Intersektionaalisesta yksinhuoltajuudesta

Teos: Fiona ’Elone: Tulit luokseni kutsumatta (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Fiona ’Elone

Fiona ’Elone (s.1995) on pääkaupunkiseudulla elävä esikoiskirjailija ja Ruskeat tytöt- kirjoittajakollektiivin toiminnanjohtaja. Olen kuullut jotain hänestä jo ennen kuin tartuin hänen romaaniinsa, joten minulla oli jonkinlainen ennakkokäsitys sen mahdollisesta tyylistä. ’Elonen juuret ovat puoliksi Tongan saarella, mutta hän on enimmäkseen asunut Suomessa.

Teoksessa Tulit luokseni kutsumatta kertoja on parikymppinen lähiössä asuva yksinhuoltaja Ona, jonka etninen tausta muistuttaa paljon ’Elonen omaa. Ennen lapsen syntymää hän on elänyt elämäänsä tehden monenlaisia silpputöitä, myös käsikirjoitushommia kulttuurialoilla. Kirjoittaminen siis kiinnostaa häntä suuresti, vaikka hän ei ole ehtinyt opiskella paljoa. Lapsen syntymän jälkeen hän on enimmäkseen elänyt KELA:n tuilla, ja elämä on kutistunut kovin niukaksi. Terapiassa pitäisi jaksaa käydä, mutta välillä Onaa kiinnostaa enemmän pizzan tilaaminen ja Netflixin tuijottaminen.

Lapsen isä Daniel on pahassa huumekoukussa, eikä hänestä ole vastuulliseksi vanhemmaksi. Myös Ona itse on ennen äidiksi tuloa käyttänyt huumeita, mutta hän on ollut enemmän bilekäyttäjä. ”Jauhojengi”-termi tulee mieleen jo teoksen aloituskohtauksesta. Äitinä Ona on kuitenkin velvollisuudentuntoinen, ja hänestä on nopeassa ajassa kehittymässä sellainen lähiömutsi, joka kulkee kaikkialla rätti kädessä.

Ulkonäkönsä vuoksi Onaa pidetään maahanmuuttajana jopa lapsen päiväkodissa. Vanhemmat ovat eronneet, mutta isä asuu edelleen Suomessa ja on läsnä Onan elämässä. Isän kanssa tytär on tottunut puhumaan englantia. Äiti puhuu tyttärestään ”hienoimpana mestariteoksenaan”, mutta välillä tämä tuntuu rasittavalta rodullistamisena.

Teoksessa on kolme ajallista tasoa: takauma Onan lapsuuteen vuonna 2004, vuodet 2016-7, jolloin Ona tutustuu Danieliin ja nykyhetki, kun Ona asuu lähiössä kahdestaan tyttärensä kanssa. Itse olisin voinut lukea enemmänkin päähenkilön lapsuudesta ja nuoruudesta. Syntymäperheen elämän kuvaus kuulosti astetta kiinnostavammalta kuin lähiömutsius, ehkä siksi, että tunnen tuon ilmiön kuin taskuni, ja kaunokirjallisuutta lukiessa lukisin mieluummin jostain muusta aiheesta kuin KELA:n tuista.

Jossain vaiheessa Ona pääsee myös matkustamaan Tongalle ja tapaamaan isän sukulaisia. Myös isä on saarella reissussa samaan aikaan, ja kaksikon välillä on kommunikaatiovaikeuksia. Isän sukulaiset ovat hartaita kristittyjä, jotka pyhittävät lepopäivän ja välttävät liiallista paljaan pinnan paljastamista. Yhteys sukuun ei synny automaattisesti, mutta matka tuntuu kuitenkin tekemisen arvoiselta.

Ruskeat tytöt-kollektiivin keskeinen slogan on ollut ”meiltä meille”. Eli yhteisön tarkoitus on tullut tuottaa kirjallisuutta ensisijaisesti sellaisille lukijoille, jotka kokevat olevansa ruskeita tai rodullistettuja suomalaisen valtaväestön joukossa. Tästä prinsiipistä katsottuna ’Elonen valitsema kirjoitustyyli kuulostaa autenttiselta, mutta se voi myös ärsyttää monia lukijoita. Eilen HS:n arviossa (3.12, Arttu Seppänen) teoksen kielenkäyttöä kritisoitiin epäkiinnostavaksi, koska se pursuaa anglismeja.

Itse en ollut ’Elonen kielellisistä valinnoista ainakaan ärsyyntynyt, mutta paikoitellen hämmentynyt. Ehkä vaikeinta oli pysyä mukana kirjan pariskunnan somekommunikaatiossa, vaikka olen tottunut lukemaan kirjoja, joissa somella on suuri rooli.

Teoksessa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani Natalia Kallion Kotileikin kanssa, jossa nuori naispäähenkilö eli myös hankalassa parisuhteessa ja rimpuili irti siitä. ’Elonen teoksen luokka-asema ei ole niin selvästi työväenluokkainen, eikä vanhempien suhtautuminen maailmaan yhtä kapea-alainen kuin Kallion romaanissa, mutta maailmankuvien törmäämisiä on myös tässä romaanissa runsaasti. Teosten välillä on selkeää synergiaa, eli yhdestä pitävä luultavasti pitää myös toisesta. Minulle nämä teokset eivät olleet henkilökohtaisesti puhuttelevia, mutta koin molemmissa kertojan äänet tärkeinä puheenvuoroina omassa ajassamme. Molemmissa teoksissa on rosoisuutta, jopa keskeneräisyyttä, mutta itse tulkitsin sitä enemmän tyylillisenä valintana kuin heikkona kielitajuna.

PS: Pahoittelen kirjailijan nimestä puuttuvaa erikoismerkkiä, jota en löydä näppikseltäni. Teen jatkuvasti vastaavia virheitä, koska digitaitoni ovat rajalliset.

Voittoisa juche, ankara marssi

Teos: Anna Fifield: Loistava toveri Kim Jong-un (Bazar, 2019)

Suomennos: Seppo Raudaskoski

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Jo toinen Pohjois-Korea-tietokirja tänä vuonna, ja aletaan liikkua jo huolestuttavalla vyöhykkeellä. En kuitenkaan vielä ole addikti, sillä P-Korea-lukemistojeni määrä edelleen pysyy jossain kymmenen teoksen hujakoilla.

Kesällä siis luin Mika Mäkeläisen Kimlandian (2019), ja se oli niin päräyttävä kokemus, että samaan putkeen tuli kuunneltua Anna Fifieldin ”elämäkerta” Kim Jong Unista. Oikeastaan kyseessä on varsin samansuuntainen lähihistoriikki ja nykykulttuurin kuvaus kuin Mäkeläisellä, mutta Mäkeläinen oli matkojensa aikana saanut enemmän kontaktia paikallisiin ihmisiin kuin Fifield. Tämän informantit taas olivat enimmäkseen maasta paenneita, ja hän käyttää enemmän aikaa maan yleisen poliittisen historian kertaamiseen.

Kuuntelin tätä lyhyinä pätkinä ja enimmäkseen unikirjana, joten muistiinpanoni kirjasta ovat hatarat, ja vaikutelma suodattuu pahasti Mäkeläisen teoksen kanssa. Päällimmäisenä mieleen jäi Kimin dynastian vainoharhaisuus ja salamyhkäisyys varsinkin sukulaisuussuhteista ja ulkomaanmatkoista. Suurten johtajien rakkauselämä on aina pidetty kansalta piilossa, mutta Kim Jong Un on esiintynyt julkisesti vaimonsa kanssa joitakin kertoja. Vaimo pukeutuu länsimaisittain muodikkaisiin vaatteisiin, kuten räätälöityihin jakkupukuihin, eikä käytä pakollista Kim Il Sungin pinssiä, jota kaikki muut puoluekaaderit käyttävät julkisissa tilaisuuksissa. Kukaan ei tiedä, onko pariskunnalla perillistä, mutta jos on, tämä on hyvin nuori.

