Mausterannikon runoudesta

Teos: M.G. Vassanji: The Magic of Saida. (Doubleday Canada, 2012)

M.G. Vassanji (s. 1950) on itäafrikkalaistaustainen kanadalaiskirjailija, jonka monet teokset sijoittuvat joko Keniaan tai Tansaniaan. Tulin tietoiseksi hänen tuotannostaan Kanadan-vaihtovuoteni aikana, ja muistan lukeneeni yhtä hänen romaaneistaan ymmärtämättä siitä paljoa, koska se oli täynnä minulle vieraita historiallisia koordinaatteja.

Annoin nyt kirjailijalle uuden mahdollisuuden, koska intialaisten historia itäisessä Afrikassa kiinnostaa minua. Kenian ja Tansanian rannikko on pitkään ollut kulttuurien sulatusuuni. Tunnetuimpia intialaistaustaisia hahmoja oli Zanzibarin saarelta ponnistanut Freddy Mercury; tämän populaation diaspora maailmalla on ollut mittavaa, ja erityisen paljon heitä asuu Pohjois-Amerikassa.

Romaanissaan The Magic of Saida eläkeikää lähestyvä lääkäri Kamal Punja matkustaa Edmontonista Tansaniaan etsimään kauan kadoksissa ollutta lapsuuden ystäväänsä, naapurintyttö Saidaa. Saida on kuuluisan muslimirunoilija Mzee Omarin tyttärentytär, jonka kanssa mies kasvoi rinnatusten noin 12-vuotiaaksi saakka. Kamal sai oppia arabian kielessä tältä kulmakunnan bardilta, joka kaikkien kauhuksi hirttäytyi mangopuuhun vanhoilla päivillään. Mzee Omar oli paikallisen muslimiyhteisön kävelevä museo, jonka resitaatiot loivat yhteisöön jatkuvuutta vuosikymmenten ajan. Miehen kuolema oli traaginen isku yhteisölle, ja lopetti yhden ajanjakson Kilwan uneliaassa rannikkokaupungissa.

Nuori Kamal oli tuntemisensa viime ajat ihastunut Saidaan, vaikka ei osannut haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta. Saida kuului ylhäisempään muslimisukuun, jonka juuret olivat Arabian niemimaalla; Kamal itse on gujaratilaisen hindun ja afrikkalaisen muslimin sekarotuinen avioton lapsi, jonka isä pakeni takaisin Intiaan pojan ollessa aivan pieni. Kirjassa poika kipuilee identiteettinsä kanssa, eikä koskaan saa tarkempia tietoja isänsä olinpaikasta. 12-vuotiaana hän tulee äitinsäkin hylkäämäksi, ja lähetetään asumaan epämääräisen sedän luo Dar es Salaamiin, joka ei suostu paljastamaan isän salaisuuksia. Opiskeltuaan lääkäriksi Ugandassa hän pääsee muuttamaan Kanadaan, jossa uusi elämä ja identiteetti aukeavat hänelle.

Teoksen keskeinen kertomus – ystävyys Saidan kanssa ja hänen etsimisensä – on kyllä kiehtova, mutta valitettavasti Vassanji ymppää tähän satojen vuosien historialliset taakat ja opettaa historiaa pitkäpiimäisen pedagogisesti. Tämä toki sopii Kamalin henkilöhahmoon, sillä mies on pikkutarkka sukututkija, johon myös aasialaistaustainen vaimo kotona on kyllästynyt. Saidan etsiminen on hänen oma salaisuutensa, josta hän ei voi avautua perheelleen. Pakkomielle ottaa vanhenevaa miestä jo terveyden päälle, mutta hän ei suostu palaamaan Kanadaan edes vaikean ruokamyrkytyksen jälkeen.

Parhaimmillaan romaanissa on melkein elenaferrantemaista magiaa, kun Kamal kelaa muistojaan laiskoista rantapäivistä ja retkistä kotikaupungin läheiseen saaristoon. Suvantovaiheissa jouduin skippaamaan pitkiä osioita, sillä muistelmat saksalaisten siirtomaavallasta olivat nälkävuoden mittaisia, ja mielestäni aukeavat vain lukijoille, jotka ovat kasvaneet Itä-Afrikassa. Koin, että romaaniin oli ympätty kahden teoksen ainekset, ja se toinen teos oli puisevasti kirjoitettu.

Vassanjin tyyli on muutenkin viipyilevää, mutta aikatasojen vaihtelut ovat nopeita. Lukukokemus on erittäin fragmentaarinen, ja kymmenten ihmiskohtaloiden hetteikössä Saidan etsimisestä tulee takkuista hakuammuntaa. Herkkä ja traaginen rakkaustarina uhkaa jäädä kirjaston pölykerrosten ja siirtomaa-arkistojen varjoon.

Olen ennen blogini aloittamista lukenut parempiakin tansanialaisteoksia muun muassa Sophia Mustafalta ja Elieshi Lemalta. Voin kai onnitella kuitenkin itseäni siitä, että tunnen jo ainakin kaksi intialais-itäafrikkalaista kertojaa. Kulttuurisesti heidän maailmansa on kiehtova, sillä monissa suvuissa on monikielisyyden lisäksi myös moniuskonnollisuutta, kuten tämäkin romaani oivallisesti osoitti.

Maahaaste etenee tällä postauksella kohtaan 85/196: Tansania.

