Maailmankirjallisuuden reunaehdoista

Juhannuksen haasteenani oli saada Arundhati Royn uusin, järjestyksessä toinen romaani The Ministry of Utmost Happiness (Hamish Hamilton, 2017) luettua. Kirjaa olin lukenut parin viikon ajan pienin sirpalein, huonosti keskittyen. Teoksen bongasin jo suunnilleen julkaisupäivänä Tukholmassa, mutta sinnittelin Tampereelle saakka, jossa se löytyi Akateemisesta.

Työtön ei osta täyshintaisia romaaneja hevillä, ja tästäkin on tulossa halvempi pokkariversio suht pian. Kuitenkin nyt investointi tuntui aiheelliselta, olenhan odottanut kirjaa siitä saakka, kun luin The God of Small Things: in.

Aion kirjoittaa tästä syvällisemmän analyysin englanniksi, mutta tässä ensi vaikutelmia suomeksi kirjablogien Pride-viikon (26.6-2.7) kunniaksi. 

Kyseessä on kenties sateekaarevin intialainen romaani, jonka olen lukenut. Sateenkaariteemoja on kyllä intialaisessa kirjallisuudessa ja elokuvissa käsitelty ainakin 20 vuoden ajan, mutta harvemmin LGTB-henkilö on niissä pääosassa. Deepa Mehtan elokuva Fire (1996) kertoi naisparista päärooleissa ja sai aikaan väkivaltaa ja tuhoa maan elokuvateattereissa kahden vuoden viiveellä. Arundhati Roy on ohjaaja Mehtaa suurempi maailmankuulu julkkis, kansalaisliikkeiden superaktivisti, jolla varmasti on auktoriteettiä kirjoittaa tästäkin aiheesta. Mietin, kuinka käsikirjoitukseen olisi suhtauduttu, jos kyseessä olisi ollut tuntemattoman esikoiskirjailijan teksti.

Teoksessa on kaksi juonta, toinen liittyy Kashmirin itsenäisyystaisteluihin ja toinen Delhin historiallisen hijra- yhteisön muutostilaan globalisoituvassa maailmassa. Hijrat ovat olleet satoja vuosia oma alakulttuurinsa, pelätty, mutta välillä myös etuoikeutettu. Muslimien eli mogulihallitsijoiden aikana yhteisö syntyi siitä tarpeesta, kun neljän seinän sisälle suljetut hovinaiset eivät saaneet kohdata vieraita miehiä. Kuten eunukit arabien ja turkkien haaremeissa, myös hijrat olivat luottorooleissa palvelijoina, sairaanhoitajina, viestinviejinä ja miehisen maailman puolella viihdyttäjinä. Näinä päivinä esimerkiksi häälaulajan ammatti osuu usein hijra-yhteisön edustajalle.

Arundhati Roy ottaa yhteisöllisyyden teeman vakavasti, ja rakentaa vaihtoehtoisen maailmansa Delhin vanhan kaupungin hautausmaalle, jonne ylhäiseen, mutta köyhtyneeseen muslimisukuun syntynyt Anjum muuttaa seuraajineen. Anjum on syntynyt hermafrodiittinä, ja karannut perheeltään teininä asumaan perinteisessä hijra-kommuunissa. Tämä suljettu maailma ei kuitenkaan riitä hänelle, vaan hän erinäisten väkivaltaisten vaiheiden kautta päätyy perustamaan aluksi hijra– hautausmaan ja sen ympärille aaltopellistä kyhätyn kylän.

Roy onnistuu luomaan Intian myrskyisästä lähihistoriasta aidosti historialliselta tuntuvan romaanin. 1990-lukukin tuntuu kaukaiselta, kun väliin mahtuu monenmoista mullistusta. Hindujen ja muslimien kiristyneet suhteet tuntuvat ihmisten arjessa konkreettisemmin kuin homo-tai transfobia. Hijra-yhteisö tuntuukin ainoalta tolkun paikalta, jossa etnisyydellä tai uskonnolla ei ole ihmisiä syvästi jakavaa merkitystä.

Romaani on sen verran monikerroksinen ja kompleksinen, että sen lukemiseen kannattaa varata aikaa, ja sen maailmoista pois pääseminenkin voi kestää. Tarinan magia on ihmissuhteiden uskollisuudessa ja kestävyydessä: henkilöhahmoilla on kaikilla taipumus ottaa etäisyyttä syntymäperheistään ja muodostaa itse valitsemiaan sukulaisuussuhteita. Toisella päähenkilöllä, kristityksi kasvatetulla keralalaisella naisaktivilla S. Tilottamalla, on myös haasteita ”kuulumisensa” kanssa. Koko aikuisikänsä hänen pakkomielteenään on ollut Kashmir, ja ennen Anjumin hautausmaalle muuttoa häntä on moneen otteeseen syytetty terroristijärjestön avustamisesta.

Hijra-yhteisö saa tarinan aikana kaksi löytölasta hoivattavakseen. Toisen vauvan juuret ovat maolaisessa liikkeessä, jossa naisaktivisteilta oli perheen perustaminen kielletty. Raiskatun Revathyn ainoana toivona oli jättää vauva keskelle mielenosoitusta pääkaupungissa, josta hän uskoi löytyvän oikeanhenkisen kasvattajan lapselleen. S. Tilottama onnistuu nappaamaan vauvan, ja nimeää tämän Miss Jebeeniksi erään Kashmirin pommi-iskuissa kuolleen lapsen mukaan. Myöhemmin hän saa lukea lapsen karmivan tarinan äidin kömpelöllä englannilla kirjoittamassa kirjeessä.

