Sukusalaisuuksien siivillä

Teos: Peter Godwin: When the Crocodile Eats the Sun (Back Bay Books, 2006)

Äänikirjan lukija: Peter Godwin

Viikonloppuna kuuntelemani Peter Godwinin (s.1957) lapsuusmuistelma Rhodesiasta jäi vaivaamaan sen verran voimallisesti, että minun oli pakko selvittää, mitä kirjailijan perheelle tapahtui sen jälkeen, kun maasta tuli Zimbabwe.

Peter on toiminut suurimman osan aikuisiästään New Yorkista käsin, ja työskennellyt siellä mm. Pen Internationalin puheenjohtajana. Hänen siskonsa Georgina yritti aikansa toimia toimittajana Zimbabwen medioissa, mutta sai lopulta porttikiellon koko maahan. Tämä vaikeutti perheen elämää, ja vieritti huoltovastuun kokonaan Peterille. Ikääntyneet vanhemmat päättivät jäädä asumaan Harareen siitä huolimatta, ettei maa pystynyt maksamaan vanhuksille kunnollista eläkettä.

Teoksen juoni liittyy lähes kokonaan ylirajaisiin huoltosuhteisiin ja terveydenhuoltoon maassa, jonka yhteiskunta on muuttumassa kleptokratiaksi. Kirjailijan äiti työskentelee lääkärinä vielä yli 70-vuotiaana, osittain hyvästä tahdosta ja osittain siksi, että hänelle on tiedossa n. 40 vuoden uran jälkeen vain 5 dollarin eläke. Hänen isänsä ei pysty enää käymään töissä, mutta hän on onnekas, koska hän on onnistunut keräämään itselleen nuoruudessa n. 60 dollarin eläkkeen Britanniasta. Vanhempien talous on äärimmäisen niukkaa, vaikka he asuvat kaupungin eliittialueella.

Peterin isä tekee kuolemaa vuosikausia, ja vaatisi jonkun kotiin hoitajaksi, mutta luotettavaa henkilöä on vaikea löytää. Vanhusten heitteillejättö on maassa yleistä niin valkoisten kuin mustien parissa. Monilla lapset asuvat toisella mantereella, eikä vanhuspalveluja ole nimeksikään. Välillä Peter asuu Kapkaupungissa, ja tekee sieltä huoltoreissuja Zimbabween. Perustettuaan perheen tämä ei ole enää mahdollista.

Tarinan erikoisin juonenkäänne liittyy Peterin isän sukutaustaan, eli vasta kuoleman porteilla tämä alkaa nihkeästi avautua juutalaisista juuristaan. Isä George onkin alun perin ollut varsovalainen Kazimiercz, joka lähetettiin ennen sotaa kesäleirille Lontooseen. Tuolta hän ei palannutkaan kotiin, ja sillä välillä koko muu perhe oli viety Auschwitziin. Vaikenemista tästä taustasta isä selitti turvallisuussyillä, mutta se tuntui melko kaukaa haetulta sen jälkeen, kun pariskunta oli muuttanut Afrikkaan.

Juutalaisuuden identiteettitarina jää lopulta aika ohueksi, koska tämän perheen arki Hararessa on niin täynnä huolia. Poliittista analyysia Mugaben kleptokratiasta teokseen mahtuu enemmän kuin sukutarinointia, ja se on syystäkin vihaista.

Kirjan nimi viittaa tietysti diktaattoriin itseensä, jota kansa kutsui välillä tuttavallisesti Bobiksi, välillä krokotiiliksi. Krokotiilitarinoiden kautta kansalla on ollut mahdollisuus käsitellä Mugabeen liittyvää ahdistusta luovemmin keinoin.

Yleisellä tasolla kirja kertoo maasta, jonka väestörakenne on täysin vääristynyt HIV/AIDS:in ja maastamuuton vuoksi. Työikäisten aikuisten määrä on siellä yhtäkkiä kaventunut, mutta huolimatta tästä työttömyys huitelee jossain 90%:ssa (virallisesti). Ihmiset elävät epämääräisellä kaupustelulla, ja jos joku onnistuu pääsemään vallan kahvaan, se merkitsee automaattisesti sitä, että töitä on järjestettävä koko suvulle.

Tämä on sen tyyppinen kirja, jota en olisi ehkä ymmärtänyt sen julkaisuvuonna, niin hatarat ovat tietoni olleet Rhodesia/Zimbabwen historiasta. Godwinin muistelmissa käydään enemmän läpi valtiollisia tapahtumia kuin Alexandra Fullerin, joka kirjoittaa yksityisemmästä näkökulmasta. Olennainen ero näiden kahden kirjailijan saagan välillä on siinä, että Godwin säilyttää vahvan siteen Zimbabween, kun taas Fullerin tarinat ovat aidosti monipaikkaisia. Kirjailijoiden lapsuuden saagat asettuvat kuitenkin samalle alueelle, mutta heillä on kymmenen vuoden ikäero.

Tämä teos oli monella tapaa rikkaampi kuin Godwinin lapsuuden muistelma. Molempiin kirjoihin mahtuu dramaattisia käänteitä, väkivaltaa ja angstia, mutta tämän teoksen kautta opin enemmän maan lähihistoriasta. Ilmeisesti olen jo lukenut sen verran Rhodesiasta, että 60-70-lukujen tarina tuntui tutummalta.

Luin näitä kirjoja oman fiktion kirjoittamisen taustatöinä, vaikka kirjani ei varsinaisesti sijoitu Zimbabween. Mutta Zimbabwen tapahtumat vaikuttavat päähenkilön elämään, vaikka hän ei ole koskaan käynyt siellä.

