Vuoden tärkeimmässä työkokouksessa

OmenalaaksoMikael Bergstrand: Omenalaakson guru (Bazar, 2017)

Suomennos: Sanna Manninen

Ruotsalaisen Mikael Bergstrandin (s. 1960) Intia-trilogian osia olen lukenut jokaista hieman viiveellä, ja tällä viikolla oli Omenalaakson gurun vuoro. Tämä sarja kertoo keski-ikäisestä työttömäksi jäävästä toimittajasta Göran Borgista, joka on asunut Intiassa ja jonka viha-rakkaussuhde tuohon maahan on muuttanut miestä suuresti. Olenkin luonnehtinut teoksia ”man litiksi”, mutta epäilen silti, että näillä kepeillä viihdekirjoilla saattaa olla enemmän nais- kuin mieslukijoita.

Kolmannessa osassa Göranin ja Yogendra Singh Thakurin ystävyys syvenee, kun Göran matkustaa Yogin ja Lakshmin häihin Tamil Nadun maaseudulle. Yogi on Delhissä asuva yrittäjä, joka on perustanut Lakshmin kanssa teeplantaasin Darjeelingiin.  Myös Göran on tässä bisneksessä osakas, vaikka ei ole vielä rikastunut sijoituksellaan.

Teoksen Intia-osuus on kieltämättä turistipainotteinen, koska siinä matkataan hääparin kolmantena pyöränä Maduraissa, Varanasissa ja Agrassa ikonisissa kohteissa. Varsinainen draaman kaari sijoittuu kuitenkin Ruotsiin, Göranin äidin uuden miehen tiluksille, Skoonen Omenalaaksoon, jonne Yogi tulee vierailulle kahdesti. Huhut intialaisen gurun saapumisesta tilalle jakavat paikallista yhteisöä, joista osa haltioituu uutisesta ja tekee kaikkensa päästä miestä lähemmäksi, ja osa syventää rasistista retoriikkaansa.

Jos kirjasta on löydettävä vakavampi twisti, se liittyy työttömyyteen ja työllisyyspolitiikkaan, joka ei tunnu kovin paljon hehkeämmältä kuin Ruotsin itäisen naapurimaan tilanne. Häihin Göran Borg lähtee viime tipassa, vaikka on valehdellut ystävilleen ”tärkeästä työtapaamisesta”, joka estäisi hänet pääsemästä paikalle. Tosiasiassa tapaaminen on vain viikoittainen sessio työvalmentajan luona, joka hänkin tarinan aikana sairastuu työuupumukseen. Tämän vuoksi Göran vapautetaan hetkellisesti velvollisuudesta osallistua tähän tärkeään työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen. Miehen ammatillinen ylpeys on jo tuhoutunut, eikä hän suorastaan kadehdi niitä ikätovereita, jotka vielä sinnittelevät digitalisoituvien medioiden kilpailevassa työilmapiirissä.

Muuten teosten huumori liittyy kulttuurieroihin, ja on helppolukuista, paikoitellen jopa alkeellista. Enemmän pidin ystäväkaksikon uskonnollisista pohdinnoista, sillä varsinkin Yogin havainnot kristinuskon luonteesta ovat hassunhauskoja. Omenalaaksossa Raamatun luomiskertomus alkaa askarruttaa Yogia, eikä hän voi ymmärtää, miksi Eevan alastomuus jaksaa harmittaa kristittyjen ainoaa jumalaa niin vimmatusti.

Yogin intialaisen katseen kautta ruotsalaisen kulttuurin omituisuudet kirkastuvat, ja pääsemme tutkimaan muun muassa Österlenin syrjäseutujen tieosuuskuntien riitoja. Evert-nimisen syrjäytyneen maanviljelijän hahmo on uskottava, mutta hieman yliammuttu. ”Hyvän mielen” sisältöä tarinaan luovat varsinkin pikkukylän naapuruston kohtaamiset, ja ihmeet, joita Yogi-guru saa näissä toisiaan kyräilevissä kylähulluissa aikaan. Yhteisöllisyyden käsittely olisi saattanut rasittaa minua normaaliaikoina liian idealistisena tai naiivina, mutta juuri nyt tarina eteni jouhevasti.

Vaikka pidän kirjojen huumorista, en olisi jaksanut lukea näitä teoksia putkeen. En edes muista, luinko ensimmäistä osaa, Delhin kauneimpia käsiä kirjana loppuun vai olenko vain nähnyt sen elokuvana. Uskon, että teokset aukeavat mainiosti itsellisinä, mutta silti suosittelen sarjan osien lukemista oikeassa järjestyksessä.

 

 

 

Teatotalling (for serious addicts)

TeekirjaTeos: Sirkka-Liisa Ranta: Suomalainen teekirja (Tammi, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Tänä talvena ja keväänä yksi salaharrastuksistani, teen hamstraaminen, on taas karkaamassa käsistä. Harrastus on pysynyt välillä hyvinkin kurissa, sillä jos ihminen asioi lähinnä Lidlissä, houkutukset ovat vähäisiä. Lord Nelson-sarja ei suuremmin inspiroi, vaikka onkin ehkä laadukkaampaa kuin K- ja S-ryhmien halvimmat omat merkit. Nyt taas teetä on tullut keräiltyä mm. hävikkiruoan nettikauppojen kautta, joista voi joskus saada hyviä diilejä.

Sirkka-Liisa Rannan tietokirja suomalaisen teekulttuurin historiasta osui hyvään saumaan, ja tuntuu objektilta, jonka voisin ottaa keittiööni teehyllyn koristeeksi. Äänikirjana kuunneltuna teos toimii toki mainiosti, mutta kuuntelija missaa sen kuvituksen.

Teos kartoittaa teen saapumisen eri reittejä Aasiasta Suomeen, ja tutkii teen juomisen tapakulttuuria maamme eri kolkissa. Viipuri oli aikanaan Suomen teepääkaupunki, mutta teelasteja tuli maahamme myös länsirannikon kauppareittien kautta. Maamme vanhin vielä olemassa oleva teetalo on Viipurista Helsinkiin muuttanut Sergejeffin yritys, joka on muun muassa Valamon luostarin luottotoimittaja.

Ensimmäisiä todisteita teen juonnista Suomessa oli jo 1700-luvun alussa, mutta laajempaan levitykseen tsaju tai tsaikka pääsi vasta 1800-luvulla. Voidaan väittää, että vain Karjalan kulttuurialueella teen juonti on ollut arkista, kun taas muualla maassa se on ollut juhlajuoma tai juoma, jota on juotu sairaana ollessa. Muistan ainakin itse omasta lapsuudestani, että ne harvinaiset teehetket olivat ankeita, Liptonin Yellow Label maistui aina pahalta, enkä muistaakseni ollut maistanut muuta kuin Yellow Labelia ja kerran kiinalaista jasmiiniteetä ennen ensimmäisiä reissujani Britanniaan. Teen juojaksi opin teininä, ja kahvia aloin juoda vasta tyttären syntymän jälkeen, kun en muuten pysynyt hereillä.

