Taistelu antiikin Helenasta

Teos: Anna Ekberg: Salattu nainen (Minerva, 2019)

Käännös: Katarina Luoma

Louise on nainen, joka on aloittanut keski-iässä uuden elämän kahvilanpitäjänä Christiansön pienellä saarella Itämerellä, lähellä Bornholmia. Hänen elämäänsä valaisee kirjailijamies Joachim, joka yhtä lailla on halunnut jättää taakseen Kööpenhaminan kulttuuripiirit ja keskittyä olennaiseen luonnon ja meren keskellä.

Pariskunta on elänyt idyllissään parisen vuotta, kun Louise haetaan poliisin kuulusteluihin taustastaan ja identiteetistään. Naista epäillään identiteettivarkaudesta, ja hänen aviomieskin kaipaa häntä. Oikeassa elämässä hän onkin Helene, laivanvarustamon rikas perijätär, jolla on kaksi pientä lasta. On ilmeistä, että hänelle on tapahtunut jotain niin traagista, mikä on laukaissut hänessä muistinmenetyksen, mutta kuinka hän on päätynyt kaukaiselle saarelle kööpenhaminalaisen prostituoidun papereilla?

Tämän voi kirjan juonesta paljastaa, koska asetelma on selvä jo ensimmäisessä kappaleessa. Anna Ekberg on pseudonymi, jonka takaa kaksi jo tunnettua tanskalaista dekkaristia kirjoittavat, ja luin jo heidän esikoisensa Uskottu nainen. Molemmat teokset ovat järkäleitä, mutta innostuin Uskotun naisen arkkitehtuurinäkökulmasta, koska pidän tanskalaisten käsityksistä asumisesta. Tässä kirjassa vahva teema on laivanvarustusbisnes, joka ei sytyttänyt minua samalla tavalla, koska kirjan kuvaama maailma on arvoiltaan kovaa ja armotonta. Juonessa on kohtuukiinnostava kytkös toiseen maailmansotaan ja natsismiin, mutta se jää yleisen psykologisoinnin lapsipuoleksi. Helenen mielentilaa tutkitaan pitkällisesti, ja se tuntui jo liian monesta dekkarista tutulta. Varsinkin psykologiset/psykiatriset osuudet olivat jaarittelevia ja tuntui, että kirjailijat olivat lainanneet paljon alan oppikirjoista.

Miesten taistelu muistin menettäneestä Helenestä menee paikoitellen saippuaoopperan puolelle, tosin kirjailijat huomioivat tämän (itse)ironisesti. Viittauksia antiikin Kreikan tragedioihin myös viljellään. Aviomies Edmund on klassinen nilkki, kun taas Joachim on pyyteettömästi rakastunut naisystäväänsä. Helene itse on sekaisin kuin seinäkello tunteistaan ja sitoumuksistaan, ja tuntuisi tarvitsevan etäisyyttä molemmasta miehestä selvittääkseen päätään ja viime vuosien tapahtumia.

Kirjaan mahtuu myös silmitöntä raakuutta, joka kytkeytyy seksibisneksiin. Onneksi näiden osuus oli kuitenkin vähäisempi, kun kirjan draama keskittyi elävien ihmisten monimutkaisiin suhteisiin. Suhdesoppa oli minulle liian täynnä kitkeriä sattumia, mutta olisin voinut viettää enemmän aikaa alkuasetelman idyllisellä saarella.

Tekstistä näkee kyllä, että se on ammattikirjailijoiden jälkeä, mutta olin havaitsevinani siinä jopa kaavamaista draaman kaarta, ikään kuin olisi olemassa jännityksen algoritmi, jota seuraamalla rahavirrat aukeavat. Varmasti olen lukenut paljon huonompiakin dekkareita, joissa esimerkiksi umpiseksistinen äijäpoliisihahmo toistaa itseään kahdessakymmenessä osassa. Salattu nainen ei ole poliisivetoinen, ja itse rikostutkinta jää siinä minimaaliseksi psykologisen jännityksen dominoidessa juonta. Kirja kertoo myös jotain Tanskan historiasta, mikä on sen ehdoton plussa. Kuitenkaan en ole varma, muistanko teoksesta paljoa ensi vuonna – ja näin on käynyt myös Uskotulle naiselle.

Ainakin toivon, ettei tämän kaksikon seuraava teos pidä nimessään sisällä sanaa ”nainen”, sillä triptyykki olisi jo liikaa.

