Maahisyhdistyksen puheenjohtajaksi

gudmundsson-einar-mar-maanpaallisia-unelmiaEinar Már Gudmundssonin Maanpäällisiä unelmia (LIKE, 2000, suom Tuula Tuova) on toinen islantilaissaagani putkeen, joka kiinnostavasti komppaa äsken lukemaani. Olen nähtävästi lukenut teoksen jo kerran vuonna 2007 sen jättämättä minkäänlaista muistijälkeä tajuntaani. Teoksen runollinen, henkinen ulottuvuus on selvästi tehnyt minuun vaikutuksen jo silloin, reunamerkinnöistä päätellen. Nyt otin teoksen uuteen käsittelyyn ennen siitä luopumista.

Romaanissa on 10 sisarusta, joista kaikki huostaanotetaan rutiköyhiltä isovanhemmilta samaan kuntaan, mutta pitkien välimatkojen vuoksi sisarusten yhteydenpito jää vähäiseksi tai sujuu telepatialla. Teos kertoo siis yleisimmällä tasolla Islannin 1900-luvun alun köyhäin- ja sairaanhoidosta. Päähenkilöt ovat sisarukset Ólafur ja Saeunn, ja kertoja Rafn Ólafursson, korpiksi nimetty poika. Saeunn on joutunut jo nuorena tyttönä tuberkuloosiparantolaan, eikä kotiudu sieltä kuin vähäksi aikaa asumaan biologisen äitinsä luo Reykjavíkiin. Tädin kohtaloksi kävi nuorena kasvattityttönä keukkosairaiden hoito, eli isäntäperhe tartutti tubin häneen. Tässä puhutaan muutenkin vakavista epidemioista kuten espanjantaudista ja pilkkukuumeesta. Kokonaisia kyliä riivaa tartuntataudit ja hajalle riistetyt perheet menettävät monia jäseniä tietämättään.

Köyhyyden lisäksi keskeinen teema on taistelu islantilaisten sieluista uskonnon ja politiikan temmellyksessä. Uskonnollinen toimijuus tuntuu vahvemmalta arjen koordinaatilta kuin poliittinen, ja erityisesti ns. vapaiden suuntien kristillisyys vetää köyhää kansaa puoleensa kuin häkä. Kuitenkin usko maahisiin, luonnon hengettäriin ja eläinten tuomiin merkkeihin tulevasta on peräkylän arjessa vanhempaa kuin mikään kristillinen hömpötys. Koska Islannin pakanallinen kausi jäi ensimmäisen asutuksen jälkeen melko lyhyeksi, ei luonnonuskon ja kristinuskon välillä ole näissäkään tarinoissa syvää juopaa. Puhtaasti luonnon armoilla eläneen kansan parissa sen voimia on pelätty ja kunnioitettu hartaasti.

Gudmundssonin teksti on niin poeettista, että nälän, köyhyyden ja kengättömyyden kestää. Tässä ollaan vielä niin esimoderneissa tunnelmissa, että ammattikoulu on syrjäkyläläisille hervoton vitsi, ja paikalliseksi poliisiksi pääsee ”oppisopimuksella”, jos on tarpeeksi tyhmä ja itsenäisyyspuolueen miehiä. Kiinnostavin hahmo on ennustaja-Nanna, joka on löytänyt kristallipallonsa merenrannalta ja on unien kautta saanut tiedon sen periytyvän manner-Euroopan mustalaisilta. Saeunnille Nannan mökki on maanpäällinen paratiisi, ja hän vie sinne sairaita ystäviäänkin, joiden kuolemaa Nanna ei kuitenkaan eettisistä syistä suostu näkemään, ”silloin kun toivo on vahva”. Homssuisen Nannan ennustajan taival alkaa alkeellisista oloista, mutta kalastajamökin kunto paranee ja siisteystaso nousee asiakaskunnan muututtua porvarillisemmaksi.

