Swingaten valtamerten yli

Teos: Zadie Smith: Swing Time (Penguin, 2017)

Äänikirjan lukija: Pippa Bennet-Warner

Viikonloppu meni lapsen valmistujaisia emännöidessä, ja samalla harjoittelin äänikirjan kuuntelua tosi tohinan keskellä. Zadie Smithin Swing Time oli ikuisuuden mittainen kuunneltava, mutta sen monipolvinen ja viipyilevä kerronta sopi hyvin äänikirjan formaattiin. Olenkin ilmeisesti nyt lukenut Smithin joka romaanin, mutta en esseekokoelmia. Tuotantoon minulla on ollut jakautunut suhde; pidin aikanani White Teethistä, mutta ihan joka teos ei ole kolahtanut samalla intensiteetillä.

Swing Timessa on nimetön kertoja, jamaikalaisen äidin ja työväenluokkaisen valkoisen britti-isän tytär, joka kasvaa Pohjois-Lontoon lähiössä 1980-luvulla. Teos alkaa vuodesta 1982, jolloin kertoja on alakouluikäinen. Hän käy parempaa koulua kuin valtaosa naapuruston maahanmuuttajataustaisista lapsista, sillä hänen äitinsä on eteenpäin pyrkivä, tiedostava feministi. Tytön isoäiti on aikanaan tullut Britanniaan siivoojaksi, ja äiti on kasvanut sukulaisten hoivissa Jamaikalla. Kun hän on vihdoin päässyt pois kotisaareltaan, hän vannoo, ettei tule koskaan vedetyksi takaisin tuohon kulttuuriin.

Kirjassa tutkitaan äidin ja tyttären kompleksista suhdetta, ja myös kasvavien tyttöjen ystävyyssuhteita. Kertojan äiti ei haluaisi tyttärensä keskittyvän tanssikouluun, vaan toivoisi tälle akateemista uraa. Kuitenkaan tytöltä ei voida kieltää lähikirkossa pidettäviä, halpoja tanssitunteja, joihin myös yhteiskunnan tuilla elävien perheiden lapset pääsevät. Äiti ei kuitenkaan suostu ostamaan tyttärelleen klassisia balettitossuja, joissa on pinkit satiininyörit. Tyttö saa kissan alavatsan väriset tossukat, joihin isä ompelee kuminauhat nilkan tueksi. Isä on silmittömästi rakastunut vaimoonsa, mutta ei jaa tämän kanssa kunnianhimoa. Lopulta isä päätyy tanssituntien huoltajaksi, koska äiti kokee koko harrastuksen ajan hukkana.

Tytön paras ystävä Tracy on lahjakas tanssija, joka dominoi tanssiharjoituksia. Kertoja haluaisi osallistua tämän kanssa musikaalien koe-esityksiin, mutta äidin toleranssin raja ylitetään tässä. Esiteineinä tyttöjen polut erkaantuvat, kun Tracy jatkaa tanssin opiskelua oikeassa tanssikoulussa. Kertoja pakenee ankaria kotiolojaan Camden Townin goottipiireihin, ja löytää musikaalisen lahjakkuutensa. Lopulta hän päätyy töihin musiikkiteollisuuteen: alussa hän on töissä paljon MTV:tä muistuttavalla tv-kanavalla, ja pian hänet bongataan sieltä Aimee-nimisen supertähden henkilökohtaiseksi assistentiksi.

Kirjan nykyisyydessä kertoja on saanut potkut töistään, ja hän elää terrorismia pelkäävässä Lontoossa vuonna 2008. Ennen tätä hän on kiertänyt maailmaa Aimeen kiertueilla, ja asunut lyhyen ajan Gambian maaseudulla, jonne on rakennettu tyttökoulua supertähden rahoilla. Vaikka Aimee profiloituu tarinassa australialaiseksi, hänen tarinassaan on paljon yhtäläisyyksiä Madonnan kanssa. Vanheneva poptähti adoptoi lapsia kehitysmaista, ja haluaa vaikuttaa noiden maiden paikallisiin oloihin. Kertoja lähtee Gambiaan velvollisuudesta, ilman suuria odotuksia, mutta päätyy paikan päällä käsittelemään työsuhteensa lisäksi äitisuhdettaan, sillä Aimee ja kertojan äiti ovat molemmat yhtä vahvoja naisia, jotka saavat ihmiset tanssimaan oman pillinsä tahdissa.

