Pala Irlantia kaikkialla

IMG_1900Kierrätyskorin aarteita, osa 4. Joskus tämän vuosikymmenen alussa löysin niinikään kierrätyksestä amerikkalaisen Anita Shreven (1946-2018) historiallisen romaanin Merilasia. Joku kirjan tunnelmassa teki minuun vaikutuksen, ja päädyin tilaamaan lisää Shreven teoksia Amazonista. Kyseessä on vakavasti otettava viihdekirjailija, jonka lukijoista varmasti valtaosa on naisia, mutta jonka teemat eivät ole erityisen naiskeskeisiä. Suurin osa hänen teoksistaan sijoittuu Amerikan itärannikon pieniin kyliin ja kaupunkeihin, meren läheisyyteen. Pidän siis hänestä meriteemaisena kirjailijana. Hän menehtyi alkuvuodesta syöpään pitkän sairastelun jälkeen.

Kirja The Pilot’s Wife/ Lento tuntemattomaan (WSOY, 1999, suom. Anu Niroma) on yksi Shreven tunnetuimmista, joka nousi maailman kuuluisuuteen oltuaan Oprah Winfreyn kirjakerhossa ja josta on tehty tv-elokuva. Se sijoittuu 1990-luvun Amerikkaan, Lontooseen ja Irlantiin, ja siinä selvitetään suurta lento-onnettomuutta, joka tapahtuu Donegalin rannikolla.

Olen juuri kirjoittanut jostain, joka tapahtuu parinkymmenen kilometrin päässä Shreven Irlannin maisemista, joten kirja kolahti, vaikka se on kovin melodramaattinen. Itse lento-onnettomuusteema ei suuresti liikuttanut minua, eikä myöskään epäillyt kytkökset IRA:han, mutta olihan tässä ihan tarpeeksi myös yksityiselämän vääntöä.

Kirjassa siis Kathryn, kolmekymppinen opettaja, menettää lentäjämiehensä Jackin, jonka kanssa hän on ollut naimisissa melkein teini-ikäisestä saakka. Jack on Kathrynia 15 vuotta vanhempi, ja taustaltaan kovin juureton. Myös Kathrynin taustassa on paljon synkkää, ja pariskunta tuntuu elävän hyvin eristynyttä elämää remontoidussa nunnaluostarissaan jossain Bostonin lähistöllä, Atlantin rannalla. Kathryn on tottunut elämään puolet ajastaan kahdestaan tyttärensä Mattien kanssa. Perheen isän lentäjän työ sanelee paljon heidän arkeaan, mutta tuo myös taloudellista turvaa.

Shreve osaa tarinankerronnan paremmin kuin kulttuurisen taustoituksen. Tarinana romaani on vetävä, mutta koin, että Irlanti-osuus jäi varsinkin Jackin itsensä kohdalta liian ohueksi, jopa epäuskottavaksi. Loppukappaleissa IRA-asiaa kyllä selitetään, mutta aika päälleliimaavan selittävällä tavalla, ja sillä tasolla, mikä on sopivaa juuri Oprah’n kirjakerhon lukijoille. Jäi jopa harmittamaan, että poliittisen trillerin mahdollisuus ohitetaan tässä keskittymällä enimmäkseen Kathrynin ja Jackin sovinnaiseen avioliittoon.

Kirjassa vieraillaan onnettomuuspaikalla Donegalin kreivikunnan Malin Headissa, joten jaksoin lukea kirjan loppuun sen maisemien vuoksi. Kaipaillut olen kovasti juuri tuonne saaren pohjoisosiin, ja olen myös kuikuillut lauttayhteyksiä Irlannin ja Skotlannin välistöllä. Teemani tänä syksynä taitaakin olla löytää palasia Irlannista vähän kaikkialta, ja katsoa, mitä siitä palapelistä muodostuu.

Tämä oli lohtukirja, mutta ei vielä kovin voimallinen sellainen. Ehkä tämä oli kuitenkin vaikuttavampi kuin ranskalaisen Agnes Martin-Lugandin kuvaus länsi-irlantilaisen Mulrannyn kylän arjesta. Molemmissa kirjoissa oli nuori leski menossa tekemään surutyötä Irlantiin, mutta Shreven romaanissa ei käyty läpi aivan yhtä montaa pinttynyttä kliseetä kuin Martin-Lugandin.

 

Mainokset

Vittumaisten keijujen parantava voima

onnellisetKuluneena kesänä olen vieraillut mielessäni nuoruuteni Irlannissa voimallisesti. Olen kirjoittanut matkakirjaa, jossa Irlannin osuus saattaa olla merkittävin. Olen vieraillut kelttiläisillä keijukaiskentillä, mutta myös Dublinin pahimmilla asuinalueilla, kuten Ballymunissa ja Darndalessa. Kirjoittaminen on avannut uusia ikkunoita ymmärrykseeni maan historiasta: kun nuorempana olin enimmäkseen kiinnostunut poliittisesta historiasta, nyt oleen lueskellut sosiaalihistoriaa ja oppinut paljon varsinkin Dublinin slummien rakentamisen (epä)logiikasta.

