Heimoaatteen ohjaamaa pakolaispolitiikkaa

Teos: Atso Haapanen: Ennen Auschwitzia. Suomen juutalaisten tarina (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tietokirjat ovat jääneet minulla viime aikoina paitsioon, kun jotenkin koen, etten keskity niihin parhaalla mahdollisella tavalla käsitöitä tehdessä. Mutta Atso Haapasen tuore Suomen juutalaisten historiikki kiinnosti kovasti, ja keskittyminen kirjaan oli kohtuullista, vaikka en ehtinyt paljoa muistiin kirjoittaakaan.

Olin hämmentynyt siitä, että yli puolet kirjan sisällöstä olikin minulle tuttua kamaa. Olen lueskellut juutalaisten historiasta Suomessa varsinkin autonomian ajoilta, mutta myöhemmistä vaiheista tiesin vähemmän. Tämän teoksen varsinainen ”pihvi” liittyy juutalaisten pakolaisten saapumiseen Suomeen toisen maailmansodan aikana, ja heidän oikeuksiinsa jäädä maahan turvapaikanhakijoina. Suomen aseveljeys natsi-Saksan kanssa toi tilanteeseen omat haasteensa, ja Haapanen päätyy kertomaan varsin laveasti natsijohtajien taustoista. Himmlerin vierailusta Suomeen vuonna 1942 kerrotaan todella yksityiskohtaisesti, mitä hieman ihmettelin, mutta kirjassa myös kerrotaan sen psyykkisistä vaikutuksista Suomen juutalaisiin. Osa nimittäin alkoi suunnitella muuttoa Ruotsiin tämän vuoksi, sillä Suomea ei enää pidetty täysin turvallisena asuinmaana. Kuitenkin valtaosa juutalaismiehistä palveli maatamme rintamalla, moni varsin ansiokkaasti, ja joillekin oltiin tarjoamassa natsien rautaristi, mutta ymmärrettävistä syistä siitä kieltäydyttiin.

Sosialidemokraattisen puolueen osallisuus pakolaisten vastaanotossa oli myös kiinnostava episodi, ja erityisen ponteva juutalaisten puolustaja oli kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi. Tässä kuitenkin oli oma lehmä ojassa niin, että demarit selkeästi suosivat vasemmistolaistaustaisia juutalaisia, joita he kutsuivat ”meikäläisiksi”. Kaikilla tulokkailla ei ollut toivottua poliittista taustaa, ja joidenkin suhteen puolue oli selkeän skeptinen. Maamme oikeistopuolueilla oli nuivempi suhtautuminen juutalaisiin, ja esimerkiksi silloinen sisäministeri Urho Kekkonen argumentoi heimokansojen vastaanottamisen puolesta ennen ”vieraan” kulttuurin edustajia.

Kirjassa käsitellyistä pakolaishahmoista parhaiten jäi mieleen lääkäri Walter Cohen, joka joutui viranomaisten silmätikuksi rettelöitsijänä. Ajan dokumenteista käy ilmi, etteivät kaikki uudet tulokkaat olleet järin innoissaan heille määrätystä työvelvoitteesta, eivätkä kaikki olleet myöskään tottuneet raskaaseen ruumiilliseen työhön. Walter Cohen oli yksi kapinallisista, joka oli myös onnistunut työskentelemään lääkärinä Pietarsaaressa ilman työlupaa. Hänestä oli myös varoitettu viranomaisia ulkomailta käsin, sillä mies oli huijannut varoja juutalaiselta keskukselta Belgiassa asuessaan. Yllättävän kauan mies kuitenkin sai Suomessa elää, kun taas moni muu karkotettiin, vaikka he eivät olleet yhtä huonossa maineessa kuin Cohen.

40-luvun turvapaikanhakijoiden selviytymiskeinot eivät lopulta poikenneet tämän päivän keinoista. Moni nuori mies yritti tehdä suomalaisen naisen raskaaksi, jotta oleskelulupa olisi irronnut helpommin.

Teos on hyvin asiapitoinen, ja juutalaisten yleisempää historiaa käydään siinä läpi todella pitkällä aikavälillä. Kirjan alkuosa tuntuikin sen tyyppiseltä historiikiltä, joka voisi olla pätevää kamaa esim. yo-kokeisiin valmistautuville. Itse olisin kaivannut tarinaan vähän lisää ”human interestiä”, mutta ymmärrän hyvin valitun kirjoitusstrategian.

Blogissani on työn alla useampi arvio tuoreesta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta olen itselleni armollinen niiden suhteen. Käyn usein läpi lähes kaiken aiheesta julkaistun, mutta toisteisuuden vuoksi en aina raportoi lukemastani. Tässä kirjassa ei ollut toiston vaaraa, sillä Suomesta keskitysleireille päätyneitä oli vain harvoja. Pidin myös siitä, ettei Haapanen mässäillyt holokaustin teemalla, vaan käsitteli sitä suht viileästi.

Kirjaa suosittelen varsinkin nuorille lukijoille ja heille, joita pakolaispolitiikan laajemmat historialliset kaaret kiinnostavat. Itse löysin 40-luvun diskursseista paljon yhtymäkohtia tähän päivään, ja varsinkin IKL-puolueen varjo jäi taas ikävästi kummittelemaan takaraivooni.

Terroristi opettajainhuoneessa

Teos: Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Tänään minulla ei ollut lähetysompeluseuran tunnelmat käsitöitä tehdessä, vaan melkein jännäkakka housuissa. Kuuntelin kirjaa, jonka yksi tapahtumapaikka oli aivan kotinurkillani, Pyhäjärven saarella, jonka edustalta löydettiin kuollut saksanopettaja Helga Konrad.

Tämä yksinäinen nainen oli palvellut Kalevan lukion saksan opettajana yli kolmekymmentä vuotta. Hän asui Hervannan Atomikadulla, mutta rakkaampi paikka hänelle oli mökkisaari, kesäparatiisi, jossa hän harrasti öljyvärimaalausta. Helgan tauluissa kuvattiin erikoisia tapahtumia, niissä oli ripaus kauhua ja väkivaltaa. Kuten palava vene iltahämärässä Suomenlahden aallokossa.

Kovin harva tamperelainen oli oikeasti tutustunut tähän salaperäiseen saksalaiskaunottareen, vaikka ainakin nuorempana hän oli ollut lukiopoikien päiväunien kohde. Paikallinen komisario Ruokosalmi muisti kerran suudelleensa opettajaa, ja kehtasi retostella tällä kuolinsyytutkimuksen aikana.

En paljasta juonesta liikaa, jos kerron, että tämä hiuksia nostattava saaga liittyy Baader-Meinhofin äärivasemmistolaiseen RAF-terroristiryhmään, ja sen yhteyksiin DDR:ään. Toki ryhmästä löytyy myös yllättävä suomalaisvahvistus, jonka identiteetin paljastuksesta myös Saksan valtion salainen poliisi on kiinnostunut. Vaikka terroristiryhmä oli julkisesti ilmoittanut lopettaneensa toimintansa vuonna 1998, sen jättämä jälkipyykki oli vielä pestävänä vuonna 2018, johon romaanin nykyhetki sijoittuu.

Minulla ei 70-luvun lapsena ollut vahvaa muistikuvaa Baaderista tai Meinhofista, mutta kyllä tapausta politiikan tutkimuksen opinnoissa jotenkin sivuttiin. Oma kiinnostukseni Saksaan, ja varsinkin sen lähihistoriaan, on syventynyt vasta viime vuosina, joten tämä oli ensimmäinen lukemani teos Baader-Meinhof-kultista, ja pirun onnistunut sellainen myös tiedollisesti.

