Taiteilijaperhe rikki revittynä

Teos: Venla Hiidensalo: Suruttomat (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Muutama viikko sitten kirjoitin vaikuttuneena Joonatan Tolan teoksesta Punainen planeetta, jossa taiteilijaperhe yrittää selvitä arjen kaaoksestaan alkoholismin ja mielenterveysongelmien keskellä. Nyt sitten vaihdan genreä autofiktiosta historialliseen romaaniin, ja tapaan Tyko Sallisen hajoavan perheen Venla Hiidensalon kuvaamana.

Tarina ei ollut minulle kokonaan tuttu, mikä lisäsi mielenkiintoani teokseen, vaikka osittain koenkin lukeneeni aivan liikaa historiallisia romaaneja kotimaisista taidemaalareista. Tämän lisäksi osa tapahtumista sijoittuu luovutettuun Karjalaan, Sortavalaan ja Viipuriin, joiden historiasta olen muutenkin kiinnostunut.

Romaanin aika-akseli on noin kolmekymmentä vuotta, eikä se etene lineaarisesti. Se antaa äänen niin Salliselle itselleen, tämän vaimolle Helmi Vartiaiselle, ja pariskunnan tyttärille Tirsalle ja Tajulle, jotka erotetaan julmasti toisistaan Tajun syntymän jälkeen. Tyko lähettää esikoisensa siskonsa hoitoon Kööpenhaminaan vedoten vaimonsa mielenterveysongelmiin. Todellisuudessa hän on perheen diktaattori, joka on legendaarisen huono kuuntelemaan muita. Ehkä pahinta on, että hän vaikenee Tirsa-tyttären isyydestä. Sisarukset luulevat pitkään olevansa serkkuja, ja Tirsa menettää osan suomalaisista juuristaan.

Tirsa kuitenkin saa elää vakaammissa oloissa kuin Taju, joka menettää äitinsä ja joutuu isänsä mielivaltaiseen komentoon, jossa koetaan myös puutetta ja nälkää. Taju tuntuu perineen myös ”hermostollisen ongelman” äidiltään. 1930-luvulla hän palaa mielisairaalasta äitinsä suvun helmaan Sortavalaan, jossa hän yrittää kirjoittaa romaania piilopirtissä. Täältä hänet löytää punahuulinen maailmannainen Kööpenhaminasta, joka on tekemässä opinnäytetyötä oletetun enonsa taiteesta.

Tarinaan mahtuu vähän liikaakin tragediaa, mutta ei sitä olisi voinut kertoa lempeämmin sävyin ottaen huomioon, että pariskunnan saaga on melko tunnettu. Eniten jäin pohtimaan Mirriksi kutsutun Helmin omakuvaa ja itsetuntoa sen jälkeen, kun hän joutui luopumaan omasta taiteilijanurastaan ja tämän lisäksi hänen miehensä rakasti kuvata häntä muotopuolena, halvaantuneena tai vammaisen oloisena. Romaani antaa vaikutelman, että maalauksilla oli oma roolinsa naisen mielen murtumisen prosessissa. Tosin lasten menetys oli varmasti vielä merkittävämpi syy itsetuhoisuuteen.

Kiinnostuin kirjaa kuunnellessani Taju-tyttären tosiasiallisesta kirjailijanurasta, joka keskittyi toisen maailmansodan aikaan. Irja Sallan taiteilijanimellä tunnettu kirjailija oli lähtenyt natsi-Saksaan opintomatkalle, alun perin asevelimaata ihannoivana, mutta sai pitkäksi venyneen matkansa aikana kokea kauheuksia. 1940-luvulla hän sai kokea lyhyen menestyksen, ja kirjoja jopa käännettiin muille kielille. Taju vietti suuren osan elämästään Nikkilän mielisairaalassa, mutta ehti myös olla naimisissa kahden miehen kanssa, joista toinen oli pilapiirtäjä Kari Suomalainen.

