Isän ja tyttären juurihoitomatka

Teos: Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. (Gummerus, 2020)

Äänikirjan lukijat: Pertti Koivula ja Rosanna Kemppi

Jos en tänä vuonna enää ehdi keskittyä yhteenkään kirjaan, olkoon lukuvuoteni nyt kruunattu. Eilen löysin BookBeatista teoksen, jonka olin jo bongannut muualta, ja josta olin laimeasti kiinnostunut. Laimeasti, koska olen omasta mielestäni jo lukenut kaiken tarvittavan inkerinsuomalaisten historiasta. Näiden teosten kaanon ei ole päätä huimaava, ellei lukija osaa venäjää, mutta suomenkielisiä teoksia on viime aikoina pompahdellut niin faktan kuin fiktion saroilla.

Jo aiemmin tänä vuonna häikäistyin Anna Soudakovan teoksesta, joka ei kerro inkerinsuomalaisista kuin välillisesti, mutta paluumuuton ilmiöstä joka tapauksessa. Teos on ollut minulle tärkein lukemani romaani tänä vuonna, vaikka iso osa sen kokemusmaailmasta oli jo minulle tuttua. Tämän teoksen nuorempi kertoja, Lea Pakkanen, kuuluu Soudakovan kanssa samaan ikäluokkaan, joka muutti Suomeen lapsena 1990-luvun alussa.

Lean isä Santeri Pakkanen (s. 1950) kertoo teoksessa oman ikäluokkansa neuvostokokemuksesta, mikä avarsi silmiäni enemmän kuin tarinointi aiempien sukupolvien karuista kokemuksista Stalinin leireillä. Hän vietti neuvostoelämänsä lähes yksipaikkaisesti Petroskoin alueella, työskenteli tulkkina ja Punalippu-lehden toimittajana, ja edusti 80-luvulla tiukan etnonationalistista linjaa. Mies kieltäytyi venäjän puhumisesta tyttärilleen, kun taas lasten äiti ja isovanhemmat valitsivat kaksikielisen linjan.

Pakkasten perhe muuttaa v. 1991 kahteen eri suomalaiseen kaupunkiin. Vanhemmat ovat eronneet, koska isä on löytänyt uuden kumppanin Lappeenrannasta. Äiti Anna muuttaa lapsineen Pudasjärvelle, jossa hänellä on omia sukulaisia. Isän äidille löytyy myös palvelukotipaikka Lappeenrannasta. Isovanhempien itse rakentama kotitalo jää tyhjäksi Petroskoin kupeeseen Tsalnaan, ja Santeri palaa kauppaamaan sitä eteenpäin vasta 2010-luvulla.

Kirjassa on tuhti annos inkerinsuomalaisten yleisempää historiaa, mutta se on myös matkakirja ja sukututkimuksellinen dokumentti. Isä ja tytär matkustavat Venäjää ristiin rastiin etsiessään jälkiä kadonneista sukulaisista; välillä mukana matkustaa valokuvaaja Meeri Koutaniemi. Matkat Jakutiaan ja suljettuun kaivoskaupunki Noreltskiin ottavat voimille niin henkisesti kuin fyysisesti, eikä kansanmurhista kyseleminen ole poliittisesti korrektia voitonpäivänä.

Kirjassa oli monia aidosti liikuttavia osioita, jotka liittyvät muistiin ja ylisukupolvisuuteen. Kun Lea löytää kauan kadoksissa olleen sukulaisensa Facebookin välityksellä, tämä tarjoaa hänelle kaakaota heidän yhteisen esiäitinsä hääkupeista vuodelta 1905. Tällaisten kuppien säilyminen Stalinin vainojen ja muiden äkkilähtöjen jälkeen on pieni ihme.

Olen itse kirjoittanut romaanikäsikirjoituksen, jossa inkerinsuomalaisilla on keskeinen rooli. Olen myös pelännyt, että tapani kirjoittaa heistä olisi pinnallista tai epäautenttista. Romaanini päähenkilö päätyy Hervannassa ”korvike-Kirkaksi” 1990-luvun laman aikana. Hän ei ole inkerinsuomalainen kuin puoliksi, ja isän puolen kasakkamaiset venäläiset piirteet tekevät hänestä kovin suositun pubiruusujen päiväunen. Niinpä minua nauratti makeasti se, että tässäkin kirjassa kuunneltiin Kirkaa Petroskoissa 70-luvulla. Sain teoksesta vahvistusta omaan kirjoittamiseen. Ehkä myös lukemalla, tutkimalla ja reissaamalla voi joskus tavoittaa jostain ilmiöstä jotain olennaista.