Innostuin kirjassa eniten Gambia-osuudesta, koska en muista lukeneeni ainuttakaan tuohon maahan sijoittuvaa romaania. Sen sijaan olen kuullut maasta paljonkin, eli kirjassa kuvattu kulttuuri ei ollut aivan vierasta. Kertoja tutustuu varsinkin nuoreen mieheen, Laminiin, johon Aimee iskee silmänsä heti maahan tultuaan. Gambialaiset eivät kuitenkaan suhtaudu megatähden vierailuun maassaan kritiikittä, vaan jotkut perheet päätyvät jopa vetämään lapsensa pois hyväntekeväisyysprojektista.

Kertoja ei löydä Gambiasta kaukaa hukassa olleita afrikkalaisia juuriaan, mutta viettää hankalia hetkiä muun muassa Kunta Kinten historiallisilla monumenteilla ja muissa orjuusaiheisissa nähtävyyksissä. Hän yrittää tutustua paikalliseen kulttuuriin työnantajansa ilmastoidun keinotodellisuuden ulkopuolella, mutta saa jatkuvasti palautetta naiiviudestaan. Äidin feministinen kasvatus nostaa päätään hänen tutkiessaan kulttuuria, jossa naiset tekevät kaikki raskaat työt ja miehet keskittyvät joko rukoilemiseen tai valkoisten naisten vikittelyyn. Kirjassa käsitellään myös paikallista ääri-islamin nousua, ja siihen liittyvää länsimaisen koulutuksen kritiikkiä.

Kuuntelin kirjaa neljässä osassa, ja vaikka se ei tuntunut kielellisesti vaikealta, paikoitellen pitkästyin jaaritteleviin osuuksiin. Tanssin ja elokuvan ystäville teos tarjoaa historiallisia helmiä, joille en itse niin lämminnyt. Feministisen kritiikin osiosta pidin, mutta se toisti itseään pahimmin. Kertojan äidin lähes karikatyyrinen hahmo alkoi jo ärsyttää, ikuisissa Birkenstock-sandaaleissaan. Kerronnallisesti teos poukkoilee eri vuosikymmenten välillä, mutta minua epälineaarinen kerronta ei vaivannut.

Laajuudeltaan tämä teos on yhtä eeppinen kuin White Teeth, mutta henkilöhahmoja on hieman vähemmän. Teosta on verrattu muun muassa Elena Ferranten Napoli-sarjaan, mikä ei ole kaukaa haettua. Voinkin kuvitella, kuinka 1980-90-luvuilla Lontoossa kasvaneet lukijat löytävät teoksesta itsensä, koska minullekin, tuon ajan turistille, teos tuntui osittain omakohtaiselta.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 66/196: Gambia.

Lapsiluukkuun pudonneita

beautiful_liesAmerikkalaiset dekkarit ovat minulle lähes tuntematon kenttä, ja Lisa Ungerin Beautiful Lies (Vintage, 2006) odotti lukijaansa hyllyssäni vuosia siksi, että kannessa toinen dekkaristi Lee Child kehuu teosta nail-biteriksi. Kynsien pureminen on ymmärrettävää oheistoimintaa dekkaria luettaessa, mutta mainoslauseena se on yhtä kökkö kuin chicklit-teosten runsaaseen nenäliinavarustukseen kehoittavat viestit. Tämän lisäksi en pitänyt siitä ainoasta Lee Childin teoksesta, jota joskus kokeilin. Unohduksen suosta tämä teos nousi, koska kannessa myös kehuttiin sen seksikkyyttä.

