Huviretki syntiin

IMG_1378Ottaen huomioon kuinka paljon olen aikuisiässäni lukenut irlantilaista kirjallisuutta on kummallista, etten ole lukenut paljoakaan Edna O’Brienia – ehkä vain pari teosta. Edna O’ Brien on Irlannin suurimpia kirjallisia diivoja, joka ymmärtääkseni kuitenkin on asunut vuodesta 1960 saakka Lontoossa. Hänen siirtolaispositionsa on mahdollistanut Irlannin naisten asemasta ja seksuaalisuudesta kirjoittamisen kenties toisella tavalla kuin olisi ollut mahdollista siellä asuen silloin, kun Irlanti vielä oli syvästi katolinen maa.

Paheellinen elokuu  (Otava, 1970, suom.Pentti Saarikoski, engl. August is a Wicked Month, 1965) on O’Brienin neljäs romaani, ja temaattisesti erilainen kuin O’Brienin teosten valtaosa. Teoksen päähenkilö Ellen on irlantilainen, joka haluaa häivyttää juurensa. Hän on muuttanut Lontooseen nuorena sairaanhoitajana, mennyt naimisiin vääräuskoisen pakanan kanssa ja tullut sukunsa hylkäämäksi. Ainoana muistona äidistään hänellä on tämän herraskartanosta varastamansa hopealusikkasetti, jonka äiti lähetti hänelle häälahjaksi ilman onnittelukorttia. Irlanti ja katolinen usko kuitenkin vaivaavat häntä, ja saavat käyttäytymään kapinallisemmin kuin monet ikätoverinsa.

Ellen on eronnut järkevästä miehestään, joka osaa järjestää pojan yhteishuoltajuuden sivistyneesti. Perhe viettää edelleen yhteisiä lomia maaseudulla telttaillen. Kun ex-mies ja poika jatkavat lomailuaan miehen kotikonnuille Walesiin, Elleniin iskee tyhjyys, ja hän päättää lähteä yksin riemulomalle Ranskaan. Hotelli on jossain Provencessa, kuitenkin ajomatkan päässä meren rannasta, ja siellä majailee enimmäkseen amerikkalaisia ja brittejä. Ellen päättää iskeä monenlaisia miehiä ja laajentaa alkoholijuomien tuntemustaan. Huviretki syntiin on paikoitellen koominen, paikoitellen aidon dekadentti, mutta se loppuu traagisesti.

Kirjan ajankuva on herkullisen ”edistyksellistä”: 60-luvun Lontoossa on taidehippejä, joiden vihreäksi värjättyihin takkuihin voisivat linnut pesiä. Homous ja lesbous ovat jokapäiväisiä puheenaiheita, mutta todella edistykselliset näytelmäkirjailijat ymmärtävät kirjoittaa vain ”neekerihomoista”. Lomakohteessaan Ellen tutustuu amerikkalaisiin näyttelijöihin, jotka vievät tätä trendikkäimpiin yökerhoihin, jossa stripparit ovat transvestiittejä. Artisokkien syöminen yöpalana kuuluu mannermaiseen sivistykseen, samoin Pernod-paukkujen oikeaoppinen suodattaminen.

Ellenin sisäisen maailman kuvauksesta minulle tuli eniten mieleen Jean Rhysin melankoliset naishahmot, vaikkakin Ellen ei ole (ainakaan tässä elämänsä vaiheessa) yhtä maailmasta vetäytynyt. Eronneen naisen statuksen lisäksi irlantilaisuus ja katolilaisuus aiheuttavat hänessä ristipaineita ja jonkin sortin identiteettikriisin. Hän menee englantilaisesta, mutta feikki identiteetti tekee hänestä myös sivullisen. Kyyninen välinpitämättömyys ja syvä, perikristillinen syyllisyys vuorottelevat hänen tunnetiloissaan, ja kertomuksesta jää epäilys, että hän mahdollisesti ajautuisi suurempaankin kriisiin.

Odotin teokselta kevyempää analyysia brittituristien hölmöilyistä, mutta teos ei lopulta operoi kansallisilla stereotypioilla kuin pinnallisesti. Tässä eletään aikaa, jolloin massaturismia ei vielä varsinaisesti tunnettu, ja hotellikin laskuttaa jokaisesta Perrier-pullosta sikamaiseen hintaan. Viinaa ja seksiä on ulkomailta tuolloinkin haettu, mutta englantilaisilla naisilla on Ranskan Rivieralla frigidi maine.    Bilettäminen on romaanissa jopa tyylikästä, vaikka sen seuraukset ovat Ellenille katastrofaaliset.

Verrattuna tuon ajan suomalaisen kirjallisuuden naiskuvaan Edna O’Brien kuvaa naisia, jotka ovat jo melko pitkällä feministisessä emansipaatiossa. Esimerkiksi lasten yhteishuoltajuus ja vuoroviikkoasuminen ei todellakaan ole ollut eronneiden arkea Suomessa ennen 1980-lukua. Täytyy tietysti muistaa, että tässä kuvataan Lontoon kulttuuripiirejä, ei eliittiä, mutta etuoikeutettua kansanosaa.