Kim Jong Unin vallan aikana maahan on syntynyt ohut keskiluokka, joka hankkii kulutushyödykkeitä ulkomailta ja nauttii torikauppojen hedelmistä. Arvioidaan, että noin kahdeksankymmentä prosenttia pohjoiskorealaisista osallistuu tavalla tai toisella epäviralliseen talouteen, ja varsinkin vihannesten viljely on osoittautunut tuottoisaksi sivubisnekseksi monille. Toki toreilla myydään myös huumeita, ja joissain kaupungeissa on näkyvä huumeongelma, kun kansalaiset lääkitsevät itseään metamfetamiinilla. Kristallin käyttö on suosittua muun muassa valmistujaisbileissä, eikä siihen ainakaan tämän kertomuksen mukaan liity samanmoista moraalista paheksuntaa kuin länsimaissa. Ehkä tässä on myös kyse totaalisesta tietämättömyydestä kovien huumeiden tuomista terveyshaitoista, sillä eihän kommunistisessa paratiisissa ole tarvetta viralliselle huumevalistukselle.

Myös nuori perintöprinssi on elänyt vauhdikkaasti, ja kolmikymppisenä hän on reilusti ylipainoinen ja rapakunnossa. Yllättävää kyllä, hän on viimeaikaisissa tilaisuuksissa vedonnut itseironisesti painoonsa, eikä ole peitellyt kihdin aiheuttamia vaivojaan ja hengästymistään. ”Rankka työ, rankat huvit” tuntuu olevan suuren johtajan elämänfilosofia, ja rankka ryyppääminen kuuluu diplomaattisiin tapaamisiin kuin Kekkosslovakiassa ikään. Tyylillisesti mies imitoi isoisäänsä maneerien ja pukeutumisen tasolla, vaikka pyrkii myös osoittamaan erinomaisuuttaan uusimman teknologian tuntijana, lähes ydinfyysikkona.

Tavallisen kansalaisen elämän realiteeteista teos kertoo arjen selviytymisen tasolla. Fifieldin arvion mukaan vallalle uskollisten määrä on kaventunut sitten 1990-luvun nälänhädän eli ”ankaran marssin”, mutta syrjäseuduille siirrettyjen kansanryhmien arjesta on vaikea saada käsitystä, koska ulkomaalaisilla ei ole pääsyä noille vyöhykkeille. Koulujärjestelmässä on mahdotonta päästä eteenpäin ilman opettajien säännöllistä lahjomista, ja ne, jotka eivät tähän suostu, joutuvat paarian asemaan. Vaikka maassa ei edelleenkään ole virallisesti yksityisomaisuutta, viljelysmaan vuokraaminen on iso bisnes niille, jotka ovat hallituksen suosiossa.

Pohjoiskorealaisessa kommunismissa on niin paljon paikallisia aasialaisia elementtejä, käsitteitä ja uskomuksia, ettei tuota järjestelmää voi ymmärtää pelkän poliittisen teorian kautta. Kommunistinen kansanomaisuus sekoittuu totaalisen elitistiseen, periytyvään valtajärjestelmään, eikä tuossa yhteiskunnassa voida ylpeillä sillä, että tavallisesta kaupan kassasta voisi tulla johtaja. Varsinkin Pectu-vuoren legenda ja siihen liittyvä kuvitteellinen sukulinja kertoo karua tarinaa historian manipuloinnista, ja järjestelmän mytomaanisuudesta.

Kim Jong Unin ja Donald Trumpin suhteesta kirjassa on hämmentävää analyysia, joka ei kuitenkaan jaksanut kiinnittää täyttä huomiotani. Tämä on oiva teos sellaiselle lukijalle, joka haluaa kokonaisvaltaisen tietopaketin maan nykytilasta, ja se on asteen ”kuivempi” kuin Mäkeläisen teos, johon mahtui enemmän kulttuurista analyysia. Kansainvälisen politiikan ja diplomatian seuraajille teos on antoisa, mutta kulttuurin ja ihmisten arjen kuvauksena teos piirtää suurella todennäköisyydellä todenmukaisen, dystooppisen ja ankean kuvan.

Kaunokirjallisessa Nekalassa

Teos: Metti Löfberg: Nervosa. (Torni, 2017)

Kaksi nuorta, tyttö ja poika tapaavat Doris-yökerhon tupakkakopissa Tampereen yössä. Toisella on vaikea syömishäiriö; toinen elättää itseään huumekaupoilla ja viettää puolet ajastaan toisessa todellisuudessa. Molemmat ovat jo melkein kolmikymppisiä, mutta elämä junnaa paikoillaan pakkomielteiden tai riippuvuuden vuoksi.

Tällaisia ovat Kati ja Jalmari Metti Löfbergin romaanissa Nervosa. Kyseessä on aikalaiskuvaus tamperelaisesta nuorisosta, aikuisteineistä, joista toinen asuu Ilmarinkadulla Tammelassa, toinen Riihitiellä Nekalassa. Sattumoisin teos kuuluu minulla niihin, joita voin ahmia ”sieluni silmin”, koska olen asunut molemmissa kaupunginosissa, ja jopa Ilmarinkadulla. Nekalan tapahtumapaikka on myös tuttu, koska eräs läheiseni asuu kuvatuissa taloissa. Itse asun vajaan kilometrin päässä osoitteesta. Nekalassa asuu paljon nuoria, joilla on ongelmia huumeiden kanssa. Siksi teos tuntuu äärimmäisen realistiselta, paikoitellen jopa liiallisesti.

Teos kuuluu young adult-genreen, ja kertoo kipeästä kohtaamisesta, jossa kumpikin tahtoo toiselle hyvää, mutta on liian rikki sitoutumaan parisuhteeseen. Jalmari luulee Katin olevan ihmissuhdepelejä pelaava hienostotyttö, ja häntä hävettää varsinkin myöntää naiselle, ettei pahemmin lue kirjoja. Katin kokemukset vastakkaisesta sukupuolesta ovat rajalliset, koska oman kehon jatkuva tarkkailu vie häneltä kaikki voimavarat. Jalmarin luona hän kuitenkin uskaltaa kokeilla elämää tavallisena naisena, joka suutelee, rakastelee ja juo maitokahvia. Miehessä hän myös arvostaa sitä, ettei tämä kutsu häntä monen lajin illallisille, koska ulkona syöminen on hänelle lähestulkoon mahdotonta.

Kirjan tapahtumat ovat tiiviit, aika-akseli on noin kuukauden mittainen, ja siinä ehtii tapahtua paljon surullista. Toisaalta varsinkin Katin elämässä se merkitsee suurta irtiottoa normaalista arjesta, kun taas Jalmari liikkuu syvemmälle addiktion suohon. Molemmat nuoret ovat sympaattisia, ja vaikeuksista huolimatta hahmot ovat kehityskelpoisia. Huumekaupan kuvauksessa kirjaan hiipii jopa pieni dekkarin juonne, vaikka siinä ei varsinaisesti ratkaista rikoksia.