Mainokset

Luottokirjailijan uusi aluevalloitus

Teos: Sujata Massey: Murha Bombayssa (Gummerus, 2019)

Käännös: Maija Heikinheimo

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Edellisen postauksen Japanista hyppäämme 1920-luvun Bombayhin Japanin-kuvauksesta tutun kirjailijan, Sujata Masseyn kyydissä. Massey oli luottokirjailijani 2000-luvun alun ruuhkavuosina, jolloin Rei Shimura lupasi täydellistä irtiottoa omista murheista.

Perveen Mistry on tuotteliaan dekkarikirjailijan uusi hahmo, jonka kautta intialaistaustainen Massey sukeltaa oman maanosansa historiaan. Sarja sijoittuu Bombayn kasvavaan unelmakaupunkiin, jossa jo 1920-luvulla oli varsin kosmopoliitti ja moderni meininki. Perveen on nuori parsivähemmistöön kuuluva asianajaja, joka työskentelee isänsä lakitoimistossa. Mistryn perhe kuuluu varakkaaseen rakentajasukuun, jossa myös naisten koulutusta arvostetaan. Aika paljon kirjassa keskitytään myös kertomaan parsien eli zarathustralaisten historiasta ja uskonnollisista tavoista.

Perveenin ensimmäinen rikostapaus liittyy muslimiperheeseen, jossa kolme vaimoa ovat menettäneet aviomiehen. Rouvat Razia, Zakina ja Mumtaz elävät perinteisessä zenanassa, eli eristyksessä ulkomaailmasta. Perveen on palkattu hoitamaan leskien perintöasioita, mutta samalla naisten asianhoitaja herra Mukri murhataan ja naiset ovat pakotettuja kohtaamaan virkavallan. Perheen raha-asioihin liittyy hankalia sotkuja, ja osa Perveenin työstä on naisten valistamista heidän laillisista oikeuksistaan. Kahta vaimoista on myös pystytty höynäyttämään, koska he ovat lukutaidottomia ja ovat allekirjoittaneet sopimuksia, joiden sisällöistä heillä ei ole ollut ymmärrystä.

Iso osa kirjasta kartoittaa Perveenin nuoruutta, epäonnistunutta avioliittoa ja sydänsuruja. Tämä oli hyvinkin kiinnostavaa, mutta osa dekkarien ystävistä saattaa pitää tätä sivupolkua liian pitkälliseltä. Toisaalta henkilöhistorian kartoitus pohjustaa myöhempiä osia, sillä suurella todennäköisyydellä menneisyyden varjot tulevat kummittelemaan myöhemmin. Avioliittodraaman kautta kirjassa muutetaan Kalkuttaan, toiseen metropoliin, jossa meininki on erilaista kuin Bombayssa. Idässä Perveeniä pidetään huikentelevaisena ilolintuna, vaikka hän onkin kunnollinen perhetyttö.

Kirja keskittyy vahvasti naisten asemaan, ja se vertailee muslimien ja parsien tilannetta vähemmistöinä. Vaikka parsit tunnetaan edistysmielisenä vähemmistönä, myös heidän kulttuuriinsa on kuulunut naisten syrjintä, muun muassa kuukautisten aikaisen eristämisen muodossa. Perveen joutuu järkytyksekseen kokemaan tuon käytänteen anoppilassa, mikä vaikuttaa naisen mielenterveyteen musertavalla tavalla. Minulle musliminaisten aseman analyysi oli kotoisan tuttua tematiikkaa, mutta parseista opin paljon uutta ja olin oppimastani yllättynyt.

Dekkariksi Murha Bombayssa on runsaan rönsyilevä, mutta ei ajankuvassaan yhtään kalpene vastaavien historiallisten eurooppalaisdekkareiden kanssa. Pidin kirjasta vähintään yhtä paljon kuin olen pitänyt Virpi Hämeen-Anttilan Berliini-kuvauksista Karl Axel Björk-sarjassa. Kiinnostavinta kirjassa on se, että Massey on saanut inspiraation teokseensa Intian ensimmäisen lakinaisen, Cornelia Sorabjin (1866-1954) elämäntarinasta. Verrattuna Rei Shimura-sarjaan, joka keskittyi Japanin nykyisyyteen ja oli aika viihteellinen, tämä uusi sarja tuntuu paremmin taustoitetulta ja vakavammalta.

Koen myös, että kirja tarjoaa paljon sekä Intiaa hyvin tunteville että ummikoille. Massey osaa pohjustaa kulttuurisen kertomuksensa niin, ettei se tunnu liian opettavaiselta. Kovin paljon Intiaan sijoittuvia dekkareita en ole lukenut, mutta ainakin innostuin tästä enemmän kuin Tarquin Hallin Vish Puri-dekkareista, jotka eivät ole huonoja, mutta samalla tavalla leppoisia kuin Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-teokset. Tässä kirjassa lukija joutuu pinnistelemään enemmän rikoksen ratkaisun ja muun juonen pyörityksen vuoksi. Tämä ei siis ole puhdasta aivot narikkaan-viihdettä, mutta oppimisen ohella lukija saa myös aistillisen luksusmatkan historialliseen Intiaan.

Kun Brooke Shields valloittaa Kashmirin

Nina Banerjee-Louhija: Intian helmi (WSOY, 1985)

Muistan nuoruudestani lukeneeni muutaman Nina Banerjee-Louhijan teoksen, joista päällimmäisenä mieleen jäi naispäähenkilöiden seksuaalinen etsintä ja vapaamielisyys. En ehkä kuulunut teosten kohderyhmään, enkä muista lukemastani paljoa. Kirjailijan intialainen tausta kiinnosti, mutta muistaakseni lukemissani teoksissa ei seikkailtu Intiassa.

