Turvapaikkana Pikku-Britannia

Teos: Carys Davies: The Mission Station (Simon and Schuster, 2022)

Äänikirjan lukija: Raj Ghatak

Hilary Byrd on lontoolainen keski-ikäinen kirjastonhoitaja, joka on kokenut äskettäin hermoromahduksen, ja päättänyt lähteä toipumaan ulkomaille sen sijaan, että jäisi naimattoman siskonsa hoidokiksi ehkä loppuelämäkseen. Hänen säästönsä riittävät elämiseen jossain matalamman elintason maassa, ja näin ollen hän päätyy etsimään väliaikaista kotia eteläisestä Intiasta.

Ooty on vuoristokylä jossain kaakkois-Intiassa, ja sen sydämessä sijaitsee protestanttien lähetysasema. Hilary vaikuttuu kylän toimivuudesta väliaikaisena turvapaikkana, koska siellä tuntuu olevan kaikkea, mitä hän tarvitsee. Ilmasto on tarpeeksi viileä, botanisessa puutarhassa kasvaa tuttuja, kotoisia kasveja, kuten raparperia, ja paikallinen kirjastokin on viktoriaaniselta ajalta. Ja mikä parasta, lähetysasemalla on tyhjä bungalow vuokrattavana, sillä yksi lähettiläistä on joutunut lähtemään Kanadaan hoitamaan paperiasioitaan.

Lähetysaseman Padre on jo vanha mies, jonka voimat eivät enää riitä kaikkeen, mitä hän haluaisi tehdä. Vaimonsa kuoleman jälkeen hänen talouttaan on tullut hoitamaan nuori Priscilla, joka on lievästi liikuntavammainen ja näin ollut koko ikänsä kristillisen avun tarpeessa. Hilarylla on nolo tunne, että Padre yrittää naittaa nuorta naista hänelle, jotta pääsisi itse eroon huoltovastuustaan. Mutta onko Priscilla itse kiinnostunut itseään vanhemmasta brittimiehestä, joka ei varsinaisesti ole mikään unelmien sulho? Miehestä, joka pystyy tarjoamaan tälle vain kömpelöä kielitunteja ullakolta kaivettujen ikiaikaisten ja lapsellisten Ladybird-kirjojen parissa?

Toisaalla Priscillaa kosiskelee paikallinen cowboy Ravi, mies, joka on omistautunut Johnny Cashille ja rivitanssille. Ne tunteet, jotka Hilaryssa heräävät kolmiodraaman keskellä, ovat hitaita ja kömpelöitä, mutta ehkä suurempia kui mitä hän on saanut kokea aikoihin kotimaassaan.

Kuulin tästä kirjasta jo talvella, kun etsin systemaatisemmin Hill Station-aiheista kirjallisuutta. Teosta on luonnehdittu E. M. Forster-henkiseksi imperialismin kritiikiksi, jossa brittien ja intialaisten suhteita vaivaa loputon väärinymmärrys. Mutta jos näin kirjaa tulkitaan, kyseessä on kuitenkin tämän päivän todellisuutta kuvaava teos, jossa keskeinen poliittinen jännite liittyy kasvavaan hindunationalismiin, jonka silmissä kaikki kristinuskoon liittyvä on epäilyttävää.

Teos on vähäeleinen ikuisen sivustaseuraajan rooliin heitetyn henkilön odysseia, jossa huumori on kuivahkoa toteavaa huvittuneisuutta. Pidin kyllä kovasti kylän tunnelmista, ja jokseenkin viksahtaneista henkilöhahmoista, mutta ehkä olen nyt omassa mielessäni fakkiutunut pohjoisen Intian maisemiin niin, että nämä etelämpiin maisemiin sijoittuvat tarinat eivät yhtä lailla kolahda. Toisaalta jäin ihailemaan Daviesin kertojan taitoja koloniaalisen historian jäänteiden kuvaajana.

Uusnatsi isoisää etsimässä

Teos: I. Allan Sealy: Hotelli Everestl (LIKE, 2000)

Suomennos: Tarmo Haarala

Tämän viikon poistokirja oli taas uusi lisä Himalaja-kokoelmaani. Minun pitäisi ehkä tietää jotain I. Allan Sealysta (s. 1951), sillä postkoloniaalin kirjallisuuden markkinoilla tämä teos on ollut 1990-luvun lopulla lähes yhtä suuri hittiteos kuin Arundhati Royn Joutavuuksien jumala. Mutta tämän teoksen herättämä keskustelu on mennyt minulta ohi. Ehkä tuo kirjan nimi on tuntunut minusta epäkiinnostavalta tai liian turistimaiselta. Olen ehkä ajatellut, että kyseessä on jonkun amerikkalaisen reppureissaajan tilitys henkisestä heräämisestä vuoristoilmassa.

Väärin arvattu. Ja tämähän on yllättävän haastava teos, jos sitä aikoo ymmärtää yhtään syvällisemmin. Se rakentuu kalenterimaisesti erilaisten buddhalaisten kuolemankirjojen ympärille, ja paikallisen botaniikan tutkiminen on yksi keskeinen sivujuonne. Ekologian saralla löytyy myös viittauksia Chipko-liikkeeseen, joka oli merkittävä feministissävytteinen metsiensuojeluun keskittyvä liike varsinkin 1970-luvulla.

Teoksessa on dekkarin ja kauhun siemeniä, vaikka se kuvaa yhtä vuodenkiertoa fiktiivisessä Drummondganjin kylässä ja siellä sijaitsevan majatalon arkea.

Ajallisesti teos sijoittuu oletettavasti 1980-luvun loppuun tai 1990-luvun alkuun. Rivien välistä olin lukevinani, että Neuvostoliitto saattaisi olla vielä olemassa, tai juuri romahtamaisillaan kuvatun vuoden aikana. Punkrockin ilmentymisestä on kulunut kymmenisen vuotta, ja nämä vuoristokylän asukit tietävät hämärästi, mitä punk tarkoittaa, koska välillä turistien joukossa on tyyppejä, joilla on piikikkäitä kampauksia.