Rankkaa kamaa, mutta käydessäni läpi muistiinpanojani naureskelen hirtehisesti. Kaikki, mistä luen, olen jokseenkin nähnyt sieluni silmin. Dublin oli 1990-luvun alkupuolella todella köyhä ja rosoinen kaupunki, ja se hurmasi minut täysin arvaamattomuudellaan. Oli erikoista asua pääkaupungissa, jossa milloin tahansa nurkan takaa sinut saattoi yllättää villi poni.

Tähän väliin tuli teos, joka minun oli pakko lukea, sillä sen markkinoinnin välittämät ihanuuskertoimet lilluivat jossain 11+: ssa. Ranskalaisen Agnes Martin Lugandin teoksen alkuasetelmasta löytyy suunnilleen kaikki ne elementit, joista olen haaveillut ja joita olen myös kokenut: Pariisi, rakkaustarina, Irlannin peräkylät ja kirjakahvila. Oman elämäni kirjakahvila tosin oli Irlannissa ja iso rakkaustarina sijoittui Pariisiin, mutta kirjan palikat miellyttävät minua silti suunnattomasti.

Teoksen nimi on Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia (Bazar, 2018, suom. Kirsi Tanner). Nimikin tuntuu niin täydelliseltä, että oksat pois. Kirjan taustasta tiedämme, että Lugand yritti pitkään saada teosta julkaistua, kyllästyi bumerangeihin, ja julkaisi sen netissä omakustanteena. Kirja sai ranskalaisten kirjabloggareiden parissa niin suuren suosion, että se lopulta löysi tiensä kaupalliseen kustantamoon. Ja koska itse olen wannabe-kirjailija, jolla myös on Irlantiin liittyvä pakkomielle, en ole kuullut yhtä kannustavaa tarinaa.

Kirjassa pariisilainen leskeksi jäänyt kolmikymppinen Diane lähtee suremaan kohtaloaan Mulrannyn tuppukylään, jonka hän on valinnut kartalta sokkoarvonnalla. Dianen suru on musertavaa, koska aviomies Colinin lisäksi auto-onnettomuudessa kuoli viisivuotias Clara-tytär. Colin on rakastanut Irlantia sydämestään, mutta ei ole saanut vaimoaan mukaan tumman oluen arvostusmatkoille elinaikanaan. Juuri siksi Diane päättää leskeksi jäätyään matkustaa Irlantiin, joka tuntuu sopivalta elävien haudalta.

Odotukseni teoksen suhteen olivat valtavat, ja Pariisin lupaavan alkuasetelman jälkeen sain pettyä monta kertaa. Viihdyin hyvin Dianen parhaan ystävän Felixin elämismaailmassa, sillä hän jatkoi kirjakahvilan pitämistä Dianen syöksyttyä murheiden laaksoon. Sen sijaan kaikki se, mikä kirjassa tapahtuu Irlannissa, tuntuu lähinnä selitykseltä aiemmin tapahtuneelle. Kirjan rakkaustarina ei ole kummoinen. Arrogantti valokuvaaja-Edward on karikatyyri irlantilaisesta umpimielisestä miehestä, ja sen päälle on liimattu ilmiselvää viktoriaanista romantiikkaa.

Irlannin suhteen teos jää helppojen turistikliseiden varaan – niin helppojen, etten voi kuvitella tämän nousevan suureksi hitiksi Irlannin kirjanarkkinoilla. Mainitaan Guinness, katolinen kirkko, kahvin ja viinin heikko laatu, naispuolisen populaation puheliaisuus ja Aransaaret, mutta jopa Irlannissa käymätön lukija voi kuvitella rikkaamman todellisuuden näiden kliseiden ulkopuolella. Diane siis käy Irlannissa kylässä, ja löytää tilapäisen laastarisuhteen, mutta jäin odottamaan paljon lisää niin romanssilta kuin Irlanti-kuvaukselta.

Sen sijaan Pariisin kirjakahvilan arkeen ihastuin ja uppoduin, vaikka sitä kuvattiin vain muutaman sivun verran. Kirjalle on tulossa jatkoa ensi vuonna, ja ilmeisesti se sijoittuu enemmän Ranskaan kuin Irlantiin. Pidin kirjassa Lugandin kirjoitustyylistä ja tarinan laajemmasta kaaresta, joten saatan antaa Dianen seikkailuille uuden mahdollisuuden kakkososan muodossa.

Teosta suosittelen nuorille aikuisille, varsinkin niille, joilla on edelleen virtaa bilettää, ketjupolttajille, pubientusiasteille, ja kaikille heteronaisille, joilla on parhaana ystävänä homostailisti. Tämä ei ollut juuri minun kirjani, mutta chicklit-teollisuuden sisällä löysin siitä monia positiivisia elementtejä, kuten juuri tuon bilettämisen ja tietynlaisen anarkistisen elämänasenteen.

Kirjoitusinspiraatiota valokuvista

mccall smithOlen viimeiset viikot seilaillut muistojeni Irlannissa, ja yrittänyt saada aikaan tolkullista tekstiä paikoista, joita ei enää ole olemassa. Dublinin kaupunki on käynyt läpi suuren muutoksen sitten 1990-luvun alun, eikä kaupunki enää hurmaa rosoisella rähjäromantiikallaan samalla tavalla kuin ennen.

