Ikuisuusprojektina Maeve Binchy

34295Sängyssäni pesi ameebana noin puolen vuoden ajan kirja, jonka lukeminen ei tuntunut edistyvän ilveelläkään. Maeve Binchy on ”sydäntä lämmittävä” kertoja, jonka kirjoja olen lukenut muutaman, vaikka en tunnustaudu faniksi. Edellinen lukemani Binchyn kirja oli positiivinen yllätys, kun taas tämä nyt työn alla ollut Whitethorn Woods (Anchor, 2006) on tuntunut tervanjuonnilta. Kirja on myös suomennettu nimellä Valkoisten kukkien lehto. 

Tällä reissulla olen lukenut teosta nyt varmasti viidessä maassa. Teos kertoo pienestä Rossmoren kaupungista Irlannissa, ja ihmeitä tekevästä Pyhän Annin lähteestä, jonne ihmiset tekevät pyhiinvaellusmatkoja pitkästäkin matkasta. Paikallista pappia isä Briania koko touhu tympii, vaikka hän joutuu työnsä puolesta pitämään menoja paikan päällä. Muutenkaan isä Brianin uskollisuus katoliselle kirkolle on hapristumassa, vaikka hän edelleen sinnittelee hommissaan. Briania sitoo kotipuoleen muistisairas äiti, joka joutuu siirtymään protestanttien pitämään hoitokotiin. Isä Briania ei paikan etiikka huolestuta, mutta seurakuntalaisilla on sanomista tästä erikoisesta valinnasta.

Kirjassa on järkyttävän suuri kavalkadi ihmisiä, joiden kohtalot toki sivuavat toisiaan, mutta romaanitaiteen näkökulmasta osa heistä jää liian ohuiksi karakteereiksi. Olin repiä hiuksia päästäni, kun luin kiltistä koti-isä-Neddystä, joka ei paikallisten mielestä ollut ”sharpest knife in the drawer”. Ok, metaforana tämä toimisi kerran, mutta Neddystä kertovassa kappaleessa tätä kliseistä sanontaa toistettiin uupumukseen saakka.

Teoksen draama keskittyy Pyhän Annin lähteen ympärille suunniteltuun tiehankkeeseen, joka tuhoaisi paikan mystisen hengen. Lähes kaikilla henkilöillä on joku suhde lähteeseen, ja rukouspyyntö tulevaisuutensa suhteen. Uskonnollisuuden käsittely on teoksessa monisyistä ja kiinnostavaa. Binchy onnistuu tässä säilyttämään oman ”objektiivisuutensa”, eli aiheen käsittely ei ainakaan tunnu liian tunteelliselta tai pro-katoliselta.

Kirjassa on paljon maahanmuuttajahahmoja, ja myös irlantilaisilla hahmoilla on kokemusta maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta. Eniten pidin tarinasta Malkasta ja Rivkasta, ystävistä, jotka olivat tavanneet nuorina Israelin kibbutzilla. Malkan oikea nimi oli Maureen, mutta New Yorkin juutalaisperheessä hän oli joutunut esittämään Malkaa ollessaan kylässä Rivkan luona. Valheellinen etninen identiteetti ja sen paljastuminen oli aika ovela juonenkäänne, mutta olisin mieluummin lukenut tästä ihan kokonaisen teoksen kuin lyhyen tarinan.

Binchy on liikkunut tarinankertojana perinteisestä romaanista kohti muotoa, joka lähenee novellikokoelmaa. Parhaimmillaan hänen tarinansa lähenevät jopa sellaisten mestareiden kuin Alice Munron tyyliä, mutta osan tarinoista arkisuus latistaa kokonaisuutta. Arvostan Binchyä siksi, että hän onnistuu rakentamaan viihdekirjan suht epäkaupallisten teemojen ympärille. Hänen kirjansa ovat myös vahvasti yhteiskunnallisia. Mutta ehkä tämä tuottelias kirjailija myös poti jonkunasteista vauhtisokeutta. Kaikki häneltä lukemani uudemmat teokset ovat käsitelleet lähes identtisiä teemoja, vain siirrettynä eri paikkakunnille, eri puolelle Irlantia.

Jätän nämä kierrätyshyllyjen aarteeni nyt ilolla Vilnan hotellin hyllyyn, ja iloitsen siitä, että myös mainstream-majapaikoissa kirjankierrätyksen sanoma on levinnyt. Jännä on myös katsoa, kuinka suomenkieliset kirjat leviävät maailmalla. Tässä hotellissa näyttää käyvän eniten pohjoismaisia ja venäläisiä turisteja, ja tulen ottamaan täältä loppumatkan lukemistoksi jonkun ruotsinkielisen teoksen.

Mainokset

Ensitreffit alttarin jälkeen

MageePieni ajatuskoe: jos natsit olisivat voittaneet toisen maailmansodan, voisi hyvin kuvitella, millaista tositeeveetä heidän kanavillaan tuotettaisiin. Ensitreffit alttarilla olisi vielä laimea konsepti parisuhdeohjelmaksi. Natseilla oli sen verran erikoisia järjestelyjä herrarodun jalostamiseksi jo 1940-luvulla, että voi arvata, mihin suuntaan ne olisivat kehittyneet sen jälkeen, kun itäinen Eurooppa olisi raivattu heidän puuhamaakseen.

