Egosta, joka mahtuu limusiiniin

Teos: Bono: Surrender – 40 laulua, yksi elämä (Tammi, 2022)

Suomennos: Tero Lehtinen

Äänikirjan lukija: Mikko Leskelä

Kun U2 palasi ensimmäiseltä Amerikan-kiertueeltaan Dubliniin vuonna 1980, bändin lähipiirissä vitsailtiin, ettei jäsenten egot enää mahdu limusiiniin. Muistan itse noteeranneen tämän bändin ehkä vuonna 1984, ja olen kyllä kuunnellut sen musiikkia jo ennen kuin minusta tuli Irlanti-fani 1990-luvun alussa. U2 on kuulunut elämäni kalustoon kotoisan jouhevasti, mutta niin suuri fani en ole ollut, että olisin tiennyt sen jäsenten yksityiselämästä kaiken.

Ja joskus 90-luvun lopussa bändin suuruudenhullu meininki alkoi jo kyllästyttää, varsinkin Bonon rooli paavista seuraavana globaalina äänitorvena.

Hyvää tässä uudessa teoksessa on se, että se todella on Bonon itsensä kirjoittama. Teos on lähes 500 sivun mittainen järkäle, ja noin kolmannes siitä keskittyy globaalin avustustyön raportointiin.

Kuuntelin kirjan putkeen yhtenä viikonloppuna, ja minun on vaikea hahmottaa, mikä Bonon ja U2:n tarinassa on minulle uutta tietoa. Bonon poliittisen aktivismin tarina on tullut tutuksi medioista, mutta en tiennyt, kuinka uskonnollinen hän oli jo nuorena. Ja nimenomaan uskonnollinen, ei pelkästään epämääräisen hengellinen. Hän on aina löytänyt voimaa kristinuskon harjoittamisesta, virsistä ja jumalanpalveluksista.

1970-luvun Irlannissa hurmokselliset herätysliikkeet olivat muodissa sekä katolisten että protestanttien leireissä, ja Bono kävi Dublinissa Shalom-seurakunnassa. Vielä bändin alkumetreillä seurakunnassa toivottiin, että Bonon ja ystävien luovat energiat saataisiin herätysliikkeen käyttöön, mutta bändin jäsenistä Edge ja Adam eivät perustaneet paljoa kristinuskosta.

Itse kyllä olen aina tunnistanut U2:n musiikista kristilliset vaikutteet, mutta pidin varsinkin sen 80-luvun levyjä (The Joshua Tree, Rattle and Hum) jonkinlaisena välivaiheena, ja merkkinä rakkaudesta mustaan musiikkiin, varsinkin gospeliin. Mutta en tiennyt, kuinka paljon Bono on ammentanut omista lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistaan näihin biiseihin.

Bonon elämässä syvä kriisi oli Iris-äidin menetys nuorena, ja jääminen jotenkin ankaran tai vähäeleisen isän kasvattamaksi. Yhteistä Bonolle ja Bob-isälle oli musikaalisuus, ja isän tenoriääntä pidettiin Dublinin pohjoisosan pubeissa voimallisempana kuin pojan. Isä ja poika pysyivät kyllä väleissä tämän kuolemaan saakka, mutta isä oli vanhempanakin vahvasti omista oloissaan viihtyvä.

Teos on todella monisyinen, mutta myös kokonaisuutena hieman uuvuttava, sillä lähes kaikki sen henkilöt ovat maailmanluokan julkkiksia. Olisin ehkä arvostanut sitä, jos Bono olisi kertonut enemmän kohtaamisistaan tavallisten tallaajien ja fanien kanssa. Avioliitostaan Ali-vaimon kanssa hän kirjoittaa viisaasti ja kauniisti, ja jäin myös pohtimaan, olisiko tuon liiton olennainen liima kristillinen vakaumus.

Maailmanpolitiikasta kirjoittaessaan Bono on juuri se sama suureleinen saarnaaja, johon aloin väsyä 90-luvun lopussa. Hänen aikaansaannoksensa kolmen eri järjestön kautta kehitysmaiden velkaongelman ja HIV-positiivisten aseman edistämiseksi ovat mittavia, ja 00-10-luvuilla hän selvästi keskittyi enemmän aktivismiin kuin musiikkiin.

Tämä teos oli vähän samantyyppinen kokemus kuin Sinead O’Connorin muistelmien lukeminen alkuvuodesta. Tuota kirjaa olin jopa odottanut, mutta lukukokemus oli yhtä lailla hämmentävän tyhjentävä. Ehkä Sinead on kuitenkin taitavampi, intensiivisempi kirjoittaja, ja hän onnistui luotaamaan syvemmälle niin omaan psyykeensä kuin irlantilaisen yhteiskunnan analyysiin. Bonon tarina on selkeästi enemmän keskittynyt USA:aan ja kehitysmaihin, ja siitä jäi jopa vaikutelma, että Irlannissa asuessaan hän ei välttämättä ole aina ollut läsnä omassa maassaan, vaan elänyt supertähteyden omituisessa kuplassa, jossa kaikki maailman vastaavat supertähdet ovat aina tavoitettavissa.

Bonon kirjailijan taitoja en halua aliarvioida, mutta hän on omaelämäkerturina vähän liian suoralinjainen omaan makuuni. Noihin kristinuskoon liittyviin pohdintoihin saatan palata uudestaankin, ja tämän jälkeen saatan lukea myös Nick Caven tuoreen kirjan, jossa hän kertoo elämästään poikansa kuoleman jälkeen.

Veikkaisin, että kirjasta saavat eniten irti ne, jotka tietävät U2:n vaiheista suht vähän, ja todelliset superfanit. Itselle kirjassa kerrottu ulkoisen tapahtumisen määrä oli liikaa, tai lukutahti liian nopea.

Nelinpeliä emotionaalisella tenniskentällä

Teos: Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet (Otava, 2021)

Suomennos: Cristina Sandu

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Alice on kansainvälisesti menestynyt kolmikymppinen irlantilaiskirjailija, joka on äskettäin muuttanut maalle vanhaan pappilaan kärsittyään vakavasta mielenterveyden järkkymisestä Dublinissa. Hän on palaamassa pikkuhiljaa kirjailijan normiarkeen, johon kuuluu paljon puhujakeikkoja ulkomailla. Matkustaminen Euroopan metropoleihin on hänelle helpompaa kuin ystävien tapaaminen kotimaassa, mutta muutettuaan tuntemattomalle seudulle Länsi-Irlantiin hän uskaltautuu käyttämään Tinderiä.

Eileen taas on Alicen uskottu, opiskelukaveri ja entinen kämppis, joka toimittaa Dublinissa kirjallisuuslehteä ja sinnittelee minimaalisilla tuloilla. Opiskeluaikoina hän oli huomattavasti suositumpi ja menestyneempi tapaus kuin introvertti Alice, mutta opintomenestys ei taannut hänelle lupaavaa uraa. Viimeiset ajat Alice ja Eileen ovat olleet yhteydessä lähinnä sähköpostin välityksellä, ja kirjeet ovat olleet syvällisiä. Silti ystävyydessä on jännitteitä, ja jälleennäkemistä suunnitellaan pidemmän kaavan kautta.

