Igbomaan neljä veljestä

kalamiehetKaikki paha juontaa juurensa siitä, että pojat karkaavat kalaan. Poikien kalastus on potentiaalisesti demoninen ilmiö, sillä joen varrella vaanii kylähulluja. Mielenvikaisuus voi tarttua, eikä köyhässä maassa ole säädetty hullujen pakkohoitolakia. Hullut ovat kirjaimellisesti heitteillä ja vaanivat lapsia turuilla ja toreilla. Siksi kunnon pojat pysyvät iltaisin kotona lukemassa läksyjä ja Raamattua.

Näillä premisseillä alkaa nigerialaisen Chigozie Ibioman romaani Kalamiehet (Atena, suom. Heli Naski), joka sijoittuu 1990-luvulle. Romaani kertoo Agwun keskiluokkaisesta perheestä, jonka isä joutuu Nigerian pankin matkatöihin maan pohjoisosaan. Perheen turvallisuuden vuoksi äiti ja lapset jäävät kotikonnuilleen ja isä käy kotona vain joka toinen viikonloppu. Äidin auktoriteetti poikien kasvattajana ei isän poissaollessa ole vakaalla pohjalla, vaan pojat saavat liikaa vapautta. Veljiä on viisi, mutta heistä nuorin on tarinassa pienemmässä roolissa. Kertojana on perheen kolmanneksi nuorin lapsi Benjamin, joka tarinan alussa on noin kymmenvuotias. Isoveljet Ikenna, Bojanonimeokpu ja Obembe lähestyvät jo teini-ikää.

igbo-maskIsällä on suuret suunnitelmat poikiensa suhteen. Hän on jo pitkään aikonut lähettää heidät opiskelemaan Kanadaan, ja suunnitelma etenee jo passien ja viisumien haun tasolle. Maastamuutto on ainoa toivon kipinä, sillä paikalliset koulut ovat läpikotaisin korruptoituneita. Maassa on poliittista kuohuntaa sotilashallituksen aikana, ja vanhemmat kannattavat ”edistyksellistä”, sosiaalidemokraattista MPI-puoluetta. Pojat ovat jopa saaneet rahoitusta opintoihinsa paikalliselta poliitikolta, ja kotia koristaa lahjaksi saatu MPI-kalenteri, josta kaikki ovat ylpeitä. Politiikka ja uskonto kulkevat käsi kädessä perheen arjessa. Perhe vaikuttaa katoliselta, mutta samalla heillä käy valkoihoinen helluntailainen pastori Collins rukoilemassa sen puolesta, että pojat pääsisivät eroon kalastushulluudestaan.

Joenvarren tapahtumat kääntyvät koomisista traagisiksi, kun kylähullu Abulu saa henkisen otteen veljeksistä. Poikia Abulun eläimellinen seksuaalisuus, jätteiden syönti ja huhut miehen insestisestä perheestä kiehtovat, vaikka heitä on kielletty olemasta tekemisissä tämän kanssa. Teosta voikin lukea puheenvuorona länsiafrikkalaisista käsityksistä mielenterveydestä. Nigeriassa on jo 1990-luvulla olemassa modernia mielisairaanhoitoa, mutta sairaalaan joutuminen on suuri tabu. Poikien äiti joutuu huolistaan sekopäistyttyä mielisairaalaan useamman kerran. Isä ei kuitenkaan hylkää vaimoaan, vaan palaa kotiin ja perustaa kirjakaupan.

Teos on kauttaaltaan ruumiillinen. Eritteiden määrä lähenee jo Jouko Turkan tulkintaa Seitsemästä veljeksestä. Eläinvertauksilla on suuri rooli lukujen jäsennyksessä, mutta Ibioma ei sorru käyttämään afrikkalaisista eläimistä yleisimpiä, vaan kirjassa seikkailevat enemmän linnut ja hyönteiset. Kaloista, kalalajeista ja kalastamisen käytännöistä olisin halunnut lukea enemmänkin, mutta Ibioma jättää kalateemansa mystisen salaverhon taa, kiellettyyn maailmaan, joka pidetään vanhemmilta piilossa.

Tunnen jonkun verran nigerialaisia, jotka ovat kertoneet minulle maansa ekokatastrofista – kuivuvista joista, veden saastumisesta öljyllä. Poikien kalastusharrastus voi tuntua jopa nostalgiselta, sillä suurella todennäköisyydellä kaupungeissa asuvat nigerialaislapset nykyään tietävät paljon vähemmän kalan pyynnistä kuin edelliset sukupolvet. Tässäkin teoksessa Akuren kaupunki kasvaa ja kehittyy niin, että kuusi vuotta vankilassa virunut Benjamin ei enää tunnista kaupunkiaan samaksi sinne palatessaan. Kun poikia epäillään rikoksista, osa karkaa suvun kotikylään Igbomaahan, ”puskaan”,  jonnekin Umuahian taa, jonne virkavalta ei helposti eksy.

