Reppu täynnä kummitustarinoita

Teos: Michelle Paver: Thin Air. A Ghost Story. (Orion, 2016)

Viime talvena luin lähes kaiken suoratoistopalveluissa saatavilla olleen Himalaja-kirjallisuuden, josta vain muutama käsitteli jotain muuta kuin Kangchenjungan eli Mount Everestin valloitusta. Listallani on edelleen monia teoksia, jotka ovat saatavilla vain paperisena, ja eilen ilahduin, kun löysin kirjaston kierrätyshyllystä teoksen, josta en ollut kuullutkaan.

Thin Air on historiallinen kauhuromaani, joka sijoittuu vuoteen 1935, ja osittain myös vuoteen 1906, jolloin surullisenkuuluisa Lyellin operaatio Everestin valloittamiseksi tapahtui. Tästä kyseisestä eeppisestä retkikunnasta luin jo Jeffrey Archerin romaanin, joka on vielä suht tuoreessa muistissa.

Tässä teoksessa kertoja on kolmikymppinen lontoolainen lääkäri Stephen Pearce, joka tulee kutsutuksi vuorta valloittamaan lyhyellä varoitusajalla. Hänen isoveljensä Kits on ”oikea” kiipeilijä, ja hänen tiimiinsä kaivataan lääkäriä. Matka sattuu Stephenille kreivin aikaan, sillä hän on juuri purkanut kihlauksen ja kärsii ex-appiukon äänekkäästä vihanpidosta. Hänellä ei ole ollut mahdollisuutta harjoitella korkeassa ilmanalassa ennen lähtöä, ja pystyy vain treenaamaan lihaskuntoaan vähän laivamatkan aikana.

Retkikunta tapaa Darjeelingissa Lyellin ekspeditioon kuuluneen kapteeni Tennantin, joka on menettänyt jalkansa tuon kohtalokkaan retken seurauksena. Mies on asunut 29 vuotta bungalowissa, josta hän voi nähdä pyhän vuoren makuuhuoneensa ikkunasta. Hänellä on selvästi painavia salaisuuksia kannettavanaan, mutta ei avaudu niistä ensi tapaamisella.

Retkikunnalla on ”vain” 60 sherpaa, kun Lyellin porukka pystyi työllistämään pari sataa henkilöä. Suhde nepalilaisiin kantajiin on muuttunut piirun verran ymmärtäväisemmäksi kolmessa vuosikymmenessä, mutta hyvin vähän nämä britit ymmärtävät paikallista kulttuuria. Tiimissä on kuitenkin yksi kapteeni, joka osaa sujuvasti basaarihindustania ja vähän myös paikallisia kieliä. Toisin kuin vuosisadan alussa nämä miehet osallistuvat keittiövuoroihin, eli eivät asetu kokonaan nepalilaisten palveltaviksi.

Kauhu kirjassa liittyy vuonna 1906 Kangchenjungalle jääneiden miesten henkiin ja fyysisiin jäämistöihin. Varsinkin mies nimeltä Arthur Ward kummittelee, koska on syytä epäillä, että hänet olisi hylätty kolmosleirin rotkoon vielä elävänä. Arthurin reppu löytyy leirin läheisyydestä, ja retkikunnalla on riitoja siitä, mitä sille pitäisi tehdä. Stephen on sherpojen kanssa samaa mieltä siitä, että sen mukaan ottaminen tuo huonoa onnea. Stephenin veli tahtoo kunnian tärkeän jäänteen löytämisestä, ja näin ollen reppua pidetään matkassa mukana.

Tarina ei ole aivan niin groteski kuin Archerin romaani, ja tyylilajikin on eri. Minun on usein vaikea arvioida kauhukirjoja, koska luen niitä verrattaen harvoin, mutta en kokenut Stephenin kokemuksia mitenkään äärimmäisinä. Hän jää yksin kolmosleiriin noin vuorokaudeksi, kokee vahvoja harhoja ja menettää kaikki varpaansa. Veli valitettavasti kuolee, ja Stephen joutuu suolaamaan veljen ruumiin, jotta se voidaan kuljettaa takaisin Britanniaan.

Historiallisena romaanina teos on ihan kelvollinen, vaikka kolmesta kilometristä ylöspäin ei pahemmin muisteta vuosilukuja. Kulttuurisesta näkökulmasta teos käsittelee eniten hengellisyyttä/henkisyyttä, ja käsityksiä yliluonnollisista tapahtumista. Kirjailija kertoo loppusanoissaan, että hän halusi käsitellä varsinkin kantajien asemaa ja heihin kohdistuvaa rasismia. Tarinassa ainakin miesten henkilökohtaisilla kantajilla on lähes yhtä suuri rooli kuin länsimaisilla kiipeilijämiehillä.

En ollut kirjaa lukiessa kauhusta tukka pystyssä, mutta nautin sen ilmapiiristä ja kerronnan tyylistä. Varsinkin kieli oli niin autenttisen vanhahtavaa, että olisin voinut uskoa sen olleen jonkun 1930-luvulla vaikuttaneen kirjailijan, kuten vaikka E. M. Forsterin kynästä.

Paver ei ole itse kiipeilijä, mutta oli kirjoitusprosessin aikana vaeltamassa reitin alemmilla etapeilla. Kyllä teoksessa oli hyvin havaittavissa tuo ”kenttätyö”, eli uskoisin sen olevan melko autenttinen myös himokiipeilijöiden näkökulmasta.

Julman rakastajattaren sylissä

Teos: Jeffrey Archer: Matka maailman katolle (2006)

Suomennos: Virpi Kuusela

Äänikirjan lukija: Panu Vauhkonen

George Mallory oli yksi Britannian kuuluisimpia varhaisia vuorikiipeilijöitä, joka kuoli lumivyöryn alle Mount Everestiä valloittaessa vuonna 1924. Vuoren virallinen valloitusvuosi on 1953, koska Malloryn retkikunnan saavutuksesta ei koskaan saatu varmaa tietoa. Britannialla oli suuri tarve saada tämä valloitus omiin nimiinsä, ja Royal Geographical Society tuki tätä hanketta jo 1910-luvulla.Väliin kuitenkin tuli ensimmäinen maailmansota, ja tämän vuoksi Malloryn hanke viivästyi lähes vuosikymmenellä.