Nykyään juon tasavahvasti teetä ja kahvia, eli olen sekakäyttäjä, mutta hankkimani teelaadut ovat huomattavasti parempia kuin kahvi, johon en tunne vastaavaa intohimoa. Kirjassa mainitaan joitain uudempia kotimaisia teeyrittäjiä, joista tunnistin useimmat. Arjessani kestosuosikkejani ovat Nordqvistin pussiteet, myös erikoisemmat kuin Keisarin morsian. En ole vielä päässyt teehifistelyssäni sille tasolle, että ostaisin irtoteetä erikoisliikkeistä, mutta rakastan sellaisia kahviloita, joissa on omat teesekoituksensa. Kaikkien aikojen ihanuuksia tuntuvat olevan Jyväskylän Teeleidi (jonka teitä olen juonut, mutten ole vieläkään päässyt paikan päälle) ja Juvassa sijaitseva Tea House of Wehmais. Molemmat tarjoilevat perinteistä kello viiden teetä.

Viime aikojen juomasuosikikseni on nousemassa rooibos, mutta vihreään ja valkoiseen teehen suhtaudun edelleen hieman penseästi. Kirjassa esitellään myös suomalaisia yrttiteen keräilyperinteitä (jotka korostuivat pula- ja sota-aikoina), joista en ole lainkaan innoissani. Sanalla ”infusion” eli hauduke on korvissani ikävähkö klangi, vaikka jossain vaiheessa elämää keräilin juuri sekoituksia, joissa oli enemmän kukkia ja hedelmän paloja kuin itse teetä. Nämä sitten jäivät kaappien perukoihin eltaantumaan, ja olen myöhemmin yrittänyt valita teen mieluummin maun kuin kauniin ulkonäön pohjalta.

Ranta kiinnittää kirjassaan huomiota varsinkin teen tarjoiluun ja säilytykseen, ja näistä ulottuvuuksista opin jotain uutta. Itsehän juon teetä ja kahvia samoista mukeista, mutta noin esteettisesti tuo on tosi huono idea. Suosin arjessani enimmäkseen pussiteitä, koska en jaksa puhdistaa teekannua joka kerta käytön jälkeen. Pitkään olen pärjännyt yhdellä teekannulla, mutta viimeisen vuoden aikana ne ovat lisääntyneet kaapissani vaivihkaa. Niitä on tullut hyvin pienellä rahalla ja jopa ilmaiseksi. Tänään olen menossa hakemaan neljättä teekannua tähän yhden hengen talouteen, jonka uskon olevan ratkaisu irtoteen käytön ongelmiini – onhan siinä erillinen siivilä, jonka voi puhdistaa kätevästi ilman, että pitäisi kuurata koko pannu joka käytön jälkeen.

Irtoteen säilytyksessä en ole vielä päässyt oikeaoppisuuden tasolle. Minulla ei myöskään ole japanilaisen teeseremonian välineitä, eikä muutakaan rekvisiittaa. Jossain vaiheessa hankin kirppikseltä samovaarin muutamalla eurolla, mutta luovuin siitä turhana tavarana, enkä kaipaa sitä takaisin. Tämä teos toki antaa vinkkejä harrastuksen syventämiseen pelkän pussiteen lipittelijästä kohti teesommelierin opintoja.

Kirjaa kuunnellessani join Ikean Rosehip-rooibosta, joka on osoittautunut parhaaksi tähän mennessä maistamakseni rooibos-laaduksi. Sen hyvyys piilee luultavasti silkkisessä pyramidipussissa, joka ei välttämättä ole kaikista ekologisin vaihtoehto. Muita teelaatuja, jotka ovat erityisesti jääneet mieleen, ovat olleet aito Darjeeling, kiinalainen Gunpowder ja kaikkien aikojen ikuisuussuosikkina kashmirilainen pinkki tee, jota en osaa keittää oikeaoppisesti kotioloissa.

Kolmen sisaren juurihoitoreissulla

Shergill sistersTeos: Balli Kaur Jaswal: The Unlikely Adventures of the Shergill Sisters (HarperCollins, 2019)

Äänikirjan lukija: Soneela Nankani ja Deepti Gupta

Matkani täydellisten lohtukirjojen maailmassa jatkuu jo tutuksi tulleen kertojan parissa. Kolmas romaanini Balli Kaur Jaswalilta vie lukijansa vihdoin Intiaan, kolmen Lontoossa kasvaneiden sikhitaustaisten sisaruksen juurihoitomatkalle äidin kuoleman jälkeen.

Rajnin, Shirinan ja Jezmeenin äiti Sita on kuollut kuusikymppisenä leskenä syöpään, ja jättänyt tyttärille tarpeeksi perintörahaa, jotta yhteinen matka Intiaan tulisi mahdolliseksi. Oikeastaan matka on äidin suunnittelema tämän kuolinvuoteelta, koska hän on tuntenut surua tytärten hatarista juurista vanhempien kotimaahan. Äidin toive on, että tyttäret kävisivät punjabilaisen kotikylän lisäksi sikhien pyhissä paikoissa puhdistautumassa ja löytämässä toisensa syvällisemmällä tavalla kuin mihin he arjessaan ovat pystyneet.

Sisaruksilla on suuret ikäerot, ja toisistaan eroavat elämäntilanteet. Yläkoulun rehtori Ranjista on tulossa isoäiti jo 43-vuotiaana, kun taas keskimmäinen sisar, entinen uranainen Shirina on pitkän harkinnan jälkeen valinnut järjestetyn avioliiton rikkaan miehen kanssa Melbournessa Australiassa. Kuopus Jezmeen kipuilee jumittavan näyttelijänuransa kanssa naimattomana, ja suorittaa edelleen kapinallisen teinitytön rooliaan perhepiirissä 32-vuotiaana. Jezmeen on nainen, joka onnistuu saamaan itsensä putkaan jopa Intian-reissulla, eikä hän usein keksi muuta keinoa hoitaa uran aiheuttamia pettymyksiä kuin surujen hukuttamisen alkoholiin.

Kaur Jaswal kuvaa seikkailua, jolle kukaan sisaruksista ei ole varsinaisesti halunnut. Kaikki ovat käyneet Intiassa vanhempien pakottamina kerran tai pari, mutta ei yhteisellä matkalla. Varsinkin sikhismi uskontona on jäänyt etäiseksi, vaikka äiti on edelleen harjoittanut uskoaan Britanniassa. Tyttäriä on kasvatettu vapaamielisessä hengessä, ja he ovat saaneet tehdä valintoja, jotka eivät ole miellyttäneet vanhempia. Perhekulttuurin kuvauksena tässä ja aiemmin lukemassani Erotic Stories-romaanissa oli paljon yhteistä, mutta muuten teokset ovat erilaisia painotukseltaan.

Uskoisin, että eri kulttuuritaustoista tulevat lukijat voivat hyvin samastua näiden sisarusten välisiin ristiriitoihin ja kommunikaatio-ongelmiin. Huumori tässä teoksessa on hienovaraisempaa kuin aiemmin lukemassani, ja surutyön teema on päällimmäinen emotionaalinen viritys. Ainakin itselleni, joka olen menettänyt äidin suunnilleen samassa elämänvaiheessa kuin tämän teoksen naiset, tunnelmat tuntuivat varsin realistisilta ja kotoisilta.

