Suomalais-irlantilaisesta yhteistyöstä

Teos: Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo (Karisto, 2018)

Suomalaisia menestystarinoita maailmalla, sarjassamme toimittajat. Kaikki muistavat Erkki Toivasen dandyistiset elkeet ja Helena Petäistön eleganssin. Näillä tähtitoimittajilla on ollut kyky tuotteistaa persoonansa osaksi juttujaan, ja he ovat kirjoittaneet päätyönsä sivussa viihteellisiä matkakuvauksia. Näitä en ole jaksanut lukea, koska niiden opportunistinen kaupallisuus on häirinnyt.

Toimittajien joukkoon mahtuu myös toisenlaisia persoonia, vakavampia puurtajia, jotka eivät nauti omien kasvojensa näkymisestä jutuissaan. Eeva Lennon kuuluu tähän toiseen leiriin, ja myös hänen elämäkertansa Eeva Lennon, Lontoo kuvaa vaatimatonta, työntäyteistä elämänasennetta. Hän vietti parhaan nuoruutensa nuorena vaimona ja äitinä Pariisissa, ja siirtyi vuonna 1970 irlantilaisen miehensä kanssa asumaan Lontooseen. Molemmissa kaupungeissa hän työskenteli paikalta palkattuna freelancerina, päätyönantajinaan Uusi Suomi ja YLE.

Teoksen keskeinen aatteellinen viitekehys on feminismi, joka monissa kohdissa peittoaa Lennonin lempeän länsivetoisen sosialismin. Lennonin feminismi oli omakohtaisesti kotoa omaksuttua vastarintaa, jonka hän koki karvaasti oman äitinsä kohtalon kautta. Teoksessaan hän ei löydä vahvistusta Ranskan ja Britannian naisliikkeistä, vaan kotimaansa Suomen, joka kuitenkin noiden kahden maan näkökulmista oli äärimmäisen periferinen paikka. Kirjasta saa vaikutelman, että Lennon kävi 60-70-luvuilla Suomessa oppimassa kotimaansa tasa-arvopolitiikasta.

Hänen äitinsä Astrid Karikoski (o.s.Jäppinen) oli aikansa uskalikkoja, Amerikassa syntynyt vapaakirkollisen perheen kasvatti, joka lähti nuorena lähetystön konekirjoittajaksi Pariisiin. Hänet on ikuistettu hahmoksi Mika Waltarin Suureen illusioniin, koska hän oli nuoren kirjalijan yksipuolinen ensirakkaus. Pariisissa Astridin tehtävänä oli muun muassa katsoa, ettei nuori Waltari ryyppää itseään hengiltä. Viiden vuoden ikäero oli tuossa vaiheessa valtava, eikä tämä ranskalaisen upseerin kanssa kihloissa oleva flapper-neito pitänyt 18-vuotiasta renttua merkittävänä kosijana.

Lennonin äiti jätti ranskalaisen kihlattunsa, ja nai suomalaisen kollegan, Väinö Karikosken, joka myös oli puolustusvoimien palveluksessa Pariisin lähestystössä. Naimisiin mentyään hänen uransa katkesi automaattisesti, eikä hän koskaan enää palannut työelämään. Kotirouvan elämä sopi äidille erityisen huonosti, ja psyykkinen oireilu alkoi isän sota-aikaisen syrjähypyn jälkeen. Nuori Eeva oppi, ettei taloudellisessa riippuvuudessa miehen tuloista ole mitään järkeä, ja koki myöhemmin karvaana seksistiset kommentit hänen uraansa liittyen. Feministinä hän oli eniten suomalaisen Yhdistys 9:n lapsia, vaikka vaikuttikin sen elinaikana enemmän Pariisissa kuin synnyinkaupungissaan Helsingissä.