Dekkarikaloja tarinoiden meressä

Teos: Elly Griffiths: Murhan käsikirjoitus (Tammi, 2023)

Suomennos: Riina Vaakko

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Viime vuonna korkkasin ensimmäisen teoksen Elly Griffithsiltä, ja nyt on toisen Harbinder Kaur-dekkarin vuoro. Tämä sarja sijoittuu Brightonin seudulle Sussexiin, ja toisessa osassa pyöritään Shorehamissa, joka on pienempi rantakaupunki Brightonin kupeessa.

Rikoskomisario Harbinder Kaur asuu edelleen iäkkäiden vanhempiensa kanssa synnyinkodissaan, eivätkä porukat edelleenkään tiedä hänen lesboudestaan. Sikhiyhteisön uteliaat tädit käyvät ajoittain tiedustelemassa Harbinderin naima-aikeista, mutta vanhemmat näyttävät hyväksyneen tyttärensä haluttomuuden perustaa perhettä. Poliisivoimissa hänen suuntautumisensa on yleistä tietoa, ja välillä kollegat vitsailevat hänen moninkertaisesta marginaalisuudestaan.

Tässä osassa kuolema korjaa 90-vuotiaan leskirouva Peggy Smithin Seaview Courtin senioritalossa. Peggyn kuolema sydänkohtaukseen ei ensin kuulosta kovin epäluonnolliselta, mutta naisen lähipiirissä herää epäilys mahdollisesta murhasta, kun hänen laajasta kirjastostaan löytyy uhkailevia kirjelappuja.

Miksi siis Peggyn pojalla Nigelilla on niin kiire päästä eroon äitinsä kirjoista?

Peggy Smith osoittautuu murhakonsultiksi, joka on neuvonut dekkarikirjailijoita juonen kehittelyssä. Hänellä on ollut useita asiakkaita, joista jotkut ovat menestyneet urallaan paremmin kuin toiset. Mahdollista murhaajaa etsitään dekkarikirjailijoiden joukosta, koska kustannusmaailmassa on tuulista, ja kirjoittamisen tiedetään herättävän joissakin myrkyllistä kilpailuviettiä.

Peggyn kuolleena löytänyt ukrainalainen kotiavustaja Natalka on toinen kirjan avainhahmo, joka avaa hoivatyön halpuuttamisen todellisuutta. Care for You-yhtiö palkkaa lähinnä itäeurooppalaisia avustajia nollasopimuksella.

Teos on kirjoitettu ennen Ukrainan sodan alkua, mutta tuntuu sodanaikaisessa todellisuudessa enemmän ajankohtaiselta. Natalka on kotoisin Donetskista, ja hänen veljensä on kadonnut mystisissä olosuhteissa. Vapaa-aikanaan hän harrastaa bitcoinien lohkomista, sillä hänen aikeenaan on sijoittaa joku päivä suuri summa kotimaan jälleenrakentamiseen. Samaan aikaan hän pelkää Ukrainan mafiaa, sillä hän uskoo, että valkoinen auto seuraa häntä hänen arjessaan.

Brightonin seudun lisäksi teoksessa seikkaillaan Skotlannissa, jonne Peggyn ystävät matkustavat dekkarifestivaaleille. He harrastavat salapoliisin hommia matalalla profiililla, mutta raportoivat löydöksistään Harbinderille. Travelodge-hotelli tuntuu mitäänsanomattomalta majapaikalta, mutta se osoittautuukin kohtalokkaaksi mestaksi vähemmän kuuluisille kirjailijoille.

Itä-Eurooppa-kytkökset aukenevat tässä tarinassa varsin verkkaisesti, ja muutenkin teoksen tempo on viipyilevä. Nautin kyllä kerronnasta, mutta juuri nyt, kun olen lukenut niin monia kirjoja Ukrainasta ja Venäjästä, koin varsinkin teoksen Itä-Eurooppa-ulottuvuuden hieman laimeaksi.

Toinen asia, joka hieman ärsytti, oli keskeisten hahmojen ylikorostunut tietoisuus etnisyydestä ja sukupuolisesta suuntautumisesta. Mutta jatkan silti sarjan seuraamista, koska haluan tietää lisää sikhikulttuurista, ja vaikka sekään ei ole tässä sarjassa keskiössä, siitä lukija saa kuitenkin kiinnostavia välähdyksiä keittiön kautta.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 8: ”Kirja kertoo pienestä kaupungista.”

Voimavarakeskeistä pedagogiikkaa

Teos: Tommi Kinnunen: Pimeät kuut (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Sodan jälkeisessä Suomessa varsinkin syrjäseuduilla koettiin kouluissa työvoimapulaa, kun osa opettajista oli joko kaatunut, vammautunut tai menettänyt järkensä rintamalla. Vielä 1940-luvun lopulla ei koettu oppilasmäärien suurta lisääntymistä, mutta osa kouluista joutui toimimaan kiertokouluina tai noudattamaan supistettua opetusohjelmaa niin, että lapset joutuivat opiskelemaan suuren osan lukuvuodesta kotona.

Tällaiseen kontekstiin on Tommi Kinnunen luonut uusimman romaaninsa maailman. Se sijoittuu Posiolle, syrjäiseen Niemen kylään aivan Neuvostoliiton rajalle, jonne vielä 1940-luvulla ei kulje teitäkään. Niemen koululle etsitään uutta opettajaa, ja paikan nappaa jo eläkeikää lähestyvä Elna Suorajärvi.

