Lasipalatsista maailmalle

Teos: Amitav Ghosh: The Glass Palace (HarperCollins, 2000)

Kylmä sää, talouskriisi ja henkinen lama sai minut lukemaan putkeen kaksi Amitav Ghoshin teosta putkeen. The Glass Palace saattaa olla hänen teoksistaan suurin bestseller, ja postkoloniaalin kirjallisuuden helmi, kuvaahan se siirtomaa-aikoja britti-imperiumin useassa kohteessa.

Kirjassa seurataan kahden kasvavan nuoren, Rajkumarin ja Dollyn tietä Mandalaysta maailmalle. Rajkumar on orpo intialainen katulapsi, joka on päätynyt katukauppiaaksi Burmaan. Dolly on burmalainen orpo, joka on ostettu lapsenpiiaksi Burman kuningashuoneeseen. Kun Burman kuningaspari syöstään vallasta vuonna 1885, alkaa molemman nuoren odysseia maailmalle: Dollyn kuningashuoneen ainoana syntyperäisenä palvelijana, ja Rajkumarin kiinalaisen kristityn tiikkikauppiaan apupoikana.

Kuten äsken lukemassani kokonaan Intiaan keskittyvässä teoksessa, myös tämän teoksen taustalla on Ghoshin omia sukutarinoita. Kirjan aika-akseli on yli sata vuotta, sillä viimeiset tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1996. Tapahtumat jakaantuvat Burman, Malayan ja Intian välille, joissa suvun eri haarat vaikuttavat. Moni suvun mies rikastuu bisneksillä britti-imperiumissa, joko myymällä tiikkiä tai kumia. Vasta 1930-luvulla bengalilaisperäiset miehet pääsevät brittiarmeijaan; ennen tätä armeijaura on ollut mahdollista vain ns. sotilaallisille roduille. Briteillä kun oli tuon ajan rotuoppien mukainen luokittelu intialaisista ”kansoista”, ja näistä bengaleita pidettiin uneliaina ja naismaisina verrattuna vaikka Punjabin sikheihin tai kashmireihin. Arjun-nimisen nuoren miehen pääsy upseeriksi Jat-komppaniaan on ilonaihe tämän isälle, mutta japanilaisten joukkojen edetessä Malayassa ruskeat imperiumin palvelijat eivät pääse evakuointijuniin.

Kirjassa kuolee kokonainen sukupolvi nuoria toisen maailmansodan syövereissä, osa oman käden kautta. Henkilöhahmojen moninaiset identiteetin säikeet tuottavat hämmennystä ja vaikeuksia; suvussa on ainakin burmalaista, kiinalaista, intialaista ja amerikkalaista perimää, eikä kukaan avainhenkilöistä koe kuuluvansa kokonaan minnekään. Burma on heille pidempiaikainen tukikohta kuin Intia, ja elämä Burmassa ja Penangin saarella Malayassa on leveämpää kuin Kolkatassa. Brittien tukikohdissa kuten Rangoonin satamakaupungissa modernit kulutushyödykkeet luovat uusia haaveita ja toiveita.

Ghosh tarjoaa tässä teoksessaan silmänruokaa autojen ja lentokoneiden ystäville. Varsinkin aasialaisen ilmailun historiaa teokseen mahtuu iso siivu, kun nämä hyväosaiset koloniaalit subjektit alkavat ilmailla jo 1930-luvulla. KLM aloittaa kaupalliset lennot eri Kaakkois- ja Etelä-Aasian kaupunkien välillä, ja varsinkin Kolkatassa Dum Dum-lentokentällä vierailusta tulee jo ennen toista maailmansotaa kansanhuvia. Verrattuna vaikka agraarisen Suomen kehitykseen tässä teoksessa kohdataan moderniteetti ainakin paria vuottakymmentä aiemmin.

Teoksen nimi, Lasipalatsi, viittaa Burman kuninkaallisten asumukseen Mandalayssa, mutta samalla tämän erikoisen suvun eksentriseen perimään. Varsinkin burmalainen Dolly-äiti vetäytyy omaan henkiseen lasipalatsiinsa synnytettyään kaksi poikaa Rajkumarille, ja sama eristäytymisen tarve seuraa hänen valokuvaajapoikaansa. Ehkä Ghosh myös metaforisella tasolla vertaa burmalaisten ja intialaisten tapoja ja luonteenpiirteitä. Burmalaisilla ei ole kastisysteemiä, eikä järjestettyjä avioliittojakaan suosita, mutta heidän oma-arvontuntonsa on kolonialismin aikana kehittynyt niin valtavaksi, etteivät he enää 1900-luvun alussa suostu lakaisemaan omia katujaan tai viemään alusastioita. Burmalaiset ovat myös vaaleampi-ihoisia ja sirompia piirteiltään kuin naapurin bengalit, ja siksi rodullinen hierarkia kehittyy näiden kansojen välille miltei huomaamatta. Toisaalta myös vaatimattomista olosuhteista ponnistaneet intialaiset voivat Burmassa edistyä elämässään paremmin kuin kotinurkilla. Seka-avioliittoja solmitaan, mutta ne eivät ole aina helppoja.

Romaanina The Glass Palace on perinteisempi ja eeppisempi kuin äsken lukemani The Hungry Tide. Pidin enemmän The Hungry Tidesta, koska sen kautta minulle avautui kokonaan uusi maailma. Brittikolonialismin jäänteistä lukemiseen kyllästyin jo jossain vaiheessa, eikä varsinkaan tämän teoksen Intia-ulottuvuus ole erityisen kekseliäs. The Hungry Tiden Intia taas on ruohonjuuritason kerrontaa parhaimmillaan. Burman ja Malesian historiasta kiinnostuneille teos antaa enemmän,  ja tässä päästään kurkistamaan myös Myanmarin sotilasjuntan aikaiseen suljettuun arkeen 1990-luvulla.