Irlantilainen Audrey Magee kertoo esikoisromaanissaan Sopimus (Atena 2015, suom. Heli Naski) todenmukaisen natsiavioliiton tarinan. Siinä Peter ja Katharina löytävät toisensa välitystoimiston kautta, ja menevät naimisiin puhelimitse, jotta Peter pääsisi rintamalta häälomalle. Peter matkustaa Berliiniin morsiantaan tapaamaan ensimmäistä kertaa elämässään, ja löytää sieltä appivanhemmat, jotka ovat huomattavasti lähempänä natsipuoluetta kuin hänen omansa. Appiukko Günther käy öisillä retkillä tyhjentämässä juutalaisten koteja rikkauksista, ja pian perhe pääseekin muuttamaan hulppeaan kivilinnaan – asuntoon, johon pestataan myös venäläinen palvelijatar.

Peter ja Katharina eivät ehdi tutustua toisiinsa kunnolla, mutta Katharina onnistuu tulemaan raskaaksi ja pieni perhe pysyy pystyssä kirjeenvaihdon välityksellä. Peter palvelee Ukrainassa ja Venäjällä, ja on lopen kyllästynyt sotaan. Hän inhoaa Venäjää, ja kokee olevansa pelkkää tykinruokaa, jolla Berliinin upseereja lihotetaan. Ja vaikka Katharinalla on Berliinissä kontaktinsa puolue-eliittiin, ei hänkään saa osakseen arvostusta tavallisen rivisotilaan vaimona.

Romaani on rakennettu lähes kokonaan dialogin varaan, mikä tuntui erikoiselta ja intensiiviseltä ratkaisulta. Sodan kuvauksena tässä keskitytään tavallisten ihmisten arkeen, nälän, puutteen ja myös yltäkylläisyyden kokemuksiin. Peterin ja Katharinan maailmat erkanevat jossain vaiheessa radikaalisti, kun Katharina pääsee lyhyeksi ajaksi ”piireihin”. Keskellä pommituksia eliitin juhlissa syödään edelleen ostereita ja päihdytään aidosta shampanjasta. Johannes-vauvaa lykitään juutalaiselta perheeltä varastetuissa lastenvaunuissa, ja kaikkialla piilee kalman häivähdys, vaikka sitä yritetään epätoivoisesti peittää.

Luin Mageen haastattelun, jossa hän kertoi kirjoittaneensa romaaniaan kymmenen vuoden ajan. Ja takuulla hän on uinut taustatyötä tehdessään syvälle Kolmannen valtakunnan ihon alle. Berliiniin liittyvät kuvaukset ovatkin hyvin pikkutarkkoja, kun taas itärintama piirtyy epämääräisempänä. Stalingradin taistelujen kuvaus on kammottavaa, kuten sen kuuluukin olla – ja tässä siis kuvataan armeijan pataljoonaa, jossa kaikki ovat menettämässä tai menettäneet uskonsa natsiaatteeseen. Juutalaisia hahmoja kirjassa ei ole lainkaan, eikä tarina keskity holokaustiin, muuten kuin välillisesti – poissaolon ja aukkojen kautta.

Olen sen verran hengaillut Irlannissa, että tiedän jotain heidän sotahistoriaharrastuksistaan. Ja olen nyt lyhyellä aikavälillä lukenut kahta irlantilaiskirjailijaa, joille natsiteema on läheinen – Audrey Mageeta ja John Boynea. Näkökulmissa on paljonkin yhteistä näiden kahden kertojan välillä, vaikka kirjoitustyylit eroavat suuresti. Irlanti oli niitä harvoja Euroopan maita, joka ei osallistunut toiseen maailmansotaan, ja ehkä siitä johtuen heillä on sotateemaa opiskeltu ja painotettu kouluissa erityisesti. Irlannissa oli sodan aikana myös vahvoja natsisympatioita, mutta ne eivät heidän onnekseen johtaneet varsinaiseen kollaboraatioon. Irlanti mainitaan myös Mageen romaanissa maana, jonne Peter haaveilee muuttavansa. Muuten kirjailijan kotimaa ei tekstissä näy missään muodossa, ja siitä voisi hyvinkin luulla, että se on saksalaisen aikaansaannos.

Pidin kirjassa lakonisesta, toteavasta tyylistä, jossa ei liikaa lähdetty tutkimaan henkilöiden moraalisia vaikuttimia. Arendtilainen ”pahan banaalius” tulee kyllä esiin ilman selityksiä, mutta henkilöiden välillä on myös nyanssieroja. Katharinan vanhemmat ovat täysin pinttyneitä natseja, jotka vaikuttivat tulevilta holokaustin kieltäjiltä. Katharina itse on liikkeellä vain materiaalisen nousun toivossa, ja unelmoi kissanpäivistä, jotka alkavat sotavoiton jälkeen. Hän saa kokea karvaasti, kuinka koneisto pettää hänet hädän hetkellä, eikä aatteesta ole enää mitään jäljellä.

Olen kuikuillut tätä teosta jo pitkään e-kirjastossa, mutta aihepiiri ei aluksi kiinnostanut minua tippaakaan. Kuvittelin kirjan myös paljon raskaammaksi kuin mitä se lopulta oli. Luin teoksen sujuvasti kahdelta istumalta, ja teksti todella vei mukanaan.