Niemen kylässä koulua käydään ankeassa parakissa, jonka toisessa huoneessa on Elsan koruton asumus. Kylätoimikunnalla on uuden koulun rakennushanke tulilla, mutta se ei ehdi valmistua Elnan palvelusvuodeksi. Porin Matti on parakin ainoa lämmön lähde, eikä Elna jaksaisi lähteä leipomaan naapureiden luo. Kylällä ainoa ulkopuolinen virike on lestadiolaiset seurat. Sinne Elna on naapurien toimesta tervetullut, mutta hän yrittää vältellä näitä kutsuja.

Elna on toiminut kansakoulun opettajana ympäri Suomea. Hänen työhistoriansa on nälkävuoden mittainen ja repaleinen. Yhdessä koulussa hän on viihtynyt jopa vuosikymmenen, mutta enimmäkseen hänen osakseen on langennut jatkuva kiertolaisen rooli. Epävirallisesti hänellä on myös vaikean työntekijän maine, sillä hän on arvonsa tunteva eikä suostu tekemään kaikkea, mitä häneltä vaaditaan. Posio on hänen synnyinpitäjänsä, mutta suhde elossa oleviin sukulaisiin on myös hankala. Salli-sisko ei enää halua katsoa Elnaa kattonsa alla.

Elnaa vaivaa krooninen lihassairaus, joka tekee hänestä ajoittain lähes liikuntakyvyttömän. Näin ollen hänen on välillä opetettava makuuasennosta. Tästä huolimatta hänen on jatkettava opettamista, sillä eläkkeelle pääseminen ei ole vielä hänelle mahdollista. Naimattoman kansakoulunopettajan sosiaaliturva on lähes olematon, eikä hänellä ole säästöjä pahan päivän varalle.

Pedagogisesta näkökulmasta Elnan on oltava aidolla tavalla voimavarakeskeinen, sillä hänen omat fyysiset voimansa ovat yhtä vähissä kuin kunnan kassa. Mutta tarinassa yllättävää on se, kuinka hyvin hän tulee hyväksytyksi syrjäkylän lasten parissa. Lapset ovat kuuliaisia ja vähään tyytyviä, he eivät osaa kuvitella toisenlaista todellisuutta kuin oman kylän niukkuuden.

Olin kirjaa aloittaessani skeptinen siitä, jaksaisinko seurata näin apeaa tarinaa. Aloitin kirjan jo syyskuussa, sain sen helposti kuunneltua läpi, mutten löytänyt siitä blogiin uutta näkökulmaa. Palasin siihen uudestaan, koin uudelleen saman apeuden ja yritin tulla sinuiksi sen kanssa. Elna ei ole helppo tyyppi matkakumppaniksi eikä varsinkaan itselleen. Mutta Kinnunen onnistuu luomaan yllättävän vahvan, omaperäisen ja herkänkin henkilöhahmon, jonka elämänkaareen on mahtunut ripaus muutakin kuin ainaista koulutyötä.

Tässä kirjassa oli jotain yhteistä Vappu Kunnaksen romaanin Rosa Clayn kanssa, vaikka Rosan yksinäisyys johtuu eri syistä kuin Elnan. Molemmissa teoksissa on yksinäinen ajelehtiva naisopettajahahmo, joka ei ole vielä löytänyt paikkaansa maailmassa. Mutta Rosan olot 1900-luvun Sortavalassa, Savossa ja Tampereella eivät ole yhtä ankarat kuin Elnan olot Posiolla 1940-luvulla.

Pidin tästä kirjasta vahvan kertojanäänen vuoksi, mutta välillä tuntui, että sen ideaalinen lukija on toinen opettaja, koska siinä viihdyttiin niin intensiivisesti ”sorvin äärellä”. Eniten kirjassa kosketti silpputyöläisyyden teeman käsittely toisessa historiallisessa kontekstissa. Se olikin todella vaikuttavaa, kun mietitään työkykyisyyden käsitettä ennen ja nyt.

Viikonlopun myrsky vesilasissa

Teos: Hanna Brotherus: Henkeni edestä (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Hanna Brotherus

Tänä viikonloppuna omassa somekuplassani on keskusteltu perjantaina 4.11. Helsingin Sanomissa julkaistusta arviosta Hanna Brotheruksen toisesta autofiktiivisestä teoksesta Henkeni edestä. Maaria Ylikoski kirjoitti varsinaisen tyrmäysarvion teoksesta, jonka hän oli kokenut kiusallisena. Erityisen epäkiinnostavana Ylikoski koki Brotheruksen tavata kuvata tunkkaisia käsityksiään äitiydestä, parisuhteista ja seksuaalisuudesta.

Tavallaan on virkistävää, että lehdissä esiintyy välillä vähemmän korrekteja arvioita. Luulen, että tuokin ”täyslaidallinen” voi jopa toimia Brotheruksen kirjan mainoksena, sillä moni saattaa kiinnostua katsomaan, onko kirja todella niin huono kuin arviossa väitetään. Jos taas arvio olisi kirjoitettu aiemmin tuntemattoman esikoiskirjailijan tuotoksesta, se olisi tuntunut kohtuuttoman rankalta. Mutta itse en pidä myöskään siitä, että kirjailijoita kohdeltaisiin eri kriteereillä riippuen siitä, ovatko he jo valmiiksi julkisuuden henkilöitä vai ei.

Minulle Brotheruksen esikoisteos oli suuri hitti, ja olen keskustellut siitä livenä useamman ihmisen kanssa blogimaailman ulkopuolella. Koin, että teos on tavoittanut sellaisiakin lukijoita, jotka ehtivät lukea vähemmän ja jotka pohdiskelevat lukemaansa mielellään pitkään.