Lennon edustaa maltillista tasa-arvo- ja työelämäfeminismiä, jonka keskiössä on ura- ja palkkakehitys. Hän pystyi jatkamaan uraansa johtuen Ranskan erinomaisesta esiopetusjärjestelmästä ja au pairien saatavuudesta Lontoossa. Miehen osallistuminen kotitöihin ja lähipiirin yleinen vapaamielisyys toki auttoivat myös. Perhe tarvitsi kahta palkkaa pystyäkseen elämään Lontoossa, mutta ilmeisesti kummankaan puolison tulot eivät missään vaiheessa uraa olleet suuret. Eeva Lennonin journalismi keskittyi kotimaan juttukeikkoihin, joissa haastateltiin slummien huono-osaisia enemmän kuin seurapiirien julkimoita. Hän sai Suomessa pyyhkeitä kuninkaallisten epäkunnioittavasta kuvaamisesta, ja myös hänen äänenkäyttöään kritisoitiin jatkuvasti. Minua jopa liikuttivat kuvaukset harvinaisista ”ulkomaankeikoista” Pohjois-Irlantiin, jotka olivat merkittäviä irtiottoja Lennonille. Mistään luksusurasta hänen toimittajuudessaan ei todellakaan ollut kyse.

Kirjan sisällöstä yli puolet on poliittista analyysia, ja suurimman tilan saa Charles de Gaullen jälkijättöinen politiikka 60-luvun Ranskassa, joka lienee ollut hänelle myös jonkinlainen tutkimuskohde. Myös Margaret Thatcherin politiikkaa ruoditaan antaumuksella, ja Lennon muistelee myös hänen Thatcher-juttujensa saamaa kritiikkiä Suomessa. Oikeistolaiset eivät ymmärtäneet, kuinka hänellä oli varaa naisena kritisoida toista naista.

Nykypäivän kontekstissa Lennon pyrkii ymmärtämään Brexitiä Britannian aiemman historian kautta, ja myös itse siirtolaisena aihe on hänelle omakohtainen. Kahden ulkomaalaisen liitossa molempien kotimaiden takapajuisuuden vastustus oli yhdistävä tekijä. Pidin varsinkin lyhyistä Irlanti-osuuksista, vaikka sain kirjasta vaikutelman, ettei perhe paljoa sukuloinut Peterin juurilla Dublinissa. Irlantilaisesta anopista olisin todella halunnut lukea lisää.

Olin kirjaa lukiessa ”liekeissä” noin puoleenväliin saakka, eli koin saavani paljon hänen lapsuuden ja nuoruuden muistoistaan. Suomi-kuvaus hänen vanhempiensa tarinan kautta oli varsinkin vetoavaa. Myös Pariisin-vuosien rähjäinen glamour inspiroi, varsinkin, kun en ole itse elänyt tuota aikaa enkä aktiivisesti muista vuotta 1968. Lontoon-kuvaus oli harmaampaa ja arkisempaa, ja varsinkin pitkät uutiskatsaukset hieman puuduttivat. 80-00-lukujen osuuksissa henkilökohtaisen elämän osuus oheni ohenemistaan, enkä enää kunnolla nähnyt kirjoittajaa itseään painavien uutiskatsausten takaa. Olisin mielelläni lukenut enemmän hänen uutistoimituksen ulkopuolisesta elämästä, mutta teos myös kertoo rehellisen omakohtaisesti työnarkomaniasta.

Eeva Lennon, Lontoo on yksi vähiten minäkeskeisin lukemani omaelämäkerta, eli ainakaan kirjailijaa ei voida syyttää narsismista. Työn tekeminen ja kahden toimittajan työntäyteinen kumppanuus ovat teoksen kantavia teemoja, samoin kuin usko sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Poliittisesti toiveikkaita aikoja hänen Britanniassa elämiensä lähes viiden vuosikymmenen aikana on ollut vähän. Myös Lennonin perheellä, joka edusti keskiluokkaa, oli karvaita kokemuksia julkisten palveluiden riittämättömyydestä, varsinkin valtion kouluista, jonne he sosialisteina omat lapsensa lähettivät siitä huolimatta, ettei niissä oppinut kunnolla laskemaan. Summerhill-osion kohdalla olin liekeissä ja samalla nauroin ääneen (se ehkä oli minulle kirjan lukijana outo kohokohta).