Teos oli yllättävän koukuttava ja loppuun asti jännitystä ylläpitävä. Siis parempi kuin mitä kansiteksteissä luvattiin. Se sijoittuu 1970-luvun New Jerseyhin ja 2000-luvun New Yorkiin ja teemana on lastensuojelu. Hyvin kyseenalainen sellainen. Uskoisin, että taustalla on oikeasti toimineita hyväntekeväisyysprojekteja, joissa ei ole ollut puhtaat jauhoja pussissa. Tässä käsitellään sairaaloihin perustettua lapsiluukku-hanketta, jonne epätoivoiset vanhemmat voivat jättää vauvojaan, jos elämä lapsen kanssa ei suju. Mikäli lasta ei haeta takaisin kolmen kuukauden sisällä, hän päätyy adoptioon.

Päähenkilö Ridley Jones on kolmikymppinen freelancer-toimittaja, joka haaveilee kirjailijan urasta. Ridley tulee hyvin toimeentulevasta lääkäriperheestä New Jerseystä. Hänen lapsuutensa maisema on klassinen Americanah-idylli valkoisine aitoineen ja runsaine jouluvalmisteluineen. Ridleyn perheen idylliä tosin tahraa Ace-veljen huumeriippuvuus. Ridley on lunastanut perheessä hyvän lapsen aseman, ja vanhempien senhetkinen huomio keskittyy pelkästään häneen. Ace on polttanut sillat vanhempiensa kanssa ja elää narkkikämpissä ilman pysyvää osoitetta. Sisarusten keskinäinen suhde on myös mutkikas, mutta Ridley tapaa veljeään suttuisisten ruokaloiden looseissa, usein aamuyöllä. Veli tulee tapaamisiin, koska tarvitsee rahaa.

Ridleyn elämä kääntyy ylösalaisin, kun hän pelastaa auton alle juoksevan taaperon vilkasliikenteisellä kadulla. Hän saa viiden minuutin tv-julkisuutensa, minkä seurauksena hän alkaa saada outoa postia tuntemattomalta mieheltä. Lisäksi yläkerran naapurin tatuoitu ”hunksi”  Jake vokottelee tätä viinipullolla, jonka on jättänyt naisen ovelle. Jake on hänen eksänsä täydellinen vastakohta. Eksä on hänen isänsä kaltainen sosiaalisesti vastuuntuntoinen lääkäri ja perhetutun poika. Ero on tullut, kun Ridley ei tahdo enää elää järjestetyssä suhteessaan. Silti hän on eksänsä bestis, mikä aiheuttaa hankaluuksia, kun vaarallisen komea Jake astuu kuvioihin.

Ridley ei ole koskaan ollut kiinnostunut yksityisetsivän hommista, mutta joutuu niihin lähes vastoin tahtoaan. Tehtävät ovat siksikin vastenmielisiä, sillä ne kohdistuvat hänen vanhempiinsa ja heidän lähipiiriinsä. Enempää en juonesta paljasta, mutta pidin Ungerin tavasta kuvata nuorenparin molemminpuolista identiteettikriisiä. Seksuaalinen vetovoima ja rakkaustarina ovat sopivasti hankauksessa keskenään. Lisäksi Ridley vaikuttaa tyypiltä, joka ei ihan joka päivä paneskele naapuriensa kanssa. Hänen turvallinen, sisäsiisti elämänsä järkkyy vakavasti kohdattuaan Max-setänsä lapsenkaappaushankkeen.

LargeContentImageLaitoksissa ja huonoissa sijaisperheissä kasvanut Jake kokee olevansa Quidam, latinan kielen anonyymi ohikulkija, jota kukaan ei tunnista. Jaken ainoa intohimo on kuvanveisto, mutta muuten hänen elämässään vallitsee steriili persoonattomuus. Hänen ainoa merkittävä ihmissuhteensa on ollut viimeisen lastenkodin ohjaajaan, joka kannusti häntä elämän paskalastin purkamiseen taiteellisin keinoin. Ilman tätä miestä hän olisi luultavasti ollut jo kuollut tai vankilassa. (Quidam näyttää sopivasti olevan myös Cirque du Soleilin tämän kauden menestysesitys, joka on juuri tulossa Suomeen. Olen aina halunnut nähdä heidän shownsa livenä. Oheisen kuvan bongasin aamulla bussipysäkiltä.)