Jos et tunne sikhikulttuuria lainkaan, voi olla hyvä idea lukea nämä kaksi romaania yhdessä. Erotic Stories-teoksessa osa naisista on hyvin perinteisen sikhikulttuurin edustajia, kun taas tässä nuoremmat naiset etsivät identiteettiään ilmapiirissä, jossa kenelläkään ei ole valmiita vastauksia kulttuurisen ja uskonnollisen kuulumisen kysymyksiin. Sisaruksia hämmentää Intiassa varsinkin se, että heitä kohdellaan enimmäkseen tietämättöminä turisteina, ja paikoitellen jopa kansallisena turvallisuusuhkana, vaikka he pystyvät osoittamaan vanhempien synnyinkylät Punjabin maaseudulla.

Näitä romaaneja on ollut ilo kuunnella äänikirjoina, koska lukijat ovat eläytyneet erilaisiin intialaisiin aksentteihin. Suomalaiset äänikirjat ovat yleensä paljon laimeammin näyteltyjä, mutta tässä tempaannuin varsinkin dialogeihin eri tavalla kuin olisin pelkästään luettuna.

Viime aikoina minulta on jäänyt todella monta romaania kesken, joten tuttavuuteni Kaur Jaswalin, nuorehkon monipaikkaisen globaalin kertojan kanssa tuntuu juuri nyt todella merkittävältä ja iloa tuottavalta. Onneksi hänen tuotannostaan on vieläkin yksi lukematon nuorten aikuisten romaani, Sugarbread (2016), jäljellä.

 

Eroottisen lukutaidon jatkokurssilla

Erotic storiesBalli Kaur Jaswal: Erotic Stories for Punjabi Widows (William Morrow, 2017)

Äänikirjan lukija: Meera Syal

Koronakaranteeni mahdollistaa muun muassa vanhojen lukulistojen läpikäymistä. Viime vuonna metsästin kaupallisista e-kirjojen palveluista kuuman oloista chicklit-teosta Erotic Stories for Punjabi Widows, mutta löysin samalta kirjailijalta, Balli Kaur Jaswalilta toisen romaanin, Inheritance (2013), joka ei ollut kovin eroottinen ja joka nousi viime vuoden lukemistojeni kärkisijoille mainiona historiallisena sukudraamana.

Balli Kaur Jaswal on monipaikkainen Intian sikhitaustainen kirjailija, joka tätä nykyä kirjoittaa Singaporesta käsin, ja on ennen kaikkea kiinnostunut intialaisten globaalista diasporasta usealla mantereella. Luulin Erotic Stories-teoksen sijoittuvan kirjailijan ”juurille” Punjabiin, mutta se sijoittuukin Lontoon lähistölle, Southallin pikkukaupunkiin, joka on historiallinen sikhien asuinpaikka, vakiintunut yhteisö, jonka sisällä vaikuttavat omat säännöt. Olen joskus 1990-luvulla käynyt tuolla ostoksilla, ja ilmapiiri tuntui enemmän kuin kotoisalta.

Romaanissa 22-vuotias yliopisto-opinnot keskeyttänyt baarimikko Nikki saa yllättävän työtarjouksen luovan kirjoittamisen ryhmän vetäjänä Southallin sikhien community centressä. Nikki on palavasieluista aktivistityyppiä, jolle maahanmuuttajanaisten oikeudet ovat lähellä sydäntä, mutta hän ei varsinaisesti harrasta luovaa kirjoittamista eikä ole koskaan opettanutkaan mitään. Koska hän on kuitenkin ainoa hakija hommaan, keskuksen vetäjän on palkattava hänet, vaikka rempseä nuori nainen herättää konservatiivisessa rouva Gurvinderissä suurta epäilystä.

Nikki itse kuuluu liberaaliin sikhiperheeseen, jonka äitikin on aikanaan opiskellut collegessa. Hänen vanhemmillaan on ollut suuret suunnitelmat tyttärien uran ja avioliiton suhteen, mutta kumpikaan ei ole suoriutunut suunnitelmien mukaan. Isosisko Mindi asuu kotona leskiäidin turvana, ja on viime aikoina lämminnyt ajatukselle oman kulttuurin aviomiehen metsästyksestä. Yksi Nikkin tehtävistä onkin viedä siskonsa deitti-ilmoitus Southallin gurdwaran ilmoitustaululle, mutta tämä ei vielä tuota morsiamenalussa suurta toivoa. Lontoon talousalueella on parempiakin morsiankandidaatteja, joiden suhteet, koulutustaso ja astrologinen lukeneisuus ovat kilpailukykyisempiä kuin Mindi-siskolla.

Tunnen ehkä sikhikulttuuria enemmän kuin keskivertolukija, joten minulle teos ei ollut ensisijaisesti sukellus vieraaseen kulttuuriin tai uskontoon, vaan nautin enemmän kirjoittajakurssin kuvauksesta. Kurssin osallistujien taitotasot ovat niin eriävät toisistaan, että sen pitäminen osoittautuu varsin pulmalliseksi. Joukossa on luku- ja kirjoitustaidottomia mummoja ja nuorena leskeksi jääneitä uranaisia. Kurssia ei ole suunniteltu leskille, mutta leskeys nousee naisia yhdistäväksi tekijäksi, koska moisille harrastekursseille ei naimisissa olevilla naisilla ole tämän kulttuurin käsitysten mukaan aikaa.

Nikki ei keksi ehdottaa eroottisten tarinoiden kirjoittamista leskirouville, vaan rouvat alkavat tuoda tarinoitaan luettaviksi oma-aloitteisesti. Tarinat ovat yllättävän uskaliaita, ja niihin mahtuu muutakin kuin heteronormatiivisia kuherruskuukausifantasioita ja aviomiehen miellyttämistä. En tosin osannut ihan kaikkiin niistä eläytyä, ja osassa oli tahallisen koominen meininki. Päällimmäisenä viestinä kirjailijalla tuntuu olevan ajatus eroottisesta lukutaidosta, joka suullisessa kulttuurissa kasvaneilla voi olla kypsempää ja kehittyneempää kuin kirjallinen lukutaito. Romaanissa etsitään aikuisuuden määrittelyjä tilanteessa, jossa luku- ja kirjoitustaidottomia aikuisia usein kohdellaan kuin ylikasvaneita lapsia.

Koska olen viettänyt paljonkin aikaa luku- ja kirjoitustaidottomien aikuisten opetustiloissa, koin romaanin ajatukset edistyksellisinä ja myös varsin realistisina. Toki romaanin sikhiyhteisöön kuuluu myös konservatiivisia ääniä, jotka haluavat lopettaa mummojen ja täti-ihmisen häpeää tuottavan hourailun, mutta Balli Kaur Jaswal kertoo tarinoita yhteisöstä, jonka ymmärrys ihmisen seksuaalisuudesta ei ole kiveen hakattu, ja jossa neuvottelua käydään itseilmaisun reunaehdoista.

Tämä oli sen tyyppinen romaani, jolla oli annettavaa romanttisten tarinoiden faneille, feministeille, kulttuurintutkijoille ja myös luovan kirjoittamisen opiskelijoille ja opettajille. Ehkä saan lukea teoksen vielä uudelleen paperikirjana, sillä äänikirjana teos oli varsin sisältörikas ja juonellisesti monimutkainen. Iloitsen myös siitä, että Kaur Jaswalilta on löydettävissä vielä kaksi teosta, joita en ole vielä lukenut, Sugarbread (2016) ja The Unlikely Adventures of the Shergill Sisters (2019).