Edna O’Brieniä ei ole suomennettu paljoa, mutta tämä Pentti Saarikosken suomennos oli erikoinen löytö. Hän on julkaissut suht tasaisesti vuodesta 1960 saakka, ja on kirjallisissa piireissä arvostettu, mutta ei ole koskaan saavuttanut massamenestystä samalla tavalla kuten esimerkiksi Maeve Binchy. Tämäkään teos ei myisi chicklit:inä, vaikka sen teema olisi potentiaalisesti viihdekirjallisuuden klassikkoainesta. Yksinäinen nainen seksilomalla, mikäpä herkullisempaa. Mutta O’Brien osaa sukeltaa syviin vesiin käsitellessään jopa näin viihteellistä ja banaalia aihetta.

Seuraavaksi haluaisin lukea häneltä niitä Irlannin maaseudulle sijoittuvia romaaneja, joissa katolista maailmankuvaa kyseenalaistetaan kunnolla. Ehkä silloin nuoruudessani, kun fanitin monia irlantilaisia kirjailijoita, pidin O’Brienia tosikkona ja myös maanpetturina, joka oli menettänyt otteensa synnyinmaansa arkeen. Nyt taas koen, että hän on jäänyt harmillisen syrjään, vaikka on edelleen tuottelias ja aktiivinen.

Helluntailaisuuden etnolingvistiikkaa

img_1099Luen liian vähän sanomalehtien kirja-arvioita, mutta Terhi Törmälehdon esikoisromaanista Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava, 2017) kuulin Hesarin arviosta (Arla Kanerva, 19.1.2017) ja innostuin. Teoksen nimi on sopivan raamatullinen ja mahtipontinen makuuni, eivätkä teematkaan rasita köykäisyydellään. Tämä on jo kolmas blogissani arvioitu kuvaus nuoruudesta helluntaiherätyksen helmoissa, ja toistaiseksi vakuuttavin.

Romaanin päähenkilö Elsa kasvaa Kainuun syrjäkylässä, eivätkä paikallisen ev. lut. seurakunnan nuortenillat tuo hänen elämäänsä tarpeeksi säpinää. Elsa käy lukiota Kajaanissa, jossa hän pääsee hengellisesti reippaampiin helluntailaispiireihin. Tytön isä kuuluu paikalliseen körttisukuun ja äiti on etelästä tulleena toimittajana vahvasti uskontokriittinen. Vanhemmille ja isovanhemmille Elsan uskoon tulo on järkytys, jonka kanssa heidän on opittava elämään. Äiti kysyy tyttäreltään suoraan, eikö hän muuta keksinyt kuin Kainuun pahimmat sekopäät. Mummo ei keksi muuta keinoa purkaa kiukkuaan kuin lumen kolaamiseen.

Helluntailaisten aktioissa on kieltämättä koomisia piirteitä, kuten partiointi koko maakunnan Alkoissa ja traktaattien tunkeminen hyllyjen väliin. Törmälehto ei kuitenkaan esitä uskovaisia pelleinä tai friikkeinä, vaan ihmisinä, jotka kokevat tietävänsä enemmän kuin muut. Helluntailaiseen kieleen vihkiytyminen vie aikansa, eikä sen käyttäminen pakanoiden parissa ole aina järkevää. Oman koodikielen rinnalla on kielillä puhuminen, jonka merkitys tässä kyseisessä seurakunnassa nousee arvoon arvaamattomiin. Muita armolahjoja ei seurakuntalaisilta edes odoteta.

Teos nousee relevantiksi tutkimusmatkaksi kolmen eri kristinuskon suuntauksen  välillä, sillä Elsa päätyy lukion jälkeen konferenssimatkalle Kolumbiaan ja jää sille tielleen. Katolilaisen uskon vahvuus on uusi elementti, jota Elsa ei voi arjessaan ohittaa. Helluntailaisten piirit Bogotassa eivät eroa radikaalisti Kainuun meiningistä, vaikka herätyksen postkoloniaalin riiston elementit nousevat siellä esiin kärkevämmin. Helluntaiherätyksen amerikkalainen imperialismi esiintyy irvokkaana, kun eräs matkasaarnaaja vakuuttaa saaneen viestin, että taivaassa puhuttaisiin vain englantia. Elsa ei ole kokonaan antautunut herätykselle, vaan opiskelee myös yliopistossa antropologiaa ja kielitieteitä. Opintojensa vuoksi hän ei voi ryhtyä evankelistaksi, vaikka häneltä sitä kauniina vaaleana yleisömagneettina odotettaisiin.