The Ministry of Utmost Happiness on hurjista käänteistään huolimatta toivoa tuottava teos, joka tuskin jättää ketään lukijaa kylmäksi. Royn Intia on järisyttävän globaali maa, jossa köyhät ja osattomatkin ovat kartalla maailman tapahtumista. Intialaiset rikkaat grynderit käyvät rikastumassa lisää Irakin jälleenrakentajina, ja eräs kastiton hijra-poika nimeää itsensä uudelleen Saddam Husseiniksi nähtyään tämän kuolinvideon. Feikki-crocsit ja jeggingsit ovat haluttua kamaa, mutta samaan aikaan uskotaan, että vessoja voi siivota vain yksi kastiton alakasti.

Uskon, että kirjasta tulee käännöksenä iso hitti myös Suomessa. Se ei ehkä kuitenkaan tavoita kotiäitejä Prisman kassalla, kuten olen havainnut esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien teosten tehneen. Aihepiiri on haastavampi kuin Royn esikoisromaanissa, ja runollisuus on kriisialueiden ja poikkeustilojen poetiikkaa.

Suomessakin oli kirjamarkkinoilla Intia-buumi 90-luvun lopusta 2000-luvun loppupuolelle, ja varmasti juuri Royn suuri suosio oli yksi buumin alkusysäyksistä. Noina vuosina pienempienkin kuuluisuuksien teoksia suomennettiin enemmän kuin nykyään. Nyt käännöksiä näyttää syntyvän vain ns. megatähtien teoksista. Intiaan intohimoisesti suhtautuvat tietysti hankkivat teoksensa reissuiltaan ja netistä, mutta käännösten tarkoitus on palvella myös niitä, joilla ei ole aikaa tai intressiä aktiivisesti seurata globaaleja kanavia. Moni edelleen löytää lukemistonsa lähikirjastoista.

Maailmankirjallisuuden kärkikaartiin The Ministry of Utmost Happiness sinkoaa laajalla lukeneisuudellaan; ei voida olettaa, että keralalainen kirjailija osaisi urdunkielistä klassista runoutta, mutta Roy on jaksanut oppia – ja sisäistää oppinsa niin, että urdu muuttuu osaksi kielellistä tyyliä. Itseäni hämmensi teoksessa useat Osip Mandelstam-sitaatit, sillä kuulin itse Mandelstamista ensi kertaa (moukka kun olen) vasta hetki ennen tämän lukemista, lähinnä hänen oleilustaan Karjalan Kannaksella ennen kuin joutui vankileirien saaristoon.

Kääntäjää ei kuitenkaan käy kateeksi. Toivottavasti hän on saanut tarpeeksi aikaa projektilleen, ja toivottavasti hän tuntee hyvin Intiaa.

 

 

Nurmilinnun herääminen

Mietin äskettäin Ian McEwania lukiessani, olisinko lukenut muuta sikiön tai syntymättömän lapsen näkökulmasta kirjoitettua romaania. Sellainen tulikin pian eteeni, Terhi Kuusiston Hiekkamandalan (LIKE, 2017) muodossa, tosin tarina on asetelmaltaan erilainen, lempeämpi, ja kertojana on olomuotoaan muuttava syntymättömän lapsen sielu.

Teoksen päähenkilö on kolmikymppinen taidekeraamikoksi opiskeleva Irene, joka harrastaa intohimoisesti joogaa ja jolla on ollut haasteita mielenterveytensä kanssa. Talous on kriisissä yhdentenätoista opiskeluvuotena, ja asioihin ryhtyminen tuottaa vaikeuksia joka päivä. Tyyppinä Irene on introvertti; periaatteessa parhaan ystävän Annan seura riittää hänelle arjessa. Kun hän tapaa joogakoululla itseään nuoremman, avoimesti flirttailevan Omin, hänen elämänsä muuttaa suuntaa. Parisuhteen harjoittelu käynnistyy vakavasti, mutta Om myös pelästyy kumppaninsa pesänrakennusviettiä.

”Poika tapaa tytön”-kertomuksena teos ei ole erityisen mieleenpainuva, vaikka kohtaamista kuvataankin runollisesti. Odotin teoksen kasvavan kahden kulttuurin välisen suhteen kuvaukseksi, johon liittyisi hankala intialainen anoppi, mutta Om osoittautuukin suomalaisen äidin lehtolapseksi, jolla mahdollisesti on intialainen isä. Lapsen nimeäminen joogamantran mukaan kertoo paljon äidistä, samoin pikkusiskon nimi Illusia.

Ella-äidin hahmoon mahtuu traagisuutta ja koomisuutta. Hänelläkin on rankka mielenterveystausta, mutta on selättänyt sairautensa joogaamalla ja itämaisiin filosofioihin tukeutumalla. Lastensuojeluun perheessä viitataan ”ystävällisinä vieraina”, joiden päätehtävänä on vuosien varrella ollut tarkkailla äidin lääkekaapin sisältöä. Pitääkseen lapsensa Ellan on täytynyt karkottaa hipit elämästään joksikin aikaa, mutta Hämeessä sijaitsevaan kommuuniin on muutettu heti, kun siihen on tullut siunaus. Ellan tapa jakaa pöytänsä antimia on liikuttava, volgasienen lahjoittaminen lähestyy tahatonta komiikkaa. Minua jopa yökötti hänen keittiönsä, hyvällä tavalla.

