Nuorisolaisten merkittävä vierailu

Teos: Anita Brookner: Visitors (Penguin, 1998)

Anita Brooknerin Visitors on ensimmäinen häneltä lukemani teos, ja otin sen jo uudelle kierrokselle, koska en muistanut siitä paljoa. Muistelin, että kyseessä olisi ollut vanhan naisen ja nuoren miehen rakkaussuhteen kuvaus, mutta muistikuvani olivat vääränlaiset.

Tässä romaanissa noin seitsemänkymppinen leski Dorothea May joutuu kinkkiseen tilanteeseen, kun edessä on edesmenneen miehen suvun häät. Miehen Kitty-serkku on luvannut järjestää amerikkalaiselle lapsenlapselleen kunnon kalaasit Lontoossa, koska tämän äidillä ei ole varaa niitä järjestää. Tytön isä Gerald on suvun musta lammas, joka majailee jossain hippikommuunissa Etelä-Englannissa, eikä usko avioliiton instituutioon.

Kirjassa hengaavat nuoret ovat ehkä juuri minun ikäluokkaani, 60-luvun lopussa tai 70-luvun alussa syntyneitä. Eletään jo aikaa, jolloin rikkaammalla väestön osalla on matkapuhelimet. Nuori Ann on raskaana, ja aikoo tämän vuoksi naida lapsen isän Davidin. Davidia ei häähumu voisi vähempää kiinnostaa. Hän on kuitenkin aktiivinen kristitty, ja pitää Massachusettsissa new age-henkistä kirkkoa, jossa Jumalaa palvotaan rave-musiikin tahdissa. Ann itse taas opiskelee holistisia terapiamuotoja.

Dorothea saa kotiinsa vieraaksi best man-Steven melkein vastoin tahtoaan. Vaikka hänen asuntonsa on suuri, nuoren miehen tulo saa hänessä aikaan suurta hämmennystä. Steve osoittautuu tyypiksi, joka mielellään jäisi majailemaan kenen tahansa hyväntekijän nurkkiin. Hänellä ei ole kiire elämässään mihinkään, vaan harrastaa vain kitaransoittoa ja lenkkeilyä. Paljon mieluummin hän harrastaisi näitä asioita jonkun nurkissa Lontoossa kuin Davidin ja Annin luona amerikkalaisessa suburbiassa.

Nuorten vierailu saa koko Kittyn lähipiirin pasmat sekaisin. Kuviossa on muitakin sukulaisia, ja ainakin osa heistä on taustaltaan juutalaisia. Kittyn mies Austin on nimeltään Levinson, ja elämänkatsomukseltaan rento ateisti. Häntä Davidin äänekäs kristillisyys, johon sekoittuu askeettinen terveysintoilu, lähinnä huvittaa, mutta Molly-serkun mies Harold löytää Davidin ruokavaliovinkeistä uutta puhtia.

Dorothea tekee kaikkensa, jotta Steve tajuaisi lähteä, mutta silti hän sisustaa uudelleen kotiaan, tekee hulppeita aamiaisia ja vuokraa jopa auton nuoren miehen käyttöön. Loppupeleissä häillä on piristävä vaikutus koko sukuhaaran senioreiden elämään, vaikka ilman draamaa ei koitoksesta selvitä.

Tämä romaani oli lukemistani Brooknerin teoksista humoristisin, ja oikeastaan kaikki sen hahmot olivat omalla tavallaan sympaattisia. Eli havaintoni on, että hänen tuotantonsa kevenee ja valaistuu 80-luvulta 90-luvulle siirryttäessä.

Leskeys, ikääntyminen ja yksinäisyys ovat olleet tässä minulle päätyneessä otoksessa Brooknerin vakioteemoja, mutta odotan jo lukevani häneltä teoksen, jonka päähenkilö elää toisenlaisessa todellisuudessa.

BBC:n satakielen salattu elämä

Teos: Anita Brookner: Brief Lives (Penguin,1992)

Anita Brooknerin teoksia löytyy arkistoistani koko ajan lisää, ja luulen, että olen jo luopunut osasta niistä. Päädyin lukemaan kaikki viisi, ja ehkä myös kirjoitan nyt putkeen niistä kaikista.

Brief Lives on kronikka epätodennäköisestä ja hankalasta ystävyydestä kahden naisen välillä, joiden yhteinen kiinnostuksen kohde on musiikki. Fay ja Julia ovat tutustuneet, koska heidän miehensä ovat työskennelleet samassa lakifirmassa. Fay on jäänyt leskeksi jo alle viisikymppisenä, kun taas Julian mies kuolee noin kuusikymppisenä. Heidän ystävyytensä jatkuu miesten kuoltua, mutta siinä on ohdakkeisia vaiheita.

Julia on Fayta reilut kymmenen vuotta vanhempi diiva, joka sairastaa nivelreumaa ja on pitkälti toimintakyvytön. Hänellä on palveluksessaan taloudenhoitaja ja pukija. Jep jep, pukija vielä 1980-luvulla. Pukijarouva on Juliaakin vanhempi instituutio, joka voisi jo jäädä eläkkeelle, mutta ei saa katkaistua työsuhdettaan emäntänsä tarvitsevuuden vuoksi. Taloudenhoitaja taas onnistuu lähtemään päästyään naimisiin yli 40-vuotiaana ja ryhdyttyään katolisen kirkon lähettilääksi. Tämä on Julialle suurempi kriisi kuin hän myöntää. Palveluskunnan vetäytyminen aiheuttaa hänessä elämänhalun hiipumista.

Feministisestä näkökulmasta tämä romaani taisi olla lukemistani viidestä haastavin. Eli tässä päästään kotirouvuuden ideologian syvimpään ytimeen. Fay on nuorena ollut nouseva laulajatähti BBC:n radio-ohjelmissa, ja jotkut vielä muistavat hänen äänensä. Mutta naimisiin mentyään hän ei ole pitänyt sopivana jatkaa julkista uraa.