Tähän saumaan tuli hauska löytö kierrätyskorista, Alexander McCall Smithin novellikokoelma Chance Developments (Polygon, 2015), joka on kirjoitettu vanhojen valokuvien inspiroimana. Valokuvien tuntemattomista ihmisistä, tietty.

McCall Smith tunnetaan parhaiten Botswanaan sijoittuvista Mma Ramotswe-dekkareistaan, joita luin useamman alkupäästä, mutta joiden lempeän hidastempoiseen tunnelmaan lopulta kyllästyin. Tiesin kyllä, että hän on myös kirjoittanut Skotlantiin sijoittuvia teoksia, mutta en ole niitä saanut käsiini.

Chance Developments upposi minuun kuin häkä, vaikka sen novellit ovatkin kepeitä ja viihteellisiä. Ne ovat rakkaustarinoita menneiltä vuosikymmeniltä, tuorein 1960-luvulta ja suurin osa ajalta ennen toista maailmansotaa. Kirjassa liikutaan Skotlannissa, Irlannissa, Kanadassa, Uudessa-Seelannissa ja Italiassa. Rakkaustarinoina ne eivät ole tyypillisimpiä, vaan niihin mahtuu menetyksiä, elämätöntä elämää ja myöhäisherännäisyyttä. Tarinoita inspiroivat kuvat ovat jo luku sinänsä – niitä katselemalla voi lukija kuvitella myös rinnakkaisen tarinan, aivan omanlaisensa.

Tätä valokuvaharjoitustahan suositellaan monissa luovan kirjoittamisen oppaissa, ja minusta tulevan kirjailijan kuuluukin käydä kirppareilla ja antikvariaateissa etsimässä aarteita. Olennaista ei todellakaan ole selvittää, kuka kuvissa on oikeasti, vaan luottaa intuitioon niiden tunnelmista.

Tämä on pieni, ovela ja ”sydäntä lämmittävä” kirja (anteeksi viimeisestä määreestä), jossa ihmisten kohtaloa ohjaa sattuma (tosin joskus suunniteltu sellainen). Enkelit, amorit ja muut henkiolennot voivatkin olla normityyppejä keskellämme, ja joskus elämän poluille on aseteltava nastoja, jotta toivottavaan lopputulokseen päästäisiin.

McCall Smith tuntuu tuntevan varsinkin Britannian entisten alusmaiden historian kuin omat taskunsa. Monilla kirjan tyypeillä on kytköksiä varsinkin Intiaan, ja varsinkin sota-aikoina imperiumin eri kansallisuudet kohtaavat. Protestanteilla ja katolisilla on meheviä ennakkoluuloja toisistaan myös Skotlannissa, kun taas Irlanti on edelleen varsinainen murheen kryyni sen heikon koulutustason suhteen 1900-luvun alussa.

Kirjan hauskin tarina sijoittuu Kanadaan, jossa Eddie Beaulieun vanhemmat ovat kyllästyneet vähätöiseen aikamiespoikaansa, jonka pakkomielteenä on salatiede nimeltä pelmanismi. Eddien pakkomielle ei lupaa myöskään suuria naismarkkinoilla, koska mies ei kykene olemaan puhumatta oudosta harrastuksestaan edes työhaastatteluissa. Eddien isä lahjoo sirkuksen omistajan ottamaan pojan töihin, koska poika ei tunnu kykenevältä työskentelemään muun kuin silmänkääntötemppujen maailmassa. Tarina muistutti minua Angela Carterin sirkusaiheisista romaaneista, ja siinä oli loistava tunnelma.

Irlanti-tarina oli myös hurmaava, siinä eletään ensimmäisen maailmansodan aikaa, ja se vie länsi-irlantilaiseen kyläkouluun, jonka pitämisen nuori Ronald O’Carroll on perinyt isältään. Ronaldia kiinnostavat aivan muut työt kuin kansankynttilän homma, mutta on luvannut pitää koulua vuoden isänsä eläköitymisen jälkeen. Se on suvun velvollisuus, sillä muuten kylän jukurapäät joutuisivat kunnolla heitteille. Kylän iso isäntä  Thomas Farrell on rikastunut rakentamalla Dubliniin slummeja, ja on vetäytynyt maalle viettämään kissanpäiviä. Onneksi Farrellilla on tytär, joka tuo edes ripauksen toivoa uneliaan kylän elämään.

Olin juuri edellisenä iltana viettänyt aikaa googlaillessa Dublinin pahimpien asuinalueiden historiasta, ja tuo tarina tuntui melkein ”tilatulta”.

Muuten kirjaan mahtuu muun muassa luostarielämää, sisäoppilaitosta, teiniraskautta, ja kohtalokkaita kohtaamisia imperiumin eri tukikohdissa toisen maailmansodan aikana. Maantieteellisesti minua kiinnostivat juuri nyt nämä Irlannin ja Skotlannin syrjäseudut, ja vähiten nuo sota-ajan liikkuvat tarinat.