Sally Rooney sijoittaa romaanin tapahtumat aikaan juuri ennen koronakriisiä ja sen alkuaikaan. Pandemian käsittely ei ole romaanissa keskiössä, mutta se vaikuttaa kirjan henkilöiden sosiaalisiin suhteisiin. Teoksen kaikilla avainhenkilöillä on haasteita tunneilmaisussa, etäisyyden ja läheisyyden sääntelyssä ja parisuhteiden solmimisessa. Myös kirjan keskeiset miehet, Felix ja Simon, ovat hankalia tapauksia, joilla riittäisi ottajia, mutta he suhtautuvat naisiin jotenkin kylmäkiskoisesti.

Uskonnon rooli on romaanissa yllättävän suuri, sillä vasemmistolainen poliitikko-Simon harjoittaa katolista uskoaan avoimesti. Simon on Alicen lailla kansainvälisesti suuntautunut toimija, joka elää elämäänsä pitkälti hotellihuoneissa. Hän on Eileenin toveri lapsuudesta, naapuruston vanhempi poika, johon Eileen oli salaa pihkassa jo teininä. Valitettavasti Simon on keskittynyt pokaamaan koko ajan nuorempia mimmejä, ja Eileen kokee olevansa liian vanha treffikumppani miehelle, joka on tätä viisi vuotta vanhempi.

Simonin kirkossa käyminen herättää huomiota kaveripiirissä, ja hänen hengellisestä elämästään juoruillaan paljon selän takana. Sekä Eileen että Alice yrittävät ymmärtää Simonin maailmankuvaa, vaikka kumpikaan ei ole kasvanut uskontoa harjoittavassa kodissa. Alice tosin on turvautunut Raamatun lukuun mielisairaalassa ollessaan, mutta hänelle Raamattu on kuitenkin enemmän kokoelma tarinoita kuin pyhä kirja. Eileen taas päätyy Simonin kanssa jumalanpalvelukseen, ja kokee helpotusta siitä, ettei mies tunnu muuttuvan radikaalisti Jumalan huoneeseen astuessaan.

Kirjassa vietetään pitkiä päiviä somessa, tulkitaan menneitä viestiketjuja äärimmäisellä antaumuksella, ja vastaillaan öisiin känniviesteihin reaaliajassa. Erakoituneella Alicella varsinkin on hämmentävän vilkasta some-elämää, ja some kuluttaa koko nelikon voimavaroja enemmän kuin reaalimaailman kohtaamiset. Hieman puuduin joissain intensiivisissä someosioissa, vaikka ne tuntuivat kirjan juonen kannalta olennaisilta.

Alicen ja Felixin yhteisellä Rooman-matkalla somen rooli tuntui säälittävän keskeiseltä, eikä matkaa voisi luonnehtia romanttiseksi edes teoriassa. Se, että Alice pyysi tuoreen Tinder-kumppaninsa mukaan työmatkalle tarjoutuen maksaa kaikki kulut, oli maaseudun duunarikundille ehkä kuitenkin liikaa. Felix siis keskittyi matkalla somettamaan kotipuoleen mm. kimppakämpän asukkien WhatsApp-ryhmässä.

Ovatko nämä orastavat parisuhteet sitten lainkaan kehityskelpoisia, vai pitäisikö näiden kaikkien hahmojen vielä etsiä itseään ja hioa pahimpia kulmiaan, jotta voisivat jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa, siinä riittääkin pohdittavaa. Parhaimmillaan tämä romaani kertoo onnellisuuden etsinnästä, ja oikeudesta etsiä onnea myös silloin, kun on Prozac-lääkitykseen sopeutuminen käynnissä.

Olen lukenut kaikki Rooneyn teokset, ja laatu tuntuu tasavahvalta niiden välillä. Toki näissä kirjoissa on keskenään hyvin samantyyppisiä hahmoja, ja toistoa myös teemojen suhteen, mutta annan tämän Rooneylle anteeksi, koska hän onnistuu ymppäämään yhteiskunnallisesti merkittäviä kysymyksiä ovelalla tavalla keskelle ihmissuhdetykitystä. Eli hänen kirjojaan lukemalla voi oppia salaa ja rivien välistä Irlannin lähihistoriasta, vaikka luulisi lukevansa tarinaa someriippuvaisista nuorista aikuisista.

West Corkin sielunmaisemaa

Teos: Cecelia Ahern: Lyyralintu (Gummerus, 2021)

Suomennos: Heidi Tihvenäinen ja Lauri Sallamo

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Irlannista on viimeisen 30 vuoden aikana putkahdellut niin paljon naispuolisia viihdekirjailijoita, että ns. vakavammat äänet jäävät usein ulkomailla huomaamatta. Aikamme painokuningattarista olen lukenut Cathy Kellyä ja Marian Keyesiä; voin melko suurella varmuudella väittää, että Cecelia Ahern (s. 1982) on jäänyt välistä, sillä v. 2004 olen ollut niin kirjasnobi, ettei teos PS. I love you olisi mennyt seulastani läpi.

Ahernin uusin teos alkoi kiinnostaa houkuttelevan kansikuvan ja erikoisen nimen vuoksi. Lyyralintu on itse asiassa Australiassa pesivä laji, mutta minulle se olisi mennyt täydestä myös irlantilaisena, ellei kirjassa olisi matkustettu Australiaan katsomaan linnun luonnonoloja.

Romaanissa dublinilainen tuotantoyhtiö matkustaa läntisen Corkin maaseudulle tekemään dokumenttifilmiä. Naispuolinen ohjaaja Bo on hyvin kunnianhimoinen ja päämäärätietoinen. Hänen poikaystävänsä Solomon on tiimin kuvaaja, eikä yleensä jaa Bon kanssa taiteellista visiota, mikä aiheuttaa jännitteitä. Kuvausmatkalla Solomon törmää erään syrjäisen torpan lähistöllä nuoreen naiseen, joka vieraan nähdessään alkaa ääntelehtiä lintujen tavoin karkottaakseen tunkeilijan pois. Monien, monituisten lintujen. Onneksi Solomon onnistuu rauhoittaa pelästyttämänsä naisen, ja heidän välilleen syntyy luottamussuhde. Naisen tapa kommunikoida on maaginen, vaikka se voi viitata myös neurologiseen häiriöön.

Nuori Laura on elänyt näillä seuduilla koko ikänsä, mutta häntä on piiloteltu yhteiskunnalta. Hänen syntymäänsä ei ole rekisteröity, hän ei ole käynyt koulua eikä hän ole saanut vaivoihinsa lääkärihoitoa. Mummi ja äiti, jotka näin päättivät toimia, ovat kuolleet jo vuosia sitten, äiti syöpään, johon hän kieltäytyi hakemasta hoitoa. Viimeiset vuodet hänen asioitaan on hoitanut Tom-niminen mies, joka järjesti asumisen omalla maallaan. Tom on käynyt hänelle kaupassa, mutta asettanut Lauran myös avuttoman haavoittuvan asemaan. Nyt Tom on kuollut, ja Lauran paperiton asuminen saattaa olla kortilla. Hän on yli 20-vuotias, hän osaa lukea, ja on jopa käynyt äitinsä ja mummonsa kanssa lomamatkoilla muualla Irlannissa, mutta kotikylässä hän ei ole saanut liikkua ihmisten ilmoilla.

Pelkäsin, että kyseessä olisi ahdistava susilapsitarina, mutta kyllä tässä päästiin aika nopeasti valon puolelle. Kirjassa seurataan Lauran komeettamaista nousua television kykykilpailussa, siihen liittyvää viihdeteollisuutta ja julkisuutta, ja naisen sopeutumista suureen maailmaan. Hyppy alkeellisesta mökistä Dublinin yökerhoihin ja hotelleihin on valtava, ja toki hänen on nuorena naisena opittava myös kohtaamaan miesten huomio. On myös opittava käyttäytymään yökerhoissa niin, ettei joudu roskalehtien riepoteltavaksi. Romanssirintamaa on luvassa maltillisesti, mutta en kuvaisi tätä perinteiseksi romanttiseksi fiktioksi.

