Travelling light in Ireland

IMG_1565Kaksikielinen kirjallisuus on haasteellinen laji. Nelli Hietala laittaa romaanissaan Kielillä puhumisen taito nuoret eurooppalaiset siirtolaiset puhumaan puolikielistä englantia Dublinissa. 2000-luvun alussa Irlannin lyhytaikainen talousihme, joka kelttiläisenä tiikerinä tunnettiin, houkutteli nuoria aikuisia muihinkin kuin au pairin hommiin. Tässä romaanissa nuoret työskentelevät ravintoloissa ja asuvat nuhjuisissa kimppakämpissä.

Romaanin Sara on kovin juureton ja historiaton tyyppi, oikeastaan hänellä ei ole muuta identiteettiä kuin kielellinen. Kotimaassa häntä on leimannut ärrävika, jota ei saatu korjattua yhdeksän vuoden puheterapian aikana. Sara välttelee r-sanoja suomen kielessä ja kokee muuton toiseen kieliympäristöön uutena mahdollisuutena. Irlantiin hän ei kuitenkaan suhtaudu mitenkään intohimoisesti, se on vain englanninkielinen maa, jossa on vähemmän suomalaisia kuin Britanniassa.

Sara ehtii seikkailuvuotensa aikana seurustella salaa ukkomiehen, työkaverinsa Kieranin kanssa, mutta oikeasti hän ihastuu kämppikseensä, ranskalaiseen Celineen. Celinelläkään ei ole historiaa, sillä romaanin henkilöt eivät harrasta syvällisiä keskusteluja. Kovin syvästä rakastumisesta ei kai ole kyse, sillä Sara ei tiedä Celinen taustasta eikä tulevaisuuden suunnitelmista mitään. Celine on täydellisen kaunis nuori nainen, joka pystyy helmiäishymyllään järjestämään itsensä vaikka Bonon yksityisjuhliin. Sara epäilee, ettei Celine ole koskaan joutunut olemaan ilmaan mitään, mitä on halunnut, ja tämän johtopäätöksen hän tekee vain naisen elekielestä ja puhetavasta.

Kirjassa ei oikeastaan tapahdu muuta kuin hassunhauska joulureissu keskelle ei-mitään. Celine järjestää spontaania hauskaa sekalaiselle seurueelle, jotka ovat kaikki  jouluorpoja. Saran, Celinen ja matkan varrelta kyytiin nousseiden Williamin ja Elinan on tarkoitus ajaa asioille Corkiin, mutta eivät löydä oikeaa tietä lumimyrskyssä. Jengi päätyy hengailemaan Dublinin esikaupungeissa kehätien kupeessa kahdessa persoonallisessa pikkuhotellissa, ja Saran eroottinen kiinnostus Celineen syvenee. Irlantilaisessa joulunvietossa valopalmuineen on oma charmikas kitsch-ulottuvuutensa, jota Sara näyttää arvostavan enemmän kuin kelttiläistä mytologiaa.

Sara palaa Dubliniin etsimään Celineä hatarin suunnitelmin viiden vuoden päästä, mutta ei löydä kaupungista muita vanhoja tuttuja kuin Kieranin, joka on jo harmaantunut keski-ikäinen ukkeli. Toisella reissulla hän jopa uskaltautuu majoittumaan kaupungin pahamaineisessa pohjoisosassa, asunnossa, joka on sisustettu jokseenkin samoilla IKEA-kalusteilla kuin hänen luonaan Suomessa.

Luen jokseenkin kaiken Irlantia käsittelevän kirjallisuuden, jonka saan käsiini. Itse olen ollut erittäin fanaattinen Irlannin-toiviomatkailija juuri parikymppisenä, ja oma matalapalkkaodysseiani maassa oli huomattavasti latautuneempi kuin mitä tässä kuvataan – siksikin, että odotukseni reissujen suhteen hipoivat pilvissä. Kyse tosin oli eri aikakaudesta, Irlanti 1990-luvun alkupuolella oli vielä melko umpeutunut agraariyhteiskunta. Ehkä irlantilaisiin oli helpompi tutustua aikana, jolloin ulkomaalaisia hanttihommien tekijöitä ei tursuillut kaikista nurkista. Tunnistin kyllä tuttuja paikkoja ja koin teoksen ilmapiirin kotoisaksi. Odotin teokselta juurevampaa otetta ja dynaamisempaa juonta.

Kaksikielinen kirjoittamisstrategia toimi minun korvaani hyvin, mutta varmasti monet kustantamot eivät tähän kannusta. Luultavasti dialogien huumori kuitenkin avautuu paremmin niille, jotka ovat eläneet edes lyhyen aikaa irlantilaista todellisuutta. Jotkut irlantilaisten heitot naurattivat kovasti, kuten yökerhossa kuultu iskulause ”Do you spit or swallow?”.

Kielillä puhumisen taito on kevyttä, humoristista nuorten aikuisten kirjallisuutta, ja se voi avautua aivan eri tavalla jollekin, joka esimerkiksi suunnittelee ensimmäistä välivuoden pitämistä ulkomailla. Sateenkaariteema oli teoksessa kevyin mahdollinen, mutta teos antaa hyvin tilaa oman seksuaalisuuden etsinnälle ja myös oikeudelle olla määrittelemättä sitä tyypillisten kategorioiden kautta.

Opin tästä teoksesta sen, että muista maista voi kirjoittaa ilman haltioitumista niiden elämäntapaan tai kulttuuriin. On myös olemassa henkilöitä, jotka eivät saa kicksejä minkään maan kulttuurista tai historiasta, ja jotka asennoituvat matkustamiseen ja ulkomailla asumiseen puhtaan pragmaattisesti. Kun reppu on kevyempi, ei varmaan myöskään pety niin helposti.

