Paikasta nimeltä Rälläkkä

Teos: Toni Heinänen: Asuntola (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Marko van der Berg

Rälläkkä on Pelastusarmeijan ylläpitämä asuntola miehille Helsingin Alppikadulla. Siellä asutaan muutaman neliön kopperoissa, yleensä kämppäkaverin kanssa. Asuntolan ylläpitoon kuuluu uskonnollisviritteinen aamiainen, mutta muuten asukkaat kokkaavat itse. Paikan järjestyssääntöihin kuuluu päihteettömyys, mutta käytännössä asuntolassa käytetään kaikkia mahdollisia päihteitä. Siellä ramppaa koko ajan eri alan ammattilaisia, mutta hyvin harvalla on kiinnostusta auttaa siinä keskeisessä ongelmassa, oman kodin puutteessa.

Teoksen kertoja on 35-vuotias työtön mies, joka kärsii masennuksesta. Asunto on mennyt alta, koska miehellä on vaikeuksia selvitä Kelan tukien hakemisesta. Huumeet ja alkoholi kuuluvat hänen elämäänsä, mutta hän pystyy myös löytämään elämästään iloa ilman päihteitä. Kirjoittaminen on hänen vahvin tapansa pysyä järjissä, mutta asuntolassa myös muistivihkoja varastetaan. Hän haaveilee Charles Bukowski– tyylisen romaanin kirjoittamisesta Rälläkän kaltaisesta paikasta, mutta huomaa samalla, että elämäntilanteen aiheuttama häpeä rajoittaa hänen luovuuttaan.

Toni Heinänen (s. 1974) on kirjoittanut tämän tiiviin omaelämäkerrallisen teoksensa 00-luvun loppupuolella, mutta se on julkaistu viime vuonna, ilmeisesti kirjoituskilpailun kautta. Teos on rankka aihe huomioon ottaen melko kaunokirjallinen, jopa runollinen. Kertoja on joskus opiskellut latinan kieltä yliopistossa, mutta pudonnut opinnoista, ja joutunut tempputyöllistämisen todellisuuteen. Hänen supervoimansa on kirjojen löytäminen ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi.

Asunnottomuudesta on julkaistu Suomessa omakohtaisia tai fiktiivisiä teoksia verrattaen vähän, ainakaan itse en muista lukeneeni näin yksityiskohtaista kuvausta yömajan arjesta. Vaikka kuvatusta ajanjaksosta on jo hetki aikaa, en usko tuon arjen suuresti muuttuneen reilussa vuosikymmenessä. Virallisesti kerrotaan, että asunnottomia olisi maassamme vajaa 5000 henkilöä, mutta kattaako tuo luku kaikki ”välitilassa” elämäänsä viettävät?

Tämänkään teoksen hahmot eivät ole tuomittuja jäämään ikuisesti asumaan Rälläkkään. Kertojan ensimmäinen kämppäkaveri on pahassa huumekoukussa, ja heitetään Rälläkästä pois, mutta saa myöhemmin asunnon virallista tietä johtuen nuoresta iästään. Kertoja itse ei saa apua sosiaaliviranomaisilta, mutta onnistuu saamaan asunnon ystävän välityksellä ehkä noin vuoden mittaisen asuntolajakson jälkeen.

Lukisin kyllä mielelläni samalta tekijältä täysmittaisen romaanin aiheesta, mutta ymmärrän, jos hän on siirtynyt elämässään muihin ulottuvuuksiin, eikä enää jaksa/halua kirjoittaa tästä aiheesta. Lahjoja kirjoittajalla on selvästi vaikka mihin, ja tässä lyhyessä tekstissäkin hän osoittaa huiman määrän eri genrejen tuntemusta.

Teos on siis painettuna tekstinä 58-sivuinen, eli menee minulla samaan kategoriaan kuin Long Play-artikkelit. Mutta ei tämä ole tutkivaa journalismia, eikä oikein novellikaan, vaan autofiktiivisen romaanin lupaava aihio.

Joulupukki narkkaa ja stalkkaa

Teos: Anna Karolina: Toinen meistä kuolee tänään (Into, 2022)

Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Nicholas ja Jasmine Moretti ovat tukholmalaiset kaksoset, jotka ovat sattuneet syntymään joulupäivänä. Kolmikymppisten aattona kaksikko kokoontuu ryyppäämään lähiöpubiin Jasminen kotinurkille, ja pubin vessassa käydään vetämässä myös kiellettyjä aineita. Kumpaakaan ei perinteinen perhejoulu kiinnosta, eikä kaksosten elossa olevan isän uusperhearki muutenkaan lämmitä heitä.

Nicholas on edelleen julkisuuden henkilö, vaikka jalkapalloura on katkennut huumeriippuvuuteen. Jasmine opiskelee Kauppakorkeassa, ja asuu sadan neliön yksiössä alueella, johon opintolainalla ei ole varaa. Molemmat ovat tavallaan tuuliajolla, ja kaiken kukkuraksi Jasmine on saanut selvännäkijältä viestin, että toinen heistä tulisi kuolemaan jouluyönä.

Aloitin siis taas uuden ruotsalaisen dekkarisarjan seuraamisen. Tämä ei ole ”breaking news”. Kirjassa veti puoleensa eniten värikäs kansikuva. Taustalla on myös leipääntyminen varsinkin Tukholmaan sijoittuviin dekkarisarjoihin, mutta silti lankean näihin säännöllisesti muun lukemisen puutteessa.

Tarinan keskiössä on alkoholisoitunut ex-poliisi Ebba Tapper, joka saa uuden työmahdollisuuden avustavana kurustina tuttavansa asianajotoimistossa. Sen omistajalla, Angela Köhlerillä, ei myöskään mene hyvin, sillä nainen on tahrannut maineensa rasistisilla somekirjoituksilla. Nicholas Morettin keissi tulee molemmille mahdollisuutena uran uuteen alkuun, mutta moraalinen kompassi on kummallakin välillä hukassa, eikä sen suunta ole yhteinen.

Jasmine on siis murhattu, ja Nicholas on murhan ykkösepäilty. Muita mahdollisia epäiltyjä on vain kourallinen, ja osaan niistä liittyy epäilyjä sokerideittibisneksistä. Jasmine on myös käynyt seksuaalisen hyväksikäytön uhrien tukiryhmässä, ja vaikuttaa, että myös Nicholasilla on dissosiatiivisia oireita. Samaan aikaan myös Ebban kaksossisko Esther myy omalla tahollaan seksiä, ja siskon somejulkisuus rasittaa Ebbaa. Kaksosteema on siis kirjassa poikkeuksellisen vahva, mutta sisarukset eivät ole telepaattisessa yhteydessä toisiinsa.