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 12: ”Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.” Vaikka kohtaan olisi tarjolla myös syntyperäisten brittien teoksia, on tämä teos hieno kunnianosoitus Lontoolle ja sen monikulttuurisuudelle, jonka todistajana Eeva Lennon on ollut elementissään – myös paikoissa, jonne monet hänen kuvaajakollegansa eivät uskaltaneet lähteä. Parhaimmillaan teos kertoo tavallisen naisihmisen vaatimattomasta rohkeudesta.

Toimittajan työn kuvauksena tämä teos on aivan ässä, ja suosittelen tätä erityisesti nuorille toimittajille ja sellaisesta työstä haaveileville. Nuorekkuutta kirjassa löytyy monesta kohtaa, eikä teos ainakaan profiloidu eläkeläisen nostalgisena muistelmapläjäyksenä. Uskoisin kirjalle löytyvän lukijoita hyvin laajalta skaalalta väestöstä.

Itse suosittelisin tätä varsinkin alle kolmekymppisille. Varsinkin niille, jotka eivät edes ole eläneet Berliinin muurin murtumista.

Mainokset

Ilkeyttä galwaylaisittain

Teos: Ken Bruen: Jack Taylor (Aviador, 2018)

Suomennos: Juri Nummelin

Kirjahaasteeni Irlanti-kohtaan olisi tarjolla laaja skaala hyllyssäni muhivia lukemattomia teoksia, mutta päädyin lukemaan jotain ennen lukematonta, irlantilaisen dekkarin. On ihmeellistä, kuinka tämä osasto on jäänyt minulta kokonaan läpi käymättä, koska muuten koen tietäväni edes jotain irlantilaisesta nykykirjallisuudesta. Ehkä Irlanti ei ole suuri dekkarimaa. Tai minulla on päässäni rajoitteita, mene ja tiedä.

Ken Bruen (s. 1951) on saaren tuotteliaimpia dekkaristeja, joka ennen kirjailijaksi ryhtymistä toimi 25 vuotta englannin opettajana Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa. Tämä huomioon ottaen on merkillistä, että Jack Taylor-sarjan aloitusteos on niinkin paikallinen teos kuin on. Oletan siis, että käsissäni oleva suomennos on sarjan ensi osa. Sarja sijoittuu Galwayn kaupunkiin 2000-luvun alkuun, jolloin maassa on käynnissä monenmoista myllerrystä talouskasvun, maahanmuuton ja euroon siirtymisen muodossa.

Jack Taylor on poliisivoimista potkut saanut pahasti alkoholisoitunut rikoskomisario, joka yrittää elättää itseään yksityisetsivänä. Alkoholisoitunut poliisi on dekkarigenren suurimpia kliseitä, mutta Bruen osaa liioitella Jackin juomista sen verran, että se on jo legendaarista. Kirjassa Jack joutuu suoraan kadulta psykiatriseen sairaalaan vierotukseen, ei vapaaehtoisesti, vaan mielenterveyslähetteellä. Sairaalajakso on keskeinen käännekohta Jackin elämässä, mutta sekään ei saa miestä täysin raiteilleen. Ainoa asia, joka pitää Jackia tolpillaan ryyppyputkien välissä, on lukeminen, ja kovin kaunokirjallinen tämä dekkari onkin. Kiinnostavalla tavalla, sillä en tunnistanut moniakaan sen ”alaviitteitä”. Kirjaa tarkasti lukemalla voikin saada loistavia genrensisäisiä lukuvinkkejä dekkarien tosiystäville.

Bruenin kirjoitustyyli on myös paikoitellen raikkaan kokeileva, ja se pohjaa runsaaseen dialogiin, mikä tekee tekstistä miellyttävän ilmavaa. Sen verran paljon irlanninenglannista tykkään, että kirjan lukeminen suomennoksena harmitti. Käännöksessä en huomannut mitään häiritsevää, mutta olisin halunnut perehtyä alkuperäisteoksen ilmaisuun.