Pala Pakistania Pirkkalassa

Teos: Bapsi Sidhwa: The Bride (Jonathan Cape, 1983)

Yli kahden viikon blogihiljaisuus on toivon mukaan tehnyt puuroutuville ajatuksille hyvää. Takana on taas yksi työläs muutto, ehkä elämäni kolmaskymmenes. Muutin kaupungin sisällä tänne Härmälän suuntaan, lähemmäksi Pirkkalan rajaa. Silkasta uteliaisuudesta on tullut tutkittua naapurikunnan palveluja, ja ainakin sen pääkirjasto tuntuu mahtavalta paikalta.

Kirjaston kierrätyshyllystä löytyi pala Pakistania, varsin yllättävässä muodossa. Romaani näyttää kannen perusteella yltiöromanttiselta, mutta sitä se ei ole lainkaan. Bapsi Sidhwa on yksi maan kiinnostavimpia naiskirjailijoilta, joka tosin kirjoittaa Yhdysvalloista käsin. Hän kuuluu parsivähemmistöön, ja hänen tunnetuin teoksensa Cracking India/The Ice-Candy Man kertoo Intian jaosta tuon vähemmistön ja lapsen näkökulmasta. Olen myös lukenut häneltä toisen teoksen The Crow-Eaters, jossa vähemmistönäkökulma oli vielä vahvempi. Hänen teoksissaan moninaiset vähemmistöt pääsevät näkyviin ja kuuluviin, ja niissä pohditaan ”juurien” menettämisen ja pakkosiirtojen problematiikkaa hyvin samansuuntaisesti kuin suomalaisessa evakkokirjallisuudessa.

Tässä romaanissa päähenkilöt ovat ottoisä ja ottotytär, jotka kohtalo on tuonut yhteen eteläisessä Punjabissa vuonna 1947. Qasim-niminen vartija on vaalea pataanimies Kohistanin vuorilta, ja häntä kiusataan kivikautisista tavoista kaupunkioloissa. Hän menettää perheensä väkivaltaisessa mellakassa siirtojen aikana, ja näkee myös, kuinka sikhitaustaisen Munni-tytön vanhemmat tapetaan. Mies näkee moraaliseksi velvollisuudekseen pelastaa tytön, vaikka kuka tahansa voi ulkonäön pohjalta arvata, etteivät he ole verisukulaisia. Munni saa uuden musliminimen, hänestä tulee Zaitoon, mutta hän pystyy hämärästi muistamaan, että on joskus kuulunut toiseen kulttuuriin.

Kaksikko muuttaa Pakistanin puolelle Lahoreen kaupunkiin, johon kummallakaan ei ole aiempia siteitä. Naapurusto ottaa Zaitoonin kasvatuksen yhteiseksi asiaksi, koska Qasim ei aina kykene esimerkillisen isyyteen. Hän pyörii pikkurikollisten kintereillä, ryyppää ja käy Hira Mandin punaisten lyhtyjen alueella vikittelemässä tanssityttöjä. Toisaalta pataanien heimokulttuurin konservatiiviset arvot ohjaavat hänen toimiaan niin, että tyttären tultua toiselle kymmenelle hän alkaa suunnitella tämän naittamista oman klaanin miehelle.

Romaanin sävy on klassisen feministinen, paikoitellen vähän liiankin opettavaiseen sävyyn. Kuitenkin Sidhwa pystyy sympatiseeraamaan Kohistanin vuoristoalueen ihmisiä, ja kertoo tarinaa kulttuurista, jota monet pakistanilaisetkaan eivät ymmärrä. Kivellä takapuolen pyyhkiminen tuntuu primitiiviseltä jo 1940-luvulla kaupunkilaisesta näkökulmasta katsottuna.

Himpun verran amerikkalaista saippuaoopperaa teokseen tuo Amerikan morsian Carol, jonka seksuaalinen syrjähyppy paikallisen kenraalin kanssa kohottaa kulmakarvoja jopa 37 vuoden ja tuhansien kilometrien etäisyydeltä.

Kirja oli sen verran heikossa hapessa, että se hajosi käsiin lukiessa, mutta aion säilyttää sitä ainakin hetken, koska se sopii hyvin sisustukseeni.

Luottavaisin mielin aloittelen elämää täällä uusilla hoodeilla, sillä tuntuu, että saatan hyvinkin saada muutossa kärsimäni kirjatappiot takaisin. Tilaa kirjoille tosin enää on kaksi hyllyllistä.

Luottokirjailijan uusi aluevalloitus

Teos: Sujata Massey: Murha Bombayssa (Gummerus, 2019)

Käännös: Maija Heikinheimo

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Edellisen postauksen Japanista hyppäämme 1920-luvun Bombayhin Japanin-kuvauksesta tutun kirjailijan, Sujata Masseyn kyydissä. Massey oli luottokirjailijani 2000-luvun alun ruuhkavuosina, jolloin Rei Shimura lupasi täydellistä irtiottoa omista murheista.

Perveen Mistry on tuotteliaan dekkarikirjailijan uusi hahmo, jonka kautta intialaistaustainen Massey sukeltaa oman maanosansa historiaan. Sarja sijoittuu Bombayn kasvavaan unelmakaupunkiin, jossa jo 1920-luvulla oli varsin kosmopoliitti ja moderni meininki. Perveen on nuori parsivähemmistöön kuuluva asianajaja, joka työskentelee isänsä lakitoimistossa. Mistryn perhe kuuluu varakkaaseen rakentajasukuun, jossa myös naisten koulutusta arvostetaan. Aika paljon kirjassa keskitytään myös kertomaan parsien eli zarathustralaisten historiasta ja uskonnollisista tavoista.

Perveenin ensimmäinen rikostapaus liittyy muslimiperheeseen, jossa kolme vaimoa ovat menettäneet aviomiehen. Rouvat Razia, Zakina ja Mumtaz elävät perinteisessä zenanassa, eli eristyksessä ulkomaailmasta. Perveen on palkattu hoitamaan leskien perintöasioita, mutta samalla naisten asianhoitaja herra Mukri murhataan ja naiset ovat pakotettuja kohtaamaan virkavallan. Perheen raha-asioihin liittyy hankalia sotkuja, ja osa Perveenin työstä on naisten valistamista heidän laillisista oikeuksistaan. Kahta vaimoista on myös pystytty höynäyttämään, koska he ovat lukutaidottomia ja ovat allekirjoittaneet sopimuksia, joiden sisällöistä heillä ei ole ollut ymmärrystä.

Iso osa kirjasta kartoittaa Perveenin nuoruutta, epäonnistunutta avioliittoa ja sydänsuruja. Tämä oli hyvinkin kiinnostavaa, mutta osa dekkarien ystävistä saattaa pitää tätä sivupolkua liian pitkälliseltä. Toisaalta henkilöhistorian kartoitus pohjustaa myöhempiä osia, sillä suurella todennäköisyydellä menneisyyden varjot tulevat kummittelemaan myöhemmin. Avioliittodraaman kautta kirjassa muutetaan Kalkuttaan, toiseen metropoliin, jossa meininki on erilaista kuin Bombayssa. Idässä Perveeniä pidetään huikentelevaisena ilolintuna, vaikka hän onkin kunnollinen perhetyttö.