En tiedä, tulenko muistamaan paljoa lukemastani viikon tai kuukauden päästä, mutta tämä pieni kirja sattui nyt oikeaan saumaan, ja osoitti minulle, että kiinnostavia historiallisia kertomuksia voi saada aikaan aika vähäisin eväin. Näissä ei ainakaan ollut yhtään luennoimisen tai opettavaisuuden jälkimakua, vaan McCallilla on taito keskittyä olennaiseen.

Pidin näistä tarinoista enemmän kuin Mma Ramotswe-dekkareista, joissa eniten on rasittanut päähenkilön saumaton hyvyys. Näissä oli jo enemmän särmää, ja tämän lukukokemuksen jälkeen saatan lukea hänen toisenkin Skotlantiin sijoittuvan teoksen.

 

No time like Cathy Kelly time

20180720_054740Solahdin fiksummasta parisuhdefiktiosta suoraan hömpän hetteikköön, ja kaivoin lukemattomien kirjojeni arkistosta ensimmäisen Cathy Kelly-teokseni, Lessons in Heartbreak (HarperCollins, 2008). Jo kirjan takakannessa on kohderyhmää ohjaava slogan: ”Every woman needs her Cathy Kelly time”. Myös romaanin etukannessa ja takalehdillä kannustetaan nauttimaan teos ilmeisesti pakettiin kuuluneen Galaxy-suklaalevyn kanssa. Kirjoja ja suklaata en yhdistettynä nautintona vastusta, mutta syy, miksi en ole koskaan aiemmin langennut Kellyyn, on teosten markkinoinnin yksiulotteisuus. On noloa, että mitään kaunokirjallista teosta markkinoidaan oletusarvoisesti vain toiselle sukupuolelle. Naisille, kunnon naisille? Onko lukijan oletettua sukupuolta alleviivattava? Eikö se jollain tapaa rajaa kirjan arvoa?

Irlantilaisista bestseller-naisviihdekirjailijoista minulle tuttuja ovat Maeve Binchy ja Marian Keyes; Cecelia Ahernia ja Cathy Kellyä en ainakaan muista lukeneeni. Keyesin ja Binchyn tuotannoissa olen lähinnä arvostanut sitä, että ne eivät ole olleet yltiöromanttisia ja että niissä kuitenkin korostuu tavallinen irlantilainen arkielämä. Cathy Kellyn teokset ovat jo kansikuvista ja nimistä saakka tuntuneet kliseisemmiltä, niin suomeksi kuin englanniksi.

Lessons in Heartbreak oli kuitenkin vetävämpi teos kuin mitä oletin. Kirjan nimi on kammottava, se ainakin minun korvissani viittaa moraaliseen opetukseen, kun on menty rakastumaan väärään henkilöön. Kirja ei kuitenkaan ollut läheskään niin konservatiivinen ja perinteisiä perhearvoja puolustava kuin mitä siltä odotin. Eikä edes sisällöltään toivottoman kaupallinen. Kirjassa oli kunnon juoni ja (voih ja huoh) ”sydäntä lämmittäviä” naishahmoja kolmesta eri sukupolvesta. Ja parasta oli se, etteivät kaikki olleet sukua keskenään. Osa naisista oli lapsettomia, eikä kellään ollut valtavaa katolista perhettä ympärillään. Kaikki naiset olivat tietoisia homoista, lesboista ja feminismistä. Maailma oli käynyt kylässä Tamarinissä, joka fiktionaalisena merenrantakylänä tuntui kutsuvalta. Kirjassa ei ollut kliseistä tuppukyläromantiikkaa, eli kännisiä peräkammarin poikia ja traktorilla kylän keskustaan bilettämään tulevia teinejä.

Olen lukenut huomattavasti tunkkaisempaa ja konservatiivisempaa kuraa suomalaisen chicklitin kentiltä, mutta säästän nyt nimien mainitsemisen. Suomalainen maalaisromantiikka on usein absoluuttisen heteronormatiivista, ja urbaanimpi chicklit keskittyy usein täysin kulutuskeskeiseen elämäntapaan. Tämä lukemani Kellyn teos taas keskittyi puhtaasti ihmissuhteisiin, ja ehkä vielä enemmän naisten välisiin ystävyyksiin kuin romansseihin miesten kanssa. Siinä oli myös varsin hurmaava historiallinen sivujuoni, joka liittyi paikalliseen herraskartanoon 1930-luvulla ja Lontoon sotasairaalaan 1940-luvulla.

Kirjassa mallimamma Izzy palaa New Yorkista kotikyläänsä hyvästelemään kuolevaa isoäitiään Lilyä. Australialainen Jody on muuttanut kylään paikallisen miehen perässä, ja keskittää energiansa paikallishistorian tutkimiseen. Lily olisi ollut hänen paras informanttinsa, mutta hän makaa sairaalassa koomassa, eikä voi kertoa salaisuuksiaan. Izzyn täti ja Lilyn miniä Anneliese on toipumassa shokkierosta, kun hänen aviomiehensä on vaihtanut hänet hänen parhaaseen ystäväänsä. Lopulta kaikkien huomio keskittyy Lilyyn ja hänen elämänsä suureen salaisuuteen, tarinoihin, jotka uhkaavat jäädä kertomattomiksi.