Viihdekirjaksi teoksen tekee se, että siinä kirjaimellisesti liikutaan viihdeteollisuuden sydämessä. Irlantilaisen suhtautuvat talent-kilpailuihinsa suuremmalla intohimolla kuin suomalaiset, ja peli on kulissien takana armotonta. Kilpailun ilkein tuomari on dokumentin ohjaaja-Bon entinen miesystävä, eli Lauran tie karsintoihin on saattanut olla jollain tapaa voideltu. Kisan etenemisen koreografia myös tuntuu osittain käsikirjoitetulta, eli ilkeän tuomarin on raivottava, jotta ohjelmassa säilyisi draaman kaari.

Ihmettelin tarinassa Lauran nopeaa sopeutumista kaupunkielämään, mutta oli hyväkin, ettei tämä ollut sellainen sosiaalipornahtava tuhkimotarina, josta siitä näillä aineksilla olisi voinut tulla. Tässä voi olla realistiseen kerrontaan tottuneille joitain uskottavuushaasteita: itsellä Irlannissa aikaa viettäneenä ihmetytti tuo lapsen piilottamisen mahdollisuus. Tosin Irlannissa on kautta aikain synnytetty lapsia salaa, mutta tällaisia lapsia ei ole yleensä pidetty elossa, tai pidetty omilla tiluksilla. Irlannissa syrjäkylät eivät ole niin syrjässä kuin miten me suomalaiset ne ymmärrämme. Kulttuuri on paljon puheliaampaa ja yhteisöllisempää kuin suomalainen.

Mutta Ahern tuntee kuvaamansa seudut minua paremmin, ja on ehkä kuullut joistain vastaavista tapauksista. Kirjan syntyhistoria alkoi kiinnostaa minua, sillä usein vastaavat tosi elämän tarinat ovat fiktiota uskomattomampia.

Ainoa asia, joka ärsytti minua teoksessa, oli eri henkilöiden jatkuva jetlag-oireiden kuvaus, joka oli liiallista ja tylsää. Vastaavia manerismeja toiset kirjailijat aikaansaavat krapulasta. Tässä alkoholin käyttö ja huumeet jäivät vähemmälle huomiolle kuin lentämisen aikaansaama sekaannus.

Lyyralintu varmasti vetoaa kaikenikäisiin lukijoihin, mutta veikkaan siitä tulevan hittikirja alle kolmikymppisten parissa. Elokuvallista potentiaalia teoksessa on paljon, tosin itse katsoisin mieluummin leffan Lauran lapsuudesta ja nuoruudesta kuin elämästä Dublinin viihdepiireissä. Kaiken kaikkiaan ihastuttava ja yllättävä teos kirjailijalta, jolta odotin jotain imelämpää.

Pakkomielle, intohimo vai kutsumus?

Teos: Dara McAnulty: Nuoren luonnontutkijan päiväkirja (Karisto, 2021)

Suomennos: Leena Ojalatva

Äänikirjan lukija: Paavo Kääriäinen

En ennen eilistä tiennyt, että Pohjois-Irlannilla on Greta Thunbergin kaltainen nuori aktivistivaikuttaja Dara McAnulty (s. 2004), joka kirjoitti tämän hittikirjansa 14-vuotiaana, julkaisi sen 15-vuotiaana ja on nyt 17-vuotiaana monia kirjapalkintoja saanut julkisuuden henkilö. Dara kuuluu myös autismin kirjoon, kuten hänen äitinsä ja sisaruksensa, jättäen biologi-isän ainoaksi perheen neurotyypilliseksi jäseneksi.

Tämä teos kattaa yhden vuodenkierron, jonka aikana Daran perhe muuttaa Fermanaghin kreivikunnasta Downin kreivikuntaan, ja retkeilee paljon ympäri pohjoista Irlantia paikoissa, joita Dara kutsuu ”yksityisiksi leikkikentiksi” siksi, että niissä törmää vain harvoin kanssaihmisiin. Perhe viihtyy erityisen hyvin makeiden vetten äärillä, ja ns. ”päällikkövuorilla”, mutta myös sellaiset lintusaaret kuin Rathlin Island kuuluvat vakiokohteisiin.

Nuorelle autistipojalle muutto on lopulta onnenkantamoinen, vaikka maisemien muutokset ottavat aina koville. Dara on kärsinyt koulukiusaamisesta kaikissa aiemmissa kouluissaan, mutta uudessa koulussa hän onnistuu saamaan nopeammin ystäviä. Hän kokee elävänsä murattia pursuavan kivimuurin takana, eikä sen sisälle ole aikoihin saanut katsoa kuin perheenjäsenet ja eläimet. Nyt teini-iän temmellyksessä Daran huolella rakennettu suojamuuri rakoilee, ja aktivistipiirit tuovat hänen elämäänsä uusia tuttavuuksia myös Irlannin ulkopuolelta. Nuori mies matkustaa mielenilmaisuihin varsinkin Lontooseen, mutta tätä mieluisampia ovat luonnonsuojelulliset keikat mm. petolintujen pariin Skotlantiin.

Teos kertoo tiiviiksi hitsatusta perheestä, jossa vanhemmat ovat tehneet kaikkensa, jotta lapset muodostaisivat läheisen luontosuhteen. Perheen luontoretket poikkeavat muiden perheiden tavoista viettää vapaa-aikaa, mutta elämäntapa ei vaikuta äärimmäisen askeettiselta. Heillä on käytössään auto, ja kerran he ovat ajaneet sillä jopa Italiaan saakka. Välillä Dara ja äiti joutuvat lentämään aktivistikeikoillaan, mutta onneksi tämä nuori tulisielu ei tee asiasta aivan yhtä suurta syntiä kuin Greta Thunberg on tehnyt. Darastakin löytyy aimo annos kapinallisuutta, mutta hän ei ole valmis jättämään koulua kesken, eikä ilmeisesti Irlannissa ole harrastettu koululaisten ilmastolakkoilua. Sen sijaan Extinction Rebellion (suomeksi Elokapina) oli hänelle tuttu liike jo 14-vuotiaana, ja hän kertoo päiväkirjassaan liikkeen kokoontumisista Dublinissa.

Teos on todella monitasoinen katsaus nuoren miehen elämään, jota voi lukea niin tarinana autismista, aktivismista kuin luontosuhteesta. Itseäni hurmasivat eniten retkikuvaukset, ja selostukset Irlannin lintujen käyttäytymisestä. Miksi ruisrääkkä on kadonnut lähes kokonaan saarelta, siihen löytyy perusteellinen selitys. Ja vaikka McAnultyn todellinen intohimo liittyy biologiaan ja Irlannin uhanalaisiin eläinlajeihin, hän tuntuu myös hyvin perehtyneeltä maan historiaan ja runouteen.

Koin erityisen tärkeäksi McAnultyn tavan sanoittaa tekemisiään, ja eronteon pakkomielteen ja intohimon käsitteiden välillä. Hänellä on pikkuveli, jonka intohimon kohteena on kommunististen maiden historia, eli ilmeisesti tämä veli viihtyy enemmän sisätiloissa. Nuoren Daran intohimona on aina ollut luonnon tarkkailu, mutta hän vaikuttaa tyypiltä, joka ymmärtää laajalti myös toisenlaisia intohimoja.