Mutsi, älä ragee, chillaa jo

takaikkunaFeministiäiti-valtiotieteiden tohtori Leia Laineella on väittelyn jälkeen ollut poukkoileva ura yliopiston pätkätöissä ja seksuaalisuuteen liittyvissä sosiaalialan projekteissa. Leia on ollut kuusitoistavuotiaan Viivin yksinhuoltaja tämän syntymästä saakka, eikä tiiviin kaksikon väliin ole helppo tulla uutena kumppanina. Viimeisimpään ProMen-projektiinsa Leia on ajautunut toiminnanjohtajaksi – projektin tarkoituksena on auttaa anonyymisti seksiriippuvaisia miehiä, varsinkin heitä, jotka ostavat seksiä. Projekti ei ole vielä kunnolla alkanutkaan, kun negatiivinen mediamyllytys sen ympärillä alkaa. Onko miesasia lopulta Leian intohimo, vai surffaileeko hän projektimaailmassa vain palkan ja statuksen vuoksi? Miten uusi työ vaikuttaa äidin ja tyttären suhteeseen? Ja onko Leia valmistautunut projektin aiheuttamaan paskamyrskyyn, joka kirjaimellisesti tunkee postiluukusta sisään?

Pauliina Suden viides teos Takaikkuna (Tammi, 2015) on tarkkapiirtoinen ja koukuttava dekkari oikeistopopulismista, datalouhinnasta, identiteettivarkauksista ja rasismista. Se kertoo tämän päivän työmaailmasta ja tietynlaisten hankkeiden mahdottomuudesta, moraalisesta paheksunnasta ja kansan riveistä tulevasta palautteesta, joka pahimmillaan voi saada työntekijät työkyvyttömiksi. Leia Laineen tausta pitkän linjan sukupuolentutkijana ja hänen kollegoidensa harjoittama itsesensuuri medioita kohtaan ovat minulle läheisiä teemoja. Tutkijoiden ja sosiaalialan projektityöläisten perheeseen ja lapsiin kohdistuvat uhkaukset ovat monille se kohta, jossa ammatinvalintaa kyseenalaistetaan, tai jos työssä edelleen sinnitellään, tutkimustulosten jakamista saatetaan rajoittaa – tai tutkimus piilotetaan sellaisen kielen alle, jota keskivertotrolli ei ymmärrä. Leia Laine ei tässä esiinny mitään pelkäämättömänä sankarifeministinä, vaan hän on yksityishenkilönä varovainen ja äitinä ylisuojeleva.

Kirjan tapahtumat keskittyvät kohtalokkaaseen viikonloppuun, jolloin Leia esiintyy television talkshow’ssa projektinsa puhenaisena ja Viivi on lukion perinteisellä Ruotsin-risteilyllä. Kolmas avainhenkilö on oikeusministeri Tarmo  Häkkilä, jonka pullantuoksuista perheidylliä uhkaa mojova seksiskandaali. Takapiruna häärää nimetön ja kasvoton datavelho, lempinimeltään Land-o, mies, jolla on pääsy koko valtakunnan tietorekistereihin etukorttien ostostiedoista potilasrekistereihin. Tarmon hahmo on siinä mielessä onnistunut, ettei se suoranaisesti viittaa keneenkään tuntemaamme persupoliitikkoon, vaan on ovela kooste perussuomalaisia ja keskustalaisia manerismeja. Näin perussuomalaisuuden käsittelyssä yhteyden Pirjo Hassisen Populaan (2012), tosin Tarmon ja hänen avustajansa suhteen molemminpuolinen häikäilemättömyys oli tässä vielä astetta paksumpaa. Dekkariosastolla sekoitin kirjailijan Mari Pyyhyn ja vähän aikaa luulinkin lukevani saman kirjailijan teosta; hänen teoksessaan Paperiton (2015) käsiteltiin myös seksityötä, rasismia ja äärioikeistolaisuutta. Sudella psykologinen jännite ja tekninen taitavuus on laajempaa, mutta yhteiskunnallisesti molemmat kirjailijat ovat todella vakuuttavia kuvaajia.

Äidin ja tyttären suhteen kuvaus oli kirjan ainoa arkinen ankkuri, muuten kerronta oli täyttä high tech-toimintaa. Viivin anglismeja pursuava teinikieli menee nextille levelille verrattuna siihen, mitä itse kuulen Tampereella. Mutsin rageeminen on jo viime talven lumia, mutta sen ole aiemmin kuullut skeeristä  tai kriipistä tyypistä enkä akvartista tilanteesta. ”Neuvova äijä” oli loistokäännös termille mansplainer, kiitos siitä!