Intian helmi tuli luokseni kesäreissulla kierrätyshyllystä, ja siinä sukuloidaan Intian puoleisessa Kashmirissa. Elina Koul on keski-ikäinen toimittaja, joka on ollut naimisissa intialaisen maisema-arkkitehti Vijayn kanssa. Kirjan nykyisyydessä hän on leski ja Rina-tyttären yksinhuoltaja. Perhe on asunut isän eläessä Bostonissa, mutta äiti ja tytär ovat palanneet Suomeen kuolemantapauksen jälkeen. Yhdeksän vuotta miehen kuoleman jälkeen Elinalle tarjoutuu ensimmäinen mahdollisuus matkustaa tämän sukujuurille Kashmiriin, osittain juttukeikalle.

Kirjassa on paljon herkullista 1980-luvun alkupuolen ajankuvaa. Rina on hemmoteltu nuori, joka on kasvanut pelaamalla Donkey Kongia ja syömällä kymmeniä erilaisia suklaapatukoita. Tytöllä on myös isän kulttuuriseen perimään liittyvä identiteettikriisi, ja Intiaan päästyään hän hyppää punkkarin kledjuista paikallisen perhetytön asuihin. Isän suku suhtautuu tyttöön omistavasti, ja pian hänelle jo suunnitellaan opintoja isän kotimaassa. Potentiaalisia sulhojakin pyörii nurkissa, mikä saa äiti-Elinan epäilevälle kannalle. Pidin kirjassa eniten tyttären äänestä ja hänen hieman koomisenkin oloisesta stadin slangin kommentoinnista intialaisesta elämänmenosta.

Srinagarissa Elina asuu vuokratussa talolaivassa, ja Rina Kaulien sukutalossa. Suvulle Vijayn avioliitto valkoisen naisen kanssa on ollut omanlaisensa tabu, ja vaikka Elina toivotetaan tervetulleeksi, häntä ei pidetä suvun jäsenenä. Pian Elina iskee silmänsä naapurilaivassa majoittuvaan Adhamiin, joka on paikallista muslimisukua, mutta Amerikan siirtolainen. Yhteinen tausta edistää kaksikon tuttavuutta, joka pian etenee lomaromanssiksi. Miehen kanssa Elina pääsee matkustamaan Pahalganiin, Bollywood-teollisuuden suosimaan vuoristokylään, jonka hotelliin ollaan rakentamassa niinkin paheellista asiaa kuin discoa. Yhdessä he lentävät myös kaukaiseen Ladakhiin, tiibetinbuddhalaisuuden kehtoon, jossa elämä ei vielä ole länsimaisen turismin pilaamaa.

Kirjassa on kiinnostavia pohdintoja kahden kulttuurin liitoista ja niiden lasten identiteettineuvotteluista. Romanssirintama tuntui kliseiseltä, mutta onneksi kirjan anti ei varsinaisesti keskity ”kunnon panoihin” ja vaginaalisiin värähtelyihin. Pitkälti teos kertoo surutyöstä tilanteessa, jossa jälkeenjäänyt leski ei ole kunnolla tuntenut puolisonsa kulttuuria, ja jossa sukuun tutustutaan vasta kuoleman jälkeen.

Kirjassa avataan aika alkeellisiakin asioita Intian kulttuureista, mutta samalla on muistettava, ettei keskivertosuomalaisen lukijan Intia-tietoisuus ole välttämättä ollut kovin merkittävää 1980-luvulla. Luin kirjan siksi, että olen kroonisen kiinnostunut Kashmirista, tuosta myyttisestä kulttuurisesta kehdosta, jonne on ollut liian pitkään liian vaarallista ulkomaalaisten matkustaa. Tässä kertomuksessa eletään vielä aikaa, kun Kashmirissa on turisteja, mutta tilanne on muuttumassa hankalaksi. Kashmiriin kirjan siivillä todella pääsee, ja epilogista tulee ilmi, että kirjailija on matkaillut alueella, joten kuvaus pohjautuu ensi käden kokemuksiin.

Banerjee-Louhijan omat intialaiset sukujuuret ovat Bengalissa, ja hän syntyi vuonna 1940 Kolkatassa. Lapsuutensa hän vietti Intiassa, ja muutti Suomeen kuusivuotiaana. Hänen kirjallinen tuotantonsa on laaja, ja siitä eniten minua kiinnostaa muistelmateos Yhden päivän kuningatar, jossa hän kertoo vanhempiensa rakkaustarinan. 

PS: Löysin blogistani myös arvion hänen esikoisteoksestaan, jonka olen jo unohtanut. Siinä ruodin enemmänkin kirjailijan kirjoitustyyliä, jonka päätin tässä arviossa jättää taka-alalle.

Paratiisin pikkelsseillä maailmanmaineeseen

Teos: Arundhati Roy: The God of Small Things (Flamingo, 1997)

Moni blogini hieman vanhempi lukija varmaan muistaa v. 1997 Kirjatapauksen, eli Arundhati Royn esikoisteoksen The God of Small Things. Olen nähtävästi hankkinut teoksen Turusta Aleksis Kiven päivänä vuonna 1997, ja ihastunut päätäpahkaa nuoren naiskirjailijan tyyliin ja rohkeuteen. Tuossa vaiheessa olin muutenkin juuri hurahtanut Intian ja Pakistanin kirjallisuuksiin, mutta Royn teos oli noiden kirjojen meressä jonkinlainen Jackpot, ja merkki uudentyyppisestä naiskirjallisuudesta.

