Salomonsaarten sanatoriossa

Teos: Heikki Hietala: Hotelli Tulagi (Sitruuna, 2014)

Suomennos: Seppo Raudaskoski

Kirjahyllyni jaksaa yllättää, ja eilen illalla kaivoin sieltä esiin Salomonsaaria käsittelevän romaanin, jonka olen pari vuotta sitten pelastanut kierrätyshyllystä. Kirjalla on herkullinen kansi, mutta se on kirjailijan kotimaassa Suomessa jäänyt varsin vähälle huomiolle. En saanut kirjaa luettua ensi kohtaamisella, koska se pursusi lentokoneteknistä terminologiaa. Sen pääasiallinen tapahtumapaikka, Tulagin saari Tyynellämerellä, kiinnosti teemaa enemmän. Pieni saari toimi toisen maailmansodan aikana jenkkien ja japanilaisten taistelukohteena, ja sodan loppuaikana siellä toimi pieni amerikkalainen tukikohta. Salomoninsaaret olivat tuohon aikaan brittien siirtokunta, ja alue itsenäistyi omaksi valtiokseen vuonna 1978.

Heikki Hietala on englanniksi kirjoittava suomalainen kirjailija, joka on onnistunut julkaisemaan kaksi romaania englantia puhuvassa maailmassa. Ennen tätä hän on julkaissut monia novelleja kansainvälisissä julkaisuissa. Siviiliammatiltaan hän on tietojenkäsittelyopin lehtori, ja koulutukseltaan englannin maisteri Jyväskylän yliopistosta. Ilmeisesti hänen suurin intohimonsa on ilmailu ja sotalentokoneet, ja tämä rakkaus näkyy romaanin linjauksissa.

Romaanissa toisen maailmansodan veteraani Jack McGuire ei ole pystynyt palaamaan kotitilalleen Nebraskaan, vaan on perustanut hotellin entisille sotatantereille, maailman kauneimman hiekkarannan kupeeseen. Hotelli koostuu Yhdysvallan armeijan kyhäämistä majoista, joita varten mies kerää lähisaarilta generaattoreita. Bisnekset edistyvät hitaasti, mutta hotellin pyörittämiseen ei tarvita miljoonia. Kun bostonilainen Kay Wheeler tulee hotelliin vieraaksi etsimään jälkiä kuolleesta aviomiehestään Donista, Jack joutuu palaamaan kipeimpiin sota-aikaisiin muistoihinsa, traumoihinsa, harhoihinsa ja kipeään kysymykseen tulevaisuuden näkemisestä. Hän ei ole ainoa komppaniansa miehistä, joiden mielenterveys heittelehtii tai joilla on vaikeuksia addiktioiden kanssa. Nämä lienevät universaaleja teemoja, joita usein käsitellään suomalaisessa sotakirjallisuudessa raaemmalla tavalla.

Toki teos on myös rakkausromaani, tosin aika ennalta-arvattava sellainen. Parasta siinä on Tulagin saaren arjen kuvaus, eli kuvaus turismista ennen kuin siitä tuli teollisuutta. Onneksi saarella ei edelleenkään ole massaturismia, mutta se toimii pienimuotoisena sukeltajien paratiisina. Hotellielämä tässä keskittyy Jack McGuiren vanhojen sotakontaktien ja niiden tuttavien kestittämiseen, eli hotelli toimii veteraanien surutyön kanavana ja jonkinmoisena terapiakeskuksena.

Arjen kuvaukseen olisin kaivannut enemmän paikallisia hahmoja, joita tässä romaanissa edustaa statistin roolissa keittäjä Wilma. Paikallista ruokakulttuuriakaan ei pahemmin kuvata, vaan Wilma kokkailee ruokalajeja, joita Jack ei pitkän saarella asumisen jälkeenkään osaa nimetä. Eli sitä paikallisuuden tuntua, ja ehkä jopa vähän saarten historiaa, olisin kaivannut teokseen lisää, kun kuitenkin kyse on keskivertolukijalle uppo-oudosta paikasta.