Yksi asukeista on nimetön latvialainen merimies, joka on ilmeisesti majaillut Intiassa siitä saakka, kun Baltian maat liitettiin Neuvostoliittoon. Suomikin mainitaan, tosin lähes kursorisesti.

Jälkisanoissa Sealy kertoo löytäneensä inspiraation teokselleen Dehradunin hautausmaalta, jonne hänen brittitaustainen äitinsä oli haudattu vuonna 1987, 63 vuoden iässä. Hautaamisen käytännöthän ovat Etelä-Aasiassa varsin mielenkiintoisia, ja kun muistetaan, että Intian valtaväestö hindut eivät harjoita hautaamista, niin vähemmistöjen hautausmailla on siellä aivan erityinen tunnelma.

Tässä teoksessa osa päähenkilöistä on kristittyjä varsin erilaisista taustoista. Nuori katolinen nunna Ritu saapuu majataloon töihin jostain trooppisemmasta Intiasta. Sisaret Cecelia ja Perpetua ovat jo iäkkäämpiä ja tarvitsevat apua ikäloppujen kanta-asukkaiden hoidossa. Ritu saa vastuulleen vanhimman asukin, entisen vuorikiipeilijä Jedin, joka on varsin haasteellinen hoidettava 90 vuoden iässä. Haasteellinen siksikin, ettei hän suostu poistumaan yläkerran kuumimmasta ja vaikeakulkuisimmasta huoneesta, jota hän on asuttanut iät ja ajat.

Vaikka Ritu on nunnan lupauksensa tehnyt, silti häntä kosiskelee paikallinen kolmikymppinen hindumies Brij. Romanssiin syntyy jännitteitä, kun Brij nähdään brittien perustamalla hautausmaalla auttamassa majatalon uusinta asukkia, saksalaista Ingeä. Hän haluaisi pystyttää kiven kylässä kuolleen isoisänsä haudalle, mutta ei ole tyytyväinen paikallisen kivenhakkaajan työn tuloksiin. Näin ollen hän päättää ryhtyä itse kaiverrushommiin.

Ingen isoisä Otto Plank on joutunut toisen maailmansodan aikana brittien vankileirille, ja kuollut siellä. Hän on jättänyt jonnekin kirjoittamiaan runoteoksia, jotka Inge haluaisi löytää. Nuori nainen kuitenkin kuolee epämääräisissä oloissa toivioretkensä aikana, ja tapauksesta tehdään rikosetsintä.

Oliko Inge sitten uusnatsi, ja mitkä olivat hänen perimmäiset syynsä matkustaa Himalajalle? Ja millaisia salaisuuksia paljastuu Jedin aktiiviuran aikaisista päiväkirjoista?

Jos tämä on historiallinen romaani, niin sen historialliset viitteet ovat tarkoituksellisen epätarkkoja. Jossain taustalla kummittelee jopa edesmennyt pääministeri Nehru, joka myös oli kylässä vankina ennen Intian itsenäisyyttä. Hänen pyynnöstään istutettu ruusutarha on edelleen elinvoimainen. Mutta tässä ilmanalassa kirjat ja paperit mätänevät helposti, ja näin ollen katoavat myös tarkat päivämäärät ja vuosiluvut. Paluu luonnonkierron mukaiseen ajanlaskuun tuntuu loogiselta taloissa, joissa saattaa olla katolla satelliittilautaset, muttei tv-vastaanottimia.

Sealyn tyyli on impressionistinen ja eklektinen, ja muistan lukeneeni 80-90-luvulla enemmänkin tällä tyylillä kirjoitettuja teoksia. Tyylistä huomaa kyllä, että kirjailija on asunut kauan Euroopassa ja Amerikassa, sen verran paljon teoksessa on viitteitä länsimaisiin muoti-ilmiöihin. Hänen tarjoamansa kuva pohjoisen Intian vuoristokylistä on monisyinen ja kerroksellinen. Lukijalta vaaditaan kärsivällisyyttä historiallisten solmujen aukaisemisessa, sillä Sealy ei pahemmin harjoita matkaopasmaista kerrontaa tyhmille ulkomaalaisille. Kirjan voi hyvin lukea avaamatta kaikkia noita solmuja, mutta huolellinen lukija voi hyvällä mielellä taustoittaa haluamiansa kohtia Googlen välityksellä. Itse ainakin googlasin jonkun verran Nehrun oleskelusta Dehradunista ja Chipko-liikkeestä.

Täytyy myöntää, etten päässyt emotionaalisesti oikein kenenkään henkilöhahmon ihon alle, eli niiden kehittely jäi mielestäni puolitiehen. Kyläyhteisön dynamiikan kuvaus taas oli ansiokasta, ja luonnonkuvaus jopa virtuoosimaista.

Reppu täynnä kummitustarinoita

Teos: Michelle Paver: Thin Air. A Ghost Story. (Orion, 2016)

Viime talvena luin lähes kaiken suoratoistopalveluissa saatavilla olleen Himalaja-kirjallisuuden, josta vain muutama käsitteli jotain muuta kuin Kangchenjungan eli Mount Everestin valloitusta. Listallani on edelleen monia teoksia, jotka ovat saatavilla vain paperisena, ja eilen ilahduin, kun löysin kirjaston kierrätyshyllystä teoksen, josta en ollut kuullutkaan.

Thin Air on historiallinen kauhuromaani, joka sijoittuu vuoteen 1935, ja osittain myös vuoteen 1906, jolloin surullisenkuuluisa Lyellin operaatio Everestin valloittamiseksi tapahtui. Tästä kyseisestä eeppisestä retkikunnasta luin jo Jeffrey Archerin romaanin, joka on vielä suht tuoreessa muistissa.

Tässä teoksessa kertoja on kolmikymppinen lontoolainen lääkäri Stephen Pearce, joka tulee kutsutuksi vuorta valloittamaan lyhyellä varoitusajalla. Hänen isoveljensä Kits on ”oikea” kiipeilijä, ja hänen tiimiinsä kaivataan lääkäriä. Matka sattuu Stephenille kreivin aikaan, sillä hän on juuri purkanut kihlauksen ja kärsii ex-appiukon äänekkäästä vihanpidosta. Hänellä ei ole ollut mahdollisuutta harjoitella korkeassa ilmanalassa ennen lähtöä, ja pystyy vain treenaamaan lihaskuntoaan vähän laivamatkan aikana.

