Tanska on muutakin kuin hyggeilyä

SUS_KANSIVälipalaksi erilaista tanskalaista krimiä. Jonas T. Bengtsson on palkittu alamaailman kuvaaja, joka ei kirjoita perinteisiä dekkareita, vaan pikemminkin psykologisia kuvauksia tanskalaisesta alamaailmasta. En ole tutustunut hänen muuhun tuotantoonsa, mutta löysin romaanin Sus (LIKE, 2018, suom. Päivi Kivelä), joka kertoo nuoresta naisesta kööpenhaminalaisessa lähiössä.

Eli unohtakaa hygge ja tanskalainen muotoilu. Susilla ei ole kämpässään pakollista Lokki-lamppua, vaan sitä valaisee roskiksesta dyykattu Nalle Puh-seinälamppu, jonka toinen korva puuttuu. 19-vuotias Sus on asunut samassa kaupungin luhtikerrostalossa koko ikänsä, ja talon sääntöihin kuuluu, että siinä syntyneillä lapsilla on aikuistuessaan oikeus saada oma kämppä. Susin perhe on hajonnut traagisesti, ja vain hän on jäljellä vanhoilla hoodeilla todistamassa menneitä kauhun hetkiä.

Romaani kuvaa Susin yksinäistä arkea, johon ei kuulu tulevaisuudensuunnitelmia. Nuori nainen on väliinputoaja myös lähiössään siksi, että on viettänyt puolet lapsuudestaan ja nuoruudestaan perhekodeissa Jyllannissa, eikä näin kuulu edes huumejengeihin. On hänellä diileri naapurustossa, joka pian vaihtuu liikuntavammaiseksi Adrianiksi. Adrianin kautta hän päätyy itsekin myymään jointteja paikallisen koulun edustalle. Susin ainoat sosiaalisten suhteiden tyngät rakentuvat diilauksen ympärille, mutta enemmästä hän ei edes osaa haaveilla.

Romaanissa tapahtuu lopulta hyvin vähän, tai enemmän takaumien kautta. Luulin Susia aluksi kehitysvammaiseksi tai vaikeasti autistiseksi hahmoksi, mutta ilmeisesti hänen rajoitteensa johtuivat repaleisesta lapsuudesta. Kirjassa on vähän kaurismäkeläinen tunnelma, ja se rakentuu pitkälti vähäeleisyyden estetiikalle. Poliisit ovat siinä lähinnä statisteja, eikä varsinaisia rikoksia ratkaista.

Luin kirjaa sosiaalipoliittisena kannanottona tai klassisena sosiaalityön case studyna. Kerronnassa oli mielestäni vahvasti elokuvallinen ote, ja koin, että se voisi tehdä vahvemman vaikutuksen laajakankaalla kuin tekstinä. Jotain yhteistä oli tällä teoksella ja juuri lukemani suomalaisen Maria Mustrannan esikoisen kanssa – molemmissa kuvattiin sellaisten nuorten elämää, jotka ovat syntymästä saakka eläneet syrjässä ja joille ainoaksi itseilmaisun kanavaksi nousevat huumeet.

Teoksen luhtikerrostaloista tuli minulle vahvemmin mieleen Britannia kuin Tanska – siis tunnistattehan council house-estetiikan – korkeat kerrostalot, joiden käytävät ovat vaarallisesti ulkona, ja joiden kaiteilta on helppo heitellä ei-toivottuja tyyppejä maahan. Tanskaankin tämä arkkitehtuuri on siis aikanaan levinnyt, mutta se ei ole tyypillisin kaupungin vuokrataloasumisen muoto. Itsemurhaparvekkeista ja -kattoterasseista tässäkin puhuttiin, ja kuvatun lähiön (Bellahöj) meiningistä jäi aika lohduton olo.

Tarinan vahvuus piilee varmasti siinä, että lukija voi tahollaan kuvitella sen tapahtuvan melkein missä tahansa Länsi-Euroopassa. Tanskalaisuus on löyhä kehyskertomus, mutta lähiön tasolla kansallinen kulttuuri tarkoittaa pakistanilaisia kioskeja, joiden pimeästi palkatut sukulaismyyjät ahmivat tyhjinä hetkinä tiskin alla syntisen himottuja pornolehtiä. Kuvaus oli elävää, mutta varsinkaan monikulttuurisuuden näkökulmasta se ei antanut paljoa uutta. Minulle uutta dekkarikirjallisuuden näkökulmasta oli perspektiivi, jossa tutkitaan nuoren vahvasti leimaantuneen henkilön potentiaalista ajautumista syvemmälle rikosten maailmaan.