Romaani on tyylikkäästi sommiteltu, ja vaikka perhehelvettiä kuvataan riipivästi, ei näissä kohtauksissa vellota liikaa. Mukaan mahtuu myös iloisempia kuvauksia Ateneumin piirustuskoulun sukupuolittuneesta arjesta ja Helsingin yöelämästä ennen itsenäisyyttä. Kööpenhaminan ja Pariisin osiot toivat myös muuten synkkään tarinaan vaihtelua, ja tätäkin teosta voi lukea matkakirjana niin kohti länttä kuin itää.

Satu Paavola pääsee äänikirjassa ihan näyttelemään Tyko Sallista, ja onnistuu roolissaan vallan mainiosti. Ehkä tekstinä luettuna en olisi tavoittanut tämän keskustelutaidottoman, sosiaalisesti kömpelön miehen äänensävyä.

Aivan suoraa yhteyttä Tyko Sallisen perheen ja Tolan perheen välillä ei löytynyt, sillä ensimmäisessä vanhemmilla on selkeä eturistiriita, kun taas toisessa vanhemmat pyrkivät pysymään yhdessä ja taistelemaan lastensa pitämiseksi yhteiskuntaa vastaan. Sallisen perheessä on myös yritystä rakentaa porvarillisia puitteita, kun taas Tolan perheessä kapinoidaan porvarillisuutta vastaan. 1910-20-luvuilla ei ollut lastensuojelua tämän päivän merkityksessä, mutta lähipiiri ilmaisi huoltaan tämän riitaisan pariskunnan elämänmenosta. Mielenterveys ja päihteet olivat pääteemoja molemmissa, mutta ensimmäisessä hulluudesta ja juoppoudesta syytettiin lähinnä perheen äitiä, usein kohtuuttomassa mittakaavassa.

Eronneet, karanneet ja kierrätetyt

5638974Reidar Palmgrenin romaani Kirpputori (Otava, 2016) kirvoitti minussa laajempiakin ajatuksia kierrätyksestä ja ekologiasta. Tampereella pitkään vaikuttanut Palmgren on varmasti ollut tuttu näky kirppiksillä ja kierrätyskeskuksissa – myös hänen tuore Aamulehden sisustusvideonsa idyllisestä puutaloasumisesta kertoo rakkaudesta käytettyyn, löydettyyn ja menetettyyn.

Itse olen herännyt Palmgrenin tuotantoon myöhäsyntyisesti. Porista hankkimani ja Poriin sijoittuva Sudenmarja (2012) oli taannoin voimallinen lukukokemus, jossa yhdistyi rakkaus puutarhanhoitoon ja yhteiskuntakritiikkiin. Yhtä lailla Kirpputorissa kierrätys ja maskuliinisuuden kriisi löytävät toisensa herkullisesti: Kimmo Saarinen on kiertoon laitettu mies, joka löytää turvaa itsepalvelukirppiksen pitäjästä Katariinasta. Samalle kirppikselle päätyvät myös Kimmon tavarat ex-vaimon roudaamana.

Kimmo on ollut 80-luvulla laulajana yhden hitin ihmebändissä, ja kuvittelee paikkakunnan naisten vieläkin pyyhkivän silmäkulmistaan tähtipölyä häntä katsellessaan. Kimmon taiteilijan identiteetti on saumaton, vaikka prosessit venyvät vuosikausien mittaisiksi. Katkeruutta hän kokee muita bändin jäseniä kohtaan, jotka aikanaan heittivät miehen ulos. Lapsuudenkaveri Make jaksaa vielä miestä hyysätä, vaikka miehen eteenpäin tuuppiminen on kovin haasteellista.

Kimmo ei tyyppinä kerää säälipisteitä, hän on klassinen vätys, joka syyttää aina epäonnistumisistaan muita. Hirveän aikaansaava hän ei kuitenkaan ole manipuloivana narsistina. Hänen suurin syntinsä on väkivaltaisuus, joka on puhjennut yllättäen nelikymppisenä. Tarinan aikana hän mukiloi potentiaalisen perheterapeuttinsa ja saa kunnolla köniin Makelta. Molemmat ex-vaimot ovat huolissaan Kimmon käytöksestä, mikä johtaa myös kutsuun sosiaalivirastoon teinipojan huoltajuuden uudelleenmäärittelemiseksi. Isänä Kimmo on toistaiseksi suoriutunut kohtuuhyvin, mutta sekin suhde alkaa olla karilla.