Harmittaa, etten ole ehtinyt seurata irlantilaista nykykirjallisuutta yhtä paljon kuin nuorempana. Magee ja Boyne ovat olleet erikoisia yllättäjiä, jotka eivät kirjoita Irlannista lainkaan. Itse toki olen aina etsinyt irlantilaisesta kirjallisuudesta irlantilaisuutta itseään, ja olen pitänyt varsinkin historiallisista teoksista, joissa on mukana ripaus mytologiaa. Tai rosoisesta Dublin-romantiikasta, jossa herätään aamulla Shane MacGowanin kainalosta. Huomaan kyllä, kuinka odotukseni irlantilaisen kirjallisuuden suhteen ovat kliseiset.

Minulla on hyllyssä monia kesken jääneitä irlantilaisia nykyromaaneja – koska ne ovat olleet minulle taiteellisesti liian vaativia, ja tietty kasa tusinachicklitiä, johon en myöskään taivu. Mageen kirjoitustyyli tuntui sopivalta – älylliseltä, mutta konstailemattomalta. Romaanissa ei ollut yhtään turhaa sanaa, eikä liikoja rönsyjä. Aloin myös heti etsiä Mageen muita teoksia, mutta niitä ei ole toistaiseksi tullut – ehkä siksi, että hän on huolellinen ja hidas kirjoittaja. Jään odottamaan innolla tulevaa, koska tässä on ääni, joka inspiroi myös omaa kirjoittamistani.

Dublinin kerma kuoriutuu

IMG_1623Irlantilainen chicklit: vaikea rasti minulle, joka olen joskus uhrannut vuosia maan ”vakavalle” feministiselle kirjallisuudelle. Nykyään luulisin vihreän saaren olevan Euroopan maista se, jossa väkiluku huomioonottaen asuu suurin määrä kevyen naisviihteen taitajia. Tämä kehitys hämmentää, kun tiedän, kuinka korkea taso maan varsinaisen kaunokirjallisuuden kentillä on.

Kathleen MacMahon on dublinilainen pitkän linjan toimittaja, joka on keski-iässä alkanut kirjailijaksi. Hänen toinen romaaninsa The Long, Hot Summer (Sphere, 2015) kertoo ainutlaatuisesta MacEnteen suvusta, jossa on kolmen polven ajan kaadettu myyttejä ja raja-aitoja. Suvun naiset ovat vahvoja, mutta osa katoliseen kasvatukseen kahlittuja; miehet osoittavat omalaatuisuuttaan helpommin. Aina matriarkka Deidrestä saakka suvun jäsenet ovat tottuneet olemaan parrasvaloissa ja kansallisessa mediassa; nuorempia polvia vaivaa myös ikävä lööppijulkisuus. Politiikka ja media ovat heidän kutsumusalojaan Deidren pitkän teatteriuran ulkopuolella.

Ensin hyvät uutiset: kirja ei ollut lainkaan siirappinen, ja hahmoissa oli ihailtavaa kehityskelpoisuutta. Irlantilaisen yhteiskunnan muutokset ovat narratiivin keskiössä alkaen päättymättömästä aborttitaistelusta päätyen talousihmeen jälkeisen takaiskun realiteetteihin. Huumoria viljellään paljon, ja päähenkilöiden itseaiheuttamat kriisit olivat jopa absurdeja. Komissaari Collinsin taipumus kleptomaniaan, ja hänen joutumisensa YouTube-videolle varastettuaan pippurimyllyn brysseliläisestä ravintolasta oli klassista irlantilaista craic: ia.

Sitten pyyhkeitä: MacMahonin kieli on arkisuudessaan latteaa, ja tuntui, että romaani oli kirjoitettu selkokielisyysvaade edellä. Juonellisesti teoksessa oli aineksia vaikka mihin, mutta kirjailijan rasittava tapa velloa tuotemerkkien, brändien ja kaupallisen median tuotteiden todellisuudessa tylsistytti kerrontaa. Tähtitoimittaja Alman kokema öinen silvontakaan ei tuntunut kovin jännittävältä, vaikka kirjassa oli oivia dekkarin tai trillerin siemeniä. Kirjasta puuttui särmä mielestäni siksi, että puolet sivuista kului henkilöiden ulkonäön ja kulutustottumusten kuvaukseen. Teosta lukiessa oli olo, että olisi seurannut jatkettua juorulehteä tai lifestyle-blogia.

IMG_1619Löysin teoksen Helsingin Kampin suutarin vaihtopisteeltä ja luin sitä Onnibusissa, autossa, mökillä ja eräässä lumotussa puutarhassa Mikkelissä. Liikkuva lukutapakin verotti keskittymistä, vaikka tuntui, ettei teksti vaatinut lukijaltaan paljoa. MacEnteen suvun saagassa päädyttiin moninaisiin sovituksiin sukupolvien, sisarusten ja eksien välillä, ja erityinen paino oli keski-ikäisten, varsin keskiluokkaisten hahmojen kipuilussa.

Pidin teoksen politiikkajuonteesta, vaikka se olikin täysin viihteellinen. Kahden Fianna Fail-puoluetta edustavan veljeksen nousu ja tuho oli eeppistä luettavaa, varsinkin, kun suvun muut jäsenet eivät mahtuneet konservatiivisen maalaispuolueen arvomaailman pirtaan. Homojen oikeuksia, avioeroa ja aborttia kirjassa käsitellään pontevasti, eivätkä teemat tunnu alleviivaavilta Irlannin kontekstissa. Suvun isoisän kaapista tuleminen 80-luvun alussa ja asettuminen elämään nuoren marokkolaisen rakastajansa kanssa muodostaa sopivan vastanarratiivin ääniä kalastelevien konservatiivisten nousukkaiden pintaliitokiillolle.