Kirjassa ratkaistaan teinityttöjen mystisiä kuolemia Nimmo’s Pier-nimisellä sillalla, jotka on maskeerattu itsemurhiksi. Jack Taylor saa toimeksiannon yhdeltä tyttöjen äideistä, johon hän myös vastoin tapojaan rakastuu. Jackin tunne-elämä on sen verran patoutunutta, ettei hän kestä romanttisia takaiskuja ilman viinaa, eikä varsinkaan seksiä selvin päin. Rikosjuoni jäi valitettavasti hieman lapsipuolen asemaan muiden sekoilujen keskellä, mutta ymmärsin teoksen olevan pohjustusta tulevalle, eli tässä osassa vasta esiteltiin keskeiset henkilöt. Varsinkin Jackin äitihahmon ilkeys jäi kutkuttelemaan.

Viihdyin teoksen parissa erinomaisesti, ja arvostin varsinkin sen vinksahtanutta huumoria, hankalia ihmissuhteita, katolisen kirkon läsnäoloa, menneiden aikojen nostalgiaa ja järkyttävien raakuuksien puutetta. Väkivaltaa kirjassa oli enemmän kännireissuilla kuin rikoksien ratkomisessa. Irlannin poliisin relaksoituneelle toiminnalle tässä naureskeltiin, varsinkin sille omituiselle sattumukselle, että paljon kirjoja lukenut mies onnistuu saamaan voimista potkut.

Aivan varmasti tulen tutustumaan Bruenin tuotantoon vastakin, eikä tutustumisen kohteista ole pulaa: Galwayhin sijoittuvia kirjasarjoja on kolme, tämän lisäksi on yksittäisiä dekkareita, ja ainakin Jack Taylorin seikkailuista on tehty TV-sarja.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 20/196: Irlanti. Alun perin suunnitelmissa oli lukea tähän kesken jäänyt romaani, Eimear McBriden The Lesser Bohemians, mutta en toisellakaan lukukerralla päässyt kirjan ”imuun” sen vaikean ja töksähtelevän kielen vuoksi.

Pala Irlantia kaikkialla

IMG_1900Kierrätyskorin aarteita, osa 4. Joskus tämän vuosikymmenen alussa löysin niinikään kierrätyksestä amerikkalaisen Anita Shreven (1946-2018) historiallisen romaanin Merilasia. Joku kirjan tunnelmassa teki minuun vaikutuksen, ja päädyin tilaamaan lisää Shreven teoksia Amazonista. Kyseessä on vakavasti otettava viihdekirjailija, jonka lukijoista varmasti valtaosa on naisia, mutta jonka teemat eivät ole erityisen naiskeskeisiä. Suurin osa hänen teoksistaan sijoittuu Amerikan itärannikon pieniin kyliin ja kaupunkeihin, meren läheisyyteen. Pidän siis hänestä meriteemaisena kirjailijana. Hän menehtyi alkuvuodesta syöpään pitkän sairastelun jälkeen.

Kirja The Pilot’s Wife/ Lento tuntemattomaan (WSOY, 1999, suom. Anu Niroma) on yksi Shreven tunnetuimmista, joka nousi maailman kuuluisuuteen oltuaan Oprah Winfreyn kirjakerhossa ja josta on tehty tv-elokuva. Se sijoittuu 1990-luvun Amerikkaan, Lontooseen ja Irlantiin, ja siinä selvitetään suurta lento-onnettomuutta, joka tapahtuu Donegalin rannikolla.

Olen juuri kirjoittanut jostain, joka tapahtuu parinkymmenen kilometrin päässä Shreven Irlannin maisemista, joten kirja kolahti, vaikka se on kovin melodramaattinen. Itse lento-onnettomuusteema ei suuresti liikuttanut minua, eikä myöskään epäillyt kytkökset IRA:han, mutta olihan tässä ihan tarpeeksi myös yksityiselämän vääntöä.

Kirjassa siis Kathryn, kolmekymppinen opettaja, menettää lentäjämiehensä Jackin, jonka kanssa hän on ollut naimisissa melkein teini-ikäisestä saakka. Jack on Kathrynia 15 vuotta vanhempi, ja taustaltaan kovin juureton. Myös Kathrynin taustassa on paljon synkkää, ja pariskunta tuntuu elävän hyvin eristynyttä elämää remontoidussa nunnaluostarissaan jossain Bostonin lähistöllä, Atlantin rannalla. Kathryn on tottunut elämään puolet ajastaan kahdestaan tyttärensä Mattien kanssa. Perheen isän lentäjän työ sanelee paljon heidän arkeaan, mutta tuo myös taloudellista turvaa.

