Amitav Ghosh: The Hungry Tide (HarperCollins, 2004)
Amitav Ghosh on yksi
niistä intialaiskirjaijoista, joiden tuotantoon olen aina halunut tutustua,
mutta olen pitänyt hänen teemojaan liian raskaina tai tieteellisinä. Hyllyssäni
on odottanut vuoroaan jopa kolme Ghoshin teosta, joista ensimmäistä, The Hungry Tide, olen lueskellut
lentokentillä vuonna 2009. Kirjasta on jäänyt hatarat muistikuvat, vaikka olen
selkeästi siitä pitänyt, koska marginaaleissa näkyy jopa merkintöjä. Tuona
vuonna olin reissussa Kolkatassa, joka on yksi tuon romaanin koordinaateista,
vaikka ei ole keskeinen tapahtumapaikka.
Mutta saarihullun
saaristolaisromaanina tämä teos vakuutti nyt uudelleen, kymmenen vuoden tauon
jälkeen. Se kertoo Sundarbanin delta-alueesta Länsi-Bengalin provinssissa, jota
kutsuttiin joskus ”ovimatoksi Intiaan”. Alue on laaja ja jakautuu nykyään
Intian ja Bangladeshin puolelle. Tässä teoksessa kuvattu saari, Lusibari, on
kuvitteellinen, mutta saaristossa on useita vastaavia brittiläisten mukaan
nimettyjä kohteita. Lusibari sai nimensä skottilaisen Lucy-rouvan mukaan, joka
kuoli matkalla miehensä ostamalle saarelle 1800-luvun alussa.
Amitav Ghosh kuvaa
kirjassa saarta, jonka historiassa niin kapitalismi kuin sosialistinen
uudistushenki ovat jättäneet jälkensä maaperään. Teoksessa ei ole selkeää
päähenkilöä, mutta kolkatalaiset kommunistit Nirmal ja Nilima, esiintyvät
tulisieluisina uudistajina. Lapseton pariskunta muuttaa saarelle pakoon
aviomiehen pahaa astmaa vuonna 1949, tekee elämäntyönsä siellä, kunnes
rakastettu koulumestari Nirmal kuolee mystisesti juuri jäätyään eläkkeelle
vuonna 1979. Nilima taas on omistautunut saaren muuttamiseksi
osuustoiminnalliseksi, ja varsinkin hänen pitämänsä naisten kollektiivi kantaa
hedelmää.
Nuori poika Kanai
joutuu setänsä luo saarelle ”työsiirtolaan” teininä, ja paikka jättää
häneen ikimuistoisen vaikutuksen. Kun hän palaa saarelle nelikymppisenä
bisnesmiehenä, on Nirmal-setä ollut jo kauan poissa. Mutta setä on jättänyt
tälle muistikirjan, jota kukaan muu ei saa lukea. Samaan aikaan saarelle päätyy
intianamerikkalainen biologi Piya, jonka intohimona ovat merinisäkkäät.
Sundarbanin delta on kuuluisa valaistaan ja delfiineistään, mutta harva tutkija
uskaltaa sinne pidemmäksi aikaa, koska mangrovemetsien tiikerit tappavat myös
merellä.
Kiinnostavaa
romaanissa on, että siinä on myös juurevia paikallisia hahmoja, joista osa
kuuluu kastittomien dalit-ryhmään. Nirmalin ja Niliman alkuperäisenä
tarkoituksena olikin tarjota kastittomille mahdollisuus tasavertaiseen elämään,
ja tämä elämä tuli mahdolliseksi Niliman kärsivällisen sosiaalityön kautta.
Nirmal ei kuitenkaan ole tyytyväinen pelkästään sairaaloiden ja koulujen
rakennukseen, vaan hän vanhoilla päivillään lähtee mukaan kapinallisiin
joukkoihin naapurisaarella.
Fokir-nimisen
lukutaidottoman kalastajamiehen avioliitto eteenpäinpyrkivän sairaanhoitaja
Moyan kanssa kertoo paljon intialaisen yhteiskunnan eriaikaisuuksista. Liitto
on tuskaisan hankala, koska mies kaappaa pariskunnan ainoan pojan koulusta
pitkille kalastusmatkoille, eikä ymmärrä vaimonsa pyrkimyksiä ”eteenpäin
menosta”. Samalla tavalla myös tutkija-Piya kokee suhteensa aasialaisiin
miehiin. Kirjan rakkaussuhteet eivät ainakaan ole kovin tyypillisiä, eikä Piyan
paluu vanhempien kotikonnuille ole helppoa.
