Toimitusketjun alimmassa päässä

Teos: Kirsikka Ranta-Kallio: Huumehelvetti, ja paluu kuolemanportilta elämään (Basam Books, 2021)

Äänikirjan lukija: Pasi Tuomaila

Vuonna 2012 42-vuotiaan Pasi Tuomailan sydän pysähtyi huumeidenkäytön seurauksena. Miehen päihdehistoria oli alkanut jo 14-vuotiaana, ja alkoholi vaihtui amfetamiinin parikymppisenä. Tuomaila tuli isäksi jo nuorena, ja yhteys Joni-poikaan säilyi, vaikka tämä oli sijoitettuna. Pahimmassa vaiheessa isä ja poika vetivät yhdessä kamaa pojan jälkihuollon järjestämässä asunnossa.

Tuomaila ei tullut erityisen rankasta kodista, vaan hänellä oli turvallinen äitisuhde. Isä ei ollut kuvioissa väkivaltaisen käytöksen vuoksi, ja kaksikko asui jonkin aikaa Ruotsissa, jossa äidillä oli ruotsalainen mies. Myöhemmin he palasivat Lahteen, ja täällä Pasi pääsi rankan alkoholinkäytön makuun jääkiekkopiireissä. Pasin perhetaustassa ei kuitenkaan ollut selkeää selittävää tekijää päihderiippuvuuteen.

Tuomaila asui vuosia Helsingin kaduilla, ja harrasti tyypillistä pikkurikollisuutta rahoittaakseen addiktiotaan. Mies erikoistui perinteisiin lompakkovarkauksiin, ja onnistui välillä esiintymään uhriensa papereilla pitkäänkin. Vankilakierre johti lopulta vankimielisairaalaan, ja vasta täällä miehelle alettiin suunnitella systemaattisempaa kuntoutusta. Kuntoutukseen pääsy oli kuitenkin takkuista, ja sen polulla oli monta takapakkia. Vuonna 2015 hän pääsi ensi kertaa elämässään opiskelemaan, ja toimii nykyään lähihoitajana Avominne-päihdekuntoutuksessa. Miehen urakehitys raitistumisen jälkeen onkin kirjan hienoin viesti, eli teos antaa toivoa kenelle tahansa, joka aloittelee työuraansa vasta myöhemmällä iällä.

Tämä on taatusti tärkeä vertaistuellinen teos, joka voi myös puhutella ammattiauttajia. Tyylillisesti kirja on tyypillinen raitistumistarina, jota leimaa vahva jälkiviisaus. Kirjassa on myös haastateltu monia Tuomailan läheisiä ja keskeisiä auttajia. Juoni kirjassa on aika poukkoileva, eli tarinaa ei ole kirjoitettu draaman kaari edellä, vaan keskiössä on kuntoutumisen prosessi. Minun täytyy myöntää, etten pysynyt täysin juonessa mukana, koska välissä oli ”selitteleviä” osuuksia.

Olen kuunnellut useita True crime-teoksia, joissa lukija on kirjoittaja tai kirjan päähenkilö itse. Tuomaila on kyllä sujuva lukija, mutta hän ei ole ääninäyttelijä, ja olisi voinut hyötyä opastuksesta äänikirjan lukuun. Hänen lukutyylinsä nimittäin on aika monotoninen. Toki näitä tosi elämän tarinoita usein markkinoidaan persoona edellä, ja he, jotka tuntevat Tuomailan, saattavat haluta kuulla tarinan hänen itsensä kertomana.

Toinen asia, jota ihmettelin, oli Kirsikka Ranta-Kallion minimaalinen oma ääni teoksessa. Yleensä tämän tyyppisissä teoksissa kirjailija kertoo enemmän motiiveistaan ryhtyä projektiin, ja tekee enemmän tulkintoja haastateltavistaan. Ehkä taisin jopa ohittaa jotain tarinasta, koska en Tuomailan lukutyylin vuoksi aina tiennyt, kuka kulloinkin oli äänessä.

Teos on oman genrensä sisällä vaikuttava selviytymistarina, mutta ei juuri nyt sopinut omiin fiiliksiini. Takavuosina, varsinkin niinä vuosina, kun yritin valmistua sosionomiksi luin paljon tosi tarinoita addiktioista sen pakollisen ammattikirjallisuuden ohella. Niiden kautta ainakin tulin tietoiseksi, ettei minusta tulisi kovin hyvää päihdealan ammattilaista.

Joulupukki narkkaa ja stalkkaa

Teos: Anna Karolina: Toinen meistä kuolee tänään (Into, 2022)

Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Nicholas ja Jasmine Moretti ovat tukholmalaiset kaksoset, jotka ovat sattuneet syntymään joulupäivänä. Kolmikymppisten aattona kaksikko kokoontuu ryyppäämään lähiöpubiin Jasminen kotinurkille, ja pubin vessassa käydään vetämässä myös kiellettyjä aineita. Kumpaakaan ei perinteinen perhejoulu kiinnosta, eikä kaksosten elossa olevan isän uusperhearki muutenkaan lämmitä heitä.

Nicholas on edelleen julkisuuden henkilö, vaikka jalkapalloura on katkennut huumeriippuvuuteen. Jasmine opiskelee Kauppakorkeassa, ja asuu sadan neliön yksiössä alueella, johon opintolainalla ei ole varaa. Molemmat ovat tavallaan tuuliajolla, ja kaiken kukkuraksi Jasmine on saanut selvännäkijältä viestin, että toinen heistä tulisi kuolemaan jouluyönä.

Aloitin siis taas uuden ruotsalaisen dekkarisarjan seuraamisen. Tämä ei ole ”breaking news”. Kirjassa veti puoleensa eniten värikäs kansikuva. Taustalla on myös leipääntyminen varsinkin Tukholmaan sijoittuviin dekkarisarjoihin, mutta silti lankean näihin säännöllisesti muun lukemisen puutteessa.

Tarinan keskiössä on alkoholisoitunut ex-poliisi Ebba Tapper, joka saa uuden työmahdollisuuden avustavana kurustina tuttavansa asianajotoimistossa. Sen omistajalla, Angela Köhlerillä, ei myöskään mene hyvin, sillä nainen on tahrannut maineensa rasistisilla somekirjoituksilla. Nicholas Morettin keissi tulee molemmille mahdollisuutena uran uuteen alkuun, mutta moraalinen kompassi on kummallakin välillä hukassa, eikä sen suunta ole yhteinen.

Jasmine on siis murhattu, ja Nicholas on murhan ykkösepäilty. Muita mahdollisia epäiltyjä on vain kourallinen, ja osaan niistä liittyy epäilyjä sokerideittibisneksistä. Jasmine on myös käynyt seksuaalisen hyväksikäytön uhrien tukiryhmässä, ja vaikuttaa, että myös Nicholasilla on dissosiatiivisia oireita. Samaan aikaan myös Ebban kaksossisko Esther myy omalla tahollaan seksiä, ja siskon somejulkisuus rasittaa Ebbaa. Kaksosteema on siis kirjassa poikkeuksellisen vahva, mutta sisarukset eivät ole telepaattisessa yhteydessä toisiinsa.