Kirjassa käsitellään uudelleensyntyneiden sinkkujen seksuaalisuutta rehellisen tahdikkaasti. Elsa kaipaa rinnalleen kumppania ja kipuilee uskonveljien ja maallisten ystävien ristipaineessa. Hän on ihastunut entiseen sotilaaseen Manueliin, jonka usko järkyttää vuoria. Manuel piirtää Elsan ihoon erikoisia kuvia, mutta ei kykene asettumaan naisen kanssa samalle tasolle älyllisesti eikä tunteellisesti. Yliopistolta löytyy Santiago, joka suhtautuu Elsan uskonnollisuuteen avomielisesti, vaikka tunnustaakin sen olevan vieraampi kulttuuri kuin esimerkiksi suomalaisuus.

Kirjan alkuasetelmasta voi jo päätellä, ettei uskonratkaisu tule kannattelemaan Elsaa läpi elämän. Uskonkriisin kuvaus on realistista, eikä tässä ainakaan tuomita tai ulossuljeta henkilöä, joka elää kahdessa maailmassa. Ulkosuomalaisuuden kuvauksenakin kirja ilahduttaa, sillä Elsa kiinnostuu myös paikallisista kielistä ja kulttuureista ja kotiutuu myös muiden kuin uskonsisarten ja -veljien kautta. Kolumbialaiseen kulttuuriin sukelletaan myös keittiön ja musiikin kautta.

Törmälehdon kieli on paikoitellen elegantin runollista, mutta kerronta perinteisen realistista. Teos on hyvällä tavalla ilmava ja helppolukuinen, vaikka tässä operoidaankin kahden maan ja aikajakson välillä fragmentaarisesti. Ylipäänsä odotan kirjan ympärille rikasta keskustelua, sillä uskon sen herättävän myös uskovien helluntailaisten mielenkiinnon.

HELMET-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 44: Teoksessa käsitellään uskontoa/ uskonnollisuutta.

Lupakirja omannäköiseen elämään

snellman-antautuminenOujeah, Anja Snellmanilta näyttää tulleen jopa kaksi uutta teosta viimeksi lukemani koskettavan Pääoman (2013) jälkeen! Viime yön unettomina tunteina tutustuin Antautumiseen (WSOY, 2015), ja samassa imussa olisi hyvä lukea myös Lähestyminen (WSOY, 2016), sillä molemmat teokset tuntuvat olevan kirjailijan psykoterapeuttisen opiskelun tuotoksia.

Kunnioitan Snellmania siitä, että hän on hankkinut itselleen uuden ammatin melko kypsässä iässä ja laajentanut toiminnan kenttäänsä huomattavasti. Vaikka Antautuminen on hyvin henkilökohtainen, proosarunon kaltainen teos, sen rivien välissä näkyy syvällinen perehtyminen psykiatrian ja neurologian uusiin tuuliin. Keskustelut erityisherkkyydestä voidaan Suomessa edelleen kategorisoida huuhaatieteiden ja rajatiedon alueille, vaikka Highly Sensitive Person lienee USA:ssa jo kelpo diagnoosi. Kyseessä ei ole vamma, sairaus, vaan syntyperäinen ominaisuus, jonka kanssa on opittava elämään.

Snellmanin päähenkilö Anu/Anja kokee koulukiusaamista sosiaalisen kömpelyytensä vuoksi. 60-70-lukujen vaihteessa kirjanoppinut psykiatrin poika osaa jo haukkua häntä Aspergeriksi – itse olen kyseisen termin oppinut vasta 1990-luvulla. Snellmanilla erityisyys ei kuitenkaan esiintynyt tyypillisen Aspergerin syndroomasta kärsivän lailla: hänellä ei esimerkiksi ole ollut pakkomielteenomaisia kiinnostuksen kohteita, paitsi ehkä kirjoittaminen ja kirjallisuus. Erityisherkkyys on ilmennyt enemmän sosiaalisina pelkoina ja uupumisena sosiaalisissa tilanteissa, haluna paeta Humhum-maahan. Vasta kuusikymppisenä hän onnistuu kirjoittamaan itselleen lupakirjan olla menemättä ruuhkaisiin automarketteihin. Ylipäänsä teoksen pääteemana on vapautuminen ns. ”normaalielämän” kahleista.

Tunnistan kirjasta niin paljon itseäni, että nauran partaani. Tosin kaikki tuntemani lapset ovat olleet erityisiä, kaikilla on taatusti ollut pelkoja ja sosiaalisia rajoitteita, omituisia mieltymyksiä. Muistan omasta varhaislapsuudestani erityisesti aistiherkkyyden ja siihen liittyvät pelot ja inhot. Pelkäsin mm. pölynimuria kuten koiranpennut, voimakkaita hajuja (järkyttävimmät olivat visiitit navettaan ja sikalaan) enkä voinut sietää kurahousujen käyttöä, jota vastaan kapinoin niin pitkään, että hoitotädit antoivat periksi. Snellman antaa myös lukijalleen luvan piirtää oman ihmiseksi kasvunsa karttaa, tapahtuipa se sanallisesti, kuvallisesti tai minkä tahansa muun median kautta.