Kirja keskittyy vahvasti naisten asemaan, ja se vertailee muslimien ja parsien tilannetta vähemmistöinä. Vaikka parsit tunnetaan edistysmielisenä vähemmistönä, myös heidän kulttuuriinsa on kuulunut naisten syrjintä, muun muassa kuukautisten aikaisen eristämisen muodossa. Perveen joutuu järkytyksekseen kokemaan tuon käytänteen anoppilassa, mikä vaikuttaa naisen mielenterveyteen musertavalla tavalla. Minulle musliminaisten aseman analyysi oli kotoisan tuttua tematiikkaa, mutta parseista opin paljon uutta ja olin oppimastani yllättynyt.

Dekkariksi Murha Bombayssa on runsaan rönsyilevä, mutta ei ajankuvassaan yhtään kalpene vastaavien historiallisten eurooppalaisdekkareiden kanssa. Pidin kirjasta vähintään yhtä paljon kuin olen pitänyt Virpi Hämeen-Anttilan Berliini-kuvauksista Karl Axel Björk-sarjassa. Kiinnostavinta kirjassa on se, että Massey on saanut inspiraation teokseensa Intian ensimmäisen lakinaisen, Cornelia Sorabjin (1866-1954) elämäntarinasta. Verrattuna Rei Shimura-sarjaan, joka keskittyi Japanin nykyisyyteen ja oli aika viihteellinen, tämä uusi sarja tuntuu paremmin taustoitetulta ja vakavammalta.

Koen myös, että kirja tarjoaa paljon sekä Intiaa hyvin tunteville että ummikoille. Massey osaa pohjustaa kulttuurisen kertomuksensa niin, ettei se tunnu liian opettavaiselta. Kovin paljon Intiaan sijoittuvia dekkareita en ole lukenut, mutta ainakin innostuin tästä enemmän kuin Tarquin Hallin Vish Puri-dekkareista, jotka eivät ole huonoja, mutta samalla tavalla leppoisia kuin Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-teokset. Tässä kirjassa lukija joutuu pinnistelemään enemmän rikoksen ratkaisun ja muun juonen pyörityksen vuoksi. Tämä ei siis ole puhdasta aivot narikkaan-viihdettä, mutta oppimisen ohella lukija saa myös aistillisen luksusmatkan historialliseen Intiaan.

Kun Brooke Shields valloittaa Kashmirin

Nina Banerjee-Louhija: Intian helmi (WSOY, 1985)

Muistan nuoruudestani lukeneeni muutaman Nina Banerjee-Louhijan teoksen, joista päällimmäisenä mieleen jäi naispäähenkilöiden seksuaalinen etsintä ja vapaamielisyys. En ehkä kuulunut teosten kohderyhmään, enkä muista lukemastani paljoa. Kirjailijan intialainen tausta kiinnosti, mutta muistaakseni lukemissani teoksissa ei seikkailtu Intiassa.

Intian helmi tuli luokseni kesäreissulla kierrätyshyllystä, ja siinä sukuloidaan Intian puoleisessa Kashmirissa. Elina Koul on keski-ikäinen toimittaja, joka on ollut naimisissa intialaisen maisema-arkkitehti Vijayn kanssa. Kirjan nykyisyydessä hän on leski ja Rina-tyttären yksinhuoltaja. Perhe on asunut isän eläessä Bostonissa, mutta äiti ja tytär ovat palanneet Suomeen kuolemantapauksen jälkeen. Yhdeksän vuotta miehen kuoleman jälkeen Elinalle tarjoutuu ensimmäinen mahdollisuus matkustaa tämän sukujuurille Kashmiriin, osittain juttukeikalle.

Kirjassa on paljon herkullista 1980-luvun alkupuolen ajankuvaa. Rina on hemmoteltu nuori, joka on kasvanut pelaamalla Donkey Kongia ja syömällä kymmeniä erilaisia suklaapatukoita. Tytöllä on myös isän kulttuuriseen perimään liittyvä identiteettikriisi, ja Intiaan päästyään hän hyppää punkkarin kledjuista paikallisen perhetytön asuihin. Isän suku suhtautuu tyttöön omistavasti, ja pian hänelle jo suunnitellaan opintoja isän kotimaassa. Potentiaalisia sulhojakin pyörii nurkissa, mikä saa äiti-Elinan epäilevälle kannalle. Pidin kirjassa eniten tyttären äänestä ja hänen hieman koomisenkin oloisesta stadin slangin kommentoinnista intialaisesta elämänmenosta.

Srinagarissa Elina asuu vuokratussa talolaivassa, ja Rina Kaulien sukutalossa. Suvulle Vijayn avioliitto valkoisen naisen kanssa on ollut omanlaisensa tabu, ja vaikka Elina toivotetaan tervetulleeksi, häntä ei pidetä suvun jäsenenä. Pian Elina iskee silmänsä naapurilaivassa majoittuvaan Adhamiin, joka on paikallista muslimisukua, mutta Amerikan siirtolainen. Yhteinen tausta edistää kaksikon tuttavuutta, joka pian etenee lomaromanssiksi. Miehen kanssa Elina pääsee matkustamaan Pahalganiin, Bollywood-teollisuuden suosimaan vuoristokylään, jonka hotelliin ollaan rakentamassa niinkin paheellista asiaa kuin discoa. Yhdessä he lentävät myös kaukaiseen Ladakhiin, tiibetinbuddhalaisuuden kehtoon, jossa elämä ei vielä ole länsimaisen turismin pilaamaa.

Kirjassa on kiinnostavia pohdintoja kahden kulttuurin liitoista ja niiden lasten identiteettineuvotteluista. Romanssirintama tuntui kliseiseltä, mutta onneksi kirjan anti ei varsinaisesti keskity ”kunnon panoihin” ja vaginaalisiin värähtelyihin. Pitkälti teos kertoo surutyöstä tilanteessa, jossa jälkeenjäänyt leski ei ole kunnolla tuntenut puolisonsa kulttuuria, ja jossa sukuun tutustutaan vasta kuoleman jälkeen.

Kirjassa avataan aika alkeellisiakin asioita Intian kulttuureista, mutta samalla on muistettava, ettei keskivertosuomalaisen lukijan Intia-tietoisuus ole välttämättä ollut kovin merkittävää 1980-luvulla. Luin kirjan siksi, että olen kroonisen kiinnostunut Kashmirista, tuosta myyttisestä kulttuurisesta kehdosta, jonne on ollut liian pitkään liian vaarallista ulkomaalaisten matkustaa. Tässä kertomuksessa eletään vielä aikaa, kun Kashmirissa on turisteja, mutta tilanne on muuttumassa hankalaksi. Kashmiriin kirjan siivillä todella pääsee, ja epilogista tulee ilmi, että kirjailija on matkaillut alueella, joten kuvaus pohjautuu ensi käden kokemuksiin.