Teos on keskimääräistä dekkaria rosoisempi, vaikka se osittain sijoittuu Lidingön hienostoalueelle. Henkilöiden ongelmat eivät tunnu johtuvan rahasta ja sen puutteesta. Rikosjuoni on tässä intensiivinen ja vain muutamiin henkilöihin keskittynyt, mikä tekee kirjasta helppolukuisen. Tästä huolimatta en ole varma, tulenko muistamaan juonesta paljoa ensi viikolla tai vuonna.

Ehkä mieleen jäänee parhaiten makaaberi joulunäytelmä, jossa kerrostalon käytävällä törttöilee mitä sekopäisempiä pukkeja. Siitä voi vääräleuka vääntää uudenlaisen hittibiisin, kuten ”Joulupukki narkkaa ja stalkkaa”.

Uudenkuun pölyä hiuksissa

Teos: Pelle Miljoona: Shiva-kuu (LIKE, 2021)

Äänikirjan lukija: Antti Jaakola

Intian-kirjakierroksella on hyvä myös selvittää, millaisia teoksia suomalaiset ovat aikaansaaneet maasta. Tämä selvitystyö ei ole kovinkaan työläs, mutta kyllä näitä tuntuu ilmaantuvan muutama vuodessa eri genreistä. Enimmäkseen olen tainnut lukea suomalaisia matkakirjoja Intiasta, enkä suoralta kädeltä muista monenkaan niistä nimiä. Pelle Miljoonan tuorein romaani Shiva-kuu on myös osittain matkakirja, jossa päähenkilö matkustaa Goalle ensimmäistä kertaa elämässään etsimään sinne karannutta veljeään.

Tom ja Jan ovat noin kolmikymppiset kaksoset, jotka ovat joutuneet toisistaan erilleen jo vauvoina. He ovat syntyneet Saimaan saaressa hippikommuunissa laittomassa kotisynnytyksessä. Poikien äiti on kuollut synnytykseen, ja isä joutunut vankilaan kuolemantuottamuksesta. Tom on elänyt isoäitinsä hoivissa Helsingissä, eikä ole edes tiennyt veljen olemassaolosta ennen kuin tämä ehdottaa tapaamista kalliolaisessa kuppilassa.

Jan on levottoman isänsä kasvattama, hän puhuu susirajan murretta ja itäisenä immeisenä elää Pietarissa boheemeissa musiikkipiireissä. Tom on veljen vierailusta vaikuttunut, mutta huomaa pian, että sen tarkoitus oli vain varastaa veljen passi uutta identiteettiä varten. Veli katoaa Intiaan, Pietarin miliisit etsivät häntä turhaan. Takana on monenlaista diilausta, salakuljetusta ja rahanpesua.

Intiassa Tom saa tietää, että veli on kuollut jo pari vuotta aiemmin. Veljen varjo aiheuttaa Tomille vaikeuksia vielä kuoleman jälkeen, mutta hän tutustuu myös kiinnostaviin tyyppeihin, jotka muistelevat tätä karismaattista multipersoonaa. Paikallinen rockhenkinen poliisi Patel alkaakin ystäväksi, ja Tom pääsee katsomaan virkavallan maailmaan sisältä päin.

Teos on osittain dekkari, osittain Intian nykykulttuurin kuvausta, ja löytyy siitä ripaus henkistä etsintääkin. Olen lukenut jonkun Pelle Miljoonan aiemmankin kirjan, ja tottunut hänen viljelemäänsä stadin slangiin, mutta pidin tässä kielellistä ratkaisua vähän epäuskottavana, kun slangi tuli nuoremman miehen suusta. Kun en ole tavannut nuorempia ihmisiä, jotka viljelevät slangia näin kokonaisvaltaisesti.

Pidin kirjassa eri uskonnollisten yhteisöjen esittelystä, sillä en tiennyt paljoa varsinkaan Goan portugalilaistaustaisista katolisista suvuista. Janin tapauksen lisäksi tässä selvitetään uskontoryhmien välisiä kaihnauksia, joihin liittyy tyttöjen ympärileikkausten vastustus ja penisten irti leikkaaminen jihadisteilta.

Ehkä tähän vain n. 100-sivuisen tarinaan oli ympätty vähän liikaakin toiminnallisuutta, mutta tapahtumien puutteesta ei kirjailijaa voida syyttää. Ymmärsin, että Pelle Miljoona kirjoitti teoksen viime vuonna jäätyään Goalle mottiin koronatoimien takia. Koronatodellisuus hiipii myös romaaniin sen loppuosassa, mutta suurin osa tapahtumista keskittyy vuosiin ennen koronaa.

Kyllä tässä teoksessa päästään jo pintaa syvemmälle intialaiseen arkeen, vaikka se sijoittuu länsimaisten turistien suosimaan ikoniseen turistikeskukseen. Voidaan toki väittää, että Goa on oma todellisuutensa, jonka arkeen vaikuttavat sinne rantautuneet, hieman elämästä eksyneet länsimaiset hahmot. Kaikki tällaiset hahmot eivät ole rikollisia tai narkkareita, mutta huumeet värittävät tätä todellisuutta.

Olisin mielelläni lukenut lisää varsinkin tuosta poikien varhaislapsuuden episodista, joka olisi minulle riittänyt jo erilliseksi romaaniksi. Mutta romaani sellaisenaan oli sopiva, kepeämpi tuttavuus, jossa oli hyvää mystiikkaa ja toiveikkuutta uuden vuoden alkuun. Kirjasta sai myös ripauksen uudenkuun pölyä hiuksiin tulevia koettelemuksia varten.

1920-luvun tuhokapitalismista

Teos: Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa (Minerva, 2020)

Suomennos: Sirkka Aulanko

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Ensimmäinen maailmansota on minulle historiallisen fiktion ystävänä edelleen vähemmän tallattu polku, mutta välillä päädyn lukemaan siitä melkein vahingossa. Tämä Pierre Lemaitren historiallinen trilogia olikin minulle jo ennalta tuttu, sillä luin pari vuotta sitten sen kakkososan, Tulen varjot. Tuo tarina sijoittui 1920-30-lukujen vaihteeseen ja silloiseen maailmanlaajuiseen talouskriisiin. Myös se kertoi Pariisissa asuvasta Pericourtin suvusta, ja molemmissa romaanissa yksi avainhenkilöistä on mahtisuvun perijätär Madeleine.