Rikospuoli tarinasta on sopivan kompakti lukijan huomion keskittämiseksi. Väkivalta on periamerikkalaista ammuskelua ja autolla takaa-ajoa – jännitys tässä on enemmän psykologista kuin fyysistä. Lapsiluukkuun pudonneiden ja heidän läheistensä tarinat ovat riipiviä. Unger käsittelee rivien välissä myös kipeitä luokkakysymyksiä, jotka liittyvät käsityksiin kelvosta vanhemmuudesta. Ridley joutuu kipeästi kohtaamaan vanhempiensa ja lähipiirinsä konservatiivisen asennemaailman, jossa hyvä vanhemmuus merkitsee ensisijaisesti materiaalista hyvinvointia ja college-säästöjä. Hän on luullut kuuluvansa tähän mielenmaisemaan, mutta löydettyään henkilöhistoriansa salatun puolen huomaakin kuuluvansa aidan toiselle puolelle, köyhäintaloille ja asuntovaunujen parkkialueille.

Amerikkalaisesta elämänmenosta en oppinut teosta lukiessani mitään uutta. New Yorkin hektinen syke tuntui siltä samalta, mitä olen vuosikausia olen imenyt televisiosta. Sen sijaan lastensuojelu- ja huostaanottokysymyksissä teos antoi uutta ajateltavaa. Amerikkalainen malli kun on perinteisesti keskittynyt säätiöiden tuottamaan hyväntekeväisyyteen. Tässä lapsiluukkuprojekti on pitkään saanut olla minkään tahon vartioimatta tai tarkastamatta, ja sen parissa työskentelleet pysyvät lojaalina rahoittajalleen. Pelkään pahoin, että parinkymmenen vuoden päästä tässäkin maassa tulee olemaan läpikotaisin yksityistetty lastensuojelu. Silloin on entistä ilmeisempää, keneltä lapset viedään ja kuinka heikko lapsensa menettäneiden oikeusturva tulee olemaan.

PS: Teos on saatavilla myös suomeksi Bazarin kustantamana (2007), mutta tämä on ainoa suomennos Ungerin monipuolisesta tuotannosta. Kannattaa lukea englanniksi, koska kielellisesti teksti ei ole kovin vaativaa.

Postilaatikosta putoavat lapset

olehyvaVaroitus! Tämä teksti sisältää puhdasta suitsutusta!

Kirjastosta löytyi teos, jonka kansikuvan kuviot muistuttivat erästä lempipaitaani. Paita on Indiska-myymälästä, mutta on hyvin afrotyylinen. Siis ennen Riikka Takalan Ole hyvä-romaanin (Atena, 2014) kansitekstin lukua pohdin jo, olisiko sen ystävällinen kädenojennus minua varten.

Kyllä se oli. Harvoin tulee eteen romaania, jonka maailma on pelottavan lähellä omaa elämää ja sen paradokseja. Vaikka en harrasta afrikkalaista tanssia (rummutusta kyllä), teoksen kolme päähenkilöä, nelikymppiset työttömät Aava, Viola ja Elli muistuttavat minua. He puuhastelevat itse keksimissään hyväntekeväisyysprojekteissa ja pelastavat maailman lapsia, vaikka heissä itsessäänkin olisi riittävästi pelastettavaa. Heidän ystävyytensä on syntynyt tanssikurssilla, jota pitää jostain Länsi-Afrikan maasta tuleva pariskunta Florence ja Alain. Naiset pohtivat, miksi Florence vaikuttaa aina niin surulliselta, ja päättelevät sen johtuvan hänelle tehdystä ympärileikkauksesta. Neuvokkaina ja maailman menoa seuraavina tarmopesäkkeinä he päättävät auttaa…

