Enchante alias Shanty on Atlantassa asuva musta r’n’b-laulajanalku, joka elää keskiluokkaisessa perheessä ja käy kallista eliittilukiota. Koulun säännöt ovat tiukat, ja Shanty on tottunut olemaan jatkuvana silmätikkuna pelkän ihonvärinsä vuoksi. Liian taiteellista ulkomuotoa ei koulussa hyväksytä, vaan kaikkien olisi mukauduttava yhteen ja samaan muottiin. Shantyn vanhemmat ovat tehneet kovasti työtä pystyäkseen rahoittamaan tytärtensä opinnot, ja odotukset ovat korkeat.
Kun Shanty sitten kohtaa 17-vuotiaana koe-esiintymisessä Korey Fieldsin, maailmanluokan rapartistin, hän uskoo onnensa kääntyneen. Korey tarjoaa Shantylle paikkaa hänen tallissaan, ja pian Shantylla on levytyssopimus. Shantyn vanhemmat taivutetaan allekirjoittamaan laillisia sopimuksia, joiden sisältöä nämä eivät täysin ymmärrä. Nuori nainen pääsee rikkaiden ja kuuluisien piireihin, ja matkustelee ympäri maata luksussviiteissä.
Pian käy ilmi, ettei Korey ole ensimmäistä kertaa asialla. Moni nuori nainen on onnistunut irrottautumaan miehen otteesta, mutta hänessä on kulttijohtajan karismaa. Shanty jää koukkuun miehen tarjoamaan violettiin huumejuomaan, eikä hänellä ole muistikuvia kaikista sviittien tapahtumista.
Kirja on kirjoitettu murhamysteerion formaattiin, mutta sen pääpaino on musiikkibisneksissä ja seksuaalisen hyväksikäytön teemassa. Tämä kombo on niin järeä, etten kokenut paljoa jännitystä Koreyn kuoleman suhteen. Ehkä kirjan suurin ongelma oli se, että Korey Fieldsin hahmo oli yksiulotteisen paha.
En ole lukenut YA-kirjallisuutta aikoihin, enkä tunne sen uusimpia tuulia. Tällä kertaa koin vahvasti, että lukijana juna oli minut jättänyt, tai että kuulun vain väärään kohderyhmään. Luulen, että kyseessä on hyvinkin ansiokas YA-romaani, mutta itse koin ärsytystä monessa kohtaan. Sitä aiheutti varsinkin alun TRIGGER WARNING, jossa lukijaa varoitettiin rankoista sisällöistä. En pidä siitä, että minua ohjaillaan lukijana tällä tavalla, enkä usko, että se on tarpeen myöskään YA-kirjallisuudessa.
Kirjasta jäi parhaiten mieleen tietyt maalaukselliset vibat ja värimaailma. Violetin huumejuoman vastapainoksi Shantyn äiti tarjoaa tyttärelleen huumevierotuksen aikana punajuurimehua, jonka ravitsevaan voimaan hän vannoo. Jotkut tällaiset yksityiskohdat toivat lohtua ja uusia oivalluksia, ja kohottivat tekstin profiilia.
Halloween-tunnelmiin sopii hyvin romaani, jossa eletään autiotalossa tai talossa, jossa on äskettäin tapahtunut veritekoja. Pauliina Vanhatalon uusimmassa teoksessa Vastuulliset eletään tuollaisella kauhujen kadulla Raahessa, kaupungissa, josta mieluummin lähdetään pois kuin jonne muutetaan.
Alakoululaisen Lennin perhe on vastikään muuttanut Raaheen halvan asumisen perässä. Isän muusikon työt ovat katkolla koronan takia, ja äiti on kotona vauvan kanssa. Lenni on hyvin tietoinen vanhempiensa rahapulasta, ja on oppinut olla pyytämättä liikaa. Välillä päästään kuitenkin käärmenäyttelyyn tai bulgarialaiseen sirkukseen, ja välillä Lenni kerää naapurin tytön kanssa pulloja saadakseen karkkirahaa.
Naapurin autiotalossa majailee kaksi toisilleen ennen tuntematonta miestä, Pasi ja Valo. Pasi on keski-ikäinen perusjamppa, joka traumataustaisena välttelee sosiaalisia tilanteita, ja Valo on nuori huumeriippuvainen, joka on paossa lukuisia velkojijaan. Jonkun aikaa kaksikko pärjää kämpillään varastamalla naapurin varastosta roikalla sähköä.
Valon äiti Niina taas pakenee kotinsa ahdistavaa ilmapiiriä vuokraamaansa kerrostalokämppään. Tämä on hänen salainen turvapaikkansa, jonne pojan huumevelkojat eivät toistaiseksi osaa tulla. Valo käy välillä kotona tankkaamassa turvallisuutta, mutta enimmäkseen poika on ulkoruokinnassa. Vastuu pojan huoltamisesta lankeaa äidille, sillä pojan isä on jo vuosia paennut vaikeuksia lääkärin työn kiireisiin.
Kirjassa eletään näiden kipuilevien ihmisten rinnalla muutaman kuun verran. Teos on kuin terapeuttinen huolihetki, jossa kaikki huolet ovat demokraattisesti samanarvoisia ja jossa kaikki tulevat takuulla kuulluiksi. Perhesurman teema on järeä, mutta Vanhatalo osaa kokeneen kertojan keinoin löytää tähän tragediaan omaperäisen tulokulman. Aikuisen lapsen huumeriippuvuus ja siitä seuraava vastuunkanto, syyllisyydentunto ja voimattomuus ovat myös tärkeitä teemoja ajassamme.
Teos varmasti koskettaa moninaisia yleisöjä, sillä se kuvaa usean eri sosiaalisen ryhmän ahdinkoa. Raha voisi ratkaista joitain ongelmia, mutta se ei taa onnellisuutta kaikille. Vanhatalo kuvaa tarkkapiirtoisesti ilmiöitä, joilta moni meistä haluaisi sulkea silmänsä. Itse samastuin kirjassa eniten asunnottomien miesten tilanteeseen, varsinkin Pasiin, jonka ongelmanratkaisukeinot tuntuivat itselle tutuilta. Asunnottomuutta kun ilmenee myös pienillä paikkakunnilla, joilla tyhjiä kämppiä riittäisi ihan kaikille.