Teiniäitiyden pääkaupungista

annabelleLina Bengtsdotter on tukholmalainen opettaja ja esikoiskirjailija, joka on kotoisin pieneltä paikkakunnalta. Paikan nimi on Gullspång, ja köyhtyvässä kunnassa on enää n. 1000 asukasta. Dekkarissaan Annabelle (Otava, 2017, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) hän raottaa pahoinvoivan kunnan sielunmaisemaa kolmen sukupolven näkökulmasta. Kunta tunnetaan maanlaajuisesti alhaimmasta synnyttäjäiästä, huonoista hampaista, alhaisista vuokrista ja korkeasta työttömyydestä.

Teos varmasti puhuttelee suomalaisia lukijoita erityisesti, sillä moni meistäkin on asunut tai asuu edelleen vastaavassa ”perslävessä”. Eikä nyt puhuta Donald Trumpin määrittelystä, vaan asukkaiden itsensä. Kartalta katsottuna tosin Gullspång ei näytä sijaitsevan aivan toivottomassa kohdassa, vaan nätisti puolivälissä Tukholman ja Göteborgin välillä Länsi-Götanmaalla. Mutta ainakin googlaamalla Gullpångsista saa varsin mitättömän vaikutelman, eikä siitä ole helppoa kirjoittaa vaikuttavaa skandi-eksotiikkaa.

Teoksessa etsitään kadonnutta teinityttöä Annabelleä, ja etsintöihin rekrytoidaan Tukholmassa sijaitseva kansallinen erityisyksikkö. Paikkakunnalle lähetetään poliisikaksikko Charlie ja Anders, eikä kukaan työpaikalla tiedä, että Charlie on Gullspångista kotoisin. Charlie on myös rehvakkaasta nimestään huolimatta nainen – kolmikymppinen sinkkunainen, jolla on elämänsä kanssa paljon työstettävää. Viinaanmenevä ja irtosuhteita keräilevä nainen, joka tulee usein töihin mustelmaisena, arpisena ja viinalle lemuavana.

Minulla jäi varsin jakautuneet fiilikset kirjan suhteen. Nuorisokuvaus oli tässä ahdistavan uskottavaa, ja paikallisten nuorten päihdehakuisuus oli ”sitä itteänsä”. En ole koskaan Ruotsissa käynyt erityisen pahoinvoivalla paikkakunnalla, jos Tukholman tiettyjä ”pahoja paikkoja” ei lasketa. Tässä kuvattiin todellisuutta, jossa paikallisista suurin osa, sekä teinit että heidän vanhempansa viettivät kaiken vapaa-aikansa kännissä tai aineissa. Tämän lisäksi jännitystä elämään toi puolison pettäminen, mutta sekin kai käy pidemmän päälle tylsäksi, kun otollisia kandidaatteja ei ole monia.

Annabelle itse on herkullisen monisyinen persoona, joka käy samaan aikaan kirkon raamattupiirissä ja hylätyllä kaupalla dokaamassa. Hän pitää myös koulun kirjastolla lukupiiriä, johon osallistuu myös sellaisia poikia, jotka eivät normaalisti tartu kirjaan, vain siksi, että haluavat olla tytön maagisessa piirissä. Mikään narsistinen pissis tai lukion cheerleader-tyyppi Annabelle ei tosiaankaan ole, vaan synkempi kaunotar. Goottityttöjä ei taida enää olla 2010-luvulla, mutta tyttöä voisi kuvata perinjuurin turhautuneeksi älyköksi.

Kirjassa pelataan kolmella aikatasolla, joista varhaisin (Charlien äidin Bettyn lapsuus ja nuoruus 70-luvulla) tuntui hieman epäuskottavalta. Charlien oma kasvuympäristö Onnelan vanhassa puutalossa tuntui vähintään yhtä epävakaalta kuin Kreeta Onkelin Ilosessa talossa. Palatessaan ”kotiin” hän myös tunnistaa uudet alkoholistien lapset, kuten 13-vuotiaan Saran, joka on kännissä myös kouluiltoina.

Hieman kirjassa oli ”lähiöoksennuksen” tuntua, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin maaseudulle, jossa jotkut tulevat traktorilla kouluun. Kuvauksen tyyli jakaa varmasti lukijoita, mutta ainakaan itse en oppinut sosiaalisten ongelmien kuvauksesta mitään uutta. Dekkarina kirja piti lukijan otteessaan, ja keskittyi enemmän psykologiseen jännitykseen kuin tarkkaan rikostekniseen tutkintaan.