Hänen jälkeensä aika moni muukin intialainen naiskirjailija pääsi maailmanmaineeseen, ja 90-00-lukujen aikana maailmankirjallisuudessa jylläsi varsinainen Intia-buumi. Roy kirjoitti vain tämän esikoisensa, siirtyi sitten täyspäiväiseksi aktivistiksi ja julkaisi pitkään vain poliittisia kirjoituksiaan. Hänen toinen romaaninsa sai odottaa 20 vuotta, eikä The Ministry of Utmost Happiness jää yhtään tämän esikoisen varjoon – se vaan on paljon kompleksisempi ja suurempi kertomus.

Molemmat teokset ovat kirjoja, joiden omistaminen on ollut minulle tärkeää. Jostain syystä The God…oli päätynyt mökille, ehkä jonkun muun perheen jäsenen sinne roudaamana. Pokkari on ollut lainassa monella ihmisellä ja on ihastuttavan kulahtanut. Luin kirjaa mökillä ja eilen kaupungilla monessa pisteessä, kuten kuvan sushibuffetissa. Luultavasti kyseessä oli kolmas lukukerta, ja aika paljon olin jo unohtanut sen juonesta.

The God of Small Things on rakkauslaulu Keralalle, Royn äidinpuoliselle kotimaisemalle. Teoksen päähenkilöt, kaksoset Rahel ja Estha, ovat äidin puolelta Syyrian kristittyjä, ja isän puolelta hinduja. Vanhempien seka-avioliitto ei ole ollut juhlan aihe kummassakaan päässä, ja äiti Ammu eroaa alkoholisoituneesta miehestään jo lasten ollessa pieniä. Tytär Rahel palaa äidin kanssa kotikylään Keralaan, mutta Estha jätetään Bengaliin isän luo tasapuolisuuden vuoksi. Jossain vaiheessa juoppo isä saa tarpeekseen pojan huoltajuudesta, muuttaa Australiaan ja lähettää poikansa takaisin äidilleen.

Kirjassa eletään vahvimmin myöhäistä 1960-lukua ja varhaista 1970-lukua, kaksosten lapsuutta ja nuoruutta. Lasten isoäidillä on tehdas nimeltä Paradise Pickles, jonka Oxfordissa opiskellut kommunistieno Chacko ottaa omistukseensa vain siksi, koska on suvun ainoa mies. Tehdas menestyisi loistavasti, ellei eno panisi käytäntöön kaikkea puoluekoulussa oppimaansa. Enolla on myös brittiläinen ex-vaimo Margaret ja tytär nimeltä Sophie Mol, joka tulee suvun yllätykseksi pitkälle vierailulle suoraan Lontoosta. Lontoolainen serkku nostattaa lasten kurssia kyläläisten parissa, mutta samalla he kokevat, että joutuvat esiintymään alkuperäiskansan edustajina rasitukseen saakka.

Kirjassa kuolee ihmisiä traagisissa oloissa. Äiti Ammu lähtee maailmasta 31-vuotiaana keuhkotautisena haamuna, ja serkku Sophie Mol hukkuu kotikylän jokeen 9-vuotiaana. Äidin salasuhde kylän kastittomaan kommunistiin Veluthaan on saanut liikaa huomiota, sillä rakkauden lait määräävät, ketä saa rakastaa ja kuinka paljon. Kylässä ahdistellaan myös lapsia seksuaalisesti, eikä äideillä ja mummoilla ole lukutaitoa tällaisten kytkösten huomaamiseksi. Vaikka Roy kuvaa kylän luontoa ja raitin maisemia suurella rakkaudella, teos on samalla riipivän järkyttävä kuvaus kastijaosta ja muista mentaalisista rajoitteista.

Syyrian kristityistä Roy ei anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa. Tämä ryhmä kuuluu Keralassa historialliseen eliittiin, joka sortaa myös muita (ennen kastittomia) kristittyjä yhtä suvereenisti kuin muita osattomia ja köyhiä. Uskontojen moninaisuus on teoksen kiinnostavin elementti, varsinkin, kun kaksosten tädin Baby Kochamman elämän rakkaus, katolinen Father Mulligan kääntyy Vishnun palvojaksi ja hylkää kristinuskon. Eri kristilliset kirkot kilpailevat paikastaan auringossa, ja lapset saavat vaikutteita myös ”uudestisyntyneiltä” valkoisilta lähetyssaarnaajilta. Joutavuuksien jumalalle kelpaa amuleteiksi kaikki turha sälä, joten australialaisen saarnaajan lahjoittama Qantas-lentoyhtiön pehmolelu on yhtä arvokas palvonnan kohden kuin pehmopornovideot tai Love-in-Tokyo-hiuslenkit.

Minulle tämä teos on aina ollut ”hengailukirja”, eli olen lukenut sitä enemmän tunnelmien ja mielenmaisemien vuoksi kuin älyllisenä postkoloniaalina romaanina, jota se myöskin suvereenisti edustaa. Teos ei tuntunut yhtään vanhentuneelta näin 22 vuoden jälkeen, vaan voin edelleen lämpimästi suositella sitä jo modernina klassikkona.

Toivo kulkee turbaani päässä

Teos: Jagmeet Singh: Love & Courage: My Story of Family, Resilience, and Overcoming the Unexpected. (Simon & Schuster, 2019)

Joku blogiani pidempään lukenut saattaa tietää, että minulla on outo fiksaatio Punjabin sikheihin, millä ei ole mitään kokemusperäistä pohjaa. Ensimmäinen muistoni monikulttuurisuudesta tosin liittyy Lontoon turbaanipäisiin bussikuskeihin, ja 90-luvulla rakastuin Englantilainen potilas-leffan Kipin hahmoon, mutta en ole tuntenut läheisesti sikhejä, sen sijaan enemmänkin Punjabin muslimeja ja kristittyjä, ja jopa hinduja. Kokemukseni Punjabista ovat Pakistanin puolelta, josta hindut ja sikhit enimmäkseen pakenivat vuonna 1947. Punjab on väkivaltaisesti hajotettu maakunta, jossa kahtiajaon haavat eivät vieläkään ole täysin parantuneet.