Toki tämän kakkosen suhteen vähän ounastelin, että teosten välillä olisi toistoa, tai että se ei välttämättä onnistuisi tempaamaan mukaansa samalla voimalla, jos se kertoisi samoista teemoista. Mutta juuri nyt tässä marraskuun pimeydessä kirjan rauhallinen tempo ja haahuileva ote tuntuivat sopivilta. Minuun kirjassa teki vaikutuksen sen vapaamuotoinen, jopa impressionistinen rakenne.

Brotherus kertoo tässä kolmannesta elämästään: pesä on tyhjentynyt, vaihdevuodet vaivaavat, oma keho tuntuu vieraammalta kuin koskaan, ja vaikka hän elää rakkaudellisessa parisuhteessa, hän kokee välillä yksinäisyyttä ja maailmasta vetäytymisen tarvetta.

Tähän saumaan osuu suvun mökistä luopuminen, ja siihen liittyvien muistojen läpikäyminen. Kertoja matkustaa mökille yksin, ja kohtaa oman keski-ikäisen kontrollifriikkiytensä alkeellisissa oloissa. Puskapissalla on käytävä aivan liian usein, ja veneen tulpan tarkistaminen on pakkomielle. Luontosuhteen kuvaus on herkkää ja oivaltavaa, joten jäin varsinkin pohtimaan, mikä sai Ylikankaan dissaamaan kirjailijan kielellisen ajattelun tasoa.

Mökkireissun ulkopuolella pidin varsinkin Brotheruksen tavasta kertoa työprojekteistaan erityisen haavoittuvien ryhmien parissa, kuten turvapaikanhakijoiden. Oikeastaan olisin voinut lukea erillisen teoksen pelkästään hänen koreografin työstään.

Brotherus kertoo myös rehellisesti hänen suhteestaan kirjallisuuteen: hän ei ole koskaan ollut himolukija, koska tanssitaiteen opinnoissa huomio on keskittynyt ihmisten kehojen lukemiseen. Tämä ei tarkoita, ettei hän olisi harrastanut lukemista, mutta kulttuuripiireissä hän on usein kokenut itsensä sivistymättömäksi, kun ei ole lukenut kaikkia samoja kirjoja kuin muut. Mutta yksi teoksen kaunokirjallisia referenssejä on Eeva Kilven tuotanto, varsinkin Naisen päiväkirja.

Olen lukenut viime vuosina kymmeniä huonommin toimitettuja kaunokirjallisia teoksia suurilta kustantamoilta, joissa keskeinen ongelma on ollut kökkö kieli. Tässä teoksessa en tuota ongelmaa havainnut, mutta joistakin lukijoista teoksen hidas tempo ja arkisuus voivat tuntua pitkäveteisiltä. Itse taas pitkästyn takuulla varmemmin hektisen toimintadekkarin äärellä, joka on kirjoitettu pelkin aktiivilausein ja insinöörikielellä.

Minusta Brotheruksen teoksissa lohdullista on ollut kohdata kertoja, joka samalla harjoittaa tyypillistä taiteellista haahuilua, ja onnistuu kuitenkin kertomaan aivan samanlaisista arjen haasteista kuin kuka tahansa keski-ikää lähestyvä naislukija, riippumatta koulutuksesta tai ammatista. Mutta ehkä kirjan vahva naiserityisyys voi tuntua liialliselta. Itseäni ilahduttaa hänen teoksissaan jopa maadoittava jalat maassa-asenne.

Vanhalla jäärällä riittää vientiä

Teos: Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan rakkaustarina (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Heikki Kinnunen

Olen viime aikoina jopa lukenut uudelleen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjaa, mutta en ole ehtinyt kertoa siitä blogissa. Sarja on sen verran suosittu, että uskon fanien löytävän nämä teokset ilman minun sanomisiani.

Nyt ollaan sitten jännän äärellä, sillä sitten viime kohtaamisen Mielensäpahoittajan elämässä on tapahtunut suuria muutoksia. Emäntä on vihdoin siirtynyt tuonilmaisiin pitkän laitoshoidon uuvuttamana, ja Mielensäpahoittaja ottaa hautajaisten stressin niin raskaasti, että saa aivoinfarktin. Mutta hurlumhei, kuntoutuksessa terapia-altaalla hänen elämäänsä kelluu Saimi, nainen, jonka haju miellyttää vanhaa jäärää.

Ja vaikka Saimi on jo kypsässä iässä, hän toimii edelleen läänintaiteilijana. Hänellä on maanisia kausia, ja depressiivisiä vaiheita, ja hän pukeutuu hurjan värikkäästi. Saimi yrittää opettaa uudelle rakkaalleen ajattelua boksin ulkopuolella, kuten saunapäivän vaihtamista tiistaille. Risottoon hän laittaa valkoviiniä, ja käyttää pöydän kattauksessa leikkokukkia. Viiniä hänen uusi heilansa joutuu hakemaan naapurikunnan Alkosta, sillä ei halua turhaan leimautua viinin lipittelijäksi kotikylällä.

Perheiden yhdistäminen ei käy ilman kommelluksia, eikä Mielensäpahoittajan ole helppo ymmärtää 26-vuotiasta Kukkaa, Saimin ainoaa tytärtä. Uusperheen muotoutuminen tuntuu kummalta myös Mielensäpahoittajan viisikymppisistä pojista.