Jeffrey Archer ei suoralta kädeltä kuulu lempikirjailijoihini, mutta tämän teoksen aihepiiri tuntui tämänhetkisiin tunnelmiin luoduilta. Intian ja Nepalin kulttuurien osuus jää tarinassa lopulta aika ohueksi, mutta matkan teon kuvaus Bombaysta Nepalin base campiin tuntui hyvin nostalgiselta. Kuvaavaa oli, että Malloryn tiimiä paimentavalla brittiupseerilla oli matkassa mukana oma kylpyamme ja melkein kellarillinen viinipulloja, jotka paikalliset sherpat kantoivat 4 kilometrin korkeuteen. Mallory itse ei ollut suuruudenhullu, vaan varsin vaatimaton tapaus, joka arvosti paikallisten oppaiden vuorten tuntemusta.

Vaikka teos tietyllä tavalla pönkittää britti-imperiumin valtaa (onhan kirjailijakin toiselta ammatiltaan Tory-poliitikko), se on kuitenkin uskottava oman aikansa maailmankuvasta katsottuna, ja toimiva jännitysromaani. Noin puolet tarinasta tapahtuu Britanniassa ja Yhdysvalloissa, jonne Mallory matkusti ensimmäisen Nepalin-matkansa jälkeen luennoimaan seikkailuistaan. Teos kuvaakin hyvin matkojen taloudellisia reunaehtoja ja The Royal Geographical Societyn arvovaltaa retkikuntia valittaessa. Kiinnostavaa oli myös tuon ajan ymmärrys vuoristo-olojen kuormittavuudesta, ja kuvaus rasitustesteistä, joihin retkikunta ennen toista valloitusmatkaansa joutui.

Monet Everestin valloituskirjat kertovat myös parisuhteista ja perheistä, ja tässä romaanissa perheen merkitys oli keskeinen. Malloryn tapauksessa Ruth-vaimon varakkuus, eli appiukon sponsorointi, oli yksi mahdollistava tekijä hänen kiipeilyurallaan. Perheessä oli kolme lasta, joista vanhemmat pystyivät toisen, kohtalokkaan reissun aikana jo seuraamaan isän jälkiä Himalajan kartalla. Ruth-vaimo on tässä tarinassa miehensä pakkomiellettä tukeva, sillä hän ymmärtää tilanteen, jossa George katkeroituisi, ellei pääsisi kokeilemaan valloitusta ensimmäisten joukossa. Hänen kilpailijansa Finch on onneksi kirjoitettu tässä tarinassa täysin inhimilliseksi hahmoksi, eli asetelma heidän välillään ei ole täysin mustavalkoinen. Mallory yrittää jopa tukea Finchiä, jonka retkille mukaan pääsy on takkuista jo siitä syystä, ettei hän ole ollut täysin yksiavioinen. Mallory lle itselle oli yhdentekevää, olisiko hänen kiipeilykumppaninsa yksi-vai moniavioinen, sillä 8 km korkeudessa seksillä on varsin vähän merkitystä, tärkeämpää on löytää joku, jolla on kyky selvitä hengissä.

Vuoren valloitusten metaforat ovat tässä tietty ajan henkeen kuuluvasti läpikotaisin sukupuolitettuja, eli Chomolangma on julma ja petollinen rakastajatar, jonka syli hylkii liian uskollisia palvojiaan. Mallory itse kuitenkin esiintyy tarinassa edistyksellinenä vasemmistolaisena, joka käy Fabian Societyn kokouksissa ja todellakin kannattaa naisten äänioikeutta ja oikeutta opiskella Oxfordissa ja Cambridgessä. 1920-luvulla ei kuitenkaan osattu visioida maailmaa, jossa naiset pääsisivät kiipeämään Everestille, eli käsitys sukupuolten fyysisistä ominaisuuksista on edelleen essentialistinen.

Ymmärtääkseni tämä ei ole ainoa Malloryn retkikunnasta kirjoitettu teos, vaan aiheesta on kirjoitettu myös tietokirjoja. Minulle tämä romaaniformaatti oli nyt sopiva kerronnan tapa, ja eläydyin tarinaan täysillä. Mieltäni jäi vaivamaan kysymys, kuinka paljon nykyisessä vuorikiipeilyn (siis lähinnä korkeimpien huippujen valloituksen) kulttuurissa on edelleen jäänteitä brittien kolonialismista. Ei siis materiaalisina jäänteinä (sillä tuskin noissa korkeuksissa on jäljellä paljoa brittien rakentamaa), vaan enemmän puhetavoissa ja asenteissa näkyvää kolonialismia. Eniten on jäänyt askarruttamaan paikallisten sherpojen tekemä näkymätön, tunnistamaton työ. Luulen, että tästäkin on olemassa kirjoja, mutta en ole niitä vielä löytänyt. Tässä romaanissa tuohon näkymättömään työtaakkaan kuitenkin jo viitataan, ja kuolleita sherpoja surraan siinä missä valkoisia brittejäkin.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan ”Sekoitus faktaa ja fiktiota”.

Himalajan Issaa etsimässä

Teos: Taavi Kassila: Nasaretin miehen salaisuus (Gummerus, 2O16)

Äänikirjan lukija: Taavi Kassila

Nikolai Notovitch (1858-1916) oli venäläinen seikkailija, vakoilija ja historioitsija, joka aikanaan matkusti Pietarista Intian Kashmiriin ja Ladakhiin etsimään käsikirjoitusta, joka todistaisi Jeesuksen eläneen Himalajalla koko nuoruutensa 13-vuotiaasta 28-vuotiaaksi. Toisinajattelija Notovitch oli hieman ennen Intian-reissuaan kääntynyt ortodoksiksi juutalaisuudesta, suututtanut juutalaisen isänsä ja saanut silloisen salaisen poliisin Ohranan peräänsä jo ennen matkalle lähtöä.