Minua nauratti tässä eniten Kimmon epätoivoinen liikuntaharrastuksen aloitusyritys Maken vieraana kaupallisella kuntosalilla – maailmassa, johon Kimmon kaltaiset laiskimukset eivät yksinkertaisesti mahdu. Ehkä salikohtauksen aikana koin ripauksen sääliä antisankariamme kohtaan. Kuntosalille porttikiellon saaminen kun mielestäni vaatii jo aikamoista vastarintaa.

Kimmon ja Katariinan nuoruuden muistot asettuvat romaanissa kiinnostavasti ristivalotukseen. Katariina on onnistunut raivaamaan itselleen polun yrittäjänä, vaikka menneisyyden varjot tekevät hänestä edelleen omanlaisensa paarian. Syrjään joutumisen kokemusten kautta hänellä riittää sydäntä palkata firmaansa kehitysvammaisia ja kaiken maailman kimmoja.

TV2:n Kimmo-sarjan päähenkilönkin kanssa Palmgrenin luomalla hahmolla on jotain yhteistä, tosin Jussi Vatasen esittämä hahmo on symppiksempi. Tämä Kimmo on luisumassa kokonaan yhteiskunnan käsistä, ellei joku ymmärtäväinen kierrättäjä ota taas koppia. Kimmossa on ainesta tulla työkkärin säälistäjän pelastamaksi, kuten Hannaleena Haurun ohjaamassa leffassa demonstroitiin.

Parasta kirjassa oli kirpputorin arjen miltei etnografinen kuvaus – ovathan kirppikset, varsinkin itsepalvelusellaiset, todellisia menneiden unelmien ongelmajätepisteitä. Itse olen kyllästynyt ylihinnoiteltuihin joulukoristeisiin, Kinder-munayllätyspusseihin  ja myllättyihin pöytiin. Niiden maailma pysyy vuosikymmenestä toiseen samana. Asioin nykyään vain UFF:illa ja Fidalla, joissa tavaroiden tarinallisuus on osittain pyyhitty pois. Itsepalvelukirppiksillä kun saattaa usein törmätä tavaroiden entisiin haltijoihin. Työttömien harjoittama epäilyttävä harmaa talous kukoistaa, ja moni yksinhuoltaja koettaa raapia rahoja lastensa leirikouluja varten. Palmgren olisi voinut kertoa enemmänkin asiakkaiden taloudellisesta selviytymisestä. Hänen Kimmostaan kun ei edes löytynyt tarmoa tällaiseen mikroyrittäjyyteen, vaan hän mieluummin vippasi kavereiltaan rahat snägärilla käyntiin ja kaljaan.

Kimmon tarina oli hyvin todenoloinen, mutta ei suuresti muuttanut maailmaani. Ehkä romaani puhutteleekin intohimoisia kirppiskävijöitä, joille vesiputousta esittävät hologrammitaulut ovat ironisia postmoderneja aarteita. Itseäni kirja kirvoittaa taas käymään ”Paskat kirppislöydöt”-sivustolla hihittelemässä.

Varhainen klassikko mieskysymyksestä

Kramer soundtrackKuka muistaa iki-ihanan 70-luvun leffan Kramer vs. Kramer (1979), jossa Dustin Hoffman ja Meryl Streep taistelivat huoltajuudesta? Suuren maailman avioero-oikeudenkäynnit eivät silloin tainneet kuulua suomalaiseen arkeen, mutta oli leffassa muutakin jännää, ainakin lapsen näkökulmasta.

Meillä oli Avery Cormanin alkuperäisteos (1977, suom. 1980) kirjakerhoformaatissa hyllyssä ja muistan lukeneeni sen todella nuorena, ehkä kymmenvuotiaana. On varmaan ollut hämmentävää lukemista, enkä taatusti ymmärtänyt ainakaan kaikkia seksuaalisia vertauksia. Tekstiin paluu olikin todella nostalgista yli kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Sopiikin kysyä, mikä romaanissa innosti suomalaista kymmenvuotiasta ja mikä innostaa nyt, nelikymppisenä ja useamman kerran eronneena.