Irenen kolmenkympin kriisi ja siihen liittyvä vauvakuume on ennalta-arvattavaa, mutta sen ilmeneminen poikkeuksellisen vahvaa. Hän matkustaa Intiaan huomatessaan tulleensa raskaaksi, mutta saa matkan aikana keskenmenon Dharamsalan luostarissa. Palattuaan matkalta hän omistautuu parhaan ystävänsä Annan raskaudelle ja kerää tämän pieneen yksiöön museollisen vintage-vaatteita ja lastenkirjoja. Om huomaa varoitusmerkit ja vie naisen äitinsä hoitoon maalle. Kahden naisen yhteiselon ja kasvun dokumenttina teos on ilahduttava ja hoitava.

Teos herättää myös kysymyksiä verisiteistä ja valituista sukulaisuussuhteista. Irenen suhde omaan äitiinsä ei ole helppo, vaikka äiti käykin siivoamassa tyttärensä kämppää ja maksaa tämän laskuja pyytämättä. Äiti omaa välisuomalaiset, perinteiset arvot eikä pysty järjellä ymmärtämään tyttärensä vetelehtivää elämäntapaa. Kahden äitihahmon välille ei kuitenkaan synny kilpailuasetelmaa, vaan Irenelle tarjoutuu mahdollisuus tutustua uudelleen hämäläisiin sukujuuriinsa isoäidin hautajaisten ympärillä. Samalla hän näkee ensimmäistä kertaa kuvan nuorena kuolleesta isästään. Äidin jäyhyys ja arkijärkevyys juontavat  juurensa yksinhuoltajuuuteen liittyvästä historiallisesta leimasta.

Hiekkamandala on arkinen, tarkkapiirtoinen ja yksityinen kertomus ystävyydestä ja elämäntavasta. Sukupolviromaanina se ei räjäytä pankkia, mutta uskon sen tavoittavan muunkinlaisia lukijoita kuin Kalliossa asuvia luovan luokan pätkätyöläisiä. Erityisesti se sopii henkisistä asioista kiinnostuneille ja lapsettomuuden kanssa kamppaileville. Koin, että syntymättömän lapsen hybridinen kertojanääni voi hoitaa myös keskenmenon tai abortin kokeneita – hindulaiset ja buddhalaiset juonteet tuovat uutta perspektiiviä lisääntymiskysymyksiin.

Kaipasin teokseen hieman lisää yhteiskunnallisuutta. Maailmantuskainen paasaaminen olisi tuhonnut teoksen runollisen tunnelman, mutta nyt Irenen elämäntilanteesta jäi edelleen olo, että se olisi ollut pelkästään itse aiheutettu. Tämän lisäksi kirjan aihioista jäi todella kutkuttamaan Omin hippiperheen asema lastensuojelun asiakkaana. Olisin voinut lukea Omin lapsuudenmuistoista erillisenkin teoksen, sillä hänen näkökulmansa oli minusta raikkain.

Itse valetuille nenänhuuhtelukannuille bisnesideana saa kai nauraa. Nauru kirjassa ei ollut ilkeää, vaan potentiaalisesti itseironista. Tästä jäi sopivan patsulintuoksuinen fiilis kellumaan aamun ruuhkabussiin – kutkuttamaan ja/tai ärsyttämään, riippuen vastaanottajan reseptoreista.

 

Henkisten markkinoiden mätäpaiseet

Tarquin Hall on kiinnostava uusi dekkarituttavuus. Hänen Intiaan sijoittuvat Vish Puri-dekkarinsa ovat olleet globaali menestys, mutta ennen kirjailijaksi heittäytymistään mies toimi toimittajana maailman kriisipesäkkeissä tehden syvääluotaavaa ja vaihtoehtoisen oloista journalismia.

Aloitin dekkarisarjaan tutustumisen toisesta osasta, nimeltään Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus (Gummerus, 2013). Sarjaan pääsee hyvin mukaan ”keskeltäkin”, sillä teokset tuntuvat itsenäisiltä. Vish Puri on keski-ikäinen, ruoalle perso yksityisetsivä ja perheenisä, joka on hyvin verkostoitunut Delhin eliittipiireihin. Leipänsä pitimiksi hän selvittää myös varsin arkisia uskottomuusepäilyksiä ja muita perhepiirin vakoilutapauksia, mutta vähän väliä hänen eteensä tulee tapauksia, joissa hän tarjoutuu auttamaan poliisia. Poliisin ja yksityisetsivän työnjako sujuu Intiassa mutkattomammin kuin Euroopassa. Myös Purin iäkäs äiti on sekaantunut etsiväbisneksiin, vaikka poika ei asiasta olekaan innoissaan.

Teoksessa selvitetään rationalistisen tiedemiehen Suresh Jhan mystistä murhaa keskellä aamuista naurujoogasessiota Delhin puistossa. Jhalla on paljon vihamiehiä, sillä hänellä on televisiossa väärien gurujen huijauksiin keskittyvä paljastusohjelma. Potentiaalisia surmaajia on monia, joista eniten epäillään Himalajan juurella omaa ashramiaan pitävää koko kansan suosimaa Maharaj Swamia. Swamin pyhäkkö osoittautuu miltei amerikkalaistyyliseksi moderniksi ”kampukseksi”, jonne keskiluokkaiset it-ammattilaiset parveilevat etsimään tasapainoa. Paikan järjestelmällisyys ja systemaattisuus hämmentävät Vish Puria ja hänen avustajiaan.