Pidin tästä kirjasta erityisesti siksi, että vaikka siinä käsitellään akuutteja ja vaikeita ongelmia, siinä ei kuitenkaan eletä maailmanlopun tunnelmissa. Suuri osa lukemistani suomalaisista ilmastonmuutosta sivuavista teoksista (olen lähinnä lukenut romaaneja aiheesta) ovat olleet huomattavasti synkempiä, usein dystooppisia. Tässä teoksessa on edelleen toivoa, ja se keskittyy arjen toimijuuteen, joka voi olla esimerkiksi lapsiin ja nuoriin vaikuttamista jokapäiväisissä kohtaamisissa.

Siinä vaiheessa, kun itse vietin aikaa Irlannissa, keskityin kokonaan urbaaniin kulttuuriin, ja olisin saattanut hyvin ohittaa tällaisen teoksen, jossa ei rymytä baareissa tai eletä käsittämättömässä kurjuudessa. 15-vuotiaana en olisi varsinkaan osannut samastua kirjan kertojaan, tosin omassa nuoruudessani arvot ja diskurssit olivat niin kaukaisia nykykulttuurista, etten osaa rinnastaa näitä kokemuksia. Nyt nuoren Daran maailma tuntuu läheiseltä, ja luulenkin, että tämä teos voi saada eri-ikäisiä lukijoita.

Mikään young adult-genren pläjäys tämä päiväkirja ei ainakaan ole. Ymmärtääkseni noissa kirjoissa on jo pitkään käsitelty autismin kirjoa pääteemana, mutta tämä teos varmasti puhuttelee niitäkin, joita neuropsykiatria ei kiinnosta.

Virkistyin kirjaa lukiessani varsinkin sen historiallisissa osuuksissa, ja aloin haaveilla linnakiertueesta vihreälle saarelle. Tämän kirjan huolellinen lukija voi jo sen vinkkien avulla rakentaa hulppean kesäreissun vähemmän tunnettuun Pohjois-Irlantiin, ja päätyä paikkoihin, joissa ei pahemmin ole nähty turisteja.

Hääreissulla Connemarassa

Teos: Lucy Foley: Kutsuvieraat (Otava, 2021)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Jules ja Will ovat menestynyt lontoolainen pariskunta, jotka eivät ole vitkailleet hääsuunnitelmissaan löydettyään toisensa yli kolmikymppisinä. Jules on merkittävä someinfluensseri ja yrittäjä, Will TV-juontaja, jonka elämää tuntuu vielä keski-iän kynnykselläkin jäsentävän kouluaika kalliissa Trewellyanin sisäoppilaitoksessa.

Kun häitä aletaan suunnitella, Julesilla on jo ammattinsa takia ohjakset käsissä paikan ja rekvisiitan suhteen, mutta sosiaalisesti homma keskittyy Willin poikakoulun kaveripiiriin. Miesten hyväveliverkosto on toiminut tiiviisti kaikki vuodet, ja pariskunnan luokkaerokin on asia, joka nousee pinnalle jo ennen maagista päivää.

Tarina keskittyy hääviikonloppuun pienellä saarella Connemaran maakunnassa, Irlannissa, mutta se pelaa paljon takaumilla. Se on melkein Agatha Christie-tyylinen ”whodunnit”-draama, jossa murhaan mahdolliset syylliset on eristetty hevon kuuseen, ja jossa he joutuvat kuulusteluihin ryhmää ennen kuin pääsevät saarelta pois. Juonessa on jonkun verran samankaltaisuutta Foleyn aiemman teoksen Jahti kanssa, jossa myös rikkaat nuoret aikuiset viettivät viikonloppua synkässä retriitissä Skotlannissa. Mutta toki hääteema erottaa teoksia toisistaan, ja joillakuilla, kuten itselläni, on tämäntyyppisiin miljöihin liittyvä fetissi, joten valitsin kirjan lähinnä tapahtumapaikan takia.

Tarinaan mahtuu jonkun verran paikallista connemaralaista folklorea, ja myös ruokalista ilahdutti runsaine kalasoppineen. Tyypilliseen brittityyliin kirjassa kuitenkin käytetään päihteitä suuremmalla antaumuksella kuin harrastetaan kulinarismia tai seksiä, ja hääpaikan omistajat osasivat ennustaa kunnon bakkanaalit, kun saivat tietää vieraiden yläluokkaisesta taustasta.

Kirja ilahdutti minua enemmän lifestyle-näkökulmasta kuin dekkarina/trillerinä, sillä nämä hääyrittämisen kuviot ovat Brittein saarilla niin eri levelillä kuin Suomessa. Toki poikakoulun käyneiden kaverusten salaisuudet ja kieroutuneet suhteet kiinnostivat myös, ja oli tässä paikoitellen ihan hehkeää luontokuvaustakin.

Juonesta en paljasta muuta kuin sen, että lähes kaikilla keskeisillä hahmoilla olisi ollut hyvä syy saada uhri hengiltä. Kirjan hahmoista ei oikein kukaan ollut erityisen sympaattinen, joten jäin ihmettelemään sitä, että tarina silti tehnosi ja jäin taas odottamaan uutta kirjaa Foleylta.

Ehkä kirjan viehätys piilee siinä, ettei se ole poliisivetoinen ja siinä, että sen ainekset olivat lopulta aika simppelit. Minulle tämä on juuri sopivaa aivot narikkaan-viihdettä, ei liian imelää tai tunteisiin vetoavaa, kuten osa tämän genren teoksista ovat. Lukija voi siis itse päättää, onko tämä dekkari vai psykologinen trilleri, itse luin tätä kelpona perinteisenä dekkarina, jossa oli melkein klassiset jännitteet ja asetelma.

Virikkeitä viisikymppisille

Teos: Marian Keyes: Aikuiset ihmiset (Tammi, 2021)

Suomennos: Lea Peuronpuro

Äänikirjan lukija: Kati Tamminen

Parin viime päivän aikana tutustuin Caseyn veljeksiin ja heidän toimeliaisiin vaimoihinsa Irlannin Dublinissa, monessa maaseutukohteessa ja ulkomaan reissuilla. Suvun kokoava voima on Jessie Parnell, joka on naimisissa Johnny Caseyn kanssa ja samalla tämän työnantaja. Jessie on perustanut etnisiin herkkuihin keskittyvän ruokaimperiuminsa jo vuonna 1998, ja hän on jonkinlainen julkkis irlantilaisen ruokatapojen uudistajana.

Varakas Jessie on varsin antelias lähipiirilleen, ja kirjassa lähestytään naisen viisikymppisiä. Aviomies Johnny ei halua tuhlata juhliin yhtä paljon kuin vaimonsa, ja hän varaa synttäreitä varten murhamysteeriseikkailun Pohjois-Irlannissa. Juhlat eivät onnistu minkään suunnitelman mukaan, ja ne kulminoituvat veljen vaimon Caran sairauskohtaukseen bulimisen ahmimisen seurauksena.

Eipä kirjan yhdelläkään pariskunnalla mene kovin ruusuisesti, paitsi ehkä veljesten vanhemmilla, jotka viettävät kultahäitään toisiaan palvoen. Anoppi Rose on yhtä ilkeä kaikille kolmelle miniälleen, mutta luonnollisista syistä Jessie on virallinen inhokki, koska hän tienaa eniten rahaa. Kirjan maailmassa negatiiviset tunteet eivät liity perinteisiin irkkuteemoihin, kuten uskontoon ja perinteisiin perhearvoihin, vaan jopa vanhukset ovat aika moderneja arvomaailmaltaan. Vihan ja kyräilyn syyt ovat tässä yksityisempiä, mutta pahinta nurkkakuntaista tunkkaa en kirjasta havainnut.