Petroskoin nuoriso on teoksessa hyvin kartalla länsimaiden populaarimusiikista, ja samaan aikaan inkerinsuomalaisissa piireissä kuuminta hottia on kristinusko. Kirjassa mainitut uudemmat luterilaiset/herätyskristilliset vaikuttajat alkoivat kiinnostaa minua, koska näiden saarnaajien meininki vaikutti erilaiselta kuin perinteisen Inkerin kirkon ja ortodoksikirkon toiminta.

Jos Inkeri-fani osaa selittää tolkullisesti savakan ja äyrämöisen eron, silloin hän on etnologisessa harrastuksessaan jo pitkällä. Itselläni ei ole inkeriläisiä juuria, mutta luin pienenä ahkerasti mummoni säilyttämiä ”kiellettyjä” suur-Suomi-kuva-albumeja, ja kaikkien aikojen suosikkini oli Kadonnutta Inkeriä. Tämän teoksen kautta sain jo polvenkorkuisena tietää inkeriläisistä, ja varsinkin heidän vaiheistaan toisen maailmansodan aikana.

Koska Santeri Pakkanen alkoi tutustua Suomeen Neuvostoliiton lähettämänä virallisena delegaattina 70-80-luvuilla, hän tavallaan tutkailee maata melkein kuin ulkoavaruudesta käsin. Näkökulma on herkullinen, sillä hänellä on kyky tunnistaa suomalaisissa Neuvostoliiton komppaajissa suuria sävyeroja. Ylipäänsä suomalaisia Neuvostoliiton ystäviä pidettiin naiivina idealisteina, ja nuorelle Santerille erään edustusmatkan kohokohta on kenkien ostaminen äidilleen kaupassa, jossa hän saa myyjän huomion puoleksi tunniksi.

Pidin siis myös Suomen puolen integraatiokuvauksista, varsinkin, kun moni mainittu paikkakunta on minulle tuttu. Mänttä esiintyy tässä solidaarisena paikkakuntana, jossa vallesmanni ei epäröi suojella inkeriläisiä karkotettavia. Jyväskylä on Santerin äidin viimeinen osoite, jonne hän seuraa poikaansa aivohalvauksen jälkeen kuolemaan Keljon vanhainkodissa. Vanhuuden päiviään Santeri muuttaa viettämään Pohjois-Konnevedelle, Rautalammin pitäjään, jonka korpimaisema on hänelle kotoinen lapsuuden Tsalnan tunnelmissa. Rautalammille hän kuskaa lapsuudenkodistaan myyttisen saunan oven, jolla on pelkästään tunnearvoa.

Kyynelehdin tätäkin teosta kuunnellessani vuolaasti, vaikka kymmenien henkilöiden realistinen sukutarina ei ole yhtä emotionaalisesti vetävä kuin avainkertomus orpolapsesta, jota riepoteltiin läpi neuvostoimperiumin kuin vierasta sikaa. Tämän tarinan ihme on se, että nämä pakkosiirretyt sukulaiset eivät kaikki menettäneet yhteyttä toisiinsa, vaan yhteys jatkui joidenkin välillä vielä rautaesiripun sulkeuduttua.

En olisi valinnut tätä teosta kannen tai nimen perusteella, joten uskallan suositella sitä niillekin, jotka lukevat vähemmän historiallista tietokirjallisuutta. Teoksesta voi nauttia monella tasolla ja erilaisista tiedollisista lähtökohdista. Ehkä se on ei-akateemisen tietokirjan keskeinen onnistumisen kriteeri.

Elonkerjuuta ja erotiikkaa

IMG_1700Arvi Pertun tuoreimmassa teoksessa Kuningattaren vuosi (Kirjokansi, 2016) palataan seksuaalisuuden teemaan kirjeenvaihtoromaanin muodossa. Teoksessa keski-ikäinen inkeriläiskirjailija kamppailee vuoden verran toimeentulonsa, naissuhteidensa ja Venäjän poliittisen tilanteen analyysiensa kanssa.