Parasta kirjassa on totaalinen imelyyden puute, ja urbaanin nuorison kuvauksena teos myös yllätti epäkaupallisuudellaan. Jos kirjaa vertaa vaikka Sisko Savonlahden helsinkiläiskuvaukseen, jossa näiden nuorten masentunut ikätoveri lusii työttömyyden ikeessä, tämän kirjan nuoret eivät juhli kuluttamistaan, eivätkä myöskään kärsi kulutusjuhliin osallistumattomuudestaan. Rahaa henkilöillä palaa vain päihteisiin, eikä Katilla palaisi niihinkään, elleivät kaverit olisi raahaamassa häntä baareihin. Syömishäiriön kontekstissa rahan kuluttamattomuus tai pieni hiilijalanjälki eivät toki ole suuria hyveitä, mutta tämän tyyppisiä vaihtoehtoteoksia tarvitaan.

Tuntuu, että olisin jäävi lopulta arvioimaan teosta, koska luin sitä niin vahvasti paikallisuuden ja tuttujen ”hoodien” kautta. Mutta ei teos ole sillä tavalla nurkkakuntainen, että paikkojen kuvaus muodostuisi jonkunlaiseksi fetissiksi, kuten sakeimmissa paikkakuntadekkareissa usein käy.

Tämä oli nyt toinen lukemani teos, joka keskittyy vahvasti Nekalan kaupunginosaan, ensimmäinen oli Virpi Aaltosen dekkari Nekala (2016). Minulle saa vinkata muistakin, sillä mentaalisella tasolla kerään näitä. Koska itsekin kirjoitan, ei koskaan tiedä, milloin itse ammennan inspiraation lähialueen tyypeistä, mutta toistaiseksi inspiraatio on aina löytynyt hajuraon päästä omiin ”hoodeihin”. Nekalankulman K-market tosin voisi jo alkaa kerätä sulkia hattuunsa ja profiloitua kaunokirjallisena kauppana, sillä molemmissa teoksissa asioitiin siellä.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 40: ”Kirjassa käsitellään mielenterveyden ongelmia.”

Huumeäitiys – miksi termiä käytetään?

Tämä kirjoitus ei edes yritä olla kattava kirja-arvio. Olen lukenut Karin Mäkelän omaelämäkerrallisen teoksen Valkea voima. Huumeäidin tarina (Atena, 2011). En yleensä tartu kirjoihin, joissa jotain vaikeaa sosiaalista ongelmaa leimataan jo otsikon tasolla – varsinkin kun tiedetään, että kohuotsikko myy. ”Huumeäitiys” on suuri yhteiskunnallinen tabu, josta harva ei-huumeita käyttävä saa mistään rehellistä tietoa, ei välttämättä edes silloin, jos huumeita käyttävä äiti sattuu kuulumaan sukuun tai lähipiiriin. Jo puhuminen ”huumeäitiydestä” pitää sisällään sosiaalipornon siemenen – ihmiset lukevat usein tämän tyyppisiä teoksia saadakseen kokea hetken verran ylemmyyttä oman päihteetömän elämäntapansa vuoksi.

Mutta Valkea voima ei ole leimallisesti sosiaalipornahtava kirja. Se ei nouse sellaiseksi siksi, että se on niin täynnä elämän vaikeuksia, ettei lukija ehdi kauhistella mitään. Karin Mäkelä on kirjoittanut tätä teosta istuessaan kahdessa vankilassa, pian hänen esikoispoikansa itsemurhan jälkeen. Kirjoittamista ovat tukeneet vankilan henkilökunta ja muut vangit. Tämä konteksti, ainakin omasta näkökulmastani, hiljentää lukijan ja ylittää tirkistelyn mahdollisuuden. Lukija ei voi tirkistellä, koska hänelle tarjotaan nähtäväksi ”huumeäitiyden” koko laaja skaala, kaikkine lieveilmiöineen. Jos ei ole itse kokenut vastaavaa, teoksen sisältöä on vaikea moralisoida.

Karinin tarina alkaa 1990-luvun alkupuolelta, jolloin hänelle ja hänen silloiselle aviomiehelleen syntyy kolme lasta tiiviiseen tahtiin. Jo ensimmäisen raskauden aikana hänelle ehdotetaan aborttia, toista lasta odotetaan katkaisuhoidossa kahdessa eri laitoksessa, ja kolmas lapsi syntyy sen jälkeen, kun kaksi ensimmäistä on huostaanotettu ja sijoitettu kauas kotoa, SOS-lapsikylään Itä-Suomeen. Perhe asuu eri paikkakunnilla Lahden suunnalla, ja perhe-elämää tahdittaa lukuisat muutot häätöjen vuoksi.

Jossain vaiheessa avioeronsa jälkeen Karin ymmärtää, että hän voi olla kyllin hyvä etä-äiti, eikä hän pitkään aikaan kutsu itseään huumeäidiksi. Kolmannen lapsen, Jeren, kanssa side säilyy tiiviimpänä, koska tämä on enimmäkseen sijoituksessa isoäitinsä luona. Esikoisen Juhon reissut äidin luo lisääntyvät murrosiän kynnyksellä, kun taas etäisin ja vaikein suhde äidillä on keskimmäiseen tyttäreen Juliaan. Jo teoksen kansitekstissä paljastetaan, että Juho tekee itsemurhan 16-vuotiaana. Uskoisin, että suurin syy kirjoittaa tämä kirja on pojan menetys, ja sen jälkeinen tarve pohtia oman elämän kulkua.

Teos ei kerro värikkäitä tarinoita huumeiden käytöstä. Mäkelän tyyli kertoa huumeista on lakoninen; enimmäkseen hän muistelee vain niitä rikoksia, joihin amfetamiinin suoneen piikittäminen hänet johti. Ja kyllä, esikoisen kohdalla voidaan olettaa, että tapahtui paljon mallioppimista. Mäkelä ei myöskään kaunistele Juho-pojan viimeisiä aikoja, vaan kuvaa tämän surullisen nopeaa luisua lähes identtiselle polulle itsensä kanssa. Tosin hän ei tässä kirjassa käy läpi omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan ennen lapsia, vaan tarina alkaa ensimmäisen raskaustestin plussaamisesta.

Kirja ei ole kaunokirjallinen mestariteos, mutta ansiokasta siinä oli se, että tarina kerrottiin suht koruttomasti. Usein tämän tyyppisissä teoksissa on paljon elämäntuskaista runoutta ja muuta terapeuttista tekstiä, joka varmasti auttaa kirjoittajaa itseään, mutta voi olla piinaavaa luettavaa muille. Minusta teos pysyi hyvin asiassa, ja kronologinen edistyminen teki siitä helppolukuisen tekstin tasolla. Kirja ei todellakaan ole helppolukuinen teeman ja sen käsittelyn tasolla, joten lukijaa säästetään sillä, ettei siinä ole turhia krumeluureja.

Jäin kirjaa lukiessani miettimään Suomen lastensuojelun historiaa ja kaikkea, mitä olen siitä oppinut sosionomin opinnoissa. Mäkelän suhtautuminen lastensuojeluviranomaisiin on toki kriittinen, ja hän tuo esille myös eri kuntien vaihtelevat käytännöt päihdeperheiden auttamisessa. Kuitenkaan kirja ei yllä Lokakuun Liikkeen shokkikirjoittelun tasolle – tässä annetaan myös tunnustusta joillekin asiansa osaaville sosiaaliviranomaisille. 1990-luvulla hän koki, että sai olla monille sosiaalityöntekijöille oppimateriaalina, sillä heillä ei ollut lainkaan kokemusta huumeita käyttävistä vanhemmista. Myös joissain kuntoutuskeskuksissa ote vaikutti aika epäammattimaiselta. (Kirjassa eri laitoksia ja vankiloita vilisee niin, ettei niihin perehtymätön oikein pysy kärryillä niiden eroista. Päällimmäinen johtopäätös kuitenkin oli, että vankiloissa saa tätä nykyä huomattavasti parempaa ja kokonaisvaltaisempaa hoitoa kaikkiin elämän ongelmiin kuin missään kuntoutuskeskuksessa.)