Erikoisena yhteensattumana kävi, että juuri tätä ennen lukemassani Elisabeth Norebäckin esikoisessa Sano, että olet minun henkilöillä oli melkein samoja nimiä (Annabelle/Isabella ja Alice), pikkupaikkakunnan angstia, ja rakenteellisiakin yhtymäkohtia. Norebäckin teosta pidän Annabelleä vahvempana, koska siinä oli erikoisempi juoni ja poikkeuksellisen syvä psykologinen näkökulma. Tämä teos vaikutti dekkarisarjan aloitusosalta, joten sarjalla on kaikki mahdollisuudet kasvaa.

Punavuoren valekirjailija

toinenTuomas Vimma on ainakin vuosikymmenen ärsyttänyt minua kirjailijahahmona, enkä lukenut häntä, kun hänen ympärillään kävi suurin hypetys, mutta palaan miehen tuotantoon nyt, kun pöly on laskeutunut. Varastostani löytyi Toinen (Otava, 2005) , joka siis kertoo fiktionaalisen Tuomas-nimisen julkkistyrkyn elämästä valekirjailijana esikoisromaanin menestyttyä. Suhteeni teokseen oli reippaan ennakkoluuloinen, mutta uskoin pystyväni lukemaan sen vastaavalla läpällä, jolla se on kirjoitettukin.

Kaikki teoksessa on vedetty niin överiksi kuin mahdollista, eiralais-punavuorelaisen kaveriporukan luksuselämä, heidän sekavat suhteensa ja addiktionsa. Tuomas on elegantin puoliksi afrikkalaisen, mallinmittaisen Indigon tyytyväinen kotiorja, jonka lahjakkuus piilee enemmän hysteerisessä kodin puhtaanapidossa kuin älyllisissä toiminnoissa. Rakkaansa kanssa hän kuitenkin tekee diilin, että kirja julkaistaan hänen nimissään, jotta tämä säästyisi ikävältä julkisuudelta. Kustantamojen maailma on viinanhuuruista ja keskittyy samoihin etelähelsinkiläisiin ravintoloihin, joissa kaikki muutkin pyrkyrit pesivät.

Oikeastaan nautin eniten luksuselämään liittyvästä revittelystä, varsinkin tilanteessa, jossa oman tilini saldo on usein muutamia kymmeniä senttejä. Ääripäät usein ymmärtävät toisiaan. Tässä tilataan 25 000 dollarin Louis Vuittonin matkalaukkuja päivän piristeeksi, siemaillaan 1000 euron kilohintaista teetä, nautitaan arkisista fasaanipaisteista ja lennetään tylsänä hetkenä shoppailemaan Milanoon. Oikeastaan kaikki pariskunnan arjessa on tuotteistettu, eikä heillä ole paljoa sisältöä elämässään hintalappujen ulkopuolella. Tuomaksen elämäntehtävänä on suututtaa kaikki superjulkkikset alkaen Giorgio Armanista kännisellä ördäyksellään. Loppupeleissä Tuomasta kiinnostaa vain massi, vaikka on hänellä myös pyrkimystä yksiavioisuuteen ja aitoa auttamisen halua ystäviään kohtaan.

Koska kyseessä ei ole ajan henki 2000-luvun alusta, vaan karkeasti liioiteltu parodia bling bling-elämästä, teksti onkin yllättävän viihdyttävää. Teoksen draaman kaari synkkenee kohti loppua näyttäen nuorten self-made-miljonäärien elämän synkemmänkin puolen. Ronja-nimisen exän ja nykyisen bestiksen psykoottinen kännääminen ja narkkaaminen on suunnilleen yhtä karua luettavaa kuin Juha Vuorisen delirium-kuvaukset Juoppohullun päiväkirjassa.

Kiinnostavalla tavalla juonessa on jotain yhteistä Katherine Pancolin eläinaiheisten teosten kanssa, joissa myös käsitellään valekirjailijuuden teemaa. Tässä Tuomaksen ja hänen avopuolisonsa välinen diili on samansuuntainen kuin Pancolin teosten sisarusten välinen sopimus. Kun väärällä identiteetillä julkaistu teos alkaakin menestyä ja tuottaa suuria tuloja, rikoskumppaneiden välit usein tulehtuvat ja ”oikea” kirjailija kokee tulleensa syrjäytetyksi. Tässä Indigo-rakas hoitaa homman pirullisen tyylikkäästi himaan siinä vaiheessa, kun suhde alkaa rakoilla. Tuomas saa kantaa julkisuuden luoman kirouksensa hamaan loppuun saakka.