Teos on keskimääräistä dekkaria rosoisempi, vaikka se osittain sijoittuu Lidingön hienostoalueelle. Henkilöiden ongelmat eivät tunnu johtuvan rahasta ja sen puutteesta. Rikosjuoni on tässä intensiivinen ja vain muutamiin henkilöihin keskittynyt, mikä tekee kirjasta helppolukuisen. Tästä huolimatta en ole varma, tulenko muistamaan juonesta paljoa ensi viikolla tai vuonna.

Ehkä mieleen jäänee parhaiten makaaberi joulunäytelmä, jossa kerrostalon käytävällä törttöilee mitä sekopäisempiä pukkeja. Siitä voi vääräleuka vääntää uudenlaisen hittibiisin, kuten ”Joulupukki narkkaa ja stalkkaa”.

Naisia tiedustelun palveluksessa

Teos: Denise Rudberg: Vieras joukossa (Into, 2022)

Suomennos: Anu Koivunen

Äänikirjan lukija: Meri Nenonen

Ruotsin ja Suomen yhteisestä geopoliittisestä intressistä on nyt tarjolla monenmoista kirjallisuutta. Törmäsin sattumalta Denise Rudbergin Liittolainen-sarjan kolmanteen osaan, ja aloitin sen kuuntelun tajuamatta, että kyse on sarjasta. Sarja sijoittuu 1930-40-luvuille, se kertoo naispuolisista tiedustelupalvelun työntekijöistä Tukholmassa, ja osa havainnoista pohjautuu Rudbergin (s. 1971) omaan sukuhistoriaan.

Itse asiassa sekoitin tämän sarjan Camilla Greben historiallisiin romaaneihin ruotsalaisista naispoliiseista, tai naisista poliisivoimien palveluksessa ennen kuin naisten pääsy poliisikouluun oli mahdollista. Sarjojen välillä on selkeää synergiaa, ja luulen, että molemmilla on yhteistä lukijakuntaa.

Tämän sarjan naiset kuuluvat Tukholman parempiin piireihin, ja tiedustelupalvelun hommat ovat osalle enemmän kutsumus kuin taloudellinen pakote. Betty kuuluu yläluokkaiseen sukuun, ja yrittää rakentaa etäisyyttä äitinsä bridgepiireihin. Iris on virolainen pakolainen, joka on elänyt kotimaassaan leveämmin kuin Ruotsissa ennen sotaa. Signe on naisten esihenkilön, sokean matematiikan professori Svartströmin taloudenhoitaja, joka on tiedustelijanaisten läheinen ystävä. Naiset viettävät mielellään vapaa-aikaa professorin mökillä Tukholman saaristossa.

Kirjassa naiset tekevät tiedusteluita niin natseista kuin venäläisistä myyristä. Iriksen sisko Kati ramppaa Ruotsissa, mutta on menossa omalla tahollaan Berliinissä naimisiin natsiupseerin kanssa. Iris itse puhuu venäjää toisena äidinkielenään, ja on menettänyt juutalaisen miehensä vankileireille. Hän on Ruotsin tiedustelulle korvaamaton itäsuhteiden tuntemuksensa vuoksi.

Mutta kuka näissä seurapiireissä on ”vieras keskellämme”?

Kirja varmasti kiinnostaa suomalaisia lukijoita, sillä tässä seurataan tiiviisti jatkosodan alun tapahtumia Suomenlahden toiselta rannalta. Ruotsissa pelätään pahasti, että he saisivat Neuvostoliiton rajanaapurikseen. Suomen asia on myös heidän asiansa, hyvin samassa hengessä kuin vuonna 2022.

Itse löysin tästä kirjasta paljon elämäniloa ja eleganssia. Toki seurapiirijuoruilun määrä on tässä sarjassa suurempi kuin vaikka edellämainituissa Greben kirjoissa, mutta juuri nyt viihdyin tenniskentän laidalla, purjehduskerhossa ja hyväosaisten huviloilla. Tässä oli löydetty sopiva balanssi kepeän viihteen ja historiallisen painoarvon välillä.

Saatan hyvinkin lukea sarjan muutkin osat, eikä niiden lukeminen väärässä järjestyksessä haittaa yhtään. Rudbergin muu tuotanto ei ole kolahtanut minuun yhtään, mutta tästä kirjasta pidin enemmän kuin tänä vuonna lukemistani ruotsalaisista dekkareista.

Heimoaatteen ohjaamaa pakolaispolitiikkaa

Teos: Atso Haapanen: Ennen Auschwitzia. Suomen juutalaisten tarina (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tietokirjat ovat jääneet minulla viime aikoina paitsioon, kun jotenkin koen, etten keskity niihin parhaalla mahdollisella tavalla käsitöitä tehdessä. Mutta Atso Haapasen tuore Suomen juutalaisten historiikki kiinnosti kovasti, ja keskittyminen kirjaan oli kohtuullista, vaikka en ehtinyt paljoa muistiin kirjoittaakaan.

Olin hämmentynyt siitä, että yli puolet kirjan sisällöstä olikin minulle tuttua kamaa. Olen lueskellut juutalaisten historiasta Suomessa varsinkin autonomian ajoilta, mutta myöhemmistä vaiheista tiesin vähemmän. Tämän teoksen varsinainen ”pihvi” liittyy juutalaisten pakolaisten saapumiseen Suomeen toisen maailmansodan aikana, ja heidän oikeuksiinsa jäädä maahan turvapaikanhakijoina. Suomen aseveljeys natsi-Saksan kanssa toi tilanteeseen omat haasteensa, ja Haapanen päätyy kertomaan varsin laveasti natsijohtajien taustoista. Himmlerin vierailusta Suomeen vuonna 1942 kerrotaan todella yksityiskohtaisesti, mitä hieman ihmettelin, mutta kirjassa myös kerrotaan sen psyykkisistä vaikutuksista Suomen juutalaisiin. Osa nimittäin alkoi suunnitella muuttoa Ruotsiin tämän vuoksi, sillä Suomea ei enää pidetty täysin turvallisena asuinmaana. Kuitenkin valtaosa juutalaismiehistä palveli maatamme rintamalla, moni varsin ansiokkaasti, ja joillekin oltiin tarjoamassa natsien rautaristi, mutta ymmärrettävistä syistä siitä kieltäydyttiin.

Sosialidemokraattisen puolueen osallisuus pakolaisten vastaanotossa oli myös kiinnostava episodi, ja erityisen ponteva juutalaisten puolustaja oli kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi. Tässä kuitenkin oli oma lehmä ojassa niin, että demarit selkeästi suosivat vasemmistolaistaustaisia juutalaisia, joita he kutsuivat ”meikäläisiksi”. Kaikilla tulokkailla ei ollut toivottua poliittista taustaa, ja joidenkin suhteen puolue oli selkeän skeptinen. Maamme oikeistopuolueilla oli nuivempi suhtautuminen juutalaisiin, ja esimerkiksi silloinen sisäministeri Urho Kekkonen argumentoi heimokansojen vastaanottamisen puolesta ennen ”vieraan” kulttuurin edustajia.