Puria kiinnostavampi hahmo on hänen naispuolinen avustajansa, lempinimeltään Kasvovoide. Hän on entinen maolainen aktivisti Nepalista, joka on paennut henkensä edestä ja maastoutunut Intiaan. Hänen sissitaktiikkansa ja fyysinen kuntonsa häikäisevät pattitilanteissa. Juuri Kasvovoide lähetetään ashramiin vakoilemaan suurta gurua hänen upeiden näyttelijänlahjojensa vuoksi. Välillä tosin ei tiedä, onko hänen heittäytymisensä näyttelemistä vai aitoa hurahtamista. Hän pääsee pian gurun erityishuomion kohteeksi siksi, että guru havaitsee hänen sisäisen haavansa. Muut opetuslapset kadehtivat häntä, sillä vain harvalle järjestyy hoidollisia yksityisistuntoja.

Naisten osuus tapahtumien kulussa on ainakin tässä osassa vähintään yhtä suuri kuin miesten. Herkullisimmat osiot liittyvät Purin vaimon Rumpin ja hänen tyttärensä Jaiyan rouvasväen puuhiin. Delhin eliittirouvien hyväntekeväisyyskutsuillakin sattuu ja tapahtuu rikollisessa mielessä, ja nuoret rouvat puuhastelevat amerikkalaistyylisillä vauvakutsuillaan ylitseampuvan ärsyttävästi. Vish Puri toruu vaimoaan liiasta tuhlaavaisuudesta vauvan tarvikkeisiin, mutta vaimo ei ole kuulevinaankaan miehensä nurinoita. Viimeistä huutoa olevat muoviammeet ja imetystyynyt löytävät paikkansa synnyttävän äidin huoneesta tämän synnyinkodista, ja pian tulevalle isoisällekin paljastuu kilpavarustelun todellinen syy: Jaiya saa kaksoset.

Vakavammalla tasolla teos kertoo henkisyyden markkinoista ja medioiden vallasta köyhän kansan rahastajina ja vedättäjinä, Vish Puri itse harjoittaa uskontoaan maltillisesti ja ymmärtää henkisten etsijöiden tarpeet, mutta murhajuttuun liittyvä Kali-illuusio saa hänetkin aidosti ymmältään. Tarquin Hall todella tuntee intialaisen yhteiskunnan sisältäpäin ja osaa myös piikitellä sen ylilyönneille lempeän ironisesti.

Keskityin teoksessa niin paljon naisten hömpötyksiin ja yhteiskunnallisiin detaljeihin, että varsinainen rikosjuoni unohtui heti ensi lukeman jälkeen. Teos on tarkoitettu ahmittavaksi, mutta nopeatahtisuus myös aiheuttaa tarkkaamattomuutta. Jouduin kertaamaan kirjaa kauttaaltaan tehdessäni tätä arviota parin viikon viiveellä. Ikimuistoiseksi en siis teosta tituleeraa, mutta seuraavaan osaan varustaudun terävimmillä hoksottimilla. Ehkä kunnon intialaiset eväät terästyttäisivät lukukokemusta myös.

Jos pidät Alexander McCall Smithin Botswanaan sijoittuvista dekkareista, pidät varmasti myös Vish Puri-sarjasta. Tarquin Hallin kerronta on asteen nopeampaa ja poliittisempaa kuin McCall Smithin, mutta molemmissa loistavat optimismi ja yhteisöllisyys. Itse olen pitänyt Mma Ramotswen seikkailuja hieman liian leppoisina, mutta juuri nyt yritän palata sarjan loppupään osiin.

Tuhti kupillinen Yogi-teetä

Ruotsista on viime aikoina tullut iso määrä bestseller-tasoista humoristista kirjallisuutta. Huumori kohdentuu usein ihmisen ikääntymiseen ja siihen liittyviin eksistentiaalisiin kriiseihin. Romaaneissa esiintyy vanhainkodeista karkaavia kapinallisia tai reppanoita keski-ikäisiä, joille pelkät masennuslääkkeet eivät enää riitä tsemppaajiksi. Mikael Bergstrand (s. 1960) on malmölainen entinen toimittaja, joka on viettänyt pitkiä aikoja Intian-kirjeenvaihtajana. Olen aloittanut hänen aiempaa teostaan Delhin kauneimmat kädet naurusta riekkuen, mutta jostain syystä en ehtinyt lukea sitä loppuun. Göran Borgin melankolisuuteen taipuvainen hahmo jäi siitä silti mieleen ikäkriiseineen ja ponnarikaljuineen.

Sumua Darjeelingissa – ja teetä (Bazar, 2015) on Göranin seikkailujen toinen osa, jossa intialaiseen naimisissa olevaan kaunottareen rakastunut mies on palannut Ruotsiin nuolemaan haavojaan romanssin päätyttyä. Göran riutuu mainostoimiston hanttihommissa, joiden tähtihetkiä on nerokkaiden iskulauseiden keksiminen Skoonen sairaanhoitopiirin inkontinenssitiedotteisiin. Hän kärsii paniikkihäiriöön vivahtavasta sosiaalisten tilanteiden kammosta, johon hån on vihdoin suostunut hakemaan ammattiapua terapiakäynneistä. Laatuaikaa hän viettää tyttärensä kanssa Ben&Jerry’s-jäätelöpurkkien äärellä ja futismatseissa, mutta elämällä ei tunnu olevan syvempää sisältöä. Mies on puoliksi löytänyt itsensä Intiasta, jonne kaipuu on melkoinen, mutta toinen puolikas on pysyvästi kadoksissa.