Tässä tarinassa nuori Albert Maillard tulee haudatuksi elävältä Sommen taisteluissa. Hänet kaivaa esiin Edouard Pericourt, Madeleinen veli ja suvun musta lammas. Edouard on ollut taideopiskelija ennen sotaa, ja hänen yhteytensä Marcel-isään, teollisuuspohattaan, on ollut katkolla johtuen siitä, ettei isä hyväksy tämän taiteellisia taipumuksia ja naismaista käytöstä. Pelastusoperaatiossa Edouardiin iskee kranaatti, joka tuhoaa miehen kasvot. Sotasairaalassa hän kieltäytyy ottamasta kasvoproteesia ja hyväksyy kohtalonsa hirviömäisenä kasvopuolena.

Albert kokee velvollisuudekseen huolehtia ystävästään, joka ei aio palata sukunsa luo. Kaksikko elää köyhää ja ankeaa elämää vuokramurjussa, kunnes Edouard keksii loistavan tienaamisen mahdollisuuden. Sodan jälkeen maa kaipaa muistomerkkejä, mutta Edouard alkaa myydä niitä vain paperilla. Hän painattaa hienot esitteet, joita lähetetään kunnan isille ympäri maata. Tilauksia alkaa tulla runsaasti, mutta kaksikolla ei ole aikomusta toimittaa tuotteita. Sen sijaan he suunnittelevat maastapakoa, ja leveää elämää Etelä-Amerikassa hyväuskoisten hölmöjen rahoilla.

Tarinan varsinainen pahis on miesten komppanian komentaja luutnantti Pradelle, joka on ymmärtänyt sodanaikaisen tuhokapitalismin lait jo ennen kaksikkoa. Hän onnistuu haalimaan valtavan määrän armeijan irtaimistoa edelleen myyntiin, ja hänellä on myös kyseenalainen hautausbisnes, jossa vainajia ei kuljeteta kunniallisella tavalla. Kun Madeleine Pericourt tulee Normandiaan etsimään oletetusti kuolleen veljensä joukkohautaan, iskee Pradelle tähän kuin sika limppuun. Häitä vietetään pikaisesti, mutta Pradelle saa pettyä, kun morsiamen suku asettaa tälle avioehdon.

Albert ja Pradelle ovat luontaisia vihamiehiä, jotka kohtaavat muun muassa sotaoikeudessa. Albertin kostonhimo Pradellea kohtaan on valtava, mutta hän myös pelkää miestä tietäen, mihin tämä on kykenevä. Sodan jälkeen Albert tulee kutsutuksi Pericourteille muistelemaan Edouardin viimeisiä päiviä. Miehen piilottelu käy välillä kokopäivätyöstä, varsinkin, kun Albert joutuu toimittamaan ystävälleen huumeita kivun lievitykseen. Pian Edouard onkin tuhoon tuomittu narkomaani, jonka heroiinikoukku on pelottavaa seurattavaa.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Tulen varjoista, vaikka molemmissa oli melodraamaa vähän liikaakin. Ymmärsin loppusanoista, että osassa kirjan hahmoista on todellisuuspohjaa, ja että Lemaitre on tutkinut enemmänkin 1920-luvun taloushistoriaa. Jotenkin teoksen huijareissa tuntui olevan paljon yhteistä esimerkiksi koronakriisin aikaisten maskihuijareiden kanssa. Aina löytyy tyyppejä, jotka ehtivät paikalle ennen muita esimerkiksi kuppaamaan valtion rahoja omaan piikkiin, kuten kävi viime vuonna Huoltovarmuuskeskuksen alihankkijoiden keississä. Ihmisen ahneus tuntuu vakiolta, vaikka huijaamisen keinot muuttuisivat.

Luultavasti päädyn lukemaan jossain vaiheessa myös trilogian päätösosan, joka sijoittuu vuoteen 1940. Siinä keskiössä on Louise-niminen nuori nainen, joka on tässä tarinassa vielä lapsi ja Edouardin ystävä. Ilmeisesti Louise tulee saamaan osan huijatuista muistomerkkirahoista, ja sitä kautta nousemaan köyhyydestä.

Äänikirjana lähes 20 tunnin mittainen urakka on minulle yleensä liikaa, mutta tämä teos eteni todella jouhevasti, sillä kirjan juoni on vauhdikas ja vaiheikas. Ihailen Lemaitrea monipuolisena kertojana, enkä ole vielä toistaiseksi joutunut pettymään hänen seurassaan.

Taivas alkaa liinavaatekaapista

Teos: Hanna Brotherus: Ainoa kotini (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Hanna Brotherus

Viime postauksessani kerroin kepeästä pariisilaisesta romanssista, ja nyt on vähän raskaamman Pariisiin sijoittuvan autofiktion aika. Toukokuussa 2018 tanssitaiteilija Hanna Brotherus matkusti yksin kuukaudeksi Pariisiin tutkailemaan elämänsä suuntaa ja oppiakseen jotain vaikeasta äitisuhteestaan. Tämän retriitin lopputulemana valmistui hänen kirjallinen esikoisteoksensa, hieman yli viisikymppisenä.

Ja tässäkin teoksessa on monta rakkaustarinaa, ja siinä pohditaan monisyisesti rakkauden olemusta. Ei pelkästään romanttisen rakkauden, vaan ylisukupolvisten ketjujen. Taustalla on paljon surua ja vanhemmuuden kriisejä, yhden lapsen pelastamista huumeriippuvuudesta ja toisen syömishäiriöstä. Ennen tätä kirjailijan pikkusisko (joka aikanaan selviytyi anoreksiasta) on kuollut rintasyöpään. On ommeltu kuolinvaatteita ja suunniteltu omia hautajaisia. Ja perhedraaman taustalla kummittelee äidin harras herätyskristillisyys, jonka suuntausta Brotherus ei nimeä.

Brotherus kirjoittaa rehellisesti äitisuhteestaan, jossa keskeistä roolia on näytellyt siveyskäsitys. Äidin ymmärrys kunnollisesta perhe-elämästä liittyy liinavaatekaapin moitteettomaan järjestykseen, ja kertoja kokee olleen lähimpänä äitiään lakanoita viikatessa. Tämän työura on liittynyt kristillis-siveellisiin hankkeisiin, muun muassa Lotta-museon johtajana. Kotona pidettiin kinkereitä, joissa tyttäret joutuivat tarjoilemaan vieraille kahvia kummallisiin esiliinoihin pyntättyinä. Tämä siis oman ikäluokkani edustajan kokemana, ei 1930-luvulla.

Kristillisyyden kuvaus kirjassa ahdisti minua jopa enemmän kuin kuvaukset lestadiolaisista suurperheistä. Tuota kirjallisuutta luen enemmän etnologisesta intressistä, mutta tämän teoksen luterilaisuus on jotain muuta laatua, eikä paljoa vapaamielisempää. Kirjan luettuani yhdeksi top-inhokkeihini hengellisistä lauluista nousi ”Tuuli hiljaa henkäilee”.

Itsensä korostaminen tanssitaiteen keinoin on ollut kova pala kertojan äidille, isällä riitti hippusen verran ymmärrystä, vaikka tämäkin nimesi tyttären opinnot ”tanssitieteeksi” (ikään kuin näin nimeämällä lihallisuus vähenisi). Kuitenkin isän ja tyttären kohtaamisissa on jotain armollista tai hoitavaa, vaikka he eivät usein kohtaa kahden kesken.