Taavi Kassila sai 2010-luvun alkupuolella idean elokuvasta, jossa risteytyisi narratiivi Jeesuksen nuoruusvuosista ja Notovitchin levoton elämä. Hän on kirjoittanut tämän teoksen elokuvan ideointiprosessista, jonka aikana hän vieraili monessa Notovitchin elämän keskeisessä kohteessa, ja visualisoi tulevia kuvauskohteita. Hänellä oli myös kontakti Bollywood-tuottajaan, joka oli kiinnostunut yhteistyöstä. Leffaa ei ole kuitenkaan vielä näkynyt markkinoilla; ilmeisesti se on toteutukseltaan jäätävän kallis, ja myös potentiaalisesti tulenarka.

Luin kirjan avoimin mielin ja mielenkiinnolla siksi, että teos kuuluu nykyiseen intressipiiriini (kerään kirjoja pohjoisen Intian ja Pakistanin vuoristoalueilta). Notovitchin elämä ja varsinkin Intian-seikkailu kiinnosti minua enemmän kuin spekulointi siitä, voisiko teoria Issasta Kashmirissa olla totta. Kassilan luoma kertomus on jännittävä, siinä on myös monia kiinnostavia sivuhenkilöitä, mutta elokuvallisesti koin jo ennen sitä näkemättä, että tarinassa oli liikaa cliffhangereita.

Ottaen huomioon, että teos kertoo Jeesuksesta ja tsaarinaikaisesta toisinajattelijasta Kassila analysoi verrattaen paljon oman aikamme maailmanpolitiikkaa hahmojensa kautta. Toki Notovitchin elämänvaiheissa ja tämän ajan venäläisten aktivistien tilanteissa on paljon yhteistä, mutta tuntui hieman kummalliselta, että samassa teoksessa mennään syvälle putinismin kritiikkiin, mutta Intian nykypolitiikan analyysi jää Narendra Modin yksisilmäiseen ihannointiin. Sain jopa vaikutelman, että Kassila tuntee itänaapurimme historiaa paremmin kuin Intian, vaikka Intia on maa, jossa hän on asunut vuosia ja joka on taatusti muuttanut hänen elämänsä suuntaa enemmän kuin Venäjä.

Hengellisellä ja henkisellä tasolla opin kirjasta paljon, mutta en ole vielä täysin sisäistänyt lukemaani. En koe tarinaa Issasta Kashmirissa jumalanpilkkana tai pahana kerettiläisyytenä, mutta toistaiseksi se on minulle vain yksi tarina muiden vaihtoehtoisten historioiden joukossa. Koin tietyt näyt, sattumukset ja selittämättömät ilmiöt omaakin kirjoittamista stumuloivina. Eli tämä oli minulle hyvin mieluisa hill station-kirja, vaikka se ei kuvaakaan brittien perustamia lomakeskuksia. Varsinkin kirjassa kuvattu Srinagarin kaupunki kuuluu bucket listilleni; Ladakhin vaikeampiin maastoihin en ehkä lähtisi ajamaan taksilla kuten Kassila teki.

Kirjaa suosittelen seikkailu- ja vakooja kirjallisuuden ystäville teoksen oletetun kohderyhmän (hipit ja muut henkiset etsijät) lisäksi. Teos on tieto- ja matkakirjaksi hyvin juonellinen ja vetävästi kerrottu, ja osittain sen tarinat tuntuvatkin enemmän kolmelta erilliseltä romaanilta. Nämä kolme tasoa varmasti kiinnostavat eri yleisöjä. Toivonkin kirjalle uudenlaisia yleisöjä äänikirjatoteutuksen kautta.

Uudenkuun pölyä hiuksissa

Teos: Pelle Miljoona: Shiva-kuu (LIKE, 2021)

Äänikirjan lukija: Antti Jaakola

Intian-kirjakierroksella on hyvä myös selvittää, millaisia teoksia suomalaiset ovat aikaansaaneet maasta. Tämä selvitystyö ei ole kovinkaan työläs, mutta kyllä näitä tuntuu ilmaantuvan muutama vuodessa eri genreistä. Enimmäkseen olen tainnut lukea suomalaisia matkakirjoja Intiasta, enkä suoralta kädeltä muista monenkaan niistä nimiä. Pelle Miljoonan tuorein romaani Shiva-kuu on myös osittain matkakirja, jossa päähenkilö matkustaa Goalle ensimmäistä kertaa elämässään etsimään sinne karannutta veljeään.

Tom ja Jan ovat noin kolmikymppiset kaksoset, jotka ovat joutuneet toisistaan erilleen jo vauvoina. He ovat syntyneet Saimaan saaressa hippikommuunissa laittomassa kotisynnytyksessä. Poikien äiti on kuollut synnytykseen, ja isä joutunut vankilaan kuolemantuottamuksesta. Tom on elänyt isoäitinsä hoivissa Helsingissä, eikä ole edes tiennyt veljen olemassaolosta ennen kuin tämä ehdottaa tapaamista kalliolaisessa kuppilassa.

Jan on levottoman isänsä kasvattama, hän puhuu susirajan murretta ja itäisenä immeisenä elää Pietarissa boheemeissa musiikkipiireissä. Tom on veljen vierailusta vaikuttunut, mutta huomaa pian, että sen tarkoitus oli vain varastaa veljen passi uutta identiteettiä varten. Veli katoaa Intiaan, Pietarin miliisit etsivät häntä turhaan. Takana on monenlaista diilausta, salakuljetusta ja rahanpesua.

Intiassa Tom saa tietää, että veli on kuollut jo pari vuotta aiemmin. Veljen varjo aiheuttaa Tomille vaikeuksia vielä kuoleman jälkeen, mutta hän tutustuu myös kiinnostaviin tyyppeihin, jotka muistelevat tätä karismaattista multipersoonaa. Paikallinen rockhenkinen poliisi Patel alkaakin ystäväksi, ja Tom pääsee katsomaan virkavallan maailmaan sisältä päin.

Teos on osittain dekkari, osittain Intian nykykulttuurin kuvausta, ja löytyy siitä ripaus henkistä etsintääkin. Olen lukenut jonkun Pelle Miljoonan aiemmankin kirjan, ja tottunut hänen viljelemäänsä stadin slangiin, mutta pidin tässä kielellistä ratkaisua vähän epäuskottavana, kun slangi tuli nuoremman miehen suusta. Kun en ole tavannut nuorempia ihmisiä, jotka viljelevät slangia näin kokonaisvaltaisesti.