Tämä on todella runsas ja moniuloitteinen sukutarina, jossa ei ole selkeää päähenkilöä. Teemoihin mahtuu yrittäjyyden, aviokriisien ja syömishäiriön lisäksi mm. turvapaikanhakijoiden ahdinkoa ja teatterin lavastustaidetta, ja irlantilaisen yhteiskunnan muutosta käsitellään 90-luvulta tähän päivään. Kirjan hahmoista suurimmalla osalla on yliopisto-opintoja taustalla, mutta varsinkin ruokaimperiumissa työskentelevät sukulaiset eivät pahemmin harrasta kulttuuria. Tästä huolimatta on tyypillistä, että he viljelevät puheessa suht teräviä termejä, kuten kognitiivinen dissonanssi. Minua tämä ilahduttaa, kun olen tottunut kotimaisessa chicklitiä, ja myös paikoitellen dekkareissa, todella latteaan, arkiseen kieleen.

Sen sijaan kirjassa ärsytti eri tuotemerkkien runsas viljely. Kirjan henkilöt eivät lopulta ole vauraudestaan huolimatta merkkivaatesnobeja, vaan pikemminkin tuntui, että Keyes saisi sponsorointia mm. Cadburyn ja Haribon karkkitehtailta. Tämäkin selittyy sillä, että Caran suklaan ahmimista kuvataan todella yksityiskohtaisesti. Toki kirjaan mahtuu maanista rahan kuluttamista, mutta suuruudenhullu Jessie preferoi matkoihin ja juhliin sijoittamista mieluummin kuin omaan ulkomuotoon keskittymistä.

Kirjan tenho pilee siinä, että se tarjoaa eri ikäisille ja – taustaisille lukijalle jonkun hahmon, johon samastua. Itse pidin eniten lavastaja-Nellistä, joka onnistui naimaan Caseyn veljeksistä ilkeimmän. Toisaalta koin, että kirjassa oli liikaa ryhmätoimintaa, ja että näistä kohtauksista olisi voinut rankata puolet pois ilman, että juoni olisi kärsinyt paljoa. Mutta tuskinpa Keyesin kaltaisen kassamagneetin tarvitsee editoida kirjojaan paljoakaan: runsaus on hänen tavaramerkkinsä, ja lukija tietää kirjaan tarttuessaan, mitä on odotettavissa.

Ehkä sitten kuitenkin pidän irlantilaisista naisviihdekirjailijoista eniten edesmenneestä Maeve Binchystä, jonka hahmogalleriaan mahtui enemmän köyhiä, maalaisia ja työläisiä. Mutta Keyes kuuluu ehdottomasti oman genrensä huippuihin, varsinkin dialogin ja yhteiskunnallisen analyysin taitajana.

Perustuslaki sisälläni

Teos: Naoise Dolan: Jänniä aikoja (Otava 2020)

Suomennos: Oona Nyström

Blogissa olen hehkuttanut nuoren irlantilaisen komeettakirjailija Sally Rooneyn kirjoja, en pelkästään siksi, että kaipaan Dubliniin ja omiin nuoruusmuistoihini kaupungista. Rooneyn kirjoissa on ollut ovelaa poliittista analyysiä rivien välissä, ja näennäisen kepeyden taakse on piilotettu vakavaa yhteiskuntakritiikkiä. Ja nyt saan jatkaa matkaa Naoise Dolanin kanssa, esikoiskirjailijan, jonka uraa Rooney on edistänyt työssään kulttuuritoimittajana.

Jänniä aikoja sijoittuu Hong Kongin vuosiin 2016-7, jonne nuori dublinilainen Ava matkustaa heti yliopistosta valmistuttuaan. Hän löytää turhauttavan työpaikan rikkaiden lasten englannin opettajana yksityisessä kielikoulussa. Asuminen AirBnb-kimppakämpässä on tunkkaista, joten hän muuttaa pian uuden brittiystävänsä Julianin luo. Julian on menestynyt pankkiiri, joka on käynyt Etonin ja Oxfordin yliopiston, ja jonka eteneminen elämässä on itsestäänselvyys.

Kirjan alussa pelkäsin oudon pariskunnan seksisuhteen kuvauksen kääntyvän Fifty Shades of Gray-tyyppiseksi eroottiseksi päiväuneksi, mutta ehei, teoksessa ei ole mammapornon häivääkään. Ava on kiinnostunut itseään rikkaammista miehistä, mutta haluaisi silti säilyttää feministisen identiteettinsä. Mutta kun Julian on poissa pitkillä työmatkoillaan, Avan elämään saapuu kiinalaistaustainen Edith, joka Julianin lailla tulee paremmista piireistä.

Ava päätyy epämääräiseen suhteeseen molemman kanssa heidän toisistaan tietämättä. Suhde naiseen on miessuhdetta romanttisempi: Edithin vuoksi Ava on valmis ostamaan Jo Malonen luksustuoksukynttilöitä, jotka vievät hänen palkastaan usean tunnin loven. Edith on tasokkaaseen elämään tottunut Instagram-hifistelijä ja juristi, jolla on Kanadan kansalaisuus. Tämän hänen äitinsä takasi aikanaan menemällä synnyttämään ainoan tyttärensä Torontoon, ja oli lähellä, että tytär olisi saanut kaupungin nimen.

Naisten suhde tuntuu lähes telepaattiselta, mutta Julianin ja Avan keskusteluissa on kiinnostavampaa poliittista kitkaa. Julian ei ole aivan tyypillinen rahanahne pankkiiri siksikään, että hänen isänsä on marxilainen professori ja olisi toivonut pojastaan jotain muuta kuin rahan palvojaa. Vaikka Miles-isä ja poika asuvat Hong Kongissa vain parin metropysäkin päässä toisistaan, he ehtivät tavata vain pari kertaa vuodessa. Ava pohtii naapurimaiden eroja perhesuhteiden hoidossa, ja huomaa niiden olevan merkittävät. Yläluokkaisilla briteillä vanhempien ja lasten välit voivat olla todella kalseat, eikä hän erityisesti kaipaa tulevaksi esitellyksi Julianin Englantiin jääneeelle äidille Cambridgeshiren kartanolla.

Kirjan hauskimmat havainnot liittyvät kieleen, ja statuseroihin aksenttien välillä. Ava ei ole koskaan käynyt Lontoossa, mutta silti hänen odotetaan imitoivan brittiaksenttia englannin opetuksessaan. Poliittisesti tietoisemmat hongkongilaiset toki myös kritisoivat sitä, että rikkaat pyrkivät pääsemään eroon paikallisesta englannin variantista. Postkoloniaalia kritiikkiä teokseen on ripoteltu sopivasti, mutta ei kuitenkaan niin, että illalliskeskusteluista tulisi raskaita.

Itseäni kiinnosti silti eniten Avan feministinen kommentointi oman maansa lähihistoriasta, sillä hän on lyhyen seksuaalihistoriansa aikana kokenut miesten kanssa maatessaan saaneensa maan perustuslain sisäänsä. Vastaavasti nuorilla naisilla on ollut tapana säästää rahaa yllätysraskauden varalle aborttirahastoon. Jotkut ovat pitäneet rahastoa porukalla, mutta Ava on säästänyt rahaa yksin. Kun hän ei 22-vuotiaana ole vielä joutunut käyttämään tiliään, hän pääsee rahastonsa turvin vaihtamaan maata.