Fayn avioliitto itsekeskeisen ja urasuuntautuneen Owenin kanssa ei ole koskaan ollut intohimoinen, mutta leskeksi jäätyään hän tulee huomion kohteeksi yllättäviltä tahoilta. Parin vuoden ajan hänelle riittää, että hän odottelee naimisissa olevan rakastajansa kuumia visiittejä uudessa, steriilissä asunnossaan. Jossain vaiheessa hän päätyy kuitenkin koordinoimaan vanhusten ruokapalvelua vapaaehtoisena. Ja hän palaa jopa BBC:hen, ei enää laulamaan, mutta lukemaan jotain tuon ajan äänikirjojen kaltaisia.

Oikeastaan hän kehittelee itselleen näitä kiireitä vältelläkseen Juliaa. Ja lopulta hän löytää sopivan tavan olla yhteydessä tämän kanssa: hän pistäytyy kerran viikossa tämän luona toimittamassa kirjoja. Usein Julialle riittääkin, että Fay huikkaa hänelle jotain ovelta. Mutta myös hänen palveluskunnallaan on tarvetta uskoutua jollekulle Julian oikuista, joten Fayn elämä edelleen pyörii Julian ympärillä.

Kirjan juonessa oli joitain yllätyksiä, joten tämä oli koukuttavaa luettavaa. Juutalaisuuden teema ei tässä romaanissa ollut paljoa esillä, ja toinen maailmansota, eli Fayn nuoruusvuodet, esiintyvät aikana, jolloin isänmaallisuutta ilmaistiin muun muassa radiota kuuntelemalla. Mutta enimmäkseen teoksen tapahtumat sijoittuvat 1970-80-luvuille, eli aikakauteen, jona brittiyhteiskunta kävi läpi suuria muutoksia.

Ehkä Brooknerin romaanien hahmoja yhdistävä piirre onkin jonkinlainen myöhäisherännäisyys tai jälkijättöisyys. En kutsuisi tämänkään romaanin naishahmoja arkkikonservatiiveiksi: he eivät käy kirkossa, he ovat lapsettomia ja toisinaan he käyttävät runsaasti alkoholia. Mutta he ovat löytäneet keinon päästä helpolla elämässä patriarkaalista järjestelmää tukien.

Olen nyt oppinut lukemaan näitä romaaneja arvottamatta niitä liikaa sen feministisen luennan kautta, joka minuun on muuten tarttunut juuri Brittein saarilla. Nämä teokset ovat raikkaalla tavalla outoja, ja niiden välille muodostuu jännittäviä yhteyksiä, jos teoksia lukee useamman peräkanaa.

Tanskalaisen puutarhan perijät

Teos: Kate Morton: Paluu Rivertoniin (Bazar, 2011)

Suomennos: Helinä Kangas

Noin kuukauden ajan olen tavannut Kate Mortonin teosta Rivertonin kartanosta Essexissä. Ehkä oma tarpeeni ”aikuisten satuihin” on ollut minimaalinen, kun sinänsä kepeä ja helppolukuinen teos eteni niin hitaasti. Olen muistaakseni pitänyt paljonkin jostain Mortonin Australiaan tai Uuteen-Seelantiin liittyvästä siirtolaissaagasta. Tämäkään kartanosaaga ei ollut huono, mutta tuntui, että olisin jo nähnyt version tästä Downton Abbeyssa, vaikka tässä kuvataan pienempää ja köyhempää kartanoa ensimmäisen maailmansodan aikana ja 1920-luvulla.

Teoksen päähenkilö on palvelustyttö Grace Bradley, jonka äiti on joutunut pois kartanon palveluksesta tultuaan raskaaksi avioliiton ulkopuolella. Grace joutuu tietty palaamaan Rivertoniin heti, kun on päässyt toiselle kymmenelle, sillä äidillä ei ole varaa kouluttaa tytärtään. Kartanossa Grace on aluksi tavallinen keittiöpiika, mutta etenee urallaan lopulta Hannah-neidon kamaripalvelijaksi.

Kun Hannahin ja Emmelinen isä lordi Frederick perii Rivertonin, kukaan ei tiedä, kuinka huonossa jamassa miehen bisnekset ovat. Isällä on huonosti menestyvä autotehdas Keski-Englannissa, ja amerikkalaiset bisnesmiehet haluaisivat ostaa sen. Tytärten äiti on kuollut, ja Hannah ja Emmeline saavat kasvaa suht vapaasti kartanon mailla. Niin vapaasti, että Hannah voi jopa löydä opiskelemassa pikakirjoitusta salaa läheisessä Saffron Greenin kylässä, sillä hän kaipaa kipeästi työelämään.

Pitääkseen kartanon suvussa Hannah menee naimisiin amerikkalaisen pohatan pojan Teddyn kanssa. Grace muuttaa emäntänsä mukana Lontooseen, jossa palvelijana toimiminen on vielä nihkeämpää kuin Rivertonissa, jossa palveluskunta oli solidaarisia toisilleen. Myös Emmeline muuttaa Lontooseen, ja kapinoi ylhäistä kasvatustaan vastaan toimimalla näyttelijänä eroottisissa elokuvissa.

Sisarusten elämässä kummittelee runoilija Robbie Hunter, joka on ollut kartanon vieraana iät ja ajat siksi, että orpona hänellä ei ollut muuta paikkaa viettää juhlapyhiä sisäoppilaitokseen lomien aikana. Historia muistaa, että Robbie olisi tehnyt itsemurhan kartanon lammella tanskalaistyylisessä Egeskovin puutarhassa, mutta mitä siellä oikeastaan tapahtui?