Shreve osaa tarinankerronnan paremmin kuin kulttuurisen taustoituksen. Tarinana romaani on vetävä, mutta koin, että Irlanti-osuus jäi varsinkin Jackin itsensä kohdalta liian ohueksi, jopa epäuskottavaksi. Loppukappaleissa IRA-asiaa kyllä selitetään, mutta aika päälleliimaavan selittävällä tavalla, ja sillä tasolla, mikä on sopivaa juuri Oprah’n kirjakerhon lukijoille. Jäi jopa harmittamaan, että poliittisen trillerin mahdollisuus ohitetaan tässä keskittymällä enimmäkseen Kathrynin ja Jackin sovinnaiseen avioliittoon.

Kirjassa vieraillaan onnettomuuspaikalla Donegalin kreivikunnan Malin Headissa, joten jaksoin lukea kirjan loppuun sen maisemien vuoksi. Kaipaillut olen kovasti juuri tuonne saaren pohjoisosiin, ja olen myös kuikuillut lauttayhteyksiä Irlannin ja Skotlannin välistöllä. Teemani tänä syksynä taitaakin olla löytää palasia Irlannista vähän kaikkialta, ja katsoa, mitä siitä palapelistä muodostuu.

Tämä oli lohtukirja, mutta ei vielä kovin voimallinen sellainen. Ehkä tämä oli kuitenkin vaikuttavampi kuin ranskalaisen Agnes Martin-Lugandin kuvaus länsi-irlantilaisen Mulrannyn kylän arjesta. Molemmissa kirjoissa oli nuori leski menossa tekemään surutyötä Irlantiin, mutta Shreven romaanissa ei käyty läpi aivan yhtä montaa pinttynyttä kliseetä kuin Martin-Lugandin.

 

Vittumaisten keijujen parantava voima

onnellisetKuluneena kesänä olen vieraillut mielessäni nuoruuteni Irlannissa voimallisesti. Olen kirjoittanut matkakirjaa, jossa Irlannin osuus saattaa olla merkittävin. Olen vieraillut kelttiläisillä keijukaiskentillä, mutta myös Dublinin pahimmilla asuinalueilla, kuten Ballymunissa ja Darndalessa. Kirjoittaminen on avannut uusia ikkunoita ymmärrykseeni maan historiasta: kun nuorempana olin enimmäkseen kiinnostunut poliittisesta historiasta, nyt oleen lueskellut sosiaalihistoriaa ja oppinut paljon varsinkin Dublinin slummien rakentamisen (epä)logiikasta.

Rankkaa kamaa, mutta käydessäni läpi muistiinpanojani naureskelen hirtehisesti. Kaikki, mistä luen, olen jokseenkin nähnyt sieluni silmin. Dublin oli 1990-luvun alkupuolella todella köyhä ja rosoinen kaupunki, ja se hurmasi minut täysin arvaamattomuudellaan. Oli erikoista asua pääkaupungissa, jossa milloin tahansa nurkan takaa sinut saattoi yllättää villi poni.

Tähän väliin tuli teos, joka minun oli pakko lukea, sillä sen markkinoinnin välittämät ihanuuskertoimet lilluivat jossain 11+: ssa. Ranskalaisen Agnes Martin Lugandin teoksen alkuasetelmasta löytyy suunnilleen kaikki ne elementit, joista olen haaveillut ja joita olen myös kokenut: Pariisi, rakkaustarina, Irlannin peräkylät ja kirjakahvila. Oman elämäni kirjakahvila tosin oli Irlannissa ja iso rakkaustarina sijoittui Pariisiin, mutta kirjan palikat miellyttävät minua silti suunnattomasti.