Göran pettyy saadessaan kuulla, että hänen intialaisen bestiksensä Yogin häät on siirretty hamaan tulevaisuuteen paremman astrologisen onnenpäivän toivossa. Liput hääreissulle on varattu, eikä niitä voi perua, joten mies lähtee matkaan ex tempore ilman suurempia suunnitelmia. Hän ilmaantuu Delhiin ystävänsä ovelle löytäen sieltä stressaantuneen sulhon ja talouskatastrofin ainekset. Pelastaakseen appiukkonsa bisnekset ja näin varmistaakseen häiden tapahtumisen hamassa tulevaisuudessa Yogi on ostamassa teeviljelmää Darjeelingista. Teessä on tulevaisuus, sillä sen hinta maailmanmarkkinoilla on taas nousujohdanteinen.

Yogi on reaalimaailmassa kalliihko luomuteebrändi, mutta kirjassa ei tähän viitata. Kirja on omistettu kuolleen Yogin muistolle, joten teoksessa saattaa olla viittauksia omaelämäkerrallisiin yhteensattumiin. Tyyppinä hän on rakastettavan toiveikas, katastrofialtis ja nautinnoille perso. Göran ei itsekään sylje lasiin, mutta päätyy kirjassa vauhdikkaan ystävänsä juoppokuskiksi ja pelastavaksi enkeliksi tahtomattaan. Teoksessa matkustetaan muun muassa pahamaineiseen viinakylään Sikkimissä, jossa bengalilaiset mafiosot riistävät paikallisilta kaikki elämisen mahdollisuudet halvalla viinalla ja naisten houkuttelemisella prostituutioon. Intialainen alkoholismi näyttää kieltämättä synkemmältä kuin eurooppalainen, ja kuka tahansa maassa matkustanut voi kuvitella paikan, jossa viinaan tottumattomat intialaiset pääsevät avointen hanojen äärelle. Teoksessa on siis annos yhteiskunnallista kritiikkiä, vaikka se naamioituukin toiminnallisen komedian taakse.

Yogi ja hänen morsiamensa Lakshmi eivät edusta tyypillistä intialaista pariskuntaa, he ovat melko ronskeja ja suorapuheisia aikeissaan ja kapinallisiakin suhteessa perinteisiin. Se, että kolmi-nelikymppisen pariskunnan pitää karata vanhemmiltaan Darjeelingiin aloittaakseen yhteiselämänsä, on länsimaisesta näkökulmasta koomista ja intialaisesta melko todennäköistä – ilman vanhempien siunausta yhteiselämä on tukalaa, vaikka asuttaisiin vanhemmista tuhansien kilometrien päässä. Lakshmin tuleva anoppisuhdekaan ei kovin auvoisalta vaikuta, mutta anopin puolisokeus on siunaus siinä mielessä, ettei hän näe jokaista siivouksen ja ruoanlaiton yksityiskohtaa.

Bergstrand tekee teräviä huomioita intialaisen kulttuurin muutoksista myös pääjuonen ulkopuolella. Pidin matkakuvauksista, joissa hän havainnoi keskiluokkaisia uusavuttomia vanhempia. Monet uravanhemmat Intiassa kun eivät normiarjessaan vietä lastensa kanssa paljoakaan aikaa, vaan lastenhoitajat ovat enemmän tai vähemmän vanhemman roolissa, ja usein lapsi laitetaan sisäoppilaitokseen jo varhaisessa iässä. Yhteiset loma-ajat voivat olla ainoa aika vuodessa, kun vanhemmat ovat vastuussa jälkikasvustaan, ja kuten tässäkin esitetään, niihin liittyy haasteita. Kun tenava esimerkiksi pissii lentokoneessa Göranin syliin, lapsen äidillä ei ole muuta sanottavaa kuin ”I am so sorry that he is so very very naughty.”

Teos soveltuu monenlaisille lukijoille, sekä pidemmän linjan Intia-faneille että maasta vähemmän tietäville. Mikään tyypillinen henkisen tien odysseia tämä ei ole, vaan päinvastoin teos pyrkii purkamaan Intian-matkailuun liittyviä myyttejä. Darjeelingin huikeat maisemat tulevat kertomuksessa bonuksena, jos niihin jaksaa keskittyä hetkisen toiminnan keskellä. Kerronnallisesti tässä kai pyritään tahallisestikin imitoimaan Bollywood-elokuvan juonta, ja voin hyvin kuvitella kirjojen tulevan filmatisoinnin. Kirjailijan kotisivuilla kerrotaan, että sarjan ensimmäisestä osasta on tulossa tv-sarja Ruotsissa.

Helmet-haasteessa teos sopii kohtaan 30: ”Viihteellinen kirja”. Tämä oli puhdasta, mutta laadukasta viihdettä, joka mahdollisesti saa lukijan pohtimaan esimerkiksi kahden mantereen välistä ystävyyttä ja elintasoeroja uudella tavalla. Bergstrandin kuvaama ystävyys on melko tasavertaista, eikä Yogille ole tavatonta kysyä hieman rassukkaa ruotsalaista kaveria teeviljelmän hoitajaksi, koska hän tietää, ettei tämän elämä Euroopassa ole kovinkaan glamoröösiä. Ystävyyden kuvauksena teos koskettikin minua enemmän kuin kahden kulttuurin välisenä dialogina. Kulttuurieroilla ei oikeastaan ollut juonen suhteen suurtakaan merkitystä.

Kanaklubileivän arvoitus

Helmet-lukuhaasteessa pääsen kuittaamaan jo kolmannen rastin, eli numero 43: ”kirjassa mukana Pablo Picasso”. Teos kelpaisi myös muihin kohtiin, mutta koska tänä vuonna on tarkoituksena lukea enemmänkin aasialaisia kirjailijoita, en aloita ilmiselvimmästä kohdasta.