Olin läpi kirjan täpinöissäni ja vahvasti Leian puolella hänen hahmoonsa vahvasti samastuen. Kirjassa oli myös vahvoja naissivuhenkilöitä, kuten neuvokas ja särmikäs taksikuski sekä Tukholmassa asuva sairaanhoitaja Merja Laakosenpelto, johon Viivi luo hetkessä luottamuksellisen suhteen. Tarina oli sen verran dynaaminen, että näkisin sen mielelläni myös elokuvana tai tv-sarjana.

Helmet-haasteessa teos osuu kohtaan 32: ”kirja, jossa on myrsky”.

Ulkopuolisuuden eksistentialismi

Pikku jumalatRichard Wrightin Pikku jumalat (WSOY 1982, suom. Kai Kaila, alk. The Outsider ) julkaistiin Suomessa reippaalla kahdenkymmenenkahden vuoden viiveellä, mutta julkaistiin silti. Näitä 50-60-lukujen afroamerikkalaisia helmiä bongaa nykyään lähinnä kierrätyskoreista, mutta onneksi niistäkin – ehkä edelleen kaltaiseni marginaaliväki innostuu niistä.

Romaani on paikoitellen syvällinen eksistentiaalinen pohdinta rodullisesti ”merkityn” ihmisen mahdollisuudesta vapauteen, mutta enimmäkseen värikäs kavalkadi seksiä, väkivaltaa ja todellisuuspakoa. Teoksen ajankohta on vuosi 1950 eli sodanjälkeinen todellisuus, jossa ollaan vasta pääsemässä kommunistivainoihin ja jossa kansalaisoikeustaistelut ovat vasta iduillaan yksittäisten idealistien haaveissa.

Päähenkilö Cross on yrittänyt olla filosofian opiskelija Chicagon yliopistossa, mutta elämän materiaaliset realiteetit ovat pakottaneet hänet postimieheksi. Jouduttuaan kahden kostonhimoisen naisen loukkoon hän on lirissä: vaimo vaatii korkeita elatusmaksuja asianajajan kautta ja vasta 15-vuotias tyttöystävä on raskaana, vaatien myös omaa osuuttaan työmiehen vaatimattomasta potista, uhaten myös alaikäisen raiskaussyytöksellä, ellei mies suostu naimisiin.

Vaikka Crossilla on edistynyt akateeminen sanasto käytössään kuvaamaan maan rotuongelmaa (mutta ei työkaluja ratkaista sitä), hän on myös elinympäristönsä South Siden ghetton kasvatti, jossa ei pärjää puhumalla filosofisista ismeistä. Alkoholi ja prostituutio tuntuvat olevan välittömiä pakopaikkoja kaikkiin ongelmiin. Dominoivan ja yltiöuskonnollisen äidin kasvatusmetodi on tuottanut vastuuta pakenevan, sitoutumiskammoisen miehen, joka ei pysty nauttimaan naisten seurasta muuten kuin seksuaalisessa mielessä. Omituinen yhteensattuma mahdollistaa Crossin paon tunkkaisesta perhekuviostaan ja alkuperäisestä identiteetistään. Ensin hänestä tulee (epäonnistuneesti) memphisiläinen Humu-Charlie, sitten (onnistuneemmin) harlemilainen Lionel Lane. Identiteettivarkauden teema on herkullinen, sillä tässä osoitetaan, kuinka se paperilla toimivan yhteiskunnan piirissä oli aikanaan mahdollista.

Teos kuljettaa lukijan erikoiselle pakomatkalle Chicagosta New Yorkiin, jossa Crossista tulee miltei vastoin tahtoaan valkoisten kommunistien maskotti Greenwich Villagessa. Kommunistipariskunta Gil ja Eva haluavat mustan miehen alivuokralaisekseen osoittaakseen fasistishenkiselle vuokraisännälleen kaapin paikan. Crossille osoitetaan ennaltamäärätty paikka puolueessa, joka ei niinkään riipu miehen omasta tahdosta tai poliittisesta heräämisestä, vaan tottelemisesta ja alistumisesta. Cross suhtautuu kommunismiin epäilevästi eikä ehdi liittyä jäseneksi. Vallanhimoisia ”pikku jumalia” löytyy kaikista poliittisista leireistä, eikä auktoriteetteja karttava Cross näe muuta mahdollisuutta kuin heidän eliminointinsa.