Maeve Binchyn lukijat saattavat lämmetä tällekin teokselle, ja jopa kannessa on tämän genren kuningattarien Binchyn ja Cecilia Ahernin suitsuttavat suositukset. Binchyn teoksissa on usein enemmän työväenluokkaisia ja maalaisia hahmoja, ja hänen maailmojensa arkisuuden pelastaa säkenöivä kieli. Ahernin teoksia en ole tainnut koskaan saattaa loppuun, tai ainakaan ne eivät ole jättäneet vahvaa muistijälkeä. Tämän romaanin luin sujuvasti loppuun, mutta jäin kaipaamaan lisää kierroksia.

IMG_1321Kirjan kesäinen kansikuvitus sopi hyvin Kenkäveron vanhan pappilan pitsihuvilaromantiikkaan ja kukkaloistoon. Lukeminen sijoittui myös loppukesän ainoisiin hellepäiviin, joten teoksen nimi asettuu ironisesti Suomen arktiseen todellisuuteen.

PS: Kotona minua odottaa Eimear MacBriden The Lesser Bohemians, joka on rankkaa joycelaista tykitystä alusta loppuun. En tiedä, saanko kirjaa koskaan loppuun, koska se on kielellisesti hirvittävän vaativa. Eli irlantilaisia naiskirjailijoita riittää moneen junaan.

PS2: Arvioin tämän nyt suomeksi, vaikka tarkoituksenani on tästedes kirjoittaa englanniksi niistä teoksista, joita ei ole suomennettu. Ajattelin arvioni palvelevan eniten suomalaisia Irlanti-faneja. MacMahonin esikoisromaani, Näin se päättyy, on julkaistu suomeksi Bazarin toimesta v. 2013.

Travelling light in Ireland

IMG_1565Kaksikielinen kirjallisuus on haasteellinen laji. Nelli Hietala laittaa romaanissaan Kielillä puhumisen taito nuoret eurooppalaiset siirtolaiset puhumaan puolikielistä englantia Dublinissa. 2000-luvun alussa Irlannin lyhytaikainen talousihme, joka kelttiläisenä tiikerinä tunnettiin, houkutteli nuoria aikuisia muihinkin kuin au pairin hommiin. Tässä romaanissa nuoret työskentelevät ravintoloissa ja asuvat nuhjuisissa kimppakämpissä.

Romaanin Sara on kovin juureton ja historiaton tyyppi, oikeastaan hänellä ei ole muuta identiteettiä kuin kielellinen. Kotimaassa häntä on leimannut ärrävika, jota ei saatu korjattua yhdeksän vuoden puheterapian aikana. Sara välttelee r-sanoja suomen kielessä ja kokee muuton toiseen kieliympäristöön uutena mahdollisuutena. Irlantiin hän ei kuitenkaan suhtaudu mitenkään intohimoisesti, se on vain englanninkielinen maa, jossa on vähemmän suomalaisia kuin Britanniassa.

Sara ehtii seikkailuvuotensa aikana seurustella salaa ukkomiehen, työkaverinsa Kieranin kanssa, mutta oikeasti hän ihastuu kämppikseensä, ranskalaiseen Celineen. Celinelläkään ei ole historiaa, sillä romaanin henkilöt eivät harrasta syvällisiä keskusteluja. Kovin syvästä rakastumisesta ei kai ole kyse, sillä Sara ei tiedä Celinen taustasta eikä tulevaisuuden suunnitelmista mitään. Celine on täydellisen kaunis nuori nainen, joka pystyy helmiäishymyllään järjestämään itsensä vaikka Bonon yksityisjuhliin. Sara epäilee, ettei Celine ole koskaan joutunut olemaan ilmaan mitään, mitä on halunnut, ja tämän johtopäätöksen hän tekee vain naisen elekielestä ja puhetavasta.

Kirjassa ei oikeastaan tapahdu muuta kuin hassunhauska joulureissu keskelle ei-mitään. Celine järjestää spontaania hauskaa sekalaiselle seurueelle, jotka ovat kaikki  jouluorpoja. Saran, Celinen ja matkan varrelta kyytiin nousseiden Williamin ja Elinan on tarkoitus ajaa asioille Corkiin, mutta eivät löydä oikeaa tietä lumimyrskyssä. Jengi päätyy hengailemaan Dublinin esikaupungeissa kehätien kupeessa kahdessa persoonallisessa pikkuhotellissa, ja Saran eroottinen kiinnostus Celineen syvenee. Irlantilaisessa joulunvietossa valopalmuineen on oma charmikas kitsch-ulottuvuutensa, jota Sara näyttää arvostavan enemmän kuin kelttiläistä mytologiaa.

Sara palaa Dubliniin etsimään Celineä hatarin suunnitelmin viiden vuoden päästä, mutta ei löydä kaupungista muita vanhoja tuttuja kuin Kieranin, joka on jo harmaantunut keski-ikäinen ukkeli. Toisella reissulla hän jopa uskaltautuu majoittumaan kaupungin pahamaineisessa pohjoisosassa, asunnossa, joka on sisustettu jokseenkin samoilla IKEA-kalusteilla kuin hänen luonaan Suomessa.