Suomalainen 7 päivää-lehden ympärille keskittynyt julkkismaailma on oikeasti nuhjuista ja todella säälittävää, ja hyvin harvoin Seiskan toimittajat saavat lehteensä kuvia villeistä kokaiininhuuruisista bileistä, joissa uidaan kalleimmassa ranskalaisessa sampanjassa. Oikea Seiska-julkisuus koostuu siiderillä itsensä turvottaneista eroottisista tanssijoista ja elähtäneistä iskelmälaulajista, jotka eivät pääse lentokoneisiin Alanyan turistirannoilta. Salarakkaiden bongailu kai oli 2000-luvun alun paparazzien lempipuuhaa, mutta vuosikausiin en ole lukenut mehevää salarakas-juorua.

En usko lukevani tämän Helsinki-trilogian muita osia, mutta myöhempi Raksa-sarja voisi kiinnostaa siksi, että kirjailija on teoksia kirjoittaessaan oikeasti kokeillut rakennusalan duunarihommia. En tiedä, millainen ele tämä on ollut avoimesti oikeistolaiseksi taiteilijaksi julistautuneelta dandylta, mutta ainakin Vimman kirjailijapersoonasta ei puutu paradokseja. Mieluummin luin tätä kuin monia läpi kahlaamiani luksuselämään liittyviä chicklit-pläjäyksiä, joissa ei ole itseironian häivääkään. Tässä sitä oli roppakaupalla, jos lukija osaa asettua ironisen lukijan positioon.

Akureyri, here I come!

Ylitse_mudn_ka_6052Ilmaiseksi Islannin Akureyriin joulukiireiden keskeltä! Tätä ilotulitusta tarjoaa Árni Thórarinsson dekkarillaan Ylitse muiden (Bazar, 2009, suom. Seija Holopainen). Teoksessa tosin vietetään pääsiäisen aikaa melko spartaaneissa tunnelmissa, mutta kuka joulusta jaksaisi lukea sen syvimmissä syövereissä?

Päähenkilönä teoksessa on keski-ikäinen toimittaja Einar, joka on nakitettu reykjavíkiläisestä päivälehdestä periferiaan paikallistoimittajaksi, ilmeisesti johtuen tehottomuudesta ja aiemmista alkoholiongelmista. Einar muuttaa pohjoiseen pitkin hampain muun toimeentulon puutteessa, saaden työparikseen toisen väliinputoajan Ásbjörnin. Hän asuu keikkatyöläisten kimppakämpässä ystävinään televisio ja papukaija (joka ottaa tyttöystävän roolin). Kylän suttuinen baarielämä ei jo kaiken nähnyttä toimittajaa jaksa kiinnostaa. Vaimo on jättänyt ja ainoa teini-ikäinen tytär lentelee mieluummin supertarjouksilla ympäri Eurooppaa kuin reissaa pohjoiseen viettämään laatuaikaa isänsä kanssa.

Einar tulee ratkaisseeksi pari murhaa toimitustyönsä ohessa, eli on tiedostamaton yksityisetsivä, tai etsivä vasten tahtoaan. Akureyrin tavalliset uutiset keskittyvät niinkin turbulentteihin teemoihin kuin kadonneisiin koiriin, joten kalmanhajuiset juttukeikat vetävät Einaria puoleensa. Samalla alueella kärsitään mm. kasvavasta huumeongelmasta ja äkillisen maahanmuuton aiheuttamista levottomuuksista. Pieniä paikkakuntia pyritään elvyttämään ulkomaisella työvoimalla turistikeitaiksi ja kaivoskeskittymiksi, mutta alueen tulevaisuus ei silti näytä ruusuiselta. Tekstissä itse murhat jäävät jokseenkin yhteiskunnallisen syväanalyysin varjoon. Paikallisen nuorisoteatterin piirissä tapahtuneet kuolemat ovat vahvempi juonenkäänne kuin kansitekstissä mainostettu maahanmuutto. Niihin liittyy viikinkiaikaista mytologiaa, noituutta ja huumekauppaa. Nuorisokuvaus on tekstissä raikasta, mutta maahanmuuttajien ihon alle Thórarinsson ei pääse – he ovat tarinassa pelkkiä statisteja. Akureyrin lukiolaiset taas vaikuttivat isoilta egoilta ja omillaan pärjääviltä sieluilta, joista moni muuttaa pois kotoa jo kuusitoistavuotiaana.