Maahaasteessa sijoitan tämän kohtaan 51: Malesia, vaikka tämä ei varsinaisesti tuon valtion aikaa kuvaakaan. Burma-kohtaan tämä olisi sopinut paremmin, mutta sen rastin olen jo suorittanut. Malesialaisesta nykykirjallisuudesta löytyy viitteitä blogini alkuajoilta (mm. Tash Aw, Rani Manicka).

Mainokset

Bengalilaista saaristolaisdraamaa

Amitav Ghosh: The Hungry Tide (HarperCollins, 2004)

Amitav Ghosh on yksi niistä intialaiskirjaijoista, joiden tuotantoon olen aina halunut tutustua, mutta olen pitänyt hänen teemojaan liian raskaina tai tieteellisinä. Hyllyssäni on odottanut vuoroaan jopa kolme Ghoshin teosta, joista ensimmäistä, The Hungry Tide, olen lueskellut lentokentillä vuonna 2009. Kirjasta on jäänyt hatarat muistikuvat, vaikka olen selkeästi siitä pitänyt, koska marginaaleissa näkyy jopa merkintöjä. Tuona vuonna olin reissussa Kolkatassa, joka on yksi tuon romaanin koordinaateista, vaikka ei ole keskeinen tapahtumapaikka.

Mutta saarihullun saaristolaisromaanina tämä teos vakuutti nyt uudelleen, kymmenen vuoden tauon jälkeen. Se kertoo Sundarbanin delta-alueesta Länsi-Bengalin provinssissa, jota kutsuttiin joskus ”ovimatoksi Intiaan”. Alue on laaja ja jakautuu nykyään Intian ja Bangladeshin puolelle. Tässä teoksessa kuvattu saari, Lusibari, on kuvitteellinen, mutta saaristossa on useita vastaavia brittiläisten mukaan nimettyjä kohteita. Lusibari sai nimensä skottilaisen Lucy-rouvan mukaan, joka kuoli matkalla miehensä ostamalle saarelle 1800-luvun alussa.

Amitav Ghosh kuvaa kirjassa saarta, jonka historiassa niin kapitalismi kuin sosialistinen uudistushenki ovat jättäneet jälkensä maaperään. Teoksessa ei ole selkeää päähenkilöä, mutta kolkatalaiset kommunistit Nirmal ja Nilima, esiintyvät tulisieluisina uudistajina. Lapseton pariskunta muuttaa saarelle pakoon aviomiehen pahaa astmaa vuonna 1949, tekee elämäntyönsä siellä, kunnes rakastettu koulumestari Nirmal kuolee mystisesti juuri jäätyään eläkkeelle vuonna 1979. Nilima taas on omistautunut saaren muuttamiseksi osuustoiminnalliseksi, ja varsinkin hänen pitämänsä naisten kollektiivi kantaa hedelmää.

Nuori poika Kanai joutuu setänsä luo saarelle ”työsiirtolaan” teininä, ja paikka jättää häneen ikimuistoisen vaikutuksen. Kun hän palaa saarelle nelikymppisenä bisnesmiehenä, on Nirmal-setä ollut jo kauan poissa. Mutta setä on jättänyt tälle muistikirjan, jota kukaan muu ei saa lukea. Samaan aikaan saarelle päätyy intianamerikkalainen biologi Piya, jonka intohimona ovat merinisäkkäät. Sundarbanin delta on kuuluisa valaistaan ja delfiineistään, mutta harva tutkija uskaltaa sinne pidemmäksi aikaa, koska mangrovemetsien tiikerit tappavat myös merellä.

Kiinnostavaa romaanissa on, että siinä on myös juurevia paikallisia hahmoja, joista osa kuuluu kastittomien dalit-ryhmään. Nirmalin ja Niliman alkuperäisenä tarkoituksena olikin tarjota kastittomille mahdollisuus tasavertaiseen elämään, ja tämä elämä tuli mahdolliseksi Niliman kärsivällisen sosiaalityön kautta. Nirmal ei kuitenkaan ole tyytyväinen pelkästään sairaaloiden ja koulujen rakennukseen, vaan hän vanhoilla päivillään lähtee mukaan kapinallisiin joukkoihin naapurisaarella.

Fokir-nimisen lukutaidottoman kalastajamiehen avioliitto eteenpäinpyrkivän sairaanhoitaja Moyan kanssa kertoo paljon intialaisen yhteiskunnan eriaikaisuuksista. Liitto on tuskaisan hankala, koska mies kaappaa pariskunnan ainoan pojan koulusta pitkille kalastusmatkoille, eikä ymmärrä vaimonsa pyrkimyksiä ”eteenpäin menosta”. Samalla tavalla myös tutkija-Piya kokee suhteensa aasialaisiin miehiin. Kirjan rakkaussuhteet eivät ainakaan ole kovin tyypillisiä, eikä Piyan paluu vanhempien kotikonnuille ole helppoa.

Kirjassa kuvattu Bon Bibi-jumalattaren palvontakultti on kiinnostava, koska se on fuusio monen uskonnon perinteistä.  Siitä tuli mieleen Välimeren vastaava symboliikka, ja varsinkin romanien oma X. Nirmalin kirjoitukset Bon Bibistä kuvaavat myös ikääntyvän vanhan marxilaismiehen mielen järkkymistä, ja taustalla vaanivat läheisten salajuonet saada ukko hoitoon, kokovartalopuudutukseen tai suljetulle osastolle, koska terveenä ollessaan hän ei ole korvaansa letkauttanut pyhien patsaille.