Luen jokseenkin kaiken Irlantia käsittelevän kirjallisuuden, jonka saan käsiini. Itse olen ollut erittäin fanaattinen Irlannin-toiviomatkailija juuri parikymppisenä, ja oma matalapalkkaodysseiani maassa oli huomattavasti latautuneempi kuin mitä tässä kuvataan – siksikin, että odotukseni reissujen suhteen hipoivat pilvissä. Kyse tosin oli eri aikakaudesta, Irlanti 1990-luvun alkupuolella oli vielä melko umpeutunut agraariyhteiskunta. Ehkä irlantilaisiin oli helpompi tutustua aikana, jolloin ulkomaalaisia hanttihommien tekijöitä ei tursuillut kaikista nurkista. Tunnistin kyllä tuttuja paikkoja ja koin teoksen ilmapiirin kotoisaksi. Odotin teokselta juurevampaa otetta ja dynaamisempaa juonta.

Kaksikielinen kirjoittamisstrategia toimi minun korvaani hyvin, mutta varmasti monet kustantamot eivät tähän kannusta. Luultavasti dialogien huumori kuitenkin avautuu paremmin niille, jotka ovat eläneet edes lyhyen aikaa irlantilaista todellisuutta. Jotkut irlantilaisten heitot naurattivat kovasti, kuten yökerhossa kuultu iskulause ”Do you spit or swallow?”.

Kielillä puhumisen taito on kevyttä, humoristista nuorten aikuisten kirjallisuutta, ja se voi avautua aivan eri tavalla jollekin, joka esimerkiksi suunnittelee ensimmäistä välivuoden pitämistä ulkomailla. Sateenkaariteema oli teoksessa kevyin mahdollinen, mutta teos antaa hyvin tilaa oman seksuaalisuuden etsinnälle ja myös oikeudelle olla määrittelemättä sitä tyypillisten kategorioiden kautta.

Opin tästä teoksesta sen, että muista maista voi kirjoittaa ilman haltioitumista niiden elämäntapaan tai kulttuuriin. On myös olemassa henkilöitä, jotka eivät saa kicksejä minkään maan kulttuurista tai historiasta, ja jotka asennoituvat matkustamiseen ja ulkomailla asumiseen puhtaan pragmaattisesti. Kun reppu on kevyempi, ei varmaan myöskään pety niin helposti.

Huviretki syntiin

IMG_1378Ottaen huomioon kuinka paljon olen aikuisiässäni lukenut irlantilaista kirjallisuutta on kummallista, etten ole lukenut paljoakaan Edna O’Brienia – ehkä vain pari teosta. Edna O’ Brien on Irlannin suurimpia kirjallisia diivoja, joka ymmärtääkseni kuitenkin on asunut vuodesta 1960 saakka Lontoossa. Hänen siirtolaispositionsa on mahdollistanut Irlannin naisten asemasta ja seksuaalisuudesta kirjoittamisen kenties toisella tavalla kuin olisi ollut mahdollista siellä asuen silloin, kun Irlanti vielä oli syvästi katolinen maa.

Paheellinen elokuu  (Otava, 1970, suom.Pentti Saarikoski, engl. August is a Wicked Month, 1965) on O’Brienin neljäs romaani, ja temaattisesti erilainen kuin O’Brienin teosten valtaosa. Teoksen päähenkilö Ellen on irlantilainen, joka haluaa häivyttää juurensa. Hän on muuttanut Lontooseen nuorena sairaanhoitajana, mennyt naimisiin vääräuskoisen pakanan kanssa ja tullut sukunsa hylkäämäksi. Ainoana muistona äidistään hänellä on tämän herraskartanosta varastamansa hopealusikkasetti, jonka äiti lähetti hänelle häälahjaksi ilman onnittelukorttia. Irlanti ja katolinen usko kuitenkin vaivaavat häntä, ja saavat käyttäytymään kapinallisemmin kuin monet ikätoverinsa.

Ellen on eronnut järkevästä miehestään, joka osaa järjestää pojan yhteishuoltajuuden sivistyneesti. Perhe viettää edelleen yhteisiä lomia maaseudulla telttaillen. Kun ex-mies ja poika jatkavat lomailuaan miehen kotikonnuille Walesiin, Elleniin iskee tyhjyys, ja hän päättää lähteä yksin riemulomalle Ranskaan. Hotelli on jossain Provencessa, kuitenkin ajomatkan päässä meren rannasta, ja siellä majailee enimmäkseen amerikkalaisia ja brittejä. Ellen päättää iskeä monenlaisia miehiä ja laajentaa alkoholijuomien tuntemustaan. Huviretki syntiin on paikoitellen koominen, paikoitellen aidon dekadentti, mutta se loppuu traagisesti.

Kirjan ajankuva on herkullisen ”edistyksellistä”: 60-luvun Lontoossa on taidehippejä, joiden vihreäksi värjättyihin takkuihin voisivat linnut pesiä. Homous ja lesbous ovat jokapäiväisiä puheenaiheita, mutta todella edistykselliset näytelmäkirjailijat ymmärtävät kirjoittaa vain ”neekerihomoista”. Lomakohteessaan Ellen tutustuu amerikkalaisiin näyttelijöihin, jotka vievät tätä trendikkäimpiin yökerhoihin, jossa stripparit ovat transvestiittejä. Artisokkien syöminen yöpalana kuuluu mannermaiseen sivistykseen, samoin Pernod-paukkujen oikeaoppinen suodattaminen.