Jossain vaiheessa kyllästyin kappaleiden listanomaisiin otsikointeihin, kuten ”UjohippiErikoisuudentavoittelijaHyypiöFriikki”, vaikka tämän tyyppiset nimeämiset ovat tulleet tutuiksi Snellmanin aiemmistakin teoksista. Hän ilmeisesti tavoittelee jonkinlaista automaattikirjoituksen tai -puheen tilaa, joka lasten ja nuorten päiväkirjoissa ja lappusissa voisi näyttäytyä noin. Kielellisesti nuo listat ovat humoristisen huikeita, mutta vievätkö ne tekstiä olennaisesti eteenpäin, siitä voi olla montaa mieltä.

Snellman on kertonut haastattelussa, että haluaisi kirjoittaa samasta aiheesta humoristisemman teoksen. Itse löysin tästäkin valtavasti voimaannuttavaa huumoria, joista ehdottomasti osuvin oli heitto ”toisen polven evakkoudesta”, joka voisi tuottaa ”alkavan slaavilaisen melankolian” diagnoosin. Hauskuttava titteli oli myös PunkinPapitar, jollaisena en itse kirjailijahahmoa muista, koska olin Sonja O:n ilmestymisen aikaan liian nuori seuraamaan kirjallisuuskeskusteluja. Punkin papittaren linnoittautuminen Ylioppilastalon nurkkaloosiin nuoren tohtori-Maran kanssa kaatamaan suomalaisen kirjallisuuden kaanonia oli myös hehkeän itseironinen episodi – missiona oli saada ”änkyrät” ja ”tuhnut” ulos koloistaan osoittamaan surkeutensa. Tiettyjen tuokiokuvien vuoksi kirja kannattaa lukea, vaikka lukija ei olisi niin kiinnostunut mielenterveydestä.

Kirja muuttuu raskaasta syväanalyysista elämäniloiseksi tulitukseksi loppua kohti. Varsinkin kuvaukset matkoista Kreetalle ja Intiaan nostattivat tunnelmaa. Kultaisen Perheen uhka hajota on myös loppua kohti todellinen pelko, sillä kertoja kokee syyllisyyttä siitä, etteivät lapset automaattisesti rakastu äidin uuteen kumppaniin. ”Eronneiden ja karanneiden” taiteilijoiden liitto ei tässä esiinny auvoisana shangri-lana, vaan kipeänä kasvun paikkana, kun pariskunta luimuilee lapsiltaan ja lähipiiriltään pitkillä koiralenkeillä.

Olen fanittanut Anja Snellmania yli 20 vuoden ajan, mutta läheskään kaikki hänen teoksensa eivät ole kolahtaneet minuun, ja jonkun olen jättänyt kesken. Antautuminen on minun listallani hänen huipputeoksiaan, vaikka ei välttämättä sanataiteen näkökulmasta. Uskon, että tästä kirjasta on iloa ja apua hyvin sekalaiselle seurakunnalle. Missään nimessä en mainostaisi tätä itseapuoppaana, sillä kirja on paljon kriittisempi ja rakentavampi kuin mikään kaupallinen onnellisuusmanuaali, mutta se tarjoaa lupalapun oman polun etsimiseen ja liian tiukkojen haalareiden riisumiseen.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: ”Kirja lisää hyvinvointiasi”.

Hiekkaan ja lumeen hautautuneet

lumilinnaNiina Hakalahden uusin teos Lumilinna (Karisto, 2016) kietoutuu mystiikkaan. Kirjasta on vaikea tehdä tolkullista arviota, sillä en halua pilata kenenkään lukukokemusta liiallisilla juonispoilereilla. Ainoa oikea tapa nauttia teoksesta on siihen tarttuminen lukematta liikaa muiden arvioita etukäteen. Itse tein näin ja yllätyin. Jäin pitkäksi aikaa haahuilemaan talviseen lumimaisemaan, johon suodattui Arabian niemimaan aavikkopölyä. Identiteetit ja muistot hautautuivat välillä lumen ja hiekan kerroksiin, niitä myös heräteltiin henkiin, ei aina nostalgisesti, vaan pikemminkin väkipakolla.

Kirjan päähenkilöä Samia voisi joku pitää lurjuksena, vaikka hän puolustaakin oikeuttaan perhesalaisuuksiin ja yksityisyyteen, jopa parisuhteessa. Sami on kolmikymppinen menestynyt mainostoimittaja, joka viihtyy kirjastoissa ja toteuttaa itseään kalliita kauluspaitoja shoppaamalla. Samin tyttöystävä Veera on miestä vaihtoehtoisempi maailmanparantaja, sosiologian opiskelija, joka omistautuu gradun kirjoittamiselle. Kumpikaan ei täydellisesti ”kuulu” helsinkiläisen luovan luokan itseriittoiseen maailmaan: Samilla on rankka koulukotitausta, kun taas Veera tulee kovin työväenluokkaisesta kodista kaukaa Kemistä. Veeran persoonallisuus muuttuu tämän tavatessa sukulaisiaan. Veeran sisko on S-marketin kassa ja ylivilkkaiden tenavien yksinhuoltaja, jonka Linnanmäen -reissu aiheuttaa Samille harmaita hiuksia. Sami suojelee reviiriään kaikilta yllätysvierailta niin kiihkeästi, ettei pariskunnan yhteinen koti aina tunnu kodilta.