Teoksen juoni on nopeatempoinen ja äärimmäisyyksiin tukeutuva. Suurin osa henkilöhahmoista, sekä mustista että valkoisista, on elämänsä ja valintojensa suhteen hajalla. Vakat löytävät kansiaan suttuisissa juottoloissa ja majataloissa ja kaikkialla soi raukea jazz, Crossin pelastuksen musiikki äidinvallan ankeasta ikeestä. Tunnelmat ovat vahvoja ja mukaansatempaavia ja sinänsä mitättömät sivuhenkilötkin, kuten Crossin satunnaiset naisystävät matkan varrella, ovat täysverisiä, tuntevia ihmisiä. Pelastavaksi enkeliksi nousee valkoihoinen taidemaalari-Eva, joka päätyy asumaan suojattinsa kanssa keskelle syvintä Harlemia ja näin rikkomaan yleisesti hyväksytyn roturajan.

Ihan klassista eksistentialistista kirjoittamista teksti ei ole (jos tätä vaikka verrattaisiin Camus’n Sivulliseen), sillä Wright käyttää paljon aikaa ja tupakkaa päähenkilönsä psykologiseen ymmärtämiseen, sen sijaan että näyttäisi tämän totaalisen vieraantumisen ihmisyyden lainalaisuuksista. Huolimatta tekemistään rikoksista Cross pysyy humaanina, melkein sympaattisena olentona, johon lukija voi samastua, vaikkei kaikki tekojen motiivit avautuisikaan. Teosta voi myös lukea rikosromaanina, sillä iso osa juonesta liittyy mystisten murhien tutkintaan ja poliisien rodullisiin ennakkoluuloihin.

Romaanin ajallinen ulottuvuus on kiehtova, sillä monimutkaiset tapahtumat tiivistyvät korkeintaan pariin viikkoon. Oikeastaan jännittävin tapahtuma liittyi talviyöhön Chicagossa, josta en onnistunut tässä tekemään juonipaljastusta. New Yorkin tapahtumat olivatkin tässä jollain tapaa ”tårta på tårta”, eli olisin hyvinkin voinut lukea kaksi erillistä kirjaa samaisesta Crossista. Kaiken kaikkiaan loistava aloitus kirjavuodelle 2015, ja samaa toivon kaikille blogini lukijoille!

Eukalyptustien etsivät

Mustat sydämetSeppo Jokisen uusimmasta, Mustista sydämistä (Crime Time, 2014) on kuulunut sellaista suitsutusta, että teokseen tarttuminen melkein pelotti: entä jos en ymmärräkään rakastetun komisario Koskisen maisemallista syrjähyppyä Australiaan? Takanani on kaksi ja puoli Jokis-dekkaria – vaikka aiemmat teokset ovat kolahtaneet, viimeisimmän dekkarin kesken jääminen johtuu teosten samanlaisuuden logiikasta tietyllä tasolla. Pidän kyllä Koskisesta hahmona ja monista hänen kollegoistaan, mutta tamperelaisten vähäosaisten ongelmat tuntuvat joskus melkein liian läheisiltä kaunokirjallisilta elämyksiltä.

Pelko oli turha, sillä teksti imi mukaansa ensi sivulta. Koskinen ja kumppanit matkaavat  juoksemaan Sydneyn maratonin – neljän hengen poliisitiimillä on hyvä draivi päällä ja aikomus olla kymmenen päivää rikoksista lomalla. Toisin käy jo maratonin aikana – puurtaessaan hikisiä kilometrejä Koskinen kuulee väkijoukosta suomenkielistä avunpyyntöä. Maratonin loppuviivalla hän vielä saa nuorelta suomalaiselta naiselta käteen lapun, jossa on avunpyytäjän yhteystiedot.

Päädytään australiansuomalaisten siirtolaisyhteisöön, joista jokunen jäsen on pesunkestäviä tamperelaisia. Auli-mummon tamperelainen sukulaistyttö Valpuri on kadonnut working holiday-keikallaan maan ääriin, ja muutenkin lähipiirissä on monenmoista hämärää. Maratonin selätettyään Koskinen päätyy ratkaisemaan monimutkaista huijausvyyhteä ympäri Australiaa rankkojen alkoholisoituneiden setämiesten opastamana. Mustat sydämet-nimi viittaa sisämaan kaivosten opaalilöydöksiin, joita Soppakala-niminen mies piilottaa asunnossaan syvimmässä sisämaan puskassa. Soppakalaa kuitenkin lähestyy Laila-niminen onnenonkija, hämeenlinnalainen identiteettivaras, joka lupaa myydä arvokkaat kivet Brisbanessa ja aloittaa uuden elämän uuden elättinsä kanssa.