Huviretki syntiin

IMG_1378Ottaen huomioon kuinka paljon olen aikuisiässäni lukenut irlantilaista kirjallisuutta on kummallista, etten ole lukenut paljoakaan Edna O’Brienia – ehkä vain pari teosta. Edna O’ Brien on Irlannin suurimpia kirjallisia diivoja, joka ymmärtääkseni kuitenkin on asunut vuodesta 1960 saakka Lontoossa. Hänen siirtolaispositionsa on mahdollistanut Irlannin naisten asemasta ja seksuaalisuudesta kirjoittamisen kenties toisella tavalla kuin olisi ollut mahdollista siellä asuen silloin, kun Irlanti vielä oli syvästi katolinen maa.

Paheellinen elokuu  (Otava, 1970, suom.Pentti Saarikoski, engl. August is a Wicked Month, 1965) on O’Brienin neljäs romaani, ja temaattisesti erilainen kuin O’Brienin teosten valtaosa. Teoksen päähenkilö Ellen on irlantilainen, joka haluaa häivyttää juurensa. Hän on muuttanut Lontooseen nuorena sairaanhoitajana, mennyt naimisiin vääräuskoisen pakanan kanssa ja tullut sukunsa hylkäämäksi. Ainoana muistona äidistään hänellä on tämän herraskartanosta varastamansa hopealusikkasetti, jonka äiti lähetti hänelle häälahjaksi ilman onnittelukorttia. Irlanti ja katolinen usko kuitenkin vaivaavat häntä, ja saavat käyttäytymään kapinallisemmin kuin monet ikätoverinsa.

Ellen on eronnut järkevästä miehestään, joka osaa järjestää pojan yhteishuoltajuuden sivistyneesti. Perhe viettää edelleen yhteisiä lomia maaseudulla telttaillen. Kun ex-mies ja poika jatkavat lomailuaan miehen kotikonnuille Walesiin, Elleniin iskee tyhjyys, ja hän päättää lähteä yksin riemulomalle Ranskaan. Hotelli on jossain Provencessa, kuitenkin ajomatkan päässä meren rannasta, ja siellä majailee enimmäkseen amerikkalaisia ja brittejä. Ellen päättää iskeä monenlaisia miehiä ja laajentaa alkoholijuomien tuntemustaan. Huviretki syntiin on paikoitellen koominen, paikoitellen aidon dekadentti, mutta se loppuu traagisesti.

Kirjan ajankuva on herkullisen ”edistyksellistä”: 60-luvun Lontoossa on taidehippejä, joiden vihreäksi värjättyihin takkuihin voisivat linnut pesiä. Homous ja lesbous ovat jokapäiväisiä puheenaiheita, mutta todella edistykselliset näytelmäkirjailijat ymmärtävät kirjoittaa vain ”neekerihomoista”. Lomakohteessaan Ellen tutustuu amerikkalaisiin näyttelijöihin, jotka vievät tätä trendikkäimpiin yökerhoihin, jossa stripparit ovat transvestiittejä. Artisokkien syöminen yöpalana kuuluu mannermaiseen sivistykseen, samoin Pernod-paukkujen oikeaoppinen suodattaminen.

Ellenin sisäisen maailman kuvauksesta minulle tuli eniten mieleen Jean Rhysin melankoliset naishahmot, vaikkakin Ellen ei ole (ainakaan tässä elämänsä vaiheessa) yhtä maailmasta vetäytynyt. Eronneen naisen statuksen lisäksi irlantilaisuus ja katolilaisuus aiheuttavat hänessä ristipaineita ja jonkin sortin identiteettikriisin. Hän menee englantilaisesta, mutta feikki identiteetti tekee hänestä myös sivullisen. Kyyninen välinpitämättömyys ja syvä, perikristillinen syyllisyys vuorottelevat hänen tunnetiloissaan, ja kertomuksesta jää epäilys, että hän mahdollisesti ajautuisi suurempaankin kriisiin.

Odotin teokselta kevyempää analyysia brittituristien hölmöilyistä, mutta teos ei lopulta operoi kansallisilla stereotypioilla kuin pinnallisesti. Tässä eletään aikaa, jolloin massaturismia ei vielä varsinaisesti tunnettu, ja hotellikin laskuttaa jokaisesta Perrier-pullosta sikamaiseen hintaan. Viinaa ja seksiä on ulkomailta tuolloinkin haettu, mutta englantilaisilla naisilla on Ranskan Rivieralla frigidi maine.    Bilettäminen on romaanissa jopa tyylikästä, vaikka sen seuraukset ovat Ellenille katastrofaaliset.

Verrattuna tuon ajan suomalaisen kirjallisuuden naiskuvaan Edna O’Brien kuvaa naisia, jotka ovat jo melko pitkällä feministisessä emansipaatiossa. Esimerkiksi lasten yhteishuoltajuus ja vuoroviikkoasuminen ei todellakaan ole ollut eronneiden arkea Suomessa ennen 1980-lukua. Täytyy tietysti muistaa, että tässä kuvataan Lontoon kulttuuripiirejä, ei eliittiä, mutta etuoikeutettua kansanosaa.

Edna O’Brieniä ei ole suomennettu paljoa, mutta tämä Pentti Saarikosken suomennos oli erikoinen löytö. Hän on julkaissut suht tasaisesti vuodesta 1960 saakka, ja on kirjallisissa piireissä arvostettu, mutta ei ole koskaan saavuttanut massamenestystä samalla tavalla kuten esimerkiksi Maeve Binchy. Tämäkään teos ei myisi chicklit:inä, vaikka sen teema olisi potentiaalisesti viihdekirjallisuuden klassikkoainesta. Yksinäinen nainen seksilomalla, mikäpä herkullisempaa. Mutta O’Brien osaa sukeltaa syviin vesiin käsitellessään jopa näin viihteellistä ja banaalia aihetta.

Seuraavaksi haluaisin lukea häneltä niitä Irlannin maaseudulle sijoittuvia romaaneja, joissa katolista maailmankuvaa kyseenalaistetaan kunnolla. Ehkä silloin nuoruudessani, kun fanitin monia irlantilaisia kirjailijoita, pidin O’Brienia tosikkona ja myös maanpetturina, joka oli menettänyt otteensa synnyinmaansa arkeen. Nyt taas koen, että hän on jäänyt harmillisen syrjään, vaikka on edelleen tuottelias ja aktiivinen.