Onhan tässä teoksessa ihan painavaakin asiaa seniorien seurustelusuhteista, kuten tunnekielen uudelleenopettelusta uuden, erilaisen ihmisen kanssa. Eli teos ei tunnu ihan ”hömpältä”, vaikka hahmon konsepti tuntuu välillä jo kulahtaneelta. Mutta olen seurannut muitakin pitkäkestoisia kirjasarjoja, jotka rakentuvat toistolle, ja ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka kaipaavat lukuelämyksiltään tuttua ja turvallista ikuisuushahmoa.

Tällä kertaa taisin nauraa eniten Mielensäpahoittajan digihaasteille. Vaikka hän ei käytä sosialistista mediaa, hän kuitenkin osaa googlettaa monenmoisia tietoja – tarpeellisia ja tarpeettomia- omiin tarpeisiinsa, ja kirjoittaa sähköpostia perikunnalleen.

Nuorisolaisten merkittävä vierailu

Teos: Anita Brookner: Visitors (Penguin, 1998)

Anita Brooknerin Visitors on ensimmäinen häneltä lukemani teos, ja otin sen jo uudelle kierrokselle, koska en muistanut siitä paljoa. Muistelin, että kyseessä olisi ollut vanhan naisen ja nuoren miehen rakkaussuhteen kuvaus, mutta muistikuvani olivat vääränlaiset.

Tässä romaanissa noin seitsemänkymppinen leski Dorothea May joutuu kinkkiseen tilanteeseen, kun edessä on edesmenneen miehen suvun häät. Miehen Kitty-serkku on luvannut järjestää amerikkalaiselle lapsenlapselleen kunnon kalaasit Lontoossa, koska tämän äidillä ei ole varaa niitä järjestää. Tytön isä Gerald on suvun musta lammas, joka majailee jossain hippikommuunissa Etelä-Englannissa, eikä usko avioliiton instituutioon.

Kirjassa hengaavat nuoret ovat ehkä juuri minun ikäluokkaani, 60-luvun lopussa tai 70-luvun alussa syntyneitä. Eletään jo aikaa, jolloin rikkaammalla väestön osalla on matkapuhelimet. Nuori Ann on raskaana, ja aikoo tämän vuoksi naida lapsen isän Davidin. Davidia ei häähumu voisi vähempää kiinnostaa. Hän on kuitenkin aktiivinen kristitty, ja pitää Massachusettsissa new age-henkistä kirkkoa, jossa Jumalaa palvotaan rave-musiikin tahdissa. Ann itse taas opiskelee holistisia terapiamuotoja.

Dorothea saa kotiinsa vieraaksi best man-Steven melkein vastoin tahtoaan. Vaikka hänen asuntonsa on suuri, nuoren miehen tulo saa hänessä aikaan suurta hämmennystä. Steve osoittautuu tyypiksi, joka mielellään jäisi majailemaan kenen tahansa hyväntekijän nurkkiin. Hänellä ei ole kiire elämässään mihinkään, vaan harrastaa vain kitaransoittoa ja lenkkeilyä. Paljon mieluummin hän harrastaisi näitä asioita jonkun nurkissa Lontoossa kuin Davidin ja Annin luona amerikkalaisessa suburbiassa.

Nuorten vierailu saa koko Kittyn lähipiirin pasmat sekaisin. Kuviossa on muitakin sukulaisia, ja ainakin osa heistä on taustaltaan juutalaisia. Kittyn mies Austin on nimeltään Levinson, ja elämänkatsomukseltaan rento ateisti. Häntä Davidin äänekäs kristillisyys, johon sekoittuu askeettinen terveysintoilu, lähinnä huvittaa, mutta Molly-serkun mies Harold löytää Davidin ruokavaliovinkeistä uutta puhtia.

Dorothea tekee kaikkensa, jotta Steve tajuaisi lähteä, mutta silti hän sisustaa uudelleen kotiaan, tekee hulppeita aamiaisia ja vuokraa jopa auton nuoren miehen käyttöön. Loppupeleissä häillä on piristävä vaikutus koko sukuhaaran senioreiden elämään, vaikka ilman draamaa ei koitoksesta selvitä.

Tämä romaani oli lukemistani Brooknerin teoksista humoristisin, ja oikeastaan kaikki sen hahmot olivat omalla tavallaan sympaattisia. Eli havaintoni on, että hänen tuotantonsa kevenee ja valaistuu 80-luvulta 90-luvulle siirryttäessä.

Leskeys, ikääntyminen ja yksinäisyys ovat olleet tässä minulle päätyneessä otoksessa Brooknerin vakioteemoja, mutta odotan jo lukevani häneltä teoksen, jonka päähenkilö elää toisenlaisessa todellisuudessa.

BBC:n satakielen salattu elämä

Teos: Anita Brookner: Brief Lives (Penguin,1992)

Anita Brooknerin teoksia löytyy arkistoistani koko ajan lisää, ja luulen, että olen jo luopunut osasta niistä. Päädyin lukemaan kaikki viisi, ja ehkä myös kirjoitan nyt putkeen niistä kaikista.

Brief Lives on kronikka epätodennäköisestä ja hankalasta ystävyydestä kahden naisen välillä, joiden yhteinen kiinnostuksen kohde on musiikki. Fay ja Julia ovat tutustuneet, koska heidän miehensä ovat työskennelleet samassa lakifirmassa. Fay on jäänyt leskeksi jo alle viisikymppisenä, kun taas Julian mies kuolee noin kuusikymppisenä. Heidän ystävyytensä jatkuu miesten kuoltua, mutta siinä on ohdakkeisia vaiheita.