Teos on monologinen sähköpostiromaani, jossa kirjekaverien vastauksia ei paljasteta. Päähenkilö on taas Lesonen, mutta ilmeisesti persoonaa on jokseenkin etäännytetty kirjailijasta itsestään. Lesonen kirjoittaa mailia jollekulle melkein joka päivä vuoden aikana. Osa maileista imitoi känniläisen näppäilytarkkuutta ja logiikkaa, osa taas on hyvinkin selväjärkistä ja kiinnostavaa poliittista analyysia Venäjän nykytilasta ja inkeriläisten separatismihankkeista.

”Kuningatar” on hänen sattumalta löytynyt nettidominansa, jonka kanssa hän kokeilee myös live-sessioita vaihtelevalla menestyksellä. Hänelle kirjoitetut viestit tuntuvat eniten fiktiivisiltä, ja ne ovat päähenkilölle jonkunlainen pakopaikka tai satumaa. Tähänkin suhteeseen saapuu hatara arki, kun Kuningatar alkaa esittää vakiintumispyyntöjä. Välillä tuntuu, että päähenkilö on enemmän ihastunut tai rakastunut omaan kielelliseen nokkeluuteensa naista kuvatessa kuin naiseen itseensä. Uskoisin, että näin usein käy paljon kirjoittavien ihmisten kaukosuhteissa.

Kirjeromaaneja en ole vähään aikaan lukenut, joten teos oli virkistävää vaihtelua. Tosin luin tämän putkeen aiemman Lesos-teoksen kanssa, jossa keskityttiin erotiikkaan ja pornoon. Kirjailijan aiempaa tuotantoa selatessani huomasin myös teoksen Kipu (2014), joka näyttää myös käsittelevän sadomasokismia, tosin ei Lesosen näkökulmasta.

Tässä teoksessa päähenkilö on aidosti pihalla elämänsä valintojen suhteen, mutta ainakin paikoitellen pyrkii rehellisyyteen suhteiden laadusta. Välillä hän tosin pyrkii uimaan myös parhaan naispuolisen ystävänsä liiviin, joka on naimisissa tahollaan ja pitkäaikainen perhetuttu. Tämä tuntui jo rintamakarkuruudelta, sillä miehen sivusuhteet tuntuvat tuhoon tuomituilta. On myös kummaa, ettei hän kirjoittele lainkaan rajan takana asuvalle vakiorakastajattarelle Ljuballe.

Itseäni tässä teoksessa eniten kiinnosti päähenkilön toimeentulo ja vaivalloinen elonkerjuu. Inkerinmaahan liittyvät historialliset esseet eivät myy Suomessa eikä Venäjällä, mutta hän ei luovuta kirjallisten intohimojensa suhteen. Käsikirjoituksia katoaa kustantamoiden syövereihin, eivätkä suulliset lupaukset ole sopimuksia. Ensimmäinen työskentelyapuraha järjestyy vasta pitkän ja tuotteliaan uran jälkeen.

Venäjältä Suomeen muuttaneiden kirjailijoiden asemassa lienee jotain samaa. Aistin myös äsken lukemani Zinaida Lindenin novelleista tämän elonkerjuun teeman, vaikka niissä painopiste ei ollut kirjailijan identiteetissä. Onko maahanmuuttajataustaisen kirjailijan sitten tuotteistettava se mamu-status tullakseen huomatuksi ja saadakseen kirjojaan myydyksi?

Pertun teoksissa (eikä kyllä Lindeninkään) ei tällaista tuotteistamisen makua ole. Tuo Lesosen hahmo on sen verran outo, ettei sillä tehdä uusia Mielensäpahoittajia. Lesosen juopottelu on liian älyllistä tullakseen myydyksi R-kioskilla kuten Juha Vuorisen juoppohullut, eikä seksijutuissakaan ole sitä hedonistista eskapismia, mitä vaaditaan väsyneiden kotiäitien tarpeisiin.

Tämä oli rosoinen, elämänmakuinen ja paikoitellen hämmentäväkin lukukokemus, jota suosittelen varsinkin niille, jotka pohtivat mielenterveyden, päihteiden ja seksuaaliriippuvuuden kysymyksiä. Kirjasta huokuu sekavan elämäntilanteen keskellä omien voimavarojen rajallisuuden hyväksyntä, ja myös halu elää omannäköistä elämää yhteiskunnan antamien leimojen ulkopuolella.

Kiitos taas Kirjokannelle hienosta kansikuvasta. Se ilahduttaa pimenevinä syysiltoina.

