firmaa, ja muutenkin avainhenkilöiden haaveet pysyivät suht maltillisina. Luontokuvausta oli vähemmän, ja pääpaino oli uusissa ja vanhoissa ihmissuhdesotkuissa.

Kaipa Mansellin kaltaisten kirjailijoiden menestys pohjautuu siihen, että ne tarjoavat samastumispinnan monen ikäisille ja eri elämäntilanteissa oleville lukijoille. Mieluummin luen tällaista viihdettä kuin vaikka menopaussikirjallisuutta, jossa vitsaillaan rehvakkaasti tulevalle virtsankarkailusuojien tarpeelle. Kuitenkin teos sijoittuu brittiläisen chicklitin kartallani kesyyn päähän.

Kesyys tai lempeys eivät aina välttämättä ole synonyymeja huonolle kirjallisuudelle, sillä tunnemme kaikki ne elämäntilanteet, joissa sielu ei jaksa ottaa vastaan raskasta pahoinvointioksennusta tai graafista seksuaalista tykitystä. Tällöin on ookoo nauraa Tinder-sovelluksen sarjadeittailijoille, joiden perimmäinen motiivi on saada nainen maksamaan kalliit viinipullot merenrannan osteriravintolassa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 24: Kirjailija on julkaissut yli 20 teosta.

 

Hyperseksuaalisuuden muotokuva

smartTeos: Kate Davies: Syvään päähän (Gummerus, 2020)

Suomennos: Kristiina Vaara

Posti toi jo tammikuussa ennakkokappaleen brittiläisen Kate Daviesin esikoisromaanista Syvään päähän. Koska teos oli erittäin vetävästi kirjoitettu, lukaisin sen parilta istumalta heti sen saatuani, mutta päätin viivyttää arviotani lähemmäksi teoksen suomenkielisen version julkaisupäivää (2.3.2020). Kirja tuli minulle yllätyksenä, mutta yllätys oli mieluisa, vaikka en kuulu sen ensisijaiseen kohderyhmään.

Teoksen kertoja on 26-vuotias Julia, joka työskentelee sosiaaliministeriön asiakaspalvelussa ja on haudannut aiemmat haaveensa tanssijan urasta. Hän asuu Lontoossa hyvän ystävänsä Alicen ja tämän miesystävän Daven kanssa kimppakämpässä kuunnellen vaivaantuneena pariskunnan seksiä ohuen seinän takaa. Sellaiset illat, kun hän saa kaikessa rauhassa katsoa kotonaan Arvostele mun illallista pariskunnan poissaollessa, ovat mannaa hänen introvertille sielulleen. Omissa seurustelusuhteissaan Julia ei ole edennyt kovinkaan pitkälle, ja viime aikoina satunnaiset baari-iltojen jälkeiset panot ovat riittäneet hänelle romanttisella rintamalla.

Mutta Julia ei ole tavannut elämänsä naista vielä. Hän on yrittänyt parhaansa heteronormatiivisessa maailmassa, ja kyllästynyt miehiin seksikumppaneina. Eräässä itälontoolaisessa galleriassa hän törmää käsitetaiteilija Samiin, eikä mikään entinen tunnu tämän jälkeen samalta. Sam elää villiä ja vapaata elämää huumeiden ja SM-klubien maailmoissa, kun taas Julian oma arki on turvallisen porvarillista kotoilua. Sateenkaarispektrumilla Julia tulee heitetyksi suoraan ”syvään päähän” kokeilemaan juttuja, joista hän ei ole kuullut ja joihin hän ei ole henkisesti valmis.

Kirjassa seikkaillaan sellaisissa paikoissa, jonne itse en todennäköisesti tässä elämässä päädy, ja siksi lukeminen oli antoisaa. Kuitenkin Samin tilanne on haastava ja sielua rikki repivä, ja kuvastaa hyvin nuoren ihmisen elämää sellaisessa hedonistisessa maailmassa, missä kaikki, mikä ei ole rikollista (ja vähän rikollinenkin eli huumeet) on sallittua. Julian päiväminä ja yöminä ovat herkullisessa ristiriidassa keskenään, ja yöminän elämään liittyy myös itsetuhoisuutta. Seksuaalisuuden kuvaus tässä teoksessa on yksi ronskeimmista lukemistani, mutta onneksi sen vastapainoksi tarjotaan myös yhteiskunnallista analyysia ja historiallista syvyyttä. Julian ystävyys Eric-nimisen sotaveteraanin, joka kirjoittaa asiakaspalautteita ministeriöön, oli yksi teoksen valopilkuista, jonka tasapainottaa muuten tajuntaa räjäyttävää tarinaa.