Yksi keskeinen etappi romaanissa on vuoden 1975 ETYK-kokous Helsingissä, jossa monien asiantuntijoiden mielestä sinetöitiin Euroopan tulevaisuuden suunta. DDR:n johtajat, mukaan lukien Erich Honecker, käyttäytyivät kokouksessa poikkeuksellisen voitonriemuisina, ehkä siksi, että isäntämaa Suomi oli ollut heille niin pitkään myötämielinen. Oih, olisinpa ollut vaikka opiskelijaharjoittelija noissa geimeissä. Mutta olin tuolloin alle kolmevuotias, enkä realistisesti voi muistaa tapahtuneesta kuin sen, mitä myöhemmin historian tunneilla kerrottiin.

Antti Vihinen kertoo loppusanoissa kirjoittamisen motivaatiostaan, ja pitkä perehtyminen aiheeseen kyllä näkyy kerronnan itsevarmuudessa. Tämän lisäksi romaaniin mahtuu hieman leppoisampaa Tampere-kuvausta, jonka paikallisuuden tuntu on vähintään yhtä väkevää kuin Seppo Jokisella. Pikilinnan talon mustasukkaisuusdraama toi muuten vakavaan vääntöön sopivaa koomista helpotusta. Toki kotoisuutta lisäsi myös se, että olen myös asunut Pikilinnassa. Ja talossa oli todella huono ilmanvaihto.

Itse kultin kuvaus tuntui hermoja riipivältä, varsinkin vankilakohtaukset, joissa moni marttyyriksi pyrkivä terroristi onnistui riistämään henkensä korkean turvallisuustason laitoksessa. Tosin näistä itsemurhista on edelleen liikkeellä monenmoista salaliittoteoriaa. Tuntui myös hieman karmivalta todeta, millaista palvontaa suht tolkulliset ihmiset edelleen harrastavat Ulrike Meinhofin haudalla.

Viime aikoina TV:ssä on tullut hienoja kansainvälistä yhteistyötä vaatineita rikossarjoja. Tämä on minulle sellainen tarina, jonka ehdottomasti haluaisin nähdä ruudulla. Luulen, että produktio voisi olla iso hitti myös Saksassa, jossa muutenkin harrastetaan lähihistoriaan liittyviä poliittisia draamoja.

Äänikirjan toteutuksessa ilahdutti lukija Jukka Pitkäsen hieno saksan ja Tampereen murteen taito. Saksan ja ranskan taitoisia lukijoita kun on lopulta aika vähän, ja varsinkin ranskaa mongerretaan äänikirjoissa järkyttävän huonosti. Tässä kirjassa puhuttiin enemmän tamperetta kuin Berliinin murretta, mutta molemmat tuntuivat todella autenttiselta.

Luin talvella Gustaf Skördemanin Geigerin, jossa kaiveltiin ruotsalaisten DDR-kytköksiä piinallisen riipivässä perhedraamassa. Tämä teos tuntuu vähintään yhtä nerokkaalta, mutta koska se puoliksi sijoittuu omaan lähimpään elinpiiriini, se tuli vielä enemmän iholle.

Kaiken kaikkiaan Punainen prinsessa tuntui suvereenilta kansainväliseltä debyytiltä, jossa joka aspekti tuntui viimeisen päälle harkitulta. Itse ainakin pysyin tarinassa mukana yhdeltä istumalta, ja jatkan vielä kuuntelua toisen kierroksen kuten huvipuiston parhaassa laitteessa.

Pimeyden lukupiirissä

Kuvitus: Natsinpelotuspussukka

Teos: Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho. Epävirallinen elämäkerta. (Into, 2020)

Äänikirjan lukija: Oskari Katajisto

Jossain Helsingin kantakaupungissa oli milleniumin vaihteessa antikvariaatti nimeltä Burning Books. Se keskittyi sotahistoriaan ja harvinaisempaa poliittiseen kirjallisuuteen, ja tuon ”harvinaisuuden” voi kukin jo päätellä, kun arvioitavana on epävirallinen elämäkerta Jussi Halla-ahosta. Kaupan pitäjä oli yksi Suomen Sisun perustajista; Halla-aho liittyi kaupassa pidettävään kämyjen lukupiiriin oltuaan aikansa nettifoorumilla, joka oli hänen porttinsa kohti radikalisoitumista.

Ennen tätä Jussi oli toki nuorena hätkäyttänyt juttelemalla tuhmia väkivaltafantasioistaan negroideja kohtaan, mutta tämä kuului enemmän death metal-uhoon kuin miehen pidättyväiseen arkiminään. 90-luvulla Halla-aho toimi nuoriso-ohjaajana siviilipalveluksessa, äänesti vihreitä ja haahuili päämäärättömästi vuosia ennen pääsyä kirkkoslaavin opintoihin. Monella tapaa häntä voisi luonnehtia jopa alisuoriutujaksi.

Lauri Nurmi on ottanut riskin kirjoittaessaan elämäkerran henkilöstä, jota hän ei ole edes haastatellut. Monille tämä asetelma on käsittämätön, ja moni myös jättää kirjan lukematta tästä syystä. Itse kuuntelin teoksen äänikirjana, ja keskityin tässä formaatissa paremmin yksityiselämän tapahtumiin kuin julkiseen uraan, josta tiesinkin jo lähes kaiken tarvittavan.

Muutama viikko sitten yritin kuunnella myös Laura Huhtasaaresta tehtyä vastaavaa opusta, mutta se tuntui rakenteeltaan sekavalta, enkä jaksanut seurata tarinaa loppuun. Tämä teos sai mielenkiintoni pysymään valppaana, ehkä siksi, että Tampere-kuvaukset olivat niin osuvia.

Olen lähes ikätoveri Halla-ahon kanssa, asun Tampereella, mutta en ole kasvanut täällä. Juuri nyt asun parin sadan metrin päässä hänen vanhasta lukiostaan. Silloin Härmälässä asunut Jussi on luultavasti talsinut kouluun kotitaloni ohi. Nurmi kertoo elävästi 70-80-lukujen poliittisesta ilmapiiristä Tampereella, ja Halla-ahon toisinajattelun siemenet saattavat juontaa juurensa siitä, ettei hän sopeutunut tuon ajan koulujärjestelmään.

Miehen sukutaustasta löytyy myös yllättäviä elementtejä. Jos äidin puolen Bergrothien suvussa oli kirjoitettu ylioppilaiksi jo 1700-luvulta saakka, se selittää hänen luontaista ylemmyydentuntoaan. Toisaalta en ole kokenut läheskään kaikkia suomenruotsalaisten kulttuurisukujen kasvatteja koppavina, enkä usko, että sukutausta vaikuttaa suoraan temperamenttiin tai luonteen kehittymiseen.

Nurmi on hyvin perehtynyt Halla-ahon puhetyyliin ja retoriikkaan. Terävästi hän havainnoi kirjakielen käyttöä: hänen mukaansa Halla-ahon käyttämä pedantti kirjakieli eroaa yleiskielestä, jota usein käyttävät ihmiset, jotka ovat monipaikkaista. Itse esimerkiksi olen yleiskielen puhuja, ja tunnistan eron intuitiivisesti. Halla-aho ei ole kovin taitava rekisterien vaihtaja, mutta hermostuessaan hän saattaa töräyttää karkeaa katupojan kieltä, kuten ”molopäähomoaktivisti”. Myös Scripta-blogissa hän viljeli tätä koodinvaihtoa, jotta lukijat Hervannassa ja Kontulassa pysyisivät mukana.

Kirja on lähes kauttaaltaan karua luettavaa, mutta Nurmi ei dehumanisoi kohdettaan. Päinvastoin hän onnistuu näyttämään Halla-ahon persoonan syvän ristiriitaisuuden. Miehen elämän onnellisimmat ajat ovat kohdistuneet juuri samaan vaiheeseen, jossa hänen natsisminsa on ollut kiihkeimmillään. Tuolloin hän oli isyyslomalla, ja kirjoitteli natsijuttujen ohella nettipäiväkirjaansa herkkiä kuvauksia vauvanhoidosta. Nurmi harmitteleekin tässä, että hän sattui saamaan lapsensa ennen lifestyle-blogien boomia. Sillä jos hän olisi breikannut isäbloggarina vihapuhujan sijasta, Suomi olisi säästynyt paljolta ikävältä.