Teoksen nimi on Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia (Bazar, 2018, suom. Kirsi Tanner). Nimikin tuntuu niin täydelliseltä, että oksat pois. Kirjan taustasta tiedämme, että Lugand yritti pitkään saada teosta julkaistua, kyllästyi bumerangeihin, ja julkaisi sen netissä omakustanteena. Kirja sai ranskalaisten kirjabloggareiden parissa niin suuren suosion, että se lopulta löysi tiensä kaupalliseen kustantamoon. Ja koska itse olen wannabe-kirjailija, jolla myös on Irlantiin liittyvä pakkomielle, en ole kuullut yhtä kannustavaa tarinaa.

Kirjassa pariisilainen leskeksi jäänyt kolmikymppinen Diane lähtee suremaan kohtaloaan Mulrannyn tuppukylään, jonka hän on valinnut kartalta sokkoarvonnalla. Dianen suru on musertavaa, koska aviomies Colinin lisäksi auto-onnettomuudessa kuoli viisivuotias Clara-tytär. Colin on rakastanut Irlantia sydämestään, mutta ei ole saanut vaimoaan mukaan tumman oluen arvostusmatkoille elinaikanaan. Juuri siksi Diane päättää leskeksi jäätyään matkustaa Irlantiin, joka tuntuu sopivalta elävien haudalta.

Odotukseni teoksen suhteen olivat valtavat, ja Pariisin lupaavan alkuasetelman jälkeen sain pettyä monta kertaa. Viihdyin hyvin Dianen parhaan ystävän Felixin elämismaailmassa, sillä hän jatkoi kirjakahvilan pitämistä Dianen syöksyttyä murheiden laaksoon. Sen sijaan kaikki se, mikä kirjassa tapahtuu Irlannissa, tuntuu lähinnä selitykseltä aiemmin tapahtuneelle. Kirjan rakkaustarina ei ole kummoinen. Arrogantti valokuvaaja-Edward on karikatyyri irlantilaisesta umpimielisestä miehestä, ja sen päälle on liimattu ilmiselvää viktoriaanista romantiikkaa.

Irlannin suhteen teos jää helppojen turistikliseiden varaan – niin helppojen, etten voi kuvitella tämän nousevan suureksi hitiksi Irlannin kirjanarkkinoilla. Mainitaan Guinness, katolinen kirkko, kahvin ja viinin heikko laatu, naispuolisen populaation puheliaisuus ja Aransaaret, mutta jopa Irlannissa käymätön lukija voi kuvitella rikkaamman todellisuuden näiden kliseiden ulkopuolella. Diane siis käy Irlannissa kylässä, ja löytää tilapäisen laastarisuhteen, mutta jäin odottamaan paljon lisää niin romanssilta kuin Irlanti-kuvaukselta.

Sen sijaan Pariisin kirjakahvilan arkeen ihastuin ja uppoduin, vaikka sitä kuvattiin vain muutaman sivun verran. Kirjalle on tulossa jatkoa ensi vuonna, ja ilmeisesti se sijoittuu enemmän Ranskaan kuin Irlantiin. Pidin kirjassa Lugandin kirjoitustyylistä ja tarinan laajemmasta kaaresta, joten saatan antaa Dianen seikkailuille uuden mahdollisuuden kakkososan muodossa.

Teosta suosittelen nuorille aikuisille, varsinkin niille, joilla on edelleen virtaa bilettää, ketjupolttajille, pubientusiasteille, ja kaikille heteronaisille, joilla on parhaana ystävänä homostailisti. Tämä ei ollut juuri minun kirjani, mutta chicklit-teollisuuden sisällä löysin siitä monia positiivisia elementtejä, kuten juuri tuon bilettämisen ja tietynlaisen anarkistisen elämänasenteen.

Kirjoitusinspiraatiota valokuvista

mccall smithOlen viimeiset viikot seilaillut muistojeni Irlannissa, ja yrittänyt saada aikaan tolkullista tekstiä paikoista, joita ei enää ole olemassa. Dublinin kaupunki on käynyt läpi suuren muutoksen sitten 1990-luvun alun, eikä kaupunki enää hurmaa rosoisella rähjäromantiikallaan samalla tavalla kuin ennen.

Tähän saumaan tuli hauska löytö kierrätyskorista, Alexander McCall Smithin novellikokoelma Chance Developments (Polygon, 2015), joka on kirjoitettu vanhojen valokuvien inspiroimana. Valokuvien tuntemattomista ihmisistä, tietty.