Mahdollisesti en ole lukenut The Hungry Tidea loppuun ensi kerralla, kun en ainakaan muistanut mitään sen loppuratkaisusta. Odotin sen liittyvän vuoden 2003 tsunamiin, mutta näin ei käynyt. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 2004, eikä se vaikuta sellaiselta, joka olisi nopeasti ”rykäisty” ajankohtaisen bestsellerin kiilto silmissä. Ylipäänsä Ghoshin teokset ovat pikku jättiläisiä, ja pöydälläni olevat kaksi muuta teosta häneltä, The Glass Palace ja Sea of Poppies, ovat myös sivumäärältään kunnioitettavia. Ensimmäinen teos, jota olen häneltä yrittänyt, The Calcutta Chromosome, oli silloin minulle liian tiedepainotteinen. The Hungry Tidessa meribiologian määrä oli myös mittava, mutta tällä kertaa jaksoin lukea myös seikkaperäiset kenttätyön kuvaukset.

Elämässäni olen mahdollisesti lukenut enemmän intialaisia kuin brittiromaaneja, ja maailmankirjallisuuden saralta intialaisen kirjallisuuden osuus on ollut ehdottomasti lukemistoistani laajin. Harmittaa, koska en ole koskaan pitänyt lukemistani teoksista kirjaa. Sama pätee Pakistaniin, jonka kirjallinen historia on kuitenkin kompaktimpi kuin Intian. Paljon on tullut luettua kirjoja Intiasta ennen vuotta 1947, ja varsinkin 1900-luvun alkupuolen naiskirjallisuus oli aikanaan minua kovasti puhuttelevaa.

Tuntuu siis hölmöltä ”suorittaa” intialainen romaani maahaasteessa, mutta laitan tämän teoksen nyt kohtaan 50/196: Intia. Intialaisena romaanina tämä kyllä on joka puolin kattava: tässä vertaillaan maaseudun ja kaupunkien kehityseroja, käydään läpi historiaa kahdelta vuosisadalta, tutkitaan ekologista muutosta, otetaan kantaa poliittisesti niin luonnon kuin ihmisten elinkelpoisen elämän puolesta, syödään maittavia kalaruokia, ja tutustutaan mytologiaan, joka ei luultavasti ole valtaosalle intialaisistakaan tuttua.

Suunnittelin lukevani tähän kohtaan Punjabin leskien deittikerhosta kertovan chicklit-teoksen, mutta toivottavasti senkin aika tulee pian. Viime aikoina olenkin onnistunut lukemaan Intiasta vain sinne sijoittuvaa viihdettä (jonka pahimmillaan on kirjoittanut joku ruotsalainen Göran), joten Amitav Ghosh-matinea muistuttaa minua siitä, että mantereella edelleen kirjoitetaan myös ”kunnollista” proosaa.

Ihailen Ghoshia kirjailijana siksi, että hän onnistuu puhuttelemaan samaan aikaan monentyyppisiä lukijoita. Itse en olisi jaksanut lukea tätä romaania, jos siinä olisi vain kerrottu merinisäkkäiden tutkimuksesta. Luin tämän ilolla siksi, että sen yhteiskunnallinen anti oli valtava, ja saaren kuvitteellinen historia huippukiinnostavaa. Samalla kuitenkin minuun ujuttautui uutta tietoa biologien kenttätöistä, ja ehdottomasti kirjan parhaat kohtaukset sijoittuivat merelle, jossa Piya ja lukutaidoton Fokir pyrkivät ymmärtämään toisiaan kielen ulkopuolella. Kirjassa oli paljon sellaista ”hiljaista tietoa”, jota en yleensä löydä tämäntyyppisistä historiapainotteisista romaaneista. Läsnäolon taitoja tämä ainakin syvensi, ja loppua kohti teos oli suorastaan hypnoottista luettavaa.

Maahaasteessa olen kohdassa 50/196: Intia. Tähän kohtaan suunnittelin lukevani chicklit-teoksen punjabilaisten leskien eroottisista tarinoista, mutta ehkä senkin aika on pian edessä.

Punjabilaisten viiksien taika

IMG_1903Teos: Tarquin Hall: Kadonneen palvelijattaren tapaus

Kustantaja ja vuosi: Gummerus, 2018

Kääntäjä: Tero Valkonen

Sivumäärä: 360

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Olen lukenut brittiläisen Tarquin Hallin dekkareita väärässä järjestyksessä, ja vasta pari viikkoa sitten sain käsiini Vish Purista kertovan sarjan aloitusosan. Vish Puri-sarjaa on ilmestynyt neljä osaa, ja jokaisessa niistä perehdytään johonkin suureen Intian yhteiskuntaa järisyttävään epäkohtaan. On aika loogista, että matkailu aloitetaan kotoa, kysymyksestä palveluskunnan asemasta.

Kirjat ovat ensisijaisesti suunnattu ulkomaisille lukijoille, mutta bongasin Goodreadsista niistä myös intialaisten tekemiä arvioita. En ole intialaisen dekkarigenren suuri asiantuntija, sillä luettavaa maasta on riittänyt muutenkin. Yleensä intialaisissa romaaneissa tapahtuu muutenkin jotain rikollista tai vähintään moraalisesti arveluttavaa, joten en ole kaivannut dekkareita siihen soppaan. Tarquin Hall taitaa olla ainoa Intiasta kertova dekkaristi, jota olen lukenut, mikä sinänsä on noloa, sillä varmasti kotoperäisiä kertojiakin riittää.