Kelly kirjoittaa helppoa englantia, ja siksi maisemat ovat aina ”breathtakingly beautiful”. Sanasto teoksessa on suppeaa ja arkista, mutta toisaalta ehkä juuri kielen helppous on tehnyt hänestä kansainvälisen bestsellerin. Juonen punojana ja henkilöhahmojen rakentajana hän on chicklit-genren rajat huomioon ottaen kekseliäs ja monipuolinen. Kirjan tunnelmista tuli hieman mieleen äskettäin lukemani ruotsalaisteos, Sofia Lundbergin Punainen osoitekirja, jossa myös isoäiti ja lapsenlapsi kommunikoivat keskenään Atlantin yli.

Hauskaa kirjassa oli se, että siinä matkustetaan Irlannin, Lontoon ja New Yorkin lisäksi myös muuanne, kuten Uuteen Meksikoon mallitoimiston suuriin kuvauksiin. Yllättävää kyllä, pidin Izzyn työelämän kuvauksesta ja newyorkilaisesta menosta tässä kirjassa paljonkin, kun teos ei kokonaan keskittynyt muotiin ja pintaan. Izzyn huoli nuorten, anorektisten ja huumeita käyttävien mallien jaksamisesta tuntui aidolta, ja amerikkalaisia kauneusihanteita kritisoitiin rankalla kädellä.

Positiivinen luentani saattaa osittain johtua helteen pehmentämistä aivoistani, mutta uskaltaisin tämän ensi kosketuksen jälkeen jopa lukea toisen Kellyn teoksen. Annoin kirjalle Goodreadsissa vain kaksi tähteä, mutta oikea arvioni killuu kahden ja kolmen välillä. Kaksi tähteä teos saa kielellisistä syistä, kun taas sisällön suhteen olisin voinut lämmetä jopa yli kolmeen tähteen.

Viihdekirjoissa ahdistavinta on seurata tuotteliaita kirjailijoita, jotka vetävät samalla sapluunalla vuosikymmenestä toiseen, eivätkä tunnu koskaan kehittyvän. Kehityksellä tarkoitan kielellistä ja tyylillistä uudistumista, teemojen vaihtelua, ehkä myös kykyä vaihtaa näkökulmaa kulttuurista ja ajanjaksosta toiseen. Tästä näkökulmasta kukaan edellämainituista irlantilaisista kirjailijoista ei ole ollut toivoton, mutta latteaa kieltä suren aina. Kun nyt kuitenkin puhutaan maasta, joka on synnyttänyt James Joycen, ja jonka muun kaunokirjallisen tuotannon taso on varsin korkea.

Ikuisuusprojektina Maeve Binchy

34295Sängyssäni pesi ameebana noin puolen vuoden ajan kirja, jonka lukeminen ei tuntunut edistyvän ilveelläkään. Maeve Binchy on ”sydäntä lämmittävä” kertoja, jonka kirjoja olen lukenut muutaman, vaikka en tunnustaudu faniksi. Edellinen lukemani Binchyn kirja oli positiivinen yllätys, kun taas tämä nyt työn alla ollut Whitethorn Woods (Anchor, 2006) on tuntunut tervanjuonnilta. Kirja on myös suomennettu nimellä Valkoisten kukkien lehto. 

Tällä reissulla olen lukenut teosta nyt varmasti viidessä maassa. Teos kertoo pienestä Rossmoren kaupungista Irlannissa, ja ihmeitä tekevästä Pyhän Annin lähteestä, jonne ihmiset tekevät pyhiinvaellusmatkoja pitkästäkin matkasta. Paikallista pappia isä Briania koko touhu tympii, vaikka hän joutuu työnsä puolesta pitämään menoja paikan päällä. Muutenkaan isä Brianin uskollisuus katoliselle kirkolle on hapristumassa, vaikka hän edelleen sinnittelee hommissaan. Briania sitoo kotipuoleen muistisairas äiti, joka joutuu siirtymään protestanttien pitämään hoitokotiin. Isä Briania ei paikan etiikka huolestuta, mutta seurakuntalaisilla on sanomista tästä erikoisesta valinnasta.

Kirjassa on järkyttävän suuri kavalkadi ihmisiä, joiden kohtalot toki sivuavat toisiaan, mutta romaanitaiteen näkökulmasta osa heistä jää liian ohuiksi karakteereiksi. Olin repiä hiuksia päästäni, kun luin kiltistä koti-isä-Neddystä, joka ei paikallisten mielestä ollut ”sharpest knife in the drawer”. Ok, metaforana tämä toimisi kerran, mutta Neddystä kertovassa kappaleessa tätä kliseistä sanontaa toistettiin uupumukseen saakka.

Teoksen draama keskittyy Pyhän Annin lähteen ympärille suunniteltuun tiehankkeeseen, joka tuhoaisi paikan mystisen hengen. Lähes kaikilla henkilöillä on joku suhde lähteeseen, ja rukouspyyntö tulevaisuutensa suhteen. Uskonnollisuuden käsittely on teoksessa monisyistä ja kiinnostavaa. Binchy onnistuu tässä säilyttämään oman ”objektiivisuutensa”, eli aiheen käsittely ei ainakaan tunnu liian tunteelliselta tai pro-katoliselta.