Olen tyytyväinen siitä, etten lukenut kirjailijan saatesanoja enkä muiden kirjoittamia arvioita ennen teoksen lukemista. Luin kirjaa pienempänä tarinana kuin miksi se on tarkoitettu. Kansallisella tasolla luettuna se laajenee kuvaukseksi neljästä heimosta, joiden yhteiselo on käytännössä mahdotonta – niin eriävät he ovat kulttuurisesti ja uskonnollisesti. Vaikka Abulun hahmo on viihdyttäväkin kaikessa kauheudessaan, hänen hahmonsa on myös kolonialismin metafora. Vain joku täysin pähkähullu britti saattoi keksiä Nigerian, samaan aikaan kun alueen heimoilla oli omia itsenäisyysajatuksiaan. Teos on myös tribuutti Chinua Acheben klassikkoteokselle Things Fall Apart (josta myös on ilmestynyt suomennos, Kaikki hajoaa), vaikka tyylillisesti se ei onneksi imitoi Achebea.

obierikaMainittakoon, että minulla kesti 10 vuotta lukea Things Fall Apart. En yksinkertaisesti nuorempana jaksanut lukea pitkäpiimäisiä maalaiselämän kuvauksia, olivatpa ne Suomesta tai Nigeriasta. Achebe on ollut minulle vaikea kirjailija, kun taas olen pitänyt Wole Soyinkan teoksista kuin hullu puurosta. Kalamiehet taas tuntui teoksena asteen ”vaikeampana”/taiteellisempana kuin esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien teokset. Erityisen paljon pidin igbon kielen runsaasta viljelystä – näin runsasta omakielisyyttä näkee harvoin afrikkalaisissa englanninkielisissä romaaneissa. Asioita ja ilmiöitä ei myöskään selitetty liikaa ulkomaiselle lukijalle, vaan lukija sai tehdä omaa käännöstyötään melko reippaasti.

Kirja jätti minut nälkäiseksi ja vähän säikähtäneeksi. Perheen tragedia lähestyi jo kauhutarinaa, vaikka sen jäsenille ei tapahdukaan erityisen yliluonnollisia asioita. Onneksi Ibioma maustoi tarinaansa myös popkulttuurilla ja jalkapallolla, muuten lukukokemus olisi ollut liian rankka.

Joudun (tai pääsen) luultavasti lukemaan tämän myös englanniksi, vaikka suomennos tuntuikin saumattomalta. Tämä on kirja, jonka haluaisin omistaa, sillä Afrikka-hyllyni ei ole aikoihin saanut uusia lisäyksiä. Yksi kirjavuoden yllättävimpiä helmiä tämä oli – vahvasti kerrottu, klassinen, rajoja rikkova ja kummallisen kodikas.

 

Lagosin vale-Elviksen eeppinen matka

GracelandNigerialais-amerikkalainen Chris Abani (s. 1966) teki kansainvälisen debyytin romaanillaan GraceLand (Farrar, Strauss and Giroux, 2004), vaikka olikin ennen sitä kirjoittanut monipuolisesti kotimaassaan Nigeriassa ja Britanniassa. Abani on tullut tunnetuksi turvapaikanhakijakirjailijana, jonka todistukset Nigerian vankiloiden kauheuksista ovat vakuuttaneet PEN-kirjailijaseuran aktivistit. Abanin taustaa Nigeriassa paremmin tuntevat ovat kuitenkin pyrkineet osoittamaan hänen vankilasaagansa puhtaaksi fiktioksi. Tämän blogikirjoituksen tarkoituksena ei kuitenkaan ole sekaantua sekavaan keissiin, jonka käsittelevällä ”totuuskomissiolla” ei silläkään välttämättä ole puhtaat jauhot pussissa. Kirjoitan romaanista, johon pääsin sisälle kymmenen vuoden hätäisten yritysten jälkeen – romaanista, joka taisi hankkimisvaiheessa olla minulle liian vaikea kielellisesti ja kulttuurisesti.

Tällä välillä olen tutustunut Nigeriaan kavereiden, kirjojen ja luokattoman huonojen leffojen välityksellä – siis nojatuolimatkailijana, mutta innokkaana sellaisena. Nyt olen ylpeä siitä, että voin jo tarttua marginaalisempaankin nigerialaiseen kirjaan ymmärryksellä.