Vastaavaa herkkyyttä näkyy hänen suhteessaan eläimiin, joiden oikeuksia hän on puolustanut paljon pontevammin kuin Kontula A-äänestysalueen köyhien. Kirjan kissaepisodit olivat herkullisia, ja eniten kutkutti hänen pitkään eläneen kissansa salakuljetusmatka Ukrainasta Suomeen.

Kirja saa lukijan pohtimaan poliittisen radikalisaation psykologiaa. Nurmi ei onneksi päädy selittämään Halla-ahon valintoja isän alkoholismilla tai koulukiusaamisella, vaan näkee hänen kiinnostuksensa natsiaatteeseen samanlaisena kuriositeettinä kuin hänen rakkautensa kuolleisiin kieliin tai Ukrainaan.

Isänpäivän lahjaksi en nyt kehtaa tätä kirjaa suositella, mutta ilmeisen kohderyhmänsä (politiikkafriikit) ulkopuolella teos voi palvella viisikymppisiä nostalgikkoja, jotka etsivät 70-80-lukujen yhtenäiskulttuurin sielunmaisemaa. Kirjassa kuvattu Peltolammin lähiö kun on paikka, jonka kaltaisia löytyy jokaisesta isommasta kaupungista.

Tuosta sisulaisten lukupiiristä vielä: tämä teos muistutti minua piinallisesti siitä, ettei kaikki yhteisöllinen lukeminen ole hyväksi ihmisille, ja että joskus voisi olla parempi kannustaa levottomia poikia vaan pysymään tietokonepelien maailmassa.

Kylmää kyytiä pelkääjän paikalla

Teos: Nina Honkanen: Pohjakosketus (Into, 2019)

Äänikirjan lukija: Elina Knihtilä

Avioliitto narsististen kumppanin kanssa on tietyntyyppisten psykologisten trillerien peruskauraa, ja tuntuu, että päädyn lukemaan tästä teemasta vähintään yhden teoksen vuodessa, vaikka se ei kuulu ykkössuosikkeihini. Nina Honkasen kolmannessa romaanissa Pohjakosketus on myös psykologisen trillerin siemeniä, vaikka kerronnallisesti se nojaa perinteisemmän fiktion keinoihin.

Romaanin pariskunnalla ei ole nimiä, vaikka muilla hahmoilla enimmäkseen on. Mies ja nainen kohtaavat Helsingin yössä, ja suhde etenee nopeasti, vaikka molemmat ovat saaneet pettyä aiemmissa suhteissaan. Mies on menestynyt kirjailija, mediajulkkis, jonka tyyliin kuuluu myös parisuhteista avautuminen naistenlehdissä. Nainen on kulttuurialan sekatyöläinen, jonka projektit liittyvät elokuvaan ja valokuvaukseen. Parin status- ja varallisuuserot ovat suuret, vaikka rakastumisen huumassa tällaisiin asioihin ei kiinnitetä huomiota. Pian häiden jälkeen uusperheeseen syntyy iltatähti, naisen neljäs poika. Pikkulapsiarki osoittautuu yli nelikymppisille vanhemmille yllättävän raskaaksi, ja parisuhde ajautuu kriisiin jo vauva-aikana.

Ulkomaailmassa mies esiintyy henkisenä etsijänä, jolla on jooganuttura ja suitsukkeen tuoksu auransa ympärillä. Kukaan ei voisi uskoa, kuinka törkeää kieltä hän käyttää kotonaan, myös lasten kuullen. Suurimman osan kotonaoloajastaan mies sulkeutuu meditaatioharjoituksiin, mutta saattaa saada järkyttäviä raivareita heti myötätuntoa tihkuvien harjoitteiden jälkeen. Nollasta sataan kiihtyminen on miehen erikoisala, eikä raivon purkautumiseen tarvita aina mitään järkeenkäypää syytä.

Romaaniin tartuttuaan lukija saa ensi metreillä tietää, että mies on jo vainaa, ja nainen piilottelee eksänsä ruumiin kanssa mökillä Vihdissä. Onko tapahtunut henkirikos, vai onko riita eskaloitunut niin, että mies on saanut sydänkohtauksen? Mökki on kuulunut perheidyllin hauraisiin kulisseihin, ja samaa idylliä on yritetty rakentaa yhteisillä matkoilla, jonne on tullut myös molempien aikuiset lapset.

Teos rakentuu nopeasti vaihtuvien takaumien varaan, ja välillä luetaan pariskunnan keskinäisiä kirjeitä ja muuta viestittelyä vuosien varrella. Välillä käydään pariterapiassa, johon mies ei kuitenkaan usko, sillä hän uskoo vain vaimon olevan terapian tarpeessa. Alakoululainen Toivo-poika käy perheneuvolassa, jossa lastensuojelullinen huoli nousee perheen kommunikaatiosta. Eron jälkeen yhteishuoltajuudesta tulee uusi sotatanner, ja nainen joutuu jatkamaan matkustamista pelkääjän paikalla vastoin tahtoaan.

Paikoitellen Honkanen ajautuu kuvaamaan perhehelvettiä kovin terapeuttisin käsittein, eli teos näissä kohdin tuntuu vertaistuelliselta, eli kohdennetulta sellaisille lukijoille, joilla on omakohtaista kokemusta aiheesta. Toisaalta terapiapuhe on luontevaa siksi, että romaanin vaimo on opiskellut psykologiaa, ja käyttäisi luultavasti psykologisoivaa kieltä, vaikka ei eläisi arkeaan kroonistuneella kriisivyöhykkeellä.

Aika usein tällaisten parisuhdekuvausten takana on uskonnollista lahkolaisuutta tai poliittista konservatismia. Tässä tarinassa selitystä miehen alustavaan käytökseen ei etsitä uskonnosta (vaikka hän buddhalaista henkistä tietä kulkee), ja vaikka mies tuntuu profiloituvan poliittisesti enemmän oikealle kuin vasemmalle, ei hän kuitenkaan edusta patavanhoillista arvomaailmaa. Pariskunnalla on myös yhteisiä ystäviä, joita he tapaavat henkevillä illallisilla ja mökkireissuilla. Kulissien ylläpitäminen ja avioliitossa onnistuminen ovat miehelle keskeisiä tavoitteita, ja naisen on vaikea lähteä liitosta siksikin, että mies syyttää häntä kevytkenkäisestä sarjaeroamisesta.

En usko, että romaani olisi autofiktiota, mutta se vähä, mitä tiedän Honkasesta, antaa vinkkiä, että osa teemoista olisi ammennettu elävästä elämästä. Perheen arjen kuvaus on uskottavan elämänmakuista, ja tarinaan mahtuu myös hyviä hetkiä. Rankinta oli kuunnella aviomiehen jankkaavia, kirosanoja pursuavia solvauksia, joissa pääpaino oli vaimon älykkyyden arvioinnissa. Tavallaan miehen kielenkäyttö oli myös (tragi)koomista, koska se oli niin suuressa ristiriidassa hänen julkisuuskuvansa kanssa.

Parisuhdekriisin lisäksi kirjassa käsitellään terveyshuolia, kroonisten ja psykosomaattisten oireiden kanssa elämistä ja menopaussia lähenevän naisen seksuaalisuutta. Kirjan vaimon ainoa toivo kohdistuu uuden kumppanin löytämiseen, ja sellaiseen arkeen, jossa hellyys ja läheisyys olisi jälleen mahdollista.

Kuuntelin teoksen sujuvasti päivässä, ja pysyin epäkronologisessa tarinassa hyvin kärryillä. Ehkä olisin voinut lukea vähän enemmän molemman puolison luovista töistä, mutta ymmärrettävästi kirjassa on haluttu keskittyä nimenomaan suhteen dynamiikkaan. Teos on oiva muistutus siitä, etteivät korkea koulutus, henkevät harrastukset ja sivistyneisyys suojaa ketään meistä katastrofaalisilta suhteilta.