Retkikunta tapaa Darjeelingissa Lyellin ekspeditioon kuuluneen kapteeni Tennantin, joka on menettänyt jalkansa tuon kohtalokkaan retken seurauksena. Mies on asunut 29 vuotta bungalowissa, josta hän voi nähdä pyhän vuoren makuuhuoneensa ikkunasta. Hänellä on selvästi painavia salaisuuksia kannettavanaan, mutta ei avaudu niistä ensi tapaamisella.

Retkikunnalla on ”vain” 60 sherpaa, kun Lyellin porukka pystyi työllistämään pari sataa henkilöä. Suhde nepalilaisiin kantajiin on muuttunut piirun verran ymmärtäväisemmäksi kolmessa vuosikymmenessä, mutta hyvin vähän nämä britit ymmärtävät paikallista kulttuuria. Tiimissä on kuitenkin yksi kapteeni, joka osaa sujuvasti basaarihindustania ja vähän myös paikallisia kieliä. Toisin kuin vuosisadan alussa nämä miehet osallistuvat keittiövuoroihin, eli eivät asetu kokonaan nepalilaisten palveltaviksi.

Kauhu kirjassa liittyy vuonna 1906 Kangchenjungalle jääneiden miesten henkiin ja fyysisiin jäämistöihin. Varsinkin mies nimeltä Arthur Ward kummittelee, koska on syytä epäillä, että hänet olisi hylätty kolmosleirin rotkoon vielä elävänä. Arthurin reppu löytyy leirin läheisyydestä, ja retkikunnalla on riitoja siitä, mitä sille pitäisi tehdä. Stephen on sherpojen kanssa samaa mieltä siitä, että sen mukaan ottaminen tuo huonoa onnea. Stephenin veli tahtoo kunnian tärkeän jäänteen löytämisestä, ja näin ollen reppua pidetään matkassa mukana.

Tarina ei ole aivan niin groteski kuin Archerin romaani, ja tyylilajikin on eri. Minun on usein vaikea arvioida kauhukirjoja, koska luen niitä verrattaen harvoin, mutta en kokenut Stephenin kokemuksia mitenkään äärimmäisinä. Hän jää yksin kolmosleiriin noin vuorokaudeksi, kokee vahvoja harhoja ja menettää kaikki varpaansa. Veli valitettavasti kuolee, ja Stephen joutuu suolaamaan veljen ruumiin, jotta se voidaan kuljettaa takaisin Britanniaan.

Historiallisena romaanina teos on ihan kelvollinen, vaikka kolmesta kilometristä ylöspäin ei pahemmin muisteta vuosilukuja. Kulttuurisesta näkökulmasta teos käsittelee eniten hengellisyyttä/henkisyyttä, ja käsityksiä yliluonnollisista tapahtumista. Kirjailija kertoo loppusanoissaan, että hän halusi käsitellä varsinkin kantajien asemaa ja heihin kohdistuvaa rasismia. Tarinassa ainakin miesten henkilökohtaisilla kantajilla on lähes yhtä suuri rooli kuin länsimaisilla kiipeilijämiehillä.

En ollut kirjaa lukiessa kauhusta tukka pystyssä, mutta nautin sen ilmapiiristä ja kerronnan tyylistä. Varsinkin kieli oli niin autenttisen vanhahtavaa, että olisin voinut uskoa sen olleen jonkun 1930-luvulla vaikuttaneen kirjailijan, kuten vaikka E. M. Forsterin kynästä.

Paver ei ole itse kiipeilijä, mutta oli kirjoitusprosessin aikana vaeltamassa reitin alemmilla etapeilla. Kyllä teoksessa oli hyvin havaittavissa tuo ”kenttätyö”, eli uskoisin sen olevan melko autenttinen myös himokiipeilijöiden näkökulmasta.

Julman rakastajattaren sylissä

Teos: Jeffrey Archer: Matka maailman katolle (2006)

Suomennos: Virpi Kuusela

Äänikirjan lukija: Panu Vauhkonen

George Mallory oli yksi Britannian kuuluisimpia varhaisia vuorikiipeilijöitä, joka kuoli lumivyöryn alle Mount Everestiä valloittaessa vuonna 1924. Vuoren virallinen valloitusvuosi on 1953, koska Malloryn retkikunnan saavutuksesta ei koskaan saatu varmaa tietoa. Britannialla oli suuri tarve saada tämä valloitus omiin nimiinsä, ja Royal Geographical Society tuki tätä hanketta jo 1910-luvulla.Väliin kuitenkin tuli ensimmäinen maailmansota, ja tämän vuoksi Malloryn hanke viivästyi lähes vuosikymmenellä.

Jeffrey Archer ei suoralta kädeltä kuulu lempikirjailijoihini, mutta tämän teoksen aihepiiri tuntui tämänhetkisiin tunnelmiin luoduilta. Intian ja Nepalin kulttuurien osuus jää tarinassa lopulta aika ohueksi, mutta matkan teon kuvaus Bombaysta Nepalin base campiin tuntui hyvin nostalgiselta. Kuvaavaa oli, että Malloryn tiimiä paimentavalla brittiupseerilla oli matkassa mukana oma kylpyamme ja melkein kellarillinen viinipulloja, jotka paikalliset sherpat kantoivat 4 kilometrin korkeuteen. Mallory itse ei ollut suuruudenhullu, vaan varsin vaatimaton tapaus, joka arvosti paikallisten oppaiden vuorten tuntemusta.