Ólafur jää aijoituslapsena tyhjän päälle täyttäessään 16, mutta pari paikallista tilaa pelastaa hänet rengiksi melko kohtuullisin työehdoin. Toisen tilan isäntä, edistyspuolueen mies Geir, on niin kiintynyt poikaan, että haluaisi pitää tästä kiinni kynsin hampain, jopa ehdottaen yhteisen maahisyhdistyksen perustamista. Kuitenkin Ólafur saa kuulla äidistään ja sisaruksistaan puskaradion kautta ja päättää seurata heitä pääkaupunkiin vaikka kävellen. Kehittyvässä maassa ihmisen edistystä mitataan sillä, onko hän päässyt kävelemään Laugaveguria, maan kiistatonta pääkatua.

Pidin tekstistä, mutta kirjoitustyylin tarunhohtoisuuden ja tietynlaisen elliptisyyden vuoksi joudun ilmeisesti lukemaan sen vielä useita kertoja, ennen kuin kaikki arvoitukset aukeavat. Ymmärrystä olisi varmasti myös tukenut, jos tätä sukusaagaa olisi lukenut ”oikeassa” järjestyksessä, eli oletan Gudmundssonin esitelleen hahmonsa paremmin saagan aiemmissa osissa. Pidin tästä, mutta nykyisessä mielentilassani minuun kolahti enemmän viimeksi arvioimani Omaa tietä-teos, jossa yhteiskunnallinen kritiikki oli terävämpää – vaikka molemmat teokset olivat rakennettu aika lailla samoista aineksista. Islannin kirjakierroksella seuraavat rastini ovat eräs kovin mielenkiintoinen, vähemmän tunnettu dekkaristi ja ikuisuusprojektina Laxnessin Salka Valka, joka taatusti informoi ja toimii taustapeilinä näille nykypäivän historiallisille saagoille. Ilman Salka Valkan lukemista ei kyllä voi väittää tietävänsä islantilaisesta kirjallisuudesta paljoa…

People ain’t no good

karkkipc3a4ivc3a4Markus Nummen Karkkipäivä (Otava, 2010) saapui luokseni elektronisessa muodossa neljän vuoden viiveellä. Kuulin jossain kirjallisuustapahtumassa kirjailijan itse lukevan otteita romaanistaan juuri sen ilmestyttyä, ja muistan jo silloin kiinnostuneeni sen kielestä enemmän kuin tematiikasta. Nummi on kuulunut kirjailijagalleriassani ”hankaliin” kertojiin, joiden teoksista en ole oikein saanut tolkkua –  hyllyssäni on ainakin Kadonnutta Pariisia, joka on jäänyt useamman kerran kesken.

Romaani on edelleen akuutisti ajankohtainen ja herättää varmasti vielä suurempia tunteita nyt kuin muutama vuosi sitten johtuen siitä, että yhteiskunnallinen keskustelu lastensuojelusta ja huostaanotoista on aktivoitunut viime vuosina. Arviota kirjoittaessani kuuntelen Nick Cave & The Bad Seedsiä, joiden kaikkien aikojen suosikkihittini on ”People Ain’t No Good”. Nummen kyydissä tuli kirottua ihmiskunnan mädännäisyyttä lukemattomia kertoja. Lukemisen ajankohtakin oli väärä: olen itse suht herkillä kaikkien syrjäytymistarinoiden suhteen juuri nyt, ja olen jopa kieltänyt itseltäni riipivimpien lapsuus- ja nuoruuskuvausten lukemisen toistaiseksi. Tämä oli melkein liikaa, mutta tekstin erinomaisuuden vuoksi kykenin lukemaan sen miltei yhdeltä istumalta.