 

Iso viha ja pikku rakkaus

karkulahtiOlen jo jonkun aikaa ollut kiinnostunut ruotsinsuomalaisesta kirjallisuudesta. Nyt muistan lukeneeni vain Susanna Alakoskea ja Eija Hetekivi Olssonia, jotka kirjoittavat suomalaisten siirtolaisten kohtaloista Ruotsissa. Tiina Laitila Kälvemark (s.1970) kuuluu edellisten kertojien kanssa samaan sukupolveen ja toimii myös aktiivisesti ruotsinsuomalaisten yhteisössä esimerkiksi Sisuradion toimittajana. Hän on debytoinut vuonna 2012 novellikokoelmalla Kadonnut ranta ja julkaissut myös novelleja ruotsiksi. Hän on kuitenkin ensimmäisen sukupolven maahanmuuttaja Ruotsissa, eli ei jaa edellä mainittujen kollegojen kanssa lapsuusmuistoja lähiöistä autotehtaiden varjoista.

Laitila Kävlemarkin esikoisromaani Karkulahti (WSOY, 2015) sijoittuu kirjailijan synnyinseuduille Pohjois-Pohjanmaalle. Karkulahti on perintötila, joka on saanut nimensä Ison vihan aikaisista kahakoista. Ryssänviha on tuoreessa muistissa sekä 1700-luvulta että talvisodan ajoilta. Tilan emännällä Elisabetilla on kaksi peräkammarin poikaa, terve, mutta alistettu Jaakko ja kehitysvammainen Asser, jonka sylkykupit täyttävät talon kaikki nurkat. Kun Jaakko viisikymppisenä löytää läheisestä motellista parikymppisen Veran, perheen dynamiikka järkkyy. Vanhat vihat syttyvät jälleen Elisabetissä, joka kuitenkin huonokuntoisena joutuu ottamaan miniänsä palveluksia vastaan.

Teksti on sekä emotionaalisesti että kielellisesti vaativaa. Tässä käytettävät pohjoispohjalaiset murresanat eivät ole levinneet yleisesti koko kansan tietoisuuteen, eikä täysin umpiossa kasvaneen kansanosan sukulaisuuskäsityksetkään aivan helpolla aukene. Puoliväliin teosta luulin, että siinä käytettä termi rooppi tarkoitti suota, mutta se viittaakiin monttuun tai syvänteeseen. Lapset käyvät kesäisin roopilla uimassa, vaikka pohjaveden epäillään olevan myrkyllistä. Ylipäänsä roopin reunoilla tapahtuu kiellettyjä, maagisiakin asioita.

Päällimmäisenä havaintona Karkulahden elämänmenosta jäi jälkijättöisyys. Kertomus alkaa 90-luvun puolestavälistä, jolloin maatilalla ei vieläkään ole vessaa eikä suihkua. Elisabet makaa tuvassa mätien vällyjen alla ja komentelee saamatonta Jaakkoa kaatamaan pihalta milloin mitäkin puuta. Kun maitotili tulee, Jaakko ampaisee kylille ostamaan turhuuksia viidensadan tai tuhannen markan seteleillä, mutta pystyyn lahoavan talon remontointi on hänelle vaikeaa. Uusi miniä vaatii uudistuksia myös taloudenpidossa, mutta Elisabet karnittaa vastaan. Vaikka anoppi muuten vaikuttaa liikuntakyvyttömältä, uudet verhot hän onnistuu repimään tuvan ikkunoista alas käden käänteessä.

Teksti keskittyy Veran ja Elisabetin suhteeseen ja molemminpuolisten salaisuuksien paljastumiseen pala palalta. Veran oma suhde tyttäreensä Annaan ei ole sen helpompi kuin Elisabetin suhde Ruotsiin karanneeseen Anneliin. Venäläisen morsiamen saapuminen peräpohjalaiseen kirkonkylään johtaa rasistisiin kohtauksiin osuuskaupan makkara-altailla – kylän miehet kohtelevat häntä kuin julkista omaisuutta, vaikka hän ei olekaan toiminut prostituoituna, vaan tarjoilijana. Kotona Vera ei saa puhua venäjää lainkaan, eikä hänellä muutenkaan ole kontakteja sukuunsa eikä maanmiehiin tai-naisiin. Maahanmuuttajanaisen sopeutumistarinana kertomus on perinpohjin karu, mutta uskottava. Ensimmäisen vuoden hän onnistuu keräämään karkaamiseen tarvittavia rahoja sukanvarteen mieheltään piilossa, mutta alistuu sitten kohtaloonsa.