Pidin romaanin tunnelmasta enemmän kuin juonesta. Akureyri vaikuttaa sopivan oudolta mestalta makuuni – harmi, etten takavuosien Islannin-keikallani en paljonkaan poistunut Reykjavíkin talousalueelta. Akureyrin tietynlainen sisäänlämpiävyys ja juntahtavuus tuntui kotoisalta kontekstilta. En pysty vertaamaan tässä kuvattua Akureyrin meininkiä mihinkään suomalaiseen kaupunkiin, sillä tässä maan kakkoskaupungissa on vain n. 18000 asukasta, mutta silti se on yliopistokaupunki. Talvisaikaan Islannin tiet ovat huonossa kunnossa ja liikenneyhteydet pääkaupungin ja pohjoisen välillä heikohkot. Se tekee Akureyristä eristäytyneen kohteen, todellisen napapiirin helmen, jonka asukkaiden on oltava omavaraisia viihtymisensä suhteen. Thórarinsson kuvasi hienosti Akureyrin pitkiä ja yksinäisiä iltoja, sillä paikkakunnalla, jossa lähestulkoon kaikki ovat sukulaisia keskenään, ei ole välttämättä helppo ystävystyä paikallisiin.

Olen käynyt islannin kielen alkeiskurssia sen verran, että osaan alkeellisesti lausua sen vaikeitakin nimiä. Mietin, kuinka islantia lainkaan tuntemattomat lukijat pysyvät kärryillä pitkissä, monia muinaisskandinaavisia merkkejä sisältävissä nimissä. Ja millaisia ratkaisuja kansainväliseen julkaisuun tähtäävät kirjailijat tekevät tehdäkseen tekstistään helpommin luettavaa. En usko, että he tekevät paljon myönnytyksiä, mutta nimien politiikka on kiinnostavaa. Esim. nyt en löydä koneeltani sitä paneelia, josta oudot merkit löytyvät, eli en bloggaa hankalanimisistä henkilöistä tai paikoista oikeilla nimillä. Suomalaiset Yrjö tai Jyväskylä ovat vielä vaikeustasoltaan kevyttä keittoa verrattuna islantilaisiin runsaasti väkkäröitä sisältäviin nimiin. Tai kai vaikeus on kuulijan korvissa.

Olen lukenut yhden teoksen myös kuuluisammilta islantilaisilta dekkaristeilta, Arnalrdur Indridasonilta ja Yrsa Sigurdadottírilta. Muistijälki kummastakaan ei ole kummoinen. Tässä dekkarissa erityisen paljon ilahdutti pohjoinen perifeerinen näkökulma, jonkinasteinen arktinen hysteria, joka ei ollut kuitenkaan ennalta-arvattavan kliseistä.

Äärimmäisen lahjakkuuden tragedia

Amy-Winehouse_profile_pictureLuen musa-aiheisia kirjoja aniharvoin; ensimmäinen varsinainen lukulistallani pomppiva teos on Morrisseyn uusi omaelämäkerta, joka on ollut bestseller julkaisupäivästä lähtien. Tien päällä mukaani tarttui toisen idolini Any Winehousen (1983-2011) epävirallinen biografia Amy Amy Amy: The Amy Winehouse Story (Omnibus Press, 2008), jonka on kirjoittanut pitkän linjan rock-toimittaja Nick Johnstone.

Amyn tarina tuli tutuksi ikävistä lööpeistä, eikä hänen meininkinsä paljon eronnut Tukiaisten sisarusten meiningistä pahimmillaan. Erona moniin julkkisnarkkareihin ja -juoppoihin oli kuitenkin lahjakkuus: Amy teki itse musiikkinsa ja oli ilmiömäinen eri tyylisuuntien yhdistäjä. Tämä biografia keskittyykin Winehousen musikaalisen uran kehitykseen ja ammatillisiin kohtaamiseen jättäen skadaaliaineiston taka-alalle. Koska teos on kirjoitettu pian Back to Black-menestysalbumin julkaisun jälkeen, tässä ei vielä puida Winehousen viimeisten aikojen syöksykierrettä, vaan annetaan toivoa urakehitykselle ja riippuvuuksista toipumiselle.