Karkkipäivässä on kaksi kahdeksanvuotiasta lasta, Tomi ja Mirja, joista on tehty lastensuojeluilmoituksia, mutta anonyymissä urbaanissa viidakossa perheet ovat näkymättömiä, tavoittamattomia tai hankalasti lähestyttäviä. Tomi on keski-ikäisen kirjailija-Arin rinnalla toinen kertoja ja avainhenkilö, tosin hänen maailmoihin sisään pääsee vain pojan ”sisäisen puheen” kautta, mikä kuulostaa ikäisekseen alikehittyneeltä tai autistiselta. Nummi on piinallisen taitavasti kehittänyt äänen sellaiselle lapselle, jolle ei luultavasti ole koskaan luettu ääneen iltasatuja ja jolle ei muutenkaan ole puhuttu paljoa, enemmänkin huudettu. Vaikka Tomin alias Tok Kilmon sisäiset monologit ovat mystisen sekavia, ne samalla satuttavat. Tomin missio on pelastaa naapuritalossa asuva Mirja psykopaattisen äitinsä kynsistä. Tomi on ainoa ihminen maailmassa, joka tietää Mirjan alias prinsessa Mirabellan hädästä, mutta koska Tomi itse on heitteillejätetty tenava ja ulosannissaan varsin epäuskottava, pojan huolta ei kukaan ota vakavasti.

Ei kukaan paitsi Ari, jonka todistuslausuntoja Tomin tilanteesta sosiaalipäivystyksen viranomaiset eivät meinaa uskoa, vaan raporttiin kirjataan kirjailijalla olevan poikkeuksellisen vilkas mielikuvitus. Myös Arin hyväsydämisyys – silkka halu suojella tuntematonta lasta – tulkitaan epäilyttäväksi. Sosiaalityöntekijä-Katri ei voi olla epäilemättä pedofiliaa, vaikka Arilla itsellä onkin samanikäinen tytär ja hän on aikeissaan kovin rehellisen oloinen. Nummi rakentaa Katrista suht neutraalin ammattilaisen hahmon, joka tekee virka-aikanaan kaiken tehtävissä oltavan, mutta ei lain puitteissa kykene paljoon. Sosiaalipäivystyksen arkisesta työstä Nummi saa irti paljon, joten tämän karkkipäivän eteneminen on täynnä poikkeuksellisen kinkkisiä tilanteita.

Juonen ydin tapahtuu yhden vuorokauden sisällä, tosin tässä on takaumia ja tulevaisuuden visioita. Teos vaatii keskittynyttä lukutapaa, sillä sen eri tasojen välille ei ole rakennettu aasinsiltoja. Tomin lisäksi Mirjan äidin, Paulan, hajonneen mielen seuraaminen on henkisesti vaativaa työtä. Paulan hahmossa Nummi pääsee ehkä pahuuden ytimeen, vaikka eivät Tominkaan eronneet vanhemmat paljon sympatiapisteitä kerää. Paulan työuraa näpistelevänä kauppaketjun tilasuunnittelijana ja suklaa-addiktina on paikoitellen tuskallista seurata. Mielen hajoamisen loppumetreillä hänelle melkein tuntemattomat kaupan työntekijät alkavat huolestua lapsesta, jota kukaan heistä ei ole tavannut. Nummi seuraa tässä uskollisesti Tove Janssonin näkymättömän lapsen teemaa. Sekin, että Paulasta ei ole tehty alkoholistia tai narkkaria, vaan kunnianhimoinen, suklaapatukoita hamstraava siivoushullu, kaikessa toiminnassaan sosiaaliseen hyväksyntään pyrkivä hampaat irvessä pärjääjä, luo tarinaan yhteiskunnallista uskottavuutta. Tällä teoksella Nummi siis onnistuu näyttämään lastensuojelun kirjavan arjen ja monisyiset realiteetit. Ehdottomana plussana  ja pelastusrenkaana teoksessa toimivat nerokas juoni ja kielellinen virtuositeetti. Ilman näitä teos olisi saattanut lipsahtaa sosiaalipornon puolelle. Nyt sitä vaaraa ei ollut, vaan lukijaa vain ravisteltiin voimallisesti. Jos tämä teos saa ihmisiä suhtautumaan lastensuojeluun uudella tavalla, ja näkemään tarkemmin lähellä elävien lasten ja nuorten hätää, silloin se on myös saavuttanut taiteen ulkoisen tehtävänsä.