Vaikka teos tietyllä tavalla pönkittää britti-imperiumin valtaa (onhan kirjailijakin toiselta ammatiltaan Tory-poliitikko), se on kuitenkin uskottava oman aikansa maailmankuvasta katsottuna, ja toimiva jännitysromaani. Noin puolet tarinasta tapahtuu Britanniassa ja Yhdysvalloissa, jonne Mallory matkusti ensimmäisen Nepalin-matkansa jälkeen luennoimaan seikkailuistaan. Teos kuvaakin hyvin matkojen taloudellisia reunaehtoja ja The Royal Geographical Societyn arvovaltaa retkikuntia valittaessa. Kiinnostavaa oli myös tuon ajan ymmärrys vuoristo-olojen kuormittavuudesta, ja kuvaus rasitustesteistä, joihin retkikunta ennen toista valloitusmatkaansa joutui.

Monet Everestin valloituskirjat kertovat myös parisuhteista ja perheistä, ja tässä romaanissa perheen merkitys oli keskeinen. Malloryn tapauksessa Ruth-vaimon varakkuus, eli appiukon sponsorointi, oli yksi mahdollistava tekijä hänen kiipeilyurallaan. Perheessä oli kolme lasta, joista vanhemmat pystyivät toisen, kohtalokkaan reissun aikana jo seuraamaan isän jälkiä Himalajan kartalla. Ruth-vaimo on tässä tarinassa miehensä pakkomiellettä tukeva, sillä hän ymmärtää tilanteen, jossa George katkeroituisi, ellei pääsisi kokeilemaan valloitusta ensimmäisten joukossa. Hänen kilpailijansa Finch on onneksi kirjoitettu tässä tarinassa täysin inhimilliseksi hahmoksi, eli asetelma heidän välillään ei ole täysin mustavalkoinen. Mallory yrittää jopa tukea Finchiä, jonka retkille mukaan pääsy on takkuista jo siitä syystä, ettei hän ole ollut täysin yksiavioinen. Mallory lle itselle oli yhdentekevää, olisiko hänen kiipeilykumppaninsa yksi-vai moniavioinen, sillä 8 km korkeudessa seksillä on varsin vähän merkitystä, tärkeämpää on löytää joku, jolla on kyky selvitä hengissä.

Vuoren valloitusten metaforat ovat tässä tietty ajan henkeen kuuluvasti läpikotaisin sukupuolitettuja, eli Chomolangma on julma ja petollinen rakastajatar, jonka syli hylkii liian uskollisia palvojiaan. Mallory itse kuitenkin esiintyy tarinassa edistyksellinenä vasemmistolaisena, joka käy Fabian Societyn kokouksissa ja todellakin kannattaa naisten äänioikeutta ja oikeutta opiskella Oxfordissa ja Cambridgessä. 1920-luvulla ei kuitenkaan osattu visioida maailmaa, jossa naiset pääsisivät kiipeämään Everestille, eli käsitys sukupuolten fyysisistä ominaisuuksista on edelleen essentialistinen.

Ymmärtääkseni tämä ei ole ainoa Malloryn retkikunnasta kirjoitettu teos, vaan aiheesta on kirjoitettu myös tietokirjoja. Minulle tämä romaaniformaatti oli nyt sopiva kerronnan tapa, ja eläydyin tarinaan täysillä. Mieltäni jäi vaivamaan kysymys, kuinka paljon nykyisessä vuorikiipeilyn (siis lähinnä korkeimpien huippujen valloituksen) kulttuurissa on edelleen jäänteitä brittien kolonialismista. Ei siis materiaalisina jäänteinä (sillä tuskin noissa korkeuksissa on jäljellä paljoa brittien rakentamaa), vaan enemmän puhetavoissa ja asenteissa näkyvää kolonialismia. Eniten on jäänyt askarruttamaan paikallisten sherpojen tekemä näkymätön, tunnistamaton työ. Luulen, että tästäkin on olemassa kirjoja, mutta en ole niitä vielä löytänyt. Tässä romaanissa tuohon näkymättömään työtaakkaan kuitenkin jo viitataan, ja kuolleita sherpoja surraan siinä missä valkoisia brittejäkin.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan ”Sekoitus faktaa ja fiktiota”.

Himalajan Issaa etsimässä

Teos: Taavi Kassila: Nasaretin miehen salaisuus (Gummerus, 2O16)

Äänikirjan lukija: Taavi Kassila

Nikolai Notovitch (1858-1916) oli venäläinen seikkailija, vakoilija ja historioitsija, joka aikanaan matkusti Pietarista Intian Kashmiriin ja Ladakhiin etsimään käsikirjoitusta, joka todistaisi Jeesuksen eläneen Himalajalla koko nuoruutensa 13-vuotiaasta 28-vuotiaaksi. Toisinajattelija Notovitch oli hieman ennen Intian-reissuaan kääntynyt ortodoksiksi juutalaisuudesta, suututtanut juutalaisen isänsä ja saanut silloisen salaisen poliisin Ohranan peräänsä jo ennen matkalle lähtöä.

Taavi Kassila sai 2010-luvun alkupuolella idean elokuvasta, jossa risteytyisi narratiivi Jeesuksen nuoruusvuosista ja Notovitchin levoton elämä. Hän on kirjoittanut tämän teoksen elokuvan ideointiprosessista, jonka aikana hän vieraili monessa Notovitchin elämän keskeisessä kohteessa, ja visualisoi tulevia kuvauskohteita. Hänellä oli myös kontakti Bollywood-tuottajaan, joka oli kiinnostunut yhteistyöstä. Leffaa ei ole kuitenkaan vielä näkynyt markkinoilla; ilmeisesti se on toteutukseltaan jäätävän kallis, ja myös potentiaalisesti tulenarka.

Luin kirjan avoimin mielin ja mielenkiinnolla siksi, että teos kuuluu nykyiseen intressipiiriini (kerään kirjoja pohjoisen Intian ja Pakistanin vuoristoalueilta). Notovitchin elämä ja varsinkin Intian-seikkailu kiinnosti minua enemmän kuin spekulointi siitä, voisiko teoria Issasta Kashmirissa olla totta. Kassilan luoma kertomus on jännittävä, siinä on myös monia kiinnostavia sivuhenkilöitä, mutta elokuvallisesti koin jo ennen sitä näkemättä, että tarinassa oli liikaa cliffhangereita.