Kirjassa käsitellyistä pakolaishahmoista parhaiten jäi mieleen lääkäri Walter Cohen, joka joutui viranomaisten silmätikuksi rettelöitsijänä. Ajan dokumenteista käy ilmi, etteivät kaikki uudet tulokkaat olleet järin innoissaan heille määrätystä työvelvoitteesta, eivätkä kaikki olleet myöskään tottuneet raskaaseen ruumiilliseen työhön. Walter Cohen oli yksi kapinallisista, joka oli myös onnistunut työskentelemään lääkärinä Pietarsaaressa ilman työlupaa. Hänestä oli myös varoitettu viranomaisia ulkomailta käsin, sillä mies oli huijannut varoja juutalaiselta keskukselta Belgiassa asuessaan. Yllättävän kauan mies kuitenkin sai Suomessa elää, kun taas moni muu karkotettiin, vaikka he eivät olleet yhtä huonossa maineessa kuin Cohen.

40-luvun turvapaikanhakijoiden selviytymiskeinot eivät lopulta poikenneet tämän päivän keinoista. Moni nuori mies yritti tehdä suomalaisen naisen raskaaksi, jotta oleskelulupa olisi irronnut helpommin.

Teos on hyvin asiapitoinen, ja juutalaisten yleisempää historiaa käydään siinä läpi todella pitkällä aikavälillä. Kirjan alkuosa tuntuikin sen tyyppiseltä historiikiltä, joka voisi olla pätevää kamaa esim. yo-kokeisiin valmistautuville. Itse olisin kaivannut tarinaan vähän lisää ”human interestiä”, mutta ymmärrän hyvin valitun kirjoitusstrategian.

Blogissani on työn alla useampi arvio tuoreesta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta olen itselleni armollinen niiden suhteen. Käyn usein läpi lähes kaiken aiheesta julkaistun, mutta toisteisuuden vuoksi en aina raportoi lukemastani. Tässä kirjassa ei ollut toiston vaaraa, sillä Suomesta keskitysleireille päätyneitä oli vain harvoja. Pidin myös siitä, ettei Haapanen mässäillyt holokaustin teemalla, vaan käsitteli sitä suht viileästi.

Kirjaa suosittelen varsinkin nuorille lukijoille ja heille, joita pakolaispolitiikan laajemmat historialliset kaaret kiinnostavat. Itse löysin 40-luvun diskursseista paljon yhtymäkohtia tähän päivään, ja varsinkin IKL-puolueen varjo jäi taas ikävästi kummittelemaan takaraivooni.

Terroristi opettajainhuoneessa

Teos: Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Tänään minulla ei ollut lähetysompeluseuran tunnelmat käsitöitä tehdessä, vaan melkein jännäkakka housuissa. Kuuntelin kirjaa, jonka yksi tapahtumapaikka oli aivan kotinurkillani, Pyhäjärven saarella, jonka edustalta löydettiin kuollut saksanopettaja Helga Konrad.

Tämä yksinäinen nainen oli palvellut Kalevan lukion saksan opettajana yli kolmekymmentä vuotta. Hän asui Hervannan Atomikadulla, mutta rakkaampi paikka hänelle oli mökkisaari, kesäparatiisi, jossa hän harrasti öljyvärimaalausta. Helgan tauluissa kuvattiin erikoisia tapahtumia, niissä oli ripaus kauhua ja väkivaltaa. Kuten palava vene iltahämärässä Suomenlahden aallokossa.

Kovin harva tamperelainen oli oikeasti tutustunut tähän salaperäiseen saksalaiskaunottareen, vaikka ainakin nuorempana hän oli ollut lukiopoikien päiväunien kohde. Paikallinen komisario Ruokosalmi muisti kerran suudelleensa opettajaa, ja kehtasi retostella tällä kuolinsyytutkimuksen aikana.

En paljasta juonesta liikaa, jos kerron, että tämä hiuksia nostattava saaga liittyy Baader-Meinhofin äärivasemmistolaiseen RAF-terroristiryhmään, ja sen yhteyksiin DDR:ään. Toki ryhmästä löytyy myös yllättävä suomalaisvahvistus, jonka identiteetin paljastuksesta myös Saksan valtion salainen poliisi on kiinnostunut. Vaikka terroristiryhmä oli julkisesti ilmoittanut lopettaneensa toimintansa vuonna 1998, sen jättämä jälkipyykki oli vielä pestävänä vuonna 2018, johon romaanin nykyhetki sijoittuu.

Minulla ei 70-luvun lapsena ollut vahvaa muistikuvaa Baaderista tai Meinhofista, mutta kyllä tapausta politiikan tutkimuksen opinnoissa jotenkin sivuttiin. Oma kiinnostukseni Saksaan, ja varsinkin sen lähihistoriaan, on syventynyt vasta viime vuosina, joten tämä oli ensimmäinen lukemani teos Baader-Meinhof-kultista, ja pirun onnistunut sellainen myös tiedollisesti.

Yksi keskeinen etappi romaanissa on vuoden 1975 ETYK-kokous Helsingissä, jossa monien asiantuntijoiden mielestä sinetöitiin Euroopan tulevaisuuden suunta. DDR:n johtajat, mukaan lukien Erich Honecker, käyttäytyivät kokouksessa poikkeuksellisen voitonriemuisina, ehkä siksi, että isäntämaa Suomi oli ollut heille niin pitkään myötämielinen. Oih, olisinpa ollut vaikka opiskelijaharjoittelija noissa geimeissä. Mutta olin tuolloin alle kolmevuotias, enkä realistisesti voi muistaa tapahtuneesta kuin sen, mitä myöhemmin historian tunneilla kerrottiin.

Antti Vihinen kertoo loppusanoissa kirjoittamisen motivaatiostaan, ja pitkä perehtyminen aiheeseen kyllä näkyy kerronnan itsevarmuudessa. Tämän lisäksi romaaniin mahtuu hieman leppoisampaa Tampere-kuvausta, jonka paikallisuuden tuntu on vähintään yhtä väkevää kuin Seppo Jokisella. Pikilinnan talon mustasukkaisuusdraama toi muuten vakavaan vääntöön sopivaa koomista helpotusta. Toki kotoisuutta lisäsi myös se, että olen myös asunut Pikilinnassa. Ja talossa oli todella huono ilmanvaihto.

Itse kultin kuvaus tuntui hermoja riipivältä, varsinkin vankilakohtaukset, joissa moni marttyyriksi pyrkivä terroristi onnistui riistämään henkensä korkean turvallisuustason laitoksessa. Tosin näistä itsemurhista on edelleen liikkeellä monenmoista salaliittoteoriaa. Tuntui myös hieman karmivalta todeta, millaista palvontaa suht tolkulliset ihmiset edelleen harrastavat Ulrike Meinhofin haudalla.