GraceLand kertoo kuusitoistavuotiaasta koulupudokkaasta Elviksestä, joka tienaa ruokarahaa itselleen viihdyttämällä ulkomaalaisia turisteja Lagosin uimarannoilla Elvis-impersonaationa. Elvis on tullut Lagosiin Igbomaan maaseudulta katkeran ja alkoholisoituneen isänsä kanssa. Äiti on kuollut rintasyöpään ja Elvis on pariskunnan ainoa lapsi. Repussaan Elvis kantaa äidin muistikirjaa, johon on kirjattu ruokareseptejä, yrttiparannusohjeita ja kolapähkinärituaaliin liittyviä yksityiskohtia. Muistikirja pitää pojan tolkuissaan, muistutuksena siitä, että hän on muualta kotoisin kuin kurjuuden keskeltä. Kotonaan slummissa Elvis ei saa edes ruokaa, sillä isän uusi vaimoke ei suostu ruokkimaan lasta miehen edellisestä avioliitosta. Pääasiallisesti poika elää kaduilla, rannoilla ja klubeissa – katu on hänen yliopistonsa, kerjäläiset professoreja.

Elviksen vanhemmat eivät kuitenkaan ole aina olleet köyhiä – kirjassa on takaumia kultaiselle 70-luvulle, jolloin äiti toimi opettajana, isä poliitikkona ja koulutarkastajana ja perheessä oli jopa palvelijoita. Elvis on tottunut lukemaan laadukasta kaunokirjallisuutta ja kuuntelemaan omia LP-levyjä. Hän on hyvin kasvatettu ja analyyttisesti maailmaan suhtautuva toisinajattelija, joka mieluummin harjoittelee tanssiliikkeitään kuin hukkaa aikaa köyhien koulussa. Kun hän tapaa nuoren tätinsä Felician tämän lähtiessä miehelään Las Vegasiin hän tietää mahdollisuutensa tulleen. Tädin uusi asuinpaikka tuntuu vahvalta enteeltä. Elvis alkaa työstää maastamuuton mahdollisuutta, mutta tie maasta pois ei ole ruusuinen.

Tässä kruisaillaan tolkuttomasti moottoripyörällä yhdessä maailman kaoottisimmassa liikennekulttuurissa, myydään huumeita ja opetellaan elämän totuuksia pornoleffoista. Isällään Sundaylla ei ole enää mitään otetta poikaansa, ei varsinkaan sen jälkeen, kun kuulee setänsä harjoittamasta seksuaalisesta väkivallasta suvun lapsiin. Romaanissa käsitellään kuolemanvakavia teemoja ilkikurisesti, jopa karnivalistisesti. Abani tarjoaa perhesaagan lisäksi mojovan annoksen highlife-musiikkia ja pidgin-kielen oppitunteja. Teos pohjautuu pitkiin dialogeihin, joista suuri osa käydään pidginiksi. Tämä lienee syy, miksi en saanut romaania luettua aiemmin, enkä nytkään luultavasti ymmärtänyt sanailusta kaikkea.

Maskuliinisuuden kuvauksena teos on monipuolisen ambivalentti: tässä käsitellään Elviksen saamaa tyydytystä meikkaamisesta ja pukeutumisleikeistä, ympäröivän yhteiskunnan homofobiaa, rikkaiden naisten tapaa ostaa seuralaisia baareissa ja edellämainitsemaani insestiä. Elvis ei kuusitoistavuotiaana ole vielä täysin kärryillä omasta seksuaalisuudestaan, mutta tyypillisen heteronormatiiviselta ei hänen mielikuvituksensa vaikuta. Loppupeleissä seksuaalisuus on Lagosin katuelämässä kuitenkin puhdas kauppatavara, johon ei liity kehittynyttä käsitettä nautinnosta.

Teos on ovela saaga Nigerian poliittisesta historiasta ja maan putoamisesta korruption ja köyhien jatkuvan kurjistumisen oravanpyörään. Tässä esitetään syvällisiä poliittisia kysymyksiä pinnalta katsottuna viihteellisessä muodossa, mutta viihdekirjaksi teosta ei voi kutsua. Abani nimittäin esittelee tässä igbokulttuurin kosmologiaa, kansankulttuuria ja ainakin sadan vuoden historiaa brittien palvelijoina, näyttäen kolonisaation syvät haavat yhtä lailla kuin globaalin kauppapolitiikan sudenkuopat. Verrattuna esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien proosaan Abani on vihaisempi ja katuviisaampi. Viime aikoina lukemistani afrikkalaisista romaanikirjailijoista Abania lähin sielunkumppani olisi ehkä zimbabwelainen NoViolet Bulawayo teoksellaan Me tarvitaan uudet nimet (Gummerus, 2014). Tässä nuoren pojan näkökulma on ehkä asteen anteeksiantavampi ja iloluontoisempi kuin Bulawayolla, joka kuvaa muutamaa vuotta nuorempia lapsia.