Teoksen nykyajassa Grace on jo lähes satavuotias ja asuu hoitokodissa Lontoossa. Tässä välissä hänestä on tullut arkeologi, sillä hän pääsi opiskelemaan unelmiensa alas myöhemmässä iässä. 1990-luvulla Robbie Hunterista halutaan tehdä elokuva, ja tämän vuoksi Grace kutsutaan muistelemaan vanhoja aikoja jälleen.

Onhan tässä teoksessa romantiikkaa ja tragediaa, mutta oikeastaan teoksen keskeinen teema on brittinaisten oikeus työhön. Aatelistyttöinä Hannah ja Emmeline eivät vielä 1920-luvullakaan ole täysin kykeneviä päättämään omasta kohtalostaan. Hannah’n amerikkalainen käly Deborah toki saa käydä töissä muotitoimittajana, mutta jos hän menee naimisiin, työnteon kuuluisi loppua hääpäivään.

Olisin mieluummin lukenut teoksen Grace Bradleyn arkeologian opinnoista, sillä hän tuntui varsin kehityskelpoiselta hahmolta. Eli jos sellainen teos löytyy Morton in tuotannosta, niin saatan lukea sen.

Suomiseuran synkkiä salaisuuksia

Teos: Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti, 2021)

Ruotsinsuomalaisista yhteisöistä on viimeisten vuosikymmenten aikana ilmestynyt monenmoista kirjallisuutta, mutta ainuttakaan niistä kertovaa dekkaria en ole ennen tätä kuuta lukenut. Nyt Milka Hakkarainen on tullut täyttämään tämän tyhjiön teoksellaan Ei verta rantaa rakkaampaa. Kyseessä on aikuisena Ruotsiin muuttaneen toimittaja-opettajan esikoisromaani, joka sijoittuu Tukholmaan ja Gävlen seudulle.

Gävlen liepeille sijaitsee Skutskär (tuttavallisemmin Skitskär), teollisuusyhteisö, jossa asuu erityisen paljon suomalaisia. Paikkakunnan paperitehdas on joskus ollut todella pahanhajuinen, ja poliisi Jani Peranto häpeää näitä juuriaan syvästi. Tukholmassa hän haluaa olla neutraali Jan, eikä usko edes sukunimen heti paljastavan finnjävel-taustaa. Erään ikävän baarikeikan seurauksena hän kuitenkin joutuu sairauslomalle työstään, ja palaa häntä koipien välissä äidin luo lataamaan akkujaan.

Gävlen seudun suomalaiset tapaavat eniten eläkeläiskerhoissa ja hautajaisissa. Janin äiti Anneli on paikallisen Suomi-seuran puheenjohtaja. Näihin geimeihin saattaa osallistua joskus nuorempaakin väkeä, ja meininki usein äityy väkivaltaiseksi liiallisen kossun voimin. Paikkakunnalle jääneet nuoremmat suomalaiset vaikuttavat asteen reppanammilta kuin aikanaan kielitaidottomia tehtaille muuttaneet vanhempansa tai isovanhempansa.

Teoksen varsinainen salapoliisihahmo on Helsingistä Gävleen muuttanut entinen rikostoimittaja Rosa Riemunen, joka saa tehtäväkseen eläkeläiskerhojen arjen kuvaamista. Merkittävää skuuppia odotellessa Suomiseuran elämän salat alkavat paljastua karmivalla tavalla. Yhteisöstä on kadonnut henkilöitä 80-luvulla, ja viimeaikaisissa vanhusten hautajaisissa Rosa saa vinkkejä mahdollisista murhista.

Pidin valtavasti teoksen huumorista, ja välillä minua nauratti niin, etten edes huomannut lukevani dekkaria. Itse yhteisön kuvaus on teoksen suuri vahvuus, ja olisin nauttinut kirjasta yhtä paljon ilman murhatarinoita. Hakkarainen kuvaa osuvasti siirtolaisyhteisöä, jossa kaikki etnisyyteen liittyvä vedetään kunnolla överiksi. Myös äidinkielen osittaiseen rappeutumiseen liittyvät havainnot ovat osuvia. Varsinkin Janilla on usein kieli solmussa, sillä hän käy läpi myös kieleen liittyvää tunne-elämän kriisiä.

Murhatarinat ovat kirjassa vähemmän hektisiä kuin keskivertoruotsalaisissa dekkareissa, mutta aivan cosy crime-osastolle ei kuitenkaan liikuta. Ainoa asia, joka tuntui hieman pinnalliselta, oli nuorempien henkilöhahmojen suhde historiaan, kun juoni kuitenkin sijoittuu toiseen maailmansotaan ja Lapin sotaan. Esimerkiksi Rosa kokee olevansa natsimenneisyyden suuri asiantuntija kevyellä googlaamisella. En aivan kokenut päässeeni kirjan siivin 40-luvun Kemijärvelle saakka, mutta se ei haitannut kirjasta nauttimista kokonaisuutena.

Minusta teos on kirjoitettu varsinkin ruotsinsuomalaisia lukijoita palvelemaan, ja hyvä niin, sillä he varmasti kokevat olevansa dekkareissa aliedustettuja. Hakkaraisen kieli ei ole simppeliä, mutta hän ottaa huomioon lukijoiden elämän kahden kielen välissä.

Lukisin mielelläni Janin ja Rosan seikkailuista lisääkin, ja toivon kirjalle sydämestäni menestystä lahden molemmilla puolin. Kiitos Myllylahdelle arvostelukappaleesta, jonka lukeminen painettuna tekstinä tuntui hyvältä pitkän äänikirjarupeaman keskellä. Pidin myös Kaisu Sandbergin suunnittelemasta kansikuvasta, jonka pelkistetty symboliikka kutsui mainiosti teeman äärelle.