Suosittelen teosta eritoten sotakirjallisuuden ystäville, ja lentämistä harrastaville. Se on vahvasti Amerikka-keskeinen, ja varmasti alun perin suunniteltu Amerikan kirjamarkkinoiden valloitukseen. Teoksella näkyy olevan hyvin seuraajia Goodreadsissa, ja sen alkuperäinen kustantamo on brittiläinen. Sitruuna-kustantamo on julkaissut Hietalalta toisenkin teoksen, Viisto valo-novellikokoelman (2017), joka on spekulatiivista fiktiota ja on löytänyt enemmän lukijoita myös kotimaasta. Myös Sitruuna on kustantamona minulle uusi tuttavuus, ja haluan kiittää heitä varsinkin hienosta kansikuvasta ja layoutista Hotelli Tulagin suhteen.

Maahaasteessani olen nyt rastilla 27: Salomonsaaret. Tämä on ensimmäinen Tyynenmeren saarille sijoittuva löytöni, enkä usko muiden rastien löytyvän näin helposti. Tästä löydöstä olen aidosti iloinen, siksikin, että suomalaiset kirjailijat voivat joskus yllättää – ja teos luo toivoa kaikille englanniksi kirjoittaville kustantajan löytymisestä ulkomailla.

Kastanjapuun kahtiajako

imageKarin Alvtegen on yksi niistä ruotsalaisista dekkaristeista, jotka ovat olleet odotuslistallani, mutta joiden tuotantoon en ole toistaiseksi ehtinyt tutustua. Nyt sain käsiini teoksen Todennäköinen tarina (WSOY 2012, suom. Laura Jänisniemi), joka ei olekaan dekkari, vaan perusromaani. Kirjan kansi oli sen verran ankea, että se pidätti lukuhalujani muutaman viikon, mutta sitten huomasin pystyväni kuittaamaan tällä Helmet-haasteesta kohdan 15, ”ruma kansi”.

Kansi tosin on teoksen juonta kuvaava, sillä siinä riidellään perintötontista, jolla kasvaa Norrlannin korkeuksilla harvinainen kastanjapuu. Oman kappaleeni kansiversio oli paljon tummempi ja masentavampi kuin tämä netistä imuroimani versio. Kuvahan olisi ilman likaisia sävyjä jopa kaunis, mutta tällaisenaan se viittaa vain kaamosmasennukseen.  Ja vaikka juonessa liikutaankin syvissä vesissä, ei kerronta ole aivan niin synkkää kuin kansi antaa olettaa ja tapahtumatkin liittyvät kevääseen.

Päähenkilöt Helena ja Anders ovat molemmat keski-iän kriisissä rimpuilevia hahmoja, jotka löytävät toisensa sattumalta norrlantilaisessa hotellissa. Anders on juuri päässyt sairaalasta dramaattisen yliajon jälkeen eikä hänellä ole ketään, keneltä pyytää apua huonoon vointiinsa. Hän on ajanut Tukholmasta pohjoiseen tehdäkseen kauppaa myyttisestä Lucy-kitarasta, jolla Beatlesit joskus soittivat. Hän on it-alan ja osakekauppojen kautta rikastunut yksinäinen miljonääri, joka ei mielellään avaudu kalliista keräilyharrastuksistaan. Kauppojen epäonnistuttua hän ajautuu Helenan pitämälle hotellille kuin haaksirikkoutunut, ja vasten kaikkia odotuksia jää paikalle ruokapalkkaiseksi remonttimieheksi. Helena sinnittelee väsyneen liikeideansa kanssa tietoisena siitä, että sillä konseptilla ei yritystä kauan pyöritetä. Tunnelma on jokseenkin samaa luokkaa kuin Gordon Ramsayn ohjelmissa, vaikka sisustuksen mauttomuuksilla ei mässäillä. Pariskunta ei löydä toisiaan saumattomasti, eikä kyseessä ole erityisen romanttinen kertomus, vaan pääpaino on molempien menneisyyksissä, sukuhistoriassa ja lapsuuden ja nuoruuden muistoissa.