Taivaallisen rauhan majasta

51jYjsrUfjLBritannianirlantilainen kirjailija J.G. Farrell (1935-1979) tunnetaan kriittisistä historiallisista romaaneistaan, joiden kohteena on brittiläinen imperiumi Aasiassa. Farrell kuoli purjehdusonnettomuudessa nelissäkymmenissä Irlannissa, jonne hän oli vasta muuttanut asumaan. Hän oli saanut paljon tunnustusta erityisesti poliittisten jännitteiden kuvaajana, voittanut mm. Booker palkinnon teoksellaan The Siege of Krishnapur (1973). Häntä pidetään aikaisena jälkikoloniaalina kirjailijana ajalta, jolloin termiä jälkikoloniaali ei vielä käytetty.

The Hill Station (Weidenfeld & Nicholson, 1981) on postuumisti julkaistu, keskeneräinen romaani, jolle kirjailija itse ei ollut vielä ehtinyt antaa nimeä. Nimi tuskin olisi ollut The Hill Station, jos kirjailija olisi saanut itse päättää, mutta hänen lähipiirinsä oli kuullut teoksesta puhuttavan epämääräisesti sillä nimellä eivätkä keksineet parempaa. Suku ja kustantamon väki eivät olleet varmoja, olisiko Farrell halunnut keskeneräisen tekstinsä maailman luettavaksi, mutta päätös kustantamisesta tehtiin siksi, että tekstin uskottiin olevan arvokas jälkipolville. Romaani jäi ehkä puoleenväliin, eikä sen juonesta osaa vielä siinä vaiheessa arvata paljoa. Kirjan liitteinä on kolme muistelmatekstiä hänen kollegoiltaan sekä otteita kirjailijan Intian-matkapäiväkirjasta.

The Hill Station kertoo läntisen Himalajan kuuluisimmasta turistikohteesta, Simlan pikkukaupungista, joka oli täysin turistiteollisuuden pilaama jo 1870-luvulla. Erityisesti brittinaiset vetäytyivät sinne kuumimpien kesäkuukausien ajaksi – perheelliset lapsineen ja sinkkunaiset potentiaalisen aviomiehen metsästyksen toivossa. Rikkaimmilla oli Simlassa omat huvilansa, mutta hotellityyppistä majoitusta oli myös tarjolla eri sosiaalisille ryhmille, myös varakkaimmille hinduille. Farrell tuskin on pystynyt keräämään kaikkea kirjansa materiaalia sata vuotta myöhemmin tapahtuneilla matkoillaan, vaan nojaa koloniaalisen tarinankerronnan lähteisiin. Uskon, että Simlasta on tarjolla paljon taustamateriaalia, onhan se varsin ikoninen paikka. Taivaallisen rauhan majaksikin paikkaa kutsuttiin, vaikka kovin rauhalliselta sen pääkadun meininki ei ainakaan tämän kertoman mukaan vaikuta.

Teoksen sävy muistuttaa minua E.M. Forsterin klassikkoteoksesta A Passage to India (1924), joka sijoittuu 1920-luvulle ja kuvaa lähemmin intialaisten ja brittien tulehtuneita suhteita. Farrell on valinnut ajankohdaksi imperiumin kukoistuksen hetket, ajan, jolloin kukaan ei epäillyt vallan vielä joskus sortuvan. Tässä vaiheessa läheisempiä suhteita ”natiiveihin” haluavat solmia vain vakavasti uskossa olevat lähetyssaarnaajat. Intialaiset ovat tämän teoksen universumissa vain ja ainoastaan palveluskuntaa, joiden kanssa suurimmalla osalla turisteista ei ole yhteistä kieltä.

Romaaninpuolikkaan draama kohdistuu anglikaaniseen kirkkoon ja sen paikallisiin haaroihin. Basaarin tuntumassa kristinuskoon kääntyneitä intialaisia ja alempia valkoisia sosiaaliluokkia palvelee vaatimaton St. Saviour’s Church, jonka tulisieluinen kirkkoherra Kingston on ottanut ohjat omiin käsiinsä ja innovoinut jumalanpalveluksen uuteen uskoon. Intialaiset ovat päässeet avustaviin tehtäviin alttarilla, ja heidän pojistaan on muodostettu kuoro, jolle on kirjailtu komeat viitat. Kirkkoherra suosii palveluksissaan suitsukkeita ja runsaita kynttilöitä, ja hänen apupappinsa suunnittelee helluntaiksi menoja, jotka ylittävät emoseurakunnan kaikki sopivuuden rajat. Kirkon katto halutaan avata, jotta seurakunta ottaisi vastaan sieltä heitettyjä palavia kynttilöitä, ja alttarin päälle halutaan nostaa täytetty lintu taivaaseennousun symboliksi.

Kaikki tämä muistuttaa Simlan piispaa paavinuskoisten harhaopeista. Hän kerää ympärilleen joukot, joiden avulla vääräuskoiset toivotaan saatua häädetyiksi vuorilta. Seurakunnan palvelijoiden terveydessäkin on sellaisia puutteita, että osa paikallisista juorukelloista on jo kaivamassa heille hautaa. Kirkkoherra Kingstonin mahdollista tuberkuloositartuntaa tutkii tässä turistina paikalle tullut skottilääkäri McNab, joka kokee uskonnollisen kiistan perin kiusallisena.

McNabin pariskunnan vieras, siskontytär Emily, noussee teoksen päähenkilöksi, mutta kirjan keskeneräisyyden vuoksi ei voi päätellä, haluaako hän lopulta naimisiin jonkun villiluonteisen sotilaspojan kanssa. Paikallisten seurapiirien meno näyttäytyy Emilyn silmissä varsin turmeltuneelta, ja ”langenneiden” naisten asema on kaksinaismoralistisessa maailmassa varsin kinkkinen. Emily vaikuttaa  liian älykkäältä ja yläluokkaiselta ollakseen tyypillinen miehenmetsästäjä; olihan monella Intiaan lähteneellä naisella ensisijaisena haaveena helppo elämä monipäisen palveluskunnan turvin – elämä, johon keskiluokkaisilla ei kotimaassa ollut varaa.