Mustat sydämet avautuu ei pelkästään dekkarina, mutta monisyisenä australiansuomalaisten lähihistoriikkinä – tässä seurataan 1970-luvun alussa Suomesta muuttaneita yksinäisiä miehiä ja pariskuntia, ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajia, jotka vuoraavat saunojensa eteisiä tangolevyillä ja Seura-lehdillä. Erityisesti vanhojen poikien ja leskimiesten kohtalot koskettavat: monilla miehillä on vaikeuksia solmia suhteita ”kielisiin” ja suomalaisten naisten vähyys on johtanut yksinäisyyteen ja alkoholismiin. Jokinen kirjoittaa rehellistä työväenluokan historiaa rakennusmiehistä, ratatyöläisistä ja leipureista. Identiteettikysymykset ovat akuutisti pinnalla – suurimmalle osalle teoksen henkilöistä suomalaisuus on sitova kuulumisen kiinnike, kaukokaipuun ja nostalgian vahvistama. Siirtolaisten yhteisössä toimii hyväntahtoisuuden ja -uskoisuuden prinsiipit ja äärimmilleen korostunut rehellisyys, jota jopa Koskinen pitää suorasukaisuutena.

Teoksessa on Tampereelle sijoittuva sivujuoni, joka liittyy nuorten kotibileisiin ja katoamisiin. Tavallaan tässä eletään koko ajan kaksoistodellisuutta ja moni Australian-pään juonikin juontaa juurensa Tampereen tai lähiseutujen sylttytehtaisiin. Reaaliaikainen yhteys Sorilan kollegoihin, erityisesti komisario-Ullaan, muistuttaa lukijaa menneestä ja tulevasta. Koskisen romanssikuviot ovat kieltämättä edelleen kömpelöitä ja tumpeloita. Päähenkilön inhimillisyys näkyykin vahvimmin yksityiselämän koukeroissa. Lukijaa viritetään odottamaan mahdollista kuumaa työpaikkaromanssia seuraavassa osassa.

Siirtolaisuuden kuvauksen lisäksi pelkkä Australian luonnon ja kulttuurin kuvaus ihastutti. Erityisesti sisämaan perähikiä Lightning Ridge ihastutti ja herätti suurta matkakuumetta. Aboriginaalien laulupolkuja kohti tässä reissattiin kengurujen kansoittamilla eukalyptusteillä. Tämä oli paras Koskiseni toistaiseksi, ja suosittelen teosta myös muille kuin dekkarien ystäville vahvan historiallisen ja etnografisen otteen vuoksi.

 

Swedish mind, Finnish heart

VadelmavenePuffi1Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaista (2007) olen odottanut kauan – tiesin sen huumorin kiherryttävän minua. Tytär kävi äskettäin katsomassa sen draamaversion Tampereen teatterissa ja kehui esityksen maasta taivaaseen. Itse nautin viime vuonna Metsäjätistä, joka oli monessa suhteessa vakavampi romaani kuin tämä. Tässähän ilakoidaan kansallisuustransuuden teemalla, eli näytetään sellaisen ihmisen sielunelämää, joka kokee syntyneensä väärään maahan, väärille vanhemmille.

Itse olen varmasti ollut kansallisuustransu suurimman osan elämästäni, mutten ole ollut uskollinen millekään maalle tai kansalle. Polyamoriani on legendaarista: rakastun päätä pahkaa suunnilleen puoleen maista, joissa vierailen. Pisin rakkauden kohteeni on ollut Britannia; Irlanti, Intia ja Pakistan saavat kaikki perintöprinsessan tittelin. Harmittomia keski-iän hairahduksia ovat Italia ja Portugali (niille olen avoimesti uskoton). Oikeastaan odotan vielä lopullista hurahtamista. Tosin luulen, että loppuelämän rakkauteni ei liity mihinkään maahan tai kansallisvaltioon. Olen onnistunut viime aikoina pääsemään irti maihin liittyvistä fetisseistä. Vaikka Nousiaisen romaani on silkkaa parodiaa, on rivien välissä ainakin itselleni koskettavaa todellisuuspohjaa. Kukapa meistä mitättömien suopohjaisten paikkojen kasvateista ei olisi unelmoinut olevansa joku muu jossain sellaisessa paikassa, jossa ihmiset suhtautuvat luonnollisen empaattisesti toisiinsa ja osaavat muutenkin olla? Kuinka ihanaa olisi elää maassa, jossa lapset opetetaan vauvoista asti kunnioittamaan toisiaan ja keskustelemaan rakentavasti? (Mutta missä on se shangri-la? Kanadasta ehkä löysin tuollaista onnea, mutta Kanadaan en rakastunut.)