Viime aikoina TV:ssä on tullut hienoja kansainvälistä yhteistyötä vaatineita rikossarjoja. Tämä on minulle sellainen tarina, jonka ehdottomasti haluaisin nähdä ruudulla. Luulen, että produktio voisi olla iso hitti myös Saksassa, jossa muutenkin harrastetaan lähihistoriaan liittyviä poliittisia draamoja.

Äänikirjan toteutuksessa ilahdutti lukija Jukka Pitkäsen hieno saksan ja Tampereen murteen taito. Saksan ja ranskan taitoisia lukijoita kun on lopulta aika vähän, ja varsinkin ranskaa mongerretaan äänikirjoissa järkyttävän huonosti. Tässä kirjassa puhuttiin enemmän tamperetta kuin Berliinin murretta, mutta molemmat tuntuivat todella autenttiselta.

Luin talvella Gustaf Skördemanin Geigerin, jossa kaiveltiin ruotsalaisten DDR-kytköksiä piinallisen riipivässä perhedraamassa. Tämä teos tuntuu vähintään yhtä nerokkaalta, mutta koska se puoliksi sijoittuu omaan lähimpään elinpiiriini, se tuli vielä enemmän iholle.

Kaiken kaikkiaan Punainen prinsessa tuntui suvereenilta kansainväliseltä debyytiltä, jossa joka aspekti tuntui viimeisen päälle harkitulta. Itse ainakin pysyin tarinassa mukana yhdeltä istumalta, ja jatkan vielä kuuntelua toisen kierroksen kuten huvipuiston parhaassa laitteessa.

Pimeyden lukupiirissä

Kuvitus: Natsinpelotuspussukka

Teos: Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho. Epävirallinen elämäkerta. (Into, 2020)

Äänikirjan lukija: Oskari Katajisto

Jossain Helsingin kantakaupungissa oli milleniumin vaihteessa antikvariaatti nimeltä Burning Books. Se keskittyi sotahistoriaan ja harvinaisempaa poliittiseen kirjallisuuteen, ja tuon ”harvinaisuuden” voi kukin jo päätellä, kun arvioitavana on epävirallinen elämäkerta Jussi Halla-ahosta. Kaupan pitäjä oli yksi Suomen Sisun perustajista; Halla-aho liittyi kaupassa pidettävään kämyjen lukupiiriin oltuaan aikansa nettifoorumilla, joka oli hänen porttinsa kohti radikalisoitumista.

Ennen tätä Jussi oli toki nuorena hätkäyttänyt juttelemalla tuhmia väkivaltafantasioistaan negroideja kohtaan, mutta tämä kuului enemmän death metal-uhoon kuin miehen pidättyväiseen arkiminään. 90-luvulla Halla-aho toimi nuoriso-ohjaajana siviilipalveluksessa, äänesti vihreitä ja haahuili päämäärättömästi vuosia ennen pääsyä kirkkoslaavin opintoihin. Monella tapaa häntä voisi luonnehtia jopa alisuoriutujaksi.

Lauri Nurmi on ottanut riskin kirjoittaessaan elämäkerran henkilöstä, jota hän ei ole edes haastatellut. Monille tämä asetelma on käsittämätön, ja moni myös jättää kirjan lukematta tästä syystä. Itse kuuntelin teoksen äänikirjana, ja keskityin tässä formaatissa paremmin yksityiselämän tapahtumiin kuin julkiseen uraan, josta tiesinkin jo lähes kaiken tarvittavan.

Muutama viikko sitten yritin kuunnella myös Laura Huhtasaaresta tehtyä vastaavaa opusta, mutta se tuntui rakenteeltaan sekavalta, enkä jaksanut seurata tarinaa loppuun. Tämä teos sai mielenkiintoni pysymään valppaana, ehkä siksi, että Tampere-kuvaukset olivat niin osuvia.

Olen lähes ikätoveri Halla-ahon kanssa, asun Tampereella, mutta en ole kasvanut täällä. Juuri nyt asun parin sadan metrin päässä hänen vanhasta lukiostaan. Silloin Härmälässä asunut Jussi on luultavasti talsinut kouluun kotitaloni ohi. Nurmi kertoo elävästi 70-80-lukujen poliittisesta ilmapiiristä Tampereella, ja Halla-ahon toisinajattelun siemenet saattavat juontaa juurensa siitä, ettei hän sopeutunut tuon ajan koulujärjestelmään.

Miehen sukutaustasta löytyy myös yllättäviä elementtejä. Jos äidin puolen Bergrothien suvussa oli kirjoitettu ylioppilaiksi jo 1700-luvulta saakka, se selittää hänen luontaista ylemmyydentuntoaan. Toisaalta en ole kokenut läheskään kaikkia suomenruotsalaisten kulttuurisukujen kasvatteja koppavina, enkä usko, että sukutausta vaikuttaa suoraan temperamenttiin tai luonteen kehittymiseen.

Nurmi on hyvin perehtynyt Halla-ahon puhetyyliin ja retoriikkaan. Terävästi hän havainnoi kirjakielen käyttöä: hänen mukaansa Halla-ahon käyttämä pedantti kirjakieli eroaa yleiskielestä, jota usein käyttävät ihmiset, jotka ovat monipaikkaista. Itse esimerkiksi olen yleiskielen puhuja, ja tunnistan eron intuitiivisesti. Halla-aho ei ole kovin taitava rekisterien vaihtaja, mutta hermostuessaan hän saattaa töräyttää karkeaa katupojan kieltä, kuten ”molopäähomoaktivisti”. Myös Scripta-blogissa hän viljeli tätä koodinvaihtoa, jotta lukijat Hervannassa ja Kontulassa pysyisivät mukana.

Kirja on lähes kauttaaltaan karua luettavaa, mutta Nurmi ei dehumanisoi kohdettaan. Päinvastoin hän onnistuu näyttämään Halla-ahon persoonan syvän ristiriitaisuuden. Miehen elämän onnellisimmat ajat ovat kohdistuneet juuri samaan vaiheeseen, jossa hänen natsisminsa on ollut kiihkeimmillään. Tuolloin hän oli isyyslomalla, ja kirjoitteli natsijuttujen ohella nettipäiväkirjaansa herkkiä kuvauksia vauvanhoidosta. Nurmi harmitteleekin tässä, että hän sattui saamaan lapsensa ennen lifestyle-blogien boomia. Sillä jos hän olisi breikannut isäbloggarina vihapuhujan sijasta, Suomi olisi säästynyt paljolta ikävältä.

Vastaavaa herkkyyttä näkyy hänen suhteessaan eläimiin, joiden oikeuksia hän on puolustanut paljon pontevammin kuin Kontula A-äänestysalueen köyhien. Kirjan kissaepisodit olivat herkullisia, ja eniten kutkutti hänen pitkään eläneen kissansa salakuljetusmatka Ukrainasta Suomeen.