Kirjassa kuvattu Bon
Bibi-jumalattaren palvontakultti on kiinnostava, koska se on fuusio monen
uskonnon perinteistä. Siitä tuli mieleen
Välimeren vastaava symboliikka, ja varsinkin romanien oma X. Nirmalin kirjoitukset
Bon Bibistä kuvaavat myös ikääntyvän vanhan marxilaismiehen mielen järkkymistä,
ja taustalla vaanivat läheisten salajuonet saada ukko hoitoon,
kokovartalopuudutukseen tai suljetulle osastolle, koska terveenä ollessaan hän
ei ole korvaansa letkauttanut pyhien patsaille.
Mahdollisesti en ole
lukenut The Hungry Tidea loppuun ensi
kerralla, kun en ainakaan muistanut mitään sen loppuratkaisusta. Odotin sen
liittyvän vuoden 2003 tsunamiin, mutta näin ei käynyt. Kirja on alun perin
julkaistu vuonna 2004, eikä se vaikuta sellaiselta, joka olisi nopeasti
”rykäisty” ajankohtaisen bestsellerin kiilto silmissä. Ylipäänsä
Ghoshin teokset ovat pikku jättiläisiä, ja pöydälläni olevat kaksi muuta teosta
häneltä, The Glass Palace ja Sea of Poppies, ovat myös sivumäärältään
kunnioitettavia. Ensimmäinen teos, jota olen häneltä yrittänyt, The Calcutta Chromosome, oli silloin minulle
liian tiedepainotteinen. The Hungry Tidessa
meribiologian määrä oli myös mittava, mutta tällä kertaa jaksoin lukea myös
seikkaperäiset kenttätyön kuvaukset.
Elämässäni olen
mahdollisesti lukenut enemmän intialaisia kuin brittiromaaneja, ja
maailmankirjallisuuden saralta intialaisen kirjallisuuden osuus on ollut
ehdottomasti lukemistoistani laajin. Harmittaa, koska en ole koskaan pitänyt
lukemistani teoksista kirjaa. Sama pätee Pakistaniin, jonka kirjallinen
historia on kuitenkin kompaktimpi kuin Intian. Paljon on tullut luettua kirjoja
Intiasta ennen vuotta 1947, ja varsinkin 1900-luvun alkupuolen naiskirjallisuus
oli aikanaan minua kovasti puhuttelevaa.
Tuntuu siis hölmöltä
”suorittaa” intialainen romaani maahaasteessa, mutta laitan tämän
teoksen nyt kohtaan 50/196: Intia. Intialaisena romaanina tämä kyllä on joka
puolin kattava: tässä vertaillaan maaseudun ja kaupunkien kehityseroja, käydään
läpi historiaa kahdelta vuosisadalta, tutkitaan ekologista muutosta, otetaan
kantaa poliittisesti niin luonnon kuin ihmisten elinkelpoisen elämän puolesta,
syödään maittavia kalaruokia, ja tutustutaan mytologiaan, joka ei luultavasti
ole valtaosalle intialaisistakaan tuttua.
Suunnittelin
lukevani tähän kohtaan Punjabin leskien deittikerhosta kertovan chicklit-teoksen, mutta toivottavasti senkin
aika tulee pian. Viime aikoina olenkin onnistunut lukemaan Intiasta vain sinne
sijoittuvaa viihdettä (jonka pahimmillaan on kirjoittanut joku ruotsalainen
Göran), joten Amitav Ghosh-matinea muistuttaa minua siitä, että mantereella
edelleen kirjoitetaan myös ”kunnollista” proosaa.
Ihailen Ghoshia kirjailijana siksi, että hän onnistuu puhuttelemaan samaan aikaan monentyyppisiä lukijoita. Itse en olisi jaksanut lukea tätä romaania, jos siinä olisi vain kerrottu merinisäkkäiden tutkimuksesta. Luin tämän ilolla siksi, että sen yhteiskunnallinen anti oli valtava, ja saaren kuvitteellinen historia huippukiinnostavaa. Samalla kuitenkin minuun ujuttautui uutta tietoa biologien kenttätöistä, ja ehdottomasti kirjan parhaat kohtaukset sijoittuivat merelle, jossa Piya ja lukutaidoton Fokir pyrkivät ymmärtämään toisiaan kielen ulkopuolella. Kirjassa oli paljon sellaista ”hiljaista tietoa”, jota en yleensä löydä tämäntyyppisistä historiapainotteisista romaaneista. Läsnäolon taitoja tämä ainakin syvensi, ja loppua kohti teos oli suorastaan hypnoottista luettavaa.
Maahaasteessa olen kohdassa 50/196: Intia. Tähän kohtaan suunnittelin lukevani chicklit-teoksen punjabilaisten leskien eroottisista tarinoista, mutta ehkä senkin aika on pian edessä.