Olive Kitteridge lapsenpäästäjänä

Teos: Elizabeth Strout: Olive, taas (Tammi, 2021)

Suomennos: Kristiina Rikman

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Ensi kohtaamiseni Olive Kitteridgen kanssa tapahtui toissa pääsiäisenä mökillä, ja nyt kohtasimme taas tällä Tampereella palmusunnuntain aikaan. Kirja on ollut työn alla pieninä paloina, ja keskittyminen tähän rönsyilevän juoruilevaan teokseen on ollut hieman huteraa. Samaan aikaan olen lukenut helpompiakin kirjoja, ja vaikka en koe Elizabeth Stroutin teoksia aihepiireiltään vaikeilta, ne vaativat fokusointia jo laajan henkilögallerian vuoksi.

Mutta palataan siis Crosbyn pikkukaupunkiin Maineen. Eläkkeellä oleva matematiikanopettaja Olive Kitteridge on jäänyt leskeksi ja löytänyt uuden rakkauden Jackista, joka on eläkkeellä oleva professori. Kummallakin on surutyö kesken edellisestä puolisosta, ja kypsän iän rakkaudessa on muutenkin piikikkäitä piirteitä. Toisiin tutustuminen syvenee autoretkillä lähiseuduille, paikkoihin, joissa on entisten elämien haamuja. Kaikki crosbylaiset eivät edes ole huomanneet Oliven uutta liittoa, sillä hän ei ole siitä pahemmin huudellut.

Kirjassa käydään läpi noin kymmenen vuoden tapahtumia. Maan presidentti ehtii vaihtua, ja jopa lapsilla on tyrmääviä lausuntoja uudesta tulokkaasta. Olive ja ystävät odottavat kauhulla palvelukotiin siirtymistä, ja yleisimmät juorut liittyvät joidenkin tuttujen kaatumisiin, sydäreihin tai muistinmenetyksiin.

Olive Kitteridge ei ole kirjan jokaisen luvun keskiössä, vaan välillä vieraillaan muidenkin naapureiden luona. Crosbyyn muuttaa takaisin ihmisiä eläkepäiviä viettämään, ja välillä siellä vierailee myös oman kylän maailmalla menestyneitä kuuluisuuksia, joista joku on ollut Oliven oppilas. Olive kohtaa runoilija-Andrean, johon hän suhtautuu nihkeästi ranskankielisen kanadalaistaustan vuoksi. Monissa kirjan tarinoissa kohdataankin ikäihmisten ennakkoluuloja, jotka liittyvät joko etniseen taustaan tai seksuaalisuuteen.

Kirjan hulvattomin episodi liittyy baby shower-kutsuihin, jonne Olive tulee kutsutuksi, vaikkei tiedä, kuinka sellaisissa käyttäydytään. Niistä lukiessani nauroin ääneen, varsinkin, kun episodi päättyi erään kutsujen vieraan hätäsynnytykseen.

Toinen, lähes piinallinen episodi liittyi naapurin pariskunnan tyttäreen, joka halusi kasvattaa vanhempiaan Lady dominan työstä antamalla näille dokumentin, jossa hän itse on pääroolissa S/M-työssään. Vanhemmat olivat olleet mykkäkoulussa vuosikausia, mutta löysivät uuden sävelen suhteeseensa siitä havainnosta, että perilliset ovat aina seinähulluja.

Laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla kirjassa kerrotaan myös somalien asettumisesta pieniin, perinteisiin yhteisöihin, joissa valtaosa väestöstä on valkoihoisia. Toisaalta myös skottitaustaisten vuosittaiset perinnemenot mainitaan, ja suomalaiset lapsenpiiat.

Koska kirjan tyyli on poukkoilevan jutusteleva, eikä juontakaan voi selkeästi tiivistää vanhenemisen loogisen kronologian ulkopuolella, se luultavasti avautuu paremmin painettuna versiona. Itse myös nautin kirjan lukemisesta viimeksi englanniksi niin, että saatan palata tähän toisen kerran alkukielellä. Myös hahmon seikkailuista tehty TV-sarja on minulta vielä näkemättä, joten luultavasti kohtaamme vielä lähitulevaisuudessa.

Uusia kotimaisia dekkarituttavuuksia

Teokset: Tuija Lehtinen : Viesti menneisyydestä (Crime Time, 2017)

ja Taina Haahti: Strategi (Crime Time, 2019)

Tuija Lehtinen on näemmä sitten viime kohtaamisen breikannut myös dekkarikirjailijana. Tutustun nyt hänen Erja Revosta kertovan dekkarisarjansa toiseen osaan. Erja Repo on vastikään eläköitynyt helsinkiläispoliisi, joka ei ole täysin onnistunut irrottautumaan työroolistaan. Tässä lukemassani teoksessa hän päätyy auttamaan entistä kollegaansa Kallea ystävän katoamistapauksessa.

Kallen ystävä Olli on kaksikkoa iäkkäämpi eläkeläinen, joka on ollut sotalapsena Ruotsissa aivan pienenä. Kun hän saa asianajotoimistolta kirjeen Ruotsin-perinnöstä, hän kokee tarpeelliseksi matkustaa Uppsalan seudulle Lillemor-nimisen ottoäidin hautajaisiin. Matkaseuraksi hän pyytää mukaan Kallea, ja Kalle suostuu lähtemään pelkän vaihtelun vuoksi.

Paluumatkalla Olli katoaa tanssiravintolasta, ja Kallen huoli on valtava. Miehen hyppääminen yli laidan on varsin epätodennäköistä, joten jonkun on täytynyt haluta tuoreelle perijälle pahaa. Peritty summa ei kuitenkaan ole valtava, eikä Kalle havainnut Lillemorin hyväosaisissa sukulaisissa kaunaa tai kostonhimoa. Olisiko Ollilla muita salaisuuksia, jotka voisivat olla mystisen kolkkauksen takana?