Muistan teoksesta hektisen New Yorkin mainosmaailman, kiinalaiset ravintolat, pakastepizzat, Disneylandin ja yksinhuoltajaisän lapsenhoitopulmat. Lapsena Billy-pojan äidin karkaaminen perheeltään tuntui käsittämättömältä, enhän tainnut tuntea ketään lasta, joka eläisi yksin isänsä kanssa. Joannan hahmo tuntui itsekkäältä, kun taas Ted-isä oli yksiselitteisesti hyvis. ”Itsensä etsiminen” ei ollut suomalaisten vanhempien trendipuuhaa vielä 70-luvulla, joten New Yorkin nuorten aikuisten käyttämä kieli tuntui aikanaan utopistiselta. Aikuisten terapiassa ramppaaminen oli varsinkin outoa. Maailma on muuttunut kovasti perhesuhteiden saralla myös Suomessa. Vieläkään en ole kuullut äideistä, jotka hylkäävät lapsensa kirjelapulla paeten tuhansien kilometrien päähän poste restante-osoitteeseen, mutta lapsen jäämistä isälle ei enää kauhistella. Äitiyden mytologiaa on onneksi purettu rankoin ottein.

Kramer vs. Kramer on kiinnostava yhteiskunnallinen läpileikkaus newyorkilaisesta arjesta aikana, jolloin maassa oli vielä jonkun asteen solidaarista ajattelua ja ajatuksia sosiaaliturvasta. Ted on uskottava, arkinen isähahmo, joka saa huoltajuussaagan aikana potkut kahdesti ja pelkää joutuvansa ruokkimaan poikansa pahamaineisilla ruokaleimoilla. Samalla hän laskeutuu yksinhuoltajien maailmaan, jossa vitsaillaan salamasuhteiden lyhyydestä ja seksuaalielämän kompromisseista. Kaikki Tedin yksinhuoltajakaverit ovat tietysti naisia. Miehiin päävastuullisina huoltajina suhtaudutaan edelleen alentuvasti, esimerkiksi isän osallistuminen koulun tai päiväkodin tapahtumiin on epäilyttävää, ja häntä pidetään työttömänä luuserina, vaimonsa elättinä.

Hauskimmat osiot sattuivat isän ja pojan lomiin jossain Hamptonien rannikolla, lomakohteessa, jossa yksinhuoltajilla oli tapana vuokrata yhteinen talo. Tällaista solidaarisuutta olisin kaivannut itsekin ruuhkavuosinani. Näillä reissuilla Tedillä käy joskus jopa flaksi pojan nukkuessa autuasta untaan muiden talon asukkien vahtimana. Yhteisöllinen lomanvietto olisikin napakymppivalinta kaikille yksinhuoltajille – mielellään oma-aloitteisesti ystävien kesken, ei millään holhoavan järjestön leirillä.

Leffasta mieleen painui syvimmin itse oikeustaistelu, mutta romaanissa sen osuus on ohuempi ja painopiste on isän ja pojan arjessa. Joanna-äidin strateginen muutos lapsenhylkääjästä vastuulliseksi vanhemmaksi tuntuu kieltämättä häikäilemättömältä manipuloinnilta, ja teoksessa on taatusti ollut potentiaalia feminisminvastaisen miesliikkeen polttoaineeksi. Kuitenkaan teoksen sävy ei ole antifeministinen, eikä Ted tunnu katkeroituneena miesten oikeuksien taistelijalta. Tedillä ei ole aikaa pohtia isyytensä poliittisia ulottuvuuksia, vaan hänen on keskityttävä ruokkimiseen ja tiukkoihin aikatauluihinsa. Loppujen lopuksi Billyn primaarinen hoitaja on puolalainen kodinkoitaja rouva K, kun isä-poika-laatuaikaa vietetään arkisin vain pari tuntia ennen nukkumaanmenoa. Mutta massin hankinta kodin haltiattaren palkkaamiseksi on raakaa puuhaa.