McCall Smith tunnetaan parhaiten Botswanaan sijoittuvista Mma Ramotswe-dekkareistaan, joita luin useamman alkupäästä, mutta joiden lempeän hidastempoiseen tunnelmaan lopulta kyllästyin. Tiesin kyllä, että hän on myös kirjoittanut Skotlantiin sijoittuvia teoksia, mutta en ole niitä saanut käsiini.

Chance Developments upposi minuun kuin häkä, vaikka sen novellit ovatkin kepeitä ja viihteellisiä. Ne ovat rakkaustarinoita menneiltä vuosikymmeniltä, tuorein 1960-luvulta ja suurin osa ajalta ennen toista maailmansotaa. Kirjassa liikutaan Skotlannissa, Irlannissa, Kanadassa, Uudessa-Seelannissa ja Italiassa. Rakkaustarinoina ne eivät ole tyypillisimpiä, vaan niihin mahtuu menetyksiä, elämätöntä elämää ja myöhäisherännäisyyttä. Tarinoita inspiroivat kuvat ovat jo luku sinänsä – niitä katselemalla voi lukija kuvitella myös rinnakkaisen tarinan, aivan omanlaisensa.

Tätä valokuvaharjoitustahan suositellaan monissa luovan kirjoittamisen oppaissa, ja minusta tulevan kirjailijan kuuluukin käydä kirppareilla ja antikvariaateissa etsimässä aarteita. Olennaista ei todellakaan ole selvittää, kuka kuvissa on oikeasti, vaan luottaa intuitioon niiden tunnelmista.

Tämä on pieni, ovela ja ”sydäntä lämmittävä” kirja (anteeksi viimeisestä määreestä), jossa ihmisten kohtaloa ohjaa sattuma (tosin joskus suunniteltu sellainen). Enkelit, amorit ja muut henkiolennot voivatkin olla normityyppejä keskellämme, ja joskus elämän poluille on aseteltava nastoja, jotta toivottavaan lopputulokseen päästäisiin.

McCall Smith tuntuu tuntevan varsinkin Britannian entisten alusmaiden historian kuin omat taskunsa. Monilla kirjan tyypeillä on kytköksiä varsinkin Intiaan, ja varsinkin sota-aikoina imperiumin eri kansallisuudet kohtaavat. Protestanteilla ja katolisilla on meheviä ennakkoluuloja toisistaan myös Skotlannissa, kun taas Irlanti on edelleen varsinainen murheen kryyni sen heikon koulutustason suhteen 1900-luvun alussa.

Kirjan hauskin tarina sijoittuu Kanadaan, jossa Eddie Beaulieun vanhemmat ovat kyllästyneet vähätöiseen aikamiespoikaansa, jonka pakkomielteenä on salatiede nimeltä pelmanismi. Eddien pakkomielle ei lupaa myöskään suuria naismarkkinoilla, koska mies ei kykene olemaan puhumatta oudosta harrastuksestaan edes työhaastatteluissa. Eddien isä lahjoo sirkuksen omistajan ottamaan pojan töihin, koska poika ei tunnu kykenevältä työskentelemään muun kuin silmänkääntötemppujen maailmassa. Tarina muistutti minua Angela Carterin sirkusaiheisista romaaneista, ja siinä oli loistava tunnelma.

Irlanti-tarina oli myös hurmaava, siinä eletään ensimmäisen maailmansodan aikaa, ja se vie länsi-irlantilaiseen kyläkouluun, jonka pitämisen nuori Ronald O’Carroll on perinyt isältään. Ronaldia kiinnostavat aivan muut työt kuin kansankynttilän homma, mutta on luvannut pitää koulua vuoden isänsä eläköitymisen jälkeen. Se on suvun velvollisuus, sillä muuten kylän jukurapäät joutuisivat kunnolla heitteille. Kylän iso isäntä  Thomas Farrell on rikastunut rakentamalla Dubliniin slummeja, ja on vetäytynyt maalle viettämään kissanpäiviä. Onneksi Farrellilla on tytär, joka tuo edes ripauksen toivoa uneliaan kylän elämään.