Ottaen huomioon, että teos kertoo Jeesuksesta ja tsaarinaikaisesta toisinajattelijasta Kassila analysoi verrattaen paljon oman aikamme maailmanpolitiikkaa hahmojensa kautta. Toki Notovitchin elämänvaiheissa ja tämän ajan venäläisten aktivistien tilanteissa on paljon yhteistä, mutta tuntui hieman kummalliselta, että samassa teoksessa mennään syvälle putinismin kritiikkiin, mutta Intian nykypolitiikan analyysi jää Narendra Modin yksisilmäiseen ihannointiin. Sain jopa vaikutelman, että Kassila tuntee itänaapurimme historiaa paremmin kuin Intian, vaikka Intia on maa, jossa hän on asunut vuosia ja joka on taatusti muuttanut hänen elämänsä suuntaa enemmän kuin Venäjä.

Hengellisellä ja henkisellä tasolla opin kirjasta paljon, mutta en ole vielä täysin sisäistänyt lukemaani. En koe tarinaa Issasta Kashmirissa jumalanpilkkana tai pahana kerettiläisyytenä, mutta toistaiseksi se on minulle vain yksi tarina muiden vaihtoehtoisten historioiden joukossa. Koin tietyt näyt, sattumukset ja selittämättömät ilmiöt omaakin kirjoittamista stumuloivina. Eli tämä oli minulle hyvin mieluisa hill station-kirja, vaikka se ei kuvaakaan brittien perustamia lomakeskuksia. Varsinkin kirjassa kuvattu Srinagarin kaupunki kuuluu bucket listilleni; Ladakhin vaikeampiin maastoihin en ehkä lähtisi ajamaan taksilla kuten Kassila teki.

Kirjaa suosittelen seikkailu- ja vakooja kirjallisuuden ystäville teoksen oletetun kohderyhmän (hipit ja muut henkiset etsijät) lisäksi. Teos on tieto- ja matkakirjaksi hyvin juonellinen ja vetävästi kerrottu, ja osittain sen tarinat tuntuvatkin enemmän kolmelta erilliseltä romaanilta. Nämä kolme tasoa varmasti kiinnostavat eri yleisöjä. Toivonkin kirjalle uudenlaisia yleisöjä äänikirjatoteutuksen kautta.

Uudenkuun pölyä hiuksissa

Teos: Pelle Miljoona: Shiva-kuu (LIKE, 2021)

Äänikirjan lukija: Antti Jaakola

Intian-kirjakierroksella on hyvä myös selvittää, millaisia teoksia suomalaiset ovat aikaansaaneet maasta. Tämä selvitystyö ei ole kovinkaan työläs, mutta kyllä näitä tuntuu ilmaantuvan muutama vuodessa eri genreistä. Enimmäkseen olen tainnut lukea suomalaisia matkakirjoja Intiasta, enkä suoralta kädeltä muista monenkaan niistä nimiä. Pelle Miljoonan tuorein romaani Shiva-kuu on myös osittain matkakirja, jossa päähenkilö matkustaa Goalle ensimmäistä kertaa elämässään etsimään sinne karannutta veljeään.

Tom ja Jan ovat noin kolmikymppiset kaksoset, jotka ovat joutuneet toisistaan erilleen jo vauvoina. He ovat syntyneet Saimaan saaressa hippikommuunissa laittomassa kotisynnytyksessä. Poikien äiti on kuollut synnytykseen, ja isä joutunut vankilaan kuolemantuottamuksesta. Tom on elänyt isoäitinsä hoivissa Helsingissä, eikä ole edes tiennyt veljen olemassaolosta ennen kuin tämä ehdottaa tapaamista kalliolaisessa kuppilassa.

Jan on levottoman isänsä kasvattama, hän puhuu susirajan murretta ja itäisenä immeisenä elää Pietarissa boheemeissa musiikkipiireissä. Tom on veljen vierailusta vaikuttunut, mutta huomaa pian, että sen tarkoitus oli vain varastaa veljen passi uutta identiteettiä varten. Veli katoaa Intiaan, Pietarin miliisit etsivät häntä turhaan. Takana on monenlaista diilausta, salakuljetusta ja rahanpesua.

Intiassa Tom saa tietää, että veli on kuollut jo pari vuotta aiemmin. Veljen varjo aiheuttaa Tomille vaikeuksia vielä kuoleman jälkeen, mutta hän tutustuu myös kiinnostaviin tyyppeihin, jotka muistelevat tätä karismaattista multipersoonaa. Paikallinen rockhenkinen poliisi Patel alkaakin ystäväksi, ja Tom pääsee katsomaan virkavallan maailmaan sisältä päin.

Teos on osittain dekkari, osittain Intian nykykulttuurin kuvausta, ja löytyy siitä ripaus henkistä etsintääkin. Olen lukenut jonkun Pelle Miljoonan aiemmankin kirjan, ja tottunut hänen viljelemäänsä stadin slangiin, mutta pidin tässä kielellistä ratkaisua vähän epäuskottavana, kun slangi tuli nuoremman miehen suusta. Kun en ole tavannut nuorempia ihmisiä, jotka viljelevät slangia näin kokonaisvaltaisesti.

Pidin kirjassa eri uskonnollisten yhteisöjen esittelystä, sillä en tiennyt paljoa varsinkaan Goan portugalilaistaustaisista katolisista suvuista. Janin tapauksen lisäksi tässä selvitetään uskontoryhmien välisiä kaihnauksia, joihin liittyy tyttöjen ympärileikkausten vastustus ja penisten irti leikkaaminen jihadisteilta.

Ehkä tähän vain n. 100-sivuisen tarinaan oli ympätty vähän liikaakin toiminnallisuutta, mutta tapahtumien puutteesta ei kirjailijaa voida syyttää. Ymmärsin, että Pelle Miljoona kirjoitti teoksen viime vuonna jäätyään Goalle mottiin koronatoimien takia. Koronatodellisuus hiipii myös romaaniin sen loppuosassa, mutta suurin osa tapahtumista keskittyy vuosiin ennen koronaa.