Brotherus peilaa kirjassa omaa perfektionismiaan äidin vastaavaan. Molemmat ovat suorittajatyyppejä, ja Hanna huomasi jossain vaiheessa kadonneensa äitiyden rutiineihin hyvin samalla tavalla kuin äitinsä, vaikka puitteet ja menestyksen mittarit olivat heillä erilaisia. Kiireinen tanssitaiteilija ei ehkä elänyt liinavaatekaapissa kuten äitinsä, mutta otti steinerpäiväkodin säännöt ja suositukset kirjaimellisesti. Itse ex-steinermammana en muuten kuullut sormikkaiden käyttökiellosta, ja muutenkin opin kirjasta uusia juttuja tuosta pedagogiikasta, jota eri koulut ja päiväkodit soveltavat niin eri painotuksin.

Teosta kannattaa lukea myös matkakirjana, vaikka itse Pariisin osuus jääkin vähemmälle. Juuri nyt kaukokaipuisena olisin voinut lukea enemmänkin arkisista kohtaamisista metropolissa, tai vaikka Madame Lancelin tanssikoulusta, mutta ymmärrettävästi sisäisellä matkalla on suurempi painoarvo. Nuorten oireilun teema oli ehkä painavin, mutta myös itselleni tutuin. Itse syömishäiriöistä olen lukenut niin paljon, etten niistä oppinut nyt paljoa uutta. Tosin Brotherus näyttää taitavasti vallan mekanismeja syömishäiriöisessä perheessä, joista ei ole helppo puhua.

Olisin halunnut keskittyä enemmän niihin osioihin, joissa Brotherus kertoo tanssin filosofiastaan, mutta mieleni jäi käsittelemään 70-80-lukujen lapsuuden ja nuoruuden kuvausta ja äitisuhdetta. Koen myös, että kirjalla on paljon annettavaa niillekin lukijoille, joita tanssitaide ei erityisesti kiinnosta. Varsinkin äidin ja tyttären suhteen korjaamisesta aikuisiässä kirjalla on rehellisen suorasukaista annettavaa.

Painajainen, johon voi varautua

Teos: Jarkko Tontti: Haava (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Kun lapsi kuolee huumeiden vaikutuksen alaisena, olipa kyseessä yliannostus, tapaturma tai itsemurha, saavutaan alueelle, jolla kaikilla asiasta kuulleilla on epämukava olla. Monille läheisille se on myös painajainen, johon on varauduttu ainakin jollain henkisellä säikeellä.

Jarkko Tontin uusin romaani käsittelee tätä arkaa aihetta helsinkiläisen akateemisen perheen näkökulmasta. Perheen, jonka lähtökohdista käsin lapsen huumeisiin sortumista ei pidetä todennäköisenä. Perheen, jonka ympäröivä yhteiskunta on taipuvainen kelpuuttamaan ”kyllin hyväksi” jälkipolven kasvattajaksi.

Romaanin keskiössä on perheen äskettäin kuollut aikuinen tytär Jemina, joka on asunut viime ajat omillaan itäisessä lähiössä. Saksalainen äiti Greta toimii historian tutkijana yliopistolla ja isä Johannes on tietojärjestelmien asiantuntija. Vanhemmat ovat eronneet Johanneksen juomisen vuoksi, mutta myös vaikea suhde tyttäreen on kasvattanut kuilua heidän välillään. Johannes on ollut alkoholisti jo tyttären lapsuudessa, mutta piilotellut ongelmaansa eteenpäin sinnitellen.

Kirjassa tutkitaan riippuvuuden perimää, joka usein ilmenee enemmän opittuna käyttäytymismallina kuin geneettisenä ominaisuutena. Riippuvuudet kun usein korvaantuvat uusilla riippuvuuksilla, tai riippuvuuteen taipuvainen ihminen usein vetää kaikki tekemisensä elämässä ”överiksi”. Myös ”hyvä” riippuvuus (kuten fanaattinen urheilu) voi korvautua huonolla, jos olosuhteet estävät sen ylläpitämisen.

Näkökulma romaanissa on pääasiallisesti Gretan, mutta loppua kohti myös Johannes ja Jemina pääsevät ääneen. Koska Jeminan tarina on kaunistelemattoman rankka, on hyvä, että teokseen mahtuu muitakin havaintoja kuin päihteisiin liittyviä. Tontti laittaa henkilönsä pohtimaan lähihistoriaa ja myös yhteyksiä 1600-luvun noitavainoihin, mikä on Gretan keskeinen tutkimusteema. Oli kiinnostavaa pohtia syrjään sysättyjen, omituiseksi leimattujen naisten kohtaloja läpi vuosisatojen. Bambergin ja Turun välille löytyy yhteys kahden Marian kautta, ja Gretan tapa tutkia sitä on taatusti rajoittavien säätiöiden peräänkuuluttama ”rohkea veto”.

Gretan asema yliopistolla on prekaari, vaikka hän on sitä tyyppiä, joka tekee kaiken oikein. Artikkelien julkaisu oikeissa lehdissä on uran jatkon suhteen kaikki kaikessa, mutta laitoksen johtaja epäilee, voiko mediaseksikkäästä noitavainon teemasta löytää mitään uutta. Nainen kykenee jatkamaan töitään kriisinkin keskellä, mutta kepeät Instagram-postaukset tutkijaelämän iloista loppuvat jossain vaiheessa. Kilpailevassa työyhteisössä kahvihuoneen jutut sivuavat myös lasten akateemisia onnistumisia, eikä huumenuoren vanhemmalla ole mitään osaa noissa geimeissä. Varsinkin tämä ulottuvuus kosketti minua, ja se antoi myös omakohtaista ajattelemisen aihetta.

Johanneksen hahmossa on jotain samaa kuin Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaiden Egonissa, vaikka elämänasenteeltaan hän on asteen verran inhimillisempi tapaus. Molemmat mieshahmot elävät elämäänsä pysyvässä suojakännissä, ja onnistuvat piilottamaan ongelmaansa työnantajalta liian pitkään. Johanneksen kautta muistellaan myös aikaa, jolloin tietojenkäsittelytiede oli ainoastaan nörttien ala, ja yhteiskuntamme nopeaa digitalisaatiota. Päihdeongelmineen Juhani kuuluu siihen porukkaan, johon suhtaudutaan eri standardein kuin lähiössä asuvaan huumenuoreen, vaikka molempien käytös on yhtä itsetuhoista. Toisaalta isä päätyy ryypiskelemään tyttärensä ja tämän kavereiden kanssa, ja hänestä irtoaa liian helposti rahaa aina uusiin repsahduksiin.