Luin kirjaa suht valppaassa moodissa, ja pidin kyllä sotalapsiteemasta, mutta teos tuntui paikoitellen höttöiseltä. Siinä kuvataan päähenkilöiden kokkailua ja muita lifestyle-asioita antaumuksella, joten cozy crime on ilmeisen osuva genrenimeke. Vertaan kirjaa mm. Pirjo Tuomisen dekkarituotantoon, joka myös on selkeästi suunnattu ikäihmisille. Teoksen tempo ei ollut liian hidas minulle, mutta koin aihepiirin piirun verran liian arkiseksi.

Taina Haahden dekkarin salapoliisihahmo on nelikymppinen Mara Nuutinen, freelancer-journalisti, joka on tehnyt aiemmin uraa sijoitusmaailmassa. Ilmiannettuaan entisen työnantajansa korruptiosotkuja Mara on joutunut tinkimään elintasostaan, ja asuu nyt vaatimattomasti Keravalla. Hän myös kuntoutuu edellisen juttukeikkansa aiheuttamista vammoista, mikä merkitsee, että hän on poikkeuksellisen altis fyysiselle vaaralle.

Teoksessa rikosvyyhti aukeaa, kun eräs vanha nainen Kirkkonummelta ottaa yhteyttä Maraan kuin Hannu Karpoon firmasta, joka puijaa eläkeläisiä epäedullisiin sijoituksiin. East European Star on Itä-Euroopan ekologista kehitystä tukeva yritys, jonka eettinen profiili on harvinaisen lipevästi kirjoitettu. Jutun tekemistä ei yhtään helpota se, että firman toimitusjohtaja on äskettäin kuollut epämääräisessä auto-onnettomuudessa Balkanilla.

Verrattuna Lehtisen teokseen Haahden dekkari on seikkaperäisempi ja vähemmän ”cozy”. Toki sympatiapisteitä kerää Maran siskon koira Hans, jota pikkusisko joutuu kouluttamaan, kun omistaja on kykenemätön sopeutumaan koiratalouteen. Pääpaino kirjassa on sijoitusmaailmassa, ja Haahti kirjoittaa siitä niin vetävästi, että jopa minä (talousasioiden tumpelo) pysyin kyydissä hyvin mukana. Sijoitusneuvojan työn eettiset ulottuvuudet alkoivat kiinnostaa, ja tykkäsin myös Slovenian reissun kuvauksesta.

No, molemmissa teoksissa hössötettiin koiranhoidon ympärillä, ja niissä oli ikäihmisiä keskeisessä roolissa. Suuremmalla todennäköisyydellä palaan Mara Nuutisen kuin Erja Revon seikkailuihin, mutta en vielä sulkenut ovea Revollekaan.

HELMET-haasteessa teokset sopivat kohtaan 14: ”Kirja on osa kirjasarjaa”.

Texas Cookin’, Töölö style

Teos: Heikki Herlin: Tuollapäin on highway (Teos, 2020)

Joskus kesällä tein nostalgiatripin 1980-luvun Suomen henkiseen ilmapiiriin Anja Kaurasen Syysprinssin filmatisoinnin muodossa, ja samassa hengessä luen nyt Heikki Herlinin kirjoittamaa elämäkertaa isästään. Harri Sirola (1958-2001), tuo leffan levoton nuori kirjailijanero, oli Niklas Herlinin (1963-2017) pikkuserkku ja yksi hänen läheisistä ystävistään, joka poistui maailmasta oman käden kautta.

Teoksessa Tuollapäin on highway kerrotaan siitä, kuinka Herliniä vanhemmat Sirola ja Kauranen saapuvat eräänä viikonloppuna moottoripyörällä Kirkkonummen tiluksille kovistelemaan lukiolaista Niklasta tilanteessa, jossa nuori Adonis on juuri pääsemässä sänkyyn kahden tyttöystävän kanssa. Kulttikirjailijat ovat tuohtuneita Niklaksen tavasta dissata heidän perustamaansa Kiima-julkaisua SYK:n lukiolaisten yhtä marginaalisessa koululaislehdessä.

Niklas Herlin eli levottoman ja vaiheikkaan elämän, johon kuului piittaamattomuus omasta terveydestä tai elinaikaennusteesta. Osa hänen terveysongelmistaan johtui elintavoista, mutta syyt miehen ennenaikaiseen vanhenemiseen olivat moninaiset, ja myös mielenterveydellä, kasvuolosuhteilla ja lapsuuden traumoilla oli osansa pelissä. Hän kärsi astmasta jo lapsena, ja alkoi nelikymppisenä kaatuilla ja katkoa luitaan niin, että tilanne rajoitti hänen liikkumistaan. Miehen viimeisiä vuosia sääteli krooninen kipu, johon käytetyt lääkkeet yhdistettynä alkoholiin olivat arvaamaton cocktail.

Herlinin suvussa tyypillistä on ollut myös kykeneväisyys suoriutua töistä vahvastikin päihtyneenä. Isältään Pekalta hän omaksui alkoholinhuuruista machokäyttäytymistä, mutta isä ei ajanut kännissä siksi, että hänellä oli autonkuljettaja. Sen sijaan kännissä veneily oli isän normimeininkiä. Perheen miesten rituaaleihin kuului myös metsästysretket, mutta impulsiiviset Pekka ja Niklas olivat huonoja lajissa. Toiseen suvun harrastukseen, kilpahevosten jalostukseen, Niklas ei voinut osallistua astmansa vuoksi. Isänmaallishenkisen suvun pettymykseksi hänet myös vapautettiin asepalveluksesta, mutta punk-henkistä nuorukaista tämä tuskin harmitti.