Musiikkitoimittaja Johnstone pitäytyy tässä musajournalismin manerismeissa, enkä oikein osaa lukea teosta kattavana elämäkertana, vaan koosteena lehtiartikkeleiden leikkeistä. Ongelmana kirjassa on, ettei Winehouse antanut projektille siunaustaan eikä yhtään haastattelua, joten biografia ei ole ”autorisoitu”. Saman tiedon saisi kuka tahansa Winehousen tuotannosta kiinnostunut googlaamalla, ja innokkaimmat fanit taatusti tietävät Amysta paljon enemmän kuin tähän ohueen esitykseen mahtuu. Teos tuntuu hätäisesti kokoon pannulta, tyyliin ”on taottava kun rauta on kuuma” – ja taatusti teos on myynytkin kuumimmassa markkinaraossa. Itse odotan musakirjoiltakin jonkun tason kaunokirjallista tai ainakin vahvan kerronnallista otetta; minulle ei riitä kooste levyjen myyntimenestyksistä tai keikkalistojen kronologinen läpikäynti. Tässä kirjoittaja ei ole yrittänyt tarpeeksi päästä kohteensa pään sisälle, vaan kertomus jää ulkokohtaiseksi.

Mitä uutta sitten opin? Oikeastaan tunnen Winehousen tuotannosta paremmin vain toisen albumin, Back to Blackin, ja opin nyt kuuntelemaan hänen Frank-levyään ja kaivelemaan siitä eri tyylilajeja ja vaikutteita. Kiinnostavinta Winehousen tuotannossa on karibialaiset vaikutteet, sillä hänellä oli karibialaistaustaisia kollegoja ja manageri ja hän myös lomaili paljon alueella. Tätä en ole ehkä osannut kuulla ilman johdatusta aiheeseen: itse usein miellän karibialaiset rytmit pelkästään reggaeksi, ja Amy oli enemmän innoissaan skasta. Myös motown-vaikutteet ovat vahvoja, ja Winehouse teki urallaan todellista kunniaa mustille naislaulajille (mm. Ella Fitgerald, Nina Simone, Aretha Franklin, Etta James, Erykah Badu) luovasti sekoittamalla ja uudelleentulkitsemalla heidän biittejään. Winehousen feminismi oli ilmiselvää muiden naisten arvostamista, vaikkakin hän lyriikoissaan puolustaa monessakin kohtaa perinteistä parisuhdemallia ja etsii vahvaa miestä, joka pystyy vastaamaan vahvan naisen tuomaan haasteeseen.

Psykologisella tasolla olen aina pystynyt samastumaan Amyn itsetuhoisuuden kanssa – herkkä ja syvästi tunteva nainen ei yksinkertaisesti kestänyt erojaan, eikä myöskään suhteiden intohimon laimenemista, mikä kuitenkin on lainalaisuus, jonka suurin osa meistä joutuu käymään läpi. Hänen tarinansa muistuttaa meitä julkisuuskulttuurin sairaimmista ulottuvuuksista, ja julkkisten mielenterveysongelmien ”tavallisuudesta” – periaatteessa Amy käyttäytyi kuin kuka tahansa vakavasti bipolaarinen henkilö, joka ei ole saanut hoitoaan ja lääkitystään kuntoon. Menestys ja varallisuus eivät pystyneet lievittämään hänen oireiluaan, vaan pikemminkin kiihdyttivät syöksykierrettä. Amy ei myöskään -ainakaan julkisesti- tunnustanut kokevansa häpeää kännisistä tv-haastatteluista tai perutuista tai keskeytetyistä konserteista.

Kaikkitietävät tabloid-journalistit ”keksivät”, että Amy kärsi myöhäistetystä teini-iästä – hän ei kuulemma kokeillut tarpeeksi rajojaan alaikäisenä kaiken huomion keskittyessä musiikkiin. Teoria tuntuu hataralta, sillä moni muu lahjakas muusikko ei ole sortunut huumeisiin itsetuhoisesti, vaikka ei ehtinyt sekoilla teininä. Hänen vanhempansa olivat monella tapaa huoltajan roolissa vielä tähden viimeisinä vuosina, ja roolin teki tavallisen ongelmanuoren vanhempia tuskaisemmaksi se, että Amyn pahimmat huumesekoilut olivat aina seuraavan päivän lööpeissä. Vanhemmat eivät jättäneet Amya yksin vaikeimpinakaan aikoina, ja ymmärtääkseni ovat selviytyneet Amyn kuolemaan liittyvästä julkisuushelvetistä jokseenkin selväpäisinä puhuen edelleen vakavaan sävyyn nuorten huumeongelmista ja vahvemman yhteiskunnallisen intervention tarpeesta.