Olin totaalisen ahdistunut Juho-pojan tarinasta ja varsinkin kertomuksesta hänen ajoistaan koulukodissa. Jos tuo on ammattikasvatusta, niin en ainakaan sille ammatilliselle polulle suuntaudu edes kirveellä.

Miksi sitten ”huumeäideistä” puhutaan? Toki jos joku kuntoutuva ex-narkomaani haluaa itseään huumeäidiksi kutsua, se on hänen oma valintansa. Mutta ”huumeäideistä” puhuminen viranomaisten taholla tuntuu jo etukäteen leimaavalta. Onko huumeäiti myös sellainen, joka on joskus nuorena polttanut pilveä? Tai voiko hän olla aikuisten lasten äiti, joka on odottanut lasten täysikäistymiseen saakka, jotta pääsee vetämään ränniin kunnolla? Koska huumeiden käyttö on Suomessa laitonta ja meillä on lastensuojelulaki, tulkitsisin, että jo pelkkä huumeäitiydestä puhuminen johtaa automaattisesti sijoitukseen tai huostaanottoon, sillä tuntuisi lainsäädännön kannalta ristiriitaiselta tukea huumeita aktiivisesti käyttäviä vanhempia lastenhoidossa kotona.

Seuraan lähinnä englanninkielisiä medioita, enkä ole niissä nähnyt yhtä leimaavaa puhetta päihteitä käyttävistä vanhemmista. Tosin yhteiskunnissa, joissa huumeongelmat ovat suurempia kuin Suomessa, ei myöskään ole resursseja huostaanottaa kaikkia pilveä polttelevien vanhempien lapsia, ja näin kauhisteleva puhe ”huumeäideistä” jää vähemmälle.

Toki jos ilmiötä ei nimetä, siihen on vaikeampi saada apua. Nyt eletään sitä aikaa, jolloin puhe alkoholistivanhemmista alkaa olla vähäisempää, siksi, että alkoholin suurkulutus ei enää ole pari-kolmikymppisten suurin ongelma. Varoitukset FAS-oireyhtymästä Alkon tai neuvoloiden seinillä tuntuvat jopa jälkijättöisiltä.

Valkea voima herätti paljon uusia ajatuksia, vaikka se ei todellakaan ole kevyttä kesälukemista. Koska itse kirjoitan fiktiota (ja yritän julkaistakin sitä), olen miettinyt, kuinka vaikeaa on kirjoittaa osuvaa tekstiä huumeongelmista ja huostaanotoista – ja miksi usein ”huumeäidin” kuvaus fiktiossa menee täysin pieleen. Olen itse kerännyt taustamateriaalia joistakin tämän päivän somejulkkiksista, joilta on lapsia viety pois huumeiden vuoksi – ja todennut, etten kykene aiheesta kirjoittamaan. Voiko aiheesta kirjoittaa vain joku ilmiön itse kokenut? Ja miksi melkein mistä muusta aiheesta koen pystyväni kirjoittamaan paitsi en tästä? (Olisiko tämä lopulta se aihe, joka eniten minua vetää puoleensa, ja olisiko kykenemättömyyden tunne merkki todellisesta haasteesta?)

Tornin silmät kaiken näkevät

Lukuvuoteni näyttää päättyvän syvissä sosiodramaattisissa vesissä. Nuorisorikollisuuden teema jatkuu skotlantilaisissa tunnelmissa, ja vuorossa on Jenni Faganin romaani The Panopticon (Windmill, 2012). Kuten jo teoksen nimestä arvata saattaa, siinä keskiössä on laitos, joka ei jätä asukkaitaan hetkeksikään rauhaan. Lastensuojelulaitos, jonka keskelle on rakennettu vartiotorni, ja jossa huoneiden ovia ei saa kiinni, sillä talossa ei saa kellään olla salaisuuksia.

Teoksen päähenkilö Anais Hendricks on ollut syntymästään saakka huostassa, muutaman vuoden adoptoituna, mutta adoptioäiti murhattiin. Kymmeniä sijoituksia ja sosiaalityöntekijän vaihdoksia on nuorella naisella takanaan, kun hän saapuu 15-vuotiaana sossun bussilla tähän nuorisovankilan kaltaiseen laitokseen. Hänet on pidätetty poliisin tappoyrityksestä, vaikka hän ei muista tapahtumista mitään.

Vaikka en Britannian lastensuojelukuvioita enempää tunne, heti ensimmäisenä minut valtasi tuttuuden tunne, tunnistaminen – hyvin samanlaisista kuvioista tässä kerrotaan kuin suomalaisista, vaikka huumeiden käyttö luultavasti on eri asteella kuin Suomessa. Laitosten välinen hierarkia, ja henkilökunnan puhe ja käyttäytyminen ovat sitä samaa sossusuota, josta suomalaisetkin laitosnuoret kertovat. Anaisin ensi havainto uudesta laitoksesta onkin: ”it’s been social-work-ised, though, it’s depressing as fuck.” Samalla hänelle kerrotaan, että jos tuomio kalahtaa taposta tai lisää rikoksia ilmenee, hänet siirretään jonnekin pohjoisemmalle saarelle täysin suljettuun yksikköön.

Skotlannin yleinen hyvinvointi on sitä tasoa, että sijoitetuilla nuorillakin on kohtuuhyvin käyttörahaa. Anais sijoittaa vaateavustuksensa kalliisiin vintageaarteisiin ja tietysti huumeisiin. Vaikka Panopticon-laitoksen säännöt ovat muuten tiukat, ei heillä näytä olevan kummoisia huumeseuloja. Töissä laitoksessa on myös kunnianhimoisia alan opiskelijoita ja muita rentoja hengaajia, jotka pyrkivät hetken kestävään kaveruuteen, mutta ovat pian tämän jälkeen matkalla talolainaan, parisuhteeseen ja ”normaaliin” keskiluokkaiseen idylliin – unelmiin, jotka laitosnuorista tuntuvat utopistisilta.

Anais on hahmona älykäs, analyyttinen ja sosiaalinen, ja ilmeisen tottunut vaihtamaan kaveripiiriään sormen napsauksella. Hänen suurin ongelmansa on juurettomuus, eikä biologisten vanhempien etsintäyritys tuota vakuuttavaa tulosta. Uuden nimen tytölle antoi adoptioäiti Teresa lempikirjailijansa mukaan, ja tästä johtuen tyttö kuvittelee olevansa ranskalainen. Vaikka huumeiden käyttö ja seksuaaliset kokeilut viittaavat  varhaiskypsyyteen, Fagan onnistuu myös säilyttämään hahmossaan aimo annoksen lapsellisuutta.

Onnistuin jopa nauramaan muutamalle kohtaukselle, vaikka nuorten elämissä ei näkynyt paljoa toivoa. Nuorten yhteinen virkistysretki lochille veneilemään oli koominen, koska nuorilla riitti lukutaitoa ja herkkyyttä nähdä sossukielen ja ”terapeuttisten interventioiden” läpi. Ylipäänsä ihmisten ilmoille matkustaminen bussissa, jossa lukee ”Midlothian Social Work Department” herättää kanssaihmisissä huomiota. Miltä tuntuu olla laitosnuorena retkellä tai lomalla paikassa, jossa kaikki osaavat tunnistaa sinut ongelmanuoreksi? Kirjassa oli siis teräviä havaintoja laitoselämän leimaavuudesta.