Teos on jäänyt vähälle huomiolle Yhdysvaltojen ulkopuolella, johtuen ehkä siitä, ettei Abani vaikuta mediaseksikkäältä itsensä markkinoijana. Tämän romaanin jälkeen mies on keskittynyt runouteen ja luovan kirjoittamisen opetukseen. Ylipäänsä tuntuu siltä, että afrikkalaisessa kirjallisuudessa on nyt naisten vuoro – ainakaan Suomessa lukemiani afrikkalaisia mieskirjailijoita ei tunneta lainkaan, kun taas naisten kirjoittamia menestysromaaneja saa jopa Prisman hyllyltä. Tämä teos auttaa lukijaa ymmärtämään Nigerian populaarikulttuuria ja katuelämää aivan eri tavalla kuin menestyneempien siskojen muuten charmantit teokset.

Afrikkalaisen skifin pioneeri

KabuKabu-500Nigerlalais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin nuorille aikuisille suunnatut skifi-teokset ovat odottaneet lukijaansa kirjahyllyssäni kauan; jostain syystä en ole päässyt sisään niiden maailmaan. Päätin aloittaa Nnedi-haasteeni hänen tuoreesta aikuisille suunnatusta novellikokoelmasta Kabu Kabu (2013).

Novellikokoelman nimi tarkoittaa pimeää nigerialaista taksia, jollaiseen hyppääminen on aina omanlaisensa riski. Sen niminen novelli (kirjoitettu yhdessä Alan Dean Fosterin kanssa) kertoo chicagolaisesta asianajajasta, joka myöhästyy lennoltaan matkalla sisarensa häihin Igbomaahan. Siinä igbo-heimoon kuuluva pimeä taksikuski keksii luovan keinon saada asiakkaansa häihin ajoissa. Taksikuski ottaa heimolleen ominaisen setämäisen asenteen ja tytöttelee asiakastaan, vaikka tämä muistuttaa kuskia korkeasta koulutuksestaan. Vanhemman miehen ja nuoremman naisen välinen valtataistelu ei ota loppuakseen maagisen matkan aikana, mutta perille päästyään kuski ei pyydä aikamatkalisää.

Keitä sitten igbot ovat? He ovat Nigerian toiseksi suurin heimo (18%), joka kääntyi pian kolonialismin tultua kristinuskoon ja omaksui uskon länsimaiseen koulutukseen ja yritteliäisyyteen. Igboja pidetään taitavina kauppiaina, pankkiireina ja rahanlainaajina; jotkut jopa kutsuvat heitä ”Afrikan juutalaisiksi”. Kristillisen elämäntavan he ovat ottaneet kirjaimellisemmin kuin naapurinsa yorubat; esimerkiksi pukeutumisen suhteen igbonaisen tunnistaa siitä, että hän käyttää kahta rapa-kangasta peitoten koko kroppansa, kun yoruba-naisille riittää yksi kangas. Toisin sanoen he ovat pilkunnussijoita.

Valitettavasti näinä päivinä businesstaju on johtanut igbojen ajautumisen nettihuijausalalle, 419-kirjeiden kirjoittajiksi. Verrattuna yoruboihin, igbot ovat ehkä nurkkakuntaisempia, itsepäisempiä oman kulttuurinsa säilyttämisestä ja ylpeitä maalaisista juuristaan. Yoruba-kulttuuri on ollut jo vuosisatoja urbaanimpaa ja kosmopoliittisempaa. Itse tunnen ihmisiä molemmista heimoista ja luonnehtisin kulttuurieroja merkittäviksi. Koen olevani lähempänä yoruba-kulttuurin arvomaailmaa, kun taas igbokulttuurissa on paljon samaa suomalaisen maakunta-ajattelun kanssa. Igbot ymmärtävät täysin, mitä kotiinpäin vetäminen tarkoittaa (täkäläiset igboystäväni komppaavat poliittisesti Keskustaa ja Perussuomalaisia, heille maahanmuuttokriittisyys ei ole ongelma). Yoruba-heimon parissa taas on enemmän arvostettu kansainvälisiä suhteita ja yksilöllistä menestystä. Valitettavasti Igbomaa on jäänyt kansallisessa kehityksessä periferiaksi, mikä on epäsuhtaista ottaen huomioon heimon koon, koulutustason ja kyvykkyyden. Kuka tahansa Biafran sotaan vähänkin perehtynyt voi nopeasti päätellä, millaisista epäoikeudenmukaisuuksista heimo on kärsinyt itsenäisen Nigerian aikana. Maa saattaa hajota kahteen tai kolmeen osaan lähivuosina etnisten, uskonnollisten ja kulttuuristen ristiriitojen vuoksi. Myös Okoraforin novellit peilaavat näitä jännitteitä.