Helmet-kirjahaasteessa tämä teos sopii kohtaan 33: ”Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja”. En muista, olisinko aiemmin lukenut näin keskeneräistä painettua romaania. Teksti on kuitenkin kielellisesti herkullista ja ajankuva analyyttistä ja osuvaa. Teosta suosittelen Intian historiaa jo vähän tunteville ja niille, jotka ovat kiinnostuneita lähetystyön historiasta. Itse varmasti jossain vaiheessa tutustun Farrellin valmiiseen Imperiumi-trilogiaan, jonka osat sijoittuvat Irlantiin, Intiaan ja Singaporeen.

Lumihanhen siivin

BinchyRakastetun tarinankertoja Maeve Binchyn (1939-2012) tuotanto toimii usein kuin ”kanakeittona sielulle” – ainakin itse palaan siihen aina, kun ulkona tuulee ja sisällä on vilu. Romaani Seitsemän talvista päivää (WSOY 2013, suom. Päivi Pouttu-Delière) jäi hänen viimeisekseen. Lisäksi häneltä on julkaistu postuumisti kaksi novellikokoelmaa.

Seitsemän talvista päivää kertoo Stoneybridgen uneliaasta kylästä länsi-Irlannissa Atlantin rannalla. Kylän nuoriso on valunut Britanniaan, Australiaan ja Amerikkaan jo monen sukupolven ajan. Vähemmän kyvykkäät ja kapinalliset pakenevat juuriaan vain Dubliniin, mutta pääkaupunkikin on tarpeeksi kaukana uuden elämän aloittamiseen. Stoneybridgeä johtavat Ryanin ja O’Haran mahtisuvut, joiden mainetta eivät korista ulkomaiset vävyt, saati aviottomat lapset. Kylästä lähteneet ovat oppineet kertomaan sinne jääneille hyvin taloudellisen version nykyelämästään.

Teoksessa seurataan Stone House-nimisen rakennuksen elvyttämistä ja muuttamista hotelliksi. Stone Housen vanhoista omistajasiskoksista on elossa enää Queenie, joka toivoo talolleen elinvoimaisen jatkajan. Sen pelastajaksi saapuu suoraan New Yorkista energinen keski-ikäinen sinkkunainen Chicky, joka on viettänyt lapsuuden kesiään outojen neitien keittiötouhuja seuraten. Chicky kokee etäisyyttä moneen paikalliseen sukulaiseensa, mutta haluaa silti aloittaa uuden elämän itselleen rakkaassa luonnonmaisemassa.

Hotellin vierailla ja myös henkilökunnalla on takanaan vaikeuksia ja traagisia tapahtumia. Teos koostuukin kymmenestä vinjetistä tai elämäntarinasta, joita voisi erillisinä novelleinakin lukea. Tarinoita yhdistää henkilöiden päätyminen Stoneybridgeen, usein enemmän sattumalta kuin suunnitellusti. Pidin erityisesti siitä, että teos levitti siipensä laajalti Irlannin saaren ulkopuolelle – Kaliforniaan, Britanniaan, Ruotsiin ja maailmaa kiertäville risteilyaluksille. Teoksessa linnut ja lintubongaus ovat keskeisessä asemassa, ja erityisen rakkaita henkilöhahmoille ovat eri lajiset hanhet. Koskettavin tarina liittyi itsemurhaa hautovaan nuoreen, Shay O’Haraan, joka pelastetaan vetoamalla tämän lintutuntemukseen. Islannista Irlantiin talvehtimaan tulevien meri- ja lumihanhien näky rantakallioilla oli pysäyttävää.

Nauroin ääneen lukiessani dublinilaisesta Wallin pariskunnasta, joiden elämä keskittyi erilaisiin kilpailuihin osallistumiseen. Walleille viikko ilman kilpailuvoittoa oli ankeuden perikuva. Tarinassa kysytäänkin, millainen on itseään kunnioittava kilpailunharrastaja. Millaista tyydytystä ihminen saa siitä, ettei ole maksanut matkoistaan tai kodinkoneistaan? Pariskunta joutuu hääpäivää juhlistamaan Stoneybridgeen, sillä eräässä kilpailussa Pariisin-matkan voitti pariskunta, joka selvästi rikkoi kilpailun sääntöjä. Lohdutuspalkinto ei heitä aluksi lämmitä, mutta paikan yhteisöllisyys saa vaativammatkin asiakkaat pian haltioitumaan.

Binchyn kerronnassa leimallista on sydämellisyys, viattomuus ja tietynlainen yltiöpositiivisuus. Kuitenkin henkilöhahmot ovat monisärmäisiä ja yhteiskuntaa analysoidaan syvällisesti. Kokoelmassa aika-akseli on kolmisenkymmentä vuotta, ja Binchy näyttää oivallisesti, kuinka jälkijättöinen ja taikauskoisen uskonnollinen maa on ollut vielä 1980-luvulla. Chickyn koominen kaksoiselämä rouva Starrina, amerikkalaisen interrailaajan leskenä, kertoo paljon siitä, kuinka ahdistavia instituutioita avioliitto ja ydinperhe ovat maassa olleet pitkään. Chicky siis joutuu esittämään leskeä kyläyhteisössä, vaikka ei tosiasiassa ole koskaan ollut naimisissa lunastaakseen kunniallisen naisen statuksen. Teos ottaa myös kantaa maanviljelijöiden ahdinkoon ja sukutilojen traagisiin lopettajaisiin.

Teos oli täydellinen joulun ajan hittikirja, jossa talvinen luonto pääsi loistamaan. Ruokaa siinä laitettiin myös antaumuksella, enkä olisi pannut pahakseni, jos mukana olisi ollut muutama resepti. Teos saattaa herättää voimakasta matkakuumetta – ainakin minua syrjäseutujen perhehotellit kiinnostavat kovasti, ja haluaisin viettää lomaa paikassa, jossa muihin matkalaisiin tutustuu saman illallispöydän ääressä.