Julia on Fayta reilut kymmenen vuotta vanhempi diiva, joka sairastaa nivelreumaa ja on pitkälti toimintakyvytön. Hänellä on palveluksessaan taloudenhoitaja ja pukija. Jep jep, pukija vielä 1980-luvulla. Pukijarouva on Juliaakin vanhempi instituutio, joka voisi jo jäädä eläkkeelle, mutta ei saa katkaistua työsuhdettaan emäntänsä tarvitsevuuden vuoksi. Taloudenhoitaja taas onnistuu lähtemään päästyään naimisiin yli 40-vuotiaana ja ryhdyttyään katolisen kirkon lähettilääksi. Tämä on Julialle suurempi kriisi kuin hän myöntää. Palveluskunnan vetäytyminen aiheuttaa hänessä elämänhalun hiipumista.

Feministisestä näkökulmasta tämä romaani taisi olla lukemistani viidestä haastavin. Eli tässä päästään kotirouvuuden ideologian syvimpään ytimeen. Fay on nuorena ollut nouseva laulajatähti BBC:n radio-ohjelmissa, ja jotkut vielä muistavat hänen äänensä. Mutta naimisiin mentyään hän ei ole pitänyt sopivana jatkaa julkista uraa.

Fayn avioliitto itsekeskeisen ja urasuuntautuneen Owenin kanssa ei ole koskaan ollut intohimoinen, mutta leskeksi jäätyään hän tulee huomion kohteeksi yllättäviltä tahoilta. Parin vuoden ajan hänelle riittää, että hän odottelee naimisissa olevan rakastajansa kuumia visiittejä uudessa, steriilissä asunnossaan. Jossain vaiheessa hän päätyy kuitenkin koordinoimaan vanhusten ruokapalvelua vapaaehtoisena. Ja hän palaa jopa BBC:hen, ei enää laulamaan, mutta lukemaan jotain tuon ajan äänikirjojen kaltaisia.

Oikeastaan hän kehittelee itselleen näitä kiireitä vältelläkseen Juliaa. Ja lopulta hän löytää sopivan tavan olla yhteydessä tämän kanssa: hän pistäytyy kerran viikossa tämän luona toimittamassa kirjoja. Usein Julialle riittääkin, että Fay huikkaa hänelle jotain ovelta. Mutta myös hänen palveluskunnallaan on tarvetta uskoutua jollekulle Julian oikuista, joten Fayn elämä edelleen pyörii Julian ympärillä.

Kirjan juonessa oli joitain yllätyksiä, joten tämä oli koukuttavaa luettavaa. Juutalaisuuden teema ei tässä romaanissa ollut paljoa esillä, ja toinen maailmansota, eli Fayn nuoruusvuodet, esiintyvät aikana, jolloin isänmaallisuutta ilmaistiin muun muassa radiota kuuntelemalla. Mutta enimmäkseen teoksen tapahtumat sijoittuvat 1970-80-luvuille, eli aikakauteen, jona brittiyhteiskunta kävi läpi suuria muutoksia.

Ehkä Brooknerin romaanien hahmoja yhdistävä piirre onkin jonkinlainen myöhäisherännäisyys tai jälkijättöisyys. En kutsuisi tämänkään romaanin naishahmoja arkkikonservatiiveiksi: he eivät käy kirkossa, he ovat lapsettomia ja toisinaan he käyttävät runsaasti alkoholia. Mutta he ovat löytäneet keinon päästä helpolla elämässä patriarkaalista järjestelmää tukien.

Olen nyt oppinut lukemaan näitä romaaneja arvottamatta niitä liikaa sen feministisen luennan kautta, joka minuun on muuten tarttunut juuri Brittein saarilla. Nämä teokset ovat raikkaalla tavalla outoja, ja niiden välille muodostuu jännittäviä yhteyksiä, jos teoksia lukee useamman peräkanaa.

Tanskalaisen puutarhan perijät

Teos: Kate Morton: Paluu Rivertoniin (Bazar, 2011)

Suomennos: Helinä Kangas

Noin kuukauden ajan olen tavannut Kate Mortonin teosta Rivertonin kartanosta Essexissä. Ehkä oma tarpeeni ”aikuisten satuihin” on ollut minimaalinen, kun sinänsä kepeä ja helppolukuinen teos eteni niin hitaasti. Olen muistaakseni pitänyt paljonkin jostain Mortonin Australiaan tai Uuteen-Seelantiin liittyvästä siirtolaissaagasta. Tämäkään kartanosaaga ei ollut huono, mutta tuntui, että olisin jo nähnyt version tästä Downton Abbeyssa, vaikka tässä kuvataan pienempää ja köyhempää kartanoa ensimmäisen maailmansodan aikana ja 1920-luvulla.

Teoksen päähenkilö on palvelustyttö Grace Bradley, jonka äiti on joutunut pois kartanon palveluksesta tultuaan raskaaksi avioliiton ulkopuolella. Grace joutuu tietty palaamaan Rivertoniin heti, kun on päässyt toiselle kymmenelle, sillä äidillä ei ole varaa kouluttaa tytärtään. Kartanossa Grace on aluksi tavallinen keittiöpiika, mutta etenee urallaan lopulta Hannah-neidon kamaripalvelijaksi.

Kun Hannahin ja Emmelinen isä lordi Frederick perii Rivertonin, kukaan ei tiedä, kuinka huonossa jamassa miehen bisnekset ovat. Isällä on huonosti menestyvä autotehdas Keski-Englannissa, ja amerikkalaiset bisnesmiehet haluaisivat ostaa sen. Tytärten äiti on kuollut, ja Hannah ja Emmeline saavat kasvaa suht vapaasti kartanon mailla. Niin vapaasti, että Hannah voi jopa löydä opiskelemassa pikakirjoitusta salaa läheisessä Saffron Greenin kylässä, sillä hän kaipaa kipeästi työelämään.