Teoksessa on myös dekkarin siemen, vaikka poliisityö ei olekaan sen keskiössä. Jeminan kuolemansyyn selvittäminen ei ole poliisin ykkösintresseissä, mutta Greta ei luovu vaateistaan. Mukaan mahtuu myös oikeusdraamaa, ja Gretan tapa tutkiskella suomalaista oikeusjärjestelmää maahanmuuttajana on myös osuvaa.

Usein rankasta huumeenkäytöstä kertovat teokset ovat minulle liian hapokkaita, mutta tämän teoksen luin sujuvasti. Uskon, että kirja tarjoaa samastumispintaa muillekin kuin huumenuoren vanhemmille, sillä Tontti on taitava lähihistorian ja oman ikäluokkansa tuntojen kuvaaja. Olen lukenut häneltä kolme teosta, ja niissä on ilmennyt ilahduttavaa variaatiota. Tätä teosta suosittelen varsinkin niille, joilla on taipumusta sulkea ”paha maailma” oman elämänpiirinsä ulkopuolelle.

2 x Fiona Barton

Teokset: Fiona Barton: Lapsi (Bazar, 2019) ja Epäilty (Bazar, 2020)

Suomennos: Pirkko Biström

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Putkeni brittitrillereiden parissa kiihtyy, ja olen viettänyt meditatiivisen toven Fiona Bartonin kahden teoksen kanssa. Molemmissa teoksissa rikoksia selvittää sama porukka ja ainakin osa tapahtumista sijoittuu Winchesterin pikkukaupunkiin, mutta teokset ovat aika-akseliltaan erilaisia. Sarja on alkanut teoksella Leski, ja suosittelen sen lukemista oikeassa järjestyksessä, sillä sen päähenkilöt kehittyvät ja kasvavat ajan myötä.

Teoksessa Lapsi itälontoolaisen Howard Streetin rakennustyömaalta löytyy vastasyntyneen vauvan luuranko. Haudan arvioidaan olevan kymmeniä vuosia vanha, ja lapsen mahdollista identiteettiä aletaan tutkia DNA-testeillä.

Teosten keskeinen sankari on keski-ikäinen Kate Waters, joka on hyvin turhautunut työssään iltapäivälehden toimittajana. Hänen aikuiset lapsensa ovat jo lentäneet pesästä, mutta varsinkin esikoisesta Jakesta on huolta. Aviomies Steve on paremmin tienaava kirurgi, jonka varjoon hän kokee jäävänsä hiipuvalla urallaan. Välillä hän kuitenkin pääsee kunnostautumaan rikostoimittajana tapauksissa, jotka vaativat oikeaa, tutkivaa journalismia.

Katen merkittävä poliisiystävä ja kollega on rikoskomisario Bob Sparks, joka toimii molemmissa teoksissa tutkinnanjohtajana. Tällä vanhan koulun työnarkomaanilla on paljon haasteita vaimonsa, vakavasti syöpäsairaan Eileenin omaishoitajana. Oma elämä vaatii häneltä uudenlaista läsnäoloa, minkä vuoksi hän ei enää voi paeta kaikkia murheitaan poliisilaitokselle.

Lapsi tuntui vähän liiankin perusteelliselta rikoskirjalta, jonka tahdissa en kokenut normaalia psykologisen trillerin koukutusta, mutta sen henkilöhahmot ja ajankuva kiinnostivat.

Siinä jo seitsemääkymppiä lähestyvä Angela Irving toivoo vihdoin kuulevansa ratkaisun vuonna 1970 synnytyslaitokselta kaapatun Alice-tyttärensä mysteeriin. Angelan mielenterveys on aina ollut rakoileva, ja hänen surunsa on langettanut varjon koko perheen elämään.

Myös Howard Streetillä kerran asunut, nyt yli nelikymppinen Emma kokee tarvetta informoida poliisia 1980-luvun tapahtumista, jolloin kadulla epäiltiin pyörivän paritus- ja pedofiilirinki. Emma oirehtii psyykkisesti vaikean äitisuhteensa vuoksi, eikä hän ole koskaan päässyt eroon teini-iän traumoistaan, joista pahimmat liittyvät äidin silloiseen poikaystävään professori-Williin.

Kirjan juoni oli sen verran ahdistava, ettei se jättänyt paljon tilaa nostalgialle, mutta eläydyin silti vahvasti niihin vähäisiin 1980-tunnelmakuviin, joita se tarjosi. Muistan itsekin teinityttöjen suosiman Jackie-lehden, jota tosin luin vain ”kohteessa”, sillä sitä ei toimitettu Suomen peräkylille saakka samoin kuin Smash Hitsiä. Kirjan Emma elää maailmassa, jossa miehet voivat olla härskejä metsästäjiä riippumatta koulutustaustasta, ja yliopistomies voi hommata tyrmäystippoja teinityttöjen vokotteluun naapurin sutenööriltä.

En tempautunut mukaan tähän teokseen täysillä, sillä arvasin ratkaisun jo puolenvälin jälkeen, ja lusin tarinan loppuun silkasta kuuliaisuudesta. Sen sijaan sarjan kolmas osa, Epäilty, kolahti aivan eri intensiteetillä.

Tässä teoksessa 18-vuotiaat ystävykset Alexandra ja Rosie lähtevät unelmiensa reppulomalle Thaimaahan odottamaan yliopiston pääsykokeiden tuloksia. Tytöt ehtivät olla maassa vain pari viikkoa ennen kuin vanhempien huoli herää. Aluksi etsintöjä tehdään lähinnä reppureissaajien verkostojen kautta, sillä poliisi ei vielä huolestu pari viikkoa ulkomailla kateissa olleista nuorista. Toimittaja-Kate pääsee jutun juurille ennen poliisia, ja lupaa auttaa tyttöjen vanhempia pyyteettömästi.

Valitettavasti Katen oman pojan Jaken tiet yhtyvät tyttöduon kanssa Bangkokissa, ja Kate joutuu vaihtamaan puolta auttavasta ammattilaisesta huumeongelmaisen, kadonneen nuoren omaiseksi. Kirjassa käsitellään sitä kysymystä, kuinka paljon hyvää tarkoittavatkin vanhemmat voivat lopulta tuntea kotoa lentäneitä lapsiaan. Samalla siinä tutkitaan reppureissaamista siirtymäriittinä, ja erilaisten nuorten erilaisia odotuksia ensimmäiseltä vapauden kesältä. Vaikka tässä käsitellään murhia bangkokilaisessa huumehöyryisessä hostellissa, kirjaa oli silti jännittävää lukea tässä muuttuvassa maailmassa muustakin kuin rikosten perspektiivistä. Emme tiedä, palaammeko enää koskaan huolettoman halpalomailun aikaan tai edes massaturismiin, joten tässä vuoteen 2013 sijoittuvassa trillerissä voi olla jo historian havinaa.