Yksi asia, jota Honkanen ansiokkaasti korostaa, on taloudellinen epätasa-arvo, joka usein mahdollistaa alistavan suhteen jatkumisen. Romaanin nainen on ollut vuosikymmenen kotiäitinä, kärsinyt masennuksesta ja muukin työhistoria on repaleista. Tässä tarinassa miehen ylivalta kiteytyy hänen vahvassa perheenelättäjän eetoksessaan, mikä tuntuu oikeuttavan määräilevän, dominoivan käytöksen. Joskus tosin olisi kiinnostavaa lukea päinvastaisesta kuviosta, jossa valtaa käyttävä, menestyvä kotityranni olisi nainen.

Pelkäsin teoksen johtavan lukijansa todella synkkiin vesiin, mutta lukukokemus kuitenkin jäi valon puolelle, vaikka pohjamudissa välillä rämmittiin. Eniten taisin saada irti teoksen henkisestä ulottuvuudesta, joka jätti minut sopivan hämmentyneeksi.

Täysillä elämistä hautausmaalla

Teos: Kai Sadinmaa: Kuolleiden kirja: eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista. (Into, 2019)

Helsingissä olen vieraillut lähinnä Hietaniemen hautausmaalla, enkä ennen tätä viikonloppua tiennyt, kuinka paljon suuria julkkiksia on Hietaniemen sijaan haudattu Malmin hautausmaalle. Muutenkin hautausmaaurheilu on minulla viime aikoina vähentynyt, kun vielä noin kymmenen vuotta sitten tapanani oli hengailla myös sellaisissa kalmistoissa, joissa ei lepää sukulaisia.

Nyt Kai Sadinmaa onnistui herättämään minussa uuden innostuksen kuoleman kulttuurihistoriaan varsinkin kukkien ja puiden tasolla. Voihan varsinkin eteläisen Suomen hautausmailla bongailla varsin eksoottisia puita, joita ei monilla kasva omilla pihamailla. Ymmärtääkseni kovia kokeneella pappi Sadinmaalla oli taannoin duunikin erityisenä hautausmaapappina, joten kirjan kirjoittaminen on sujunut jouhevasti päivätyön ohella. Hänellä voisi myös olla kykyjä kasvitieteilijänä, niin hienosti hän kuvaa mongolianvaahteroita, japaninmagnolioita, serbiankuusia ja tervaleppäkujia.

Pääpaino teoksessa on kuitenkin valittujen henkilöiden elämäntarinoissa, joiden galleria on ilahduttavan monipuolinen. Eniten tiesin etukäteen suurten iskelmätähtien, kuten Laila Kinnusen, Tapio Rautavaaran ja Olavi Virran vaiheista, mutta Sadinmaa on myös kiinnostunut menneiden aikojen kohujulkkiksista kuten Tabe Slioorista ja Monsieur Mossesta. Täysin uutta tietoa sain muun muassa vasemmistolaisista aseistakieltäytyjistä Arndt Pekurisesta ja Aarne Selinheimosta, joiden tarinoihin mahtui tragediaa muillekin jakaa.

Laila Kinnusen traaginen elämä saa teoksessa uusia tulkintoja, kun Sadinmaa käsittelee sitä sotalapsiteeman kautta. Luin äskettäin ruotsinsuomalaisen Anna Takasen hienon muistelmateoksen Sinä olet suruni, joka kertoo Takasen isän vaiheista kahden maan kansalaisena. Yllättävää kyllä, opin sotalasten lähettämisen poliittisista motiiveista enemmän Sadinmaan kertomana, mutta teosten välille syntyi hedelmällinen yhteys.

Sadinmaa tunnetaan tulenkatkuisesta, kiivaasta kirjoitustyylistään, josta itse pidän, mutta ymmärrän myös kriitikkojen näkemyksiä. Tässä teoksessa näkökulma on huomattavasti leppoisampi, ja syvällisemmän filosofinen kuin vaikka hänen kymmenen käskyn teoksessaan (taitaa olla ainoa, jonka olen häneltä aiemmin lukenut kokonaan). Voin hyvin kuvitella, että ulkoilmapainotteinen työ on tehnyt poliittisesti aktiiviselle papille hyvää niin kirjoittajana kuin henkilökohtaisessa elämässä.

Teokseen mahtuu myös nykypäivän kohtaamisia seurakuntalaisten ja seurakunnan työntekijöiden kanssa, mutta painotus teoksessa on kulttuurihistoriassa. Jäin itse asiassa kaipaamaan teoksessa sielunhoidollista aspektia, mutta ymmärrettävistä syistä tämä puoli papin työstä on niin vaitiolovelvollisuuden sitomaa, ettei noista kohtaamisista voi kirjoittaa muistelmia. Itselleni hautausmaa on aina ollut sosiaalinen paikka, jossa usein törmää myös tuttuihin ja sukulaisiin. Hautausmaapapit ovat tervetullut uusi lisä seurakuntatyössä, sillä kohtaamisen kynnys madaltuu huomattavasti, kun siirrytään kirkkoherranvirastosta raittiiseen ilmaan.

Kirja varmasti saa aivan uudet ulottuvuudet, jos sitä käy lukemassa Malmin hautausmaalla livenä. Se on kirjoitettu matkaoppaan tyyliin niin, että lukija voi seurata Sadinmaan askeleita kortteli korttelilta. Samalla se kannustaa myös hautausmaiden omaehtoiseen tutkimiseen muuallakin kuin Malmilla ja Helsingissä. Monikulttuurisuus ja uskontojen kirjo pääsee myös teoksessa hyvin esiin, ja Sadinmaa nostaa aiheellisesti framille myös tulevaisuuden haasteet hautausmaiden suunnittelussa väestön monimuotoistuessa.

Lukukokemus oli jopa meditatiivinen, ja äänikirjan toteutuksessa musiikilliset efektit elävöittävät tekstiä. Sen verran runsaasta tripistä oli kyse, että teos vaati useamman miettimistauon lukujen välillä.

Pohdin tässä teologian opintojen aloittamista avoimessa yliopistossa, ja täytyy myöntää, että Sadinmaan kaltaisten toisinajattelijoiden vuoksi kiinnostukseni ev. lut. kirkkoon ei ole kokonaan lopahtanut. Kuitenkaan hengellistä kotia ei ole vieläkään löytynyt, vaikka yritin jo kerran päätyä diakoniksi. Ehkä oma hengellisyyteni ei sitten kaipaa kotia eikä vahvaa yhteisöä, ja oma roolini voisikin olla niiden parissa, joille seurakuntaan sitoutuminen on ollut tavalla tai toisella hankalaa. Tähän porukkaan kun taitaa kuulua enemmistö jopa kirkkoon kuuluvista.

 

 

Luovuuden ja vakaumuksen ehdoilla

ErakotTeos: Milla Peltonen: Erakot. Omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita. (Into, 2020)

Elämässäni on ollut joitain käännekohtia, jolloin tarve muuttaa kauas pois sivilisaatiosta on ollut valtava. Projektia olen joskus edistänyt jopa konkreettisin askelin, mutta huono fyysinen kunto ja puutteelliset erätaidot ovat olleet hidasteita matkallani. Erakkous ei ole koskaan ollut tavoitteenani, mutta olen aina ihaillut ihmisiä, jotka pystyvät karsimaan elämästään turhia sosiaalisia kontakteja. Siksi Milla Peltosen teos Erakot puhutteli minua henkilökohtaisesti.