Heikki Herlin kirjoittaa koskettavasti ristiriitaisen isänsä periaatteista, kasvusta vanhemmuuteen ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Varmasti eniten hän on saanut arvostustaan työstään kehitysvammaisten aseman edistäjänä ja toiminnasta kehitysvammaisten lasten vanhempien tukihenkilönä. On myös huomattavaa, että perheen perustaminen 23-vuotiaana oli tälle vakavalle ja varhaiskypsälle miehelle tietoinen valinta. Muutenkin saan teoksesta vaikutelman, että avioliitto on ollut tässä vauraassa suvussa keskeinen instituutio. Myös kirjailija itse on isänsä lailla avioitunut nuorena.

Elämäkerrallisena tekstinä teos on suht perinteinen, vaikka ei tässä pönötetä eikä kiilloteta suurmiesten ja heidän perijöidensä kilpiä. Samaa shokkiefektiä tässä ei pyritä tavoittamaan kuin John Simonin Koneen ruhtinaassa (2009), joka on yksi hurjimmista lukemistani elämäkerroista. Lapsenlapsen näkökulma isoisänsä luonnevikoihin on toteava; hän ehti tutustua mieheen, joka onnistui viimeisinä aikoinaan esiintymään jopa melko tavallisena isoisänä nuorempien lastensa lasten edessä. Herlin kertoo myös isoisänsä lämpimästä suhtautumisesta kehitysvammaiseen Riikka-siskoonsa.

Parasta antia minulle olivat kuvaukset Niklasin opiskelijaelämästä Yhdysvalloissa ja matkakertomukset isän ja pojan yhteisiltä reissuilta Eurooppaan ja Amerikkaan. Nämä matkat toimivat myös alkoholismin kanssa kamppailevalle Niklasille detox-kuurina, ja Heikki kertoo huomanneensa muutoksen isän olemuksessa jo kuukauden juomattomuuden jäljiltä.

Kirjan nimi viittaa Niklasin yleiseen Amerikka-intoiluun, tulevaisuudensuunnitelmiin ja country-musiikin kuunteluun. Jostain syystä juuri Texas oli hänen haavemaansa, jonne hän suunnitteli vetäytyvänsä vanhana ukkona. Varmasti texmex-ruoka on maistunut myös töölöläisissä ravintoloissa, joissa Niklas avioeronsa jälkeen tapasi lapsiaan. Perheen ruokapöydällä on myös teoksessa suuri symbolinen arvo: se oli niinikään Harri Sirolan veistämä, ja sen ääressä vietettiin myös valoisia aikoja.

Teos ei voi olla herättämättä myötätuntoa ja kaihoa, mutta onneksi siinä on myös upeaa ajankuvaa ja yhteiskunnallista analyysia. Jo pelkkänä isän ja pojan suhteen kuvauksena teos ilahduttaa, mutta siitä löytyy myös rakentavan kriittistä sanomaa toimittajan työn muutoksista, journalistisesta etiikasta ja mediatalojen vallankäytöstä.

Paljon melua sukumökeistä

PerintötekijätTeos: Vigdis Hjorth: Perintötekijät (S&S, 2020)

Suomennos: Katriina Huttunen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Uusi norjalainen laatuproosa on takavuosina kuulunut vakiolukemistoihini, mutta viime aikoina en ole ehtinyt/muistanut päivittää sen tilannetta. Tänään avasin Vigdis Hjorthin kohuromaanin Perintötekijät tietämättä sen taustoista paljoa – ainoa, mitä tiesin, oli, että se kertoo keski-ikäisten sisarusten perintöriidoista ja että sen ilmapiiri olisi mahdollisesti raskas ja ahdistava.

Ajankohta teoksen lukemiseen ei ole paras mahdollinen, vaikka en koe kirjan ongelmakenttää omakohtaisen läheiseksi. Täälläkin päässä on ilmaantunut vanheneviin omaisiin liittyviä huolia, omaishoitoon liittyvää työnjakoa sisarusten kanssa ja sukulaissuhteiden pakkomielteistä kelaamista. Vaikka aiemmin olen ammentanut paljonkin inspiraatiota omaan kirjoittamiseeni sukututkimuksesta ja sukutapaamisista, juuri nyt en saa päällä olevasta tilanteestamme mitään luovaa irti. Tilanteemme ei ole läheskään yhtä dramaattinen tai ahdistava kuin Perintötekijöiden riitaisen suvun pattitilanne.

Teoksen kertoja on kulttuurialalla työskentelevä keski-ikäinen Bergljot, perheensä vanhin tytär, joka on katkaissut välit sukuunsa jo parikymmentä vuotta aiemmin. Ainoa yhteys on säilynyt diplomaattiseen Astrid-siskoon, jonka kanssa hän on puhunut harvakseen puhelimessa. Isoveli Bård tuntuu kertojaakin vieraantuneemmalta sukukuvioista, ja sisarukset tuntuvat jakaantuvan kahteen eri sarjaan, joilla on kovin erilaiset lapsuusmuistot.

Bergljotilla ja Bårdilla on pakottava syy ottaa etäisyyttä synnyinperheestään. Bergljot on vielä yrittänyt pitää laimeaa yhteyttä yllä lastensa ollessa pieniä, mutta tämä on osoittautunut tuhoisaksi hänen psyykelleen. Valtio on suostunut maksaa pitkän psykoterapian naiselle, joka kamppailee alkoholismin ja holtittomien seksisuhteiden houkutuksen kanssa. Myös hänen parhaalla ystävällään Claralla on elämässä vastaavia haasteita, ja välillä hän käy tankkaamassa villejä kokemuksia tämän luona Kööpenhaminassa. Suvun mustan lampaan maineen saavuttanutta naista ei uskota, kun hän yrittää avautua välirikon syistä. Nuoremmat sisarukset pitävät häntä hulluna mytomaanina, eivätkä öiseen aikaan kirjoitetut känniset sähköpostit auta häntä tulemaan ymmärretyksi.