Kirjassa on paljon maahanmuuttajahahmoja, ja myös irlantilaisilla hahmoilla on kokemusta maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta. Eniten pidin tarinasta Malkasta ja Rivkasta, ystävistä, jotka olivat tavanneet nuorina Israelin kibbutzilla. Malkan oikea nimi oli Maureen, mutta New Yorkin juutalaisperheessä hän oli joutunut esittämään Malkaa ollessaan kylässä Rivkan luona. Valheellinen etninen identiteetti ja sen paljastuminen oli aika ovela juonenkäänne, mutta olisin mieluummin lukenut tästä ihan kokonaisen teoksen kuin lyhyen tarinan.

Binchy on liikkunut tarinankertojana perinteisestä romaanista kohti muotoa, joka lähenee novellikokoelmaa. Parhaimmillaan hänen tarinansa lähenevät jopa sellaisten mestareiden kuin Alice Munron tyyliä, mutta osan tarinoista arkisuus latistaa kokonaisuutta. Arvostan Binchyä siksi, että hän onnistuu rakentamaan viihdekirjan suht epäkaupallisten teemojen ympärille. Hänen kirjansa ovat myös vahvasti yhteiskunnallisia. Mutta ehkä tämä tuottelias kirjailija myös poti jonkunasteista vauhtisokeutta. Kaikki häneltä lukemani uudemmat teokset ovat käsitelleet lähes identtisiä teemoja, vain siirrettynä eri paikkakunnille, eri puolelle Irlantia.

Jätän nämä kierrätyshyllyjen aarteeni nyt ilolla Vilnan hotellin hyllyyn, ja iloitsen siitä, että myös mainstream-majapaikoissa kirjankierrätyksen sanoma on levinnyt. Jännä on myös katsoa, kuinka suomenkieliset kirjat leviävät maailmalla. Tässä hotellissa näyttää käyvän eniten pohjoismaisia ja venäläisiä turisteja, ja tulen ottamaan täältä loppumatkan lukemistoksi jonkun ruotsinkielisen teoksen.

Ensitreffit alttarin jälkeen

MageePieni ajatuskoe: jos natsit olisivat voittaneet toisen maailmansodan, voisi hyvin kuvitella, millaista tositeeveetä heidän kanavillaan tuotettaisiin. Ensitreffit alttarilla olisi vielä laimea konsepti parisuhdeohjelmaksi. Natseilla oli sen verran erikoisia järjestelyjä herrarodun jalostamiseksi jo 1940-luvulla, että voi arvata, mihin suuntaan ne olisivat kehittyneet sen jälkeen, kun itäinen Eurooppa olisi raivattu heidän puuhamaakseen.

Irlantilainen Audrey Magee kertoo esikoisromaanissaan Sopimus (Atena 2015, suom. Heli Naski) todenmukaisen natsiavioliiton tarinan. Siinä Peter ja Katharina löytävät toisensa välitystoimiston kautta, ja menevät naimisiin puhelimitse, jotta Peter pääsisi rintamalta häälomalle. Peter matkustaa Berliiniin morsiantaan tapaamaan ensimmäistä kertaa elämässään, ja löytää sieltä appivanhemmat, jotka ovat huomattavasti lähempänä natsipuoluetta kuin hänen omansa. Appiukko Günther käy öisillä retkillä tyhjentämässä juutalaisten koteja rikkauksista, ja pian perhe pääseekin muuttamaan hulppeaan kivilinnaan – asuntoon, johon pestataan myös venäläinen palvelijatar.

Peter ja Katharina eivät ehdi tutustua toisiinsa kunnolla, mutta Katharina onnistuu tulemaan raskaaksi ja pieni perhe pysyy pystyssä kirjeenvaihdon välityksellä. Peter palvelee Ukrainassa ja Venäjällä, ja on lopen kyllästynyt sotaan. Hän inhoaa Venäjää, ja kokee olevansa pelkkää tykinruokaa, jolla Berliinin upseereja lihotetaan. Ja vaikka Katharinalla on Berliinissä kontaktinsa puolue-eliittiin, ei hänkään saa osakseen arvostusta tavallisen rivisotilaan vaimona.

Romaani on rakennettu lähes kokonaan dialogin varaan, mikä tuntui erikoiselta ja intensiiviseltä ratkaisulta. Sodan kuvauksena tässä keskitytään tavallisten ihmisten arkeen, nälän, puutteen ja myös yltäkylläisyyden kokemuksiin. Peterin ja Katharinan maailmat erkanevat jossain vaiheessa radikaalisti, kun Katharina pääsee lyhyeksi ajaksi ”piireihin”. Keskellä pommituksia eliitin juhlissa syödään edelleen ostereita ja päihdytään aidosta shampanjasta. Johannes-vauvaa lykitään juutalaiselta perheeltä varastetuissa lastenvaunuissa, ja kaikkialla piilee kalman häivähdys, vaikka sitä yritetään epätoivoisesti peittää.