Kirjassaan Peltonen käy läpi suomalaisen erakkouden lähihistoriaa 1900-luvun alkupuolelta tähän päivään. 1900-luvun legendaarisiin erakkoihin kuuluivat Lapin kullanhuuhtojapioneerit, joista jotkut jäivät elämään saamelaisten maille omaksuen heidän tapojaan ja kulttuuriaan. 1960-luvulla turismin kasvaessa Lapin erakot joutuivat kohtaamaan matkalaisia, joista kaikki eivät osanneet kunnioittaa luonnon pyhyyttä, ja nämä kohtaamiset olivat joskus vihamielisiä. Meänteis-niminen kolttasaamelaisten mailla majaileva ”metsän haltija” (siviilinimeltään Reijo Savinainen) joutui 1960-luvulla jopa vankilaan, sillä häntä syytettiin turistien matkatavaroiden anastamisesta. Toisaalta monet legendaariset Lapin erakot olivat mukana filmihankkeissa, eikä heidän arkensa turistien ja elokuvantekijöiden ympärillä parveillessa ollut välttämättä niin askeettista kuin luulla voisi.

Minua kiinnostivat enemmän eteläisen Suomen erakot, jotka ovat jättäneet jälkiä paikallishistoriaan maakunnissa. Täällä Pirkanmaalla Kangasalan erämaa kutsuivat erakkosieluja puoleensa, ja Peltonen mainitsee jopa kaksi siellä vaikuttanutta hahmoa, Nestori Hanhikosken ja taidemaalari Einari Ilmonin. Erakkojen jäljillä voi kiinnostunut retkeilijä tehdä moniakin retkiä, sillä heidän asumuksistaan on tehty Metsähallituksen toimesta eräkämppiä. Päijänteen ja Saimaan alueen saaristot ovat myös olleet erakkojen suosimia kohteita, joihin liittyy hersyvää tarinankerrontaa.

Teos tarjosi minulle monia varteenotettavia retkikohteita omilla reiteilläni Pirkanmaalta kohti Keski-Suomea ja Etelä-Savoa. Kirjaa kannattaa siis lukea myös matkailumielessä, sillä Peltonen matkaili informanttiensa perässä varsin omaperäisissä maamme kolkissa.

Muun muassa Pohjois-Karjalan Valtimo mainitaan teoksessa ainakin parin nykyerakon asuinpaikkana, ja tuohon kuntaan sijoittuu myös Peltosen mainitsema Laura Gustafssonin romaani Korpisoturi (romaani, joka on jäänyt minulla harvinaisen vahvasti mieleen). Myös Hämeen, Savon ja Keski-Suomen rajamailla sijaitsevat korpikunnat Kuhmoinen, Sysmä, Joutsa ja Luhanka tuntuvat oivallisilta retkikohteilta erakkouden näkökulmasta.

Peltonen pohtii kirjassaan varsinkin erakkouden syntysyitä, eikä tähän ole olemassa selkeää kaavaa tai toimintamallia. Monilla legendaarisilla erakoilla oli taustalla traagisia elämäntapahtumia, hylkäämisiä ja muita traumatisoivia asioita, mutta osalla maailmasta vetäytyminen on johtunut muista syistä. Ideologiset tai hengelliset syyt ovat keskeisiä osalle, mutta toisilla syyt ovat henkilökohtaisempia, eivätkä kaikki ole olleet valmiita kertomaan niistä maailmalle. Luovuus ja taiteellisten vaikutteiden hakeminen villistä luonnosta ovat myös keskeisiä motivaattoreita korpeen muuttamiseen, ellei pysyvästi, niin kausiluonteisesti.

Nykypäivän erakkohahmoista minua puhuttelivat eniten kirjassa haastatellut Rami Hiltunen ja Marketta Horn. Molemmat ovat olleet ennen tätä kirjaa jonkun verran medioissa, ja Horn on julkaissut elämäntapaansa liittyvää blogia ja kirjoja. Hiltunen elää omavaraistaloudessa maanviljelijänä Ranualla, Horn on hankkinut itselleen palan ikimetsää Saarijärveltä, ja hänen elämäntapansa karsii luontevasti ympäriltä turhia ihmisiä. Ekomummon lapsenlapset viihtyvät mummolassa, mutta suhde lapsiin kiristyy silloin, kun mummo laskee näiden käyttämiä tiskiainetippoja. Jo ennen erakkouttaan Horn kasvatti lapsiaan syväekologisin periaattein, joten lapset joutuivat pissaamaan maitopurkkiin jo 1970-luvulla. Horn myös visioi vanhainkotia, jossa ei olisi vesivessaa tai muita moderneja mukavuuksia.

Hiltusen ekofilosofia ei vaikuttanut yhtä ehdottomalta kuin Hornin, mutta heitä yhdisti pitkä asuminen kasvukeskuksissa, menestynyt ura ja siitä luopuminen. Hiltunen toimi parturi-kampaajana etelän kaupunkeja kiertäen ja sairastui nelikymppisenä työuupumukseen. Jo kemikaaleille altistuminen oli merkittävä pahoinvointia lisäävä tekijä.

Peltonen lähestyi projektissaan nykypäivän erakkoja, mutta kaikki eivät suostuneet haastateltaviksi. Joitain informantteja hän haastatteli puhelimitse tai sähköpostitse, kun taas toisten kanssa hän vietti laatuaikaa näiden syrjäisissä asumuksissa. Uskonnollisen vakaumuksen vuoksi hiljaisuuteen pyrkivät olivat oma genrensä tässä tutkimuksessa, ja heidän tarinansa olivat myös kiehtovia. Jonkun verran tiesin etukäteen ortodoksisesta kilvoittelun perinteestä, mutta munkki Stefanosin omalaatuisesta hengellisestä polusta oli taas hauska lukea. Myös buddhalaista tietä kulkeneen Martti Anttilan tarina oli mukaansatempaava, ja toi kansainvälisen tuulahduksen tähän muuten Suomi-keskeiseen historiikkiin.

Kirja tuli siksikin lähelle, että olen henkilökohtaisesti tavannut sen informanteista yhden, ja toisestakin olen kuullut tarinaa hänen lähipiiristään. Suomi todella on pieni maa myös erakkojen bongaamisen näkökulmasta, mutta kuten Peltonen toteaa, myös termin ”erakko” määrittelyn suhteen pitää olla kriittinen tai vähintään joustava. Tässä teoksessa elossa olevat informantit pohtivat ansiokkaasti omaa eristäytymisen tarvettaan, kun taas entisaikoina moniin erakkohahmoihin puheyhteys oli vähäinen tai kokonaan katkennut.

Suosittelen kirjaa muillekin kuin kansatieteeseen intohimoisesti suhtautuville. Luontosuhteen pohtiminen jäi minulla nyt ensi lukemalla vähäiseksi, mutta varsinkin Marketta Hornin nostamat pointit kuluttamisesta jäivät kummittelemaan takaraivooni häiritsevinä. Luin teoksen melko hätiköidysti muiden projektien keskellä, mutta keskittyneempi lukija voi varsinkin runsaiden lähdeviitteiden kautta löytää jopa itselleen sopivia tutkimusaiheita. Varsinkin kirjassa linkitetyt elokuvan pätkät tuntuvat katsomisen arvoisilta.

Teoksella on potentiaalia nousta tämän vuoden tieto-Finlandia-ehdokkaaksi, koska se avaa tätä perisuomalaista ilmiötä niin monesta näkökulmasta.

Hovineidin odysseia länteen

Teos: Kyung-sook Shin: Hovitanssija (Into, 2019)

Suomennos: Taru Salminen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Kuulin tästä korealaisen Kyung-sook Shinin kolmannesta suomennetusta romaanista jo ennen sen julkaisua, ja olin innoissani siitä, että tämä taidokas kertoja on saanut aikaan myös historiallista fiktiota. Kaikki hänen kolme romaaniaan, jotka olen häneltä lukenut, ovat olleet teemoiltaan ja fokukseltaan ihailtavan erilaisia, ja uskon, että tuotannosta löytyy vielä uusia helmiä.