Kirja saa lukijan pohtimaan poliittisen radikalisaation psykologiaa. Nurmi ei onneksi päädy selittämään Halla-ahon valintoja isän alkoholismilla tai koulukiusaamisella, vaan näkee hänen kiinnostuksensa natsiaatteeseen samanlaisena kuriositeettinä kuin hänen rakkautensa kuolleisiin kieliin tai Ukrainaan.

Isänpäivän lahjaksi en nyt kehtaa tätä kirjaa suositella, mutta ilmeisen kohderyhmänsä (politiikkafriikit) ulkopuolella teos voi palvella viisikymppisiä nostalgikkoja, jotka etsivät 70-80-lukujen yhtenäiskulttuurin sielunmaisemaa. Kirjassa kuvattu Peltolammin lähiö kun on paikka, jonka kaltaisia löytyy jokaisesta isommasta kaupungista.

Tuosta sisulaisten lukupiiristä vielä: tämä teos muistutti minua piinallisesti siitä, ettei kaikki yhteisöllinen lukeminen ole hyväksi ihmisille, ja että joskus voisi olla parempi kannustaa levottomia poikia vaan pysymään tietokonepelien maailmassa.

Kylmää kyytiä pelkääjän paikalla

Teos: Nina Honkanen: Pohjakosketus (Into, 2019)

Äänikirjan lukija: Elina Knihtilä

Avioliitto narsististen kumppanin kanssa on tietyntyyppisten psykologisten trillerien peruskauraa, ja tuntuu, että päädyn lukemaan tästä teemasta vähintään yhden teoksen vuodessa, vaikka se ei kuulu ykkössuosikkeihini. Nina Honkasen kolmannessa romaanissa Pohjakosketus on myös psykologisen trillerin siemeniä, vaikka kerronnallisesti se nojaa perinteisemmän fiktion keinoihin.

Romaanin pariskunnalla ei ole nimiä, vaikka muilla hahmoilla enimmäkseen on. Mies ja nainen kohtaavat Helsingin yössä, ja suhde etenee nopeasti, vaikka molemmat ovat saaneet pettyä aiemmissa suhteissaan. Mies on menestynyt kirjailija, mediajulkkis, jonka tyyliin kuuluu myös parisuhteista avautuminen naistenlehdissä. Nainen on kulttuurialan sekatyöläinen, jonka projektit liittyvät elokuvaan ja valokuvaukseen. Parin status- ja varallisuuserot ovat suuret, vaikka rakastumisen huumassa tällaisiin asioihin ei kiinnitetä huomiota. Pian häiden jälkeen uusperheeseen syntyy iltatähti, naisen neljäs poika. Pikkulapsiarki osoittautuu yli nelikymppisille vanhemmille yllättävän raskaaksi, ja parisuhde ajautuu kriisiin jo vauva-aikana.

Ulkomaailmassa mies esiintyy henkisenä etsijänä, jolla on jooganuttura ja suitsukkeen tuoksu auransa ympärillä. Kukaan ei voisi uskoa, kuinka törkeää kieltä hän käyttää kotonaan, myös lasten kuullen. Suurimman osan kotonaoloajastaan mies sulkeutuu meditaatioharjoituksiin, mutta saattaa saada järkyttäviä raivareita heti myötätuntoa tihkuvien harjoitteiden jälkeen. Nollasta sataan kiihtyminen on miehen erikoisala, eikä raivon purkautumiseen tarvita aina mitään järkeenkäypää syytä.

Romaaniin tartuttuaan lukija saa ensi metreillä tietää, että mies on jo vainaa, ja nainen piilottelee eksänsä ruumiin kanssa mökillä Vihdissä. Onko tapahtunut henkirikos, vai onko riita eskaloitunut niin, että mies on saanut sydänkohtauksen? Mökki on kuulunut perheidyllin hauraisiin kulisseihin, ja samaa idylliä on yritetty rakentaa yhteisillä matkoilla, jonne on tullut myös molempien aikuiset lapset.

Teos rakentuu nopeasti vaihtuvien takaumien varaan, ja välillä luetaan pariskunnan keskinäisiä kirjeitä ja muuta viestittelyä vuosien varrella. Välillä käydään pariterapiassa, johon mies ei kuitenkaan usko, sillä hän uskoo vain vaimon olevan terapian tarpeessa. Alakoululainen Toivo-poika käy perheneuvolassa, jossa lastensuojelullinen huoli nousee perheen kommunikaatiosta. Eron jälkeen yhteishuoltajuudesta tulee uusi sotatanner, ja nainen joutuu jatkamaan matkustamista pelkääjän paikalla vastoin tahtoaan.

Paikoitellen Honkanen ajautuu kuvaamaan perhehelvettiä kovin terapeuttisin käsittein, eli teos näissä kohdin tuntuu vertaistuelliselta, eli kohdennetulta sellaisille lukijoille, joilla on omakohtaista kokemusta aiheesta. Toisaalta terapiapuhe on luontevaa siksi, että romaanin vaimo on opiskellut psykologiaa, ja käyttäisi luultavasti psykologisoivaa kieltä, vaikka ei eläisi arkeaan kroonistuneella kriisivyöhykkeellä.

Aika usein tällaisten parisuhdekuvausten takana on uskonnollista lahkolaisuutta tai poliittista konservatismia. Tässä tarinassa selitystä miehen alustavaan käytökseen ei etsitä uskonnosta (vaikka hän buddhalaista henkistä tietä kulkee), ja vaikka mies tuntuu profiloituvan poliittisesti enemmän oikealle kuin vasemmalle, ei hän kuitenkaan edusta patavanhoillista arvomaailmaa. Pariskunnalla on myös yhteisiä ystäviä, joita he tapaavat henkevillä illallisilla ja mökkireissuilla. Kulissien ylläpitäminen ja avioliitossa onnistuminen ovat miehelle keskeisiä tavoitteita, ja naisen on vaikea lähteä liitosta siksikin, että mies syyttää häntä kevytkenkäisestä sarjaeroamisesta.

En usko, että romaani olisi autofiktiota, mutta se vähä, mitä tiedän Honkasesta, antaa vinkkiä, että osa teemoista olisi ammennettu elävästä elämästä. Perheen arjen kuvaus on uskottavan elämänmakuista, ja tarinaan mahtuu myös hyviä hetkiä. Rankinta oli kuunnella aviomiehen jankkaavia, kirosanoja pursuavia solvauksia, joissa pääpaino oli vaimon älykkyyden arvioinnissa. Tavallaan miehen kielenkäyttö oli myös (tragi)koomista, koska se oli niin suuressa ristiriidassa hänen julkisuuskuvansa kanssa.

Parisuhdekriisin lisäksi kirjassa käsitellään terveyshuolia, kroonisten ja psykosomaattisten oireiden kanssa elämistä ja menopaussia lähenevän naisen seksuaalisuutta. Kirjan vaimon ainoa toivo kohdistuu uuden kumppanin löytämiseen, ja sellaiseen arkeen, jossa hellyys ja läheisyys olisi jälleen mahdollista.