Siddharth Dhanvant Shanghvin romaani The Last Song of Dusk (Phoenix, 2004) on jäänyt minulta aikanaan huomaamatta, vaikka 2000-luvun alussa olinkin intialaisen kirjallisuuden junkie. Shangvi (s.1978) on julkaissut esikoisromaaninsa 26-vuotiaana; käsikirjoitus oli valmiina jo miehen ollessa 22-vuotias, mutta hän ei silloin saanut tehtyä kustantajan vaatimia korjauksia. Teos voitti mm. Betty Trask-palkinnon esikoisromaanille ja sai paljon huomiota kansainvälisissä kilpailuissa. Silti julkaistuaan toisen romaaninsa Shangvi ilmoitti sen olevan hänen viimeisensä. Tämän jälkeen mies on menestynyt journalistina ja taidevalokuvaajana. Shangvin kirjoitustyyliä on verrattu Salman Rushdieen ja Vikram Sethiin.

Jos pidätte Rushdien ja Sethin Intiaan sijoittuvia romaaneja täyteen ahdettuina, tämä romaani saattaa olla helpotus. Vaikka temaattisesti Shanghvilla on paljon yhteistä edeltäjiensä kanssa, kirjoittamisen tahti ei ole yhtä maanista. Tässä romaanissa aika-akseli on kolmisenkymmentä vuotta, se sijoittuu 1900-luvun alkuun ja juoni keskittyy pitkälti yhden perheen yksityisiin murheisiin, ei niinkään poliittiseen historiaan. Jos olisin lukenut kirjan vuonna 2004, olisin ehkä moittinut Shangvia liiallisesta ”yksityistämisestä”, sillä tässä esimerkiksi maan itsenäisyystaistelu ohitetaan miltei kokonaan. Kyse on myös elitistisestä saagasta: tässä liikutaan Bombayn länsimaistuneen eliitin korkeimmissa seurapiireissä, jolloin ei ole kummallista, että samoilla kutsuilla kohtaavat Virginia Woolf ja Mahatma Gandhi. Fiktion ihmemaassa kirjailijalla on lupa lavastaa satua ihmeellisempiäkin kohtaamisia; nuorempana olisin pitänyt tämän kirjan yhteensattumia liiallisina, mutta nyt ne viihdyttivät minua suuresti.

Teos seuraa Anuradha-nimisen laulajanaisen järjestettyä avioliittoa bombaylaisen lääkärin kanssa, joka alkaa satumaisesti ja kääntyy traagiseksi. Anuradhan laulun lahja on siunaus ja kirous; laulamalla hän saa riikinkukot seuraamaan häntä haluamiinsa paikkoihin, mutta laulu ei pidä loukkaantunutta lasta elossa. Aviomies Vardhmaan taistelee urheasti vaimonsa oikeuksista laajennetussa perheessä, jota johtaa jääsydäminen anoppipuoli, mutta yhteiselämä päättyy esikoisen kuolemaan. Muutto ränsistyneeseen huvilaan Juhun boheemialueelle on uusi alku traumatisoituneelle pariskunnalle, mutta talolla on oma sielunsa ja taipumaton tahtonsa. Goottilaiset vaikutteet pääsevät valloilleen talon personifikaatiossa, Dariya Mahalissa.

Anuradhan ja Vardhmaanin liitto on romaanin kehystarina, mutta lopulta kiinnostavampia ovat teoksen ystävyyssuhteet. Nandini-niminen orpotyttö kasvaa kuuluisaksi taidemaalariksi pariskunnan talossa kapinoiden kaikkia naiseuden malleja.

Näillä rannoilla intialaiset pääsevät pizzan makuun jo vuonna 1902, kun sääntö ”no Indians and dogs are allowed” on poistettu tietyistä ravintoloista. Anuradhan ja Vardhmaanin romanssi alkaa Billingdonin klubitalolta, jossa uhmakas morsianehdokas uskaltaa tilata kanaklubileivän. Se, että maalta kaupunkiin tullut tyttö tietää, mikä klubileipä on, kertoo paljon tytön luonteesta ja suuntautumisesta. Vardhmaanin suku kuuluu brahmiinikastiin eikä mies ole koskaan tavannut tyttöä, joka uskaltaisi laittaa suuhunsa toista elävää olentoa. Vaikka länsimaista elämäntapaa imitoidaan monessa suhteessa, perheen ja suvun elämässä on myös paljon traditionaalisia piirteitä. Rajasthanin lauluperinne ja siihen liittyvä taikausko ei suoranaisesti viittaa hindulaisuuteen, vaan paikallisiin tapoihin. Jossain kohtaa Anuradha silittää khadi-kankaasta tehtyjä vaippoja – ehkä siinä hän ottaa poliittista kantaa, vaikka muuten on henkilönä varsin epäpoliittinen.

Pablo Picasso nousee romaanissa esiin kahdesti: Anuradhan taidemesenaattitädin kokkia kutsutaan Picassoksi ja Nandinin äidin kerrotaan työskennelleen Picasson mallina Pariisissa, kun maestro vielä elätti itseään piirtämällä eroottisia sarjakuvia.

Kirjailijan oma suku on jainalainen, hän on kasvanut Juhun asuinalueella, ja hänen isoisänsä oli tunnettu jungilainen psykoanalyytikko (psykoanalyysin historiaakin teoksessa käsitellään varsin herkullisesti). Juhu tunnetaan näinä päivinä Intian Beverly Hillsinä, sillä monet tunnetut Bollywood-tähdet asuvat siellä. Teos ei vaikuta millään tapaa omaelämäkerralliselta, mutta kuvastanee kirjailijan etuoikeutettua kasvuympäristöä ja sosiaalista asemaa. Tämä tosin ei estä lukijaa nauttimasta erikoisesta, maagis-realistisesta saagasta, joka velloo epämääräisesti idän ja lännen välitilassa.