Kirjaa on arvioissaan ylistänyt mm. Trainspottingin luoja Irvine Welsh, eikä se rankkuudessaan jää kauas Welshin lähiötunnelmista. Jäin pohtimaan, voisiko teos toimia nuortenkirjana, onhan se kokonaan 15-vuotiaan näkökulmasta kirjoitettu. Varmasti moni tiedostava brittinuori onkin sen lukenut.

Tämä teos informoi minua ehkä enemmän opintojen saralla kuin kaunokirjallisesti (ja muistutti taas siitä, kuinka täydellisen epäsopiva henkilö olisin toimimaan lastensuojelussa). Toki teos oli taitavasti kirjoitettu, mutta juonen suhteen siinä oli ennalta-arvattavuutta. Eniten nautin murrepainotteisesta dialogista, ja paikallisista erikoisuuksista, kuten vegaanihaggisista.

Skottikirjallisuus on minulla muutenkin jäänyt vähäiselle luennalle, joten sain tästä teoksesta kannustusta. Keitähän olisin lukenut – no Welshiä, Leila Aboulelaa ja Magnus Millsiä, muita nimiä en tähän hätään muista. Skottikirjailijoita toki tunnen enemmän kuin walesilaisia, mutta molemmat maat ovat jääneet minulla paitsioon siksi, että olen joskus ollut niin omistautunut irlantilaiselle kirjallisuudelle.

Täällä kotipuolessa olen edelleen tehnyt havainnon, että ”lasulle” on vaikea nauraa, ainakaan mainstream-medioissa. Ja tässä teoksessa oli mielestäni löydetty sopiva koominen taso, vaikka ei tämä päällimmäisenä huumorikirja ollut. On siis mahdollista nauraa instituutiolle ja noloille käytänteille ilman, että nauretaan asiakkaille. Eivät työntekijätkään tuntuneet tässä naurettavilta, he vaan tekivät vaikeaa työtä vaikeissa oloissa. Mielestäni työntekijöiden jatkuva vaihtuvuus kertoo enemmän lastensuojelusta kuin mikään muu fakta tai tilasto, ja tähän romaanissakin viitattiin pontevasti.

 

Business as (un)usual

Lahtelaisen työväenkirjailija Seppo Jääskeläisen (1939-2014) lopputuotantoon kuuluva romaani Aamulla oli toisin (Myllylahti, 2009) lupaa kertoa tarinan huumeiden tulosta Suomeen 1960-luvulla. Olen kuikuillut romaania e-kirjana jo jonkun kerran, vaikkakin tiesin, että huumeiden käyttöä on Suomessa ollut (valikoiduissa piireissä) jo kauan ennen tätä. Odotin lukevani vetävää dekkaria agraariyhteiskunnasta, jossa ilmiö hämmentää poliisia koomisiin mittasuhteisiin saakka. Sain lukea jotain aivan muuta. Dekkari tämä teos ei ollut. Se yllätti aivan muilla foorumeilla.

Pidin kirjan ajankuvasta ja henkilöhahmoista paljon, mutta olin turhautunut siitä, että huumeteemaan päästiin kunnolla vasta viimeisessä neljänneksessä. Oikeastaan teos on kuvaelma naisen pienyrittäjyydestä syvästi patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa siveellisyyden esittäminen on ensisijaista,   ja jossa arvostettuun herraseuraan yksin joutuminen johtaa lähes automaattisesti ellei suoraan ahdisteluun, ainakin härskeillä kaksimielisyyksillä alistamiseen. Taksilla on tukalaa ajaa aamuyöstä, ja yksin ravintolaan hankkiutuva on automaattisesti deeku, hullu tai huora.

Päähenkilö Eira on kolmeakymmentä lähestyvä, kovia kokenut työläisnainen, joka on ehtinyt erota kahdesti, menettää lapsensa huoltajuuden, käydä oppimassa suuren maailman elkeitä Tukholmassa. Hän on palannut Helsinkiin tyhjän päälle aloittaen alusta asuen äitinsä luona ja käyden töissä tarjoilijana kahvilassa, jonka kuolemaa tekevä omistaja ehdottaa ilmaista asumista seuralaispalveluja vastaan. Eira etenee reittä pitkin tilanteeseen, jossa hän pystyy lunastamaan Bulevardin läheisyydessä olevan liikehuoneiston itselleen. Patriarkan kuoltua ahne veljenpoika haluaa purkaa kaupat, mutta lain mukaisesti se on vaikeaa. Eira päätyy perustamaan uudentyyppisen palvelun, kahvilähettimön, joka vie juomia, voileipiä ja muuta pientä purtavaa lähialueen firmoihin.

Eiran moraalisuutta ja suoraselkäisyyttä testataan monelta taholta. Lähikorttelin juutalainen vaatemoguli Karpov avaa ikkunoita korkean tason pitopalvelua kohti, ja uusi miesystävä, sutki taksikuski Topi haluaa laajentaa yritystä miesten saunailtojen emännöintiin. Viattoman bisnesidean ympärille saapuu mitä kummempia siipeilijöitä, ja ympäripyöreät työpäivät syövät naista. Laittomien piristeiden käyttö osoittautuu oivaksi selviytymiskeinoksi tilanteessa, jossa tuotteiden kysyntää on moninkertaisesti suhteessa työvoimaan. Vaikka teoksen huumeteema on ohut, se ei ainakaan toista totuttuja kliseitä huumeiden käytöstä, alkaen porttiteoriasta. Eira päätyy kokemaan huumeet ja kärsimään kaltoin niiden lieveilmiöistä, mutta hänen omat sudenkuoppansa piilevät muualla.

Teos on kauttaaltaan naisvaltainen, jopa feministinen, ja jos sen olisi kirjoittanut Jenna 30 vee eikä jo edesmennyt Seppo 70 vee, se olisi voinut myydä chicklit-teoksena. Tekstin tyylistä mieleeni tuli ensisijaisesti Tuija Lehtinen, joka on myös kuvannut pelottomia naisyrittäjiä jännän äärellä. Romaani keskittyy kiehtovalla tavalla työväenluokan naisten välisiin suhteisiin prekaarissa työelämässä – maailmaan, joka ei lopulta ole omasta maailmastamme kovin kaukana, paitsi, että tuossa 1960-luvun maailmassa ihmisillä oli enemmän suhteita, joiden kautta hanttihommia ja alivuokralaiskämppiä järjestyi maalta tulleille tytön tylleröille ja onnenonkijoille.

Oikeastaan teos ylitti odotukseni, vaikka en saanutkaan sitä, mitä halusin. Ne Helsingin elitistisimmät korttelit, joista näinä päivinä kirjoitetaan stilistisesn kaunopuheisia lifestyle-romaaneja, pysyvät Jääskeläisen käsittelyssä aidon moninaisina, eikä taloyhtiön pitkäaikainen juoppo talonmies ole maskotti tai statisti, vaan keskeinen toimija. Juopon talonmiehen tarina oli koskettavampi kuin Eiran oma. Sivuhenkilöiden rikkaus teki tästä romaanista ainutlaatuisen.

PS: Myllylahdelle taas palautetta e-kirjoista. Näitä isotekstisiä e-versioita, joita olette tehneet ainakin vanhemmista teoksistanne, on tuskaista lukea ainakin ipadin lukuohjelmilla. Sivut kääntyvät huonosti, ja kun kääntyvät, harppaus on jonnekin 30 sivun päähän. Tällä kertaa minulla meni puolet lukuajasta sivujen kääntämiseen, minkä tein, koska olin sänkytoipilaana, mutta normaalisti en niin tekisi. Parantakaa formaattianne, please, tai jättäkää koko e-kirjabisnes.