Lämmin kiitos teoksesta Pauliinalle, sillä voitin sen hänen kirjailijasivujensa kilpailusta.
Teos: Kirsikka Ranta-Kallio: Huumehelvetti, ja paluu kuolemanportilta elämään (Basam Books, 2021)
Äänikirjan lukija: Pasi Tuomaila
Vuonna 2012 42-vuotiaan Pasi Tuomailan sydän pysähtyi huumeidenkäytön seurauksena. Miehen päihdehistoria oli alkanut jo 14-vuotiaana, ja alkoholi vaihtui amfetamiinin parikymppisenä. Tuomaila tuli isäksi jo nuorena, ja yhteys Joni-poikaan säilyi, vaikka tämä oli sijoitettuna. Pahimmassa vaiheessa isä ja poika vetivät yhdessä kamaa pojan jälkihuollon järjestämässä asunnossa.
Tuomaila ei tullut erityisen rankasta kodista, vaan hänellä oli turvallinen äitisuhde. Isä ei ollut kuvioissa väkivaltaisen käytöksen vuoksi, ja kaksikko asui jonkin aikaa Ruotsissa, jossa äidillä oli ruotsalainen mies. Myöhemmin he palasivat Lahteen, ja täällä Pasi pääsi rankan alkoholinkäytön makuun jääkiekkopiireissä. Pasin perhetaustassa ei kuitenkaan ollut selkeää selittävää tekijää päihderiippuvuuteen.
Tuomaila asui vuosia Helsingin kaduilla, ja harrasti tyypillistä pikkurikollisuutta rahoittaakseen addiktiotaan. Mies erikoistui perinteisiin lompakkovarkauksiin, ja onnistui välillä esiintymään uhriensa papereilla pitkäänkin. Vankilakierre johti lopulta vankimielisairaalaan, ja vasta täällä miehelle alettiin suunnitella systemaattisempaa kuntoutusta. Kuntoutukseen pääsy oli kuitenkin takkuista, ja sen polulla oli monta takapakkia. Vuonna 2015 hän pääsi ensi kertaa elämässään opiskelemaan, ja toimii nykyään lähihoitajana Avominne-päihdekuntoutuksessa. Miehen urakehitys raitistumisen jälkeen onkin kirjan hienoin viesti, eli teos antaa toivoa kenelle tahansa, joka aloittelee työuraansa vasta myöhemmällä iällä.
Tämä on taatusti tärkeä vertaistuellinen teos, joka voi myös puhutella ammattiauttajia. Tyylillisesti kirja on tyypillinen raitistumistarina, jota leimaa vahva jälkiviisaus. Kirjassa on myös haastateltu monia Tuomailan läheisiä ja keskeisiä auttajia. Juoni kirjassa on aika poukkoileva, eli tarinaa ei ole kirjoitettu draaman kaari edellä, vaan keskiössä on kuntoutumisen prosessi. Minun täytyy myöntää, etten pysynyt täysin juonessa mukana, koska välissä oli ”selitteleviä” osuuksia.
Olen kuunnellut useita True crime-teoksia, joissa lukija on kirjoittaja tai kirjan päähenkilö itse. Tuomaila on kyllä sujuva lukija, mutta hän ei ole ääninäyttelijä, ja olisi voinut hyötyä opastuksesta äänikirjan lukuun. Hänen lukutyylinsä nimittäin on aika monotoninen. Toki näitä tosi elämän tarinoita usein markkinoidaan persoona edellä, ja he, jotka tuntevat Tuomailan, saattavat haluta kuulla tarinan hänen itsensä kertomana.
Toinen asia, jota ihmettelin, oli Kirsikka Ranta-Kallion minimaalinen oma ääni teoksessa. Yleensä tämän tyyppisissä teoksissa kirjailija kertoo enemmän motiiveistaan ryhtyä projektiin, ja tekee enemmän tulkintoja haastateltavistaan. Ehkä taisin jopa ohittaa jotain tarinasta, koska en Tuomailan lukutyylin vuoksi aina tiennyt, kuka kulloinkin oli äänessä.
Teos on oman genrensä sisällä vaikuttava selviytymistarina, mutta ei juuri nyt sopinut omiin fiiliksiini. Takavuosina, varsinkin niinä vuosina, kun yritin valmistua sosionomiksi luin paljon tosi tarinoita addiktioista sen pakollisen ammattikirjallisuuden ohella. Niiden kautta ainakin tulin tietoiseksi, ettei minusta tulisi kovin hyvää päihdealan ammattilaista.
Teos: Anna Karolina: Toinen meistä kuolee tänään (Into, 2022)
Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry
Äänikirjan lukija: Satu Paavola
Nicholas ja Jasmine Moretti ovat tukholmalaiset kaksoset, jotka ovat sattuneet syntymään joulupäivänä. Kolmikymppisten aattona kaksikko kokoontuu ryyppäämään lähiöpubiin Jasminen kotinurkille, ja pubin vessassa käydään vetämässä myös kiellettyjä aineita. Kumpaakaan ei perinteinen perhejoulu kiinnosta, eikä kaksosten elossa olevan isän uusperhearki muutenkaan lämmitä heitä.
Nicholas on edelleen julkisuuden henkilö, vaikka jalkapalloura on katkennut huumeriippuvuuteen. Jasmine opiskelee Kauppakorkeassa, ja asuu sadan neliön yksiössä alueella, johon opintolainalla ei ole varaa. Molemmat ovat tavallaan tuuliajolla, ja kaiken kukkuraksi Jasmine on saanut selvännäkijältä viestin, että toinen heistä tulisi kuolemaan jouluyönä.