Kyllä tässä teoksessa päästään jo pintaa syvemmälle intialaiseen arkeen, vaikka se sijoittuu länsimaisten turistien suosimaan ikoniseen turistikeskukseen. Voidaan toki väittää, että Goa on oma todellisuutensa, jonka arkeen vaikuttavat sinne rantautuneet, hieman elämästä eksyneet länsimaiset hahmot. Kaikki tällaiset hahmot eivät ole rikollisia tai narkkareita, mutta huumeet värittävät tätä todellisuutta.

Olisin mielelläni lukenut lisää varsinkin tuosta poikien varhaislapsuuden episodista, joka olisi minulle riittänyt jo erilliseksi romaaniksi. Mutta romaani sellaisenaan oli sopiva, kepeämpi tuttavuus, jossa oli hyvää mystiikkaa ja toiveikkuutta uuden vuoden alkuun. Kirjasta sai myös ripauksen uudenkuun pölyä hiuksiin tulevia koettelemuksia varten.

Siirtomaaeksotiikkaa suomityyliin

Teos: Birgitta Hurme: Lootuslampi (Otava, 1996)

Äänikirjan lukija: Heidi Naukkarinen

Enpä ennen eilistä tiennyt, että Pirjo Hassinen on 1990-luvulla kirjoittanut historiallisia rakkausromaaneja nimellä Birgitta Hurme. Hämmennyin, kun törmäsin sattumalta BookBeatin uutuuksista Lootuslampeen; nämä kirjat on äskettäin julkaistu uudelleen äänikirjoina. Muut Hurmeen kirjat sijoittuvat Eurooppaan, mutta Lootuslampi on aito siirtomaaromanssi, joka sijoittuu muun muassa Agraan, kaikkien intialaisten romanssien ikoniseen keskittymään, Taj Mahalin varjoihin.

Teoksen nuori Angela Travers elää 1860-luvulla Intiassa vanhempiensa kanssa. Veli Mark on kuollut vuoden 1857 Mutinyssä, ja tämä traaginen tapahtuma on saanut perheen muuttamaan Lucknow’sta Agraan. Vapautta rakastava nuori nainen harrastaa kuvataiteita, mutta haksahtaa anglointialaiseen Jamesiin, joka lupaa viedä naisen Lucknow’n kaupunkiin kuolleen veljensä haudalle. Pariskunta kihlautuu siksikin, että kihlaus helpottaa yhdessä matkustamista maassa, jossa naimaton nainen ei saisi viettää aikaa vieraiden miesten kanssa.

James lupaa Angelalle hienon residenssin, vanhan linnan maaseudulla Lucknow’n kaupungin lähellä. Miehen taustassa on kuitenkin jotain muutakin outoa kuin ”sekarotuisuus”. Lisäksi mies on uskoton, ja jättää Angelan tilalle pitkiksi aikaa yksin.

Lähellä Jamesin ja Angelan residenssiä asuu ilotalotoimintaa pyörittävä Lady Penn, joka yrittää kiristää Angelalta rahaa mitä uskomattomin keinoin. Käy ilmi, että veli Mark oli onnistunut saamaan nuoren muslimitytön Sundarin, raskaaksi. Veljenpoika Marky Mohammed elää äitinsä kanssa Lady Pennin tiluksilla, eikä ilotytön lehtolapsen kohtalo vaikuta kovin ruusuiselta. Myös Angelan isän touhuissa avioliiton ulkopuolella on elementtejä, jotka eivät siedä päivänvaloa.

Lootuslammen estetiikkaan mahtuu ripaus goottilaista kauhua, ja kuolleen veljen maalauksetkin tuntuvat elävän omaa elämäänsä. Oli kiinnostavaa haahuilla varsinkin vanhan linnan hyisissä talvimaisemissa, jonne tuulet puhalsivat lisää kalsaa Nepalista saakka. Kirjaa kuunnellessa myös googlailin siinä mainittuja paikannimiä, ja löysin Gulmark (”Kukkaniitty”) – nimisen äärimmäisen eksklusiivisen turistikeskuksen Kashmirista. Siis jos Intiasta haluaisi kokea palan ökyintä Bollywood-leffan kulissia, niin Gulmark olisi varma valinta. Kirjassa mainittu Gulmark taas on pahamaineinen kortteli Lucknow’ssa, jossa on brittiarmeijan sotilaiden suosimia bordelleja.

Verrattuna noihin pariin aiempaan lukemaani 1800-luvun romanssiin Hurmeen teos on harvinaisen taitavasti kirjoitettu. Toki teoksessa vilisee koloniaalisia kliseitä, mutta vaikuttaa, että kirjailija on sekä tutkinut aihepiiriä huolellisesti että mahdollisesti myös vieraillut kirjassa kuvatuissa kohteissa. Erotiikkaa teokseen mahtuu yhtä paljon kuin Hassisen Suomi-kirjoihinkin, mutta seksin ja romantiikkaan on liitetty aimo annos realismia, neuvotteluja, valtataisteluja, illuusioiden menetystä ja mustasukkaisuusdraamaa. Eli en pidä tätä yksiulotteisena Harlekiini-hömppänä, vaan laadukkaana viihdekirjana, jonka kautta lukija pääsee matkustamaan Intiaan moniaistisen ruhtinaallisesti.

Aloitan tällä teoksella HELMET-haasteen, ja sijoitan sen kohtaan 15: Aihe, josta haluat tietää lisää.

Kansanvalistajan kujanjuoksu

Teos: Shona Patel: Flame Tree Road (Mira Books, 2015)

Äänikirjan lukija: Neil Shah

Intiaan sijoittuvalla kirjamaratonilla siirryn nyt Bengaliin, josta löytyi lukuisia lukemattomia kirjoja. Shona Patel on natiivi bengalilaiskirjailija, joka on kasvanut teeplantaasin tyttärenä Assamissa. Hänen toinen romaaninsa sijoittuu enimmäkseen itäiseen Bengaliin, Sylhetin alueelle (joka kuuluu nykyään Bangladeshiin) ja Assamiin.