Naisten rahankeruuprojekti on kreisi ja vastuuton, ja päättyy hulvattoman nolosti. Lisäksi heidän postiluukuistaan sataa maksumuistutusten lisäksi kuvia orpolapsista. Lapsettomalla Violalla on afrikkalainen kummilapsi, jonka maksut ovat toistamiseen myöhässä ja josta järjestö haluaa hänen luopuvan. Violan pesänrakennusvietti alkaa ottaa  roisimpia muotoja: koska hänellä ei ole varaa Väestöliiton hoitoihin, hän suunnittelee raskaaksi tulemista nettideitin avulla. Hän nauraa ironisesti kuvitellulle adoptiohaastattelulle, jossa hänen taloudellista ja psyykkistä vakauttaan arvioidaan. Karaokebaarien kaljavaahdosta siinneitä raskauksia kun ei syynätä läheskään niin tunnollisesti kuin sosiaalista äitiyttä.

Takalan tyyli on suorasukaista ja pitkälti nyansoitua: tekstin huumori piilee järjettömissä arjen yksityiskohdissa, jotka osoittavat suomalaisen yhteiskunnan sisäisiä elintasoeroja. Kolmikosta hankalimmassa asemassa taitaa olla ikuinen graduntekijä Aava, joka on naimisissa varakkaan taidekeräilijän kanssa. Mies ei usko, että hänen työttömyytensä on aitoa, vaan piikittelee tälle jatkuvasti työnhausta. Aava on menestyneen miehensä kotiorja, jota ei enää oteta mukaan taiteenkeruumatkoille. Aava sinnittelee samoilla korvauksilla kuin muutkin miehen high tech-asunnossa ja varastaa tältä eksoottisia pikku patsaita myytäväksi hyväntekeväisyyskirppiksellä. Takala onnistuu osoittamaan köyhyyden naisistumisen eri tasoja: pitkäaikaistyöttömyys vaikuttaa eri tavoilla sinkkuäitiin, lapsettomaan sinkkuun ja naimisissa olevaan, vaikka psykologinen ulottuvuus onkin samansuuntaista.

Kirjassa onnistuneinta on Takalan paljon viljelevä vastakatse. TE-toimiston aulassa Viola kohtaa, ”ensikertalaisen kuoleman laaksossa”, nuoren vastavalmistuneen naisen, joka on menettää järkensä hitaassa jonossa. Viola päättää kertoa tälle elämän totuuksia, mutta samalla tyttö arvioi Violaa ”toivottomana” tapauksena tatuointeineen ja rempseine tekstiteepaitoineen. Tytön katseessa näkyy pelko työttömyys-nimisen syövän leviämisestä häneen etäispesäkkeinä. Samalla TE-toimistossa arvioidaan naisten rahankeruuprojektia kuntouttavana työtoimintana. Takala muistuttaa osuvasti niistä byrokraattisista vaikeuksista, joihin työtön voi joutua puuhastellessaan liikaa.

Vahvin vastakatse on tanssinopettaja Florencella, joka nousee romaanin aikana neljänneksi kertojaksi. Florence säälii hänen uskollisimpia oppilaitaan haistaen heistä nousevan epätoivon – hän kun onnistuu äskettäin maahan tulleena mamuna elättämään itsensä kohtuuhyvin. Florence ei ole kiltti ja vähään tyytyväinen ”arjen sankari”, vaan rääväsuinen kulttuuripersoona, joka on todennäköisesti postkoloniaalin teoriansa lukenut. Naisten tehdessä yllätyshyökkäyksen hänen kotiinsa pullistelevan säästöpossunsa lahjoittamiseksi Florence ei voi pidätellä kiukkuaan: ”Tämä teidän projektinne…tekeekö se teistä minun mustan perseeni asiantuntijoita, eksperttejä oikein?”, hän kysyy vaivaantuneella illallisella.