Aloitin siis taas uuden ruotsalaisen dekkarisarjan seuraamisen. Tämä ei ole ”breaking news”. Kirjassa veti puoleensa eniten värikäs kansikuva. Taustalla on myös leipääntyminen varsinkin Tukholmaan sijoittuviin dekkarisarjoihin, mutta silti lankean näihin säännöllisesti muun lukemisen puutteessa.
Tarinan keskiössä on alkoholisoitunut ex-poliisi Ebba Tapper, joka saa uuden työmahdollisuuden avustavana kurustina tuttavansa asianajotoimistossa. Sen omistajalla, Angela Köhlerillä, ei myöskään mene hyvin, sillä nainen on tahrannut maineensa rasistisilla somekirjoituksilla. Nicholas Morettin keissi tulee molemmille mahdollisuutena uran uuteen alkuun, mutta moraalinen kompassi on kummallakin välillä hukassa, eikä sen suunta ole yhteinen.
Jasmine on siis murhattu, ja Nicholas on murhan ykkösepäilty. Muita mahdollisia epäiltyjä on vain kourallinen, ja osaan niistä liittyy epäilyjä sokerideittibisneksistä. Jasmine on myös käynyt seksuaalisen hyväksikäytön uhrien tukiryhmässä, ja vaikuttaa, että myös Nicholasilla on dissosiatiivisia oireita. Samaan aikaan myös Ebban kaksossisko Esther myy omalla tahollaan seksiä, ja siskon somejulkisuus rasittaa Ebbaa. Kaksosteema on siis kirjassa poikkeuksellisen vahva, mutta sisarukset eivät ole telepaattisessa yhteydessä toisiinsa.
Teos on keskimääräistä dekkaria rosoisempi, vaikka se osittain sijoittuu Lidingön hienostoalueelle. Henkilöiden ongelmat eivät tunnu johtuvan rahasta ja sen puutteesta. Rikosjuoni on tässä intensiivinen ja vain muutamiin henkilöihin keskittynyt, mikä tekee kirjasta helppolukuisen. Tästä huolimatta en ole varma, tulenko muistamaan juonesta paljoa ensi viikolla tai vuonna.
Ehkä mieleen jäänee parhaiten makaaberi joulunäytelmä, jossa kerrostalon käytävällä törttöilee mitä sekopäisempiä pukkeja. Siitä voi vääräleuka vääntää uudenlaisen hittibiisin, kuten ”Joulupukki narkkaa ja stalkkaa”.
Intian-kirjakierroksella on hyvä myös selvittää, millaisia teoksia suomalaiset ovat aikaansaaneet maasta. Tämä selvitystyö ei ole kovinkaan työläs, mutta kyllä näitä tuntuu ilmaantuvan muutama vuodessa eri genreistä. Enimmäkseen olen tainnut lukea suomalaisia matkakirjoja Intiasta, enkä suoralta kädeltä muista monenkaan niistä nimiä. Pelle Miljoonan tuorein romaani Shiva-kuu on myös osittain matkakirja, jossa päähenkilö matkustaa Goalle ensimmäistä kertaa elämässään etsimään sinne karannutta veljeään.
Tom ja Jan ovat noin kolmikymppiset kaksoset, jotka ovat joutuneet toisistaan erilleen jo vauvoina. He ovat syntyneet Saimaan saaressa hippikommuunissa laittomassa kotisynnytyksessä. Poikien äiti on kuollut synnytykseen, ja isä joutunut vankilaan kuolemantuottamuksesta. Tom on elänyt isoäitinsä hoivissa Helsingissä, eikä ole edes tiennyt veljen olemassaolosta ennen kuin tämä ehdottaa tapaamista kalliolaisessa kuppilassa.
Jan on levottoman isänsä kasvattama, hän puhuu susirajan murretta ja itäisenä immeisenä elää Pietarissa boheemeissa musiikkipiireissä. Tom on veljen vierailusta vaikuttunut, mutta huomaa pian, että sen tarkoitus oli vain varastaa veljen passi uutta identiteettiä varten. Veli katoaa Intiaan, Pietarin miliisit etsivät häntä turhaan. Takana on monenlaista diilausta, salakuljetusta ja rahanpesua.
Intiassa Tom saa tietää, että veli on kuollut jo pari vuotta aiemmin. Veljen varjo aiheuttaa Tomille vaikeuksia vielä kuoleman jälkeen, mutta hän tutustuu myös kiinnostaviin tyyppeihin, jotka muistelevat tätä karismaattista multipersoonaa. Paikallinen rockhenkinen poliisi Patel alkaakin ystäväksi, ja Tom pääsee katsomaan virkavallan maailmaan sisältä päin.
Teos on osittain dekkari, osittain Intian nykykulttuurin kuvausta, ja löytyy siitä ripaus henkistä etsintääkin. Olen lukenut jonkun Pelle Miljoonan aiemmankin kirjan, ja tottunut hänen viljelemäänsä stadin slangiin, mutta pidin tässä kielellistä ratkaisua vähän epäuskottavana, kun slangi tuli nuoremman miehen suusta. Kun en ole tavannut nuorempia ihmisiä, jotka viljelevät slangia näin kokonaisvaltaisesti.
Pidin kirjassa eri uskonnollisten yhteisöjen esittelystä, sillä en tiennyt paljoa varsinkaan Goan portugalilaistaustaisista katolisista suvuista. Janin tapauksen lisäksi tässä selvitetään uskontoryhmien välisiä kaihnauksia, joihin liittyy tyttöjen ympärileikkausten vastustus ja penisten irti leikkaaminen jihadisteilta.
Ehkä tähän vain n. 100-sivuisen tarinaan oli ympätty vähän liikaakin toiminnallisuutta, mutta tapahtumien puutteesta ei kirjailijaa voida syyttää. Ymmärsin, että Pelle Miljoona kirjoitti teoksen viime vuonna jäätyään Goalle mottiin koronatoimien takia. Koronatodellisuus hiipii myös romaaniin sen loppuosassa, mutta suurin osa tapahtumista keskittyy vuosiin ennen koronaa.