Tämä oli lukumaraton-haasteeni rasti numero 4. Luin teosta joulunpyhien jälkeisenä sunnuntaina, kun suklaata oli vielä liikaa jäljellä. Teos sai aikaan ajattomuuden illuusion, eli en tiedä, montako tuntia sen äärellä kulutin. Kirjan rakenteen vuoksi se todennäköisesti tuottaa eniten iloa, jos lukujen välillä pystyy hengähtämään reilusti.

Kun chicklit taipuu dekkariksi

mercy_closen_mysteeri-marian_keyes-31893222-254001428-frntlMarian Keyes ei ole koskaan kuulunut lempikirjailijoihini. Silti olen lukenut ainakin kolme Keyesin teosta ollessani uupunut tai muuta lukemista vailla. Suhtaudun Irlannin chicklit-teollisuuteen paljon kriittisemmin kuin vaikka brittien vastaavaan, koska olen sisäsyntyisesti ohjelmoitunut odottamaan irlantilaiselta nykykirjallisuudelta laatua. Tämä on epäreilua, olenhan viihteen puutteessa kahlannut tyytyväisenä läpi Bridget Jonesit ja Himoshoppaajat. Viimeaikaisin tuttavuus Jojo Moyes on myös lukulistallani korkealla.

Moni Keyesin romaaneista kertoo dublinilaisesta Walshin perheestä jonkun siskon tai perheen äidin näkökulmasta. Toiseksi uusin teos, Mercy Closen mysteeri (alk. 2012, Tammi 2013, suom. Liisa Laaksonen), kertoo perheen herkän ja taiteellisen Helenin erikoisesta uranvaihdoksesta, eli ryhtymisestä yksityisetsiväksi kroonisen masennuksen kourissa. Heleniltä on jäänyt taidehistorian opinnot kesken yliopistossa, ja sen jälkeen toiminut heittopussina mitä erilaisimmissa hanttihommissa. Yksityisetsivän koulutus kestää vain kahdeksan viikkoa, ja kelttiläisen tiikerin nousukautena dublinilaisilla on varaa palkata etsiviä uskottomuusepäilyksiin ja huoltajuuskiistoihin. Etsivän palkkaaminen on tietyissä piireissä samanmoinen muotijuttu kuin personal trainer tai psykoterapeutti. Sillä lunastetaan eliitin kutsuilla uskottavuuspisteitä.

Laman iskettyä Helen ei enää saa toimeksiantoja kuin vakuutuspetoksiin; yhtäkkiä irlantilaiset palaavat katolisiin perhearvoihin ja koittavat parhaansa olla eroamatta tai provosoimatta puolisoitaan. Heleniin laman vaikutukset ovat katastrofaaliset: hankittuaan ensimmäisen asuntolainansa hän ei edes ole oikeutettu hakemaan sosiaalitukia. Keyes kirjoittaa lamasta asiantuntevasti monen henkilöhahmon perspektiivistä. Tarina oikeastaan alkaa siitä, kun Helenin kaksioon tulevat ulosottajat ja hän saa päivän aikaa poistua asunnosta, jonka pankki on jo lunastanut. Yli kolmikymppisen tyttären muutto eläkeläisten vanhempien luo on tragikoomista luettavaa. Samaan syssyyn hän saa vuoden ensimmäisen työkeikkansa ex-poikaystävän välityksellä.

Mysteeri liittyy 90-luvulla suosiossa olleeseeen Laddz-poikabändiin ja sen suunniteltuun comebackiin. Poikabänditeema voisi olla höttöinen, mutta tässä kuuluisuuden sädekehästä pudonneiden tähtösten kohtalot nivoutuvat yleiseen laman teemaan. Bändin jäsenten musiikkibisnekset ovat siirtyneet Lähi-idän maihin, joissa kaksi miestä ovat pitkään toimineet paikallisten kykyjen tuottajina. Yksi jäsenistä on tullut uskoon, yksi muuttanut suuntautumistaan homosta heteroksi, yksi on vakavassa huumekoukussa ja ehkä vähiten outo jäsen Wayne katoaa harjoituksista viisi päivää ennen isoa keikkaa. Wayne on harkoissa protestoinut managerin asettamia dieetti- ja ulkonäkövaatimuksia vastaan – hän ei omasta mielestään kykene laihtumaan viikossa takaisin parikymppisen hottiksen kuosiin. Helenin tehtävänä on paikantaa kadonnut lammas, onhan keikkojen onnistuminen miesten viimeinen oljenkorsi.

Helen on etsivänä intuitioon luottava fiilistelijä, joka käyttää paljon aikaa lattialla makaamiseen ja sisäisen äänen kuuntelemiseen. Hän saa avaimet Waynen taloon, jossa hän viettää paljon aikaa ei pelkästään johtolankojen vuoksi, vaan siksi, että Waynen värisilmä on identtinen hänen omansa kanssa. Talon maalit on valittu erikoisesta Hot Basil-tuoteryhmästä ja Helen osaa värikartan ulkoa. Niiden nimet muistuttavat kuoleman ja kuolemansairauden eri asteita – hänen oma lempivärinsä on ”Kuolio”. Talossa hengailemalla hän suree myös oman kotinsa menetystä.

Oikeastaan teoksen punainen lanka liittyy mielenterveyteen ja sen palveluihin. Waynea etsiessä Helen joutuu käymään läpi omaa lähihistoriaansa ja päivittämään oman päänsä tilannetta, mikä ei ole häävi. Keyes tutkii tarkkanäköisesti psyykkisesti sairastuneiden lähipiirin erilaisia suhtautumistapoja hulluuteen. Irlannissa aiheeseen suhtaudutaan hurtimmalla huumorilla kuin Suomessa, mutta muuten ongelmakenttä tuntuu liiankin tutulta. Pillereitä määrätään kuin nallekarkkeja, mutta päästäkseen terapiaan tai sairaalahoitoon täytyy olla todella varakas tai akuutisti itsetuhoinen. Tässä jono mukavaan yksityissairaalaankin maksavana asiakkaana on miltei mahdoton; julkisista sairaaloista ei kerrota. Konkurssin tehdeiden entisten menestyjien akuutti hätä tuntuu nielevän teoksen kontekstissa (ja varmasti tosielämässäkin) yhteiskunnan kaikki resurssit. Viimeisillä vakuutusrahoilla etsitään pakotietä ”paikoista, jonne pääsee lepäämään”. Mielisairauksiin liittyvät eufemismit ovat teoksessa rikkaita, joten kielellisestikään teos ei ollut latteinta chicklit-osastoa.