Teoksen suurin viisaus löytyi ajatuksesta, että lapsi on sivistynyt olento siinä vaiheessa, kun hänet voi viedä kiinalaiseen ravintolaan eikä pelkästään Burger Kingiin. Olen asiassa samaa mieltä, nimittäin kiinalaisissa paikoissa ei ole täälläkään päässä maailmaa puuhanurkkauksia ja niissä yleensä odotetaan asiakkailta hillittyä käytöstä. 80-luvun alussa kaksikon säännöllinen ulkoruokinta tuntui sinänsä eksoottiselta, kun itse en lapsena osannut edes kuvitella kiinalaisen ruoan makuja.

Vaikka osittain teos vetoaa primitiivisiin tunteisiin, ei Tedin ja Billyn arkea kuvata ainakaan liian imelästi eikä kiiltokuvanomaisesti. Sesame Street toimii varteenotettavana kasvattajana ja varsinkin työttömyysjaksoina isän hermot ovat niin tiukoilla, että poika ei mahdu samaan huoneeseen hänen kanssaan. Tedin omat perhesuhteetkaan eivät ole mitään ruusuilla tanssimista, ja samalla hän joutuu miellyttämään Joannan järkyttyneitä vanhempia, jotka ajavat New Yorkiin pitkiksi viikonlopuiksi korvaamaan tyttärensä laiminlyönnin.

Teos toimi kuin häkä 30 vuoden viiveellä, ja suosittelenkin teosta kaikille 70-luvun lapsille, joiden kotona oli hyllyt vääränä Suomalaisen kirjakerhon logolla varustettuja teoksia. Näitä nostalgia-aarteita löytää kaikista maamme kirjastojen kierrätyskoreista ilmaiseksi – itse bongasin omani Helsingin Kampin kierrätyspisteestä. Se lähtee pian etsimään uutta kotia Nekalasta. Aika siisti olisikin hyllyllinen pelkkiä kirjakerhoteoksia ruskeilla, myrkynvihreillä ja sinapinkeltaisilla kernikansilla, mutta tämän haasteen heitän suoraa kättä muille toteuttajille – itse en enää aio asua antikvariaatissa.

Nuortenkirjahaaste

Honkasalo syöjätärIdeoimme kirjablogistien facebook-ryhmässä uutta nuorisokirjahaastetta, ja kiitos Kirjakaapin avaimen Jonnalle, haaste lähti tänään käyntiin nimellä Nostalgiset nuortenkirjat. Haasteen idean ja säännöt löydät täältä: http://kirjakaapinavain.blogspot.fi/. Aikaa haasteeseen on 3 kuukautta ja tarkoituksena olisi lukea itselle tärkeitä teoksia nuoruudesta, josta joillain on pidempi aika kuin toisilla.

Oma lukuhaasteeni on seuraavanlainen: olen takavuosina hankkinut teini-ikäiselle tyttärelleni ison kasan nuortenkirjoja, jotka hän on jättänyt taakseen muutettuaan opiskelijakämppäänsä. Me olemme muuttamassa pienempään asuntoon ja edessä on massiivisen kylmäpäinen kirjoistaluopumisoperaatio. Ajattelin lukea pois osan uudemmista nuortenkirjoista, mutta poistokasassa on myös omia vanhoja suosikkejani. Itse olin nuorena varsin varhaiskypsä lukija: klassiset tyttökirjat miellyttivät minua johonkin 11 vuoden ikään, minkä jälkeen siirryin lukemaan mm. Judith Krantzin ja Shirley Conranin laatuteoksia ja ”rankempia” pläjäyksiä kuten Christine F:n  Huumeasema Zoota ja Deborah Spungenin Nancya. Toisin sanoen, nuortenkirjan käsite on venyvä. Omalle ikäluokalleni esimerkiksi Agatha Christien dekkarit olivat mainioita tyttökirjoja – ja niiden ihanuus oli siinä, etteivät ne koskaan loppuneet kesken.

Tänään kiertoon on lähdössä Laura Honkasalon Metsästä tuli syöjätär (WSOY, 2000). Honkasalolta olen lukenut aiemmin kaksi aikuisten romaania ja pidän häntä kiinnostavana kirjailijapersoonana siksi, että hän ei ole menestysromaaniensa jälkeenkään hylännyt nuoria. Hänen pitkä ura Demi-lehdessä kertoo myös uskollisuudesta nuorten arkisille asioille, ilonaiheille ja huolille.