Tässä teoksessa aika-akseli oli n. 2 kk ja siinä ehti tapahtua todella paljon monella tasolla. Tämän teoksen juonta en osannut arvata etukäteen, ja mielestäni Barton osasi tässä oivallisesti valottaa muitakin reppureissaamisen vaarallisia lieveilmiöitä kuin huumeiden käyttöä. Tässä oli runsaasti nuorten omaa näkökulmaa, joten koin, ettei teos ole suunnattu vain pelokkaille keski-ikäisille kotijoukoille. Keski-ikäinen lukija taas voi peilata tämän teoksen kautta omia ensimmäisiä itsenäisiä reissumuistojaan, ja kokemuksia turvallisuudesta/turvattomuudesta.

Psykologisina trillereinä Bartonin teokset kuuluvat älyllisempään päähän, eli koin lukijana olevani enemmän ongelmanratkaisija kuin tunteissa vellova äityli. Ihan perinteisen dekkarin genreen teokset eivät mahdu, sillä vaikka teoksissa on poliisin työtä, niiden fokus ei kohdennu täysin rikollisuuteen. Kirjoista nauttii varmasti eniten, jos unohtaa koko genremäärittelyn ja keskittyy itse tarinaan.

Neurotieteellinen synninpäästö

Teos: Yaa Gyasi: Maa ja taivas (Otava, 2020)

Suomennos: Arto Schroderus

Äänikirjan lukija: Elina Keinänen

Ghanalais-amerikkalaisen Yaa Gyasin esikoisteos Matkalla kotiin hurmasi minut kolme vuotta sitten historiallisella syvyydellään, ja sen vuoksi odotukseni myös tätä kakkosromaania kohtaan olivat korkeat. Molempia teoksia yhdistää Alabama keskeisenä tapahtumapaikkana, mutta Maa ja taivas on tämän päivän siirtolaisista kertova nykyromaani.

Romaanin kertoja Gifty on Alabamassa syntynyt toisen polven ghanalaissiirtolainen, nuori väitöskirjaa kirjoittava neurotieteilijä. Hänen äitinsä on halunnut muuttaa Amerikkaan nelikymppisenä, ja valinnut työn valkoisten vanhusten kotiavustajana, jotta lapset saisivat paremman elämän. Lasten isä, jota he kutsuvat etäisesti Gin-gin-mieheksi, sopeutuu uuteen kulttuuriin huonommin, ja palaa kotimaahan, kun Gifty on vasta muutaman vuoden ikäinen.

Perhe selviää äidin kovalla työllä, mutta isoveli Nana saa teininä liikaa vapautta, vaikka kunnostautuu koripallotähtenä. Loukattuaan nilkkansa poika jää opiadikoukkuun, joka eskaloitua pian rankaksi huumeriippuvaisuudeksi. Äiti ja tytär pakenevat tilannetta rukoukseen, mutta rukous ei pelasta raivokasta Nanaa.

Romaanin jännite muodostuu herätyskristillisen ja luonnontieteellisen maailmankuvan välille, ja Gyasi tuntuu kysyvän, voiko näitä yhdistää menettämättä järkeään. The First Assemblies of God-seurakunta on edelleen Giftyn hengellinen koti, vaikka hän on myös saanut tieteellisen herätyksen. Seksuaalisena olentona hän pyrkii rimpuilemaan irti kirkkonsa moraalikäsityksestä, johon on kuulunut toisaalta seksistä vaikeneminen ja toisaalta vahinkojen hätäinen laastarointi ihme kampanjoilla. Teiniraskaudet muuttuvat epidemiaksi Giftyn nuoruudessa seurakunnan tyttöjen keskuudessa, ja kirkko kuljettaa bussilla kaikki teinitytöt, niin neitsyet kuin raskaana olevat, siveysleirille, jossa saarnataan abortinvastaista sanomaa. Vaikka teos oli muuten paikoitellen synkistelevä, tässä osuudessa nauroin ääneen.

Veljen huumekuolema käsittely on yksi keskeisistä teemoista, ja rationaalisena olentona Gifty päätyy valitsemaan tutkimusaiheekseen addiktion, jota hän valmistelee loputtomilla hiirikokeilla. Tutkimuksen teko on hänen tapansa käsitellä veljen alennustilan aiheuttamaa häpeää, ja kollegat kannustavat häntä TED-talkin pitämiseen aiheesta. Äidin ja tyttären suhde päätyy jossain vaiheessa huoltosuhteeksi, kun äiti vajoaa syvään masennukseen. Gifty saa äidin hoidokikseen Stanfordin yliopiston residenssiin, koska varaa muunlaisiin järjestelyihin ei ole.

Giftyn ghanalainen identiteetti on hauraampi kuin helluntailainen tai alabamalainen, mutta hän muistelee aikaa, jona hänet lähetettiin tädilleen teini-ikäisenä pakoon äidin sairautta. Ghanalaisen käsityksen mukaan masennus ei ole sairaus, sillä äiti ei ollut koskaan päätynyt alasti kadulle riekkumaan, kuten ”oikeat” hullut. Matkat tädin kanssa torille myymään kopiolaukkuja, joita kolmen kuukauden aikana myydään neljä, kertovat karua tarinaa paikallisesta naisyrittäjyydestä. Ruoka tuntuu ainoalta aidolta kiinnikkeeltä vanhempien kotimaahan, ja Gifty oppii etsimään Stanfordista oikeanlaista okraa ja maapähkinöitä lihapatojen lisukkeiksi.

Luin kirjaa enemmän kuvana Amerikan henkisestä nykytilasta kuin suurena siirtolaisromaanina, sillä siinä kasvetaan ja vieraillaan todellisella Bible Beltillä, jossa kaikki pyritään ratkaisemaan rukouksella ja Raamatulla. Gifty kokee, että tämä elämäntapa on vienyt suuren osan hänen aivokapasiteetistaan, ja tämän vuoksi sinne ei ole mahtunut mm. kulttuurisia viitteitä. Yliopistomaailmassa hän kokee eniten toiseutta bileissä, joissa keskustellaan syvällisesti politiikasta ja taiteista. Hänen kotiseudullaan tällaisella brassailulla ei ole voinut kerätä uskottavuuspisteitä, vaan siellä urheilu on ainoa henkireikä uskonnosta.

Kasvukertomuksena vertaan tätä keväällä lukemaani irlantilaisen Sally Rooneyn teokseen Normaaleja ihmisiä. Molemmissa oli samansuuntaista kipuilua ja melankoliaa, vaikka Dublinin opiskelevaa nuorisoa ei enää 2010-luvulla kalvanut vanhempien tiukka uskonnollinen vakaumus. Ehkä kuitenkin Gifty sopeutuu Harvardiin ja Stanfordiin hieman paremmin kuin Rooneyn romaanin Connell, joka yhtä lailla on maaseudulta tulevan työväenluokkaisen yksinhuoltajan vesa.

Minua kirjassa kiinnosti enemmän helluntailaisuuden kuvaus kuin neurotiede, ja arvostan Gyasin lempeän maltillista näkökulmaa hengellisyyteen. Kirjassa ei käsitellä uudelleensyntyneiden kirkkojen pahimpia ylilyöntejä, eikä tuota elämäntapaa eksotisoida. Näin ollen uskon, että myös elävää uskoa todistava voi nauttia tästä kirjasta.