Oma suhteeni naapurimaahan on paljon leppoisampi kuin romaanin päähenkilön – minulla on ruotsalainen mieli, mutta suomalainen sydän. En pitkästyisi ruotsalaisissa työpalavereissa ja suhtaudun positiivisesti heidän terapiakulttuuriinsa. Viittaan tässä yhden lempilaulajani Morrisseyn biisiin ”Irish Blood, English Heart”. Morrissey irlantilaistaustaisena brittinä ei varmaan ole koskaan löytänyt paikkaansa kummassakaan yhteiskunnassa, mutta kokee Britannian helpompana paikkana olla himovegaani ja seksuaalisesti ambivalentti. Suomen ja Ruotsin suhteet esiintyvät suunnilleen samansuuntaisina. Suomessa ja Irlannissa on edelleen pubeja ja kahviloita, joissa ei tunnisteta tofua syötävänä elintarvikkeena ja joiden pöydissä  saman sukupuolen pariskuntiin viitataan ”toisneuvoisina”. Suomalaisuudessa ja irlantilaisuudessa on myös paljon enemmän kotikutoisuutta ja sosiaalista kömpelyyttä, joka johtuu kolonialismista, kroonisesta köyhyydestä ja nälänhädän muistoista. Vaikka rakastin Nousiaisen kertomusta, olisin halunnut teokseen lisää historiallista otetta.

Geeniperimäni on viimeaikaisen sukututkimuksen mukaan enemmän ruotsalainen kuin luulinkaan. Toinen lapseni on puoliksi skoonelainen ja on vielä minulta saanut suomenruotsalaisuuden rippeitä. Olen aina viihtynyt Ruotsissa ja ihaillut monia asioita heidän yhteiskunnastaan, mutta heidän kulttuurinsa ei kutsu hekumallisesti puoleensa. Siinä ei ole tarpeeksi tarttumapintaa. Suomessa en aina osaa erottaa yhteiskuntaa ja kulttuuria toisistaan, sillä meidän sosiaalidemokratiamme tuntuu edelleen päälleliimatulta. Harva sen syvällisempää oppia on sisäistänyt. Ruotsin keississä koen erottavani nämä kaksi epistemologisella tasolla. Ruotsissa kansakuntaa on melkein vuosisadan ajan enemmän tai vähemmän onnistuneesti kasvatettu kunnioittamaan kansankodin ideologiaa, jonka arvoihin on sisäsyntyisesti kuulunut suvaitsevaisuus. Suvaitsevaiset ruotsalaiset oppivat jo pienestä pitäen ottamaan erilaisten ihmisten tunteet ja toiveet huomioon julkisella, yhteiskunnallisella tasolla, mutta tämä ei välttämättä tarkoita, että näistä ihmisistä tulisi heidän parhaita ystäviään. NIMBY-ilmiö näyttäytyi tässä romaanissa karuna ja muuttumattomana. Jotain sukulaisuutta tässä kertomuksessa oli Solsidan-TV-sarjan kanssa, joka riepottelee ruotsalaista yhteiskuntaa vielä armottomammin ottein kuin Nousiainen.

Vadelmavenepakolaisen Mikko/Mikael pyrkii totaaliseen assimilaatioon identiteettivarkauden kautta. Hän tekee kaikkensa, ettei hänen suomalaisuutensa paljastu, mutta perustettuaan perheen valheiden systemaattinen ylläpito muuttuu hankalaksi. Jouduttuaan vankilaan hän lopulta oppii analysoimaan ruotsalaista yhteiskuntaa ja karsimaan sinisilmäistä palvontaansa. Vankilassa istuu enimmäkseen maahanmuuttajia, joksi Mikko vihdoin identifioituu, ruotsalaisen perheensä hylkäämänä. Lopulta hän saa haluamansa siirron suomalaiseen vankilaan, mahdollisesti jopa Niuvanniemen vankimielisairaalaan. Vakavammalla tasolla romaani onkin oiva sukellus psykopaatin sielunelämään – sillä kaikessa liikuttavuudessaan Mikko Virtanen on harhainen skitsofreenikko. Teoksen lopussa hän alkaa tiedostaa sairautensa ja mahdollisesti löytää avaimen parantumiseen.