Pidin kirjassa eri uskonnollisten yhteisöjen esittelystä, sillä en tiennyt paljoa varsinkaan Goan portugalilaistaustaisista katolisista suvuista. Janin tapauksen lisäksi tässä selvitetään uskontoryhmien välisiä kaihnauksia, joihin liittyy tyttöjen ympärileikkausten vastustus ja penisten irti leikkaaminen jihadisteilta.

Ehkä tähän vain n. 100-sivuisen tarinaan oli ympätty vähän liikaakin toiminnallisuutta, mutta tapahtumien puutteesta ei kirjailijaa voida syyttää. Ymmärsin, että Pelle Miljoona kirjoitti teoksen viime vuonna jäätyään Goalle mottiin koronatoimien takia. Koronatodellisuus hiipii myös romaaniin sen loppuosassa, mutta suurin osa tapahtumista keskittyy vuosiin ennen koronaa.

Kyllä tässä teoksessa päästään jo pintaa syvemmälle intialaiseen arkeen, vaikka se sijoittuu länsimaisten turistien suosimaan ikoniseen turistikeskukseen. Voidaan toki väittää, että Goa on oma todellisuutensa, jonka arkeen vaikuttavat sinne rantautuneet, hieman elämästä eksyneet länsimaiset hahmot. Kaikki tällaiset hahmot eivät ole rikollisia tai narkkareita, mutta huumeet värittävät tätä todellisuutta.

Olisin mielelläni lukenut lisää varsinkin tuosta poikien varhaislapsuuden episodista, joka olisi minulle riittänyt jo erilliseksi romaaniksi. Mutta romaani sellaisenaan oli sopiva, kepeämpi tuttavuus, jossa oli hyvää mystiikkaa ja toiveikkuutta uuden vuoden alkuun. Kirjasta sai myös ripauksen uudenkuun pölyä hiuksiin tulevia koettelemuksia varten.

Siirtomaaeksotiikkaa suomityyliin

Teos: Birgitta Hurme: Lootuslampi (Otava, 1996)

Äänikirjan lukija: Heidi Naukkarinen

Enpä ennen eilistä tiennyt, että Pirjo Hassinen on 1990-luvulla kirjoittanut historiallisia rakkausromaaneja nimellä Birgitta Hurme. Hämmennyin, kun törmäsin sattumalta BookBeatin uutuuksista Lootuslampeen; nämä kirjat on äskettäin julkaistu uudelleen äänikirjoina. Muut Hurmeen kirjat sijoittuvat Eurooppaan, mutta Lootuslampi on aito siirtomaaromanssi, joka sijoittuu muun muassa Agraan, kaikkien intialaisten romanssien ikoniseen keskittymään, Taj Mahalin varjoihin.

Teoksen nuori Angela Travers elää 1860-luvulla Intiassa vanhempiensa kanssa. Veli Mark on kuollut vuoden 1857 Mutinyssä, ja tämä traaginen tapahtuma on saanut perheen muuttamaan Lucknow’sta Agraan. Vapautta rakastava nuori nainen harrastaa kuvataiteita, mutta haksahtaa anglointialaiseen Jamesiin, joka lupaa viedä naisen Lucknow’n kaupunkiin kuolleen veljensä haudalle. Pariskunta kihlautuu siksikin, että kihlaus helpottaa yhdessä matkustamista maassa, jossa naimaton nainen ei saisi viettää aikaa vieraiden miesten kanssa.

James lupaa Angelalle hienon residenssin, vanhan linnan maaseudulla Lucknow’n kaupungin lähellä. Miehen taustassa on kuitenkin jotain muutakin outoa kuin ”sekarotuisuus”. Lisäksi mies on uskoton, ja jättää Angelan tilalle pitkiksi aikaa yksin.

Lähellä Jamesin ja Angelan residenssiä asuu ilotalotoimintaa pyörittävä Lady Penn, joka yrittää kiristää Angelalta rahaa mitä uskomattomin keinoin. Käy ilmi, että veli Mark oli onnistunut saamaan nuoren muslimitytön Sundarin, raskaaksi. Veljenpoika Marky Mohammed elää äitinsä kanssa Lady Pennin tiluksilla, eikä ilotytön lehtolapsen kohtalo vaikuta kovin ruusuiselta. Myös Angelan isän touhuissa avioliiton ulkopuolella on elementtejä, jotka eivät siedä päivänvaloa.

Lootuslammen estetiikkaan mahtuu ripaus goottilaista kauhua, ja kuolleen veljen maalauksetkin tuntuvat elävän omaa elämäänsä. Oli kiinnostavaa haahuilla varsinkin vanhan linnan hyisissä talvimaisemissa, jonne tuulet puhalsivat lisää kalsaa Nepalista saakka. Kirjaa kuunnellessa myös googlailin siinä mainittuja paikannimiä, ja löysin Gulmark (”Kukkaniitty”) – nimisen äärimmäisen eksklusiivisen turistikeskuksen Kashmirista. Siis jos Intiasta haluaisi kokea palan ökyintä Bollywood-leffan kulissia, niin Gulmark olisi varma valinta. Kirjassa mainittu Gulmark taas on pahamaineinen kortteli Lucknow’ssa, jossa on brittiarmeijan sotilaiden suosimia bordelleja.

Verrattuna noihin pariin aiempaan lukemaani 1800-luvun romanssiin Hurmeen teos on harvinaisen taitavasti kirjoitettu. Toki teoksessa vilisee koloniaalisia kliseitä, mutta vaikuttaa, että kirjailija on sekä tutkinut aihepiiriä huolellisesti että mahdollisesti myös vieraillut kirjassa kuvatuissa kohteissa. Erotiikkaa teokseen mahtuu yhtä paljon kuin Hassisen Suomi-kirjoihinkin, mutta seksin ja romantiikkaan on liitetty aimo annos realismia, neuvotteluja, valtataisteluja, illuusioiden menetystä ja mustasukkaisuusdraamaa. Eli en pidä tätä yksiulotteisena Harlekiini-hömppänä, vaan laadukkaana viihdekirjana, jonka kautta lukija pääsee matkustamaan Intiaan moniaistisen ruhtinaallisesti.