Oliko teos sitten dekkari, siitä voi olla monta eri mieltä. Rikollisuutta se käsittelee vain välillisesti – päähuomio on poikabändin välisissä ja Helenin lähipiirin ihmissuhteissa. Dekkareiden suurkuluttajat luultavasti eivät teokseen tarttuisi. Jännityksen taso ei tässä kohoa kattoon – lukija luultavasti tekee johtopäätöksen, ettei Waynea ole surmattu verisesti, jo alkumetreiltä. Itse luin teosta huumorin ja yhteiskunta-analyysin vuoksi. Luin sitä pimeänä sunnuntaina uupuneena tilanteessa, jossa kaikki muu luettava oli e-kirjoina pöytäkoneella enkä jaksanut istua ja lukea. Pidin lukemastani paljon enemmän kuin aiemmista Keyesin teoksista, joten totean, että hän on kehittynyt kertojana huomattavasti.

Sanoja ja toistoa teoksessa oli silti liikaa. Mielestäni tätä yli 600-sivuista järkälettä olisi helposti voinut laihduttaa kolmanneksella juonen kärsimättä piiruakaan. Romanssirintamasta en myöskään innostunut – kirja olisi ollut melkein kiinnostavampi ilman sotkuista uusperhekuviota.

Maassa, joka tappaa lapsensa

rantaLöysin Irlannissa asuvan Hanna Tuurin teokset verrattaen myöhään, vasta toissa vuonna, ja latentin Irlanninhulluuteni tuntien tiesin jo ensi metreiltä, että tulen lukemaan häneltä koko tuotannon. Kaksi ensimmäistä lukukokemusta olivat pehmeän idyllisiä kertomuksia maaseudulta; nyt edessäni on toisenlainen, tunnelmiltaan synkempi teksti.

Tuurin toinen romaani Ranta (Otava, 2015) on esikoisromaania Orapihlajapiiriä myös ”irlantilaisempi” teos siksi, että vain yksi sivuhenkilöistä on suomalainen ja hänkin varsin marginaalisessa roolissa. Suomalaisen ja irlantilaisen elämäntavan eroja ei vertailla, vaan irlantilaiseen kulttuuriin sukelletaan natiivien henkilöhahmojen saappaissa. Orapihlajapiiri tuntui osittain matkakirjalta, mutta Ranta on puhdaspiirteisempi ja kunnianhimoisempi romaani.

Teoksen päähenkilöt, Nora, Seamus ja Jim, ovat nelikymppiset lapsuudenystävät, jotka ovat kaikki muuttaneet nimettömästä pikkukaupungista Dubliniin. Elämä on kohdellut heitä varsin epätasaisesti. Nora on menestynyt arkkitehtinä, mutta hänen keskiluokkaista perhettään uhkaa konkurssi miehen jäätyä työttömäksi; Noran omakin työpaikka kiikkuu vaakalaudalla. Seamus on rekkakuski, jonka varallisuus perustuu pitkälti epämääräisiin kuutamokeikkoihin ja jonka puoliksi kiertolainen suku vaatii jatkuvaa huomiota. Jim on koditon elämäntaiteilija, joka nuorempana on hurmannut maailman ja sen naiset puheenlahjoillaan, mutta joka ei laman tultua enää kykene elättämään itseään. Kolmikon ystävyys ei enää aikuisiässä ole ollut saumatonta, ja taustalla piilee mustasukkaisuutta suuntaan ja toiseen. Nora oli nuoruudessaan rakastunut Jimiin, mutta valitsi helpomman aviomiehen; Seamus taas on ollut aina rakastunut Noraan ja kadehtinut Jimin tältä saamaa huomiota. Kaikkien tunnemaailma on jokseenkin jämähtänyt teini-ikäisen tasolle, eikä kellään ole mukavaa itsensä kanssa. Jimiä ja Seamusia voisi pitää jopa jonkin sortin kusipäinä.

Juoni alkaa Jimin pahoinpitelystä öiseen aikaan. Miestä pidetään elossa keinotekoisessa koomassa, eikä rikoksen selvittäminen edisty toivottuun tapaan. Suku ehtii haudata miehen sairaalan sängyn reunalla jo moneen otteeseen. Knockin pyhä vesikään ei saa miestä virkoamaan. Nora ja Seamus vierailevat sairasvuoteella ahkerasti muistellen samalla mystisiä nuoruuden tapahtumia kotikaupunkinsa rannalla. Paikalla käy myös Jimin naisia, joihin tämä ei ole pystynyt sitoutumaan. Elävän ruumiin valvojaiset on makaaberi teema, jossa kiteytyvät kiinnostavalla tavalla irlantilainen uskonelämä ja kansankulttuuri.

Travellers-kulttuuri on teoksessa keskeisessä asemassa, vaikka vain Seamus on puoliksi kiertolainen. Nora taas on lapsena ja nuorena elänyt Seamusin perheen piirissä ja saanut paljon vaikutteita tämän erittäin taikauskoiselta äidiltä. Tuuri kertoo elävällä tavalla Seamusin kolmen enon perheiden elämästä asuntovaunupuistossa. Irlannin sosiaalihuollon toimiakin esitellään: sosiaalitoimen halukkuus majoittaa kiertolaiset uudelleen uusiin rivitaloihin on hyväntahtoista, mutta kulttuuria ymmärtämätöntä. Lasten huostaanotto taas on kestoteema, joka usein johtuu siitä, etteivät vanhemmat käsitä koulunkäynnin tärkeyttä. Pidin teoksessa eniten travellers-kulttuurin avaamisesta, sillä irlantilaisessa kirjallisuudessa en ole useinkaan törmännyt travellers-hahmoihin. Ehkä samalla tavalla kuin Suomen romanien kohdalla aihe saattaa tuntua irlantilaisista kirjailijoista hankalalta tai tulenaralta. Mielestäni Tuuri on löytänyt nyansoidun ja kiihkottoman näkökulman vähemmistökysymykseen.