Vish Puri-dekkareissa on hämmentävän samantyyppinen formaatti kuin Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-teoksissa, vaikka niissä rikokset ovat astetta raaempia. Jos tämän kepeän, kaupallishenkisen toiston voi antaa anteeksi, kirjat varmasti viihdyttävät ja kuljettavat perille Intiaan saakka. Kulttuuria tulkataan perusteellisesti, ja lukija oppii eri provinssien mentaliteettieroista.

Yksityisetsivä Vish Puri on ylipainoinen, rasvaiselle ruoalle perso punjabilaismies, jolla on valtavat armeijatyyliset viikset. Hänen sukunsa on tullut Delhiin v. 1947 maan jaon jälkeen, eli suvun juuret ovat nykyisessä Pakistanissa. Minulle Puri-show on intialaisista kulttuureista läheisintä, ja varsinkin tässä esiintyvä ruokakulttuuri on tuttua. Toki Vish Puri on karikatyyri, ja hänen konservatiivinen perhekeskeisyytensä saattaa joitain lukijoita uuvuttaa. Itse pidän hänen hahmostaan, hänen omaperäisestä kielenkäytöstään ja kotikutoisuudestaan, sillä hän ei kuuluisuudestaan huolimatta ole kovin arvostettu eikä ainakaan elitistinen.

Kirjassa etsitään Rajasthanissa kadonnutta kristittyä palvelija-Marya, jonka oletettu murha on lavastettu teollisuusmoguli Kasliwalin pään menoksi. Se kertoo palveluskunnan prekaarista asemasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mutta myös hyvää tahtovista huoltosuhteista, joissa tarkoituksena on pelastaa joku kadun kasvatti rikollisuuden polulta. Mitä rikollisuus sitten on miljardin asukkaan maassa, jossa ei ole sosiaaliturvaa? Onko kukaan ollut tekemättä rikosta, tai ainakaan vilppiä, maassa, jossa korruptio on ainoa keino selviytyä?

Vish Puri-kirjat ovat samantyyppistä hyvän mielen viihdettä kuin ruotsalaisen Mikael Bergstrandin ”man lit”-teokset Göran Bergistä – moni varmasti lukee niitä korvikkeena matkailulle. Delhin kaupunki ei edelleenkään kuulu matkahaaveideni kärkeen, enkä ole käynyt siellä kuin kääntymässä. Sen sijaan Purin kyydissä pääsee matkailemaan kiinnostaviin paikkoihin saasteisen metropolin ulkopuolelle, kuten vaikka kristittyjen adivasien kylään Jharkandin provinssissa. Kokisin, että teokset toimivat parhaiten matkakuumeen ylläpitäjänä, ja koska todennäköisyyteni päästä vielä tässä elämässä uudelleen Intiaan on korkeampi kuin McCall Smithin Botswanaan, aion lukea tämän hassun sarjan loppuun.

Ehkä siksikin, että Puri-kirjoja on vain 4 ja McCall Smithin Botswana-kirjoja on 19. Pieni Botswana on niissä kyllä perin pohjin tallattu. Lukevatkohan botswanalaiset kirjoja edelleen innolla?

Isolla rahalla reproduktiokumppaniksi

Kävlemark

No niin, ihme on taas tapahtunut ja olen ollut melkein kaksi viikkoa lukematta fiktiota! Tämän efektin sai minussa aikaan Olli Jalonen, ja kiitos hänelle kuuluu myös siitä, että oma fiktion kirjoittaminen alkoi taas kiinnostaa. Ja kuten osasin ennustaa, oikein mikään uusi romaani ei Taivaanpallon jälkeen ole kiinnostanut. E-kirjahyllystä on moni teos palautunut kirjastoon lukemattomana, mutta viime metreillä pelastin niistä kiinnostavimman.

Tiina Laitila Kävlemarkin teoksesta Seitsemäs kevät (WSOY, 2017) olen kuullut hyvää muiltakin kuin kanssabloggareilta, mutta on kestänyt kauan ennen kuin olen saanut sen käsiini. Olin toissa vuonna innoissani hänen esikoisromaanistaan Karkulahti (WSOY, 2015) , joka oli raskaanpuolinen Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuva sukuromaani. Innostustani lisää, että Laitila Kävlemark kirjoittaa äidinkielellään suomeksi, vaikka hän on asunut puolet elämästään Tukholmassa.

Seitsemäs kevät on episodiromaani, jossa liikutaan Tukholman, Edinburghin, Suomen ja Intian välillä. Siinä on ripaus tulevaisuusdystopiaa, vaikka siinä kuvattavat lähitulevaisuuteen (lähivuosiin?) sijoittuvat ilmiöt tuntuvat täysin todennäköisiltä. Kirja kertoo ilmastonmuutoksesta, ja sen aiheuttamista globaaleista valtasuhteiden vääristymistä. Ahneudesta ja postmodernista yksinäisyydestä, ja ennen kaikkea ihmiskunnan reproduktiosta.

Kirjan hurjin henkilöhahmo on ruotsalainen Susanne, joka on naimisissa finnjävelinsä Markuksen kanssa. Markus on tehnyt uraa kansainvälisessä it-firmassa, mikä on vienyt perheen pitkille matkoille Bangaloreen. Susanne on koulutukseltaan toimittaja, mutta viime vuosina  hän on elättänyt perhettään bloggaajana. Suosituimman leivontablogin hän joutunut lopettamaan, koska se johti teini-ikäisen Matilda-tyttären kohtuuttomaan paisumiseen. Susannelle lihava tytär on hirveä imago-ongelma, ja hän joutuu fotoshoppaamaan tyttären kuvia rankasti ennen niiden laittamista medioihin.