Älykkö, kotiäiti, piikanen

Berlin 2Teos: Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (Aula & co, 2019)

Suomennos: Kristiina Drews

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Eilen päättyi BookBeat-tilaus, kirjastot Tampereella ovat edelleen kiinni, ja Ellibsin kirjojen saatavuus on nyt todella takkuista. Rahaa kirjojen hankintaan ei ole, kotoa toki löytyy jonkun verran lukemattomia paperikirjoja, mutta monien kohdalla on painavat syyt, miksi ne ovat jääneet kesken. Addiktilla on nyt vaikeaa, vaikka hallitus lupasi eilen avata kirjastot niin pian kuin mahdollista. Kirjastoon en kuitenkaan aio mennä ennen kuin siellä saa oleilla, sillä lähikirjastoni on liian suppea ja Metso-kirjastossa en osaa käydä ilman hengailua sen ihanassa kahvilassa.

Onneksi Ellibsistä löytyi Lucia Berliniä, ja kyseessä on jo kolmas häneltä lukemani novellikokoelma. Olen nyt siis lukenut kaikki kolme suomennettua teosta, ja saanut varsin kattavan kuvan tämän postuumisti ylistetyn kirjailijaneron elämänvaiheista. Kaikki Berlinin novellit eivät tunnu suoraan omaelämäkerrallisilta, mutta niissä varmasti lähes kaikissa löytyy ainakin ripauksia eletystä elämästä.

Tämä kolmas kokoelma tuntui vähiten viinan- ja huumeenhuuruiselta lukemistani teoksista, ja mukaan mahtuu ainakin kaksi tekstiä, jossa kukaan henkilöistä ei käytä mitään aineita. Novellit sijoittuvat eri vuosikymmenille, ja useaan eri maahan. Tyylilleen uskollisena Latinalainen Amerikka on edelleen teoksessa keskiössä, eli novellit joko sijoittuvat Chileen tai Meksikoon tai niissä pyörii meksikolaisia siirtolaisia.

Tällä kertaa huomioni kiinnittyi varsinkin runsaisiin luonnon ja arkkitehtuurin kuvauksiin. Tässä teoksessa arkkityyppinen tarina on nuoresta perheestä, joka syystä tai toisesta päätyy asumaan jumalan selän taa hylättyyn maalaistaloon tai viidakkoon ”alkuasukkaiden” keskelle, johtuen köyhyydestä, addiktiosta tai muusta eskapismista. Nainen näissä tarinoissa on uinuva intellektuelli, jonka oma tahto on kuitenkin heikko, ja joka on altis itseään vanhemman ja kokeneemman aviomiehen komentelulle. Koska tällaisia tarinoita on kokoelmassa ainakin kolme (nimet ja paikat vaihtelevat), tulkitsen niissä piilevän jotain Berlininkin elämässä toistunutta kaavaa. Naiset ovat tarinoissa usein kotiäitejä, joita mies saattaa kiusoitella ”piikaseksi”, ja miesten lähdettyä he usein jäävät puille paljaille joutuen elättämään lapsikatrastaan lukuisilla hanttihommilla.

Novelleja on tässä kokoelmassa 23, ja kaiken kaikkiaan Berlinin novelleja on koskaan julkaistu 76. Nostan nyt arviossani vain kolme novellia, joista kerron hieman lisää. Luin nämä putkeen kahdessa päivässä, eikä olisi kannattanut kiirehtiä, vaan mieluummin pitää taidepausseja jokaisen välillä.

Novellissa ”Savitiilitalo ja peltikatto” 19-vuotias eronnut kahden lapsen yksinhuoltaja Maya on onnistunut nappaamaan itselleen uuden miehen, Paul-nimisen jazzpianistin, joka käy töissä yökerhossa Alamedassa, Kaliforniassa. Uusperheellä ei ole varaa vuokrata asuntoa kaupungista, vaan he löytävät hylätyn maatilan sopuhintaan paikalliselta meksikolaiselta siirtolaissuvulta. Vuokraemännän hulttioveli Pete ei kuitenkaan pidä järjestelystä, vaan tulee sabotoimaan perheen arkea vanhasta muistista, onhan hylkytalo ja sitä ympäröivä tontti ollut vuosikausia hänen salakapakkansa. Mayaa pelottaa yksin jääminen syrjäiselle tilalle lastensa kanssa, koska Peten ja hänen ryyppykaveriensa touhut ovat arvaamattomia. Välillä Pete yrittää lepytellä nuorta rouvaa tuomalla tälle ruusupensaita istutettavaksi, mutta sielujen sympatia ei näin pienestä lämpene.

Jazzmuusikkoja pesii myös muissa novelleissa, ja monessa tarinassa kertojanainen on seurustellut useamman kanssa tai pettänyt miestään tämän kollegan kanssa. Toisissa tarinoissa dominoiva aviomies on kuvataiteilija, taisi yhdessä olla kirjailijakin. Novellien isähahmoilla on useammin kuin kerran vakava huumeriippuvuus, kun taas naiskertojat ”vain” ryyppäävät.

Novellissa ”La Parca de la Illucíon” on vastaava nuori perhe, jonka isä yrittää vieroittautua huumeista Meksikon viidakkokylässä hyvin kaukana sivilisaatiosta. Tässäkin tarinassa vaimon nimi on Maya ja miehen Bas. Bas on alun perin rikas perijä New Yorkista, jonka muusikon ura on tuhoutunut heroiinin ja kokaiinin vuoksi. Pariskunnalla on kaksi poikaa, joita äiti opettaa kotikoulussa. Tunneille saa osallistua myös paikallisen kotiapulaisen tytär. Perheen arki on, riippuen tulkintavasta, leppoisaa, eheyttävää tai jonninjoutavaa. Mayaa tuntuu eniten huolettavan se, kuinka kauan levoton mies jaksaa tutkia perhosia paratiisissa.

Paratiisi tuhoutuu erään kaupunkireissun jälkeen, kun Acapulcossa asuva diileri saa vihiä perheen asuinpaikasta. Vaikka matka kadotettuun paratiisiin kestää alkeellisilla veneillä ja laivoilla kaksi päivää, eivät he sielläkään ole turvassa aiemmilta kontakteiltaan.

Vähiten tyypillinen novelli kokoelmassa oli ”Eksyksissä Louvressa”, jossa yksinäinen keski-ikäinen  opettajanainen matkustaa Pariisiin suremaan liian monen läheisensä kuolemaa. Vaikka tässä seikkaillaan monessa puhkikuluneessa turistikohteessa, naisen sisäinen neuvottelu oman elämänsä ehdoista, yksinäisyyden sietokyvystä ja kuolevaisuuden hyväksymisestä oli lohdullista ja terapeuttista. Olisinpa maksanut mitä tahansa hetkestä puiston penkillä Tuileriesin puistossa tämän kovia kokeneen ja elinaikanaan vähän arvostusta saaneen kirjailijaneron kanssa. Vaikuttaa siltä, että hän on osannut matkustaa ja eksyä matkoillaan suuren maailman tyylillä.