Toinen keskeinen teema on talouskriisi, sen aiheuttama työttömyys ja maastamuutto. Oikeastaan teoksen sympaattisin hahmo on Noran työtön arkkitehtiaviomies Paul, jonka asemaan pystyin samastumaan paremmin kuin päähenkilöihin.  Hänen työnhakunsa siivousfirmoista ja hampurilaisravintoloista oli jo sydäntä särkevää. Irlanti esittäytyy romaanissa maana, joka tappaa lapsensa. Lamasyksynä ja -talvena maa peittyy loputtomiin sumuihin ja lumimyrskyihin, jotka katkaisevat kokonaisen kaupunginosan sähköt. Välillä meininki on melkein suomalaistyylisen karua, kuten tässä: ”Seamus kiersi asuntovaunun taakse, missä lumi oli kinostunut polvenkorkuisiksi kasoiksi. Hän avasi housunsa ja virtsasi. Lumeen leikkautui railo. Seamus ajatteli, että Irlanti oli Atlantin keskelle unohdettu karikko, kaiken ja kaikkien kiroama, ja nyt oli aurinkokin hylännyt heidät satavuotiseen talveen.”

Olisin oikeastaan lukenut Rannan mieluummin englanniksi, sillä jotenkin teksti tuntui liian Irlantiin juurtuneelta ollakseen suomenkielinen. Tuurin kertojan ääni muistutti minua kahdesta suosikistani Maeve Binchystä ja Anne Enrightista, jotka ovat kertojina kovin erisävyisiä. Suvun ja perheen kuvaajana teos muistutti enemmän hilpeää Binchyä, kun taas kolmikon sisäisten jännitteiden kuvauksissa oli Enrightin tyyppistä synkkyyttä. Toisin sanoen teoksen mielialat vaihtelevat dramaattisesti kuin talvinen vuorovesi. Siksi nimivalinta onkin oivallinen – yksinkertainen ja tarkka.

Huumoriakin teokseen mahtuu, ja hauskin episodi liittyy Seamusin talon takapihalle mystisesti tuotuun vuohipukkiin – symboliin, joka todennäköisesti liittyy miehen seksuaaliseen käyttäytymiseen. Vuohen pitäminen lemmikkinä ei oikein onnistu kaupunkioloissa, ja sen saaminen uuteen kotiin on yllättävän vaivalloista. Wicklowin vuorilla sijaitseva eläinten turvakoti sai minussa naurun pyrähdysten lisäksi aitoa kauhun tunnetta aikaan. Ja vaikka Seamus oli kusipää, hänellä ei ollut sydäntä jättää vuohta turvakotiin tai ampua sitä vuoriston erämaahan.

Ainoa asia, joka minua teosta lukiessa vaivasi, oli teemojen ja henkilöhahmojen runsaus. Edellämainittujen pääteemojen lisäksi tässä käsitellään myös maahanmuuttokysymyksiä, homofobiaa, kelttiläistä mytologiaa jne. jne. Ehkä Irlantia vähemmän tuntevasta lukijasta perinpohjainen johdatus Cúchulainnin seikkailuihinkin voi tuntua hauskalta, mutta niissä kohdissa itse koin pitkästymistä – ehkä siksi, että elävät irlantilaiset ovat jo kaataneet päälleni liikaa mytologiaa. En siis erityisesti pidä kalevalateemaisista suomalaisromaneistakaan. Ja tämä on puhtaasti makuasia.

Speaking with the angels

ByrneLorna Byrnen Enkeleitä hiuksissani (Otava 2009, suom. Joel Kontro) on teos, johon on suhtauduttava avoimin mielin, jos sen maailmaan ylipäänsä aikoo astua. Koska itse olen suhtautunut skeptisesti kaiken maailman enkeli- ja yksisarvisterapioihin, mutta yleensä luen melkein kaiken eteeni tulevan irlantilaisen kirjallisuuden,  teos on aiheuttanut minussa ristiriitaisia viboja jo kauan ennen sen lukemista.

Teos on ollut maailmanlaajuinen bestseller, ja se on innoittanut monia suomalaisiakin avaamaan silmänsä siivekkäille auttajille ympärillämme. Tässä arviossa pyrin ohittamaan kysymyksen, onko enkeleitä  olemassa tai voiko enkeleiden läsnäoloon pohjautuva energiahoito auttaa ihmistä hädässä. Rajatietoon skeptisesti suhtautuvista lukijoista valtaosa ei luultavasti kykenisi lukemaan teosta loppuun, siitä huolimatta, että se on vetävästi kirjoitettu. Itse lähdin lukemaan kirjaa omaelämäkerrallisena tekstinä, en henkisen kasvun oppaana. Halusin tietää, millaista elämää kuuluisa näkijänainen Lorna Byrne on elänyt Dublinin seudulla vuodesta 1955 jonnekin 2000-luvun puolelle.

Tästä lukijan positiosta teos oli ilahduttava kokemus. Uskoipa enkeleihin tai ei, lähestyypä teosta henkisestä tai maallisesta näkökulmasta, teos puhuttelee muillakin tasoilla. Se kertoo Irlannin lähihistoriasta, sosiaalisista rakenteista, perhekulttuurista ja yleisestä arvomaailmasta. Luonto on läsnä aistivoimaisena; lähimpänä henkimaailmaa Lorna on usein luontoretkillä nummilla, vuorilla ja järvillä. Noin puolet teoksesta koostuu kohtaamisista enkeleiden kanssa, mutta puolet on ns. tavallisen elämän kertomista. Byrnen kertojahahmossa kenties vahvinta on se, että hänen elämänsä reunaehdot ovat hyvin tavalliset, tai jopa tavallista vaatimattomammat.