Parisuhde rakoilee, sillä Sami ei suostu avaamaan Veeralle taustojaan. Onko mahdollista, että tulipalossa perheensä menettänyt mies on täysin yksin maailmassa? Eikö missään ole tätejä, setiä tai isovanhempia? Koulukotikaveriltakin tulee yhteydenotto, mutta nämäkin kontaktit Sami mieluummin salaisi rakkaaltaan. Sami on tehnyt merkittävän luokkahypyn päästyään opiskelemaan yliopistoon koulukotitaustalla. Hakalahti kirjoittaa lastensuojelusta implisiittisen ovelasti. Samin kokemia kauheuksia ja vääryyksiä ei tässä märehditä, vaan romaanin katse suuntaa tulevaan. Onko miehen mahdollista jatkaa elämistä ilman tarinaa menneisyydestään? Onko hän valehtelija vai todellisuuspakoinen oman elämänsä käsikirjoittaja?

Kirja kasvaa hienosyiseksi trilleriksi, jossa lukija saa tehdä omia johtopäätöksiään ilahduttavan paljon. Oikeastaan odotin juonelta hurjempiakin käänteitä, mutta ratkaisuna tämä kauhun tasapaino oli riittävä. Vaikeista asioista kuten huostaanotosta ja uskonnollisesta fanaattisuudesta puhutaan elegantisti, jättäen kaikille hahmoille toivoa ja kasvun mahdollisuuksia. Kerronta on hyvin taloudellista ja tiivistä, mikä saa aikaan intensiivisen elämyksen, kuten olisi joutunut lapsuuden lumisadepallon sisälle. Ihailin kirjassa eniten kielellistä herkkyyttä ja tasojen vaihtelevuutta. Vaikka tässä lopulta matkustettiin vain Kemiin ja Tukholmaan, henkisesti koin käyneeni jossain kovin kaukana, paikoissa, jotka eivät edes mahdu Suomen tämän päivän keskusteluihin maahanmuuton kustannuksista. Monikulttuurisuuskin oli vain yksi taso, jota ei erityisesti alleviivattu.

Huomaan, että olen lukenut syksyn aikana useammankin uutuusromaanin kolmikymppisten pääkaupunkiseudun menestyjien elämistä niin, että Kallion kupla alkaa vihdoin olla puhkeamassa. Tämä keskittymä ei ole yhdenkään kirjailijan ”vika”. Jos minulla olisi jotain Kallion hipstereitä vastaan, en varmasti tarttuisi heitä kuvaavaan kirjallisuuteen. Hakalahden tuotannossa ei ainakaan ole ollut ärsyttävää Helsinki-keskeisyyttä, vaan hän on onnistunut kuvaamaan useamman paikkakunnan tyyppien vaihtelevia oloja ja kohtaloita. Suosikkini hänen romaaneistaan on edelleen Uimataito (2008), joka on tyylillisesti humoristisempi ja kevyempi kuin Lumilinna. Olen lukenut hänen aikuisten teoksistaan kaikki muut paitsi Aavasaksan (2010), joka syystä tai toisesta jäi kesken. Ideaparkin myyjän maailma kiehtoi kyllä, ja oli hyvin erilainen kuin Lumilinnan tiedostavan nuorison.

Hellyydellä aviovaimonmaasta

imageKuinka suomalaiseksi tullaan? Millaisia initiaatioriittejä maahan pysyvästi jääneet muuttajat joutuvat käymään läpi, ennen kuin tulevat hyväksytyiksi kansalaisina? Aihe on kieltämättä kulahtanut. Voiko tästä enää keksiä uutta tulokulmaa?

En yleensä lue Suomi-aiheisia etnografisia pläjäyksiä, jotka mytologisoivat luontosuhdetta, viinanjuontia, tangomarkkinoita, hiihtoa tai hirvenmetsästystä. Tartuin Dieter Hermann Schmitzin teokseen Täällä pohjoisnavan alla (Atena, 2013) melko lailla sattumalta, ja epäilin alkumetreillä kykenevyyttäni lukea kirjaa loppuun. Meillähän on jo kestojulkkiksena Roman Schatz, jonka teoksia en myöskään ole jaksanut avata. Suomen saksalaisten etninen ero tuntuu vähemmän jännittävältä tutkimuskohteelta, ellei kulttuuriseen vaihtoon liity toisen maailmansodan haamut. Varsinkin, kun kertojana on keskiluokkainen ja keski-ikäinen setämies, voi näkökulma tuntua hieman tunkkaiselta.

Teos on siinä mielessä kiinnostava, ettei siitä ota automaattisesti selvää, onko kyseessä fiktio vai omaelämäkerta. Fiktiona teos toimii kuitenkin sata kertaa paremmin, sillä Schmitzin kieli on rikasta ja juonen käänteet jokseenkin uskomattomia. Liioittelua harjoitetaan pidäkkeettömästi, ja ihmisten väliset yhteydet ovat maagis-realistisia.