Postuumisti Winehousin tarinasta tulee myös mieleen Alexandra Salmelan 27- eli kuolema tekee taiteilijan-romaani (Teos 2010), joka tuli ulos vuotta ennen Winehousen kuolemaa. Tuntui riipivältä saada tietää, että myös Amy lähti täältä tuossa kohtalokkaassa iässä.

Gullytownin päätön kana

Emerald GermsPatrick McCaben Emerald Germs of Ireland (2001) on yksi kymmenistä hamstraamistani kirjaston poistokirjoista, jotka ovat odottaneet vuoroaan hyllyssäni vuosikausia. Tartuin siihen uudella innolla nyt, kun koitan kartoittaa vihreän saaren nykykirjallisuuden tilaa ja pääsin luku-urakassa melkein loppuun, ymmärtämättä tekstistä paljoakaan.

Englannin kieleni pitäisi olla melkein tasavahva suomen kanssa. Olen viettänyt Irlannissa aikaa seitsemän kuukautta elämästäni ja seurannut sen kirjallista elämää ainakin vuosikymmenen. Ymmärrän melko hyvin paikallisia murteita ja tunnistan ison läjän ”irkku-ismejä” – outoja paikallisia puheenparsia. Mutta nyt sain haasteekseni romaanin, jossa kulttuurihistorialliset koordinaatit olivat niin outoja, että jouduin joka sivulla ravistelemaan itseäni pysyäkseni edes vähän kärryillä. Tunnistin dominoivan uskovaisen äidin, turvetta aasin selästä myyvän kauppiaan, liukaskielisen maakauppiaan ja mustasukkaisen vaimonhakkaajan, mutta kielellisellä ja intertekstuaalisella tasolla olen ulalla. Jopa James Joycen Odysseuksen lukeminen (jota en ole koskaan saanut loppuun) ei tuntunut näin hankalalta.

Smaragdinvärisiä pöpöjä tässä metsästetään ja luulisin, että metaforisella tasolla McCabe haluaa kertoa irlantilaisten kansansairauksista ja kansallisista pakkomielteistä – alkoholismista, huumeriippuvuudesta, sosiaalisista fobioista, seksuaalisista turhaumista ja katolisen kirkon palvonnasta. Romaanin päähenkilön nimi on melkein kuin kirjailijan Pat McNab, hän on neljäkymmentäviisivuotias poikamies, joka on juuri surmannut äitinsä. Selviytyäkseen syyllisyystripistä hän alkaa kuunnella äitivainaansa levyjä, joko kännissä tai taikasienien vaikutuksen alaisena. Kirjan kappaleet on omistettu 60-70-luvun hittibiiseille.

Levyjä kuunnellessa kaapista alkaa löytyä monenlaisia luurankoja – muistoja perheväkivallasta, koulukiusaamisesta, ensirakkauden aiheuttamasta sydänsurusta ja Amerikan-tädin pornovideoiden katselusta. Pat McNab on klassinen peräkammarin poika, jonka elämä on keskittynyt pikkukaupungin Gullytownin tunkkaisen Sullivanin pubin baaritiskille, jolla hän ei sylje minkäänväriseen lasiin. Miehen lempidrinksuja ovat Bols Advocaat-munalikööri ja kuiva Martini. Tilaamalla näitä outoja drinksuja hän pitää baaria pystyssä vahvemmin kuin tavikset, joille kelpaa hanaolut. Ehkä hän on kirjailijan alter ego, kuvitelma siitä minkälaiseksi McCaben elämä olisi muodostunut, jos hän olisi jäänyt asumaan kotikyläänsä.

Teoksessa on nerokas konsepti, joka on pilattu liiallisella sanatulvalla – tai yksinkertaisesti en ymmärrä McCaben tyylilajia, joka Wikipedian mukaan on ”black” tai ”neo-delusional”. Suoraan sanottuna en ole tainnut koskaan nauttia yhdestäkään teoksesta, jossa kännätään tai käytetään huumeita koko ajan. Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjan luin ahmien, koska sen kieli oli selkeää ja Charles Bukowskia ihailen hänen kulttistatuksensa vuoksi. Tässä koitetaan puhua vakavistakin asioissa ympäripäissään tai huumehuuruissa, enkä vaan pääse näille tripeille mukaan.