 

Maailmankaikkeuden yhteismajoituksessa

Kalifornia vuonna 1969, hippiliike, vaihtoehtoisten elämäntapojen vyöry. Suitsukkeet, kaarnatee, misokeitto, hahmoterapia, tiskausjooga, balilaiset veistokset, alkukantaiset korvakorut naisten tiedostamisryhmässä. Kauhuleffat, hallusinaatiot ja kammottava Mansonin perhe.

Näistä elementeistä on tehty nuoren esikoiskirjailija Emma Clinen (s.1989) romaani Tytöt (Otava, 2016, suom. Kaijamari Sivill). Teos on ollut huikea menestys maailmalla, mutta en anna tämän vaikuttaa lukemaani. Sydämeni ei särkynyt eikä maailmani muuttunut tämän kielellisesti nokkelan ja taitavasti etäännytetyn traumakertomuksen parissa. Tapasin fiktionaalisen kultin, joka muistuttaa Charles Mansonin seuraajien kohtaloita. En ole koskaan ollut kiinnostunut tästä kultista, vaikka sen vaikutus popkulttuuriin onkin ollut valtava. Olen vaikea lukija, minua ei saada helposti tarinan pauloihin. Luin tätä kuten mitä tahansa romaania, nautin sanoista, mutta en tullut valloitetuksi.

Teoksen päähenkilö Evie on neljätoistavuotias eroperheen tytär, kun hän kohtaa itseään vanhemman Suzannen, kultin avainhahmon, kotikaupunkinsa supermarketissa. Suzannella ja hänen seuralaisillaan on kauppaan porttikielto, mutta Evie auttaa heitä ostamaan vessapaperia. Hippilauman bussi, resuiset vaatteet ja uhmakas elämänasenne kiehtovat tyttöä niin, että hän päätyy hengailemaan porukan asuttamalle ranchille kesän ajaksi. Hänen vasta eronnut äitinsä on liian kiireinen oman elämänmuutoksensa ympärillä huomatakseen tyttären poissaolot. Teini-ikäisen kertojan sanan säilä kohdistuukin terävämmin vanhempien elämäntapaan kuin ranchin hahmojen omituisuuksiin. Elämä äidin luona on yhtä unettavaa kuin naistenlehtien ”genitaalinkiiltävät” liharuokareseptit, siitä huolimatta, että äiti ei enää kokkaa tyttärelleen ravitsevaa kotiruokaa. Isä taas on muuttanut yhteen nuoren sihteerinsä kanssa, joka polttaa ruohoa vanhalta äijältä salaa ja haaveilee ehkä vetovoimaisemmasta elättäjästä.

Romaanin nykyisyydessä Evie on myöhäiskeski-ikäinen sinkkunainen, joka on elänyt koko aikuisikänsä hieman syrjässä, melkein-vaimona, melkein-ystävänä, muualle matkustaneiden ystävien talonvahtina, henkilökohtaisena avustajana ja muissa ohimenevissä matalapalkka-ammateissa. Viimeksi hän on saanut asuttavaksi entisen miesystävänsä merenrantahuvilan, jonka rauhaa tulee häiritsemään tämän huumeongelmainen Julian-poika. Julianin käytöksessä on paljon samaa Mansonin perheen avainhahmojen kanssa, vaikka tällä ei olekaan kulttia tukenaan. Julian ja hänen tyttöystävänsä ovat kroonisen kiinnostuneita Evie-tädin menneisyydestä, josta tämä on ollut haluton kertomaan kaikki vuosikymmenet. Evien onneksi hänen nimeään ei koskaan kunnolla yhdistetty murhiin, eikä hänestä löydy fanisivua netin lonkeroista.

Onneksi kirjassa kuvataan ranchin mikrokosmoksen lisäksi myös paikallista elämää, tavallisten perheiden arkea, kyläjuhlia ja uusperheiden tyypillisiä vaikeuksia. Murhanhimoisen, jatkuvassa huumepöllyssä elävän kultin seuraaminen koko romaanin mittaisena olisikin kenties ollut liikaa. Kovin syvästä ideologisesta tai uskonnollisesta massapsykoosista ei tässä kerrota, vaan tyypit toimivat johtajansa käskystä, ei kuitenkaan laskelmoivan ammatillisesti, vaan pikemminkin viettiensä vieminä. Valitettavasti en saanut otetta kultin avainhenkilöistä, Suzannesta, Russellista tai Mitchistä, vaan he jäivät hahmoina jatkuvien LSD-trippiensä vangeiksi.

Kalifornialaisen pikkukaupungin kuvaus oli yhtä terävää ja aistivoimaista kuin esimerkiksi Joan Didionin romaaneissa. Didionmainen etäännytys toimi myös murhatarinan leikkauksissa: Evie on keskeinen silminnäkijä, joka kuitenkin heitetään autokyydistä pois kriittisellä hetkellä. Väkivallalla ei mässäillä eikä kauhun tunteissa vellota – siksi teos ei saavuta tyypillisiä dekkarin tai trillerin genreominaisuuksia. Mysteeriä ei ratkaista, mutta sen ahdistavassa ilmapiirissä vieraillaan, toivon mukaan uusin silmin.

Eristäytymiseen pyrkivät ideologiset yhteisöt ovat aina kiinnostaneet minua, mutta tämän resuisen ”perheen” saaga ei varsinaisesti opettanut minulle uutta. Seksiä ja huumeiden käyttöä tunkkaisempaa oli lukea heidän ruoanlaitostaan ja lasten kasvattamatta jättämisestään. Dyykkaaminen elämäntapana ei esiintynyt tässä erityisen hohdokkaana, ekologisena vaihtoehtona.

Uskon, että Cline on nuoresta iästään huolimatta onnistunut vangitsemaan 60-luvun lopun hengen tiiviseen aikakapseliin. Kirjan perheen saatavilla oleva elämäntapojen kirjo muistuttaa urbaania Suomea 2010-luvulla. Elämäntapojen, uskontojen, filosofioiden ja etnisyyksien kaupallinen supermarket tosin sekin alkaa olla kaunokirjallisuudessa varsin kulunut teema. Kuitenkaan nuoren Evien universumissa äidin koomiset hörhöilytkään eivät ole keskeinen ongelma, vaan hän kokee varhaiskypsää irrallisuutta ei pelkästään eronneista vanhemmistaan, vaan myös ystävistään.

Tyttöyden ja naiseksi kasvamisen teemoja tässä käsitellään ylisukupolvisesti. 50-luvulla syntyneen päähenkilön feminiinisyys ei tosin tunnu erityisen historialliselta, vaan uskon, että nuoret lukijat pystyvät tunnistamaan Eviessä ja hänen lähipiirissään kaikuja nykyisyydestä. Naisellinen identiteetti ei kuitenkaan ole Evien tai hänen ystäviensä keskeinen kipupiste tai huolenaihe. Tosin Evie oppii kuohuvan kesänsä aikana, että kasvonaamioiden teko ja huolelliset venyttelyt ennen nukkumaanmenoa eivät tule palkitsemaan häntä naisena eikä ihmisenä. Kiinnostavinta kirjassa kuitenkin oli, ettei se näiden pinnallisten ”opetusten” ulkopuolella ollut millään tapaa tyypillinen nuoren naisen kasvukertomus.