Romaani kertoo 22-vuotiaasta hovitanssija Jinistä, joka rakastuu ranskalaiseen diplomaatti Victoriin ja lähtee ensimmäisenä korealaisnaisena merten taa sydämensä ääntä kuunnellen. Jin on orpolapsi, jonka vanhempi hovineiti Soo on aikanaan adoptoinut. Ottoäiti on kuitenkin tehnyt tyttärelle selväksi, että biologinen äiti on olemassa, ja saattaa tulla lastaan hakemaan joku päivä. Jossain vaiheessa ottoäiti etenee katolisen orpokodin emännäksi, eikä kaikkia länsimaisten kanssa veljeileviä kohdella kovinkaan kauniisti.

Teos sijoittuu 1800-luvun loppuun, jolloin maassa oli lyhyt nationalistinen kausi ja jolloin maa oli vihdoin avautunut diplomaattisille suhteille pitkän eristyneen jakson jälkeen. Ranskaan Korealla liittyi paljon odotuksia, mutta alkuaikojen ranskalaiset diplomaatit olivat enemmän kiinnostuneita taide-esineiden keräilystä kuin ihmisistä. Kyung-sook Shin kertoo ranskalaisten viljelemästä orientalismista, joka oli varsinkin tylsistyneiden aatelisten muoti-ilmiö.

Jin on kuningattaren suosikki, taitavin hovitanssija, jonka kevään kuhankeittäjän tanssi ei jätä ainuttakaan katsojaa kylmäksi. Hän on oppinut ranskaa lapsena katoliselta papilta, joka on myöhemmin noussut Korean piispaksi. Toki kielitaito myös edistää nupulla olevaa romanssia, sillä rakastavaiset pystyvät kommunikoimaan ilman tulkin vaivaannuttavaa läsnäoloa. Tavallaan kuningatar myös toivoo Jinin viihtyvän lähetystössä, koska hovissa enteillään kuninkaan ihastuvan joku päivä lumoavaan tanssijattareen. Vaikka kuningatar on ruokkinut Jiniä päärynäsoseella polvenkorkuisesta saakka, ei hän silti voi olla tuntematta piilevää mustasukkaisuutta nuorta naista kohtaan.

Romaanin alkuosa on verkkaista esteettistä ilotulitusta, eikä poliittisen historian ja diplomaattisten suhteiden kertauskaan ole vaatimatonta. Aloitin kirjan kuuntelemisen äänikirjana kolme (!) kertaa, ja joka kertaa jouduin aloittamaan alusta, koska olin unohtanut aiemmat tapahtumat. Lukukokemus oli siis perusteellinen, ja olisin arvostanut lievää tapahtumien tiivistämistä ennen varsinaista matkalle lähtöä. En siksi, etteikö Korean historia olisi mielenkiintoista, mutta hovielämän arki tuntui paikoitellen vähän liiankin verkkaiselta.

Kirjassa vietetään paljon aikaa kirjojen parissa, varsinkin lähetystön kirjastossa, sillä Jin on ahkera lukija ja frankofiili. Victorin kaima suuri Victor Hugo on tärkeä hahmo pariskunnan tutustuessa toisiinsa. Uuteen maahan lähtiessä Jin on siis pumpattu täyteen tarinoita, mutta vastaavatko tarinat todellisuutta Pariisissa?

En suosittele kirjaa ensimmäiseksi teokseksi Koreasta, vaan lukijan on luultavasti helpompi aloittaa kulttuuriin tutustuminen nyky-yhteiskuntaa kuvaavista teoksista. Sellaiselle lukijalle, joka arvostaa faktoja ja laajoja historiallisia perspektiivejä, tämä romaani on aarreaitta, vaikka teokseen mahtuu myös pitkiä ”fiilistelyosuuksia” ja aistielämyksiä.

Romaanista ei todellakaan puutu mitään, vaan se on sekä yleisen historian että yksityisen draaman kaaren suhteen täydellinen helmi. Kuitenkin se vaati minua keskimääräistä enemmän kärsivällisyyttä, ja aikaa sen parissa tuhraantui ruhtinaallisesti. Kuunteleminen oli kuitenkin tässä tapauksessa palkitsevaa, koska olisin saattanut tekstiä lukiessa skipata ne kaikista verkkaisimmat osiot. Yllättävän hyvin äänikirja toimi myös vieraan kulttuurin kuvauksen suhteen – ehkä tässä teoksessa ei ollut kovin monimutkaisia nimiä tai muita hankalasti avautuvia elementtejä.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 32: ”Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.”

Ei mitään kadehdittavaa maailmalta

Mika Mäkeläinen: Kimlandia (Atena, 2019)

Otsikkoni viittaa suositun pohjoiskorealaisen tyttöbändin Moranbongin hittibiisiin, joka kiteyttää kansallisen eetoksen. Tyttöbändit ovat olleet talouskriisissä sinnittelevän valtion nerokas yritys nostattaa maan profiilia, ja niiden esitykset vetävät paikalle myös uskollisia ulkomaisia faneja.

Muutama vuosi sitten blogissani oli enemmänkin Pohjois-Korea-kirjoihin liittyviä päivityksiä, mutta onneksi sain sen pään tukkoon, koska kirjojen sävy on luonteelleni liian depressiivistä. Myöskin kirjoissa, ovatpa ne journalistien matkakirjoja tai maasta loikanneiden muistelmia, on valitettavan toisteinen sävy, puhutaanhan totalitaarisesta maasta, jossa sallitaan vain yksi virallinen totuus.

Valitsin Kimlandian maahaasteeseeni, koska ainoa pohjoiskorealainen fiktiivinen teos, jonka sain käsiini, Bandin novellikokoelma Syytös (2017), jäi minulla aikanaan kesken sen yksiulotteisen maailmankuvan vuoksi. En näe syytä palata teokseen edes itseäni haastaakseni: jos joku kirja tökkii pahasti, se ei vain ole sinua varten. Pohjois-Koreaa tuskin voi kuvailla lupaavaksi kaunokirjallisuuden vientimaaksi, kun taas Etelä-Korea on sitä nousujohteisesti.

Mika Mäkeläinen tuli tietoiseksi nuorena P-Korean olemassaolosta kuultuaan radioamatöörinä ohjelmia erikoiselta kanavalta. Uteliaisuus maata kohtaan on kasvanut vuosien varrella, ja kun hän vihdoin pääsi YLE:n Pekingin Aasian-kirjeenvaihtajaksi, hän ymmärsi tilaisuutensa koittaneen. Toimittajaviisumin saaminen Pohjois-Koreaan ei kuitenkaan ole helppoa, ja se häneltä evättiin ensimmäisellä hakukerralla. Toisella kerralla tärppäsi, ja silloin hän pääsikin komeasti seuraamaan vuoden 2016 puoluekokousta, jota ei ollut ennen tätä pidetty 36 vuoteen. Hän oli aivan kuvausetäisyydellä Marsalkasta, ja sai otettua tästä renessanssimiehestä oman kuvan kirjaansa varten.

Teos on sekoitus tieto- ja matkakirjaa, jossa jälkiä Pohjois-Koreasta etsitään myös muualta, naapurimaista ja maailmalta. En saanut kirjasta selvää, montako kertaa Mäkeläinen lopulta on käynyt maassa, ja saiko hän lopulta mediakäyttäytymisellään lopullisen bännin maahan. Olettaisin, että reissujen kokonaiskestoa voi mitata enemmän viikoissa kuin kuukausissa. En usko, että kukaan onkaan käynyt Pohjois-Koreassa harjoittamassa tutkivaa journalismia tai tekemässä antropologisia kenttätöitä. Puhutaan maasta, jossa ulkomaalainen toimittaja tai turisti saa liikkua ulkona vain hallituksen nimittämän valvojan kanssa.