Ehkä Punjab kuitenkin on henkinen kotini, ja sekin on outoa, koska en suoranaisesti koe kiintymystä tuon maatalousvoittoisen maakunnan loputtomiin, alaviin peltoihin. Rakastan punjabilaisia, mutta en ole rakastunut heidän hoodeihinsa. Intiassa ja Pakistanissa kun on molemmissa huomattavasti kiinnostavampiakin seutuja maisemien näkökulmasta.

Kanadalainen poliitikko Jagmeet Singh (alias Jimmy Dhaliwal, s. 1979) on toisen polven maahanmuuttaja, jonka molemmat vanhemmat ovat muuttaneet maahan Intian puoleisesta Punjabista. Vanhemmat tapasivat Kanadassa isän intialaiseen lehteen laittaman deitti-ilmoituksen kautta; hänen äitinsä oli muuttanut maahan opettajan työn perässä samalla kun isä tuli harjoittelemaan lääkärinopintoja varten. Kumpikaan vanhemmista ei luonut satumaista uraa ensi metreillä, vaan perheellä oli toimeentulovaikeuksia niin, että Jagmeet-kuopus vietiin takaisin Intiaan isovanhempien luo elätettäväksi.

Jagmeet Singh ei ainakaan ole poliittinen broileri, vaan hän lähti politiikkaan keski-iän kynnyksellä veljensä painostuksesta. Vuonna 2017 hänestä tuli New Democrat-puolueen puheenjohtaja ja kansanedustaja. Tätä ennen hän on toiminut Torontossa asianajajana, ja hänen työnsä on keskittynyt pitkälti kansalaisoikeuksiin. Poliittisen uran taustalla on sikhien heräävä tietoisuus lähihistorian varjoista, varsinkin 1980-luvulla tapahtuneesta sorrosta. Myös viime aikojen asenneilmapiiri on vaikuttanut negatiivisesti sikhien asemaan, sillä heitä usein pidetään islamistisina terroristeina ulkomuodon vuoksi. Jopa Kanadassa, jossa kansan yleinen tietoisuus etnisistä eroista on korkea, sikhimiehet saavat usein kärsiä terrorismisyytöksistä, joihin heillä ei ole osaa eikä arpaa.

Jagmeet Singhin perheessä pyrittiin maahanmuuton alkuvaiheessa sulautumaan anglokulttuuriin niin, että lapsilla oli toiset nimet, Jimmy, Mona ja Gary. Hänen isänsä leikkasi hiukset ja lopetti turbaanin käytön. Identiteetin muutos johti myös lähempään tuttavuuteen kuningas alkoholin kanssa, ja pian perheen elämä oli kokonaan isän juomisen leimaamaa. Kirjan keskeinen teema liittyy kanadalaisen yhteiskunnan auttamisen logiikkaan: Jagmeetin isä juo itsensä miltei ennenaikaiseen hautaan, mutta menetettyään kaiken hän pääsee korkealuokkaiseen hoitoon, jonka jälkeen hän onnistuu saamaan takaisin lääkärin oikeutensa. Vanhemmat eroavat, mutta palaavat yhteen eläkeiän kynnyksellä. Ennen tätä Jagmeet toimi nuoremman veljensä huoltajana, koska veli ei kestänyt kotona asumista. Sama veli on miehen poliittisen uran takapiruna, ja tämän uppoutuminen sikhikulttuuriin on syvällisempää kuin Jagmeetin oma.

Kiinnostavinta teoksessa on tarina sikhien identiteettipolitiikasta, ja siihen liittyvistä sosiaalisista ongelmista. Sikheillä maallistuminen on tuonut monenmoisia vaikeuksia, eikä sikhiyhteisöjen ylläpitäminen ole ollut helppoa edes moniarvoisessa Kanadassa. Myöskään Jagmeetin suvussa sikhi-identiteetin ylläpito ei ole ollut aina keskiössä, ja varsinkin isän puolella materiaaliset arvot merkitsivät enemmän kuin juuret ja historia. Miehen äiti taas profiloituu kotikutoisena älykkönä, joka tunnustaa oman kulttuurinsa feministisiä piirteitä. Sikhismissä naisen asema on ”täydellisempi” kuin miehen, mutta samalla naisen paikka lasten kasvattajana on keskeinen. Tämä nuori maailmanuskonto on todella huonosti tunnettu, mutta olen vaikuttunut sen rauhanomaisesta viestistä.

Teos Love & Courage ei ole tyypillinen poliitikon omaelämäkerta, vaan siinä käsitellään enimmäkseen nuoren sikhimiehen kasvua kahden kulttuurin välissä ja varsinkin addiktion vaikutuksia perheeseen. Perhetaustansa vuoksi Singh on todella kasvanut ymmärtämään yhteiskunnan reuna-alueita, ja hänellä on kyky murtaa etnisyyteen liittyviä stereotyyppejä. Sain kirjasta samanlaisia viboja kuin äsken lukemastani, myös Punjabin sikheistä ja alkoholismista kertovasta singaporelaisromaanista Inheritance, jossa perhe on myös tuuliajolla individualistisia arvoja korostavassa kulttuurissa. Singh tosin kertoo pikkukaupunkien Kanadasta, jossa naapurien vieraantuminen toisistaan ei ole niin pitkälle kehittynyttä kuin ultramodernissa, urbaanissa Singaporessa. Kanadasta voi löytyä paljonkin yhteisöllisiä ja lähimmäisrakkaita taskuja, kuten vaikka New Democrat-puolueesta, jota pidetään vakavana kilpailijana Justin Trudeaun liberaaleille.