 

Multietnisyyden irvikuva

Kierrätyskorista löytyi australialais-tanskalaisen Jeff Matthewsin teos Halality (Tammi, 2002, suom. Veijo Kiuru) joka lähti mukaani vain raflaavan nimen vuoksi. Vaikka olen ollut tuohonkin aikaan kiinnostunut pohjoismaisesta siirtolaiskirjallisuudesta, ei minulla ole muistikuvaa tästä kirjallisesta tapauksesta, mutta kirja herätti muuten vereviä muistoja omasta maahanmuuttoepisodistani Tanskaan. Olen asunut maassa romaanin tapahtumahorisontin aikana tai vähän ennen sitä. Oikeistopopulismi oli siellä jo tuolloin räikeää, ja olin siitä aidosti hämilläni. Monikulttuurisista lähiöistä uutisointi sai usein aikaan aamukahvien kakomista. Tanskalaiseen kulttuuriin kuului myös jatkuva muille uskonnoille irvailu, erityisesti islamille. Tämä ei välttämättä esiintynyt aina vihamielisenä islamofobiana, vaan pikemminkin oman, sekulaarin länsimaisen identiteetin puolustuksena.

Kirjaa on mainostettu ja kehuttu aikanaan autenttisena nuorison äänenä. Se on kirjoitettu täysin puhekielellä, dialogin muotoon ja gangsta-asennetta mukaillen. Tekstissä tekstiviestit näyttelevät myös keskeistä osaa, vaikka vaikeassa huume- ja viinakoukussa elävä päähenkilö Phoenisis ei ehdi viesteihinsä vastata. Phoenisis on ilmeisesti kirjailijan alter ego, jonka isä on australialainen, ja tästä johtuen perheessä puhutaan rikasta sekakieltä. Maahanmuuttonäkökulma on teoksessa monisyinen, haastava ja vähemmän idyllinen. Nimi halality on vitsi, joka viittaa 90-luvun alun megahittiin, Soul II Soulin, ”Back to Life”. ”Back to halality” voisi olla orastavan maahanmuuttokriitikon läppä. Islamista tai muslimeista teos kertoo lopulta vain nimellisesti.

Koen, että teoksen ksenofobinen asetelma voisi olla suomalaista arkea vuonna 2017. Päähenkilön paras ystävä tulee tuntemattoman muslimijengin surmaamaksi Kööpenhaminan yössä, ja surmasta syntyy suuri mediakohu. Extra Bladetin toimittaja soluttautuu jopa nuoren miehen hautajaisiin, ja käyttää myös seksiä kätevänä tiedonsaantimenetelmänä. Phoenisisilla olisi hyviä syitä radikalisoitua, ja monet tahot yrittävät vaikuttaa hänen kantaansa, mutta hän on liian sekaisin aineista kiinnostuakseen politiikasta. Kirjassa käytetty etnisiiin vähemmistöihin viittaava kieli on yhtä alatyylistä kuin meillä tänä päivänä Rajat kiinni-keskusteluryhmässä.

Yllättävän hyvin jaksoin rämpiä tämän provosoivan karikatyyrigallerian läpi. Kirjaa voi olla vaikeaa arvostaa romaanina, mutta siitä on tehty elokuva, ja siinä on aineksia myös standup-komediaan. Ainoat nautinnolliset kohdat liittyivät ruokaan, arvostetaanhan tässä perinteisiä tanskalaisia hautajaisherkkuja ja myös australialaista grilliruokaa. Fariinisokerissa paahdettu kana alkoi kovasti kiinnostaa, joten lukukokemus ei mennyt hukkaan.

Kirja ei tuntunut rasistiselta, vaan pikemminkin matalasti koulutettujen jenginuorten maailmankuvan avaukselta. Siinä kaikki käyttivät julkeita ilmaisuja kaikista ryhmistä, sillä puskahuutelu kuului viidakon lakiin. Siinä ei kuitenkaan ollut terävää yhteiskunnallista kärkeä samalla lailla kuin esimerkiksi vastaavista porukoista kirjoittaneella ruotsalaisella Jonas Hassan Khemirillä on ollut. Suomalainen ghettokirjallisuus on vasta sikiövaiheessa, mutta jään odottamaan siltä jotain muuta kuin pelkkää huumehöyryistä kohellusta.

Kauhun suloinen tasapaino

Donna Tarttin The Little Friend (Vintage, 2002) on koristanut kirjahyllyäni yli vuosikymmenen. Olin 90-luvulla mykistynyt hänen esikoisromaaninsa Jumalat juhlivat öisin tenhosta, mutta jostain syystä toinen romaani tuntui raskaalta ja vaikeaselkoiselta lähestyä. Yli 600-sivuisessa pokkariversiossa on säästetty tilaa ja paperia niin, että silmät väsyvät. Mutta koska Tartt julkaisee vain yhden romaanin vuosikymmenessä, ei kai ole synti, jos myös lukija lämpenee hänen tuotannolleen hitaasti. Viimeisin teos, yli 900-sivuinen Tikli (2013) kyllä kiinnostaa minua myös, mutta siihenkin olen kokenut olevani liian laiska.

Pienessä ystävässä matkustetaan kuumaan ja rämeikköiseen Missisippiin, Alexandrian pikkukaupunkiin, jossa asuu erikoinen naisklaani. Ajanjakso sijoittuu 1960-70-luvuille, tosin suvun historiaa kartoitetaan kauemmas menneisyyteen. Romaanin päähenkilö on tyttö nimeltä Harriet, jonka vaiheita seurataan syntymästä teini-ikään. Perheen tragedia on Robin-veljen murha, jota ei ole selvitetty ja jonka tapahtumista vaietaan. Harrietille murhan selvittämisestä tulee pakkomielle esiteini-ikäisenä ja salapoliisina toimiminen vie tytön todella vaarallisille vesille. Harrietin ystävyys Hely-pojan, luokkatoverin, kanssa on yksi kantava teema – heidän sekaantumisensa kaupungin alamaailmaan rikoksen ratkaisemiseksi ei ihan muistuta Viisikkojen tai partiolaisten puuhia. Tartt esittääkin vinksahtaneen version lapsuudensa lempiklassikoista, kuten Kiplingin Viidakkokirjasta ja Huckleberry Finnistä.

Tartt on lannistumattoman tarkka kertoja, joka saa hyvin arkisistakin tapahtumista aikaan mystiikkaa ja kauhua. Harrietin taloudessa eletään hyytävää hiljaiseloa vuosikausia murhan jälkeen. Heillä ei käy vieraita, sillä kaikki pelkäävät talon ilmapiiriä ja murhasta puhumista. Hänen isänsä on ulkoistanut perheen elatuksen pakenemalla Memphisin aisti-iloihin ja äiti pakenee suruaan kotitakissa masentuneeseen vellomiseen, myöhemmin myös huumeisiin. Sisaruksista huolehtivat ikääntynyt musta kodinhoitaja Ida, isoäiti ja isotädit. Idan rooli perheessä on merkittävä, mutta äiti kokee hänen roolinsa tarpeettomaksi ja haluaa hänestä eroon. Rodun, kolonialismin ja orjakaupan historiallisten jäänteiden rooli on pikkukaupungin kartalla suuri. Rotusuhteista kirjoittaessa Tartt avaa ilmiömäisesti syrjäisen ja umpeutuneen yhteisön muistia.