Pidin jopa enemmän itärajan takaisten tapahtumien kuvauksesta, eli Veran nuoruuden tarinasta, joka sekään ei ollut ruusuinen. Laitila Kävlemark osoittaa syvällistä neuvostokulttuurin tuntemusta, kuten myös 90-luvun alun uuden Venäjän realiteettien. Lilja-mummon inkeriläistausta saa Veran uskomaan ”luvattuun maahan”, kun kotikylän kioskeissa myydään jopa puoliksi poltettuja tupakantumppeja. Eniten kirjassa minua riipi Veran ja hänen ensimmäisen lapsensa Iljan kohtalo, ja kaikenlaisten siteiden katkeaminen Venäjälle. Suomessa Vera ei etsi voimaa edes kuvitteellisesta inkeriläisyydestä, vaan hän on henkilö, jolta on riistetty kulttuurinen identiteetti. ”Kaikki nämä vuodet hän on muistanut itsensä ohi” viittaa puoliksi pakotettuun, puoliksi vapaaehtoiseen unohtamiseen, joka ei kuitenkaan tuo helpotusta. Hänen lihomisensa, laahaava kävelytyyli ja pukeutuminen muodottomiin urheiluvaatteisiin ovat omanlaisensa maski, samoin erikoinen kivienkeräilyharrastus.

Umpimielisyyden, puhumattomuuden, pahansuopuuden ja kyräilyn jälkeen teos tarjoaa kuitenkin pilkahduksen toivoa. Ankeuden ilmapiiri on myös rakennettu hieman eri aineksista kuin tavalliset suomalaiset murhelaulut: tässä ei ryypätä eikä olla kroonisesti väkivaltaisia. Karkulahden ja naapuruston väkeä leimaa vain lähes totaalinen kiinnostuksen puute ulkomaailmasta. Perheessä ei puhuta politiikkaa, lueta kirjoja eikä olla uskonnollisiakaan. Jämähtämisen henki on tuvassa käsinkosketeltavan sakea. Ellei tekstissä olisi ollut viittauksia joihinkin modernin elämäntavan detaljeihin, kuten barbeihin, Eric Forresteriin tai konditorian banaanikakkuun, kertomus olisi hyvinkin voinut olla suoraan 1700-luvulta.

Kirjassa oli jotain yhteistä Veera Salmen romaanin Kevään merkit (2014) kanssa – molemmissa kuvataan dysfunktionaalista perhettä, jolla on omituinen kielenkäyttö. Salmen teoksessa kielellinen kokeilu oli vielä leimallisempaa. Tässä taas pelataan runsailla aikatason vaihteluilla, mikä vaatii lukijalta herpaantumatonta lukuotetta. Varsinkin kuolemaa tekevän Elisabetin tajunnanvirta oli välillä vaikeaa seurattavaa. Muuten lukuelämys oli täyteläinen ja sopivan outouttava. Se sai minut ajattelemaan erityisesti Suomessa samaan aikaan elettäviä päällekkäisiä aikatasoja, joita mahdollisesti edes internet ei ole onnistunut kuromaan. Erityispisteet kirjailijalle siitä, että Karkulahdessa pääsi hetkeksi eroon modernista teknologiasta, vaikka lopussa elettiin jo vuotta 2006.

 

Mitä ihminen tekisikään Ritter-Sportin takia

Herta Müllerin Ihminen on iso fasaani oli toinen Keltaisen kirjaston löytö 2 eurolla Kirja-Kärkkäisen alekorista. Se kuvaa romaniansaksalaisen isän, äidin ja aikuisen tyttären viimeisiä aikoja ennen Romaniasta muuttoa Ceaucescun aikana. Maahanmuuttokirjana radikaalisti erilainen kuin tämän ajan kepeät identiteettipoliittiset pläjäykset. Romaniansaksalaiset muuttavat länteen ja pian katoavat maailman kartalta, kylään jäävät vain heikoimmat ja sairaimmat. Jollain tapaa kirjan kontekstia voisi verrata vaikka inkerinsuomalaisten tilanteeseen, vaikka inkerinsuomalaisten siteet kotikyliinsä entisen Neuvostoliiton alueella vielä elävät. Inkerinsuomalaista ”suurta kertojaa” vielä odottelemme. Hienoja avauksia teemaan on jo olemassa esim. Anitta Konkan ja Arvi Pertun tuotannossa.