Tässä teoksessa oli vähän samaa twistiä kuin suomalaisen Emma Kantasen Pekingiin sijoittuvassa teoksessa Nimi jolla kutsutaan öisin, jossa tosin LGBT-kulttuuria kuvataan tarkemmin ja jossa erotiikalla on suurempi rooli. Yhtä lailla teosta voi verrata Kevin Kwanin Ökyrikkaisiin aasialaisiin, vaikka lopulta Avan elämä ei ole kovin ökyä.

Teemojensa puolesta romaani varmasti vetoaa eniten parikymppisiin lukijoihin, mutta rikkaan kielen ja historiallisten tasojensa vuoksi sitä uskaltaa suositella myös vanhemmille lukijoille. Hauskinta oli, että teoksen kautta pääsi vierailemaan kolmessa kulttuurissa samanaikaisesti.

Kommunistinen manifesti iskukeinona

Rooney 2Teos: Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä (Otava, 2020)

Suomennos: Kaijamari Sivill

Onneksi Ellibs oli suosiollinen vielä viime viikolla, ja sain varattua joitain kevään ”kuumia” uutuuksia, kuten Sally Rooneyn (s. 1991) toisen romaanin, jota olen jo odotellut kuin kissa kuumaa puuroa. Harmittaa myös, etten ole saanut hänen kirjojaan käsiin englanniksi, koska minulla on ikävä Irlannin aksentteja.

Normaaleja ihmisiä ei ole jatko-osa hänen esikoisteokselleen Keskusteluja ystävien kesken (2019), mutta teosten elämismaailmoissa on paljon samaa. Teoksen päähenkilöt ovat länsirannikon Carricklean maalaispitäjästä kotoisin olevat nuoret aikuiset Marianne ja Connell, jotka ovat tutustuneet toisiinsa myös koululuokan ulkopuolella. Connellin yksinhuoltajaäiti Lorraine on Mariannen perheen siivooja, ja pojalla on ollut tapana hengailla äidin työpaikalla jo lapsena.

Lukion viimeisellä luokalla kaksikko kiinnostuu toisistaan seksuaalisesti, mutta päättävät pitää suhteensa salaisena. Salarakkauteen on monia syitä, mutta päällimmäisenä on Mariannen mielenterveys, ja juorut hänen oletetusta hulluudestaan. Tyttö ei ole koskaan varsinaisesti kuulunut kylän tiiviiseen yhteisöön, sillä hänen asianajajavanhempansa erottuvat muista varallisuutensa ja korkean koulutuksensa vuoksi. Perhe elää eristäytynyttä elämäänsä kartanossa, jonne vain harvoilla on pääsy. Kirjan nykyisyydessä Mariannen isä on kuollut, äiti ja veli ovat henkisesti etäisiä ja veli käyttäytyy väkivaltaisesti siskoaan kohtaan.

Tähtioppilaat pääsevät molemmat kuin heittäen opiskelemaan Dublinin parempaan opinahjoon, Trinity Collegeen, jossa Marianne aloittaa kirjaimellisesti uuden elämän. Hänellä on suvun perintökaksio hyvällä alueella, ja hän ui sisään yliopiston parempiin piireihin vaivatta. Ruman ankanpoikasen tarinaa on sovellettu hienovaraisesti, vaikkakin Mariannelle itselleen suurin ongelma elämässä ei ole ulkomuoto. Connell taas kokee jäävänsä eliittiyliopistossa syrjään, eikä hänellä ole noissa piireissä mitään muuta ”valuuttaa” kuin laaja lukeneisuus. Ensimmäistä kertaa elämässään hän kokee, millaista on tulla sosiaalisesti syrjityksi muun muassa junttimaisen pukeutumisen vuoksi.

Romaani kertoo sosiaalisen hyväksynnän etsimisestä eri elämäntilanteissa ja luokka-asemissa. Kotipuolessa jopa teiniäitiys voi olla omanlaistaan sosiaalista valuuttaa, kun taas Dublinin eteläosan kortteleissa suosituksi tullaan, jos osataan puhua Gazan tilanteesta oikein äänenpainoin, ja ehkä siteerataan Marxia sängyssä. Marx-teema tuli esiin nostalgisella tavalla myös Rooneyn esikoisteoksessa, joten jään odottamaan, onko tämä hänellä tietoinen ele, joka sirotellaan joka teokseen. Dublinin snobeista kaikki eivät pröystäile rahoillaan tai trendivaatteillaan, mutta työpaikkojen saanti tuntuu mahdottomalta ilman oikeanlaisia verkostoja.

Molemmilla päähenkilöillä on haasteita mielenterveytensä kanssa, ja kaksikon epämääräinen suhdekin on ajaa ainakin Connellin hulluuden partaalle. Toisaalta hän pystyy tarjoamaan Mariannelle turvapaikan epävakaalta perheeltään, ja joulunvietto Lorrainen luona tarjoaa hänelle ikkunan paikalliseen ”normaaliuteen”, johon kuuluu suvun läheisyys ja kotikutoisuus. Tarinan aika-akseli on neljä vuotta, jonka aikana nuoret ehtivät melkein valmistua yliopistosta. Lorraine on 35-vuotias pojan lähtiessä opiskelemaan, hän on saanut poikansa nuorena ja jäänyt kotikyläänsä siivoamaan, mutta se ei tarkoita, etteikö hän osaisi lajitella biojätteitä oikeaoppisesti tai muodostaa mielipidettä intifadasta.

Romaanissa on siis myös kiinnostavia sivuhenkilöitä, ja Carricklean meininki kutsui minua mukaansa jopa enemmän kuin Dublinin. Tämän lisäksi teoksessa seikkaillaan Itä-Euroopassa, Italiassa ja Ruotsissa, jonne Marianne päätyy opiskelijavaihtoon ja menettää nettipornoneitsyytensä. Yliopistolla Connellia kiusataan maalaisuudesta ja siitä, voiko Sligon maakunnasta kotoisin oleva saada lomaa viljelyksestä yhden interrailin verran. Maaseudun ja kaupungin välinen elämäntapaero on leveä, eikä kaikki selity luokkaeroilla, eli jollain tapaa myös yläluokkainen, vauras Marianne säilyttää maalaisen identiteettinsä.

Rooneyn tyyli on petollisen jouhevaa ja jutustelevaa, ja olen lukenut molemmat romaanit häneltä aivan liian ahmien. Moni nyanssi on jäänyt huomaamatta, ja tämän vuoksi odotan vielä teosten lukemista toiseen kertaan englanniksi. Kirjojen tarjoama seura on minulle intiimiä ja kodikasta, ja herättää minussa nostalgisia muistoja 1990-luvulta, jolloin itse toikkaroin Dublinissa nuorena aikuisena. Pelkästään young adult-genreen en kuitenkaan teoksia rajaisi, ja tiedän, että hänen lukijakuntansa ei rajoitu pelkästään nuoriin yliopisto-opiskelijoihin.

Corona-oluttakin teoksessa kulutetaan, mutta päihteiden rooli oli hieman maltillisempi tässä kakkosromaanissa kuin esikoisessa. Ainakaan päähenkilöiden ongelmat eivät johdu päihteistä, vaikka he välillä niitä yrittävät niihin hukuttaa. Oli myös kiinnostavaa lukea irlantilaisen opiskelijaterveydenhuollon tilanteesta mielenterveysongelmien kartoituksessa. Hyvin samansuuntaiselta kuulosti kuin Suomessa. Varsinkin ongelmien yleisyys, ja myös nuorten valitettavat itsemurhat.