Banerjee-Louhijan omat intialaiset sukujuuret ovat Bengalissa, ja hän syntyi vuonna 1940 Kolkatassa. Lapsuutensa hän vietti Intiassa, ja muutti Suomeen kuusivuotiaana. Hänen kirjallinen tuotantonsa on laaja, ja siitä eniten minua kiinnostaa muistelmateos Yhden päivän kuningatar, jossa hän kertoo vanhempiensa rakkaustarinan. 

PS: Löysin blogistani myös arvion hänen esikoisteoksestaan, jonka olen jo unohtanut. Siinä ruodin enemmänkin kirjailijan kirjoitustyyliä, jonka päätin tässä arviossa jättää taka-alalle.

Paratiisin pikkelsseillä maailmanmaineeseen

Teos: Arundhati Roy: The God of Small Things (Flamingo, 1997)

Moni blogini hieman vanhempi lukija varmaan muistaa v. 1997 Kirjatapauksen, eli Arundhati Royn esikoisteoksen The God of Small Things. Olen nähtävästi hankkinut teoksen Turusta Aleksis Kiven päivänä vuonna 1997, ja ihastunut päätäpahkaa nuoren naiskirjailijan tyyliin ja rohkeuteen. Tuossa vaiheessa olin muutenkin juuri hurahtanut Intian ja Pakistanin kirjallisuuksiin, mutta Royn teos oli noiden kirjojen meressä jonkinlainen Jackpot, ja merkki uudentyyppisestä naiskirjallisuudesta.

Hänen jälkeensä aika moni muukin intialainen naiskirjailija pääsi maailmanmaineeseen, ja 90-00-lukujen aikana maailmankirjallisuudessa jylläsi varsinainen Intia-buumi. Roy kirjoitti vain tämän esikoisensa, siirtyi sitten täyspäiväiseksi aktivistiksi ja julkaisi pitkään vain poliittisia kirjoituksiaan. Hänen toinen romaaninsa sai odottaa 20 vuotta, eikä The Ministry of Utmost Happiness jää yhtään tämän esikoisen varjoon – se vaan on paljon kompleksisempi ja suurempi kertomus.

Molemmat teokset ovat kirjoja, joiden omistaminen on ollut minulle tärkeää. Jostain syystä The God…oli päätynyt mökille, ehkä jonkun muun perheen jäsenen sinne roudaamana. Pokkari on ollut lainassa monella ihmisellä ja on ihastuttavan kulahtanut. Luin kirjaa mökillä ja eilen kaupungilla monessa pisteessä, kuten kuvan sushibuffetissa. Luultavasti kyseessä oli kolmas lukukerta, ja aika paljon olin jo unohtanut sen juonesta.

The God of Small Things on rakkauslaulu Keralalle, Royn äidinpuoliselle kotimaisemalle. Teoksen päähenkilöt, kaksoset Rahel ja Estha, ovat äidin puolelta Syyrian kristittyjä, ja isän puolelta hinduja. Vanhempien seka-avioliitto ei ole ollut juhlan aihe kummassakaan päässä, ja äiti Ammu eroaa alkoholisoituneesta miehestään jo lasten ollessa pieniä. Tytär Rahel palaa äidin kanssa kotikylään Keralaan, mutta Estha jätetään Bengaliin isän luo tasapuolisuuden vuoksi. Jossain vaiheessa juoppo isä saa tarpeekseen pojan huoltajuudesta, muuttaa Australiaan ja lähettää poikansa takaisin äidilleen.

Kirjassa eletään vahvimmin myöhäistä 1960-lukua ja varhaista 1970-lukua, kaksosten lapsuutta ja nuoruutta. Lasten isoäidillä on tehdas nimeltä Paradise Pickles, jonka Oxfordissa opiskellut kommunistieno Chacko ottaa omistukseensa vain siksi, koska on suvun ainoa mies. Tehdas menestyisi loistavasti, ellei eno panisi käytäntöön kaikkea puoluekoulussa oppimaansa. Enolla on myös brittiläinen ex-vaimo Margaret ja tytär nimeltä Sophie Mol, joka tulee suvun yllätykseksi pitkälle vierailulle suoraan Lontoosta. Lontoolainen serkku nostattaa lasten kurssia kyläläisten parissa, mutta samalla he kokevat, että joutuvat esiintymään alkuperäiskansan edustajina rasitukseen saakka.

Kirjassa kuolee ihmisiä traagisissa oloissa. Äiti Ammu lähtee maailmasta 31-vuotiaana keuhkotautisena haamuna, ja serkku Sophie Mol hukkuu kotikylän jokeen 9-vuotiaana. Äidin salasuhde kylän kastittomaan kommunistiin Veluthaan on saanut liikaa huomiota, sillä rakkauden lait määräävät, ketä saa rakastaa ja kuinka paljon. Kylässä ahdistellaan myös lapsia seksuaalisesti, eikä äideillä ja mummoilla ole lukutaitoa tällaisten kytkösten huomaamiseksi. Vaikka Roy kuvaa kylän luontoa ja raitin maisemia suurella rakkaudella, teos on samalla riipivän järkyttävä kuvaus kastijaosta ja muista mentaalisista rajoitteista.

Syyrian kristityistä Roy ei anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa. Tämä ryhmä kuuluu Keralassa historialliseen eliittiin, joka sortaa myös muita (ennen kastittomia) kristittyjä yhtä suvereenisti kuin muita osattomia ja köyhiä. Uskontojen moninaisuus on teoksen kiinnostavin elementti, varsinkin, kun kaksosten tädin Baby Kochamman elämän rakkaus, katolinen Father Mulligan kääntyy Vishnun palvojaksi ja hylkää kristinuskon. Eri kristilliset kirkot kilpailevat paikastaan auringossa, ja lapset saavat vaikutteita myös ”uudestisyntyneiltä” valkoisilta lähetyssaarnaajilta. Joutavuuksien jumalalle kelpaa amuleteiksi kaikki turha sälä, joten australialaisen saarnaajan lahjoittama Qantas-lentoyhtiön pehmolelu on yhtä arvokas palvonnan kohden kuin pehmopornovideot tai Love-in-Tokyo-hiuslenkit.

Minulle tämä teos on aina ollut ”hengailukirja”, eli olen lukenut sitä enemmän tunnelmien ja mielenmaisemien vuoksi kuin älyllisenä postkoloniaalina romaanina, jota se myöskin suvereenisti edustaa. Teos ei tuntunut yhtään vanhentuneelta näin 22 vuoden jälkeen, vaan voin edelleen lämpimästi suositella sitä jo modernina klassikkona.

Lasipalatsista maailmalle

Teos: Amitav Ghosh: The Glass Palace (HarperCollins, 2000)

Kylmä sää, talouskriisi ja henkinen lama sai minut lukemaan putkeen kaksi Amitav Ghoshin teosta putkeen. The Glass Palace saattaa olla hänen teoksistaan suurin bestseller, ja postkoloniaalin kirjallisuuden helmi, kuvaahan se siirtomaa-aikoja britti-imperiumin useassa kohteessa.

Kirjassa seurataan kahden kasvavan nuoren, Rajkumarin ja Dollyn tietä Mandalaysta maailmalle. Rajkumar on orpo intialainen katulapsi, joka on päätynyt katukauppiaaksi Burmaan. Dolly on burmalainen orpo, joka on ostettu lapsenpiiaksi Burman kuningashuoneeseen. Kun Burman kuningaspari syöstään vallasta vuonna 1885, alkaa molemman nuoren odysseia maailmalle: Dollyn kuningashuoneen ainoana syntyperäisenä palvelijana, ja Rajkumarin kiinalaisen kristityn tiikkikauppiaan apupoikana.