Taivaallisen rauhan majasta

Britannianirlantilainen kirjailija J.G. Farrell (1935-1979) tunnetaan kriittisistä historiallisista romaaneistaan, joiden kohteena on brittiläinen imperiumi Aasiassa. Farrell kuoli purjehdusonnettomuudessa nelissäkymmenissä Irlannissa, jonne hän oli vasta muuttanut asumaan. Hän oli saanut paljon tunnustusta erityisesti poliittisten jännitteiden kuvaajana, voittanut mm. Booker palkinnon teoksellaan The Siege of Krishnapur (1973). Häntä pidetään aikaisena jälkikoloniaalina kirjailijana ajalta, jolloin termiä jälkikoloniaali ei vielä käytetty.

The Hill Station (Weidenfeld & Nicholson, 1981) on postuumisti julkaistu, keskeneräinen romaani, jolle kirjailija itse ei ollut vielä ehtinyt antaa nimeä. Nimi tuskin olisi ollut The Hill Station, jos kirjailija olisi saanut itse päättää, mutta hänen lähipiirinsä oli kuullut teoksesta puhuttavan epämääräisesti sillä nimellä eivätkä keksineet parempaa. Suku ja kustantamon väki eivät olleet varmoja, olisiko Farrell halunnut keskeneräisen tekstinsä maailman luettavaksi, mutta päätös kustantamisesta tehtiin siksi, että tekstin uskottiin olevan arvokas jälkipolville. Romaani jäi ehkä puoleenväliin, eikä sen juonesta osaa vielä siinä vaiheessa arvata paljoa. Kirjan liitteinä on kolme muistelmatekstiä hänen kollegoiltaan sekä otteita kirjailijan Intian-matkapäiväkirjasta.

The Hill Station kertoo läntisen Himalajan kuuluisimmasta turistikohteesta, Simlan pikkukaupungista, joka oli täysin turistiteollisuuden pilaama jo 1870-luvulla. Erityisesti brittinaiset vetäytyivät sinne kuumimpien kesäkuukausien ajaksi – perheelliset lapsineen ja sinkkunaiset potentiaalisen aviomiehen metsästyksen toivossa. Rikkaimmilla oli Simlassa omat huvilansa, mutta hotellityyppistä majoitusta oli myös tarjolla eri sosiaalisille ryhmille, myös varakkaimmille hinduille. Farrell tuskin on pystynyt keräämään kaikkea kirjansa materiaalia sata vuotta myöhemmin tapahtuneilla matkoillaan, vaan nojaa koloniaalisen tarinankerronnan lähteisiin. Uskon, että Simlasta on tarjolla paljon taustamateriaalia, onhan se varsin ikoninen paikka. Taivaallisen rauhan majaksikin paikkaa kutsuttiin, vaikka kovin rauhalliselta sen pääkadun meininki ei ainakaan tämän kertoman mukaan vaikuta.

Teoksen sävy muistuttaa minua E.M. Forsterin klassikkoteoksesta A Passage to India (1924), joka sijoittuu 1920-luvulle ja kuvaa lähemmin intialaisten ja brittien tulehtuneita suhteita. Farrell on valinnut ajankohdaksi imperiumin kukoistuksen hetket, ajan, jolloin kukaan ei epäillyt vallan vielä joskus sortuvan. Tässä vaiheessa läheisempiä suhteita ”natiiveihin” haluavat solmia vain vakavasti uskossa olevat lähetyssaarnaajat. Intialaiset ovat tämän teoksen universumissa vain ja ainoastaan palveluskuntaa, joiden kanssa suurimmalla osalla turisteista ei ole yhteistä kieltä.

Romaaninpuolikkaan draama kohdistuu anglikaaniseen kirkkoon ja sen paikallisiin haaroihin. Basaarin tuntumassa kristinuskoon kääntyneitä intialaisia ja alempia valkoisia sosiaaliluokkia palvelee vaatimaton St. Saviour’s Church, jonka tulisieluinen kirkkoherra Kingston on ottanut ohjat omiin käsiinsä ja innovoinut jumalanpalveluksen uuteen uskoon. Intialaiset ovat päässeet avustaviin tehtäviin alttarilla, ja heidän pojistaan on muodostettu kuoro, jolle on kirjailtu komeat viitat. Kirkkoherra suosii palveluksissaan suitsukkeita ja runsaita kynttilöitä, ja hänen apupappinsa suunnittelee helluntaiksi menoja, jotka ylittävät emoseurakunnan kaikki sopivuuden rajat. Kirkon katto halutaan avata, jotta seurakunta ottaisi vastaan sieltä heitettyjä palavia kynttilöitä, ja alttarin päälle halutaan nostaa täytetty lintu taivaaseennousun symboliksi.

Kaikki tämä muistuttaa Simlan piispaa paavinuskoisten harhaopeista. Hän kerää ympärilleen joukot, joiden avulla vääräuskoiset toivotaan saatua häädetyiksi vuorilta. Seurakunnan palvelijoiden terveydessäkin on sellaisia puutteita, että osa paikallisista juorukelloista on jo kaivamassa heille hautaa. Kirkkoherra Kingstonin mahdollista tuberkuloositartuntaa tutkii tässä turistina paikalle tullut skottilääkäri McNab, joka kokee uskonnollisen kiistan perin kiusallisena.