Ellenin sisäisen maailman kuvauksesta minulle tuli eniten mieleen Jean Rhysin melankoliset naishahmot, vaikkakin Ellen ei ole (ainakaan tässä elämänsä vaiheessa) yhtä maailmasta vetäytynyt. Eronneen naisen statuksen lisäksi irlantilaisuus ja katolilaisuus aiheuttavat hänessä ristipaineita ja jonkin sortin identiteettikriisin. Hän menee englantilaisesta, mutta feikki identiteetti tekee hänestä myös sivullisen. Kyyninen välinpitämättömyys ja syvä, perikristillinen syyllisyys vuorottelevat hänen tunnetiloissaan, ja kertomuksesta jää epäilys, että hän mahdollisesti ajautuisi suurempaankin kriisiin.

Odotin teokselta kevyempää analyysia brittituristien hölmöilyistä, mutta teos ei lopulta operoi kansallisilla stereotypioilla kuin pinnallisesti. Tässä eletään aikaa, jolloin massaturismia ei vielä varsinaisesti tunnettu, ja hotellikin laskuttaa jokaisesta Perrier-pullosta sikamaiseen hintaan. Viinaa ja seksiä on ulkomailta tuolloinkin haettu, mutta englantilaisilla naisilla on Ranskan Rivieralla frigidi maine.    Bilettäminen on romaanissa jopa tyylikästä, vaikka sen seuraukset ovat Ellenille katastrofaaliset.

Verrattuna tuon ajan suomalaisen kirjallisuuden naiskuvaan Edna O’Brien kuvaa naisia, jotka ovat jo melko pitkällä feministisessä emansipaatiossa. Esimerkiksi lasten yhteishuoltajuus ja vuoroviikkoasuminen ei todellakaan ole ollut eronneiden arkea Suomessa ennen 1980-lukua. Täytyy tietysti muistaa, että tässä kuvataan Lontoon kulttuuripiirejä, ei eliittiä, mutta etuoikeutettua kansanosaa.

Edna O’Brieniä ei ole suomennettu paljoa, mutta tämä Pentti Saarikosken suomennos oli erikoinen löytö. Hän on julkaissut suht tasaisesti vuodesta 1960 saakka, ja on kirjallisissa piireissä arvostettu, mutta ei ole koskaan saavuttanut massamenestystä samalla tavalla kuten esimerkiksi Maeve Binchy. Tämäkään teos ei myisi chicklit:inä, vaikka sen teema olisi potentiaalisesti viihdekirjallisuuden klassikkoainesta. Yksinäinen nainen seksilomalla, mikäpä herkullisempaa. Mutta O’Brien osaa sukeltaa syviin vesiin käsitellessään jopa näin viihteellistä ja banaalia aihetta.

Seuraavaksi haluaisin lukea häneltä niitä Irlannin maaseudulle sijoittuvia romaaneja, joissa katolista maailmankuvaa kyseenalaistetaan kunnolla. Ehkä silloin nuoruudessani, kun fanitin monia irlantilaisia kirjailijoita, pidin O’Brienia tosikkona ja myös maanpetturina, joka oli menettänyt otteensa synnyinmaansa arkeen. Nyt taas koen, että hän on jäänyt harmillisen syrjään, vaikka on edelleen tuottelias ja aktiivinen.

Taivaallisen rauhan majasta

51jYjsrUfjLBritannianirlantilainen kirjailija J.G. Farrell (1935-1979) tunnetaan kriittisistä historiallisista romaaneistaan, joiden kohteena on brittiläinen imperiumi Aasiassa. Farrell kuoli purjehdusonnettomuudessa nelissäkymmenissä Irlannissa, jonne hän oli vasta muuttanut asumaan. Hän oli saanut paljon tunnustusta erityisesti poliittisten jännitteiden kuvaajana, voittanut mm. Booker palkinnon teoksellaan The Siege of Krishnapur (1973). Häntä pidetään aikaisena jälkikoloniaalina kirjailijana ajalta, jolloin termiä jälkikoloniaali ei vielä käytetty.

The Hill Station (Weidenfeld & Nicholson, 1981) on postuumisti julkaistu, keskeneräinen romaani, jolle kirjailija itse ei ollut vielä ehtinyt antaa nimeä. Nimi tuskin olisi ollut The Hill Station, jos kirjailija olisi saanut itse päättää, mutta hänen lähipiirinsä oli kuullut teoksesta puhuttavan epämääräisesti sillä nimellä eivätkä keksineet parempaa. Suku ja kustantamon väki eivät olleet varmoja, olisiko Farrell halunnut keskeneräisen tekstinsä maailman luettavaksi, mutta päätös kustantamisesta tehtiin siksi, että tekstin uskottiin olevan arvokas jälkipolville. Romaani jäi ehkä puoleenväliin, eikä sen juonesta osaa vielä siinä vaiheessa arvata paljoa. Kirjan liitteinä on kolme muistelmatekstiä hänen kollegoiltaan sekä otteita kirjailijan Intian-matkapäiväkirjasta.