Pohjois-Korea on äärinationalistinen, rotupuhtauteen vannova rasistivaltio, joka pelkää ulkomailta tulevia pöpöjä ja tuomitsee kansalaisiaan, jotka maasta loikattuaan ovat naineet väärärotuisen (yleensä kiinalaisen). Tämän ajattelun vuoksi loikkarit ennen pitkää hakeutuvat asumaan Etelä-Koreaan, jossa kuitenkin väki kuuluu samaan kansaan ja ovat astetta vähemmän epäilyttäviä kuin vaikka kiinalaiset. Kiero huumorintajuni sai minut nauramaan näille käsityksille, vaikka ne aiheuttavat myös paljon inhimillistä tuskaa.

Yhtä lailla nauroin myös Pjongjangin keskustan loistoasuntojen taloyhtiön säännöille: tyypillistä on, että jopa penthouse-tyyppisissä lukaaleissa asuvia velvoitetaan osallistumaan siivoustalkoisiin säännöllisesti, sillä Pohjois-Koreassa talon kaikesta ylläpidosta vastaavat asukkaat. Kerrostalojen halutuimmat kämpät ovat toki alimmissa kerroksissa, sillä kuka haluaisi 45. kerroksen penthousen pitkän sähkökatkoksen aikana?

Kirjassa käsitellään muun muassa valtiopropagandaa, viimeaikaisia markkinatalousmyönnytyksiä, informaatioteknologiaa, poliisivaltion toimia, loikkareiden asemaa ja ydinasepolitiikkaa. Kovin syvällisiä kohtaamisia Mäkeläinen ei ole onnistunut lyhyillä reissuillaan saamaan aikaan, mikä on ymmärrettävää jo siksi, että jokainen hänen tapaava tietää hänen olevan toimittaja. Ehkä anonyymit turistit voivat toisinaan tutustua lähemmin johonkuhun, jos kohtaamisessa ei ole pelkoa, että siitä kerrottaisiin jonkun valtakunnan lehdissä.

Pidin kirjasta, sillä se oli hyvä kooste vakavaa ja humoristista, ja runsas lähteiden määrä takasi faktojen luotettavuuden. Tosin suurin osa lähteistä on nettiartikkeleita, joiden ”suosta” on vaikea bongata oikeasti printattuja kirjoja. Pohjois-Korea-kirjallisuudessa johtotähtenä näyttävät olevan amerikkalaiset, varsinkin suurten lehtien toimittajat, jotka ovat matkoillaan onnistuneet luomaan syvemmän suhteen maahan.

Maassa asuvista tai vaikuttavista siviileistä hyviä tietolähteitä tuntuvat olevan kehitystyöntekijät, joihin suomalainen Fida on myös kuulunut. Fidan paikallinen koordinaattori kommentoikin maan tilannetta kirjassa varsin osuvasti. Luin muualta, että yhdistys on joutunut lopettamaan 20 vuotta kestäneen toimintansa maassa tänä vuonna johtuen Yhdysvaltojen talouspakotteista. Tämä on hyvin valitettavaa, koska Fidan ruoka-apu on kohdistunut syrjäisten provinssien lapsiperheisiin, joissa avun tarve on suurin. Mitä sitten tapahtuu, kuin ne vähäisetkin ulkomaalaiset luottokontaktit lähtevät?

Minulle päällimmäisenä viestinä tästä teoksesta jäi syvään juurrettu ksenofobia, mikä on täysin Kimlandian eli Kim-suvun eliitin omaksi hyväkseen fabrikoitua. Maan sisäisestä kastijärjestelmästähän kukaan ei suostu puhumaan, mutta se vaikuttaa siellä ihmisen elämänkaareen joka sen vaiheessa. Kaikki tämä ja kommunismi/sosialismi ovat aika kaukana toisistaan, ainakin ideoiden tasolla, mutta tiedämme, että käytännön toteutuksen tasolla on kommunistisissa valtioissa aina päädytty varsin omaperäisiin tulkintoihin siitä, mitä ”internationaali” tai ”solidaarisuus” tarkoittaa.

Jos olet jo lukenut muutaman Kimlandiasta paon narratiivin ja synkimmästä synkimmän vankileirikuvauksen, tämä teos tarjoaa jotain raikasta ja uutta pohdittavaa Koreoiden tulevaisuuden suhteen. Kirjassa oli sikapitkä kirjastojono ainakin täällä Tampereella, mistä päättelen, että se on suosittua kesälukemistoa monille.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 70/196: Pohjois-Korea.

Solovetsk, Vorkuta, Kolyma

Teos: Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie. Gulagin jäljillä. (Into, 2019)

Gulag-vangit olivat kuin myyriä, jotka kaivoivat sokeina maata ja elivät tuntematonta elämää sen uumenissa. Ja samoin kuin myyristä, ainoa merkki heistä ovat maan pintaan muodostuvat kummut.”

Aloitin Luiden tien lukemisen jo viime kuussa, mutta ensi kohtaamisella teilasin teoksen liian masentavaksi. Nyt, kun luin Ruta Sepetysin vankileiriaiheisen romaanin Between Shades of Gray, kaivoin tämän matkakirjan uudelleen esiin ja annoin sille uuden mahdollisuuden. Vankileiri- ja keskitysleiriturismi ei kuulu varsinaisesti bucket listilleni, vaikka muuten olen kiinnostunut äärimmäisistä kohteista. Siispä tiedän lukevani teosta paikoista, jonne en todennäköisesti koskaan päädy.

Luiden tie on teos, jossa keskitytään Gulagin muistojen nykypäivään, varsinkin fyysisiin jäännöksiin. Kirjailijat ovat tehneet matkansa vankileirien saaristossa julkisilla kulkuvälineillä, pääasiallisesti junalla, mutta myös joitain matkoja bussilla. Matkalle lähdettiin Moskovan Gulag-museosta, ja kaksikko eteni Karjalan Solovetskin kautta kohti Komin tasavaltaa ja Siperiaa. Tunnetuimmat leirien jäänteet matkalla ovat Solovetsk, Vorkuta ja Kolyma, joista kaksi jälkimmäistä olivat erittäin pahamaineisia. Välillä kaksikko kävi pienemmissä kohteissa, jotka eivät ole suuren maailman tietoisuudessa.

Tämä 400-sivuinen teos on sivumääräänsä suurempi henkinen järkäle, joka voi tulla uniin. Noin kolmasosa tekstistä on kertausta yleisestä Neuvostoliiton historiasta, varsinkin sen synkimmästä ajasta eli 1930-40-luvuista. Kirjassa oli paljon asioita, joita en tiennyt/muistanut, joten historian kertaamisen osuudet sopivat minulle. Eniten matkakuvauksissa pidin nykyajan ihmisten suhteesta vaikeaan historiaan, ja nykykulttuurin kuvauksista. Kaksikko-Villeillä oli vastassa persoonallisia ja aiheensa kauttaaltaan osaavia oppaita, joista osa teki työtään myös oman turvallisuutensa uhaten. Esimerkiksi Karjalan tasavallassa Memorial-säätiön palveluksessa oleminen on johtanut tekaistuihin syytteisiin vaikka pedofiliasta. Putinin Venäjällä Neuvostoliiton syntien esiin kaivaminen on todennäköisesti epäisänmaallista toimintaa, vaikka kyseistä valtiota ei enää ole olemassakaan. Gulag-museoita ylläpidetään, mutta ei näkyvästi eikä suurella rahalla.

Teos johdattaa lukijansa alkuperäislähteille, ja eniten minua alkoi kiinnostaa suomalaisten leiriltä selvinneiden muistelmat, kuten esimerkiksi Aino Kuusisen, Otto-Willen vaimon, joka eli leireillä 17 vuotta ilman, että mies olisi tehnyt elettäkään tämän vapauttamiseksi. Myös Tauno Flinkmanin tarina on erikoinen, sillä hän onnistui karkaamaan leireiltä neljä kertaa karkotuksensa aikana, mutta ei kuitenkaan päässyt loikkaamaan takaisin Suomeen.