Kyllä tässä teoksessa päästään jo pintaa syvemmälle intialaiseen arkeen, vaikka se sijoittuu länsimaisten turistien suosimaan ikoniseen turistikeskukseen. Voidaan toki väittää, että Goa on oma todellisuutensa, jonka arkeen vaikuttavat sinne rantautuneet, hieman elämästä eksyneet länsimaiset hahmot. Kaikki tällaiset hahmot eivät ole rikollisia tai narkkareita, mutta huumeet värittävät tätä todellisuutta.
Olisin mielelläni lukenut lisää varsinkin tuosta poikien varhaislapsuuden episodista, joka olisi minulle riittänyt jo erilliseksi romaaniksi. Mutta romaani sellaisenaan oli sopiva, kepeämpi tuttavuus, jossa oli hyvää mystiikkaa ja toiveikkuutta uuden vuoden alkuun. Kirjasta sai myös ripauksen uudenkuun pölyä hiuksiin tulevia koettelemuksia varten.
Teos: Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa (Minerva, 2020)
Suomennos: Sirkka Aulanko
Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta
Ensimmäinen maailmansota on minulle historiallisen fiktion ystävänä edelleen vähemmän tallattu polku, mutta välillä päädyn lukemaan siitä melkein vahingossa. Tämä Pierre Lemaitren historiallinen trilogia olikin minulle jo ennalta tuttu, sillä luin pari vuotta sitten sen kakkososan, Tulen varjot. Tuo tarina sijoittui 1920-30-lukujen vaihteeseen ja silloiseen maailmanlaajuiseen talouskriisiin. Myös se kertoi Pariisissa asuvasta Pericourtin suvusta, ja molemmissa romaanissa yksi avainhenkilöistä on mahtisuvun perijätär Madeleine.
Tässä tarinassa nuori Albert Maillard tulee haudatuksi elävältä Sommen taisteluissa. Hänet kaivaa esiin Edouard Pericourt, Madeleinen veli ja suvun musta lammas. Edouard on ollut taideopiskelija ennen sotaa, ja hänen yhteytensä Marcel-isään, teollisuuspohattaan, on ollut katkolla johtuen siitä, ettei isä hyväksy tämän taiteellisia taipumuksia ja naismaista käytöstä. Pelastusoperaatiossa Edouardiin iskee kranaatti, joka tuhoaa miehen kasvot. Sotasairaalassa hän kieltäytyy ottamasta kasvoproteesia ja hyväksyy kohtalonsa hirviömäisenä kasvopuolena.
Albert kokee velvollisuudekseen huolehtia ystävästään, joka ei aio palata sukunsa luo. Kaksikko elää köyhää ja ankeaa elämää vuokramurjussa, kunnes Edouard keksii loistavan tienaamisen mahdollisuuden. Sodan jälkeen maa kaipaa muistomerkkejä, mutta Edouard alkaa myydä niitä vain paperilla. Hän painattaa hienot esitteet, joita lähetetään kunnan isille ympäri maata. Tilauksia alkaa tulla runsaasti, mutta kaksikolla ei ole aikomusta toimittaa tuotteita. Sen sijaan he suunnittelevat maastapakoa, ja leveää elämää Etelä-Amerikassa hyväuskoisten hölmöjen rahoilla.
Tarinan varsinainen pahis on miesten komppanian komentaja luutnantti Pradelle, joka on ymmärtänyt sodanaikaisen tuhokapitalismin lait jo ennen kaksikkoa. Hän onnistuu haalimaan valtavan määrän armeijan irtaimistoa edelleen myyntiin, ja hänellä on myös kyseenalainen hautausbisnes, jossa vainajia ei kuljeteta kunniallisella tavalla. Kun Madeleine Pericourt tulee Normandiaan etsimään oletetusti kuolleen veljensä joukkohautaan, iskee Pradelle tähän kuin sika limppuun. Häitä vietetään pikaisesti, mutta Pradelle saa pettyä, kun morsiamen suku asettaa tälle avioehdon.
Albert ja Pradelle ovat luontaisia vihamiehiä, jotka kohtaavat muun muassa sotaoikeudessa. Albertin kostonhimo Pradellea kohtaan on valtava, mutta hän myös pelkää miestä tietäen, mihin tämä on kykenevä. Sodan jälkeen Albert tulee kutsutuksi Pericourteille muistelemaan Edouardin viimeisiä päiviä. Miehen piilottelu käy välillä kokopäivätyöstä, varsinkin, kun Albert joutuu toimittamaan ystävälleen huumeita kivun lievitykseen. Pian Edouard onkin tuhoon tuomittu narkomaani, jonka heroiinikoukku on pelottavaa seurattavaa.
Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Tulen varjoista, vaikka molemmissa oli melodraamaa vähän liikaakin. Ymmärsin loppusanoista, että osassa kirjan hahmoista on todellisuuspohjaa, ja että Lemaitre on tutkinut enemmänkin 1920-luvun taloushistoriaa. Jotenkin teoksen huijareissa tuntui olevan paljon yhteistä esimerkiksi koronakriisin aikaisten maskihuijareiden kanssa. Aina löytyy tyyppejä, jotka ehtivät paikalle ennen muita esimerkiksi kuppaamaan valtion rahoja omaan piikkiin, kuten kävi viime vuonna Huoltovarmuuskeskuksen alihankkijoiden keississä. Ihmisen ahneus tuntuu vakiolta, vaikka huijaamisen keinot muuttuisivat.
Luultavasti päädyn lukemaan jossain vaiheessa myös trilogian päätösosan, joka sijoittuu vuoteen 1940. Siinä keskiössä on Louise-niminen nuori nainen, joka on tässä tarinassa vielä lapsi ja Edouardin ystävä. Ilmeisesti Louise tulee saamaan osan huijatuista muistomerkkirahoista, ja sitä kautta nousemaan köyhyydestä.