Venäläisestä antifeminismistä

Irina VolynezBongasin Aamulehdestä seminaarikutsun ”Venäjän uudet arvot”. Tilaisuudessa oli tarkoitus keskustella mm. feminismistä, lastensuojelusta ja homojen ja lesbojen asemasta yhteiskunnasta. Huomasin kuitenkin seminaaria edeltävänä iltana, että Tampereen apulaispormestari Olli-Poika Parviainen oli torpedoinut Metso-kirjastoon suunnitellun seminaarin. Hänen mukaansa tilaisuus oli vähemmistöjä loukkaava.

Ensin luettuani uutisen olin Olli-Pojan kanssa samoilla linjoilla. Olen seurannut seminaaria puuhanneen Johan Bäckmanin ja hänen Antifa-porukkansa touhuja jo vuosia, enkä ole välittömästi vaikuttunut heidän tavastaan argumentoida medioissa. Mutta asiaa hieman mietittyäni tulin toisiin ajatuksiin. Koska itse olen ollut feministi teini-ikäisestä saakka ja julistanut  nais- ja sukupuolentutkimuksen ilosanomaa puolet elämästäni, mieleeni tulee, että ehkä myös ilosanomani vastustajilla voisi olla luvallinen paikka puhua omista ajatuksistaan.

Hommasin siis sähköpostitse Irina Volynezin, kazanilaisen aktivistin ja neljän lapsen äidin pamfletin Venäläisen äidin pyhä velvollisuus (2013, Venäläiset äidit Suomessa ry). Irina kannattaa uutta Suur-Isänmaapuoluetta ja on mukana Miljardi venäläistä-kampanjassa ja Internet-kodinturvajoukoissa. Suurperheen äitinä hän on kokenut joutuvansa syrjityksi, kun ihmiset kysyvät häneltä noloja kysymyksiä perheen lapsiluvusta. Joissain asioissa olenkin Irinan kanssa samaa mieltä: mielestäni suurperhe on joillekin yksilöille luontainen tapa olla maailmassa (kunhan eivät tunge malliaan muille). Pohjoismaisessa lastensuojelussa on taatusti paljon epäkohtia, jotka vaativat akuutteja toimenpiteitä. Venäläisessä perhekulttuurissa on paljon hyvää ja kaunista. Ei ole oikein, että länsimaista feminismiä tungetaan automaattisena ratkaisumallina muiden kulttuurien ongelmiin.

Sen sijaan pelkään ihmisiä, jotka joka toisessa lauseessa kutsuvat itseään patriooteiksi. Pelkään kaikkia kodinturvajoukkoja, olivatpa ne virtuaalisia tai fyysisiä. Minusta lasten ja nuorten seksuaalivalistus on elämää ylläpitävä voima, varsinkin maissa, joissa HIV/AIDS-tilastot ovat korkeita, mukaanlukien naapurimaamme. En usko, että on oikeita tai vääriä satuja, vaan lasten pitäisi kuulla mahdollisimman monenlaisia sellaisia. Ja jos SUVAITSEVAISUUS on Irinan mukaan syypää kaikkeen mätään maailmassa, palautetaanko maailmaan hyvyys ja pyhyys suvaitsemattomuudella?