Teoksen pääasialliset tapahtumapaikat ovat Tampere ja Pohjanmaa. Reissut pohjalaisten appivanhempien luo syventävät Dieterin Suomi-kuvaa, sillä siellä päästään tosi miehen toimiin, kuten hirvimetsälle. Pohjanmaa-kuvauksessa oli paljon samaa juuri lukemani Karin Erlanderin Minkriketin kanssa, sillä tässäkin suvulla on pitkään ollut turkistarha ja jonka jäänteisiin Dieter suhtautuu humoristisella kauhulla.

Tampereella Dieterin seitsemän askeleen ohjelmaan kuuluu mm. tanssikurssi, joka alkaa tangolla ja jatkuu humpan parissa. Ulkomaisella miehellä riittäisi vientiä kurssin ulkopuolellakin, mutta hän pysyy uskollisena vaimolleen Eilalle. Eilan hahmossa on paljon hyvää, rouheaa maalaisuutta, ja Dieter selittää perheen kulttuurieroja Suomen myöhäisellä urbanisoitumisella. Kodin siisteydessä Eila on liian suurpiirteinen, mikä johtuu hänen lapsuuden olojensa alkeellisuudesta. Jätteiden lajittelu on suuri riitojen aihe, sillä Dieter haluaa lajitella alumiinijätteisiin myös jogurttipurkkien kannet. Kuitenkin hän kokee itsensä suurpiirteiseksi, koska ei vielä pura teepusseja osasiksi, kuten hyvät saksalaiset tekevät.

Uskon, että kirja on ollut suurempi hitti Saksassa, jossa intomielisiä Suomi-faneja riittää. Kuitenkin kirja myös purkaa kansallisuuden myyttejä uskoen, että kaikista kansoista voidaan tehdä mielipuolisia videoita. Pienempänä ja syrjäisempänä maana Suomi-legendat myyvät ehkä enemmän kuin Lederhosen-huumori, mutta saksalaisten hulluudesta voisi yhtä lailla kirjoittaa johdantoteoksen.

Maahanmuuttoaiheisena teoksena Schmitzin teos on monessa suhteessa etuoikeutetun tulijan puheenvuoro, sillä kertojana on mies, jolla on yliopistovirka ja ehjä perhe. Monien korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien asema on paljon heikompi, eikä tulevaisuudessa näytä irtoavan eläkevirkoja kielten lehtoreillekaan, koska kielten laitoksia ollaan lakkauttamassa. Tunnen itse tämän eurooppalaisten ja amerikkalaisten kieli-ihmisten maailman hyvin, ja varsinkin yliopistomaailman kuvaus oli minulle liian arkista. Vapaa-ajan seikkailuja oli riemukkaampi lukea, sillä niissä kiltti ja hyvinvoiva perheenisä meni välillä todellisille epämukavuusalueille.

Swarowskin kristalleista syvällisesti

imageJuha Siro on yksi paikallisista luottokirjailijoistani, jonka teoksiin olen herännyt viiveellä. Nyt olin iloinen, että löysin hänen viimeisimmän teoksensa Idolin (LIKE, 2016) uunituoreena Nekalan kirjastosta. Idoli on hänen identiteetistä ja muistista kertovan trilogiansa päätösosa; aiemmistakin osista löytyvät arviot tästä blogista.

Teos kertoo entisestä Amerikan-mallista Mariasta ja elähtäneestä Suomi-iskelmätähdestä Tuomaksesta, joka tätä nykyä saa huomiota keltaisessa lehdistössä lähinnä törttöilyjensä vuoksi. Asetelma voisi tuntua kliseiseltä tai liioitellun koomiselta, varsinkin kun Mariaa kuvaillaan naisena, joka pukeutuu mielellään Swarowskin kristalleilla koristeltuihin kenkiin. Itselleni tulee sanasta Swarowski automaattisesti mieleen Johanna Tukiainen, mutta Siro ei esitä Marian pinnallisia nuoruuden haaveita parodisesti. Maria on introvertti, mutta suht tasapainoinen aikuinen, joka ei mahtaile Amerikan-vuosillaan, vaan elää siistiä ja hiljaista sinkkunaisen elämää. Tuomas tulee hänen elämäänsä rytinällä ja rikkoo huolella rakennetun turvakuplan. Hän on hurmaava renttu, joka kaipaa ruokkimista, paijaamista ja oikukkaan taiteilijaelämän ymmärtämistä.