Äänikirjana lähes 20 tunnin mittainen urakka on minulle yleensä liikaa, mutta tämä teos eteni todella jouhevasti, sillä kirjan juoni on vauhdikas ja vaiheikas. Ihailen Lemaitrea monipuolisena kertojana, enkä ole vielä toistaiseksi joutunut pettymään hänen seurassaan.
Viime postauksessani kerroin kepeästä pariisilaisesta romanssista, ja nyt on vähän raskaamman Pariisiin sijoittuvan autofiktion aika. Toukokuussa 2018 tanssitaiteilija Hanna Brotherus matkusti yksin kuukaudeksi Pariisiin tutkailemaan elämänsä suuntaa ja oppiakseen jotain vaikeasta äitisuhteestaan. Tämän retriitin lopputulemana valmistui hänen kirjallinen esikoisteoksensa, hieman yli viisikymppisenä.
Ja tässäkin teoksessa on monta rakkaustarinaa, ja siinä pohditaan monisyisesti rakkauden olemusta. Ei pelkästään romanttisen rakkauden, vaan ylisukupolvisten ketjujen. Taustalla on paljon surua ja vanhemmuuden kriisejä, yhden lapsen pelastamista huumeriippuvuudesta ja toisen syömishäiriöstä. Ennen tätä kirjailijan pikkusisko (joka aikanaan selviytyi anoreksiasta) on kuollut rintasyöpään. On ommeltu kuolinvaatteita ja suunniteltu omia hautajaisia. Ja perhedraaman taustalla kummittelee äidin harras herätyskristillisyys, jonka suuntausta Brotherus ei nimeä.
Brotherus kirjoittaa rehellisesti äitisuhteestaan, jossa keskeistä roolia on näytellyt siveyskäsitys. Äidin ymmärrys kunnollisesta perhe-elämästä liittyy liinavaatekaapin moitteettomaan järjestykseen, ja kertoja kokee olleen lähimpänä äitiään lakanoita viikatessa. Tämän työura on liittynyt kristillis-siveellisiin hankkeisiin, muun muassa Lotta-museon johtajana. Kotona pidettiin kinkereitä, joissa tyttäret joutuivat tarjoilemaan vieraille kahvia kummallisiin esiliinoihin pyntättyinä. Tämä siis oman ikäluokkani edustajan kokemana, ei 1930-luvulla.
Kristillisyyden kuvaus kirjassa ahdisti minua jopa enemmän kuin kuvaukset lestadiolaisista suurperheistä. Tuota kirjallisuutta luen enemmän etnologisesta intressistä, mutta tämän teoksen luterilaisuus on jotain muuta laatua, eikä paljoa vapaamielisempää. Kirjan luettuani yhdeksi top-inhokkeihini hengellisistä lauluista nousi ”Tuuli hiljaa henkäilee”.
Itsensä korostaminen tanssitaiteen keinoin on ollut kova pala kertojan äidille, isällä riitti hippusen verran ymmärrystä, vaikka tämäkin nimesi tyttären opinnot ”tanssitieteeksi” (ikään kuin näin nimeämällä lihallisuus vähenisi). Kuitenkin isän ja tyttären kohtaamisissa on jotain armollista tai hoitavaa, vaikka he eivät usein kohtaa kahden kesken.
Brotherus peilaa kirjassa omaa perfektionismiaan äidin vastaavaan. Molemmat ovat suorittajatyyppejä, ja Hanna huomasi jossain vaiheessa kadonneensa äitiyden rutiineihin hyvin samalla tavalla kuin äitinsä, vaikka puitteet ja menestyksen mittarit olivat heillä erilaisia. Kiireinen tanssitaiteilija ei ehkä elänyt liinavaatekaapissa kuten äitinsä, mutta otti steinerpäiväkodin säännöt ja suositukset kirjaimellisesti. Itse ex-steinermammana en muuten kuullut sormikkaiden käyttökiellosta, ja muutenkin opin kirjasta uusia juttuja tuosta pedagogiikasta, jota eri koulut ja päiväkodit soveltavat niin eri painotuksin.
Teosta kannattaa lukea myös matkakirjana, vaikka itse Pariisin osuus jääkin vähemmälle. Juuri nyt kaukokaipuisena olisin voinut lukea enemmänkin arkisista kohtaamisista metropolissa, tai vaikka Madame Lancelin tanssikoulusta, mutta ymmärrettävästi sisäisellä matkalla on suurempi painoarvo. Nuorten oireilun teema oli ehkä painavin, mutta myös itselleni tutuin. Itse syömishäiriöistä olen lukenut niin paljon, etten niistä oppinut nyt paljoa uutta. Tosin Brotherus näyttää taitavasti vallan mekanismeja syömishäiriöisessä perheessä, joista ei ole helppo puhua.
Olisin halunnut keskittyä enemmän niihin osioihin, joissa Brotherus kertoo tanssin filosofiastaan, mutta mieleni jäi käsittelemään 70-80-lukujen lapsuuden ja nuoruuden kuvausta ja äitisuhdetta. Koen myös, että kirjalla on paljon annettavaa niillekin lukijoille, joita tanssitaide ei erityisesti kiinnosta. Varsinkin äidin ja tyttären suhteen korjaamisesta aikuisiässä kirjalla on rehellisen suorasukaista annettavaa.
Kun lapsi kuolee huumeiden vaikutuksen alaisena, olipa kyseessä yliannostus, tapaturma tai itsemurha, saavutaan alueelle, jolla kaikilla asiasta kuulleilla on epämukava olla. Monille läheisille se on myös painajainen, johon on varauduttu ainakin jollain henkisellä säikeellä.
Jarkko Tontin uusin romaani käsittelee tätä arkaa aihetta helsinkiläisen akateemisen perheen näkökulmasta. Perheen, jonka lähtökohdista käsin lapsen huumeisiin sortumista ei pidetä todennäköisenä. Perheen, jonka ympäröivä yhteiskunta on taipuvainen kelpuuttamaan ”kyllin hyväksi” jälkipolven kasvattajaksi.