Luin Mageen haastattelun, jossa hän kertoi kirjoittaneensa romaaniaan kymmenen vuoden ajan. Ja takuulla hän on uinut taustatyötä tehdessään syvälle Kolmannen valtakunnan ihon alle. Berliiniin liittyvät kuvaukset ovatkin hyvin pikkutarkkoja, kun taas itärintama piirtyy epämääräisempänä. Stalingradin taistelujen kuvaus on kammottavaa, kuten sen kuuluukin olla – ja tässä siis kuvataan armeijan pataljoonaa, jossa kaikki ovat menettämässä tai menettäneet uskonsa natsiaatteeseen. Juutalaisia hahmoja kirjassa ei ole lainkaan, eikä tarina keskity holokaustiin, muuten kuin välillisesti – poissaolon ja aukkojen kautta.

Olen sen verran hengaillut Irlannissa, että tiedän jotain heidän sotahistoriaharrastuksistaan. Ja olen nyt lyhyellä aikavälillä lukenut kahta irlantilaiskirjailijaa, joille natsiteema on läheinen – Audrey Mageeta ja John Boynea. Näkökulmissa on paljonkin yhteistä näiden kahden kertojan välillä, vaikka kirjoitustyylit eroavat suuresti. Irlanti oli niitä harvoja Euroopan maita, joka ei osallistunut toiseen maailmansotaan, ja ehkä siitä johtuen heillä on sotateemaa opiskeltu ja painotettu kouluissa erityisesti. Irlannissa oli sodan aikana myös vahvoja natsisympatioita, mutta ne eivät heidän onnekseen johtaneet varsinaiseen kollaboraatioon. Irlanti mainitaan myös Mageen romaanissa maana, jonne Peter haaveilee muuttavansa. Muuten kirjailijan kotimaa ei tekstissä näy missään muodossa, ja siitä voisi hyvinkin luulla, että se on saksalaisen aikaansaannos.

Pidin kirjassa lakonisesta, toteavasta tyylistä, jossa ei liikaa lähdetty tutkimaan henkilöiden moraalisia vaikuttimia. Arendtilainen ”pahan banaalius” tulee kyllä esiin ilman selityksiä, mutta henkilöiden välillä on myös nyanssieroja. Katharinan vanhemmat ovat täysin pinttyneitä natseja, jotka vaikuttivat tulevilta holokaustin kieltäjiltä. Katharina itse on liikkeellä vain materiaalisen nousun toivossa, ja unelmoi kissanpäivistä, jotka alkavat sotavoiton jälkeen. Hän saa kokea karvaasti, kuinka koneisto pettää hänet hädän hetkellä, eikä aatteesta ole enää mitään jäljellä.

Olen kuikuillut tätä teosta jo pitkään e-kirjastossa, mutta aihepiiri ei aluksi kiinnostanut minua tippaakaan. Kuvittelin kirjan myös paljon raskaammaksi kuin mitä se lopulta oli. Luin teoksen sujuvasti kahdelta istumalta, ja teksti todella vei mukanaan.

Harmittaa, etten ole ehtinyt seurata irlantilaista nykykirjallisuutta yhtä paljon kuin nuorempana. Magee ja Boyne ovat olleet erikoisia yllättäjiä, jotka eivät kirjoita Irlannista lainkaan. Itse toki olen aina etsinyt irlantilaisesta kirjallisuudesta irlantilaisuutta itseään, ja olen pitänyt varsinkin historiallisista teoksista, joissa on mukana ripaus mytologiaa. Tai rosoisesta Dublin-romantiikasta, jossa herätään aamulla Shane MacGowanin kainalosta. Huomaan kyllä, kuinka odotukseni irlantilaisen kirjallisuuden suhteen ovat kliseiset.

Minulla on hyllyssä monia kesken jääneitä irlantilaisia nykyromaaneja – koska ne ovat olleet minulle taiteellisesti liian vaativia, ja tietty kasa tusinachicklitiä, johon en myöskään taivu. Mageen kirjoitustyyli tuntui sopivalta – älylliseltä, mutta konstailemattomalta. Romaanissa ei ollut yhtään turhaa sanaa, eikä liikoja rönsyjä. Aloin myös heti etsiä Mageen muita teoksia, mutta niitä ei ole toistaiseksi tullut – ehkä siksi, että hän on huolellinen ja hidas kirjoittaja. Jään odottamaan innolla tulevaa, koska tässä on ääni, joka inspiroi myös omaa kirjoittamistani.

Dublinin kerma kuoriutuu

IMG_1623Irlantilainen chicklit: vaikea rasti minulle, joka olen joskus uhrannut vuosia maan ”vakavalle” feministiselle kirjallisuudelle. Nykyään luulisin vihreän saaren olevan Euroopan maista se, jossa väkiluku huomioonottaen asuu suurin määrä kevyen naisviihteen taitajia. Tämä kehitys hämmentää, kun tiedän, kuinka korkea taso maan varsinaisen kaunokirjallisuuden kentillä on.