Susannella on pakkomielle kolmannesta lapsesta, eikä hän karta keinoja haaveensa toteuttamiseksi. Intiassa ollessaan hän keksii kohdunvuokrauksen mahdollisuuden, ja löytää Butterfly Clinicin, jonka kautta hänen reproduktiokumppanikseen tarjoutuu rikkaammasta elämästä haaveileva Padma. Padmalla on jo kouluikäinen Sani-poika ja itseään vanhempi, huonohampainen mies, joka pakenee vaimonsa siunattua tilaa. Padman  vaaditaan elävän raskauden aikana klinikalla, jossa hänen kantavuuttaan seurataan tieteellisesti tarkasti kuin siitoslaboratoriossa. 

Kirjassa on seitsemän hahmoa, joiden elämät yhdistyvät tavalla tai toisiinsa toisiinsa. Keski-ikäisten tukholmalaisten uraihmisten parisuhdevaikeudet limittyvät pohdintoihin maailman tilasta. Vaikka sen hahmot intialaisia ​​lukuun ottamatta edustavat porvarillista keskiluokkaa, heihin mahtuu myös särmää, eikä kaikista tyypillisimpiä ongelmia. Joidenkin yhteyksien kohdalla jäin pohtimaan niiden uskottavuutta, mutta fiktion maailmassa uskomattomat aasinsillat ovat joskus tarpeellisia.

Jäin koukkuun romaanin Intia-ulottuvuuteen, ja viittauksiin kohdunvuokrauskuvion irvokkuudesta. Padma ei myöskään ole viaton hahmo, vaan myös hänessä on inhimillistä ahneutta. ”Eurooppalaisen jättiläisen” synnytys ei ole mikään kevyt projekti, vaan hän joutuu kommunikoimaan Susannen kanssa Skypen kautta lähes päivittäin, mikä on emotionaalisesti kuormittavaa. Susannelle intialainen synnyttäjä on ainoa vaihtoehto, koska hän ei luota georgialaisten elämäntapoihin raskauden aikana.

Kirjan Skotlanti-ulottuvuus oli romanttisin, vaikkakin melankolinen. Ilmastonmuutoksen keskellä meteorologi-Peter etsii lohtua nuoruutensa Edinburghista ja yrittää päästä tutkimaan perhosia sen salattuihin puutarhoihin. Burnettin tyttökirjan koloniaalinen puutarha kasvaa komeaksi metaforaksi dystooppisen tulevaisuuden keskellä. Olen juuri kirjoittanut tekstiä Pakistanin Lahoren puutarhasta, jossa myös muistin Burnettia. Siksikin tämä teos kolahti, koska koin kulkevani kirjailijan kanssa niin rinnakkaisia polkuja.

Mikä sitten saa keski-ikäiset, reproduktiosyklinsä loppupäässä samoilevat mammat niin voimakkaasti toivomaan raskautta? Saako kuumeneva ilmasto naisten hormonitoiminnan sekaisin, vai onko raskaaksi tuleminen ainoa toivon elementti tilanteessa, jossa kaikki muu on epävarma? Raskauteen liittyi teoksessa myös koomisia ja irvokkaita puolia, ja pidin varsinkin arkisista havainnoista kypsien naisten vauvabuumista Södermalmin hipsterinurkilla.

Tunnustan, etten jaksanut lukea tarkkaan kappaleiden välien ”tietopläjäyksiä”, jotka tuntuivat hieman liiankin journalistisilta. Mutta Laitila Kävlemark on toiselta ammatiltaan toimittaja, ja on selvästi halunnut herättää ilmastonmuutoksen aiheesta vakavampaakin pohdintaa. Tänä tukalana kesänä kirja tuntuu entistä ajankohtaisemmalta ja osuvammalta, ja koin jo eläväni sen todellisuudessa, en niinkään huomisen mahdollisessa maailmassa. 

Mysteerio rappion aikakautena

IMG_1814Kirjaston kierrätyskärry yllättää taas. Päivän teema muutenkin on ”kaikkea ilmaista”: luen päivän löytökirjaa R-kioskilta koodia vastaan haetun alkoholittoman Crisp-oluen kanssa. Samalla pohdin diakoniatyön olemusta, joka valitettavasti johtaa harhapoluille, kun en edelleenkään ymmärrä, miksi kristillinen auttaminen olisi mitenkään erityisempää kuin muu auttaminen. Tehtävät tuntuvat tunkkaisilta, ja siksi päädyn aina päätyöni äärelle, sanojen diilaamiseen.

Wilhelm Keidas on kirjailija, jonka teoksia olen 2000-luvulla kuikuillut, olihan minulla silloin kausi, jolloin luin periaatteessa kaiken Intiaa sivuavan. Hänen Govinda-aiheinen romaanitrilogiansa on julkaistu 2001-2004, ja olen lueskellut sen kakkososaa, Govinda saapuu Moskovaan, mutta se oli aiheena minulle silloin epäajankohtainen (siinä siis käsiteltiin joogan salaista harrastamista Neuvostoliitossa 1970-luvulla). Nyt minulla on käsissä trilogian kolmas osa, Govindan kadonnut kaupunki (Pavitra, 2004).

Pavitra-kustantamo on julkaissut lähinnä Keitaan alias Henri Aleneffin teoksia, ja se on bhaktijoogaan keskittynyt kustantamo ja verkkokauppa. Keidas/Aleneff on näiden seikkailukirjojen lisäksi julkaissut myös vakavampaa filosofista kirjallisuutta. Olen periaatteessa aina kiinnostunut näistä pienistä esoteerisista kustantamoista, jotka eivät varmasti tee työtään taloudellisen voiton perspektiivistä.