Tarina on hyvin rajattu, arkinen ja koossa pysyvä. Kiinnostavia jännitteitä tarinaan luovat oudot naapurit, homofobinen ja rasistinen adressien levittäjä Anna-Karin ja erakoitunut Verner, joka näkee ihmiset synesteettisissä väreissä. Verner onkin teoksen yllätyksellisin hahmo, taiteilija ja tietäjä, jonka näyt saavat kyläläiset hermostumaan. Ylipäänsä Norrlannin ihmisten jäyhyys ja muutosvastarinta tuntuvat suomalaisesta lukijasta varsin kotoisilta teemoilta.

Alvtegenin kieli on nopealukuista, omaan makuuni ripauksen liiankin selkeää. Teoksesta välittyi kyllä vahva paikallisuuden tuntu henkilöhahmojen kautta, mutta olisin voinut lukea enemmänkin paikallisesta historiasta ja tavoista. Maaseudun ja kaupungin erojen käsittely ei varsinaisesti tuonut uutta informaatiota, sillä tämän tyyppisiä eskapistisia tarinoita on viime aikoina noussut kuin sieniä sateella. Varsinkaan tukholmalaisista Alvtegen ei onnistunut kertomaan mitään uutta.

Uskoisin, että teos sopii parhaiten omaa erokriisiä tai uusperhekuvioita käsitteleville teinien vanhemmille. Päällimmäiseksi kysymykseksi nousi maisemanvaihdon kannattavuus parisuhdekriisin keskellä – monilla kun maallemuutto voi toimia yrityksenä pelastaa kuihtuva suhde siinä toivossa, että virikkeettömässä ympäristössä löytyisi enemmän laatuaikaa. Minulle tämä ei ollut juuri nyt täsmäteos, mutta olen edelleen kiinnostunut lukemaan Alvtegenin dekkareita. joissa taatusti on samansuuntaista humanismia ja ihmistuntemusta kuin tässä romaanissa.

Lumihanhen siivin

BinchyRakastetun tarinankertoja Maeve Binchyn (1939-2012) tuotanto toimii usein kuin ”kanakeittona sielulle” – ainakin itse palaan siihen aina, kun ulkona tuulee ja sisällä on vilu. Romaani Seitsemän talvista päivää (WSOY 2013, suom. Päivi Pouttu-Delière) jäi hänen viimeisekseen. Lisäksi häneltä on julkaistu postuumisti kaksi novellikokoelmaa.

Seitsemän talvista päivää kertoo Stoneybridgen uneliaasta kylästä länsi-Irlannissa Atlantin rannalla. Kylän nuoriso on valunut Britanniaan, Australiaan ja Amerikkaan jo monen sukupolven ajan. Vähemmän kyvykkäät ja kapinalliset pakenevat juuriaan vain Dubliniin, mutta pääkaupunkikin on tarpeeksi kaukana uuden elämän aloittamiseen. Stoneybridgeä johtavat Ryanin ja O’Haran mahtisuvut, joiden mainetta eivät korista ulkomaiset vävyt, saati aviottomat lapset. Kylästä lähteneet ovat oppineet kertomaan sinne jääneille hyvin taloudellisen version nykyelämästään.

Teoksessa seurataan Stone House-nimisen rakennuksen elvyttämistä ja muuttamista hotelliksi. Stone Housen vanhoista omistajasiskoksista on elossa enää Queenie, joka toivoo talolleen elinvoimaisen jatkajan. Sen pelastajaksi saapuu suoraan New Yorkista energinen keski-ikäinen sinkkunainen Chicky, joka on viettänyt lapsuuden kesiään outojen neitien keittiötouhuja seuraten. Chicky kokee etäisyyttä moneen paikalliseen sukulaiseensa, mutta haluaa silti aloittaa uuden elämän itselleen rakkaassa luonnonmaisemassa.