Pitääkseen kartanon suvussa Hannah menee naimisiin amerikkalaisen pohatan pojan Teddyn kanssa. Grace muuttaa emäntänsä mukana Lontooseen, jossa palvelijana toimiminen on vielä nihkeämpää kuin Rivertonissa, jossa palveluskunta oli solidaarisia toisilleen. Myös Emmeline muuttaa Lontooseen, ja kapinoi ylhäistä kasvatustaan vastaan toimimalla näyttelijänä eroottisissa elokuvissa.

Sisarusten elämässä kummittelee runoilija Robbie Hunter, joka on ollut kartanon vieraana iät ja ajat siksi, että orpona hänellä ei ollut muuta paikkaa viettää juhlapyhiä sisäoppilaitokseen lomien aikana. Historia muistaa, että Robbie olisi tehnyt itsemurhan kartanon lammella tanskalaistyylisessä Egeskovin puutarhassa, mutta mitä siellä oikeastaan tapahtui?

Teoksen nykyajassa Grace on jo lähes satavuotias ja asuu hoitokodissa Lontoossa. Tässä välissä hänestä on tullut arkeologi, sillä hän pääsi opiskelemaan unelmiensa alas myöhemmässä iässä. 1990-luvulla Robbie Hunterista halutaan tehdä elokuva, ja tämän vuoksi Grace kutsutaan muistelemaan vanhoja aikoja jälleen.

Onhan tässä teoksessa romantiikkaa ja tragediaa, mutta oikeastaan teoksen keskeinen teema on brittinaisten oikeus työhön. Aatelistyttöinä Hannah ja Emmeline eivät vielä 1920-luvullakaan ole täysin kykeneviä päättämään omasta kohtalostaan. Hannah’n amerikkalainen käly Deborah toki saa käydä töissä muotitoimittajana, mutta jos hän menee naimisiin, työnteon kuuluisi loppua hääpäivään.

Olisin mieluummin lukenut teoksen Grace Bradleyn arkeologian opinnoista, sillä hän tuntui varsin kehityskelpoiselta hahmolta. Eli jos sellainen teos löytyy Morton in tuotannosta, niin saatan lukea sen.

Suomiseuran synkkiä salaisuuksia

Teos: Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti, 2021)

Ruotsinsuomalaisista yhteisöistä on viimeisten vuosikymmenten aikana ilmestynyt monenmoista kirjallisuutta, mutta ainuttakaan niistä kertovaa dekkaria en ole ennen tätä kuuta lukenut. Nyt Milka Hakkarainen on tullut täyttämään tämän tyhjiön teoksellaan Ei verta rantaa rakkaampaa. Kyseessä on aikuisena Ruotsiin muuttaneen toimittaja-opettajan esikoisromaani, joka sijoittuu Tukholmaan ja Gävlen seudulle.

Gävlen liepeille sijaitsee Skutskär (tuttavallisemmin Skitskär), teollisuusyhteisö, jossa asuu erityisen paljon suomalaisia. Paikkakunnan paperitehdas on joskus ollut todella pahanhajuinen, ja poliisi Jani Peranto häpeää näitä juuriaan syvästi. Tukholmassa hän haluaa olla neutraali Jan, eikä usko edes sukunimen heti paljastavan finnjävel-taustaa. Erään ikävän baarikeikan seurauksena hän kuitenkin joutuu sairauslomalle työstään, ja palaa häntä koipien välissä äidin luo lataamaan akkujaan.

Gävlen seudun suomalaiset tapaavat eniten eläkeläiskerhoissa ja hautajaisissa. Janin äiti Anneli on paikallisen Suomi-seuran puheenjohtaja. Näihin geimeihin saattaa osallistua joskus nuorempaakin väkeä, ja meininki usein äityy väkivaltaiseksi liiallisen kossun voimin. Paikkakunnalle jääneet nuoremmat suomalaiset vaikuttavat asteen reppanammilta kuin aikanaan kielitaidottomia tehtaille muuttaneet vanhempansa tai isovanhempansa.

Teoksen varsinainen salapoliisihahmo on Helsingistä Gävleen muuttanut entinen rikostoimittaja Rosa Riemunen, joka saa tehtäväkseen eläkeläiskerhojen arjen kuvaamista. Merkittävää skuuppia odotellessa Suomiseuran elämän salat alkavat paljastua karmivalla tavalla. Yhteisöstä on kadonnut henkilöitä 80-luvulla, ja viimeaikaisissa vanhusten hautajaisissa Rosa saa vinkkejä mahdollisista murhista.

Pidin valtavasti teoksen huumorista, ja välillä minua nauratti niin, etten edes huomannut lukevani dekkaria. Itse yhteisön kuvaus on teoksen suuri vahvuus, ja olisin nauttinut kirjasta yhtä paljon ilman murhatarinoita. Hakkarainen kuvaa osuvasti siirtolaisyhteisöä, jossa kaikki etnisyyteen liittyvä vedetään kunnolla överiksi. Myös äidinkielen osittaiseen rappeutumiseen liittyvät havainnot ovat osuvia. Varsinkin Janilla on usein kieli solmussa, sillä hän käy läpi myös kieleen liittyvää tunne-elämän kriisiä.