Govindan kadonnut kaupunki kertoo isästä ja pojista, turkulaisesta akateemisesta perheestä, jossa professori-isä ja teinipoika katoavat arkeologisessa maanalaisessa kaivauksessa. Tunnelmat avautuvat kuin Indiana Jones-leffassa, mutta kietoutuvat samalla perheen ja sen tuttavapiirin erikoiseen historiaan Suomessa. Turun kulttuurikodissa on jo pitkään käynyt intialaisia vieraita keskustelemassa veedisestä viisaudesta, ja heidän uskottu ystävänsä on maassa pitkään asunut bengalilainen Nilamani, joka on muuttanut takaisin Intiaan ja asuu teoksen nykyhetkessä brahmiinisessa askeesissa pyhiä tekstejä lukien ja Gangesissa kylpien.

Veedisen viisauden mukaan teoksen nykyaika on Kali-yugan eli tekopyhyyden ja henkisen elämän rappion aikaa, jolloin kovapäisiä maallistuneita sieluja joutuu herättelemään poikkeuksellisen rajuin keinoin. Myös intialaisia riivaa mammonan ja maallisen menestyksen palvonta, eikä väkeä saa henkisen elämän virvoitukseen varsinkaan paatuneista kaupungeista. Ainoa toivo on kaukaisissa kylissä, joissa edelleen kokoonnutaan kuulemaan muinaisia taruja ja legendoja audiovisuaalisen viihteen puutteessa.

Nuori Christopher saa houkuteltua Nilamanin matkakumppanikseen Etelä-Intiaan, jossa olettaa isänsä ja veljensä oleilevan.  Matkaan lähdetään verkkaisesti, ja sen varrella pysähdytään moniin kiinnostaviin perinnekohteisiin, joista länsimaiset turistit eivät välttämättä ole heti kartalla. Itse en ainakaan ole ollut tietoinen Navadvipan, Purin ja Tirupatin kaupunkien kulttuuriaarteista. Tirupatista tulee tukikohta, kun pelottomat miehet matkaavat vaaralliseen Ahovalamin viidakkoon kadonneita etsimään.

Kirjassa on lempeän humoristinen ilmapiiri, ja kulttuurien välinen dialogi toimii saumattomasti. Lukijan kuitenkin täytyy olla hyvin utelias hindulaisuudesta, jotta jaksaa pysyä mukana faktapainotteisissa keskusteluissa. Toiminnallisuutta kuitenkin tarjotaan runsaasti varsinkin alussa ja lopussa, joten voisin hyvinkin kuvitella kirjan puhuttelevan nuoria mieslukijoita. Romantiikkaa teos ei valitettavasti tarjoa, koska päähenkilöt ovat vaikeasti naitettavia poikamiehiä, jotka kieltäytyvät seksistä muuten kuin suvunjatkamistarkoituksessa, ja näin kukaan täyspäinen nainen ei suostu heidän kanssaan naimisiin.

Teos on suht viaton ”poikakirja” tai ”mieskirja”, jossa toiminnalla on suurempi merkitys kuin hahmojen psykologisella syvyydellä länsimaisessa merkityksessä. Tosin hahmojen syvällinen perehtyminen veda-kirjallisuuteen ja Intian historiaan antaa heille toisenlaista syvyyttä. Itse ehkä luin tätä enemmän matkakirjana ja tietokirjana kuin romaanina, ja nautin niistä tiedollisisista pläjäyksistä, joita monet romaanitaiteen ystävät saattaisivat pitää liian opettavaisina.

Teoksen välittämä sanoma bhaktijoogasta kiinnostaa, mutta onneksi joogan autuaaksitekevä voima ei ollut teoksen keskiössä. Kirjaa voi lukea sujuvasti ja nautinnolla, vaikka ei itse olisi etsimässä elämälleen tarkoitusta joogasta tai itämaisista filosofioista. Tämä on ehdottomasti Intiasta kertovien länsimaisten kirjailijoiden tuotoksista paremmasta päästä, eikä tätä voi esimerkiksi verrata äsken lukemaani Holy Smoke-teokseen, joka vain raapaisi pinnallisten representaatioiden pintaa.

Tämä teos varmasti ruokkii jokaista matkakuumeista Intian-ystävää, mutta tämän luettuani olen uudelleen kiinnostunut tuosta Neuvostoliittoon sijoittuvasta kakkososasta, joka suurella todennäköisyydellä tupsahtaa tielleni pian.

 

 

Kun ”uskontojen uhri” ei anna periksi

Holy SmokeVäliin hassunhauskaa nostalgiaa 2000-luvun taitteesta. Kaikki varmasti muistavat filmintekijä Jane Campionin, jonka kuuluisin elokuva on Piano. Campionin käsikirjoitustyyli alkoi sen jälkeen liikkua vahvasti kohti kokeellisuutta ja postmodernismia, enkä ole hänen uraansa seurannut yhtä tarkasti kuin tosi fanit. Minulla on hatara muistikuva leffasta Holy Smoke (2000), jonka olen saattanut nähdä, mutta se ei tainnut tehdä vaikutusta.

Nyt teos pomppasi esiin kirjana, ja takakannessa alkoi heti askarruttamaan termi ”uskontojen uhrit”. Meille Suomeen tämä uhrien pelastamisdiskurssi on kai tullut vähän jälkijunassa, joten en olisi 2000-luvun alussa ehkä tiedostanut koko teemaa. Tällä vuosikymmenellä olen viettänyt aikaa paljonkin erilaisilla uskontojen uhrien keskustelufoorumeilla, ja lukenut paljon teoksia ahdasmielisen uskontonsa hylänneiltä kirjailijoilta. Apua on varmasti myös saatavilla Intiaan itsensä hukanneille, vaikka länsimaisia ashrameissa viihtyviä reppureissaajia ei välttämättä yhdistä yhteinen käsitys uskosta.