Kuuntelin teoksen sujuvasti päivässä, ja pysyin epäkronologisessa tarinassa hyvin kärryillä. Ehkä olisin voinut lukea vähän enemmän molemman puolison luovista töistä, mutta ymmärrettävästi kirjassa on haluttu keskittyä nimenomaan suhteen dynamiikkaan. Teos on oiva muistutus siitä, etteivät korkea koulutus, henkevät harrastukset ja sivistyneisyys suojaa ketään meistä katastrofaalisilta suhteilta.

Yksi asia, jota Honkanen ansiokkaasti korostaa, on taloudellinen epätasa-arvo, joka usein mahdollistaa alistavan suhteen jatkumisen. Romaanin nainen on ollut vuosikymmenen kotiäitinä, kärsinyt masennuksesta ja muukin työhistoria on repaleista. Tässä tarinassa miehen ylivalta kiteytyy hänen vahvassa perheenelättäjän eetoksessaan, mikä tuntuu oikeuttavan määräilevän, dominoivan käytöksen. Joskus tosin olisi kiinnostavaa lukea päinvastaisesta kuviosta, jossa valtaa käyttävä, menestyvä kotityranni olisi nainen.

Pelkäsin teoksen johtavan lukijansa todella synkkiin vesiin, mutta lukukokemus kuitenkin jäi valon puolelle, vaikka pohjamudissa välillä rämmittiin. Eniten taisin saada irti teoksen henkisestä ulottuvuudesta, joka jätti minut sopivan hämmentyneeksi.

Täysillä elämistä hautausmaalla

Teos: Kai Sadinmaa: Kuolleiden kirja: eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista. (Into, 2019)

Helsingissä olen vieraillut lähinnä Hietaniemen hautausmaalla, enkä ennen tätä viikonloppua tiennyt, kuinka paljon suuria julkkiksia on Hietaniemen sijaan haudattu Malmin hautausmaalle. Muutenkin hautausmaaurheilu on minulla viime aikoina vähentynyt, kun vielä noin kymmenen vuotta sitten tapanani oli hengailla myös sellaisissa kalmistoissa, joissa ei lepää sukulaisia.

Nyt Kai Sadinmaa onnistui herättämään minussa uuden innostuksen kuoleman kulttuurihistoriaan varsinkin kukkien ja puiden tasolla. Voihan varsinkin eteläisen Suomen hautausmailla bongailla varsin eksoottisia puita, joita ei monilla kasva omilla pihamailla. Ymmärtääkseni kovia kokeneella pappi Sadinmaalla oli taannoin duunikin erityisenä hautausmaapappina, joten kirjan kirjoittaminen on sujunut jouhevasti päivätyön ohella. Hänellä voisi myös olla kykyjä kasvitieteilijänä, niin hienosti hän kuvaa mongolianvaahteroita, japaninmagnolioita, serbiankuusia ja tervaleppäkujia.

Pääpaino teoksessa on kuitenkin valittujen henkilöiden elämäntarinoissa, joiden galleria on ilahduttavan monipuolinen. Eniten tiesin etukäteen suurten iskelmätähtien, kuten Laila Kinnusen, Tapio Rautavaaran ja Olavi Virran vaiheista, mutta Sadinmaa on myös kiinnostunut menneiden aikojen kohujulkkiksista kuten Tabe Slioorista ja Monsieur Mossesta. Täysin uutta tietoa sain muun muassa vasemmistolaisista aseistakieltäytyjistä Arndt Pekurisesta ja Aarne Selinheimosta, joiden tarinoihin mahtui tragediaa muillekin jakaa.

Laila Kinnusen traaginen elämä saa teoksessa uusia tulkintoja, kun Sadinmaa käsittelee sitä sotalapsiteeman kautta. Luin äskettäin ruotsinsuomalaisen Anna Takasen hienon muistelmateoksen Sinä olet suruni, joka kertoo Takasen isän vaiheista kahden maan kansalaisena. Yllättävää kyllä, opin sotalasten lähettämisen poliittisista motiiveista enemmän Sadinmaan kertomana, mutta teosten välille syntyi hedelmällinen yhteys.

Sadinmaa tunnetaan tulenkatkuisesta, kiivaasta kirjoitustyylistään, josta itse pidän, mutta ymmärrän myös kriitikkojen näkemyksiä. Tässä teoksessa näkökulma on huomattavasti leppoisampi, ja syvällisemmän filosofinen kuin vaikka hänen kymmenen käskyn teoksessaan (taitaa olla ainoa, jonka olen häneltä aiemmin lukenut kokonaan). Voin hyvin kuvitella, että ulkoilmapainotteinen työ on tehnyt poliittisesti aktiiviselle papille hyvää niin kirjoittajana kuin henkilökohtaisessa elämässä.

Teokseen mahtuu myös nykypäivän kohtaamisia seurakuntalaisten ja seurakunnan työntekijöiden kanssa, mutta painotus teoksessa on kulttuurihistoriassa. Jäin itse asiassa kaipaamaan teoksessa sielunhoidollista aspektia, mutta ymmärrettävistä syistä tämä puoli papin työstä on niin vaitiolovelvollisuuden sitomaa, ettei noista kohtaamisista voi kirjoittaa muistelmia. Itselleni hautausmaa on aina ollut sosiaalinen paikka, jossa usein törmää myös tuttuihin ja sukulaisiin. Hautausmaapapit ovat tervetullut uusi lisä seurakuntatyössä, sillä kohtaamisen kynnys madaltuu huomattavasti, kun siirrytään kirkkoherranvirastosta raittiiseen ilmaan.

Kirja varmasti saa aivan uudet ulottuvuudet, jos sitä käy lukemassa Malmin hautausmaalla livenä. Se on kirjoitettu matkaoppaan tyyliin niin, että lukija voi seurata Sadinmaan askeleita kortteli korttelilta. Samalla se kannustaa myös hautausmaiden omaehtoiseen tutkimiseen muuallakin kuin Malmilla ja Helsingissä. Monikulttuurisuus ja uskontojen kirjo pääsee myös teoksessa hyvin esiin, ja Sadinmaa nostaa aiheellisesti framille myös tulevaisuuden haasteet hautausmaiden suunnittelussa väestön monimuotoistuessa.

Lukukokemus oli jopa meditatiivinen, ja äänikirjan toteutuksessa musiikilliset efektit elävöittävät tekstiä. Sen verran runsaasta tripistä oli kyse, että teos vaati useamman miettimistauon lukujen välillä.