Kuten äsken lukemassani kokonaan Intiaan keskittyvässä teoksessa, myös tämän teoksen taustalla on Ghoshin omia sukutarinoita. Kirjan aika-akseli on yli sata vuotta, sillä viimeiset tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1996. Tapahtumat jakaantuvat Burman, Malayan ja Intian välille, joissa suvun eri haarat vaikuttavat. Moni suvun mies rikastuu bisneksillä britti-imperiumissa, joko myymällä tiikkiä tai kumia. Vasta 1930-luvulla bengalilaisperäiset miehet pääsevät brittiarmeijaan; ennen tätä armeijaura on ollut mahdollista vain ns. sotilaallisille roduille. Briteillä kun oli tuon ajan rotuoppien mukainen luokittelu intialaisista ”kansoista”, ja näistä bengaleita pidettiin uneliaina ja naismaisina verrattuna vaikka Punjabin sikheihin tai kashmireihin. Arjun-nimisen nuoren miehen pääsy upseeriksi Jat-komppaniaan on ilonaihe tämän isälle, mutta japanilaisten joukkojen edetessä Malayassa ruskeat imperiumin palvelijat eivät pääse evakuointijuniin.

Kirjassa kuolee kokonainen sukupolvi nuoria toisen maailmansodan syövereissä, osa oman käden kautta. Henkilöhahmojen moninaiset identiteetin säikeet tuottavat hämmennystä ja vaikeuksia; suvussa on ainakin burmalaista, kiinalaista, intialaista ja amerikkalaista perimää, eikä kukaan avainhenkilöistä koe kuuluvansa kokonaan minnekään. Burma on heille pidempiaikainen tukikohta kuin Intia, ja elämä Burmassa ja Penangin saarella Malayassa on leveämpää kuin Kolkatassa. Brittien tukikohdissa kuten Rangoonin satamakaupungissa modernit kulutushyödykkeet luovat uusia haaveita ja toiveita.

Ghosh tarjoaa tässä teoksessaan silmänruokaa autojen ja lentokoneiden ystäville. Varsinkin aasialaisen ilmailun historiaa teokseen mahtuu iso siivu, kun nämä hyväosaiset koloniaalit subjektit alkavat ilmailla jo 1930-luvulla. KLM aloittaa kaupalliset lennot eri Kaakkois- ja Etelä-Aasian kaupunkien välillä, ja varsinkin Kolkatassa Dum Dum-lentokentällä vierailusta tulee jo ennen toista maailmansotaa kansanhuvia. Verrattuna vaikka agraarisen Suomen kehitykseen tässä teoksessa kohdataan moderniteetti ainakin paria vuottakymmentä aiemmin.

Teoksen nimi, Lasipalatsi, viittaa Burman kuninkaallisten asumukseen Mandalayssa, mutta samalla tämän erikoisen suvun eksentriseen perimään. Varsinkin burmalainen Dolly-äiti vetäytyy omaan henkiseen lasipalatsiinsa synnytettyään kaksi poikaa Rajkumarille, ja sama eristäytymisen tarve seuraa hänen valokuvaajapoikaansa. Ehkä Ghosh myös metaforisella tasolla vertaa burmalaisten ja intialaisten tapoja ja luonteenpiirteitä. Burmalaisilla ei ole kastisysteemiä, eikä järjestettyjä avioliittojakaan suosita, mutta heidän oma-arvontuntonsa on kolonialismin aikana kehittynyt niin valtavaksi, etteivät he enää 1900-luvun alussa suostu lakaisemaan omia katujaan tai viemään alusastioita. Burmalaiset ovat myös vaaleampi-ihoisia ja sirompia piirteiltään kuin naapurin bengalit, ja siksi rodullinen hierarkia kehittyy näiden kansojen välille miltei huomaamatta. Toisaalta myös vaatimattomista olosuhteista ponnistaneet intialaiset voivat Burmassa edistyä elämässään paremmin kuin kotinurkilla. Seka-avioliittoja solmitaan, mutta ne eivät ole aina helppoja.

Romaanina The Glass Palace on perinteisempi ja eeppisempi kuin äsken lukemani The Hungry Tide. Pidin enemmän The Hungry Tidesta, koska sen kautta minulle avautui kokonaan uusi maailma. Brittikolonialismin jäänteistä lukemiseen kyllästyin jo jossain vaiheessa, eikä varsinkaan tämän teoksen Intia-ulottuvuus ole erityisen kekseliäs. The Hungry Tiden Intia taas on ruohonjuuritason kerrontaa parhaimmillaan. Burman ja Malesian historiasta kiinnostuneille teos antaa enemmän,  ja tässä päästään kurkistamaan myös Myanmarin sotilasjuntan aikaiseen suljettuun arkeen 1990-luvulla.

Maahaasteessa sijoitan tämän kohtaan 51: Malesia, vaikka tämä ei varsinaisesti tuon valtion aikaa kuvaakaan. Burma-kohtaan tämä olisi sopinut paremmin, mutta sen rastin olen jo suorittanut. Malesialaisesta nykykirjallisuudesta löytyy viitteitä blogini alkuajoilta (mm. Tash Aw, Rani Manicka).

Bengalilaista saaristolaisdraamaa

Amitav Ghosh: The Hungry Tide (HarperCollins, 2004)

Amitav Ghosh on yksi niistä intialaiskirjaijoista, joiden tuotantoon olen aina halunut tutustua, mutta olen pitänyt hänen teemojaan liian raskaina tai tieteellisinä. Hyllyssäni on odottanut vuoroaan jopa kolme Ghoshin teosta, joista ensimmäistä, The Hungry Tide, olen lueskellut lentokentillä vuonna 2009. Kirjasta on jäänyt hatarat muistikuvat, vaikka olen selkeästi siitä pitänyt, koska marginaaleissa näkyy jopa merkintöjä. Tuona vuonna olin reissussa Kolkatassa, joka on yksi tuon romaanin koordinaateista, vaikka ei ole keskeinen tapahtumapaikka.

Mutta saarihullun saaristolaisromaanina tämä teos vakuutti nyt uudelleen, kymmenen vuoden tauon jälkeen. Se kertoo Sundarbanin delta-alueesta Länsi-Bengalin provinssissa, jota kutsuttiin joskus ”ovimatoksi Intiaan”. Alue on laaja ja jakautuu nykyään Intian ja Bangladeshin puolelle. Tässä teoksessa kuvattu saari, Lusibari, on kuvitteellinen, mutta saaristossa on useita vastaavia brittiläisten mukaan nimettyjä kohteita. Lusibari sai nimensä skottilaisen Lucy-rouvan mukaan, joka kuoli matkalla miehensä ostamalle saarelle 1800-luvun alussa.