Vaikka Takala kirjoittaa raskaasta yhteiskunnallisesta teemasta, hän onnistuu tekemään sen ilolla. Nautinnollisuus ja jopa sensuelli ote tekevät tästä kirjasta erikoisen helmen, joka toivon mukaan ravistelee ihmisten piintyneitä ennakkoluuloja työttömyydestä. Maahanmuuttoteema nivoutuu jouhevasti tarinaan eikä tunnu päälleliimatulta, kuten joissain suomalaisissa nykyromaaneissa käy. Romaani on erinomaisen tiivis ja tasapainoinen, jättäen lukijalle tarpeeksi omaa oivallettavaa. Tätä naiskolmikkoa jäi oikein ikävä, sillä tuskin kaikilla pitkäaikaistyöttömillä on näin hauskaa keskenään ja toimivat verkostot.

Päivänpaiste keskellämme

uutta_auringon_alla-lehtio_jaana-27317468-2221567242-frntlJaana Lehtiön uusin dekkari Uutta auringon alla (Myllylahti, 2014)  herätti kiinnostukseni teemansa vuoksi, ja kiitos kustantamolle, sain teoksesta arvostelukappaleen lyhyellä varoitusajalla. Lehtiö on porvoolainen uskonnonopettaja ja vararehtori, jonka kirjailijan ura on lähtenyt mukavasti lentoon sekä dekkaristina että lastenkirjailijana. Kiinnostus uskontoihin ja uskonnollisiin yhteisöihin on teoksen kantava voima.

Teoksessa sukelletaan esoteeriseen ja epämääräiseltä haiskahtavaan Valtakunta-yhteisöön, jossa kristillinen lähimmäisenrakkaus yhdistyy new age-häröilyyn. Sen sijaan että lahko puhuisi armosta, se puhuu energioista ja värähtelyistä. Aurinkoon ja päivänpaisteeseen liittyviä metaforia viljellään tekopirteästi. Mainetta yhteisö on niittänyt vanhusten kerhojen ja vegetaarisen soppakeittiön järjestäjänä. Yhteisön tilat Porvoon empire-keskustan arvokiinteistössä kutsuvat ohikulkijoita syreenimajoineen ja räsymattoineen. Moni toimelias eläkeläinen tulee toimintaan mukaan, vaikka ei yhdistyksen teologisesta puolesta mitään ymmärrä eikä tule kutsutuksi yhteisön sisäpiiriin.

Sisäpiirin käsite onkin yhteisössä häilyvä: arjessa avainhenkilöt suhtautuvat toisiinsa epäilevästi, vaikka peittävät negatiiviset tunteensa Jakamisen sessioiden aikana. Niissä kultin johtaja, patanarsistinen Tuomas Hannumäki siirtää energioitaan eri-ikäisiin naisiin. Naisista nuorimmat ovat luopuneet omaisuudestaan ja palkkatuloistaan asuen yhteisön tiloissa ja näin ollen ovat käytettävissä 24 /7. Kultin ihanteena on hoikkuus, joka johtajan mukaan ilmentää kristillistä nöyryyttä ja pyyteettömyyttä. Kultti harrastaa pitkiä paastoja ja hiljaisuuden retriittejä, joiden aikana kaikki eivät välttämättä ole täysin tolkuissaan. Mielenterveyskuntoutujia painostetaan lääkityksen lopetukseen, josta koituu parille nuorelle naiselle kohtalokkaita seurauksia. Toisaalta lahkon istunnoissa jäsenille syötetään rauhoittavia ja kenties jotain psykedeelistäkin kamaa heidän tietämättään.