Romaanin keskiössä on perheen äskettäin kuollut aikuinen tytär Jemina, joka on asunut viime ajat omillaan itäisessä lähiössä. Saksalainen äiti Greta toimii historian tutkijana yliopistolla ja isä Johannes on tietojärjestelmien asiantuntija. Vanhemmat ovat eronneet Johanneksen juomisen vuoksi, mutta myös vaikea suhde tyttäreen on kasvattanut kuilua heidän välillään. Johannes on ollut alkoholisti jo tyttären lapsuudessa, mutta piilotellut ongelmaansa eteenpäin sinnitellen.
Kirjassa tutkitaan riippuvuuden perimää, joka usein ilmenee enemmän opittuna käyttäytymismallina kuin geneettisenä ominaisuutena. Riippuvuudet kun usein korvaantuvat uusilla riippuvuuksilla, tai riippuvuuteen taipuvainen ihminen usein vetää kaikki tekemisensä elämässä ”överiksi”. Myös ”hyvä” riippuvuus (kuten fanaattinen urheilu) voi korvautua huonolla, jos olosuhteet estävät sen ylläpitämisen.
Näkökulma romaanissa on pääasiallisesti Gretan, mutta loppua kohti myös Johannes ja Jemina pääsevät ääneen. Koska Jeminan tarina on kaunistelemattoman rankka, on hyvä, että teokseen mahtuu muitakin havaintoja kuin päihteisiin liittyviä. Tontti laittaa henkilönsä pohtimaan lähihistoriaa ja myös yhteyksiä 1600-luvun noitavainoihin, mikä on Gretan keskeinen tutkimusteema. Oli kiinnostavaa pohtia syrjään sysättyjen, omituiseksi leimattujen naisten kohtaloja läpi vuosisatojen. Bambergin ja Turun välille löytyy yhteys kahden Marian kautta, ja Gretan tapa tutkia sitä on taatusti rajoittavien säätiöiden peräänkuuluttama ”rohkea veto”.
Gretan asema yliopistolla on prekaari, vaikka hän on sitä tyyppiä, joka tekee kaiken oikein. Artikkelien julkaisu oikeissa lehdissä on uran jatkon suhteen kaikki kaikessa, mutta laitoksen johtaja epäilee, voiko mediaseksikkäästä noitavainon teemasta löytää mitään uutta. Nainen kykenee jatkamaan töitään kriisinkin keskellä, mutta kepeät Instagram-postaukset tutkijaelämän iloista loppuvat jossain vaiheessa. Kilpailevassa työyhteisössä kahvihuoneen jutut sivuavat myös lasten akateemisia onnistumisia, eikä huumenuoren vanhemmalla ole mitään osaa noissa geimeissä. Varsinkin tämä ulottuvuus kosketti minua, ja se antoi myös omakohtaista ajattelemisen aihetta.
Johanneksen hahmossa on jotain samaa kuin Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaiden Egonissa, vaikka elämänasenteeltaan hän on asteen verran inhimillisempi tapaus. Molemmat mieshahmot elävät elämäänsä pysyvässä suojakännissä, ja onnistuvat piilottamaan ongelmaansa työnantajalta liian pitkään. Johanneksen kautta muistellaan myös aikaa, jolloin tietojenkäsittelytiede oli ainoastaan nörttien ala, ja yhteiskuntamme nopeaa digitalisaatiota. Päihdeongelmineen Juhani kuuluu siihen porukkaan, johon suhtaudutaan eri standardein kuin lähiössä asuvaan huumenuoreen, vaikka molempien käytös on yhtä itsetuhoista. Toisaalta isä päätyy ryypiskelemään tyttärensä ja tämän kavereiden kanssa, ja hänestä irtoaa liian helposti rahaa aina uusiin repsahduksiin.
Teoksessa on myös dekkarin siemen, vaikka poliisityö ei olekaan sen keskiössä. Jeminan kuolemansyyn selvittäminen ei ole poliisin ykkösintresseissä, mutta Greta ei luovu vaateistaan. Mukaan mahtuu myös oikeusdraamaa, ja Gretan tapa tutkiskella suomalaista oikeusjärjestelmää maahanmuuttajana on myös osuvaa.
Usein rankasta huumeenkäytöstä kertovat teokset ovat minulle liian hapokkaita, mutta tämän teoksen luin sujuvasti. Uskon, että kirja tarjoaa samastumispintaa muillekin kuin huumenuoren vanhemmille, sillä Tontti on taitava lähihistorian ja oman ikäluokkansa tuntojen kuvaaja. Olen lukenut häneltä kolme teosta, ja niissä on ilmennyt ilahduttavaa variaatiota. Tätä teosta suosittelen varsinkin niille, joilla on taipumusta sulkea ”paha maailma” oman elämänpiirinsä ulkopuolelle.
Teokset: Fiona Barton: Lapsi (Bazar, 2019) ja Epäilty (Bazar, 2020)
Suomennos: Pirkko Biström
Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn
Putkeni brittitrillereiden parissa kiihtyy, ja olen viettänyt meditatiivisen toven Fiona Bartonin kahden teoksen kanssa. Molemmissa teoksissa rikoksia selvittää sama porukka ja ainakin osa tapahtumista sijoittuu Winchesterin pikkukaupunkiin, mutta teokset ovat aika-akseliltaan erilaisia. Sarja on alkanut teoksella Leski, ja suosittelen sen lukemista oikeassa järjestyksessä, sillä sen päähenkilöt kehittyvät ja kasvavat ajan myötä.
Teoksessa Lapsi itälontoolaisen Howard Streetin rakennustyömaalta löytyy vastasyntyneen vauvan luuranko. Haudan arvioidaan olevan kymmeniä vuosia vanha, ja lapsen mahdollista identiteettiä aletaan tutkia DNA-testeillä.