Minulla on maahaasteessa Kanada-kohtaan useampi kandidaatti, ja blogiteksti yhdestä Alice Munron novellikokoelmasta on ollut jo pari kuukautta työn alla. En aina jaksa kirjoittaa arvioita novelleista, koska niiden tiiviit maailmat eivät tunnu mahtuvan yhteen arvioon, ja sellainen arvio yleensä vaatii minulta paljon enemmän kuin romaanin tai non-fiktion läpikäyminen. Joten saatan vaihtaa Kanada-kohdan tähän teokseen, joka kyllä ilmentää aivan ilmiömäisesti kanadalaisen nykykulttuurin kerroksellisuutta. Munron teoksethan keskittyvät enemmän aikaan, kun Kanada oli lähempänä anglokulttuuria ja enimmäkseen valkoinen. Se Kanada, jota itse tunnen, on nimenomaan aasialaisten maahanmuuttajien Kanada.

Pala Punjabia Singaporessa

Teos: Balli Kaur Jaswal: Inheritance (Epigram Books, 2013)

Äänikirjan lukija: Eugene Yip

BookBeat-kokeiluni loppui eilen, mutta otin sen perään Storytelin kahden viikon kokeilujakson. Palveluissa on suunnilleen identtinen tarjonta, mutta Storytel näyttää olevan enemmän profiloitunut äänikirjoihin kuin BookBeat. Englanninkielisten kirjojen tarjonta on molemmissa eklektistä, eikä varsinkaan etsimiäni afrikkalaisia ja aasialaisia kirjailijoita pahemmin noilla foorumeilla näy. Romanttista ja eroottista bulkkikirjallisuutta on tarjolla runsaasti, mutta jos oikein penkoo, voi löytää erikoisempia helmiä.

Balli Kaur Jaswal on singaporelainen kirjailija, jonka juuret ovat Intian Punjabissa. Diasporakirjallisuus on hänen rakkautensa kohde, onhan hän itsekin asunut elämänsä aikana kolmella mantereella. Silti hänen teoksissaan tuntuu olevan vahvoja intialaisia hahmoja, varsinkin sikhejä. Inheritance on hänen esikoisteoksensa, jonka jälkeen hän on julkaissut neljä muuta teosta. Olenkin jo aiemmin ollut aikeissa lukea häneltä teoksen Erotic Tales for Punjabi Widows (2017) , mutta olen iloinen, että löysin nyt tämän singaporelaiskertomuksen maahaastettani varten, koska intialaista ja Intiaan sijoittuvaa kirjallisuutta on huomattavasti helpompi löytää (ja Intia-rastin olen jo suorittanut).

Tarina sijoittuu 1970-90-luvuille, ja kertoo ensimmäisen sukupolven siirtolaisesta, leskimies Harbeerista ja tämän kolmesta lapsesta, jotka ovat kasvaneet kurissa ja nuhteessa kunnianhimoisen poliisi-isänsä komennuksessa. Jossain vaiheessa keskimmäisen lapsen Narainin on aika astua armeijan palvelukseen, mutta poika erotetaan komppaniastaan homoseksuaalisuusepäilyksen vuoksi. Tämä on musertava tappio Harbeerille, mutta selviytyäkseen kasvojen menetyksestä hän lähettää pojan opiskelemaan insinööriksi Yhdysvaltojen Ohioon. Hänen mukaansa Amerikka voi kitkeä pojasta pois naismaisen käytöksen, ja hän seuraa pojan opintoja ulkomailla yhtä neuroottisesti kuin teki kotimaassa.

Isän huolet eivät lopu tähän, vaan perheen kuopus, tytär Amrit on vielä enemmän perään katsottava. Vaikka hän on poliisi, hän ei pysty pitämään tytärtä iltaisin kotona, vaan tällä on tapana karkailla suurkaupungin yöelämään jo 15-vuotiaana. Lyhyen karkaamisen jälkeen tytär on selvästi muuttunut, ja koulumenestys lopahtaa. Perheellä ei ole tukiverkostoa, ja isälle on tärkeämpää oman maineensa varjeleminen kuin avun hakeminen tyttärelleen. Amrit pakenee hajoavaa mieltään alkoholiin, mutta häntä siedetään, koska hänelle ei ole olemassa muutakaan paikkaa kuin koti.

Perheen esikoispoika Gurdew on ainoa, joka on onnistunut miellyttämään isäänsä perustamalla normaalin perheen sikhivaimon kanssa. Gurdew osallistuu sikhiyhteisön tapahtumiin useammin kuin isänsä, ja onnistuu tyttäriensä kasvatushaasteessa paremmin yhteisön normien mukaan. Tyttäret on saatu suurella vaivalla Sacred Heart-kouluun, jonne on toivoton jono ja jonka status on ensiluokkainen.

Jaswal kuvaa singaporelaisen yhteiskunnan kehitystä, muun muassa sosiaalisia asuntoprojekteja. Alussa Harbeerin kunniaan kuuluu asuminen brittiarmeijan jälkeen jättämässä bungalow’ssa, mutta jossain vaiheessa perheen on muutettava kaupungin vuokrakasarmiin, jossa naapurien sosiaalinen kontrolli on korostunutta. Isä on abstraktilla tavalla kansallismielinen, ja uskoo saarivaltionsa kehitykseen, pitämällä samalla yhteyttä kotikyläänsä Punjabiin. Intialainen hän ei enää koe olevansa, mutta sikhi-identiteetti on edelleen vahva.