Marian elämän haudatut koirat eivät liitykään miessuhteisiin, vaan muiden läheisten kuolemiin. Hän muun muassa pohtii sovinnon tekemisen mahdollisuutta kuolleiden kanssa. Los Angelesin tapahtumia Siro kuvaa aistivoimaisesti, ja bling blingin alta paljastuukin tavallisen traagisia ihmiskohtaloita. Pidin Amerikka-osuudesta eniten, varsinkin kun opin jotain uutta: sen, että Kalifornian osavaltiossa itsemurhalla uhkaaminen on rikos. Myös Marian viimeinen aika syöpään kuolevan äidin rinnalla oli koskettavaa, kun äiti pakeni kipujaan kuvitteellisiin voimaviesteihin Siriukselta. Siriuksesta tulee Marian oman hulluuden mittari: hän peilaa elämän käänteitään äidin New Age-uskomuksiin.

Vaikka Tuomas pukeutuu huonosti, käyttää paakkuista puuteria eikä jaksa pestä vanhoja hiuslakkoja pois kuontalostaan, on hänellä jotain annettavaa turvallisuushakuiselle naiselle. Suhde on kasvun paikka, jonka kautta Maria oppii kartoittamaan omia halujaan ja haaveitaan.   Tuomas on itsekeskeinen ja sitoutumiskammoinen, mutta pyrkii silti suhteissaan totuudellisuuteen. Hänestä löytyy syvyyttä, vaikka biisien sanat ovat pelkästään noloja. Teos ei varsinaisesti vastaa kysymykseen, miksi naiset rakastuvat renttuihin, sillä Maria tutkiskelee miesystäväänsä aivan muilla kriteereillä kuin rakastunut nainen. Hänelle tosin riittää, että kotona on joskus joku häntä odottamassa. Tuomakselle tosin Marian hyvällä maulla sisustettu kaupunkiasunto on huoltola, josta tulee vankila.

Muistin ja identiteetin suhteen Siro on perehtynyt akateemisiin narratiivisuusteorioihin ja kokee saaneensa inspiraation kirjoittamiseen Vilma Hännisen väitöskirjasta. Hieno kunnianosoitus yhteiskuntatieteiden tutkijalle, ja hieno esimerkki tieteen ja taiteen vuoropuhelusta. Elämässä onkin usein vaiheita, jolloin ihminen kokee olevansa keskellä suurta kertomusta, joka kirjoittaa häntä. Tässä kai tutkitaan kertomuksesta pois hyppäämisen mahdollisuutta, tai vaihtoehtoisen polun löytymistä muusta kuin ”vuosisadan rakkaustarinasta”.

Trilogian osista Idoli on tyylillisesti populaarein, mutta kai idolin myytin murtamiseen tarvitaankin populaaria otetta. Helppolukuisuus ei kuitenkaan merkitse pinnallisuutta, vaan tässä on luotu tavallisen ihmisen tavallisista unelmista itsetutkiskelevaa pientä draamaa. Marian maailmaan mahtuvat Mikki Hiiri, Elvis, Duran Duran ja Billy Idol, hän antaa läheisilleen lahjaksi Finlandia-palkinnon voittaneita kirjoja ja katsoo jouluaattona ikävissään Lumiukko-piirretyn miljoonannatta uusintaa. Toisaalta hän arvostaa myös Charles Bukowskin rakkauskäsitystä, eli on altistamassa mieltään muullekin kuin valtakulttuurille. Myös Tuomaksen hahmossa oli kehityskelpoisuutta, vaikka hän tuskin kehittyy siistin naisen siistiksi sohvapuudeliksi.

Siron teokset ovat arkisen aistivoimaisia, joten suosittelen tätä kaupunkilaisille nautiskelijoille, jotka eivät ole väsyneet vakoilemaan vieraiden pöytien keskusteluja.

 

 

Yhdeksän vuotta ja yksitoista päivää

lintu_pieni-tanja_pohjola-32529201-1525690925-frntlYksin maahan tulleiden sotalasten kohtalo on taas ajankohtainen kysymys, ja siihenkin voi löytää uusia näkökulmia kaunokirjallisuudesta. Tanja Pohjolan esikoisromaani Lintu pieni (Atena, 2014) ei ole tyypillinen sota-, evakko-, eikä Karjala-kirja, vaikka siinä eletäänkin jatkosodan aikaisen Viipurin viimeisiä suomalaisasutuksen päiviä vuonna 1944. Pohjola vie lukijansa Viipurinlahden huvilaan, jossa asuu mieleltään epävakaa leskirouva Valerie kahden tyttärensä kanssa. Valerie (ainakin puheidensa mukaan) on ranskalainen, syntynyt Marseilles’issa, ja paikallisen agraarikulttuurin yläpuolella. Tyttäret Dora ja Marseilles (alias Mari) kasvavat pitkälti äitinsä diktatuurin alla. Tytöt oppivat pelkäämään äidin ”vauhkoamista” ja alati vaihtuvia mielialoja. Kauhu tiivistyy, kun viimeisten puna-armeijan iskujen aikaan äiti saa miespuolisen ”arvovieraan” ja lukitsee tyttärensä yläkerran vierashuoneeseen, josta he eivät edes pääse vessaan. Huoneen ikkuna peitetään paksulla täkänällä, etteivät tyttäret pääse vakoilemaan äitinsä ja ”arvovieraan” romanttisia kävelyretkiä.