Teosten keskeinen sankari on keski-ikäinen Kate Waters, joka on hyvin turhautunut työssään iltapäivälehden toimittajana. Hänen aikuiset lapsensa ovat jo lentäneet pesästä, mutta varsinkin esikoisesta Jakesta on huolta. Aviomies Steve on paremmin tienaava kirurgi, jonka varjoon hän kokee jäävänsä hiipuvalla urallaan. Välillä hän kuitenkin pääsee kunnostautumaan rikostoimittajana tapauksissa, jotka vaativat oikeaa, tutkivaa journalismia.
Katen merkittävä poliisiystävä ja kollega on rikoskomisario Bob Sparks, joka toimii molemmissa teoksissa tutkinnanjohtajana. Tällä vanhan koulun työnarkomaanilla on paljon haasteita vaimonsa, vakavasti syöpäsairaan Eileenin omaishoitajana. Oma elämä vaatii häneltä uudenlaista läsnäoloa, minkä vuoksi hän ei enää voi paeta kaikkia murheitaan poliisilaitokselle.
Lapsi tuntui vähän liiankin perusteelliselta rikoskirjalta, jonka tahdissa en kokenut normaalia psykologisen trillerin koukutusta, mutta sen henkilöhahmot ja ajankuva kiinnostivat.
Siinä jo seitsemääkymppiä lähestyvä Angela Irving toivoo vihdoin kuulevansa ratkaisun vuonna 1970 synnytyslaitokselta kaapatun Alice-tyttärensä mysteeriin. Angelan mielenterveys on aina ollut rakoileva, ja hänen surunsa on langettanut varjon koko perheen elämään.
Myös Howard Streetillä kerran asunut, nyt yli nelikymppinen Emma kokee tarvetta informoida poliisia 1980-luvun tapahtumista, jolloin kadulla epäiltiin pyörivän paritus- ja pedofiilirinki. Emma oirehtii psyykkisesti vaikean äitisuhteensa vuoksi, eikä hän ole koskaan päässyt eroon teini-iän traumoistaan, joista pahimmat liittyvät äidin silloiseen poikaystävään professori-Williin.
Kirjan juoni oli sen verran ahdistava, ettei se jättänyt paljon tilaa nostalgialle, mutta eläydyin silti vahvasti niihin vähäisiin 1980-tunnelmakuviin, joita se tarjosi. Muistan itsekin teinityttöjen suosiman Jackie-lehden, jota tosin luin vain ”kohteessa”, sillä sitä ei toimitettu Suomen peräkylille saakka samoin kuin Smash Hitsiä. Kirjan Emma elää maailmassa, jossa miehet voivat olla härskejä metsästäjiä riippumatta koulutustaustasta, ja yliopistomies voi hommata tyrmäystippoja teinityttöjen vokotteluun naapurin sutenööriltä.
En tempautunut mukaan tähän teokseen täysillä, sillä arvasin ratkaisun jo puolenvälin jälkeen, ja lusin tarinan loppuun silkasta kuuliaisuudesta. Sen sijaan sarjan kolmas osa, Epäilty, kolahti aivan eri intensiteetillä.
Tässä teoksessa 18-vuotiaat ystävykset Alexandra ja Rosie lähtevät unelmiensa reppulomalle Thaimaahan odottamaan yliopiston pääsykokeiden tuloksia. Tytöt ehtivät olla maassa vain pari viikkoa ennen kuin vanhempien huoli herää. Aluksi etsintöjä tehdään lähinnä reppureissaajien verkostojen kautta, sillä poliisi ei vielä huolestu pari viikkoa ulkomailla kateissa olleista nuorista. Toimittaja-Kate pääsee jutun juurille ennen poliisia, ja lupaa auttaa tyttöjen vanhempia pyyteettömästi.
Valitettavasti Katen oman pojan Jaken tiet yhtyvät tyttöduon kanssa Bangkokissa, ja Kate joutuu vaihtamaan puolta auttavasta ammattilaisesta huumeongelmaisen, kadonneen nuoren omaiseksi. Kirjassa käsitellään sitä kysymystä, kuinka paljon hyvää tarkoittavatkin vanhemmat voivat lopulta tuntea kotoa lentäneitä lapsiaan. Samalla siinä tutkitaan reppureissaamista siirtymäriittinä, ja erilaisten nuorten erilaisia odotuksia ensimmäiseltä vapauden kesältä. Vaikka tässä käsitellään murhia bangkokilaisessa huumehöyryisessä hostellissa, kirjaa oli silti jännittävää lukea tässä muuttuvassa maailmassa muustakin kuin rikosten perspektiivistä. Emme tiedä, palaammeko enää koskaan huolettoman halpalomailun aikaan tai edes massaturismiin, joten tässä vuoteen 2013 sijoittuvassa trillerissä voi olla jo historian havinaa.
Tässä teoksessa aika-akseli oli n. 2 kk ja siinä ehti tapahtua todella paljon monella tasolla. Tämän teoksen juonta en osannut arvata etukäteen, ja mielestäni Barton osasi tässä oivallisesti valottaa muitakin reppureissaamisen vaarallisia lieveilmiöitä kuin huumeiden käyttöä. Tässä oli runsaasti nuorten omaa näkökulmaa, joten koin, ettei teos ole suunnattu vain pelokkaille keski-ikäisille kotijoukoille. Keski-ikäinen lukija taas voi peilata tämän teoksen kautta omia ensimmäisiä itsenäisiä reissumuistojaan, ja kokemuksia turvallisuudesta/turvattomuudesta.
Psykologisina trillereinä Bartonin teokset kuuluvat älyllisempään päähän, eli koin lukijana olevani enemmän ongelmanratkaisija kuin tunteissa vellova äityli. Ihan perinteisen dekkarin genreen teokset eivät mahdu, sillä vaikka teoksissa on poliisin työtä, niiden fokus ei kohdennu täysin rikollisuuteen. Kirjoista nauttii varmasti eniten, jos unohtaa koko genremäärittelyn ja keskittyy itse tarinaan.