Hankin kirjan ehkä kansikuvan takia. Kuvassa huivipäiset naiset katsovat angstisesti ikkunasta, jolle on aseteltu likaisia viinipulloja. Kuva muistuttaa minua hieman lapsuuteni Inkeri-ja Karjala-kirjoista, joissa Suur-Suomen visiota maalattiin samantyyppisin pastoraalisin kuvin. Köyhä nainen ikkunassa odottamassa pelastajaansa on laajempikin kansakunnan metafora, sitä on käytetty imperialistisiin ja nationalistisiin tarkoitusperiin.

Päähenkilö mylläri-Windisch ei luota naisiin, varsinkaan vaimoonsa tai tyttäreensä, joiden hän tietää levittäneen reitensä auktoriteeteille, vaimo vankileirillä Venäjällä, tytär hänen silmiensä edessä kotikylässä viisumin saamiseksi länteen. Miehet ovat brutaaleja sikoja, jotka vetävät tyttöjä pellolle ja kirkon sakastiin köyrimään; naiset harrastavat itsetyydytystä sormet limaisina kesken arkisten askareiden viitsimättä salata tätä miehiltään. Sukupuolten välisiä suhteita sanelee politiikka ja historian haamut. Kukaan ei hempeile tai tunteile, lihan lait ovat väistämättömiä.

Müllerin tyyli on lyhyitä aktiivilauseita, melkein sähkösanomanomaista tykitystä. Paikoitellen jään miettimään, onko teksti alakoululaisen aine vai nobelistin merkkiteos. Kielen yksinkertaisuus hämää, sen alle jää valtavia kokonaisuuksia, joita vain hitaasti maailmaan suhtautuva lukija pystyy avaamaan. Olen itse Müllerille liian hätähousu lukija. Häntä lukiessa tuntuu, että jokaista lausetta pitäisi maistella kymmeniä kertoja, jotta tunnelma pääsisi todella ihon alle.

Aistivoimaisuus pääsee valloilleen luonnon ja eläinten kuvauksessa, kylän maisema piirtyy lukijalle tarkkana. Siellä on omenapuu, joka syö omat hedelmänsä. Maissinvarret kuihtuvat ja akaasiapuut varisuttavat lehtiään keskellä korkeinta kesää muuttajien pihoille. Kirjan nimi Windischin lausumana ei täysin avautunut minulle metaforana. Fasaanit eivät ainakaan ole haaskalintuja, vaan mielestäni harmittomia (ehkä ärsyttäviä) peltokanoja, jotka viihtyvät asutusalueiden kupeessa. Nimestä tuli hilpeä olo, mutta hilpeys ei ollut kerronnan päällimmäinen tunnetila.

Henkilöt tuntuvat joukoturkkamaisen imbesilleiltä, ainakin puolilukutaidottomilta ja turpeeseen sidotuilta. Müllerin taituruus piilee kielen lakonisuudessa ja kyynisyydessä. Siinä on samaa draivia kuin esim. Albert Camus’n Sivullisessa, samaa ihmisyyden olemuksen etsintää, eksistentialismia ja naturalismia. Mutta tätä romaania lukiessa kannattaa valita päivä, jolloin mieli on kirkas ja vahva. Ei sovi herkkähermoisille.

Mielenkiintoinen maahanmuuttopoliittinen yksityiskohta oli Ritter-Sport-suklaalevy, joita Windischin vaimo tuo Saksaan muutettuaan kyläläisille lahjaksi. Tällaisia yksityiskohtia olisin odottanut kirjasta enemmän, oikeastaan Ritter-Sport oli ainoa kohta, jossa vähän nauroin. Ehkä sitten pidän enemmän humoristisista maahanmuuttokirjoista, sellaisista, joissa päivä paistaa risukasaankin.

Täytyy sanoa, etten lämmennyt kirjalle koko sielullani, luin sen läpi velvollisuudentunnosta. Pitäisi varmaan antaa Müllerille toinen mahdollisuus, ymmärrän, että hän on kirjoittanut eri tyyppisiä kirjoja ja minusta tuntuu, että pitäisin enemmän hänen runoistaan kuin proosasta.