Romaanin päähenkilö Linnea on jo toisen vuoden yliopisto-opiskelija, mutta elää edelleen vanhempiensa erokriisiä kahden perheen loukossa. Ongelmia tuottaa erityisesti isän uusi perhe ja äitipuoli Saida, luova keramiikkataiteilija, joka elää elämäänsä kuin runossa. Saida on ollut Linnealle iso taiteellinen inspiraatio, mutta samalla taitava manipuloija, jonka yhtenä elämäntehtävänä on miehensä suvun ja ex-puolison mollaaminen. Romaanissa Linnea käy läpi lapsuuttaan kuusivuotiaasta nykypäivään ja hetkiä, jolloin hän alkoi tajuta, ettei isän luona ole kaikki kunnossa.

Romaanin nerokkuus piilee siinä, että hankalista asioista puhutaan sadun ja fantasian kielellä. On tietysti makuasia, kuinka paljon innostuu klassisen pahan äitipuolen hahmosta. Tuhkimo ja Hannu ja Kerttu muuttavat tässä nykykontekstiin, ja ihmissuhdesopassa hääräävät vielä isoäidit, jotka ovat linnoittautuneet uusioperhettä vastaan. Saida on sen verran ilkeä, että polttaa tytärpuolensa vaatteet uunissa, sillä vaatteet on ostanut tämän biologinen äiti. Hän myös nirhii Linnean palmikon keittiösaksilla ja syöttää lapsille ”mutkatonta maalaisruokaa” kuten horsmakeittoa ja nokkosleipää. Tyttöä hän kieltäytyy kutsumasta Linneaksi, vaan ristii tämän uudelleen Milli-Molliksi. Kritiikin kärki osuu välillä laajempaan viherpiipertäjien maallemuuttobuumiin, ja muistuttaa vähän Alexandra Salmelan romaanista 27 (Teos, 2010), jossa tosin ei ollut ilkeää äitipuolta.

Linnean opettajaisä Reino on tässä yhtä kaksinaamainen, mutta heikompi luonne kuin vaimonsa ja lukija voi vain päätään pyöritellä miehen tavalle toimia. Linnean mukaan isä on Saidan noituma, kykenemätön itsenäiseen ajatteluun tai päätöksiin. Tällaisen miestyypin tunnen itsekin läheisesti – miehen joka menettää identiteettinsä löydettyään nuoremman, kuvankauniin naisen. Ehkä tämän uusioperheen arki on kuvattu äärimmäisen mustavalkoisena ja mielenvikaisena, mutta variaatioita tästä teemasta valitettavasti näkee tänäänkin, vaikka yhteiskunta on muuttunut sallivammaksi perheiden erilaisuutta kohtaan. Pahimmassa tapauksessa tänään puolison entisen liiton lapset dumpataan huostaanottoon, jotta uusi perhe voisi aloittaa puhtaalta pöydältä. Tällaisista tapauksista ei vielä ollut tietoa 1990-2000-lukujen vaihteessa, johon tämä teos sijoittuu.

Kyseessä on monipuolinen ja kerronnaltaan rikas nuortenromaani, jonka kohderyhmäksi veikkaisin lukioikäisiä ja sitä vanhempia lukijoita. Pahimpaa murkkuikää läpikäyvälle kahden kodin kasvatille en kirjaa kiikuttaisi, sillä huoltajuuskiistojen ja äitipuolen epävakaan persoonallisuuden kuvaus on sen verran rankkaa.

Nostalgiahaasteitakin teoksessa on, sillä siinä viitataan vahvasti esim. Salaisen puutarhan ja Vihervaaran Anna-sarjan teemoihin. Perinteinen tyttökirjateema saa siis uudet vaatteet, joissa suloisuus ja viattomuus sekoittuvat aikamme yhteiskunnan vinoutuneisiin merkkeihin. Linneakin selviää hullunmyllystä suht selväpäisenä oppien panemaan lapun luukulle, kun syöjättärellä on todellisuudentaju kadoksissa.