Murhatarinat ovat kirjassa vähemmän hektisiä kuin keskivertoruotsalaisissa dekkareissa, mutta aivan cosy crime-osastolle ei kuitenkaan liikuta. Ainoa asia, joka tuntui hieman pinnalliselta, oli nuorempien henkilöhahmojen suhde historiaan, kun juoni kuitenkin sijoittuu toiseen maailmansotaan ja Lapin sotaan. Esimerkiksi Rosa kokee olevansa natsimenneisyyden suuri asiantuntija kevyellä googlaamisella. En aivan kokenut päässeeni kirjan siivin 40-luvun Kemijärvelle saakka, mutta se ei haitannut kirjasta nauttimista kokonaisuutena.

Minusta teos on kirjoitettu varsinkin ruotsinsuomalaisia lukijoita palvelemaan, ja hyvä niin, sillä he varmasti kokevat olevansa dekkareissa aliedustettuja. Hakkaraisen kieli ei ole simppeliä, mutta hän ottaa huomioon lukijoiden elämän kahden kielen välissä.

Lukisin mielelläni Janin ja Rosan seikkailuista lisääkin, ja toivon kirjalle sydämestäni menestystä lahden molemmilla puolin. Kiitos Myllylahdelle arvostelukappaleesta, jonka lukeminen painettuna tekstinä tuntui hyvältä pitkän äänikirjarupeaman keskellä. Pidin myös Kaisu Sandbergin suunnittelemasta kansikuvasta, jonka pelkistetty symboliikka kutsui mainiosti teeman äärelle.

Olive Kitteridge lapsenpäästäjänä

Teos: Elizabeth Strout: Olive, taas (Tammi, 2021)

Suomennos: Kristiina Rikman

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Ensi kohtaamiseni Olive Kitteridgen kanssa tapahtui toissa pääsiäisenä mökillä, ja nyt kohtasimme taas tällä Tampereella palmusunnuntain aikaan. Kirja on ollut työn alla pieninä paloina, ja keskittyminen tähän rönsyilevän juoruilevaan teokseen on ollut hieman huteraa. Samaan aikaan olen lukenut helpompiakin kirjoja, ja vaikka en koe Elizabeth Stroutin teoksia aihepiireiltään vaikeilta, ne vaativat fokusointia jo laajan henkilögallerian vuoksi.

Mutta palataan siis Crosbyn pikkukaupunkiin Maineen. Eläkkeellä oleva matematiikanopettaja Olive Kitteridge on jäänyt leskeksi ja löytänyt uuden rakkauden Jackista, joka on eläkkeellä oleva professori. Kummallakin on surutyö kesken edellisestä puolisosta, ja kypsän iän rakkaudessa on muutenkin piikikkäitä piirteitä. Toisiin tutustuminen syvenee autoretkillä lähiseuduille, paikkoihin, joissa on entisten elämien haamuja. Kaikki crosbylaiset eivät edes ole huomanneet Oliven uutta liittoa, sillä hän ei ole siitä pahemmin huudellut.

Kirjassa käydään läpi noin kymmenen vuoden tapahtumia. Maan presidentti ehtii vaihtua, ja jopa lapsilla on tyrmääviä lausuntoja uudesta tulokkaasta. Olive ja ystävät odottavat kauhulla palvelukotiin siirtymistä, ja yleisimmät juorut liittyvät joidenkin tuttujen kaatumisiin, sydäreihin tai muistinmenetyksiin.

Olive Kitteridge ei ole kirjan jokaisen luvun keskiössä, vaan välillä vieraillaan muidenkin naapureiden luona. Crosbyyn muuttaa takaisin ihmisiä eläkepäiviä viettämään, ja välillä siellä vierailee myös oman kylän maailmalla menestyneitä kuuluisuuksia, joista joku on ollut Oliven oppilas. Olive kohtaa runoilija-Andrean, johon hän suhtautuu nihkeästi ranskankielisen kanadalaistaustan vuoksi. Monissa kirjan tarinoissa kohdataankin ikäihmisten ennakkoluuloja, jotka liittyvät joko etniseen taustaan tai seksuaalisuuteen.

Kirjan hulvattomin episodi liittyy baby shower-kutsuihin, jonne Olive tulee kutsutuksi, vaikkei tiedä, kuinka sellaisissa käyttäydytään. Niistä lukiessani nauroin ääneen, varsinkin, kun episodi päättyi erään kutsujen vieraan hätäsynnytykseen.

Toinen, lähes piinallinen episodi liittyi naapurin pariskunnan tyttäreen, joka halusi kasvattaa vanhempiaan Lady dominan työstä antamalla näille dokumentin, jossa hän itse on pääroolissa S/M-työssään. Vanhemmat olivat olleet mykkäkoulussa vuosikausia, mutta löysivät uuden sävelen suhteeseensa siitä havainnosta, että perilliset ovat aina seinähulluja.

Laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla kirjassa kerrotaan myös somalien asettumisesta pieniin, perinteisiin yhteisöihin, joissa valtaosa väestöstä on valkoihoisia. Toisaalta myös skottitaustaisten vuosittaiset perinnemenot mainitaan, ja suomalaiset lapsenpiiat.

Koska kirjan tyyli on poukkoilevan jutusteleva, eikä juontakaan voi selkeästi tiivistää vanhenemisen loogisen kronologian ulkopuolella, se luultavasti avautuu paremmin painettuna versiona. Itse myös nautin kirjan lukemisesta viimeksi englanniksi niin, että saatan palata tähän toisen kerran alkukielellä. Myös hahmon seikkailuista tehty TV-sarja on minulta vielä näkemättä, joten luultavasti kohtaamme vielä lähitulevaisuudessa.