Kielellisesti ja rakenteellisesti teos kuvastaa uskollisesti traumataustaisen henkilön jankkaavaa, toisteista ilmaisua. Riippuu lukijan henkisestä tilasta, kuinka suurina annoksina tätä tilitystä voi ottaa vastaan kerrallaan. Pidin siitä, että romaanissa kuvataan myös työelämän haasteita, jotka luovat edes pieniä hengähdystaukoja muuten raskaaseen narratiiviin.

Laatuproosaksi teoksen tekee se, ettei kertojan isän kammottavilla teoilla mässäillä, vaan tarina avautuu kerroksellisesti kuin sipuli. Juuri nyt en ollut valmis ottamaan koko tätä kakkua henkisesti vastaan, vaan keskityin enemmän romaanin muotoseikkoihin ja yleisiin tunnelmiin, ja jopa norjalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin ilmenemismuotoihin, joita teoksen alussa ylisuuret mittasuhteet saava mökkikiista edustaa. Mökkiriita onkin hieno metafora kaikelle muulle kaunalle ja katkeruudelle, mitä usein riitojen takana piilee, vaikka taustalla ei olisikaan insestiepäilystä.

Aiemmin tänä vuonna kuuntelin irlantilaisen Emilie Pinen teoksen Tästä on vaikea puhua (josta en saanut aikaan blogitekstiä). Siitä jäi samansuuntaiset tunnelmat, vaikka se ei ollut aivan yhtä raskassoutuinen kuin tämä teos. Kuitenkin tämä tarina punoutuu pohjoismaisen hyvinvointivaltion jäänteiden kudelmaan, sillä nämä materiaalisesti hyvinvoivat norjalaiset puhuvat elämän kriisitilanteissakin siitä, kuinka tehohoidossa saa maksimaalisen vastineen verorahoille.

Minua alkoi myös kiinnostaa Hjorthin siskon Helga Hjorthin kirjoittama teos Fri vilje, jossa esitetään nuorempien sisarten tulkinta samasta tilanteesta. Norjaksi en tule tätä teosta lukemaan, mutta teosten saama julkisuus muistuttaa minua ruotsalaisten Felicia Feldtin ja hänen kuuluisan lastenpsykologiäitinsä Anna Wahlgrenin 00-luvulla käymästä kirjasodasta, jota seurasin alkukielellä.

Psykologin lapsi kulkee ilman kenkiä

JälkikasvukausiTeos: Roope Lipasti: Jälkikasvukausi (Atena, 2019)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Retriittini Keski-Suomessa uhkaa jo edistyä kohti kirjapuutostautia, ja siinä tilassa pitää tyytyä huippusuositun Ellibsin ilmaiseen ja niukkaan tarjontaan. Tänään arpa osui tuttuun ja turvalliseen Roope Lipastiin, jonka tunnen jouhevaksi ja humoristiseksi kertojaksi. Ihan jokainen Lipastin teos ei ole kolahtanut, enkä ole kaikista lukemistani raportoinutkaan. Hänen tuotantonsa tuntuu juuri sopivalta lomalukemiselta, ja taipuu hyvin tien päälle kuunneltavaksi.

Jälkikasvukaudessa puhuu nimetön perheenisä ja psykologi, joka kirjoittaa populaaria teosta nuorten kasvatushaasteista. Lapsia perheessä on kolme, ja vaimo Piia on töissä seurakunnassa, ymmärtääkseni pappina. Ongelmia perheessä alkaa tuottaa keskimmäinen lapsi, 15-vuotias Elias, joka on löytänyt ensimmäisen heilansa Emman.

Perheessä esikoinen Maija on lentämässä pesästä, ja kertojan äidillä on havaittu tilapäistä sekavuutta. Vaimon ja anopin suhde tuntuu läheisemmältä ja spontaanimmalta kuin kertojan ja tämän äidin. Kertoja viettää enemmän aikaa autotallissa eläinaiheisten savitöidensä parissa kuin perheensä tai työn alla olevan kasvatusoppaan, jonka äänensävy on teennäisen nokkela. Olisiko mies pärjännyt paremmin biologina kuin kasvatusguruna, sitä tämä pohtii synkkinä hetkinään.

Perheen tarina on perinpohjin arkinen, siihen kuuluu vanhempainiltoja, luokkaretkien rahankeruuta, mopojen rassaamista, päihdevalistusta, ehkäisyneuvontaa, jauheliharuokien innovointia ja ikääntymisen vertailua. Kirjan vanhemmat tuntuvat turvallisen konservatiivisia, keskinkertaisilta ja konsensukseen pyrkiviltä. Perheessä ei väännetä veganismista, ilmastonmuutoksesta eikä poliittisista suuntauksista. Välillä tuntui, että kirja on kirjoitettu YLE2-kanavan maalaisille keskivertokatsojille, joiden elämään ei edelleenkään kuulu intersektionaalinen feminismi, eivätkä muut hankalat vieraslajikkeet.

Toki kirjan perhe käy läpi lievän kriisin Eliaksen katoamistemppuihin ja niitä seuraavan lastensuojeluinsidentin muodossa, mutta kovin vakavasta oireilusta ei ole kyse. Ehkä teoksen tarkoituksena on muistuttaa siitä, kuinka tavallisia yhteiskunnan interventiot perheiden arkeen näinä päivinä ovat, ja kuinka lasun asiakkaaksi voi päätyä, vaikka olisi kunniallisesti naimisissa ilman päihdeongelmaa tai ulosottokierrettä.