Aloitan tällä teoksella HELMET-haasteen, ja sijoitan sen kohtaan 15: Aihe, josta haluat tietää lisää.

Kansanvalistajan kujanjuoksu

Teos: Shona Patel: Flame Tree Road (Mira Books, 2015)

Äänikirjan lukija: Neil Shah

Intiaan sijoittuvalla kirjamaratonilla siirryn nyt Bengaliin, josta löytyi lukuisia lukemattomia kirjoja. Shona Patel on natiivi bengalilaiskirjailija, joka on kasvanut teeplantaasin tyttärenä Assamissa. Hänen toinen romaaninsa sijoittuu enimmäkseen itäiseen Bengaliin, Sylhetin alueelle (joka kuuluu nykyään Bangladeshiin) ja Assamiin.

Teos kertoo tulisieluisesta asianajaja Biren Roysta, joka syntyy 1870-luvulla juuttitehtaan työnjohtajan perheeseen Sylhetissä. Birenin isä on saanut länsimaisen koulutuksen, mutta on joutunut keskeyttämään opettajan opinnot elättääkseen laajennettua perhettään, jossa kukaan muu ei käy töissä. Birenin isä kuolee nuorena, mutta edistyksellinen tehtaanjohtaja Skotlannista ottaa perheen poikien koulutuksen vastuulleen.

Biren pääsee katoliseen eliittikouluun Calcuttassa, ja tätä kautta saa stipendin opintoihin Cambridgen yliopistossa. Vuodet Englannissa muokkaavat Birenistä innokkaan yhteiskunnallisen keskustelijan, ja hän saa siellä asuessaan vision tyttöjen koulutuksen edistämisestä Bengalissa. Cambridgessä Birenillä on naispuolisia ihailijoita, ja Intiassa lapsuutensa viettänyt Estelle Lovelace olisi valmis ottamaan Birenin puolisokseen. Mutta Biren on hyvin sitoutunut kotikyläänsä huolimatta siitä, ettei häntä kiinnosta järjestetty avioliitto siellä.

Biren päätyy paikallishallinnon virkaan Sylhetissä, ja Cambridgen todistus taskussa hän pääsee samaan virka-asemaan brittien kanssa. Muut intialaiset työkaverit ovat babuja, paikallisesti koulutettuja kirjureita, joilla ei ole samoja etuja kuin Birenillä. Birenin asema on hankala, sillä brittien suosikiksi pääseminen herättää epäilystä paikallisessa yhteisössä. Hänen suunnittelemansa koulutusprojekti makaa Calcuttassa Macaulayn pöydällä vuosia, mutta sinnikäs rahoituksen hakeminen lopulta kantaa hedelmää.

Teoksen rakkaustarina, eli Birenin ja Mayan, paikallisen opettajan tyttären, kohtaaminen on kerrottu kauniisti, mutta suhteen kuvaus kuulosti vähän liiankin hyvältä ollakseen totta. On toki itsestään selvää, ettei näin idyllinen rakkaustarina voi päättyä onnellisesti.

Tämä oli lämminhenkistä ja asiallista luettavaa, joka opetti ulkomaalaiselle lukijalle Intian sosiaalihistoriasta ja poliittisesta liikehdinnästä. Kuuntelin kirjan sujuvasti, mutta kaunokirjalliselta teokselta jäin odottamaan enemmän särmää. Teoksen ongelmana on se, että sen henkilöhahmot ovat kovin ”puhtaita” ja viattomia. Toki tässä tapahtuu myös pahoja, mutta pahaa tekee aina yhteisö, eivät yksilöt, ja tämän vuoksi psykologinen näkökulma jää ohueksi.

Teoksen aika-akseli on noin 80 vuotta, ja tässä eletään suurten muutosten aikaa. Itseäni hämmensi se, kuinka moderneja ajatuksia jo Birenin vanhemmilla oli 1870-luvulla. Romaanin loppua kohti tehdään huimia tiivistyksiä, eli tarina Birenin keski-iästä ja vanhuudesta tuntuu enemmän luettelolta kuin juonelliselta romaanilta.

Pinkin kaupungin kuumia bisneksiä

Teos: Alka Joshi: The Henna Artist (Mira Books, 2020)

Äänikirjan lukija: Sneha Mathan

The Henna Artist on romaani, jonka bongasin jo viime vuonna, mutta en silloin reitannut sitä tarpeeksi kiinnostavaksi teemansa suhteen. Romaani on ollut hittikirja Yhdysvalloissa, ja sitä on hehkutettu monien julkkisten, kuten Reese Witherspoonin ja Oprah Winfreyn lukulistoilla.

Romaani sijoittuu Jaipurin historialliseen kaupunkiin Rajasthanissa, Pohjois-Intiassa 1950-luvulla. Se kertoo kunnianhimoisesta yrittäjänaisesta Lakshmi Shastrasta, joka on päässyt kaupungin eliitin suosioon hennataiteilijana. Lakshmi on karannut maailmalle pakoon väkivaltaista aviomiestään, jonka kanssa hän on edelleen naimisissa 13 vuoden hiljaisuuden jälkeen. Hennabisnekset ovat poikineet muitakin hankkeita, eli Lakshmi touhuaa myös herbalistina, avioliittovälittäjänä ja sisustajana. Hän on vaurastunut vuosien varrella niin, että hän pystyy jo rakennuttaa omaa taloaan.

Nousujohtoiseen elämään tulee kuoppia, kun ahne aviomies Hari tulee perimään saataviaan, ja tuo Lakshmin luo huollettavaksi siskon, jonka olemassaolosta nainen ei ole tiennyt mitään. Sisko on jo teini-ikäinen, ja varsin rasittava tapaus. Huolten keskellä Lakshmi ehtii sekaantua parhaan asiakkaansa aviomieheen, joka on menestynyt grynderi maharajan vaikutuspiirissä.