McNabin pariskunnan vieras, siskontytär Emily, noussee teoksen päähenkilöksi, mutta kirjan keskeneräisyyden vuoksi ei voi päätellä, haluaako hän lopulta naimisiin jonkun villiluonteisen sotilaspojan kanssa. Paikallisten seurapiirien meno näyttäytyy Emilyn silmissä varsin turmeltuneelta, ja ”langenneiden” naisten asema on kaksinaismoralistisessa maailmassa varsin kinkkinen. Emily vaikuttaa  liian älykkäältä ja yläluokkaiselta ollakseen tyypillinen miehenmetsästäjä; olihan monella Intiaan lähteneellä naisella ensisijaisena haaveena helppo elämä monipäisen palveluskunnan turvin – elämä, johon keskiluokkaisilla ei kotimaassa ollut varaa.

Helmet-kirjahaasteessa tämä teos sopii kohtaan 33: ”Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja”. En muista, olisinko aiemmin lukenut näin keskeneräistä painettua romaania. Teksti on kuitenkin kielellisesti herkullista ja ajankuva analyyttistä ja osuvaa. Teosta suosittelen Intian historiaa jo vähän tunteville ja niille, jotka ovat kiinnostuneita lähetystyön historiasta. Itse varmasti jossain vaiheessa tutustun Farrellin valmiiseen Imperiumi-trilogiaan, jonka osat sijoittuvat Irlantiin, Intiaan ja Singaporeen.

Kastittoman tiluksilla

Postiluukusta kilahti tänään Ikean uusi katalogi, jippiaijee! Sitä en ole vielä ehtinyt selata, mutta samaan syssyyn bongasin selaamista komppaavan kaunokirjallisen teoksen, Romain Puértolais’n satiirisen romaanin Fakiiri, joka juuttui Ikea-kaappiin (Otava 2014, suom. Taina Helkama).

”Maailma on pieni kuin kastittoman tilukset” on yksi romaanin lentävistä lauseista. Siihen uskoo noin nelikymppinen Rajasthanista Pariisiin lentänyt silmänkääntäjä Ajatushatru, jonka matkan tarkoituksena on hakea Ikealta 99,90 euron hintainen puinen tarjouspiikkimatto. Mies ihmettelee, miksi viidentoistatuhannen piikin matto on halvempi kuin kahden ja puolentuhannen. Ikean konsepti ei vielä ole hänelle täysin tuttu, joten hän ei tiedä, että asiakkaan kuuluu koota jokainen piikki itse. Jo tämä toimii voittamattomana myyntipuheena romaanille. Haluatte varmasti tietää, kuinka pyhiinvaelluksella käy.

Teos on yhdistelmä kapitalismin kritiikkiä ja globaalia solidaarisuutta paperittomia maahanmuuttajia kohtaan. Ajatushatru ei itse ole paperiton, vaan hän on kerännyt rahat matkalippuun ja viisumiin hyväuskoisilta kyläläisiltään. Matkan tarkoituksena on vain hakea piikkimatto ja palata kotiin seuraavana päivänä. Sattuneesta syystä mies kuitenkin juuttuu Ikea-kaappin ja joutuu mierontielle.

Teoksessa vilisee mitä uskomattomampia henkilöhahmoja, joista herkullisin kai on romanitaustainen taksikuski Gustave. Ajatushatru ja Gustave ovat molemmat huijanneet toisiaan eeppisellä taksimatkalla Charles de Gaullen lentoasemalta kaukaiseen Ikeaan, mutta vain Gustavella on draivia kostaa kokemansa vääryys. Pariisissa Gustave asuu asuntovaunussa, mutta Barcelonassa hänellä on hulppea perintökämppä, jossa perhe lomailee kesäisin. Romaniklaania tuntuu asuvan kaikkialla, jonne Ajatushatru matkallaan päätyy. Teoksessa seikkaillaan Pariisin lisäksi Englannin rannikolla, Barcelonassa, Roomassa ja Tripolissa.

Romaania voi lukea monella tasolla. Hassunhauskan kohelluksen takaa löytyy vakavampiakin sävyjä liittyen maailmanpolitiikkaan ja varallisuuden epätasaiseen jakoon. Ajatushatrusta tulee jonkinlainen ihmissalakuljetuksen sijaiskärsijä, todistaja tai vierelläkulkija. Saatuaan yhdeksän päivän odysseiansa aikana useamman sähköiskun suoraan sydämeen hänestä tuleekin ihmeen kaupalla uusi Paulo Coelhon kaltainen menestyskirjailija. Elämän rakkauskin on löytynyt Ikean kahvilasta, joten luultavasti pariskunnan lapset saavat nimet Billy, Sultan, Mysa ja Lilletorp.

En tiedä, pystynkö koskaan käymään Ikeassa muistamatta tätä teosta ja nauramatta ääneen sen käänteille. Vaikka Puértolais esittääkin teoksessaan rankkaa kapitalismin ja länsimaisen kulutuskulttuurin kritiikkiä, luulen kuitenkin, että Ikea on suhtautunut tähän ilmaiseen mainokseen suopeasti. Intialaisten Ikea-haaveistakin teos kertoo, sillä yritykset perustaa liikettä Intian suuriin kaupunkeihin ovat aina jääneet puolitiehen. Miksi sitten joka kotiin jaettavat katalogit, ilmaiset mittanauhat ja lyijykynät ja itsepalvelukahvila eivät toimi köyhässä kehitysmaassa, siitä voimme kirjoittaa toisen teoksen.