Ghanalais-amerikkalaisen Yaa Gyasin esikoisteos Matkalla kotiin hurmasi minut kolme vuotta sitten historiallisella syvyydellään, ja sen vuoksi odotukseni myös tätä kakkosromaania kohtaan olivat korkeat. Molempia teoksia yhdistää Alabama keskeisenä tapahtumapaikkana, mutta Maa ja taivas on tämän päivän siirtolaisista kertova nykyromaani.
Romaanin kertoja Gifty on Alabamassa syntynyt toisen polven ghanalaissiirtolainen, nuori väitöskirjaa kirjoittava neurotieteilijä. Hänen äitinsä on halunnut muuttaa Amerikkaan nelikymppisenä, ja valinnut työn valkoisten vanhusten kotiavustajana, jotta lapset saisivat paremman elämän. Lasten isä, jota he kutsuvat etäisesti Gin-gin-mieheksi, sopeutuu uuteen kulttuuriin huonommin, ja palaa kotimaahan, kun Gifty on vasta muutaman vuoden ikäinen.
Perhe selviää äidin kovalla työllä, mutta isoveli Nana saa teininä liikaa vapautta, vaikka kunnostautuu koripallotähtenä. Loukattuaan nilkkansa poika jää opiadikoukkuun, joka eskaloitua pian rankaksi huumeriippuvaisuudeksi. Äiti ja tytär pakenevat tilannetta rukoukseen, mutta rukous ei pelasta raivokasta Nanaa.
Romaanin jännite muodostuu herätyskristillisen ja luonnontieteellisen maailmankuvan välille, ja Gyasi tuntuu kysyvän, voiko näitä yhdistää menettämättä järkeään. The First Assemblies of God-seurakunta on edelleen Giftyn hengellinen koti, vaikka hän on myös saanut tieteellisen herätyksen. Seksuaalisena olentona hän pyrkii rimpuilemaan irti kirkkonsa moraalikäsityksestä, johon on kuulunut toisaalta seksistä vaikeneminen ja toisaalta vahinkojen hätäinen laastarointi ihme kampanjoilla. Teiniraskaudet muuttuvat epidemiaksi Giftyn nuoruudessa seurakunnan tyttöjen keskuudessa, ja kirkko kuljettaa bussilla kaikki teinitytöt, niin neitsyet kuin raskaana olevat, siveysleirille, jossa saarnataan abortinvastaista sanomaa. Vaikka teos oli muuten paikoitellen synkistelevä, tässä osuudessa nauroin ääneen.
Veljen huumekuolema käsittely on yksi keskeisistä teemoista, ja rationaalisena olentona Gifty päätyy valitsemaan tutkimusaiheekseen addiktion, jota hän valmistelee loputtomilla hiirikokeilla. Tutkimuksen teko on hänen tapansa käsitellä veljen alennustilan aiheuttamaa häpeää, ja kollegat kannustavat häntä TED-talkin pitämiseen aiheesta. Äidin ja tyttären suhde päätyy jossain vaiheessa huoltosuhteeksi, kun äiti vajoaa syvään masennukseen. Gifty saa äidin hoidokikseen Stanfordin yliopiston residenssiin, koska varaa muunlaisiin järjestelyihin ei ole.
Giftyn ghanalainen identiteetti on hauraampi kuin helluntailainen tai alabamalainen, mutta hän muistelee aikaa, jona hänet lähetettiin tädilleen teini-ikäisenä pakoon äidin sairautta. Ghanalaisen käsityksen mukaan masennus ei ole sairaus, sillä äiti ei ollut koskaan päätynyt alasti kadulle riekkumaan, kuten ”oikeat” hullut. Matkat tädin kanssa torille myymään kopiolaukkuja, joita kolmen kuukauden aikana myydään neljä, kertovat karua tarinaa paikallisesta naisyrittäjyydestä. Ruoka tuntuu ainoalta aidolta kiinnikkeeltä vanhempien kotimaahan, ja Gifty oppii etsimään Stanfordista oikeanlaista okraa ja maapähkinöitä lihapatojen lisukkeiksi.
Luin kirjaa enemmän kuvana Amerikan henkisestä nykytilasta kuin suurena siirtolaisromaanina, sillä siinä kasvetaan ja vieraillaan todellisella Bible Beltillä, jossa kaikki pyritään ratkaisemaan rukouksella ja Raamatulla. Gifty kokee, että tämä elämäntapa on vienyt suuren osan hänen aivokapasiteetistaan, ja tämän vuoksi sinne ei ole mahtunut mm. kulttuurisia viitteitä. Yliopistomaailmassa hän kokee eniten toiseutta bileissä, joissa keskustellaan syvällisesti politiikasta ja taiteista. Hänen kotiseudullaan tällaisella brassailulla ei ole voinut kerätä uskottavuuspisteitä, vaan siellä urheilu on ainoa henkireikä uskonnosta.
Kasvukertomuksena vertaan tätä keväällä lukemaani irlantilaisen Sally Rooneyn teokseen Normaaleja ihmisiä. Molemmissa oli samansuuntaista kipuilua ja melankoliaa, vaikka Dublinin opiskelevaa nuorisoa ei enää 2010-luvulla kalvanut vanhempien tiukka uskonnollinen vakaumus. Ehkä kuitenkin Gifty sopeutuu Harvardiin ja Stanfordiin hieman paremmin kuin Rooneyn romaanin Connell, joka yhtä lailla on maaseudulta tulevan työväenluokkaisen yksinhuoltajan vesa.
Minua kirjassa kiinnosti enemmän helluntailaisuuden kuvaus kuin neurotiede, ja arvostan Gyasin lempeän maltillista näkökulmaa hengellisyyteen. Kirjassa ei käsitellä uudelleensyntyneiden kirkkojen pahimpia ylilyöntejä, eikä tuota elämäntapaa eksotisoida. Näin ollen uskon, että myös elävää uskoa todistava voi nauttia tästä kirjasta.
Anun ihmeelliset matkat 