Hotellin vierailla ja myös henkilökunnalla on takanaan vaikeuksia ja traagisia tapahtumia. Teos koostuukin kymmenestä vinjetistä tai elämäntarinasta, joita voisi erillisinä novelleinakin lukea. Tarinoita yhdistää henkilöiden päätyminen Stoneybridgeen, usein enemmän sattumalta kuin suunnitellusti. Pidin erityisesti siitä, että teos levitti siipensä laajalti Irlannin saaren ulkopuolelle – Kaliforniaan, Britanniaan, Ruotsiin ja maailmaa kiertäville risteilyaluksille. Teoksessa linnut ja lintubongaus ovat keskeisessä asemassa, ja erityisen rakkaita henkilöhahmoille ovat eri lajiset hanhet. Koskettavin tarina liittyi itsemurhaa hautovaan nuoreen, Shay O’Haraan, joka pelastetaan vetoamalla tämän lintutuntemukseen. Islannista Irlantiin talvehtimaan tulevien meri- ja lumihanhien näky rantakallioilla oli pysäyttävää.

Nauroin ääneen lukiessani dublinilaisesta Wallin pariskunnasta, joiden elämä keskittyi erilaisiin kilpailuihin osallistumiseen. Walleille viikko ilman kilpailuvoittoa oli ankeuden perikuva. Tarinassa kysytäänkin, millainen on itseään kunnioittava kilpailunharrastaja. Millaista tyydytystä ihminen saa siitä, ettei ole maksanut matkoistaan tai kodinkoneistaan? Pariskunta joutuu hääpäivää juhlistamaan Stoneybridgeen, sillä eräässä kilpailussa Pariisin-matkan voitti pariskunta, joka selvästi rikkoi kilpailun sääntöjä. Lohdutuspalkinto ei heitä aluksi lämmitä, mutta paikan yhteisöllisyys saa vaativammatkin asiakkaat pian haltioitumaan.

Binchyn kerronnassa leimallista on sydämellisyys, viattomuus ja tietynlainen yltiöpositiivisuus. Kuitenkin henkilöhahmot ovat monisärmäisiä ja yhteiskuntaa analysoidaan syvällisesti. Kokoelmassa aika-akseli on kolmisenkymmentä vuotta, ja Binchy näyttää oivallisesti, kuinka jälkijättöinen ja taikauskoisen uskonnollinen maa on ollut vielä 1980-luvulla. Chickyn koominen kaksoiselämä rouva Starrina, amerikkalaisen interrailaajan leskenä, kertoo paljon siitä, kuinka ahdistavia instituutioita avioliitto ja ydinperhe ovat maassa olleet pitkään. Chicky siis joutuu esittämään leskeä kyläyhteisössä, vaikka ei tosiasiassa ole koskaan ollut naimisissa lunastaakseen kunniallisen naisen statuksen. Teos ottaa myös kantaa maanviljelijöiden ahdinkoon ja sukutilojen traagisiin lopettajaisiin.

Teos oli täydellinen joulun ajan hittikirja, jossa talvinen luonto pääsi loistamaan. Ruokaa siinä laitettiin myös antaumuksella, enkä olisi pannut pahakseni, jos mukana olisi ollut muutama resepti. Teos saattaa herättää voimakasta matkakuumetta – ainakin minua syrjäseutujen perhehotellit kiinnostavat kovasti, ja haluaisin viettää lomaa paikassa, jossa muihin matkalaisiin tutustuu saman illallispöydän ääressä.

Tämä oli lukumaraton-haasteeni rasti numero 4. Luin teosta joulunpyhien jälkeisenä sunnuntaina, kun suklaata oli vielä liikaa jäljellä. Teos sai aikaan ajattomuuden illuusion, eli en tiedä, montako tuntia sen äärellä kulutin. Kirjan rakenteen vuoksi se todennäköisesti tuottaa eniten iloa, jos lukujen välillä pystyy hengähtämään reilusti.