Lopuista asioista en kykenisi hänen kanssaan väittelemään. Olemme kasvaneet niin eri maailmoissa. Tosin suurin osa tuntemistani venäläisistä ei tosiaankaan ajattele maailmasta samalla tavalla kuin Irina. Kyllä Irinan lausunnot homoista ja feministeistä loukkasivat minua. Tässä hieno analyysi feminismin syistä:

”Ensimmäinen syy on miehen puute, joka johtuu hankalasta luonteesta, fyysisestä rumuudesta tai epäonnesta. Toinen syy on laiskuus eli haluttomuus suoriutua naisen perhevelvoitteista (lasten kasvattaminen, kaupassa käyminen, kodin siivoaminen, ruoan tekeminen, pyykin peseminen). Normaali nainen selviytyy näistä tehtävistä aivan kuten lasten synnyttämisestä ja imettämisestäkin. Kolmas syy on mieltymys samaa sukupuolta oleviin seksipartnereihin.”

Kuinka tähän voisi vastata millään älyn häivällä?

Mutta joissain asioissa haluaisin valistaa Irinaa. Kun tämä Venäjän äitien taistelu tuntuu ensisijaisesti kohdistuvan suomalaiseen lastensuojeluun, niin haluaisin heidän tietävän joitain perusasioita sen historiasta. Lastensuojelu on pohjoismainen hyvinvointivaltion tuotos, jonka taustalla ei ole syvällistä feminististä ideologiaa. Sitä on kehitetty sosiaalityön ammatillisissa piireissä, enkä pidä sosiaalityötä kovin vaikutusvaltaisena feminismin pesäkkeenä. Vaikka sosiaalityöntekijät ovat naisia, se ei tarkoita, että he olisivat kiihkomielisiä feministejä. Suomeen feministinen ajattelu sen radikaalimmassa muodossa on tullut paljon myöhemmin kuin Venäjälle – esim. Aleksanda Kollontain ajatuksia pidettiin täällä liian rajuina. Suomalaiset naisasianaiset, jotka saivat aikaan naisten äänioikeuden vuonna 1917 eivät olleet sellaisia feministejä, joksi me feminismin tänä päivänä ymmärrämme. Suomen hyvinvointivaltion äidit halusivat uudistuksillaan nimenomaan auttaa äitejä ja perheitä arkisen taakan kantamisessa.  Heillä ei ollut mitään pyrkimystä rikkoa perheitä, päinvastoin. Me suomalaiset olemme syystäkin ylpeitä edullisesta päivähoidosta, kouluruokailusta, pitkistä vanhempainvapaista, neuvolatoiminnasta, äitiyspakkauksesta, yksinhuoltajaperheiden tukimuodoista. On täysin aiheellista, että lastensuojelu valvoo perheitä, joissa on päihde- ja mielenterveysongelmia tai joissa lapsia pahoinpidellään. Meillä ei ennen 2000-lukua ollut kriisiä lastensuojelussa, koska työntekijöitä oli tarpeeksi ja he ehtivät perehtyä perheiden asioihin riittävästi. Vasta 2000-luvulla aiheettomat huostaanotot ovat lisääntyneet, koska työntekijöitä ei ole tarpeeksi. On Suomessa asuvien venäläisten äitien etu, että lastensuojelun resursseja lisättäisiin, sillä silloin perheiden ongelmia voitaisiin hoitaa ennaltaehkäisevästi eikä aihetta huostaanottoihin syntyisi. Suomalaiset perheet kärsivät samasta ongelmasta kipeästi. Kyseessä ei ole ristiretki venäläisen perheen pyhiä arvoja vastaan.

Irinan pamfletti oli railakkaasti ja viihdyttävästi kirjoitettu, joten mistään tyhjästä tynnyristä ei tosiaankaan ole kyse. Voisiko olla, että Irinakin olisi lapsena ja nuorena hyötynyt Neuvostoliiton sukupuolten tasa-arvon ideologiasta, saanut kohtuuhyvän koulutuksen ja oppinut jopa kirjoittamaan niin provosoivasti, että tuhannet suomalaiset kaatavat nyt aamukahvinsa rinnuksille hänen pamflettiaan lukiessa?