Pohdin tässä teologian opintojen aloittamista avoimessa yliopistossa, ja täytyy myöntää, että Sadinmaan kaltaisten toisinajattelijoiden vuoksi kiinnostukseni ev. lut. kirkkoon ei ole kokonaan lopahtanut. Kuitenkaan hengellistä kotia ei ole vieläkään löytynyt, vaikka yritin jo kerran päätyä diakoniksi. Ehkä oma hengellisyyteni ei sitten kaipaa kotia eikä vahvaa yhteisöä, ja oma roolini voisikin olla niiden parissa, joille seurakuntaan sitoutuminen on ollut tavalla tai toisella hankalaa. Tähän porukkaan kun taitaa kuulua enemmistö jopa kirkkoon kuuluvista.

 

 

Luovuuden ja vakaumuksen ehdoilla

ErakotTeos: Milla Peltonen: Erakot. Omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita. (Into, 2020)

Elämässäni on ollut joitain käännekohtia, jolloin tarve muuttaa kauas pois sivilisaatiosta on ollut valtava. Projektia olen joskus edistänyt jopa konkreettisin askelin, mutta huono fyysinen kunto ja puutteelliset erätaidot ovat olleet hidasteita matkallani. Erakkous ei ole koskaan ollut tavoitteenani, mutta olen aina ihaillut ihmisiä, jotka pystyvät karsimaan elämästään turhia sosiaalisia kontakteja. Siksi Milla Peltosen teos Erakot puhutteli minua henkilökohtaisesti.

Kirjassaan Peltonen käy läpi suomalaisen erakkouden lähihistoriaa 1900-luvun alkupuolelta tähän päivään. 1900-luvun legendaarisiin erakkoihin kuuluivat Lapin kullanhuuhtojapioneerit, joista jotkut jäivät elämään saamelaisten maille omaksuen heidän tapojaan ja kulttuuriaan. 1960-luvulla turismin kasvaessa Lapin erakot joutuivat kohtaamaan matkalaisia, joista kaikki eivät osanneet kunnioittaa luonnon pyhyyttä, ja nämä kohtaamiset olivat joskus vihamielisiä. Meänteis-niminen kolttasaamelaisten mailla majaileva ”metsän haltija” (siviilinimeltään Reijo Savinainen) joutui 1960-luvulla jopa vankilaan, sillä häntä syytettiin turistien matkatavaroiden anastamisesta. Toisaalta monet legendaariset Lapin erakot olivat mukana filmihankkeissa, eikä heidän arkensa turistien ja elokuvantekijöiden ympärillä parveillessa ollut välttämättä niin askeettista kuin luulla voisi.

Minua kiinnostivat enemmän eteläisen Suomen erakot, jotka ovat jättäneet jälkiä paikallishistoriaan maakunnissa. Täällä Pirkanmaalla Kangasalan erämaa kutsuivat erakkosieluja puoleensa, ja Peltonen mainitsee jopa kaksi siellä vaikuttanutta hahmoa, Nestori Hanhikosken ja taidemaalari Einari Ilmonin. Erakkojen jäljillä voi kiinnostunut retkeilijä tehdä moniakin retkiä, sillä heidän asumuksistaan on tehty Metsähallituksen toimesta eräkämppiä. Päijänteen ja Saimaan alueen saaristot ovat myös olleet erakkojen suosimia kohteita, joihin liittyy hersyvää tarinankerrontaa.

Teos tarjosi minulle monia varteenotettavia retkikohteita omilla reiteilläni Pirkanmaalta kohti Keski-Suomea ja Etelä-Savoa. Kirjaa kannattaa siis lukea myös matkailumielessä, sillä Peltonen matkaili informanttiensa perässä varsin omaperäisissä maamme kolkissa.

Muun muassa Pohjois-Karjalan Valtimo mainitaan teoksessa ainakin parin nykyerakon asuinpaikkana, ja tuohon kuntaan sijoittuu myös Peltosen mainitsema Laura Gustafssonin romaani Korpisoturi (romaani, joka on jäänyt minulla harvinaisen vahvasti mieleen). Myös Hämeen, Savon ja Keski-Suomen rajamailla sijaitsevat korpikunnat Kuhmoinen, Sysmä, Joutsa ja Luhanka tuntuvat oivallisilta retkikohteilta erakkouden näkökulmasta.

Peltonen pohtii kirjassaan varsinkin erakkouden syntysyitä, eikä tähän ole olemassa selkeää kaavaa tai toimintamallia. Monilla legendaarisilla erakoilla oli taustalla traagisia elämäntapahtumia, hylkäämisiä ja muita traumatisoivia asioita, mutta osalla maailmasta vetäytyminen on johtunut muista syistä. Ideologiset tai hengelliset syyt ovat keskeisiä osalle, mutta toisilla syyt ovat henkilökohtaisempia, eivätkä kaikki ole olleet valmiita kertomaan niistä maailmalle. Luovuus ja taiteellisten vaikutteiden hakeminen villistä luonnosta ovat myös keskeisiä motivaattoreita korpeen muuttamiseen, ellei pysyvästi, niin kausiluonteisesti.

Nykypäivän erakkohahmoista minua puhuttelivat eniten kirjassa haastatellut Rami Hiltunen ja Marketta Horn. Molemmat ovat olleet ennen tätä kirjaa jonkun verran medioissa, ja Horn on julkaissut elämäntapaansa liittyvää blogia ja kirjoja. Hiltunen elää omavaraistaloudessa maanviljelijänä Ranualla, Horn on hankkinut itselleen palan ikimetsää Saarijärveltä, ja hänen elämäntapansa karsii luontevasti ympäriltä turhia ihmisiä. Ekomummon lapsenlapset viihtyvät mummolassa, mutta suhde lapsiin kiristyy silloin, kun mummo laskee näiden käyttämiä tiskiainetippoja. Jo ennen erakkouttaan Horn kasvatti lapsiaan syväekologisin periaattein, joten lapset joutuivat pissaamaan maitopurkkiin jo 1970-luvulla. Horn myös visioi vanhainkotia, jossa ei olisi vesivessaa tai muita moderneja mukavuuksia.

Hiltusen ekofilosofia ei vaikuttanut yhtä ehdottomalta kuin Hornin, mutta heitä yhdisti pitkä asuminen kasvukeskuksissa, menestynyt ura ja siitä luopuminen. Hiltunen toimi parturi-kampaajana etelän kaupunkeja kiertäen ja sairastui nelikymppisenä työuupumukseen. Jo kemikaaleille altistuminen oli merkittävä pahoinvointia lisäävä tekijä.

Peltonen lähestyi projektissaan nykypäivän erakkoja, mutta kaikki eivät suostuneet haastateltaviksi. Joitain informantteja hän haastatteli puhelimitse tai sähköpostitse, kun taas toisten kanssa hän vietti laatuaikaa näiden syrjäisissä asumuksissa. Uskonnollisen vakaumuksen vuoksi hiljaisuuteen pyrkivät olivat oma genrensä tässä tutkimuksessa, ja heidän tarinansa olivat myös kiehtovia. Jonkun verran tiesin etukäteen ortodoksisesta kilvoittelun perinteestä, mutta munkki Stefanosin omalaatuisesta hengellisestä polusta oli taas hauska lukea. Myös buddhalaista tietä kulkeneen Martti Anttilan tarina oli mukaansatempaava, ja toi kansainvälisen tuulahduksen tähän muuten Suomi-keskeiseen historiikkiin.