Teos kertoo tulisieluisesta asianajaja Biren Roysta, joka syntyy 1870-luvulla juuttitehtaan työnjohtajan perheeseen Sylhetissä. Birenin isä on saanut länsimaisen koulutuksen, mutta on joutunut keskeyttämään opettajan opinnot elättääkseen laajennettua perhettään, jossa kukaan muu ei käy töissä. Birenin isä kuolee nuorena, mutta edistyksellinen tehtaanjohtaja Skotlannista ottaa perheen poikien koulutuksen vastuulleen.

Biren pääsee katoliseen eliittikouluun Calcuttassa, ja tätä kautta saa stipendin opintoihin Cambridgen yliopistossa. Vuodet Englannissa muokkaavat Birenistä innokkaan yhteiskunnallisen keskustelijan, ja hän saa siellä asuessaan vision tyttöjen koulutuksen edistämisestä Bengalissa. Cambridgessä Birenillä on naispuolisia ihailijoita, ja Intiassa lapsuutensa viettänyt Estelle Lovelace olisi valmis ottamaan Birenin puolisokseen. Mutta Biren on hyvin sitoutunut kotikyläänsä huolimatta siitä, ettei häntä kiinnosta järjestetty avioliitto siellä.

Biren päätyy paikallishallinnon virkaan Sylhetissä, ja Cambridgen todistus taskussa hän pääsee samaan virka-asemaan brittien kanssa. Muut intialaiset työkaverit ovat babuja, paikallisesti koulutettuja kirjureita, joilla ei ole samoja etuja kuin Birenillä. Birenin asema on hankala, sillä brittien suosikiksi pääseminen herättää epäilystä paikallisessa yhteisössä. Hänen suunnittelemansa koulutusprojekti makaa Calcuttassa Macaulayn pöydällä vuosia, mutta sinnikäs rahoituksen hakeminen lopulta kantaa hedelmää.

Teoksen rakkaustarina, eli Birenin ja Mayan, paikallisen opettajan tyttären, kohtaaminen on kerrottu kauniisti, mutta suhteen kuvaus kuulosti vähän liiankin hyvältä ollakseen totta. On toki itsestään selvää, ettei näin idyllinen rakkaustarina voi päättyä onnellisesti.

Tämä oli lämminhenkistä ja asiallista luettavaa, joka opetti ulkomaalaiselle lukijalle Intian sosiaalihistoriasta ja poliittisesta liikehdinnästä. Kuuntelin kirjan sujuvasti, mutta kaunokirjalliselta teokselta jäin odottamaan enemmän särmää. Teoksen ongelmana on se, että sen henkilöhahmot ovat kovin ”puhtaita” ja viattomia. Toki tässä tapahtuu myös pahoja, mutta pahaa tekee aina yhteisö, eivät yksilöt, ja tämän vuoksi psykologinen näkökulma jää ohueksi.

Teoksen aika-akseli on noin 80 vuotta, ja tässä eletään suurten muutosten aikaa. Itseäni hämmensi se, kuinka moderneja ajatuksia jo Birenin vanhemmilla oli 1870-luvulla. Romaanin loppua kohti tehdään huimia tiivistyksiä, eli tarina Birenin keski-iästä ja vanhuudesta tuntuu enemmän luettelolta kuin juonelliselta romaanilta.

Pinkin kaupungin kuumia bisneksiä

Teos: Alka Joshi: The Henna Artist (Mira Books, 2020)

Äänikirjan lukija: Sneha Mathan

The Henna Artist on romaani, jonka bongasin jo viime vuonna, mutta en silloin reitannut sitä tarpeeksi kiinnostavaksi teemansa suhteen. Romaani on ollut hittikirja Yhdysvalloissa, ja sitä on hehkutettu monien julkkisten, kuten Reese Witherspoonin ja Oprah Winfreyn lukulistoilla.

Romaani sijoittuu Jaipurin historialliseen kaupunkiin Rajasthanissa, Pohjois-Intiassa 1950-luvulla. Se kertoo kunnianhimoisesta yrittäjänaisesta Lakshmi Shastrasta, joka on päässyt kaupungin eliitin suosioon hennataiteilijana. Lakshmi on karannut maailmalle pakoon väkivaltaista aviomiestään, jonka kanssa hän on edelleen naimisissa 13 vuoden hiljaisuuden jälkeen. Hennabisnekset ovat poikineet muitakin hankkeita, eli Lakshmi touhuaa myös herbalistina, avioliittovälittäjänä ja sisustajana. Hän on vaurastunut vuosien varrella niin, että hän pystyy jo rakennuttaa omaa taloaan.

Nousujohtoiseen elämään tulee kuoppia, kun ahne aviomies Hari tulee perimään saataviaan, ja tuo Lakshmin luo huollettavaksi siskon, jonka olemassaolosta nainen ei ole tiennyt mitään. Sisko on jo teini-ikäinen, ja varsin rasittava tapaus. Huolten keskellä Lakshmi ehtii sekaantua parhaan asiakkaansa aviomieheen, joka on menestynyt grynderi maharajan vaikutuspiirissä.

Naisasia nousee kirjassa pinnalle varsinkin abortin ja lapsettomuuden hoidon kysymyksissä. Lakshmi on tottunut auttamaan asiakkaitaan tekemään abortteja luonnonlääkkeillä, mutta samalla hän hoitaa rikkaita lapsettomia naisia monipuolisin keinoin. Myös hennatatuointien uskotaan toimivan lemmenrohtoina, ja moni nainen kiittää Lakshmia kauan odotettujen lasten syntymän jälkeen.

Kun Lakshmi sitten pääsee nuoremman maharanin luottohoitajaksi, hänen uransa lähtee uuteen lentoon. Oikeastaan hänestä tulee hyvän onnen amuletti, joka saa palkkaa jopa pelkästä näyttäytymisestä seurapiirin tilaisuuksissa.

Minun oli vaikea päättää, luinko kirjaa historiallisena romaanina vai höttöisenä chicklit-pläjäyksenä. Kyllä teoksessa tuntuisi olevan suht huolelliset taustatyöt tehtynä, mutta aihepiiri oli kovin juoruileva ja eksotisoivan aistillinen. Kirjailijan vanhemmat ovat muuttaneet Intiasta Amerikkaan, kun Joshi on ollut lapsi. Hän kertoo kirjoittaneensa teoksen siitä näkökulmasta, mitä hänen äidilleen olisi voinut tapahtua, ellei tämä olisi suostunut järjestettyyn avioliittoon 18-vuotiaana.