Naisasia nousee kirjassa pinnalle varsinkin abortin ja lapsettomuuden hoidon kysymyksissä. Lakshmi on tottunut auttamaan asiakkaitaan tekemään abortteja luonnonlääkkeillä, mutta samalla hän hoitaa rikkaita lapsettomia naisia monipuolisin keinoin. Myös hennatatuointien uskotaan toimivan lemmenrohtoina, ja moni nainen kiittää Lakshmia kauan odotettujen lasten syntymän jälkeen.

Kun Lakshmi sitten pääsee nuoremman maharanin luottohoitajaksi, hänen uransa lähtee uuteen lentoon. Oikeastaan hänestä tulee hyvän onnen amuletti, joka saa palkkaa jopa pelkästä näyttäytymisestä seurapiirin tilaisuuksissa.

Minun oli vaikea päättää, luinko kirjaa historiallisena romaanina vai höttöisenä chicklit-pläjäyksenä. Kyllä teoksessa tuntuisi olevan suht huolelliset taustatyöt tehtynä, mutta aihepiiri oli kovin juoruileva ja eksotisoivan aistillinen. Kirjailijan vanhemmat ovat muuttaneet Intiasta Amerikkaan, kun Joshi on ollut lapsi. Hän kertoo kirjoittaneensa teoksen siitä näkökulmasta, mitä hänen äidilleen olisi voinut tapahtua, ellei tämä olisi suostunut järjestettyyn avioliittoon 18-vuotiaana.

Positiivista romaanissa on kuitenkin se, ettei se ole nyyhkytarina. Lakshmi on selviytyjä, pärjääjä ja nuorempien naisten roolimalli. Henkilöhahmona hän ei myöskään ole liian kiltti tai viaton, eli tarina ei ole yksiulotteinen romanttinen kiiltokuva.

Minun on kai luettava tämän trilogian toinenkin osa, koska siinä Lakshmi muuttaa Simlan hill stationille perustamaan hyvinvointiretriittiä. Kun nyt etsin vuoristoaiheisia kirjoja, niin retriittikuvaus kiinnostaa aivan erityisesti. Tässäkin Jaipurin kaupungin kuvaus oli loisteliasta, jos lukija pitää länsimaista lukijaa kosiskelevasta tyylistä.

Itseäni ei yhtään haittaisi majoittua maharajan palatsissa Jaipurissa, enkä luultavasti kuolisi syyllisyyteen ja maailmantuskaan sellaisen reissun jälkeen. Eli kai sitten kuulun otolliseen lukijaryhmään, niihin, jotka voisivat lähteä reissuun kirjan inspiroimana.

Sukutalon synkät salaisuudet

Teos: Rashida Murphy: The Historian’s Daughter (University of Western Australia Press, 2016)

Äänikirjan lukija: Sarah Bacaller

Intian-kierrokseni jatkuu Himalajan hill stationeilla. Intiassa syntynyt, Australiaan muuttanut Rashida Murphy kertoo esikoisromaanissaan erikoisesta perheestä, jolla on sukutalo jossain kuuluisassa vuoristokylässä. Suvun patriarkka Bill on jäänyt brittinä maahan vuoden 1947 jälkeen, ja perustanut kodin vanhaan koloniaaliseen huvilaan. Billin poika Gordon on Intiassa syntynyt ja intialaistunut niin, että hänellä tuskin enää on valkoihoisia ystäviä. Gordonilla (alias Historioisijalla) on iranilainen vaimo Farah (alias Taikuri), ja muutkin iranilaiset sukulaiset pyörivät sukutalon nurkissa. Ullakolla majailee Gordonin oletettu siskopuoli Rani, joka on kroonisesti sairas eikä koskaan poistu huoneestaan. Perheen uskonnollinen identiteetti on häilyvä, mutta lapset saavat islamilaista kasvatusta katolisen koulun ohessa. Ullakolla asuva Rani-täti on hindu, ja hänen olemassaolonsa puistattaa iranilaisia sukulaisia, jotka muutenkin suhtautuvat rasistisesti Farahin kahden kulttuurin liittoon.

Perheen arki vuorilla on kaoottista, vanhemmat eivät täysin ymmärrä toisiaan, ja lapset saavat enimmäkseen elää kuin pellossa. Tilanne eskaloituu sen jälkeen, kun heille muuttaa Sohrab, äidin sukulaispoika, joka sukulaisuudesta huolimatta iskee silmänsä Gloriaan, perheen vanhempaan tyttäreen.

Tarinaa kertoo nuorempi tytär Hannah, joka muuttaa isänsä ja veljiensä kanssa Australiaan teininä 1980-luvun alussa. Ennen tätä perheen äiti, Rani-täti ja Gloria ovat ottaneet hatkat suvun yhteydestä. Sukutalo myydään, ja isä käytännöllisesti katkaisee perheen kaikki siteet Intiaan. Hannah kokee tulleensa isänsä kidnappaamaksi, mutta yrittää rakentaa uutta itsenäistä identiteettiä uudessa maassa.

Suvun papereista osa päätyy Australiaan ja aikuisena Hannah löytää niistä hämmentäviä vinkkejä omasta alkuperästään. Samaan aikaan hän joutuu salakuljettamaan siskonsa Iranista, jonne hän on päätynyt Sohrab-serkun vaimoksi. Australialaisen poikaystävän Gabrielin on vaikea hyväksyä Hannahin pakkomiellettä sukulaisten pelastamisesta, mutta suhde kestää naisen kummalliset ylilyönnit.

Tämä teos oli jännittävä tuttavuus, ja sävyltään sellainen, jota olen etsinyt hill station-kirjallisuuden parista. Tässä on tarpeeksi eksentrisiä henkilöhahmoja, kulttuurien villiä sekoittumista, taianomaisia rituaaleja ja ripaus kauhua. Karmein kohtaus oli kuitenkin enemmän realistinen kuin maaginen: siinä Hannahin iranilainen täti pakottaa tämän äidin suostuttelemaan alle 10-vuotiaan Hannahin ”salaiseen juhlaan” sukutalon ullakolle, jonka tarkoituksena on tehdä tytölle ympärileikkaus. Sisko Gloria pelastaa Hannahin pinteestä, sillä hänelle on jo tehty tuo operaatio samalla verukkeella. Tyttöjen ympärileikkaus ei kuulu paikallisiin tapoihin, ja näin sisarukset ovat tietämättömiä koko käytänteestä ennen kuin joutuvat sen kohtaamaan.