En muista, olisinko lukenut aiemmin teosta, jossa intialaistaustaisen naisen alkoholismia olisi kuvattu näin yksityiskohtaisesti. Aihe on suurempi tabu kuin mielenterveyden ongelmat, joiden kuvaaminen on myös luokkasidonnaista. Teoksen perhe kuuluu alempaan keskiluokkaan, jonka juuret ovat Punjabin maaseudulla – kulttuurissa, jossa ainoa keino hoitaa mieltä on rukoileminen ja yrttisekoitukset. Jossain vaiheessa Amrit saa äitipuolen, joka yrittää auttaa tätä itse valmistamillaan juomilla ja viemällä tämän hiuksia itse tehdyissä kääreissä paikalliseen gurdwaraan. Kuitenkin äidin kuolema tuntuu tässä perheessä suurimmalta tragedialta, sillä maahanmuuttotilanteessa heiltä puuttuu tyypillinen suvun turvaverkosto. Singaporelainen yhteiskunta ei vaikuta kovin yhteisölliseltä, vaan sen ongelmissa on paljon samaa kuin vaikka suomalaisessa yhteiskunnassa 60-70-lukujen maaltamuuton vaiheessa.

Jo kirjan alkuasetelmasta voi päätellä, ettei elämä tule kohtelemaan Amritia ja Narainia silkkihansikkain, mutta kumpi on suurempi rike suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, juoppous vai homous? Sikhiyhteisössä molemmat ovat paarioita naimattomuuden vuoksi, mutta Narain on suurempi uhka sen konservatiivisimmille jäsenille siksi, että hän osallistuu mielenosoituksiin erilaisten vähemmistöjen puolesta. Amrit taas ei ole kunnossa nousemaan barrikadeille minkään asian puolesta, mutta pelkkä juopottelu ei riitä syyksi tehtailla tästä rikosilmoituksia.

Amrit saa vihdoin bipolaarisuusdiagnoosin 1990-luvulla, ja tällöin sisarukset alkavat huomata isässään myös huolestuttavia piirteitä. Isä on koko leskeytensä aikana harrastanut pitkiä yksinpuheluita, tai kuvitteellisia dialogeja kuolleen vaimonsa kanssa, ja hänen kaappinsa ovat täynnä lähettämättömiä kirjeitä mitä kummallisimmille tahoille. Toki sisarukset pohtivat hulluuden periytymistä, mutta isä ja tytär eivät ainakaan ole identtisiä hulluudessaan. Kirjan nimi viittaa moniulotteisiin perimiin, mutta monella tapaa kirjan perheessä ainakin kulttuurisen perimän ketju katkeaa.

Singapore ei välttämättä ole helpompi maa mielenterveysongelmista kärsiville kuin Intia, ja kirjassa viitataan valtion organisoimaan parinvalintaohjelmaan, jonne ei varsinkaan oteta mukaan henkilöitä, joilla on taustalla vierailuja psykiatrisella klinikalla. Valtio haluaa korkeasti koulutettujen kansalaistensa pariutuvan ja lisääntyvän, mutta tyhmempiä ja sairaampia ei niin kannusteta rakkauteen.

Kielellisesti ja tyylillisesti romaani on historiallisen romaanin ”peruskauraa”, realistista kerrontaa, jossa on paljon dialogia. Singaporen ”singlish” nostaa päätään paikoitellen, mutta kirjan hahmoilla on pyrkimys puhua niin hyvää brittienglantia kuin mihin he kykenevät. Kaur Jaswal on elementissään monikulttuurisen yhteiskunnan hankauspintojen kuvaajana, ja hän valottaa myös ansiokkaasti Singaporen itsenäistymistä. Ainakin minulle tämä teos oli valtavan sivistävä, koska en ole pahemmin perehtynyt tuon maailmankolkan historiaan. Oletan myös, ettei kirjailija itse ole elänyt 1970-luvulla, mutta hän on perehtynyt ajan henkeen syvällisesti.

Intialaisten siirtolaisuuden kuvauksena romaani tuntui raikkaammalta kuin moni lukemani Pohjois-Amerikkaan sijoittuva teos. Sikhien yhteisöistä on olemassa vähemmän kuvauksia kuin hindujen ja muslimien, ja varsinkin naisnäkökulmasta teos oli kiinnostava cocktail kapinaa ja perinteiden kunnioitusta.

Maahaasteessa olen kohdassa 63/196: Singapore. Ja nyt, kun olen saanut ”pään auki” singaporelaiskirjallisuudessa, voin jo pienen Goodreads-turneen perusteella päätellä, että maan kirjallinen skene on lupaava.

Lasipalatsista maailmalle

Teos: Amitav Ghosh: The Glass Palace (HarperCollins, 2000)

Kylmä sää, talouskriisi ja henkinen lama sai minut lukemaan putkeen kaksi Amitav Ghoshin teosta putkeen. The Glass Palace saattaa olla hänen teoksistaan suurin bestseller, ja postkoloniaalin kirjallisuuden helmi, kuvaahan se siirtomaa-aikoja britti-imperiumin useassa kohteessa.