Positiivista romaanissa on kuitenkin se, ettei se ole nyyhkytarina. Lakshmi on selviytyjä, pärjääjä ja nuorempien naisten roolimalli. Henkilöhahmona hän ei myöskään ole liian kiltti tai viaton, eli tarina ei ole yksiulotteinen romanttinen kiiltokuva.

Minun on kai luettava tämän trilogian toinenkin osa, koska siinä Lakshmi muuttaa Simlan hill stationille perustamaan hyvinvointiretriittiä. Kun nyt etsin vuoristoaiheisia kirjoja, niin retriittikuvaus kiinnostaa aivan erityisesti. Tässäkin Jaipurin kaupungin kuvaus oli loisteliasta, jos lukija pitää länsimaista lukijaa kosiskelevasta tyylistä.

Itseäni ei yhtään haittaisi majoittua maharajan palatsissa Jaipurissa, enkä luultavasti kuolisi syyllisyyteen ja maailmantuskaan sellaisen reissun jälkeen. Eli kai sitten kuulun otolliseen lukijaryhmään, niihin, jotka voisivat lähteä reissuun kirjan inspiroimana.

Sukutalon synkät salaisuudet

Teos: Rashida Murphy: The Historian’s Daughter (University of Western Australia Press, 2016)

Äänikirjan lukija: Sarah Bacaller

Intian-kierrokseni jatkuu Himalajan hill stationeilla. Intiassa syntynyt, Australiaan muuttanut Rashida Murphy kertoo esikoisromaanissaan erikoisesta perheestä, jolla on sukutalo jossain kuuluisassa vuoristokylässä. Suvun patriarkka Bill on jäänyt brittinä maahan vuoden 1947 jälkeen, ja perustanut kodin vanhaan koloniaaliseen huvilaan. Billin poika Gordon on Intiassa syntynyt ja intialaistunut niin, että hänellä tuskin enää on valkoihoisia ystäviä. Gordonilla (alias Historioisijalla) on iranilainen vaimo Farah (alias Taikuri), ja muutkin iranilaiset sukulaiset pyörivät sukutalon nurkissa. Ullakolla majailee Gordonin oletettu siskopuoli Rani, joka on kroonisesti sairas eikä koskaan poistu huoneestaan. Perheen uskonnollinen identiteetti on häilyvä, mutta lapset saavat islamilaista kasvatusta katolisen koulun ohessa. Ullakolla asuva Rani-täti on hindu, ja hänen olemassaolonsa puistattaa iranilaisia sukulaisia, jotka muutenkin suhtautuvat rasistisesti Farahin kahden kulttuurin liittoon.

Perheen arki vuorilla on kaoottista, vanhemmat eivät täysin ymmärrä toisiaan, ja lapset saavat enimmäkseen elää kuin pellossa. Tilanne eskaloituu sen jälkeen, kun heille muuttaa Sohrab, äidin sukulaispoika, joka sukulaisuudesta huolimatta iskee silmänsä Gloriaan, perheen vanhempaan tyttäreen.

Tarinaa kertoo nuorempi tytär Hannah, joka muuttaa isänsä ja veljiensä kanssa Australiaan teininä 1980-luvun alussa. Ennen tätä perheen äiti, Rani-täti ja Gloria ovat ottaneet hatkat suvun yhteydestä. Sukutalo myydään, ja isä käytännöllisesti katkaisee perheen kaikki siteet Intiaan. Hannah kokee tulleensa isänsä kidnappaamaksi, mutta yrittää rakentaa uutta itsenäistä identiteettiä uudessa maassa.

Suvun papereista osa päätyy Australiaan ja aikuisena Hannah löytää niistä hämmentäviä vinkkejä omasta alkuperästään. Samaan aikaan hän joutuu salakuljettamaan siskonsa Iranista, jonne hän on päätynyt Sohrab-serkun vaimoksi. Australialaisen poikaystävän Gabrielin on vaikea hyväksyä Hannahin pakkomiellettä sukulaisten pelastamisesta, mutta suhde kestää naisen kummalliset ylilyönnit.

Tämä teos oli jännittävä tuttavuus, ja sävyltään sellainen, jota olen etsinyt hill station-kirjallisuuden parista. Tässä on tarpeeksi eksentrisiä henkilöhahmoja, kulttuurien villiä sekoittumista, taianomaisia rituaaleja ja ripaus kauhua. Karmein kohtaus oli kuitenkin enemmän realistinen kuin maaginen: siinä Hannahin iranilainen täti pakottaa tämän äidin suostuttelemaan alle 10-vuotiaan Hannahin ”salaiseen juhlaan” sukutalon ullakolle, jonka tarkoituksena on tehdä tytölle ympärileikkaus. Sisko Gloria pelastaa Hannahin pinteestä, sillä hänelle on jo tehty tuo operaatio samalla verukkeella. Tyttöjen ympärileikkaus ei kuulu paikallisiin tapoihin, ja näin sisarukset ovat tietämättömiä koko käytänteestä ennen kuin joutuvat sen kohtaamaan.

Romaani on todella intensiivinen ja operoi monella aikatasolla samaan aikaan. Yleisen historian tasolla sen keskeisin tapahtuma on Iranin islamilainen vallankumous, jota seurataan ahdistuneena toisesta maasta. Radiot rätisevät, väliin mahtuu pitkiä radiohiljaisuuksia, ja varmasti myös ullakolla pesivät djinnit häiritsevät uutisten kuuntelemista.

Pidin eniten kirjan tunnelmallisuudesta, mutta tiedostan, että sen monikerroksellisuus voi tuottaa haasteita osalle lukijoista. Huomasin myös, että kirjailija on tuottanut romaanin osana tohtorin tutkintoa, eli tässä on taustalla selkeä tutkimuksellinen intressi. Tutkielmana kompleksisesta identiteetin etsinnästä tarina toimii kyllä loistavasti.