Cleven keskiluokkaisen matriarkaalisen klaanin lisäksi tutustutaan todelliseen ”white trash”-perheeseen, Raitcliffeihin, asuntovaunuissa asuviin veljeksiin, joista puolet ovat jatkuvasti kiven sisällä. Farish Raitcliff on mielisairaalasta kotoutunut kuntoutuja, joka piilottaa huumeiden valmistustaan eläinten täyttäjänä. Raitcliffien kommuunin hajut ja vibat ovat kauhun akselilla jo miltei sietämätöntä luettavaa. Veljeksistä yksi on tehnyt parannuksen ja toimii uudestisyntyneiden saarnaajana, mutta pitää silti yhtä rikollisten veljestensä kanssa eikä ilmianna heidän tekosiaan poliisille. Tartt kuvaa tässä amfetamiinin käyttöä poikkeuksellisen ansiokkaasti – sen aikaansaamaa ajallista illuusiota en ole aiemmin tajunnutkaan.

Toinen kauhun huipentuma liittyy käärmeisiin ja niiden käyttöön uskonnollisessa massaindoktrinaatiossa. Jos kulttileffa Snakes on a Plane ahdistaa, käärme-episodin lukeminen voi tässäkin tehdä tiukkaa. Paikalliset uskovaiset kun uskovat, etteivät irti päästetyt käärmeet pure kuin syntisiä, tai että Jumalan voitelu tekee tosiuskovaiset immuuneiksi käärmeen puremille.

Teos on yllättävän toiminnallinen näin ”korkeakirjalliseksi” teokseksi. Tartt saa ympättyä uskomattoman määrän intertekstuaalisuutta teokseen, joka käsittelee lapsuuden seikkailuja. Paikoitellen koin pakahtumista tai hengästymistä renessanssityylisen vyörytyksen keskellä, mutta ihailen suunnattomasti hänen taitoaan tasapainottaa kauhua ja pitää yllä korkeaa jännitystä loppumetreille saakka. Kenties Jumalat juhlivat öisin oli minulle suurempi elämys siksi, että se käsitteli itselleni läheistä yliopistomaailmaa, mutta Pienen ystävän kautta tulin matkustaneeksi vieraampaan maailmaan. Lähes kaikki lukemani amerikkalainen kaunokirjallisuus kun on sijoittunut pohjoisiin osavaltioihin, yleensä New Yorkiin ja sen lähiosavaltioihin.

Eniten Tarttin teoksissa minua kiinnostaa romaanien rakentuminen. Hän taatusti kuuluu maailmankirjallisuuden kurinalaisimpiin kirjoittajiin, ja olisinkin kovin kiinnostunut näkemään, miltä hänen tyypillinen työpäivänsä näyttää. Haastatteluja hän antaa aniharvoin ja vaikuttaa muutenkin yksityisyyttään tarkasti vaalivana taiteilijatyypiltä. Kun on virtuoosi, ei tarvitse markkinoida. Niin se vain menee.

Sujuvuuden sudenkuopat

Yhdistetty matka- ja kirjablogini saavutti juuri 500 postauksen rajapyykin. Erityisen harmissani olen siitä, että matkajuttujen määrä on kuihtunut minimiin elämän muututtua täysin kotikeskeiseksi. Olen siis kirjoittanut blogia arviolta joka toinen tai kolmas päivä reilun kolmen vuoden aikana. Se on paljon, sanoisinko jopa liikaa, mutta on tämä harrastus tuonut paljon uusiakin ulottuvuuksia elämääni, joista en aina muista täällä mainita. Viime aikoina olen lopettanut a) pakonomaisen kirjojen suorittamisen loppuun, jos teema ei täysin nappaa, b) kaikista lukemistani teoksista postaamisen ja c) maanisen kaikkiruokaisuuden. Olen myös pohtinut, kannattaako ylipäänsä haaskata aikaa sellaisten teosten arviointiin, jotka eivät suoranaisesti anna uutta pohdittavaa. Toisaalta olisin pliisu myötävirran uimari, jos kirjoittaisin vain ylistäviä arvioita lempiteoksistani. Pelkkä suitsutus kun ei mielestäni kehitä minua lukijana eikä kirjoittajana lainkaan.

Lähikirjastossamme täytyy käydä jonkun toisen kirjabloggarin tai kriitikon, sillä sen kierrätyshyllystä on viime aikoina löytynyt tuorehkoja arviointikappaleita. Viimeisin löytöni oli tanskalainen dekkari, Michael Katz Krefeldin teos Langenneet (Like 2014, suom. Päivi Kivelä). Poimin teoksen vain siksi, etten ole viime aikoina lukenut muita kuin kotimaisia ja ruotsalaisia dekkareita, silkasta laiskuudesta johtuen. Kansitekstissä luvattiin teoksen olevan sekoitus Sofi Oksasta, Stockholm noiria ja Uhrilampaita. Jaa-a, aikamoista myyntipuhetta. Asettaa aikamoisia odotuksia kirjailijalle, josta en tiedä ennalta mitään.

Kertoo minusta paljon, että luin tämän dekkarin sujuvasti parissa-kolmessa tunnissa, vaikka en pitänyt kirjailijan tyylistä lainkaan. Krefeldt kirjoittaa järisyttävän sujuvaa ja johdonmukaista rikoskirjallisuutta, jossa keskiössä on raaka väkivalta. Tekstin helppous ja täydellinen konstailemattomuus muuttuu jonkinlaiseksi sudenkuopaksi – siihen uppoaa, vaikka ei välttämättä haluaisi.

Teoksen sankari, hyllylle joutunut keski-ikäinen alkoholisoitunut poliisi Thomas Ravn, on tyyppi, johon olemme tutustuneet jo turtumukseen saakka. Teemana on kansainvälinen ihmiskauppa ja paritus, mikä sinänsä voisi kiinnostaa feministisesti suuntautunutta lukijaa, mutta nämä kauhun momentit koin jo 2000-luvulla Lukas Moodyssonin leffassa Lilja-4-ever, eikä Krefeld mielestäni avaa mitään uutta ikkunaa itäeurooppalaisten ja afrikkalaisten nuorten naisten hyväksikäyttöön, josta valistunut kansalainen ei jo medioiden kautta olisi tietoinen.

Teoksesta saa kuvan, että naiskauppa olisi Ruotsissa räikeämpää kuin Tanskassa johtuen lainsäädännöstä, jonka tarkoitus oli hyvä, mutta joka käytännössä on lakaissut prostituution vielä enemmän maan alle paikkoihin, jonne poliisikaan ei uskalla mennä. Tämä on kai teoksen päällimmäinen yhteiskunnallinen viesti, jos sellaista haluaa esiin kaivaa. Toisen päähenkilön, liettualaissyntyisen Mashan, kohtalo balkanilaisten ylläpitämässä bordellissa alueella nimeltä Arizona Market, on äärimmäisen karmiva.  Naiskaupasta päädytään taksidermiaan ja sitä kautta naisihmisten balsamointiin. Tämä ei ole juonipaljastus, koska siitä saa vinkin jo teoksen prologissa.

Teoksessa viljellään yksioikoisen tökeröä huumoria kansallisista eroista. Ruotsissa ei kööpenhaminalaisten mukaan ole muuta kuin hirviä ja uusnatseja, plus huonolaatuisia kanelipullia. Esimerkiksi televisiossa pyörivä Silta on nyansoitunutta laatukamaa tämän dekkarin simplistisiin havaintoihin verrattuna. En nyt suosittele tätä oikein kenellekään, paitsi ehkä väsyneelle mielelle, joka haluaa laittaa aivot totaalisesti narikkaan ja kokea pelkkää nussimista, räiskintää ja pitbull-terrierien puremia. Kokemus ei ylitä bulkkiteeveesarjan katsomista millään tasolla.