Voipi olla, että McCabe edustaa ”käännöskelvotonta” (untranslatable) kirjallisuutta – ainakin tässä romaanissa on niin paljon Irlanti-spesifejä koordinaatteja, että maahan juurtumattoman lukijan on vain arvattava puolet sen sanomasta. Samaa olen usein miettinyt lukiessani Tuomas Kyröä – osa hänen teoksistaan, erityisesti Mielensäpahoittaja-sarja, tuntuu vaan niin Suomi-spesifiltä, etten tiedä, voisivatko ulkomaalaiset, Suomea huonosti tuntevat kaverini päästä sisään noihin maailmoihin (osalla taas on selkeä markkina-arvo myös käännöksinä). Väinö Linnasta ja Kalle Päätalosta puhumattakaan. Aleksis Kivi ja Minna Canth ovat tehneet käännöksinä erityisesti kehitysmaista tuleviin ulkomaalaisiin kavereihini vaikutuksen. 1800-luvun klassikot kun kertovat samanlaisesta köyhyydestä ja periferisyydestä kuin mitä he ovat omassa elämässään kokeneet.

Jos romaani on ”sika joka on syönyt kaiken”, McCabea lukiessa tulee silti olo, että ehkä sikaa ei olisi kuulunut lihottaa liikuntakyvyttömäksi. Pat McNab on välillä karsinassaan viruva teollisuuspossu, välillä päätön kana, mutta en pääse lähelle hänen ihmisyyttään.

Paska trippi, mutta tulipa tehtyä.

 

Kaksisuuntainen karkumatka

tiilikka-elina-myrskyElina Tiilikan esikoisromaani Punainen mekko (2010) sai aikanaan julkisuutta, sillä se käsitteli nuoren naisen harjoittamaa prostituutiota semiomaelämäkerrallisesta näkökulmasta. Tätä en ole lukenut, mutta törmäsin äskettäin nuoren kirjailijan toiseen romaaniin Myrskyyn (2011), joka kertoo kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja siihen liittyvistä kaikkivoipaisuuskuvitelmista riipivästi.

Päähenkilö Myrsky on parikymppinen taideopiskelija, joka viettää välivuotta kansanopistossa. Myrsky yrittää seurustella samassa asuntolassa asuvan Leean kanssa, mutta fantasioi samalla rajusta seksistä testosteronia pursuavan tosimiehen kanssa. Saatuaan opinnoista ja tyttöystävästään tarpeeksi hän karkaa liftireissulle, jolla vakka valitsee kantensa. Myrsky löytää Marekin, kauttaaltaan tatuoidun harrikkamiehen, pikkurikollisen ja huumeviljelijän, joka asuu vallatussa talossa satunnaisten narkkareiden kanssa. Tästä alkavat mistään piittaamattomat Bonnie ja Clyde-seikkailut ympäri maata, joiden aikana Myrskyn henkinen tila pahenee ja todellisuudentaju särkyy olemattomiin.

Taudin kuvaus on syvällistä ja uskottavaa, tässä kuljetaan niin Myrskyn pään sisällä, että heikkohermoinen lukija voisi jo kaivata rauhoittavia. Huumesekoilujen seuraaminen ahdisti ainakin tätä tätiä. Hienolla tavalla Tiilikka osoittaa, kuinka eri tavalla kaksisuuntainen potilas reagoi huumeisiin ja alkoholiin kuin ns. normaalikäyttäjä, ja kuinka jo pelkät PMS-oireet voivat saada bipolaarisen henkilön täysin sekaisin. Hormonitoimintakin kulkee Myrskyllä samaa vuoristorataa kuin aivokemialliset impulssit; siksi hän ”kiihottuneessa” tilassa ei kykene viivästyttämään halujensa tyydyttämistä pätkääkään.

Teoksessa oli jotain yhteistä tänne aiemmin arvioimani Iida Rauman Katoamisten kirjan kansa, tosin Rauman teoksessa juoni oli monimutkaisempi ja eri henkilöiden ongelmia ristivalotettiin. Myrskyn vahvuus ja heikkous piilee ainoassa minäkertojassa; se vetoaa lukijoihin, jotka etsivät vahvaa samastumista ja mahdollisesti tukea omiin vastaaviin ongelmiinsa, mutta saattaa tuntua ahdistavalta tai suppealta lukijasta, joka on jo maailmaa ja sen kansalaisten hulluuden kirjoa paljon nähnyt. Kaunokirjallisesta näkökulmasta olisin itse odottanut lisää muutakin kuin pelkkää pahoinvoinnin kuvausta.