Kokoelmassa on useampi tarina naisista ja tytöistä, jotka kasvavat igbokulttuurissa erilaisina, tietoisina henkisistä lahjoistaan ja niistä johtuvista rajoitteista – levitoiva nainen ei ole ykköskastin morsianmateriaalia. Okorafor matkustaa tarinoissaan sujuvasti nykypäivän, tulevaisuuden ja lähimenneisyyden välillä. Kulttuurisesti kiinnostavimpia ovat tarinat, joissa vieraillaan igbokulttuurin vanhoissa perinteissä – ajassa, jolloin kaikki kynnelle kykenevät perheet lähettivät teini-ikäiset tyttärensä lihotusmajaan ympärileikattaviksi ja syötettäviksi kaloripitoisilla ruoilla. Norminaiseuteen sopimattomat henkiolennot taas saivat pysyä leikkaamattomina ja laihoina. Nnedin oudot naishahmot ovatkin rastapäisiä luonnonlääkityksestä kiinnostuneita marginaaliolentoja, joita usein syytetään noituudesta. Nnedin lähestymistapa afrikkalaiseen naiseuteen tuntuu radikaalifeministiseltä, yhdistettynä ekologiaan ja ei-kristilliseen henkisyyteen. Nnedin feminismi ei ole tyypillistä länsimaista tasa-arvoajattelua, mutta monissa novelleissa tunnetila on käsinkosketeltavan aggressiivinen ja afrikkalaista patriarkaattia sisältäpäin purkava.

Skifi-novelleiksi Okoraforin tekstit ovat poliittisesti kantaaottavia; esimerkiksi tarinassa ”Spider the Artist” kommentoidaan rankalla kädellä Nigerin delta-alueen ekokatastrofia, globaalia ryöstöviljelymentaliteettia ja tuhojen aiheuttamaa epätoivoa, alkoholismia ja perheväkivaltaa, johon poliittisesti tietoiset aktivistimiehetkin syyllistyvät. Öljykenttiä vartioivat amerikkalaisten kloonaamat zombiet, jotka surmaavat kenen tahansa, joka yrittää varastaa öljyä maanpäällisistä putkista.

Kiinnostavaa myös on, että molemmat Hanna Pylväinen (ks. edellinen arvio tässä blogissa) ja Nnedi Okorafor ovat siirtolaiskirjailijoita Keskilännestä – Nnedi Cincinnatista ja Hanna Detroitista. Myös Nnedi Okorafor kirjoittaa osassa tarinoista kahden kulttuurin törmäyskursseista, erityisesti Amerikassa kasvaneiden keskiluokkaisten perheiden vesojen kokemista kulttuurishokeista lomilla vanhempien kotikylissä. Koin äärimmäistä sympatiaa lukiessani tarinaa kahdesta siskosta (”The House of Deformities”), joille nigerialaisissa vessoissa käynti on omanlaisensa kauhugalleria.

Nnedi Okoraforin tekstit  ovat vaikeammin avautuvia kuin esimerkiksi ikätoverinsa, myös igbo-taustaisen Chimamanda Ngozi Adichien, mutta selätettyään muutamat kulttuurisen käännöksen ongelmat lukijaa odottaa palkinto. Okorafor kun onnistuu kirjoittamaan nigerialaisen yhteiskunnan kipeimmistä ongelmakohdista syyllistymättä moralisoivaan saarnaamiseen. Ei Adichiekaan saarnaa, mutta hänen tekstinsä tuntuvat Okofaforiin verrattuna hieman sovinnaisilta tai myötävirtaan valtavirtakulttuurissa uivilta. Okorafor tarjoaa lukijoilleen oudompia makupaloja Länsi-Afrikasta, erityisesti myyttien ja legendojen postmoderneja uudelleentulkintoja, jotka saavat ennalta-arvaamattomia nyansseja Afrikan high tech-lähitulevaisuudessa.

Muista afrikkalaistaustaisista skifi-kirjoittajista en ole vielä tietoinen, mutta otan lukuvinkkejä innolla vastaan.