Holy Smoke on siinä mielessä iloinen ja karnevalistinen teos, että siinä nauretaan sekä uususkonnollisille etsijöille että heitä pelastamaan pyrkivälle terapiakoneistolle. Teoksen päähenkilö Ruth on jättänyt yliopisto-opinnot ja lähtenyt etsimään itseään Intiaan ystävänsä  Prue Lemonin kanssa. Kaksikon päästyä kuuluisaan Rishikeshin ashramiin Ruth polttaa paluulippunsa Sydneyhin ja Prue Lemon ottaa huolissaan yhteytä tämän vanhempiinsa raportoiden heidän tyttärensä sekoamisesta. Koska Ruth on täysi-ikäinen ja täysin tajuissaan, ei häntä saa pakkosiirrettyä maasta millään ilveellä. Perhe keksii varsin järeän sotasuunnitelman, johon kuuluu paljon manipulaatiota ja valheita – ja kallis newyorkilainen ”uskontojen uhrien” asiantuntija, kulteista vapautumisen neuvonantaja PJ Waters.

PJ Watersin kaltaista kulttiasiantuntijaa ei löydy Australiasta, ja hänen strategiansa on eristää ”uskontojen uhri” kolmeksi päiväksi uudelleenkoulutukseen, jonkunlaiseen intensiiviseen terapiasessioon, joka perustuu muka-avoimeen dialogiin. Mutta Ruth on harvinaisen itsepäinen ja sitkeä tapaus, joka tajuaa miehen piilostrategian ja onnistuu käyttämään sitä hyväkseen. Waters häviää henkien taistelun ja tulee potilaansa vieteltäväksi.

Kirjassa nauretaan enemmän australialaisten kuin intialaisten uskomuksille ja stereotypioille, mutta valitettavasti Ruthin huolestuneet sukulaiset jäävät hieman slapstick-komedian tasolle. Pornoa, viinaa, dullaa ja kiroilua tuutataan tässä teoksessa joka luukusta, eivätkä he ainakaan ole pelastamassa tytärtään kristinuskolle, vaan muodottomalle, kaiken sallivalle elämäntavalle, jonka taustalla on kouluttamattomuus ja näköalaton junttius.

Vaikka teos oli minulle ainakin nyt välipala ja harmiton sivupolku, laitan sen uskontohyllyyni odottamaan mahdollista uudelleenkäyttöä. Jos intialaisten ja länsimaalaisten kohtaamisia käsitteleviä viihdekirjoja etsii, esimerkiksi ruotsalainen Mikael Bergstrand ja brittiläinen Tarquin Hall käsittelevät aihetta paljon nyansoidummin. Intia tässä teoksessa jää tosiaankin hysteeristen turistien shokkikuvauksen tasolle, mutta oma johtopäätökseni on, ettei teos oikeastaan kuvaa Intiaa, vaan länsimaisten fantasioita itsensä kadottamisesta johonkin suurempaan universumiin.

 

 

Maailmankirjallisuuden reunaehdoista

IMG_1548Juhannuksen haasteenani oli saada Arundhati Royn uusin, järjestyksessä toinen romaani The Ministry of Utmost Happiness (Hamish Hamilton, 2017) luettua. Kirjaa olin lukenut parin viikon ajan pienin sirpalein, huonosti keskittyen. Teoksen bongasin jo suunnilleen julkaisupäivänä Tukholmassa, mutta sinnittelin Tampereelle saakka, jossa se löytyi Akateemisesta.

Työtön ei osta täyshintaisia romaaneja hevillä, ja tästäkin on tulossa halvempi pokkariversio suht pian. Kuitenkin nyt investointi tuntui aiheelliselta, olenhan odottanut kirjaa siitä saakka, kun luin The God of Small Things: in.

Aion kirjoittaa tästä syvällisemmän analyysin englanniksi, mutta tässä ensi vaikutelmia suomeksi kirjablogien Pride-viikon (26.6-2.7) kunniaksi. IMG_1547

Kyseessä on kenties sateenkaarevin intialainen romaani, jonka olen lukenut. Sateenkaariteemoja on kyllä intialaisessa kirjallisuudessa ja elokuvissa käsitelty ainakin 20 vuoden ajan, mutta harvemmin LGTB-henkilö on niissä pääosassa. Deepa Mehtan elokuva Fire (1996) kertoi naisparista päärooleissa ja sai aikaan väkivaltaa ja tuhoa maan elokuvateattereissa kahden vuoden viiveellä. Arundhati Roy on ohjaaja Mehtaa suurempi maailmankuulu julkkis, kansalaisliikkeiden superaktivisti, jolla varmasti on auktoriteettiä kirjoittaa tästäkin aiheesta. Mietin, kuinka käsikirjoitukseen olisi suhtauduttu, jos kyseessä olisi ollut tuntemattoman esikoiskirjailijan teksti.

Teoksessa on kaksi juonta, toinen liittyy Kashmirin itsenäisyystaisteluihin ja toinen Delhin historiallisen hijra- yhteisön muutostilaan globalisoituvassa maailmassa. Hijrat ovat olleet satoja vuosia oma alakulttuurinsa, pelätty, mutta välillä myös etuoikeutettu. Muslimien eli mogulihallitsijoiden aikana yhteisö syntyi siitä tarpeesta, kun neljän seinän sisälle suljetut hovinaiset eivät saaneet kohdata vieraita miehiä. Kuten eunukit arabien ja turkkien haaremeissa, myös hijrat olivat luottorooleissa palvelijoina, sairaanhoitajina, viestinviejinä ja miehisen maailman puolella viihdyttäjinä. Näinä päivinä esimerkiksi häälaulajan ammatti osuu usein hijra-yhteisön edustajalle.