Amitav Ghosh kuvaa kirjassa saarta, jonka historiassa niin kapitalismi kuin sosialistinen uudistushenki ovat jättäneet jälkensä maaperään. Teoksessa ei ole selkeää päähenkilöä, mutta kolkatalaiset kommunistit Nirmal ja Nilima, esiintyvät tulisieluisina uudistajina. Lapseton pariskunta muuttaa saarelle pakoon aviomiehen pahaa astmaa vuonna 1949, tekee elämäntyönsä siellä, kunnes rakastettu koulumestari Nirmal kuolee mystisesti juuri jäätyään eläkkeelle vuonna 1979. Nilima taas on omistautunut saaren muuttamiseksi osuustoiminnalliseksi, ja varsinkin hänen pitämänsä naisten kollektiivi kantaa hedelmää.

Nuori poika Kanai joutuu setänsä luo saarelle ”työsiirtolaan” teininä, ja paikka jättää häneen ikimuistoisen vaikutuksen. Kun hän palaa saarelle nelikymppisenä bisnesmiehenä, on Nirmal-setä ollut jo kauan poissa. Mutta setä on jättänyt tälle muistikirjan, jota kukaan muu ei saa lukea. Samaan aikaan saarelle päätyy intianamerikkalainen biologi Piya, jonka intohimona ovat merinisäkkäät. Sundarbanin delta on kuuluisa valaistaan ja delfiineistään, mutta harva tutkija uskaltaa sinne pidemmäksi aikaa, koska mangrovemetsien tiikerit tappavat myös merellä.

Kiinnostavaa romaanissa on, että siinä on myös juurevia paikallisia hahmoja, joista osa kuuluu kastittomien dalit-ryhmään. Nirmalin ja Niliman alkuperäisenä tarkoituksena olikin tarjota kastittomille mahdollisuus tasavertaiseen elämään, ja tämä elämä tuli mahdolliseksi Niliman kärsivällisen sosiaalityön kautta. Nirmal ei kuitenkaan ole tyytyväinen pelkästään sairaaloiden ja koulujen rakennukseen, vaan hän vanhoilla päivillään lähtee mukaan kapinallisiin joukkoihin naapurisaarella.

Fokir-nimisen lukutaidottoman kalastajamiehen avioliitto eteenpäinpyrkivän sairaanhoitaja Moyan kanssa kertoo paljon intialaisen yhteiskunnan eriaikaisuuksista. Liitto on tuskaisan hankala, koska mies kaappaa pariskunnan ainoan pojan koulusta pitkille kalastusmatkoille, eikä ymmärrä vaimonsa pyrkimyksiä ”eteenpäin menosta”. Samalla tavalla myös tutkija-Piya kokee suhteensa aasialaisiin miehiin. Kirjan rakkaussuhteet eivät ainakaan ole kovin tyypillisiä, eikä Piyan paluu vanhempien kotikonnuille ole helppoa.

Kirjassa kuvattu Bon Bibi-jumalattaren palvontakultti on kiinnostava, koska se on fuusio monen uskonnon perinteistä.  Siitä tuli mieleen Välimeren vastaava symboliikka, ja varsinkin romanien oma X. Nirmalin kirjoitukset Bon Bibistä kuvaavat myös ikääntyvän vanhan marxilaismiehen mielen järkkymistä, ja taustalla vaanivat läheisten salajuonet saada ukko hoitoon, kokovartalopuudutukseen tai suljetulle osastolle, koska terveenä ollessaan hän ei ole korvaansa letkauttanut pyhien patsaille.

Mahdollisesti en ole lukenut The Hungry Tidea loppuun ensi kerralla, kun en ainakaan muistanut mitään sen loppuratkaisusta. Odotin sen liittyvän vuoden 2003 tsunamiin, mutta näin ei käynyt. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 2004, eikä se vaikuta sellaiselta, joka olisi nopeasti ”rykäisty” ajankohtaisen bestsellerin kiilto silmissä. Ylipäänsä Ghoshin teokset ovat pikku jättiläisiä, ja pöydälläni olevat kaksi muuta teosta häneltä, The Glass Palace ja Sea of Poppies, ovat myös sivumäärältään kunnioitettavia. Ensimmäinen teos, jota olen häneltä yrittänyt, The Calcutta Chromosome, oli silloin minulle liian tiedepainotteinen. The Hungry Tidessa meribiologian määrä oli myös mittava, mutta tällä kertaa jaksoin lukea myös seikkaperäiset kenttätyön kuvaukset.

Elämässäni olen mahdollisesti lukenut enemmän intialaisia kuin brittiromaaneja, ja maailmankirjallisuuden saralta intialaisen kirjallisuuden osuus on ollut ehdottomasti lukemistoistani laajin. Harmittaa, koska en ole koskaan pitänyt lukemistani teoksista kirjaa. Sama pätee Pakistaniin, jonka kirjallinen historia on kuitenkin kompaktimpi kuin Intian. Paljon on tullut luettua kirjoja Intiasta ennen vuotta 1947, ja varsinkin 1900-luvun alkupuolen naiskirjallisuus oli aikanaan minua kovasti puhuttelevaa.

Tuntuu siis hölmöltä ”suorittaa” intialainen romaani maahaasteessa, mutta laitan tämän teoksen nyt kohtaan 50/196: Intia. Intialaisena romaanina tämä kyllä on joka puolin kattava: tässä vertaillaan maaseudun ja kaupunkien kehityseroja, käydään läpi historiaa kahdelta vuosisadalta, tutkitaan ekologista muutosta, otetaan kantaa poliittisesti niin luonnon kuin ihmisten elinkelpoisen elämän puolesta, syödään maittavia kalaruokia, ja tutustutaan mytologiaan, joka ei luultavasti ole valtaosalle intialaisistakaan tuttua.

Suunnittelin lukevani tähän kohtaan Punjabin leskien deittikerhosta kertovan chicklit-teoksen, mutta toivottavasti senkin aika tulee pian. Viime aikoina olenkin onnistunut lukemaan Intiasta vain sinne sijoittuvaa viihdettä (jonka pahimmillaan on kirjoittanut joku ruotsalainen Göran), joten Amitav Ghosh-matinea muistuttaa minua siitä, että mantereella edelleen kirjoitetaan myös ”kunnollista” proosaa.

Ihailen Ghoshia kirjailijana siksi, että hän onnistuu puhuttelemaan samaan aikaan monentyyppisiä lukijoita. Itse en olisi jaksanut lukea tätä romaania, jos siinä olisi vain kerrottu merinisäkkäiden tutkimuksesta. Luin tämän ilolla siksi, että sen yhteiskunnallinen anti oli valtava, ja saaren kuvitteellinen historia huippukiinnostavaa. Samalla kuitenkin minuun ujuttautui uutta tietoa biologien kenttätöistä, ja ehdottomasti kirjan parhaat kohtaukset sijoittuivat merelle, jossa Piya ja lukutaidoton Fokir pyrkivät ymmärtämään toisiaan kielen ulkopuolella. Kirjassa oli paljon sellaista ”hiljaista tietoa”, jota en yleensä löydä tämäntyyppisistä historiapainotteisista romaaneista. Läsnäolon taitoja tämä ainakin syvensi, ja loppua kohti teos oli suorastaan hypnoottista luettavaa.

Maahaasteessa olen kohdassa 50/196: Intia. Tähän kohtaan suunnittelin lukevani chicklit-teoksen punjabilaisten leskien eroottisista tarinoista, mutta ehkä senkin aika on pian edessä.