 

Marxismin ujuttamisesta chicklit-kirjaan

Teos: Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken (Otava, 2019)

Käännös: Kaijamari Sivill

Välillä kirjojen arpominen randomilla kaupallisesta e-palvelusta tuottaa yllättäviä hedelmiä: eilen löysin irlantilaiskirjailija Sally Rooneyn teoksen Keskusteluja ystävien kesken BookBeatissa, ja päätin katsoa, oliko lempisaareni tuottanut taas uuden rahasampo-hömppäkirjailijan. Mittani on nimittäin täynnä Marian Kayesia, ja muita hänen hengenheimolaisiaan siitä huolimatta, että he nostavat maansa turbulenttia kansantaloutta ylös ahdingosta vakaammin kuin yksikään it-alan yritys.

Mutta ei, Sally Rooney ei vaikuta sellaiselta kirjailijalta. Kirjan teema voi lähestyä chicklitiä, mutta toteutus on monipuolisempi. Muodossa on kokeilevuutta, ja chicklitin tyypillisiin teemoihin (kuluttaminen, romantiikka) suhtaudutaan kriittisesti. Jos oikein haluaa kategorisoida ja sorvata, niin teos lähestyy chicklitiä siksi, että siinä käsitellään kinkkistä ihmissuhdepulmaa. Onneksi siinä on myös muita ulottuvuuksia ja tasoja.

Tutustumiseni vakavampiin irlantilaiskirjailijoihin on viime aikoina ollut jäissä, ja hyllyssäni on muutamia ikuisuusprojekteja, joihin en tunnu saavan mitään otetta johtuen niiden liian kunnianhimoisesta kielellisestä ilmaisusta. Uudemmista saaren proosakirjailijoista kestosuosikiksini on noussut Anne Enright (s. 1962), joka kirjoittaa oman aikansa dublinilaisista, perheistä ja niiden kriiseistä kuivan lakoniseen, etäännyttävään tyyliin. Enright ryhtyi kirjailijaksi pitkän tv-tuottajan uran jälkeen, kun taas Rooney on breikannut nuorena ja kirjoittanut koko ikänsä.

Sally Rooney on jollain tapaa Enrightin hengenheimolainen, vaikka Keskusteluja ystävien kesken on asteen kepeämpi ja viihteellisempi kuin Enrightin teokset. Romaani vie myös Dubliniin, sen kirjallisiin piireihin, joissa paikkoihin auringossa on tunkua. Sen kertoja, nuori Frances, on vasta 21-vuotias kolmannen vuoden kirjallisuudenopiskelija, joka on jo breikannut lavarunoilijana ystävänsä ja entisen rakastettunsa Bobbin kanssa. Kaksikko esiintyy pubeilla ja klubeilla, ja saavat faneja vanhemmista kulttuurin harrastajista räväkällä, provosoivalla tyylillään.

Bobbi on nainen, joka ei kirjoita omia performanssejaan, vaan luottaa Francesin ylimaalliseen kirjoittamisen kykyyn. Hän on kaksikosta karismaattinen esiintyjä, mutta myös älykkö, joka opiskelee historiaa ja politiikkaa, ja pohtii esseissään sosiaalisen vuokratuotannon haasteita. Hän tulee niin varakkaasta perheestä, ettei hänen tarvitse huolehtia työssä käymisestä; myös Frances tavoittelee tällaista olotilaa, mutta hänen isänsä juo tälle tarkoittamiaan opiskelurahoja kiihtyvään tahtiin. Luokkaerot pääkaupungissa ovat alituisen analyysin kohteina, ja myös Sallyn vanhemmat varoittavat tytärtään liian rikkaisiin piireihin sekaantumisesta.

Rooney on kertonut haastatteluissa, että hän on ottanut haasteekseen sekoittaa marxilaista sanastoa viihteellisempään kirjallisuuteen. Ja mikä ettei, jouhevasti tämä cocktail toimii, vaikka kovin syvälle hän ei projektissaan sukella. Ihmissuhteiden saralla keskustelu muista hyötymisestä, hyväksikäytöstä, käyttöarvosta yms. peruskäsitteistä on aina aiheellista, vaikka pyrkimyksenä tässä ei takuulla ole lukijan käännyttäminen äärivasemmistolaiseksi. Nuoret runoilijat kohtaavat kirjassa itseään vanhemman heteropariskunnan, Nickin ja Melissan, jotka asuvat hulppeassa omakotitalossa Monkstownin kunnioitetulla porvarisalueella. Melissa on kulttuuritoimittaja ja Nick näyttelijä; molemmat kuuluvat kulttuurikermaan, mutta sijoittaisin heidät silti tavalliseen keskiluokkaan, en eliittiin.

Nelikön tutustuminen toisiinsa tapahtuu salamavauhtia, samoin neliödraaman kehkeytyminen. Teoksen aika-akseli on yhdestä keväästä jouluun, ja siinä ehditään säätää suuntaan ja toiseen. Vanhempi pariskunta luottaa nuoriin ystäviinsä niin paljon, että jo parin kuukauden päästä tutustumisesta he ovat näiden luona Ranskassa viettämässä ilmaista riemulomaa. Ranska-osio toi teokseen sopivaa elämäniloa ja aistillisuutta, kun taas Francesin kotilomat vanhempien luona Ballinan peräkylässä muistuttivat Irlannin maanläheisestä todellisuudesta.

Koin, että alle nelikymppiset Nick ja Melissa olivat lopulta sympaattisia hahmoja, eikä ikäero tuntunut näin vanhemmasta lukijasta liian suurelta, jotta asetelma olisi tuntunut hyväksikäytöltä. Frances ihastuu komeaan Nickiin, joka ei ole lukenut samoja postkoloniaalin teorian klassikkoja kuin tämä ja joka tuntuu henkisesti porukan jälkeenjääneimmältä. Melissa on pahoillaan miehensä uskottomuudesta, mutta ei voi sitä kieltääkään, kun myös hänellä itsellään on ollut syrjähyppyjä naisten kanssa työmatkoilla. Pariskunta yrittää välillä hampaat irvessä pitää avioliittonsa avoimena, koska eivät osaa toisistaan erotakaan.

Minun on vaikea hahmottaa, onko teoksessa suurempaa teemaa kuin ”keskustelut ystävien kanssa”. Toki kirjassa käsitellään seksuaalisuuden ja sukupuolisen suuntautumisen kirjoa, mutta ei ainakaan nuoria aikuisia opettavaan sävyyn. Polyamoria on yksi temaattinen aihio, vaikka henkilöt eivät pitkissä maileissaan ja keskusteluissaan käytä tätä kömpelöä uusiosanaa.

Kiinnostavinta oli Francesin hengellinen etsintä, joka limittyy hänen terveyshuoliensa kanssa: hän löytää itsensä pyörtyilemästä kirkoissa, joissa hän käy rukoilemassa apua kivuliaaseen endometrioosiin, jota on luullut vahinkoraskaudeksi. Rooney käsittelee uskonnollisuutta raikkaasti ottaen huomioon, kuinka ongelmallinen suhde Dublinin älykköpiireissä on katoliseen kirkkoon. Koin tässä suurta samastumista Francesin kanssa, sillä olen itsekin noin samanikäisenä kokenut jotain vastaavaa tuossa unelmieni kaupungissa.