Byrne syntyi köyhään dublinilaiseen kotiin, jossa isä elätti perhettä pyöränkorjaajana. Perheen alkuaikoina olot olivat ankeat; heidän ensimmäinen kotinsa Old Kilmainhamissa oli niin huonossa kunnossa, että romahti käsiin. Omissa oloissaan viihtyvää, vetäytyvää ja vähäpuheista Lornaa pidettiin pitkään jälkeenjääneenä, ja siksi hänen koulutukseensa ei panostettu. Hän päätyi 14-vuotiaana apulaiseksi bensa-asemalle, jonka hoitajana isänsä silloin toimi. Suvun vähättelevä suhtautuminen tytön älylliseen kapasiteettiin satutti häntä ja sai hänet pitämään kynttiläänsä vakan alla pitkälle aikuisikään. Ikävät kommentit jatkuivat vielä silloinkin, kun hän itse oli äiti. Sukulaiset toivoivat, ettei lapsista tulisi yhtä jälkeenjääneitä kuin äidistään.

Byrne ei kirjoita tästä katkerasti, sillä hän on henkisen kasvun tiellään oppinut antamaan anteeksi. Lempeys, hyväntahtoisuus ja luja usko tuonpuoleiseen elämään ovat teoksen pohjana niin, että esimerkiksi poliittiselle tai psykologisoivalle analyysille ei jää lainkaan tilaa. Pohjois-Irlannin rauhanprosessia hän kommentoi paikoitellen laimeasti, mutta esimerkiksi omaa köyhyyttään hän lähestyy asioiden tilana, johon hän ei pysty vaikuttamaan lainkaan. Enkelit eivät tule apuun, kun ilkeä sosiaalityöntekijä käy läpi perheen ruokakaappien sisältöä. Välillä he vievät viestejä anonyymeille hyväntekijöille, joilta tulee runsaita joulupaketteja, mutta perheen yleiseen kurjuuteen he eivät puutu.

Näkijänä Byrne aloitti uransa jo lapsena. Asioiden ennalta näkeminen oli ahdistavaakin, varsinkin kun hän koki, että kyvystään avautumalla hän olisi saattanut joutua laitoshoitoon, mitä muutenkin hänen vanhemmilleen väläytettiin. Ensimmäinen henkilö, jolle hän uskalsi enkeleistä kertoa lähemmin, oli hänen aviomiehensä Joe. Tällekin hän kertoi kyvystään pienissä osissa, jotta tämä ei pelästyisi tai järkyttyisi. Mies oppi elämään vaimonsa henkisten voimien kanssa luontevasti, eivätkä ne ainakaan tuntuneet rasittavan pitkää liittoa.

Byrnen perheen kamppailut köyhyyden, vakavan sairauden ja työttömyyden kanssa ovat monumentaaliset. Kirjailija ei kirjoita vastoinkäymisistä paisutellen, romantisoiden tai katkerasti, vaan realistisesti arjen haasteet näyttäen. Irlantilaisia kurjuuskertomuksia on viime aikoina tullut maailmalle liikaa (vrt. esim Frank McCourt), mutta tässä pointtina ei ole köyhyydessä möyriminen eikä edes sankaritarina siitä selviytymisestä. Köyhyys vain on. Sen kanssa on elettävä.

Tiivistän nyt tuntoni teoksesta kahteen osioon.

Mikä teoksessa valloitti?

Harvoin olen lukenut ns. henkisen kasvun teosta, joka olisi näin elävästi, arkisesti ja ilman krumeluureja kirjoitettu. Byrne ei oikeastaan anna lukijalleen paljoakaan ohjeita, kehottaa vaan pitämään silmät auki ihmeille, jotka tapahtuvat keskellämme, huomaammepa ne tai emme. Teos tuskin saa ketään näkemään enkelihahmoja arjessaan juuri samalla tavalla kuin Lorna Byrne ne on nähnyt ja kokenut, eikä se ole kirjan tarkoituskaan. Myös kirjailijan suhde kristinuskoon tuntuu olevan terveellä pohjalla, ja hänen rakkaudellinen viestinsä ei tosiaankaan rajoitu kristittyihin. Byrnellä on myös kristityksi kirjailijaksi hyvin armollinen lähestymistapa esimerkiksi abortin tehneitä kohtaan. Kristillisyyden osuus tosin on niin vahva, että pitäisin teosta enemmän hengellisenä kuin henkisenä.

Mikä teoksessa mätti?

Olen aivan allerginen kaikille henkiparantajille ja näkijöille, jotka pesevät kätensä poliittisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. On naiivia olettaa, että henkinen kasvu olisi joku poliittisen toiminnan vaihtoehto tai että henkiolennot helpottaisivat asuntopulaa, rasistista syrjintää tai parisuhdeväkivaltaa. Lorna Byrne on minulle tärkeiden kysymysten äärellä hampaaton. Monet hänen kaltaisensa kokemusasiantuntijat ovat perustaneet kansalaisjärjestöjä ja yhteisöllisiä keskuksia, joissa apu on sosiaalista ja materiaalista, ei niinkään henkistä. Irlannissa tällaiselle toiminnalle on pitkä perinne, ja mielestäni Byrne ohittaa heidän olemassaolon, luottaen hyvin yksilökeskeiseen ja konservatiiviseen maailmankuvaan. Mikään perinteisten perhearvojen pro-life-fanaatikko hän ei ole, mutta olin jokseenkin hämilläni hänen käsityksistään raskauden keskeytyksestä – hänen mielestään sikiöllä on sielu, joka valitsee abortin jo hedelmöityshetkellä. Teoksen maailmankuva on myös fatalistis-deterministinen. En tiedä haluaisinko elää maailmassa, jossa ainoa tuki ja turva ovat enkeliparantajat.

Teos on saanut Suomessa ylistävän vastaanoton ns. henkisissä piireissä, mutta varsinaisia kirja-arvioita siitä näyttää olevan olemassa vähän. Mene ja tiedä, jos tämä teos on saanut Katri Helenan ja Manuela Boscon kaltaiset julkkiksetkin avaamaan silmänsä enkeleille. Ilmiö on vasta saamassa siipiä Suomessa, mutta enkeleiden ja yksisarvisten parissa jotkut jo tienaavat elantonsa.