Romaani on todella intensiivinen ja operoi monella aikatasolla samaan aikaan. Yleisen historian tasolla sen keskeisin tapahtuma on Iranin islamilainen vallankumous, jota seurataan ahdistuneena toisesta maasta. Radiot rätisevät, väliin mahtuu pitkiä radiohiljaisuuksia, ja varmasti myös ullakolla pesivät djinnit häiritsevät uutisten kuuntelemista.

Pidin eniten kirjan tunnelmallisuudesta, mutta tiedostan, että sen monikerroksellisuus voi tuottaa haasteita osalle lukijoista. Huomasin myös, että kirjailija on tuottanut romaanin osana tohtorin tutkintoa, eli tässä on taustalla selkeä tutkimuksellinen intressi. Tutkielmana kompleksisesta identiteetin etsinnästä tarina toimii kyllä loistavasti.

Teema: Kirjallisuus brittiläisestä Intiasta

Teos: Jane Coverdale: The Jasmine Wife (HarperCollins, 2020)

Äänikirjan lukija: Stephanie Beatty

Sattuneesta syystä vuoteni on loppumassa erikoisten genrejen parissa, joita en vielä muutama viikko sitten olisi uskonut lukevani. Olen kiinnostunut Intian historiaan sijoittuvista naishömppäkirjoista ja (post)koloniaalisista kummitusjutuista. Varsinkin tuo uusi kiinnostus historialliseen kauhuun on yllättänyt minut, kun en ole yleensä kovin innoissani yliluonnollisista ilmiöistä. Teosten määrä suoratoistopalveluissa on vaatimaton, vanhempia teoksia löytyy ilmaiseksi eri verkkosivuilta, mutta niiden lukeminen arkistokopioina on tunkkaista. Ehkä ainoa kirjailija, jolta olen viime aikoina lukenut siirtomaaromantiikkaa, on edesmennyt Lucinda Riley, joten valikoin näitä uudempia lukemistojani täysin randomilla.

Jane Coverdale on australialainen kirjailija, jonka esikoisteosta on verrattu juuri Rileyhin ja Dinah Jefferiesiin; jälkimmäisen tuotantoa en myöskään tunne vielä. The Jasmine Wife kuulosti etukäteen melko ennalta-arvattavalta tapaukselta, jossa Intian ylitsepursuavaa aistillisuutta verrataan brittien pidättyväisyyteen, itsekuriin ja protestanttiseen etiikkaan.

Romaanin päähenkilö Sarah Archer on Intiassa lapsuutensa viettänyt nuori nainen, jonka on täytynyt muuttaa Englantiin tätinsä hoiviin tämän vanhempien kuoltua. Noin parikymppisenä häntä kosii Intiasta kotilomalla oleva siirtomaavirkaililija Charles Fitzroy, ja hän suostuu kosintaan tuntematta miestä kunnolla, koska luulee tämän pitävän sisällään lipun vapaampaan elämään kuin Englannissa.

Sarah ei kuulu tyypilliseen siirtomaavaimojen porukkaan, joita pilkataan ”kalaverkkoina”. Tyypillinen vaimo on alempaan keskiluokkaan kuuluva seikkailija, joka on matkustanut Intiaan vain aviomiehen metsästyksen tarkoituksessa. Hänen integraationsa protestanttisten brittien yhteisöön Madrasissa 1900-luvun alkupuolella tai 1800-luvun lopussa (aika ei tarkennu koskaan) etenee takkuisesti, ja avioliitossa on alusta asti suuria haasteita. Aviomies Charles elää Madrasissa tiiviissä symbioosissa äitinsä kanssa, joka ei ole tyytyväinen poikansa puolisovalintaan. Charles taas tuntuu olevan enemmän kiinnostunut poolon pelaamisesta kuin aviovelvollisuuksistaan.

Sarah kohtaa ranskalais-intialaisen Ravi Sabranin jo tulonsa ensimmäisenä päivänä, eikä saa miestä mielestään senkään jälkeen, kun tämä paljastuu miehensä pahimmaksi kilpailijaksi pooloklubilla. Ravi on asunut Pariisissa, ja edustaa täysin erilaista arvomaailmaa kuin mihin brittiyhteisössä on totuttu. Hän on suurieleinen maailmanmies, jonka huhutaan pitävän tanssityttöjä rakastajattarinaan monissa omistamissaan residensseissä. Yksi hänen taloistaan sijaitsee ranskalaisten tukikohdassa Pondicherryssä, jonne Sara matkustaa lavantautiepidemian aikana. Nainen joutuu karanteeniin asumassaan hotellissa, mutta Ravi onnistuu keplottelemaan tiensä sinnekin. Toisaalta Ravin kiinnostus vihaamansa pooloklubin kapteenin vaimoon on epäilyttävää, sillä on mahdollista, että Ravi jahtaa Sarahia vain kosto mielessään.

Teoksessa on vauhdikas, vetävä juoni, mutta minua rasitti siinä historiallinen epätarkkuus, ja jotkut selkeät loogiset virheet. Tapahtumien ajankohta jää lukijalle epäselväksi, ja Sara laitetaan vastaanottamaan silkkiä Pakistanista, maasta, joka ei ollut olemassa edes ajatusten tasolla 1800-1900-lukujen vaihteessa. Suffragettiliikkeeseen liittyvä tarinointi on kiinnostavaa, mutta epämääräistä, ja siinäkin rasitti ajoituksen suurpiirteisyys. Tapahtumia ei ankkuroida oikein mihinkään tunnettuun episodiin Intian historiassa. Toisaalta teoksen tapahtumapaikat, Etelä-Intia ja tuleva Tamil Nadun alue, eivät ole minulle niin tuttuja miljöitä kuin pohjoisemmat alueet. Eli en ollut edes kykenevä arvioimaan kaikkien yksityiskohtien paikkansapitävyyttä.

Kirjassa esiintyy monia elementtejä, joita oletinkin siinä olevan. Koloniaaliset vaimot ja lapset kuolevat nuorina, ja heidän haudoillaan tapahtuu kummia. Tiikereillä ja niiden metsästyksellä on keskeinen rooli tarinankerronnasa. Kohtalonusko johtaa rakastavaisten valintoja, ja Saran menneisyyden salaisuudet vievät hänet koko ajan kauemmas anglikaanisen kirkon vaikutuspiiristä.