Kirja tuli siksikin lähelle, että olen henkilökohtaisesti tavannut sen informanteista yhden, ja toisestakin olen kuullut tarinaa hänen lähipiiristään. Suomi todella on pieni maa myös erakkojen bongaamisen näkökulmasta, mutta kuten Peltonen toteaa, myös termin ”erakko” määrittelyn suhteen pitää olla kriittinen tai vähintään joustava. Tässä teoksessa elossa olevat informantit pohtivat ansiokkaasti omaa eristäytymisen tarvettaan, kun taas entisaikoina moniin erakkohahmoihin puheyhteys oli vähäinen tai kokonaan katkennut.

Suosittelen kirjaa muillekin kuin kansatieteeseen intohimoisesti suhtautuville. Luontosuhteen pohtiminen jäi minulla nyt ensi lukemalla vähäiseksi, mutta varsinkin Marketta Hornin nostamat pointit kuluttamisesta jäivät kummittelemaan takaraivooni häiritsevinä. Luin teoksen melko hätiköidysti muiden projektien keskellä, mutta keskittyneempi lukija voi varsinkin runsaiden lähdeviitteiden kautta löytää jopa itselleen sopivia tutkimusaiheita. Varsinkin kirjassa linkitetyt elokuvan pätkät tuntuvat katsomisen arvoisilta.

Teoksella on potentiaalia nousta tämän vuoden tieto-Finlandia-ehdokkaaksi, koska se avaa tätä perisuomalaista ilmiötä niin monesta näkökulmasta.

Hovineidin odysseia länteen

Teos: Kyung-sook Shin: Hovitanssija (Into, 2019)

Suomennos: Taru Salminen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Kuulin tästä korealaisen Kyung-sook Shinin kolmannesta suomennetusta romaanista jo ennen sen julkaisua, ja olin innoissani siitä, että tämä taidokas kertoja on saanut aikaan myös historiallista fiktiota. Kaikki hänen kolme romaaniaan, jotka olen häneltä lukenut, ovat olleet teemoiltaan ja fokukseltaan ihailtavan erilaisia, ja uskon, että tuotannosta löytyy vielä uusia helmiä.

Romaani kertoo 22-vuotiaasta hovitanssija Jinistä, joka rakastuu ranskalaiseen diplomaatti Victoriin ja lähtee ensimmäisenä korealaisnaisena merten taa sydämensä ääntä kuunnellen. Jin on orpolapsi, jonka vanhempi hovineiti Soo on aikanaan adoptoinut. Ottoäiti on kuitenkin tehnyt tyttärelle selväksi, että biologinen äiti on olemassa, ja saattaa tulla lastaan hakemaan joku päivä. Jossain vaiheessa ottoäiti etenee katolisen orpokodin emännäksi, eikä kaikkia länsimaisten kanssa veljeileviä kohdella kovinkaan kauniisti.

Teos sijoittuu 1800-luvun loppuun, jolloin maassa oli lyhyt nationalistinen kausi ja jolloin maa oli vihdoin avautunut diplomaattisille suhteille pitkän eristyneen jakson jälkeen. Ranskaan Korealla liittyi paljon odotuksia, mutta alkuaikojen ranskalaiset diplomaatit olivat enemmän kiinnostuneita taide-esineiden keräilystä kuin ihmisistä. Kyung-sook Shin kertoo ranskalaisten viljelemästä orientalismista, joka oli varsinkin tylsistyneiden aatelisten muoti-ilmiö.

Jin on kuningattaren suosikki, taitavin hovitanssija, jonka kevään kuhankeittäjän tanssi ei jätä ainuttakaan katsojaa kylmäksi. Hän on oppinut ranskaa lapsena katoliselta papilta, joka on myöhemmin noussut Korean piispaksi. Toki kielitaito myös edistää nupulla olevaa romanssia, sillä rakastavaiset pystyvät kommunikoimaan ilman tulkin vaivaannuttavaa läsnäoloa. Tavallaan kuningatar myös toivoo Jinin viihtyvän lähetystössä, koska hovissa enteillään kuninkaan ihastuvan joku päivä lumoavaan tanssijattareen. Vaikka kuningatar on ruokkinut Jiniä päärynäsoseella polvenkorkuisesta saakka, ei hän silti voi olla tuntematta piilevää mustasukkaisuutta nuorta naista kohtaan.

Romaanin alkuosa on verkkaista esteettistä ilotulitusta, eikä poliittisen historian ja diplomaattisten suhteiden kertauskaan ole vaatimatonta. Aloitin kirjan kuuntelemisen äänikirjana kolme (!) kertaa, ja joka kertaa jouduin aloittamaan alusta, koska olin unohtanut aiemmat tapahtumat. Lukukokemus oli siis perusteellinen, ja olisin arvostanut lievää tapahtumien tiivistämistä ennen varsinaista matkalle lähtöä. En siksi, etteikö Korean historia olisi mielenkiintoista, mutta hovielämän arki tuntui paikoitellen vähän liiankin verkkaiselta.

Kirjassa vietetään paljon aikaa kirjojen parissa, varsinkin lähetystön kirjastossa, sillä Jin on ahkera lukija ja frankofiili. Victorin kaima suuri Victor Hugo on tärkeä hahmo pariskunnan tutustuessa toisiinsa. Uuteen maahan lähtiessä Jin on siis pumpattu täyteen tarinoita, mutta vastaavatko tarinat todellisuutta Pariisissa?

En suosittele kirjaa ensimmäiseksi teokseksi Koreasta, vaan lukijan on luultavasti helpompi aloittaa kulttuuriin tutustuminen nyky-yhteiskuntaa kuvaavista teoksista. Sellaiselle lukijalle, joka arvostaa faktoja ja laajoja historiallisia perspektiivejä, tämä romaani on aarreaitta, vaikka teokseen mahtuu myös pitkiä ”fiilistelyosuuksia” ja aistielämyksiä.

Romaanista ei todellakaan puutu mitään, vaan se on sekä yleisen historian että yksityisen draaman kaaren suhteen täydellinen helmi. Kuitenkin se vaati minua keskimääräistä enemmän kärsivällisyyttä, ja aikaa sen parissa tuhraantui ruhtinaallisesti. Kuunteleminen oli kuitenkin tässä tapauksessa palkitsevaa, koska olisin saattanut tekstiä lukiessa skipata ne kaikista verkkaisimmat osiot. Yllättävän hyvin äänikirja toimi myös vieraan kulttuurin kuvauksen suhteen – ehkä tässä teoksessa ei ollut kovin monimutkaisia nimiä tai muita hankalasti avautuvia elementtejä.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 32: ”Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.”