On hämmentävää, että näin nuori kirjailija (s. 1991) saa aikaan näin kypsää tekstiä. Tai ehkä itse olen henkisesti ikuisesti parikymppinen, koska en kokenut maailman kovin muuttuneen sitten 1990-luvun alun, jolloin olen itse istunut jatkoilla vastaavissa boheemeissa keittiöissä. Kirja tuntui lempeältä kotiinpaluulta, ja lukukokemus oli täydellisen saumaton. Tosin teos varmasti aukeaa yhtä mutkattomasti myös niille, jotka eivät ole asuneet Irlannissa. Dublin tosiaan on paikka, jossa on helppo päätyä tuntemattomien luo jatkoille, kun taas en muista tällaista tapahtuneen koskaan Helsingissä, joka tuntuu todella kylmältä kaupungilta.

Lontoo ja Dublin eivät ole maantieteellisesti kaukana toisistaan, mutta taiteen ja kirjoittamisen näkökulmista kovin erilaisia kaupunkeja. Äskettäin luin Rachel Cuskin teosta Siirtymä, jossa oli myös kirjailija kertojana, ja jossa ”piirit” olivat niin ironiset, ettei niissä pysty enää tekemään vaikutusta toisiin älyllisellä poseerauksella. Rooneyn Dublin on taas ikuisten imartelijoiden ja älyllisten hurmureiden kaupunki, joissa on mahdollista saada hyvää seksiä mainitsemalla näyttelyn tai kirjaesittelyn jatkoilla Gayatri Spivakin nimen. Toki tämän romaanin hahmoissa riittää myös ärsyttävyyttä, mutta koin teoksen jokaisen hahmon omalla tavallaan vetovoimaisina.

Parasta tässä romaanissa on se, että sen voi lukea monella tasolla. Jos et ole kiinnostunut akateemisista teorioista, ne voi helposti skipata ilman, että menettäisi paljoa teoksen juonesta. Uskon, että romaani tavoittaa monenlaisia yleisöjä ja varsinkin nuoria aikuisia, myös sellaisia, jotka eivät täysin muista, mitä ”episteeminen” tarkoittaa tai luulevat sitä uudeksi karvanpoiston menetelmäksi. Itse voisin ottaa tämän romaanin mukaani vaikka uimarannalle, niin letkeisiin fiilikseen se minut jätti.

Irlantilais-pariisilaisia sydämenasioita

Teos: Agnes Martin-Lugand: Huolet pois, elämä on helppoa (Bazar, 2019)

Suomennos: Päivi Pouttu-Deliere

Olen pyrkinyt tässä blogissani tietoisesti pitämään yllä tasapainoa ”vakavan” taideproosan ja viihdekirjallisuuden välillä, ja löytämään eritoten ”hömpän helmiä”. Lukuharrastukseni on kaksisuuntaista, ja välillä on kausia, etten pysty käsittelemään muuta kuin kepeää, humoristista viihdettä.

Kun viime vuonna bongasin ranskalaisen Agnes Martin-Lugandin esikoisteoksen Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia, odotukseni olivat korkealla. Kirjalla oli kiinnostava nimi, se sijoittui Pariisiin ja Irlannin maaseudulle, ja se lupasi rosoista romantiikkaa. Teos kuitenkin osoittautui kovin kliseiseksi, mutta eniten minua siinä kiinnosti kirjan syntytarina: olihan se tullut alun perin julkaistua blogina.

Tässä välillä kirjoitin itsekin Irlannista Pariisissa, ja myös oma tarinani on jopa tahmean siirappinen. Koska nämä elementit tuntuvat tuottavan minulle enemmän päänvaivaa kuin ihastusta, niin lukijana kuin kirjoittajana, päätin antaa Lugandin saagan toiselle osalle mahdollisuuden. Tällä kertaa odotukset olivat minimaaliset, varsinkin Irlanti-ulottuvuuden suhteen.

Teoksessa nuori, masentunut leski Diane on palannut sydän särkyneenä Irlannista, ja antanut itselleen luvan deittailla paikallisia miehiä kevyellä otteella. Hän myös sijoittaa miehensä henkivakuutusrahat kirjakauppaansa niin, että hänestä tulee liikkeen ainoa omistaja. Aiempi rahoitus kun on tullut hänen vanhemmiltaan. Kauppa sinnittelee taloudellisesti, vaikka asiakkaat viihtyvät siellä pitkiä sessioita.

Pian Dianen iskee charmantti asiakas Olivier, joka on juuri muuttanut kirjakaupan naapuriin. Hänen ystävänsä ja kollegansa Felixin apua tarvitaan, kun pari suunnittelee yhteisiä retkiä pois metropolista. Suhteeseen muodostuu kuitenkin pian särö, kun Mulrannyn kylän valokuvaaja-Edward palaa kuvioihin näyttelyn muodossa. Yrmeä ja vähäpuhuinen tuittupää vie liikaa tilaa jo kirjakaupassa, saati Dianen muussa elämässä, mutta hän on miehen vetovoimalle vastustuskyvytön.

Komplikaatioita Dianen elämään aiheuttaa myös se, ettei hän edelleenkään kolmen vuoden kuluttua perheensä menetyksestä voi olla samassa tilassa lapsiperheiden kanssa. Hän yrittää pitää kaupassaan satutunteja päästäkseen eroon traumastaan, mutta tämä johtaa vain paniikkikohtauksiin. Matkallaan Irlantiin tapaamaan sairasta ystäväänsä Abbya hän saa myös tietää, että Edwardista on tullut isä. Jo kuusivuotiaan pojan isä, jonka äiti on kuollut äskettäin.

Teoksen juoni on aika lailla samantyyppistä tunteellista pyöritystä kuin ykkösosassakin, ja ainakin itse osasin arvata vaiheita etukäteen. Kahvia ja Guinnessia kuluu, ja tupakkaa poltetaan posket lommolla. Nautin kyllä läntisen Irlannin luonnosta, ja Mulrannyn tyyppien (muiden kuin Edwardin) mutkattomasta elämänmenosta, mutta en aina muistanut, luinko kirjaa vai katsoinko eläkeläisille suunnattua maalaisromanttista saippuaoopperaa.

Hyvää tässä teoksessa on se, että isotekstisen ja selkokielisen teoksen lukaisee nopeasti. Kulttuuria, politiikkaa tai historiaa Lugand ei tarjoa kuin hyppysellisen, ja eniten minua hämmensi se, kuinka vähän nämä kirjakaupan pitäjät puhuivat kirjoista. Lapsinäkökulma taas oli ihan onnistunut, ja loppua kohti teoksessa liikutaankin kohti uusperheellisyyttä.

Ranskalaisista naiskirjailijoista aloin kyllä jo kaivata Katherine Pancolia ja Anna Gavaldaa tätä lukiessani, sillä kirjan henkilöhahmoissa ei ollut vastaavaa älyllistä särmää kuin noiden suosikkieni teoksissa. Ymmärrän kyllä, että joillekin lukijoille tämän teoksen tarjoavat suuret tunteet riittävät. Kaupallisuutta tai pinnallista kulutuskeskeisyyttä näissä kirjoissa ei ole, mikä on positiivista (kirjakaupan pito kun ei tässä ole voittoa tuottavaa). Muun muassa suomalaisen chicklitin sisällä on vielä paljon höttöisempiä ja ärsyttävämpiä teoksia kuin nämä kirjat.