The Hill Station kertoo läntisen Himalajan kuuluisimmasta turistikohteesta, Simlan pikkukaupungista, joka oli täysin turistiteollisuuden pilaama jo 1870-luvulla. Erityisesti brittinaiset vetäytyivät sinne kuumimpien kesäkuukausien ajaksi – perheelliset lapsineen ja sinkkunaiset potentiaalisen aviomiehen metsästyksen toivossa. Rikkaimmilla oli Simlassa omat huvilansa, mutta hotellityyppistä majoitusta oli myös tarjolla eri sosiaalisille ryhmille, myös varakkaimmille hinduille. Farrell tuskin on pystynyt keräämään kaikkea kirjansa materiaalia sata vuotta myöhemmin tapahtuneilla matkoillaan, vaan nojaa koloniaalisen tarinankerronnan lähteisiin. Uskon, että Simlasta on tarjolla paljon taustamateriaalia, onhan se varsin ikoninen paikka. Taivaallisen rauhan majaksikin paikkaa kutsuttiin, vaikka kovin rauhalliselta sen pääkadun meininki ei ainakaan tämän kertoman mukaan vaikuta.

Teoksen sävy muistuttaa minua E.M. Forsterin klassikkoteoksesta A Passage to India (1924), joka sijoittuu 1920-luvulle ja kuvaa lähemmin intialaisten ja brittien tulehtuneita suhteita. Farrell on valinnut ajankohdaksi imperiumin kukoistuksen hetket, ajan, jolloin kukaan ei epäillyt vallan vielä joskus sortuvan. Tässä vaiheessa läheisempiä suhteita ”natiiveihin” haluavat solmia vain vakavasti uskossa olevat lähetyssaarnaajat. Intialaiset ovat tämän teoksen universumissa vain ja ainoastaan palveluskuntaa, joiden kanssa suurimmalla osalla turisteista ei ole yhteistä kieltä.

Romaaninpuolikkaan draama kohdistuu anglikaaniseen kirkkoon ja sen paikallisiin haaroihin. Basaarin tuntumassa kristinuskoon kääntyneitä intialaisia ja alempia valkoisia sosiaaliluokkia palvelee vaatimaton St. Saviour’s Church, jonka tulisieluinen kirkkoherra Kingston on ottanut ohjat omiin käsiinsä ja innovoinut jumalanpalveluksen uuteen uskoon. Intialaiset ovat päässeet avustaviin tehtäviin alttarilla, ja heidän pojistaan on muodostettu kuoro, jolle on kirjailtu komeat viitat. Kirkkoherra suosii palveluksissaan suitsukkeita ja runsaita kynttilöitä, ja hänen apupappinsa suunnittelee helluntaiksi menoja, jotka ylittävät emoseurakunnan kaikki sopivuuden rajat. Kirkon katto halutaan avata, jotta seurakunta ottaisi vastaan sieltä heitettyjä palavia kynttilöitä, ja alttarin päälle halutaan nostaa täytetty lintu taivaaseennousun symboliksi.

Kaikki tämä muistuttaa Simlan piispaa paavinuskoisten harhaopeista. Hän kerää ympärilleen joukot, joiden avulla vääräuskoiset toivotaan saatua häädetyiksi vuorilta. Seurakunnan palvelijoiden terveydessäkin on sellaisia puutteita, että osa paikallisista juorukelloista on jo kaivamassa heille hautaa. Kirkkoherra Kingstonin mahdollista tuberkuloositartuntaa tutkii tässä turistina paikalle tullut skottilääkäri McNab, joka kokee uskonnollisen kiistan perin kiusallisena.

McNabin pariskunnan vieras, siskontytär Emily, noussee teoksen päähenkilöksi, mutta kirjan keskeneräisyyden vuoksi ei voi päätellä, haluaako hän lopulta naimisiin jonkun villiluonteisen sotilaspojan kanssa. Paikallisten seurapiirien meno näyttäytyy Emilyn silmissä varsin turmeltuneelta, ja ”langenneiden” naisten asema on kaksinaismoralistisessa maailmassa varsin kinkkinen. Emily vaikuttaa  liian älykkäältä ja yläluokkaiselta ollakseen tyypillinen miehenmetsästäjä; olihan monella Intiaan lähteneellä naisella ensisijaisena haaveena helppo elämä monipäisen palveluskunnan turvin – elämä, johon keskiluokkaisilla ei kotimaassa ollut varaa.

Helmet-kirjahaasteessa tämä teos sopii kohtaan 33: ”Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja”. En muista, olisinko aiemmin lukenut näin keskeneräistä painettua romaania. Teksti on kuitenkin kielellisesti herkullista ja ajankuva analyyttistä ja osuvaa. Teosta suosittelen Intian historiaa jo vähän tunteville ja niille, jotka ovat kiinnostuneita lähetystyön historiasta. Itse varmasti jossain vaiheessa tutustun Farrellin valmiiseen Imperiumi-trilogiaan, jonka osat sijoittuvat Irlantiin, Intiaan ja Singaporeen.

Lumihanhen siivin

BinchyRakastetun tarinankertoja Maeve Binchyn (1939-2012) tuotanto toimii usein kuin ”kanakeittona sielulle” – ainakin itse palaan siihen aina, kun ulkona tuulee ja sisällä on vilu. Romaani Seitsemän talvista päivää (WSOY 2013, suom. Päivi Pouttu-Delière) jäi hänen viimeisekseen. Lisäksi häneltä on julkaistu postuumisti kaksi novellikokoelmaa.