Venäjän pohjoisten erämaakaupunkien identiteetti on muokkautunut pitkälti Gulagin ympärille, ja niiden nykyiset asukkaat ovat joko vankien tai vartijoiden jälkeläisiä. Kaupunkien monikulttuurisuus on silmiinpistävää, ja suomensukuisten kansojen jälkeläisten lisäksi asukkaissa on paljon ukrainalaista ja keskiaasialaista alkuperää. Liettualaiset ja latvialaiset ovat olleet ahkerimpia muistelijoita, eli heidän toimestaan näihin kaupunkeihin on pystytetty eniten muistomerkkejä ja hautausmaita. Balttikansojen erilaisuutta teoksessa myös korostettiin: jopa verrattuna inkeriläisiin tai Suomesta loikanneisiin kommunisteihin Baltian vangeilla oli enemmän tietoa ympäröivästä maailmasta ja tämän vuoksi enemmän vastarintahenkeä. Ehkä juuri siksi heitä myös pidettiin pahimpina pettureina, sillä heillä ei poliittisen uudelleenkoulutuksen jälkeenkään ollut varmuutta siitä, että Neuvostoliitossa olisi saavutettu ihmiskunnan korkein teknologinen ja taloudellinen edistys.

Kirjassa istutaan myös tämän päivän kuppiloissa, juhlitaan voitonpäivää ja kuunnellaan ihmisten arkisia murheita. Monet kirjan tämän päivän muistelijoista ovat Gulag-vankien lapsia tai lapsenlapsia, keski-ikäisiä hekin. Jos olet siis pitänyt Ville Haapasalon Venäjä-ohjelmista, pidät varmasti tästäkin kirjasta sillä erotuksella, että tässä aihepiiri on luonteeltaan hyytävää. Näkee, että kirjoittajien on ollut pakko löytää siihen keventäviä tulokulmia, sillä nälän, kulkutautien ja kidutuksen kertaaminen ei tuo aiheeseen mitään uutta.

Teos johtaa minut maahaasteeni seuraavalle rastille, Valko-Venäjälle, johon valitsin Svetlana Aleksievitshin sota-aiheisen teoksen Sodalla ei ole naisen kasvoja. Tässä siis viitataan Aleksievitshin toiseen teokseen, Neuvostoihmisen loppu, jossa myös käsitellään Gulagin henkistä perimää. Näitä molempia teoksia olen tankannut hitaasti, ja koen, että ne olivat vaivan arvoisia, vaikka molemmat raskassoutuisia.

Tallinnalainen runsaudensarvi

Teos: Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru. (Into, 2019)

Suomennos: Jouko Vanhanen

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Alan jo sekoilla tässä maahaasteessani, eli olen kuukauden päivät odottanut virolaista teosta kirjaston jonossa muistamatta, että luin kyllä Tuglasin klassikkoteoksen jo alkuvuodesta tähän kohtaan. Indrek Harglan (s. 1970)historialliset dekkarit ovat toki kiinnostaneet minua muutenkin, joten en valinnut teosta apteekkari Melchiorista vain haastetta varten. Ehkä ongelmallista on, että aloitin nyt sarjan lukemisen sen kuudennesta osasta, mutta se oli ainoa, joka oli saatavilla kirjaston e-kirjana.

Sarja on ilmeisen suosittu, koska kaikki sen osat on suomennettu. Tässä kuudennessa osassa apteekkari Melchior on jäänyt leskeksi ja hänen ainoa tyttärensä on vetäytynyt Piritan luostarin hiljaisuuteen aikomuksenaan alkaa Jeesuksen morsiameksi. Tallinnaa on kurittanut suuri tulipalo vuonna 1433, ja kaupunki on toipumassa tuhoista kesää kohti. Kesän kynnyksellä apteekkari saa myös avukseen kyvykkään nuoren apupojan Ludolfin, joka on juuri palannut opinnoistaan Turun katedraalikoulusta. Ludolf on jopa liian fiksu jäädäkseen apteekkarin oppiin, mutta paikka on sopiva mahdollisia jatko-opintoja odotellessa.

Toinen narratiivi liittyy Melchiorin samannimiseen poikaan, joka on oppimassa ammattiinsa Lyypekissä ja kosiskelee kaunista Luciaa, joka on lähetetty luostariin oppimaan aatelisnaisen hyveitä ennen avioliittoa. Lucialla tosin on ranskalainen kilpakosija, jolla on enemmän tarjottavaa materiaalisesti. Pojan isä ei tiedä, että tämä on harhapoluillaan eksynyt salamurhaajien kiltaan ja on jo suorittanut ensimmäisen toimituksensa. Gotlannin pirusta huhutaan niin Lyypekissä kuin Tallinnassa, ja hahmon varjo piinaa niin isää kuin poikaa.

Tämä on runsain dekkari, jonka olen koskaan lukenut, ja vaikka teoksen kuunteleminen oli nautinnollista, jäin miettimään kerronnan taloutta. Minulle teos avautui paremmin historiallisena romaanina kuin dekkarina, sillä teoksen jännitys oli paikoitellen hautautumassa sanallisen ilotulituksen, runsaan dialogin ja arkisen kaupunkikuvauksen alle.

Hargla käy kirjaimellisesti läpi koko katolisen pyhimyskalenterin kuvatessaan vuodenkiertoa, ja sivuhenkilöiden määrä on myös valtava. Hänen luomassaan maailmassa ei ole aukkoja, vaan se on holistinen, vielä täydempänä yksityiskohtia kuin Richard Scarryn lastenkirjat. Kirjassa ei pelkästään kuvata apteekkarin työtä pilkuntarkasti, vaan myös kauppiaiden, käsityöläisten ja nunnaluostarin noviisien. Lukija ei varmasti pety sisällön määrän suhteen, mutta tähän maailmaan voi myös nääntyä.

Harglan teoksia on verrattu mm. Umberto Econ teoksiin, ja niiden kanssa olen aina kamppaillut saamatta ainuttakaan loppuun. Eco ei tosin tee yhtä huolellista työtä kontekstien kuvauksessa kuin Hargla, mutta hänen teostensa vahva symboliikka on minulle, hätäiselle lukijalle liikaa. Toisaalta olen pitänyt Orhan Pamukin ja Salman Rushdien vastaavista historiallisista romaaneista, joissa myös seilataan maailman meriä. Harglan teksti on parhaimmillaan yhtä tiheää kuin näiden maailmankirjallisuuden klassikkojen.

Lukisin kyllä mielelläni sarjan aiempia osia Tallinnassa paikan päällä, sillä nämä suorastaan vaativat ”elävää kirjaa” eli hansakaupunkimaisemaa kontekstikseen. Varsinkin Piritan kaupunginosa alkoi kiinnostaa kovasti, sillä luostarielämän kuvaus oli loisteliasta ja Agata-tyttären hahmo inspiroi minua eniten.

Tässä blogissa olen arvioinut varsinkin suomalaisia keskiaikaan sijoittuvia teoksia, ja täytyy sanoa, että historiallisena kuvauksena Harglan maailma tuli lähemmäksi ihoa kuin vastaavat suomalaiset. Psykologista silmää Harglalta ei puutu, ja dialogin runsaus tekee hahmoista uskottavia. Teokset taatusti inspiroivat esimerkiksi keskiaikaharrastelijoita, mutta olen enemmän kiinnostunut siitä, kuinka dekkareiden suurkuluttajat suhtautuvat tähän sarjaan mm. juonen rakentamisen näkökulmasta.

Toisaalta on mahtavaa, että dekkarigenreen mahtuu suurta variaatiota, ja että 1400-luvun rikoksiakin voi lähestyä tämän varsin modernin genren näkökulmasta. Tämä on taatusti kaukaisimpaan aikaan sijoittuva lukemani dekkari, ja olen iloinen, että jaksoin urakoida sen loppuun.