Kaikki nämä kolme kokoelmaa tuntuvat tasalaatuisilta, enkä tiedä, osaisinko luonnehtia niiden temaattista eroa, jos pyydettäisiin. Muistaakseni ensimmäisessä kokoelmassa painotus oli naiskertojien keski-iässä, rankassa fyysisessä työssä ja työpaikkojen pitämisessä rankan addiktion keskellä. Tämä kokoelma ei ollut niin työpainotteinen, vaan valtaosa kertojista vietti aikaa työelämän ulkopuolella.

Pystyin nyt sujuvasti kuuntelemaan kolmannen kokoelman äänikirjana, koska tiesin etukäteen Berlinin henkilöhistoriasta ja tyylistä paljon, mutta en välttämättä olisi pysynyt kärryillä kuulemassani ilman aiempaa tutustumista kirjailijaan. Ja koska olen suorastaan ahminut nämä tarinat, laitan itselleni haasteeksi lukea vielä jonain päivänä hänen tuotantoaan uudelleen englanniksi.

 

Mielikuvitusystävien reservaatissa

Teos: Roope Sarvilinna: Valkoinen vuosi (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Yksi HELMET-haasteen parhaita puolia on tutustuminen uusiin kirjailijoihin, myös niihin, jotka eivät keiku äitien-, isänpäivän tai joulun myyntitilastojen kärjessä. Roope Sarvilinna (s. 1972) on Tammen kautta kolme romaania julkaissut kirjailija ja lääkäri, jonka tuotannosta en ollut ennen eilistä tietoinen. Valkoinen vuosi kiinnosti minua ennen kaikkea huumeriippuvuuden kuvauksena, johon kirjan nimikin viittaa.

Romaanin kertoja on kovien huumeiden koukusta kuntoutuva nuori mies, joka on tykittänyt suoniinsa äitinsä perintöasunnon. Hän on katkaisuhoitojen konkari, joka kuvittelee olevansa päihdeasioissa jotenkin korkeammalla tasolla kuin vanhan kansan juopot. Jonkin aikaa kuivilla oltuaan hän saa työtarjouksen maaseudulla sijaitsevasta hoitokodista, johon hän tarttuu oljenkortena lopulliseen raitistumiseen. Valitettavasti samaan bussiin änkeää terapiakurssilta tuttu juoppo-Aarne, jonka vanhan liiton muistelot Stray Catseista ja tötteröotsatukista eivät lohduta. Aarne on matkalla samaan paikkaan, ja heistä on tulossa kollegoita.

Hoitokoti sijaitsee nimettömällä paikkakunnalla, syrjäkylällä, jossa virikkeet ovat vähäisiä. Paikan johtaja on italialainen Antonio, jonka jutut alkuperästään ja Suomeen päätymisestä tuntuvat faabeleilta. Antonio on kuitenkin loistavasti kotoutunut Pohjolaan; ainoa asia, josta hänen etelämaalaisuutensa huomaa on tuoreen leivän himo. Hoitokodissa ei syödä näkkäriä, vaan Antoniolla on henkilökohtainen leipuri, joka tuo paikan päälle tuoretta leipää joka aamu. Hoidokit eivät ole täysin hunningolla, mutta Antonio antaa kouluttamattomille tulokkailleen valtavasti vastuuta.

Nuorimmat asukkaat ovat 16-vuotiaita ja vanhimmat keski-ikäisiä; osa on kehitysvammaisia, osa kroonisia mielenterveyspotilaita. Paikassa pelataan ylettömästi pleikkaria ja tietokonepelejä, mutta onneksi osa porukasta pääsee päiväksi kouluun tai kuntoutukseen. Kesälomat ovat pitkiä kuin nälkävuodet, ja välillä hankalat vanhemmat tulevat asumaan lastensa luo lomaviikkoina. Kertoja iskee silmänsä Uula-nimisen pojan äitiin Margaretaan, jota kohtaan kokema himo muistuttaa ruumiin tervehtymisestä, mutta myös huumeiden aiheuttamista harhatiloista.

Varsinkaan postista tilattujen muuntohuumeiden vaikutuksista kertojalla ei ole selkeää käsitystä. Mahdollisesti niiden jättämät kemialliset jäljet seuraavat häntä loppuelämän. Riippuvuuden kuvaus tuntuu teoksessa varsin uskottavalta, mutta tämä ei ole äärimmäisen karu kuvaus katuojista. Koin, että ilmiön kuvaus ja teeman valinta olivat varsin onnistuneita. Sarvilinna kuvaa myös terävästi narkkareiden ja alkoholistien välistä statuseroa ja nokkapokkaa. Niille, jotka ovat kiinnostuneet kuntoutuksen maailmoista, tämä voi olla todellinen nappiteos.

Kaunokirjallisesta näkökulmasta jäin kaipaamaan kuvaukseen lisää kierroksia. Tuntui, että kirjailijalla oli kaikki hittikirjan ainekset käsissään, mutta hän ei tässä toteutuksessa päässyt käyttämään niitä optimaalisesti loppuun saakka. Toki sekin, että kirjassa annetaan ääni kehitysvammaisille ja mielenterveyskuntoutujille, oli voimaannuttavaa, ja siinä myös seurataan nuoren kehitysvammaisen naisen raskautta kiinnostavalla tavalla. Syrjään jääneiden äänien ristivalotus oli kirjan parasta antia.

Maaseudun tulevaisuudesta Sarvilinna ei maalaile kovin ruusuisia visioita. Suomessa on varmasti kyliä, joissa tämän tyyppiset laitokset ovat ainoita työllistäjiä, ja pahimmassa tapauksessa työpaikat eivät kelpaa paikallisillekaan. Työelämän kuvauksena romaani oli kieltämättä karu, vaikka hoitajien henkilögalleriaan ei mahtunut pahimpia ihmisperseitä tai sadisteja.

Pidin romaanin henkilöistä ja tunnelmien satunnaisesta lipsumisesta surrealismin puolelle, kilpikonnien karkailusta ja ummehtuneiden laitoshuoneiden aikaansaamista harhakuvista. Luulen, että olisin pitänyt teoksesta enemmän, jos siinä olisi ollut useampi kertoja, sillä moni sivuhenkilö tuntui laajemman tarinan arvoiselta. Tällaisenaan teos varmasti puhuttelee eniten niitä, jotka tavalla tai toisella työskentelevät tai omaavat taustaa hoitoalalta, suljetuista laitoksista tai huumekuntoutuksesta. Itse luin tämän sujuvasti, mutta jäin kaipaamaan lisää fiktion yllättäviä voimia.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 31: ”Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla.”