Kuuntelin tarinan sujuvasti, muutamassa kohdassa nauratti ja pidin eniten kertojan biologian oppitunneista. Suosittelen kirjaa erityisesti useamman lapsen vanhemmille ja niille ruuhkavuosiaan eläville, jotka eivät kesälomillaan veny kovin moneen teokseen. Kirjan anti niille, joille teinien kasvatus ei juuri nyt ole ajankohtaista, on kyseenalainen. Itseäni aihe edelleen kiinnostaa, mutta etsin yleensä tarinoita, joissa perheen arki ei noudata ennaltamäärättyä kaavaa.

Tässä tarinassa ei lopulta tapahtunut paljoa, ja sen vuoksi teos jää omalla lukujanallani ”käyttötavaraksi”, joka ei jätä kovin syvää muistijälkeä. Myös teoksen teema, jossa kasvatuksen ja ihmismielen ammattilainen kokee avuttomuutta oman haastavan lapsensa seurassa, on jo miltei loppuunkaluttu, ja siitä on vaikea löytää uutta, raikasta näkökulmaa. Romaanin äiti ei kristillisenä kasvattajana tuntunut piiruakaan kiinnostavammalta, vaikka teoksessa viljeltiin jonkun verran kristillistä terminologiaa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 42: ”Kirjassa on isovanhempia.”

Kyräilyä pohjoiskarjalaisittain

PaldarTeos: Anna Paldar: Mustan kiven varjo (Kirjokansi, 2019)

Äänikirjan lukija: Anna Paldar

Anna Paldar on taiteilijanimellä kirjoittava esikoiskirjailija, jonka trillerin kalastin Ellibsistä äänikirjana ilman ennakkotietoa teoksesta. Koska äänikirjan laatu oli varsinkin alkukappaleissa rosoinen, olin jo jättää kuuntelemisen kesken, mutta lopulta miellyin kirjailijan äänen kotikutoisuuteen.

Romaanin päähenkilö on nelikymppinen arkkitehti Iiris, sinkkunainen Helsingistä, jonka juuret ovat Pohjois-Karjalassa. Vaikka nainen on omistautunut projekteilleen, yhtäkkiä hän ilmoittaa lähtevänsä lomalle kotikonnuilleen. Iiriksen äiti on jo hoitokodissa, eikä hän aio reissunsa aikana tavata isäpuoltaan Oskaria. Suku vaikuttaa karjalaisittain harvinaisen jäyhältä ja vähäpuheiselta, ja heillä on paljon salaisuuksia niin evakkomatkalta kuin Enossa sijaitsevalta Mustan kiven tilalta, joka on palannut myyntiin huutokaupassa.

Teoksessa liikutaan takaumien kautta toisen maailmansodan ja sen jälkeisiin vuosiin, jolloin vähäpuheinen suku hajoaa onnettomuuksien ja tragedioiden vuoksi. Suvun patriarkka on matkasaarnaaja, joka maatalousvinkkien ohella puhuu pidäkkeettömästi huorista ja äpäristä. Riitaisten veljesten sisar Anni on joutunut tilalle pikku emännäksi, mutta jättää tilan sen jälkeen, kun saa tietää, että hänen perintöosuutensa on keploteltu veljille. Oskar-niminen veli lähetetään kasvattilapseksi Pohjanmaalle, ja hänellä on aina kotona käydessään komeammat vaatteet kuin muilla sisaruksilla.

Tarina on jouhevasti kirjoitettu, vetävästi etenevä ja kompakti, mutta historiallisiin osuuksiin olisin kaivannut lisää lihaa luiden päälle. Aika usein minua rasittaa maaseudulle sijoittuvissa tarinoissa liiallinen murrepuhe, mutta tässä romaanissa jäin kaipaamaan edes hienoista paikallista korostusta, jota ei löytynyt piirunkaan verran. Piirakkatalkoisiin kirjassa ryhdytään aivan loppumetreillä, mutta tämä on ainoa myönnytys pohjoiskarjalaiselle kulttuurille. Paldar selkeästi pyrkii kirjoittamaan yleispätevää tarinaa, mutta minua vaivasi romaanin kielellinen steriiliys.

Psykologisia trillereitä, varsinkin ulkomaisia sellaisia, olen lukenut sen verran paljon, että myös juonen tasolla jäin kaipaamaan lisää kierouksia ja uskomattomia juonenkäänteitä. Toisaalta tämä romaani pysyy lesteissään eikä saa aikaan tunnetta, että olisi enemmän saippuaoopperan kulisseissa kuin kaunokirjallista teosta lukemassa. Arvostin teosta enemmän sukuromaanina kuin trillerinä. Taloon liittyvät kummittelut eivät pelottaneet minua tarpeeksi, mutta jäin pohtimaan teoksen kautta varsinkin ikäihmisten perheväkivallan kokemuksia, omaishoitajien valtaa ja hoitolaitosten asukkien hoitotahtoa tilanteessa, jossa omaisilla on ristiriitaisia ajatuksia läheisensä viimeisten vuosien viettotavasta.

Koska minullakin on sukuyhteys Enoon ja Lieksan radan varrelle, kuvattuihin paikkoihin eläytyminen oli helppoa. Paldar on taitava arkkitehtuurin ja rakennuskulttuurin kuvaaja, ja pidin teoksen Helsinki-osuuksissa, joissa kuvattiin Iiriksen arkea ja työelämää arkkitehtuuritoimistossa.

Jään odottamaan Paldarilta lisää perehtymistä henkilöhahmojen uskottavaan rakentamiseen, sillä tällaisinaan varsinkin romaanin vanhemmat mieshahmot jäivät hieman pökkelöiksi. Kirjassa kuvataan ylisukupolvista pahuutta ja tunneilmaisun puutteita, mutta olisin kaivannut myös pahishahmoihin enemmän ulottuvuuksia. Tarkemmin en osaa kuvailla, miksi kirja jätti minut paikoitellen viileisiin tunnelmiin. Silti otan kirjailijan seurattavakseni, sillä valitut aihepiirit olivat kiinnostavia ja sydäntäni lähellä.