Teos muistuttaa minua etäisesti Päivi Alasalmen teoksesta Ystävä sä naisien (Gummerus, 2002); tosin siinä kuvattu lahko on irvokkaampi ja äärimmäisempi toimintatavoiltaan kuin tämä Porvoon puutaloidylli. Reaalimaailman lahkoista mieleen tulevat Tapani Koivumäen Espoossa toimiva nuoria teekkareita mukaan houkutellut Maitobaari (ja liikkeen muut ilmentymät), ja meille pirkanmaalaisille liiankin tuttu Nokia-missio. Tuomas Hannumäen hahmossa on ripaus Markku Koivistoa, tosin tässä ei mennä lahkonjohtajan seksuaalisuuden pimeimpiin puoliin. Seksuaaliseen hyväksikäyttöön tässä lähinnä vihjataan pääpainon ollessa henkisessä manipuloinnissa. Teologina Lehtiö tuntee lahkolaisuuden ilmiön kuin omat taskunsa ja rakentaa romaaniinsa uskottavan ja lähestyttävän yhteisön, jonka päätoiminta, vanhusten auttaminen, edelleen noudattaa perinteisiä kristillisiä prinsiippejä. Yhteisön julkisuuskuvaan kuuluukin alkukristillisyyden ihanteiden saarnaaminen ja vainotun aseman hyväksikäyttö rahoitusta haettaessa. Ehkä tarkoituksena on näyttää, kuinka helppoa suht täyspäisenkin kansalaisen on hurahtaa lahkon osoittamaan rakkauspommitukseen ja tunnehuijaukseen. Kollektiivinen psykoosi on ilmiö, joka on itseäni kiinnostanut jo pitkään.

Teoksen päähenkilö, komisario Juha Muhonen, on lievästi ylipainoinen, huonokuntoinen, hollantilaisesta oluesta ja leipomotuotteista pitävä perusjamppa, johon en vielä solminut syvällistä suhdetta. Ensimmäinen uhri, talikolla surmattu Meeri Virtanen, on kiinnostava lahkonjohtajan rinnalla, mutta valitettavasti opimme tuntemaan häntä vasta kuolleena. Meeri ja Tuomas kun ovat edelleen virallisesti aviopari ja jatkavat työskentelyä samassa yhteisössä, vaikka lemmen liekki ei enää heidän välillään leisku. Olisin odottanut enemmän psykologista jännitettä ja rankempaa ihmissuhdedraamaa näiden yhteisön ydinhenkilöiden välille. Samoin muutama sivuhenkilö oli kiinnostava, kuten alkoholisoitunut tukityöllistetty Siiri Mäki tenuremmeineen, mutta he eivät henkilögallerian runsaudessa päässeet tarpeeksi framille. Tukityöllistetyistä ja entisistä ja nykyisistä juopoista lukisin mielelläni lisää dekkarihahmoina, ja tässä jo lähestytään ansiokkaasti nyky-yhteiskuntamme luotaantyöntävää ilmiötä, TE-toimiston hallinnoimaa orja- ja pakkotyötä.

Pidin paljon teoksen ilmapiiristä ja Porvoo-kuvauksesta, mutta tekstin tasolla oli joku kerronnallinen juju, jota en täysin tajunnut. Teos oli nopealukuinen ja kovin arkikielinen, eikä tämäkään ole ongelmallista, vaan ehkä jumituin juonen rakenteeseen. Hahmot olivat makuuni hieman liian kilttejä – olisin halunnut lukea yhdestä lahkosta eronneesta, joka kritisoi sen toimintaa itseironisesti ja räävittömästi. Luurankoja empiretalon kaapeista kyllä löytyy riittävästi, mutta niiden löytämistä olisi voinut kuvata astetta ponnekkaammin.

MurhaMylly-sarjasta olen nyt lukenut tasan kaksi teosta 108 julkaissusta. Sattumoisin molemmissa on uskonnollista sisältöä – tässä vielä vahvemmin kuin Metropoliitta Panteleimonin Savo-aiheisissa dekkareissa. Lehtiön teksti tuntui moniulotteisemmalta kuin Panteleimonin, mutta arvioni on puolueellinen siksi, että yleensä luen dekkareita lähinnä päivänpolttavista teemoista. Suosittelen Lehtiön teoksia niille, jotka pitävät vahvasta paikallisuuden kuvauksesta (vrt. Seppo Jokinen, Markku Ropponen) ja ei niin hirvittävän raa’asta meiningistä.