Arundhati Roy ottaa yhteisöllisyyden teeman vakavasti, ja rakentaa vaihtoehtoisen maailmansa Delhin vanhan kaupungin hautausmaalle, jonne ylhäiseen, mutta köyhtyneeseen muslimisukuun syntynyt Anjum muuttaa seuraajineen. Anjum on syntynyt hermafrodiittinä, ja karannut perheeltään teininä asumaan perinteisessä hijra-kommuunissa. Tämä suljettu maailma ei kuitenkaan riitä hänelle, vaan hän erinäisten väkivaltaisten vaiheiden kautta päätyy perustamaan aluksi hijra– hautausmaan ja sen ympärille aaltopellistä kyhätyn kylän.

Roy onnistuu luomaan Intian myrskyisästä lähihistoriasta aidosti historialliselta tuntuvan romaanin. 1990-lukukin tuntuu kaukaiselta, kun väliin mahtuu monenmoista mullistusta. Hindujen ja muslimien kiristyneet suhteet tuntuvat ihmisten arjessa konkreettisemmin kuin homo-tai transfobia. Hijra-yhteisö tuntuukin ainoalta tolkun paikalta, jossa etnisyydellä tai uskonnolla ei ole ihmisiä syvästi jakavaa merkitystä.

Romaani on sen verran monikerroksinen ja kompleksinen, että sen lukemiseen kannattaa varata aikaa, ja sen maailmoista pois pääseminenkin voi kestää. Tarinan magia on ihmissuhteiden uskollisuudessa ja kestävyydessä: henkilöhahmoilla on kaikilla taipumus ottaa etäisyyttä syntymäperheistään ja muodostaa itse valitsemiaan sukulaisuussuhteita. Toisella päähenkilöllä, kristityksi kasvatetulla keralalaisella naisaktivisti S. Tilottamalla, on myös haasteita ”kuulumisensa” kanssa. Koko aikuisikänsä hänen pakkomielteenään on ollut Kashmir, ja ennen Anjumin hautausmaalle muuttoa häntä on moneen otteeseen syytetty terroristijärjestön avustamisesta.

Hijra-yhteisö saa tarinan aikana kaksi löytölasta hoivattavakseen. Toisen vauvan juuret ovat maolaisessa liikkeessä, jossa naisaktivisteilta oli perheen perustaminen kielletty. Raiskatun Revathyn ainoana toivona oli jättää vauva keskelle mielenosoitusta pääkaupungissa, josta hän uskoi löytyvän oikeanhenkisen kasvattajan lapselleen. S. Tilottama onnistuu nappaamaan vauvan, ja nimeää tämän Miss Jebeeniksi erään Kashmirin pommi-iskuissa kuolleen lapsen mukaan. Myöhemmin hän saa lukea lapsen karmivan tarinan äidin kömpelöllä englannilla kirjoittamassa kirjeessä.

The Ministry of Utmost Happiness on hurjista käänteistään huolimatta toivoa tuottava teos, joka tuskin jättää ketään lukijaa kylmäksi. Royn Intia on järisyttävän globaali maa, jossa köyhät ja osattomatkin ovat kartalla maailman tapahtumista. Intialaiset rikkaat grynderit käyvät rikastumassa lisää Irakin jälleenrakentajina, ja eräs kastiton hijra-poika nimeää itsensä uudelleen Saddam Husseiniksi nähtyään tämän kuolinvideon. Feikki-crocsit ja jeggingsit ovat haluttua kamaa, mutta samaan aikaan uskotaan, että vessoja voi siivota vain yksi kastiton alakasti.

Uskon, että kirjasta tulee käännöksenä iso hitti myös Suomessa. Se ei ehkä kuitenkaan tavoita kotiäitejä Prisman kassalla, kuten olen havainnut esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien teosten tehneen. Aihepiiri on haastavampi kuin Royn esikoisromaanissa, ja runollisuus on kriisialueiden ja poikkeustilojen poetiikkaa.

Suomessakin oli kirjamarkkinoilla Intia-buumi 90-luvun lopusta 2000-luvun loppupuolelle, ja varmasti juuri Royn suuri suosio oli yksi buumin alkusysäyksistä. Noina vuosina pienempienkin kuuluisuuksien teoksia suomennettiin enemmän kuin nykyään. Nyt käännöksiä näyttää syntyvän vain ns. megatähtien teoksista. Intiaan intohimoisesti suhtautuvat tietysti hankkivat teoksensa reissuiltaan ja netistä, mutta käännösten tarkoitus on palvella myös niitä, joilla ei ole aikaa tai intressiä aktiivisesti seurata globaaleja kanavia. Moni edelleen löytää lukemistonsa lähikirjastoista.

Maailmankirjallisuuden kärkikaartiin The Ministry of Utmost Happiness sinkoaa laajalla lukeneisuudellaan; ei voida olettaa, että keralalainen kirjailija osaisi urdunkielistä klassista runoutta, mutta Roy on jaksanut oppia – ja sisäistää oppinsa niin, että urdu muuttuu osaksi kielellistä tyyliä. Itseäni hämmensi teoksessa useat Osip Mandelstam-sitaatit, sillä kuulin itse Mandelstamista ensi kertaa (moukka kun olen) vasta hetki ennen tämän lukemista, lähinnä hänen oleilustaan Karjalan Kannaksella ennen kuin joutui vankileirien saaristoon.

Kääntäjää ei kuitenkaan käy kateeksi. Toivottavasti hän on saanut tarpeeksi aikaa projektilleen, ja toivottavasti hän tuntee hyvin Intiaa.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 33: ”Kirja kertoo Intiasta.”