Tyylillisesti teos muistuttaa minua juuri nyt tv:ssä pyörivästä sarjasta Fleabag, joka naurattaa minua myös kovasti. Tämä on sen tyyppistä lesbofiktiota, jota heterokin lukee kepeästi, ja sen viihdyttävyys piilee siinä, että se kertoo laajempaakin tarinaa brittiläisestä nykykulttuurista. Kirjaa lukiessani tunsin välillä itseni perin konservatiiviseksi nurkkapatriootiksi, mutta tunne ei kuitenkaan ollut epämiellyttävä.

 

Miehisyyden korkeakoulussa

Teos: Uzodinme Iweala: Speak No Evil (HarperCollins, 2018)

Storytel-tilauksen maksimaalinen hyväksikäyttö tarkoittaa muutamien uusien afrikkalaisteoksien bongailua. Jatkan nyt myös young adult-teemaa kahden nigerialaistaustaisen kertojan kyydissä. Uzodinme Iweala (s. 1982) on amerikkalais-nigerialainen kirjailija, jonka toinen teos Speak No Evil iskee herkkään hermoon länsiafrikkalaisten diasporisissa yhteisöissä ympäri maailmaa.

Romaanin kertoja Niru on 18-vuotias lukiolainen, joka käy eliittilukiota Washingtonissa. Hänen vanhempansa ovat Nigerian igboja, korkeasti koulutettuja ammattilaisia, jotka matkustavat kotimaahansa joka vuosi uskollisesti altistaakseen kasvavia lapsiaan ”juurille”. Niru on hakenut opiskelemaan Harvardiin, ja suuri osa hänen luokkakavereistaan pyrkii myös Ivy League-yliopistoihin. Lukiossa hän on tottunut edustamaan mustaa kulttuuria varsinkin äidinkielen opettaja Miss McConnellin tunneilla – naisen, joka on matkustellut kehitysmaissa, ja joka pitää Nirua jonkunlaisena toiseustoteemina.

Meredith on Nirun paras ystävä, jonka vanhemmat ovat enimmäkseen poissa kotoa ja jättävät tyttärensä ratkaisemaan omat ongelmansa. Hän on ensimmäinen, jolle Niru uskaltaa kertoa seksuaalisuudestaan, mutta pian poika kokee luottamuksensa tulevan rikotuksi. Nirun vanhempien kasvatusfilosofia on päinvastainen, ja pojan edellytetään osallistuvan äitinsä kanssa jumalanpalveluksiin sunnuntaisin. Eräänä päivänä hänen isänsä löytää homopornoa poikansa puhelimesta, ja tästä alkaa systemaattinen eheyttämisyritys, johon osallistuvat paikalliset seurakunnan jäsenet ja katolinen piispa kotipuolessa. Uudelleenkoulutus ”tervehenkiseen” miehisyyteen onnistuu hetken verran, kunnes Niru löytää kaupungilta keskellä päivää ikätoverinsa Damienin, ja projekti kusee alleen lopullisesti.

Kirja todella avaa länsiafrikkalaisten hyperaktiivista hengellisyyttä, varsinkin kielellisellä tasolla. Nirun vanhemmat ovat eri linjoilla homouden teologisessa tulkinnassa, ja äiti ainakin tuntuu tutkivan mahdollisuuksia hyväksyä poikansa seksuaalisuus kirkkonsa sisällä. Isän näkökulma tulee vahvasti esiin runsaan dialogin kautta, ja vaikka hän on hyvin dominoiva, perinteinen patriarkka, hänen tapaansa olla maailmassa ei ainakaan demonisoida. Kirjan kuunteleminen äänikirjana teki tälle tekstille oikeutta, koska tekstinä luettuna hahmojen vahvat aksentit eivät olisi päässeet samalla tavalla esille.

Teoksen lopussa näkökulman vaihto Meredithin versioon tapahtumista tuo vielä järkyttäviä yllätyksiä, ja painopiste siirtyy homoseksuaalisuudesta rotusuhteisiin, ja oikeusjärjestelmään, joka yksiselitteisesti suosii valkoisia. Tarina kääntyi mielestäni vähän liiankin traagiseksi, mutta juonen käänteet luultavasti reflektoivat ympäröivää todellisuutta Yhdysvaltain kaupunkien paremmissa piireissä. Vaikka kirjaa voi lukea puhtaasti yksilötasolla, yhteiskunnallinen taso on siinä konkreettisesti läsnä, ja herättää taas kysymyksen: ”do Black lives matter?”