Seitsemän talvista päivää kertoo Stoneybridgen uneliaasta kylästä länsi-Irlannissa Atlantin rannalla. Kylän nuoriso on valunut Britanniaan, Australiaan ja Amerikkaan jo monen sukupolven ajan. Vähemmän kyvykkäät ja kapinalliset pakenevat juuriaan vain Dubliniin, mutta pääkaupunkikin on tarpeeksi kaukana uuden elämän aloittamiseen. Stoneybridgeä johtavat Ryanin ja O’Haran mahtisuvut, joiden mainetta eivät korista ulkomaiset vävyt, saati aviottomat lapset. Kylästä lähteneet ovat oppineet kertomaan sinne jääneille hyvin taloudellisen version nykyelämästään.

Teoksessa seurataan Stone House-nimisen rakennuksen elvyttämistä ja muuttamista hotelliksi. Stone Housen vanhoista omistajasiskoksista on elossa enää Queenie, joka toivoo talolleen elinvoimaisen jatkajan. Sen pelastajaksi saapuu suoraan New Yorkista energinen keski-ikäinen sinkkunainen Chicky, joka on viettänyt lapsuuden kesiään outojen neitien keittiötouhuja seuraten. Chicky kokee etäisyyttä moneen paikalliseen sukulaiseensa, mutta haluaa silti aloittaa uuden elämän itselleen rakkaassa luonnonmaisemassa.

Hotellin vierailla ja myös henkilökunnalla on takanaan vaikeuksia ja traagisia tapahtumia. Teos koostuukin kymmenestä vinjetistä tai elämäntarinasta, joita voisi erillisinä novelleinakin lukea. Tarinoita yhdistää henkilöiden päätyminen Stoneybridgeen, usein enemmän sattumalta kuin suunnitellusti. Pidin erityisesti siitä, että teos levitti siipensä laajalti Irlannin saaren ulkopuolelle – Kaliforniaan, Britanniaan, Ruotsiin ja maailmaa kiertäville risteilyaluksille. Teoksessa linnut ja lintubongaus ovat keskeisessä asemassa, ja erityisen rakkaita henkilöhahmoille ovat eri lajiset hanhet. Koskettavin tarina liittyi itsemurhaa hautovaan nuoreen, Shay O’Haraan, joka pelastetaan vetoamalla tämän lintutuntemukseen. Islannista Irlantiin talvehtimaan tulevien meri- ja lumihanhien näky rantakallioilla oli pysäyttävää.

Nauroin ääneen lukiessani dublinilaisesta Wallin pariskunnasta, joiden elämä keskittyi erilaisiin kilpailuihin osallistumiseen. Walleille viikko ilman kilpailuvoittoa oli ankeuden perikuva. Tarinassa kysytäänkin, millainen on itseään kunnioittava kilpailunharrastaja. Millaista tyydytystä ihminen saa siitä, ettei ole maksanut matkoistaan tai kodinkoneistaan? Pariskunta joutuu hääpäivää juhlistamaan Stoneybridgeen, sillä eräässä kilpailussa Pariisin-matkan voitti pariskunta, joka selvästi rikkoi kilpailun sääntöjä. Lohdutuspalkinto ei heitä aluksi lämmitä, mutta paikan yhteisöllisyys saa vaativammatkin asiakkaat pian haltioitumaan.

Binchyn kerronnassa leimallista on sydämellisyys, viattomuus ja tietynlainen yltiöpositiivisuus. Kuitenkin henkilöhahmot ovat monisärmäisiä ja yhteiskuntaa analysoidaan syvällisesti. Kokoelmassa aika-akseli on kolmisenkymmentä vuotta, ja Binchy näyttää oivallisesti, kuinka jälkijättöinen ja taikauskoisen uskonnollinen maa on ollut vielä 1980-luvulla. Chickyn koominen kaksoiselämä rouva Starrina, amerikkalaisen interrailaajan leskenä, kertoo paljon siitä, kuinka ahdistavia instituutioita avioliitto ja ydinperhe ovat maassa olleet pitkään. Chicky siis joutuu esittämään leskeä kyläyhteisössä, vaikka ei tosiasiassa ole koskaan ollut naimisissa lunastaakseen kunniallisen naisen statuksen. Teos ottaa myös kantaa maanviljelijöiden ahdinkoon ja sukutilojen traagisiin lopettajaisiin.

Teos oli täydellinen joulun ajan hittikirja, jossa talvinen luonto pääsi loistamaan. Ruokaa siinä laitettiin myös antaumuksella, enkä olisi pannut pahakseni, jos mukana olisi ollut muutama resepti. Teos saattaa herättää voimakasta matkakuumetta – ainakin minua syrjäseutujen perhehotellit kiinnostavat kovasti, ja haluaisin viettää lomaa paikassa, jossa muihin matkalaisiin tutustuu saman illallispöydän ääressä.

Tämä oli lukumaraton-haasteeni rasti numero 4. Luin teosta joulunpyhien jälkeisenä sunnuntaina, kun suklaata oli vielä liikaa jäljellä. Teos sai aikaan ajattomuuden illuusion, eli en tiedä, montako tuntia sen äärellä kulutin. Kirjan rakenteen vuoksi se todennäköisesti tuottaa eniten iloa, jos lukujen välillä pystyy hengähtämään reilusti.