Kirjassa seurataan kahden kasvavan nuoren, Rajkumarin ja Dollyn tietä Mandalaysta maailmalle. Rajkumar on orpo intialainen katulapsi, joka on päätynyt katukauppiaaksi Burmaan. Dolly on burmalainen orpo, joka on ostettu lapsenpiiaksi Burman kuningashuoneeseen. Kun Burman kuningaspari syöstään vallasta vuonna 1885, alkaa molemman nuoren odysseia maailmalle: Dollyn kuningashuoneen ainoana syntyperäisenä palvelijana, ja Rajkumarin kiinalaisen kristityn tiikkikauppiaan apupoikana.

Kuten äsken lukemassani kokonaan Intiaan keskittyvässä teoksessa, myös tämän teoksen taustalla on Ghoshin omia sukutarinoita. Kirjan aika-akseli on yli sata vuotta, sillä viimeiset tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1996. Tapahtumat jakaantuvat Burman, Malayan ja Intian välille, joissa suvun eri haarat vaikuttavat. Moni suvun mies rikastuu bisneksillä britti-imperiumissa, joko myymällä tiikkiä tai kumia. Vasta 1930-luvulla bengalilaisperäiset miehet pääsevät brittiarmeijaan; ennen tätä armeijaura on ollut mahdollista vain ns. sotilaallisille roduille. Briteillä kun oli tuon ajan rotuoppien mukainen luokittelu intialaisista ”kansoista”, ja näistä bengaleita pidettiin uneliaina ja naismaisina verrattuna vaikka Punjabin sikheihin tai kashmireihin. Arjun-nimisen nuoren miehen pääsy upseeriksi Jat-komppaniaan on ilonaihe tämän isälle, mutta japanilaisten joukkojen edetessä Malayassa ruskeat imperiumin palvelijat eivät pääse evakuointijuniin.

Kirjassa kuolee kokonainen sukupolvi nuoria toisen maailmansodan syövereissä, osa oman käden kautta. Henkilöhahmojen moninaiset identiteetin säikeet tuottavat hämmennystä ja vaikeuksia; suvussa on ainakin burmalaista, kiinalaista, intialaista ja amerikkalaista perimää, eikä kukaan avainhenkilöistä koe kuuluvansa kokonaan minnekään. Burma on heille pidempiaikainen tukikohta kuin Intia, ja elämä Burmassa ja Penangin saarella Malayassa on leveämpää kuin Kolkatassa. Brittien tukikohdissa kuten Rangoonin satamakaupungissa modernit kulutushyödykkeet luovat uusia haaveita ja toiveita.

Ghosh tarjoaa tässä teoksessaan silmänruokaa autojen ja lentokoneiden ystäville. Varsinkin aasialaisen ilmailun historiaa teokseen mahtuu iso siivu, kun nämä hyväosaiset koloniaalit subjektit alkavat ilmailla jo 1930-luvulla. KLM aloittaa kaupalliset lennot eri Kaakkois- ja Etelä-Aasian kaupunkien välillä, ja varsinkin Kolkatassa Dum Dum-lentokentällä vierailusta tulee jo ennen toista maailmansotaa kansanhuvia. Verrattuna vaikka agraarisen Suomen kehitykseen tässä teoksessa kohdataan moderniteetti ainakin paria vuottakymmentä aiemmin.

Teoksen nimi, Lasipalatsi, viittaa Burman kuninkaallisten asumukseen Mandalayssa, mutta samalla tämän erikoisen suvun eksentriseen perimään. Varsinkin burmalainen Dolly-äiti vetäytyy omaan henkiseen lasipalatsiinsa synnytettyään kaksi poikaa Rajkumarille, ja sama eristäytymisen tarve seuraa hänen valokuvaajapoikaansa. Ehkä Ghosh myös metaforisella tasolla vertaa burmalaisten ja intialaisten tapoja ja luonteenpiirteitä. Burmalaisilla ei ole kastisysteemiä, eikä järjestettyjä avioliittojakaan suosita, mutta heidän oma-arvontuntonsa on kolonialismin aikana kehittynyt niin valtavaksi, etteivät he enää 1900-luvun alussa suostu lakaisemaan omia katujaan tai viemään alusastioita. Burmalaiset ovat myös vaaleampi-ihoisia ja sirompia piirteiltään kuin naapurin bengalit, ja siksi rodullinen hierarkia kehittyy näiden kansojen välille miltei huomaamatta. Toisaalta myös vaatimattomista olosuhteista ponnistaneet intialaiset voivat Burmassa edistyä elämässään paremmin kuin kotinurkilla. Seka-avioliittoja solmitaan, mutta ne eivät ole aina helppoja.

Romaanina The Glass Palace on perinteisempi ja eeppisempi kuin äsken lukemani The Hungry Tide. Pidin enemmän The Hungry Tidesta, koska sen kautta minulle avautui kokonaan uusi maailma. Brittikolonialismin jäänteistä lukemiseen kyllästyin jo jossain vaiheessa, eikä varsinkaan tämän teoksen Intia-ulottuvuus ole erityisen kekseliäs. The Hungry Tiden Intia taas on ruohonjuuritason kerrontaa parhaimmillaan. Burman ja Malesian historiasta kiinnostuneille teos antaa enemmän,  ja tässä päästään kurkistamaan myös Myanmarin sotilasjuntan aikaiseen suljettuun arkeen 1990-luvulla.

Maahaasteessa sijoitan tämän kohtaan 51: Malesia, vaikka tämä ei varsinaisesti tuon valtion aikaa kuvaakaan. Burma-kohtaan tämä olisi sopinut paremmin, mutta sen rastin olen jo suorittanut. Malesialaisesta nykykirjallisuudesta löytyy viitteitä blogini alkuajoilta (mm. Tash Aw, Rani Manicka).