Hyvää tarinassa oli se, että syntyperäisillä intialaishahmoilla, myös palvelijoilla, oli siinä muukin kuin statistin rooli. Teos kertoo enemmän ”sekarotuisista” anglointialaisista ja muista vähemmistöistä kuin niistä briteistä, joiden kaikki juuret ovat kotimaassa. Ehkä romaanissa keskeisempää on Sarahin oman menneisyyden solmut, ja identiteetin etsintä kuin tulevaisuus jonkun vaimona tai rakastajana.

Teoksesta näkyy runsaasti arvioita, joten ilmeisesti se on ollut suuri menestys. Veikkaan Coverdalelle lupaavaa uraa oman genrensä sisällä, mutta Intian historian tuntemuksessa hänellä olisi edelleen petrattavaa. Olin lukevinani jostain, että hänellä on työn alla seuraava teos, joka on sijoittuva Venetsiaan. Hän vaikuttaa juonivetoiselta kirjailijalta, joka panostaa enemmän hahmojensa sisäiseen maailmaan kuin yleiseen historiaan.

Ruokalähettilään sensuelli lapsuus

Teos: Madhur Jaffery: Climbing the Mango Trees. A Memoir of a Childhood in India(Ebury Press, 2005)

Madhur Jaffery (s. 1933) on pitkään Britanniassa ja Yhdysvalloissa vaikuttanut intialainen näyttelijä ja superkokki, jonka vaikutus intialaisen ruoan lähettiläänä on ollut maailmanlaajuinen. Mahdollisesti minullakin on joskus ollut yksi hänen kokkikirjoistaan, mutta olen luopunut siitä muutossa. Nyt edessäni on julkkiskokin lapsuusmuistelmat, joissa käydään läpi hänen ruokamuistojaan pohjoisesta Intiasta.

Jaffery varttui Delhissä maan eliitin keskuudessa laajennetussa perheessä, joka oli hyötynyt roolistaan brittiläisen imperiumin apureina. Hänen isoisänsä oli Britanniassa koulutettu tuomari, joka rakensi sukutalon kortteleihin, joissa koko tulevan maan poliittinen johto tulisi asumaan. Hänen isänsä ja veljensä toimivat sekalaisissa tehtävissä liikealalla, mutta olivat selkeästi mahtavan isänsä käskyvallan alla. Madhurin perhe eli vapainta ja onnellisinta aikaa1930-luvulla, kun isä toimi tehtaanjohtajana Kanpurissa, ja sai elää muutaman vuoden ydinperheenä.

Teos kertoo perheestä, joka oli omaksunut jo verrattaen varhain länsimaisia arvoja ja elämäntapaa, ja tämä vaikutti myös ruokailutottumuksiin. Perheessä syödään lihaa, vaikka he ovat taustaltaan hinduja, ja kokeillaan liberaalisti muiden uskonnollisten ryhmittymien ruokia. Perheen miehillä on rakkaussuhde muslimien pitämiin kebabpaikkoihin ja Punjabin sikhien tandooriuuneihin. Koulussa Madhur taas oppii brittien tyylistä, suunnitelmallista kotitaloutta, joka tuottaa hänen mukaansa ”invalidien” aterioita.

Romantiikkaa teoksesta löytyy runsaista kuvauksista Hill Station-lomailusta, kun taas draamaa tuottaa hänen sisarensa oletettu syöpädiagnoosi, jota lähdetään hoitamaan Amerikkaan saakka 1950-luvun alussa. Siis nyt puhutaan hurjan varakkaasta suvusta, jolla on varaa hakea spesialistien apua sekä Lontoosta että New Yorkista jo siinä vaiheessa, kun syövän kliniinisiä hoitomuotoja oli vasta alettu tutkia . Lopulta kasvain ei osoittaudukaan luusyöväksi, mutta tuon ajan hoidot vahingoittavat nuoren naisen jalkaa niin, että osa siitä joudutaan amputoimaan.

Tein 00-luvun alkupuolella väitöskirjaa pakistanilaisten naisten omaelämäkerroista, joissa ruoalla oli keskeinen osa. Ehkä sain ruokamuistoista niin ”överit”, etten ole väikkärin valmistumisvuonna enää jaksanut kerätä uusia genreen kuuluvia teoksia. Tässähän kerrotaan Intian kahtiajaosta, ja Pakistanin puolelta tulleiden pakolaisten tuomista ruokaperinteistä varsin runsaasti.

Jaffery on lempeä ja suht perinteinen kertoja, joka ei sukella syvälle poliittisiin kriiseihin. Mutta kansallista historiaa kirjaan mahtuu riittävästi, olihan hän käynyt kuulemassa Mahatma Ganhdin viimeistä julkista puhetta vain viikkoa ennen kuin tämä murhattiin. Kirja soveltuu hyvin myös ulkomaalaisille lukijoille, ja niillekin, jotka tarvitsevat Intian historian perusasioiden kertausta.

Teos on elegantti, ja enimmäkseen hyvää mieltä tuottava, mutta en tämän genren ”hevijuuserina” oppinut tarinasta paljoa uutta. Ruokatarinoiden yltäkylläisyys tuntui ennalta-arvattavalta, mutta täytyy muistaa, että tässä kirjailija kuvaa etuoikeutettua lapsuuttaan ja nuoruuttaan tilanteessa, jossa hän ei ole voinut vaikuttaa elämänsä kulkuun.

Kirjassa on n. 70 sivua Jafferyn suvun ruokaohjeita, joten se jää omiin kokoelmiini kokkikirjojen osastolle. Ensiksi kokeiluun voisi lähteä murgh korma, eli delhiläistyylinen kana jogurtti-mantelikastikkeessa. Kasvisruoista helpoimpia tässä ovat erilaiset kukkakaalisovellukset, ja kali dal, eli punjabilaiset pavut. Suurin osa kirjassa olevien reseptien raaka-aineista on helposti löydettävissä myös suomalaisista etnisistä kaupoista.