Kathleen MacMahon on dublinilainen pitkän linjan toimittaja, joka on keski-iässä alkanut kirjailijaksi. Hänen toinen romaaninsa The Long, Hot Summer (Sphere, 2015) kertoo ainutlaatuisesta MacEnteen suvusta, jossa on kolmen polven ajan kaadettu myyttejä ja raja-aitoja. Suvun naiset ovat vahvoja, mutta osa katoliseen kasvatukseen kahlittuja; miehet osoittavat omalaatuisuuttaan helpommin. Aina matriarkka Deidrestä saakka suvun jäsenet ovat tottuneet olemaan parrasvaloissa ja kansallisessa mediassa; nuorempia polvia vaivaa myös ikävä lööppijulkisuus. Politiikka ja media ovat heidän kutsumusalojaan Deidren pitkän teatteriuran ulkopuolella.

Ensin hyvät uutiset: kirja ei ollut lainkaan siirappinen, ja hahmoissa oli ihailtavaa kehityskelpoisuutta. Irlantilaisen yhteiskunnan muutokset ovat narratiivin keskiössä alkaen päättymättömästä aborttitaistelusta päätyen talousihmeen jälkeisen takaiskun realiteetteihin. Huumoria viljellään paljon, ja päähenkilöiden itseaiheuttamat kriisit olivat jopa absurdeja. Komissaari Collinsin taipumus kleptomaniaan, ja hänen joutumisensa YouTube-videolle varastettuaan pippurimyllyn brysseliläisestä ravintolasta oli klassista irlantilaista craic: ia.

Sitten pyyhkeitä: MacMahonin kieli on arkisuudessaan latteaa, ja tuntui, että romaani oli kirjoitettu selkokielisyysvaade edellä. Juonellisesti teoksessa oli aineksia vaikka mihin, mutta kirjailijan rasittava tapa velloa tuotemerkkien, brändien ja kaupallisen median tuotteiden todellisuudessa tylsistytti kerrontaa. Tähtitoimittaja Alman kokema öinen silvontakaan ei tuntunut kovin jännittävältä, vaikka kirjassa oli oivia dekkarin tai trillerin siemeniä. Kirjasta puuttui särmä mielestäni siksi, että puolet sivuista kului henkilöiden ulkonäön ja kulutustottumusten kuvaukseen. Teosta lukiessa oli olo, että olisi seurannut jatkettua juorulehteä tai lifestyle-blogia.

IMG_1619Löysin teoksen Helsingin Kampin suutarin vaihtopisteeltä ja luin sitä Onnibusissa, autossa, mökillä ja eräässä lumotussa puutarhassa Mikkelissä. Liikkuva lukutapakin verotti keskittymistä, vaikka tuntui, ettei teksti vaatinut lukijaltaan paljoa. MacEnteen suvun saagassa päädyttiin moninaisiin sovituksiin sukupolvien, sisarusten ja eksien välillä, ja erityinen paino oli keski-ikäisten, varsin keskiluokkaisten hahmojen kipuilussa.

Pidin teoksen politiikkajuonteesta, vaikka se olikin täysin viihteellinen. Kahden Fianna Fail-puoluetta edustavan veljeksen nousu ja tuho oli eeppistä luettavaa, varsinkin, kun suvun muut jäsenet eivät mahtuneet konservatiivisen maalaispuolueen arvomaailman pirtaan. Homojen oikeuksia, avioeroa ja aborttia kirjassa käsitellään pontevasti, eivätkä teemat tunnu alleviivaavilta Irlannin kontekstissa. Suvun isoisän kaapista tuleminen 80-luvun alussa ja asettuminen elämään nuoren marokkolaisen rakastajansa kanssa muodostaa sopivan vastanarratiivin ääniä kalastelevien konservatiivisten nousukkaiden pintaliitokiillolle.

Maeve Binchyn lukijat saattavat lämmetä tällekin teokselle, ja jopa kannessa on tämän genren kuningattarien Binchyn ja Cecilia Ahernin suitsuttavat suositukset. Binchyn teoksissa on usein enemmän työväenluokkaisia ja maalaisia hahmoja, ja hänen maailmojensa arkisuuden pelastaa säkenöivä kieli. Ahernin teoksia en ole tainnut koskaan saattaa loppuun, tai ainakaan ne eivät ole jättäneet vahvaa muistijälkeä. Tämän romaanin luin sujuvasti loppuun, mutta jäin kaipaamaan lisää kierroksia.

IMG_1321Kirjan kesäinen kansikuvitus sopi hyvin Kenkäveron vanhan pappilan pitsihuvilaromantiikkaan ja kukkaloistoon. Lukeminen sijoittui myös loppukesän ainoisiin hellepäiviin, joten teoksen nimi asettuu ironisesti Suomen arktiseen todellisuuteen.

PS: Kotona minua odottaa Eimear MacBriden The Lesser Bohemians, joka on rankkaa joycelaista tykitystä alusta loppuun. En tiedä, saanko kirjaa koskaan loppuun, koska se on kielellisesti hirvittävän vaativa. Eli irlantilaisia naiskirjailijoita riittää moneen junaan.

PS2: Arvioin tämän nyt suomeksi, vaikka tarkoituksenani on tästedes kirjoittaa englanniksi niistä teoksista, joita ei ole suomennettu. Ajattelin arvioni palvelevan eniten suomalaisia Irlanti-faneja. MacMahonin esikoisromaani, Näin se päättyy, on julkaistu suomeksi Bazarin toimesta v. 2013.