Romaanin rakenne keskittyy näihin yhteentoista kauhun ja nälkiintymisen päivään, joita 21-vuotias nuori kotirouva Dorotea joutuu väkisin muistamaan, kun hänen kotiinsa saapuu kutsumattomia vieraita. Helsingin Töölössä Dorotea on luonut itselleen uuden identiteetin ja menneisyyden, johon ei kuulu munavoi eikä murrepuhe. Dorotea on hauras ja rikkinäinen nuori nainen, ammatiltaan lastentarhanopettaja, joka on kiiruhtanut suoraan valmistumisen jälkeen naimisiin ensimmäisen turvallisen oloisen miehen kanssa. Työnhaku ei häntä kiinnosta, vaan hän kuluttaa aikaa kuivaamalla kukkia ja järjestelemällä auringonkukansiemeniä riveihin ikkunalaudalle. Otto on hajamielinen säveltäjä, joka elää musiikilleen, mutta on onnistunut turvaamaan tulevaisuutensa pohjalaisen huonekalutehtaan perintörahoin. Dorotea ja Otto eivät oikeastaan tunne toisiaan lainkaan – asia, mikä Dorotealle on pelkkä helpotus, mutta mikä on alkanut vaivata Ottoa enenevissä määrin. Dorotea on nainen vailla menneisyyttä – tai hänen keksimänsä peitetarina tuntuu Otosta epäuskottavalta. Pariskuntaa oikeastaan yhdistää vain molempien täysorpous – heillä ei ole appiukkoja eikä anoppeja puuttumassa avioelämän yksityiskohtiin.

Teoksen nimi on ympäripyöreä, eikä kansikaan houkuttele teosta avaamaan. Kirjan aloittaessani odotin huomattavasti kesympää tarinaa, mutta sain yllättyä, jopa järkyttyä, sen sisältämän kauhun väkevyydestä. Kaikkein parasta teoksessa oli juonen ennalta-arvaamattomuus. Teos piti otteessaan niin voimallisesti, etten edes muistanut lopun salalukemisen mahdollisuutta. Teoksen kaksi ajallista kerrosta eli yhdeksän vuoden hypyt ajassa eteen ja taakse oli toimiva valinta, joka ei rasittanut muistia liikaa. Dora/Dorotean kasvua kaksitoistavuotiaasta sotalapsesta aikuiseksi ei selitetä puhki, vaan lukija voi tehdä omat johtopäätöksensä siitä, kuinka tuon ajan pakolaisten kotouttaminen ja traumaterapia ovat toimineet.

Lintuteema on lupaavampi kuin mitä kirjan nimi antaa ymmärtää. Doran ja Marin eristyssellissä ainoa selviytymiskeino on tarinankerronta, ja Doran kertoma lintusatu eli saakkuna hipoo ihmeellisyydessään jo Salman Rushdien tarinointia teoksessa Haroun ja tarinoiden meri. Toinen, uudempi kirjallinen kaksonen tälle voisi olla irlantilaisen Emma Donoghuen romaani Huone – jossa tosin kerrotaan paljon pidemmästä eristyksestä kuin yhdestätoista päivästä, mutta molemmissa teoksissa kauhun intensiteetti on sama.

Teoksessa puhutaan yllättävän paljon Viipurin murretta, ottaen huomioon, että päähenkilö on häivyttänyt identiteettinsä. Kutsumaton vieras Taimi tuberkuloosia sairastavan tyttärentyttärensä Lahjan kanssa voisivat nykykielellä olla paperittomia siirtolaisia – tai ainakin heidän statuksensa silloisessa yhteiskunnassa muistuttaa paperittoman statusta. Ryysyinen Taimi on jäänyt sodan jälkeen ikuiseksi kiertolaiseksi, joka elättää lapsenlastaan satunnaisilla käsitöiden alihankintaurakoilla. Seitsenvuotiaan tytön kouluunmeno on mummolle täysi mysteerio, vaikka oppivelvollisuuslakia on maassa noudatettu jo yli 30 vuotta. Dorotean mielen järkkyminen syvenee tästä kohtaamisesta siksi, että hän tunnistaa kaksikossa oman menneisyytensä varjot.

Romaani ei ole helppoa luettavaa, eikä sovi herkkämielisille, vaikka kansien väliin mahtuu myös paljon melankolista kauneutta. Se ei myöskään ole tyypillinen historiallinen romaani, jossa ulkoisen maailman detaljeja vyörytetään lukijan päälle vastavalmistuneen hissanmaikan innolla. Ulkopuolisuudesta, muukalaisuudesta, muistista, muistamattomuudesta ja identiteetin häilyvyydestä se kertoo varman suvereenein ottein. Itselleni siitä kuitenkin päällimmäisenä jäi kysymys, kuinka julmasta ja järkyttävän kierosta kasvatuksesta voi aikuisiässä selvitä hengissä, tai onko se ylipäänsä mahdollista.