Olin juuri edellisenä iltana viettänyt aikaa googlaillessa Dublinin pahimpien asuinalueiden historiasta, ja tuo tarina tuntui melkein ”tilatulta”.

Muuten kirjaan mahtuu muun muassa luostarielämää, sisäoppilaitosta, teiniraskautta, ja kohtalokkaita kohtaamisia imperiumin eri tukikohdissa toisen maailmansodan aikana. Maantieteellisesti minua kiinnostivat juuri nyt nämä Irlannin ja Skotlannin syrjäseudut, ja vähiten nuo sota-ajan liikkuvat tarinat.

En tiedä, tulenko muistamaan paljoa lukemastani viikon tai kuukauden päästä, mutta tämä pieni kirja sattui nyt oikeaan saumaan, ja osoitti minulle, että kiinnostavia historiallisia kertomuksia voi saada aikaan aika vähäisin eväin. Näissä ei ainakaan ollut yhtään luennoimisen tai opettavaisuuden jälkimakua, vaan McCallilla on taito keskittyä olennaiseen.

Pidin näistä tarinoista enemmän kuin Mma Ramotswe-dekkareista, joissa eniten on rasittanut päähenkilön saumaton hyvyys. Näissä oli jo enemmän särmää, ja tämän lukukokemuksen jälkeen saatan lukea hänen toisenkin Skotlantiin sijoittuvan teoksen.

 

No time like Cathy Kelly time

20180720_054740Solahdin fiksummasta parisuhdefiktiosta suoraan hömpän hetteikköön, ja kaivoin lukemattomien kirjojeni arkistosta ensimmäisen Cathy Kelly-teokseni, Lessons in Heartbreak (HarperCollins, 2008). Jo kirjan takakannessa on kohderyhmää ohjaava slogan: ”Every woman needs her Cathy Kelly time”. Myös romaanin etukannessa ja takalehdillä kannustetaan nauttimaan teos ilmeisesti pakettiin kuuluneen Galaxy-suklaalevyn kanssa. Kirjoja ja suklaata en yhdistettynä nautintona vastusta, mutta syy, miksi en ole koskaan aiemmin langennut Kellyyn, on teosten markkinoinnin yksiulotteisuus. On noloa, että mitään kaunokirjallista teosta markkinoidaan oletusarvoisesti vain toiselle sukupuolelle. Naisille, kunnon naisille? Onko lukijan oletettua sukupuolta alleviivattava? Eikö se jollain tapaa rajaa kirjan arvoa?

Irlantilaisista bestseller-naisviihdekirjailijoista minulle tuttuja ovat Maeve Binchy ja Marian Keyes; Cecelia Ahernia ja Cathy Kellyä en ainakaan muista lukeneeni. Keyesin ja Binchyn tuotannoissa olen lähinnä arvostanut sitä, että ne eivät ole olleet yltiöromanttisia ja että niissä kuitenkin korostuu tavallinen irlantilainen arkielämä. Cathy Kellyn teokset ovat jo kansikuvista ja nimistä saakka tuntuneet kliseisemmiltä, niin suomeksi kuin englanniksi.

Lessons in Heartbreak oli kuitenkin vetävämpi teos kuin mitä oletin. Kirjan nimi on kammottava, se ainakin minun korvissani viittaa moraaliseen opetukseen, kun on menty rakastumaan väärään henkilöön. Kirja ei kuitenkaan ollut läheskään niin konservatiivinen ja perinteisiä perhearvoja puolustava kuin mitä siltä odotin. Eikä edes sisällöltään toivottoman kaupallinen. Kirjassa oli kunnon juoni ja (voih ja huoh) ”sydäntä lämmittäviä” naishahmoja kolmesta eri sukupolvesta. Ja parasta oli se, etteivät kaikki olleet sukua keskenään. Osa naisista oli lapsettomia, eikä kellään ollut valtavaa katolista perhettä ympärillään. Kaikki naiset olivat tietoisia homoista, lesboista ja feminismistä. Maailma oli käynyt kylässä Tamarinissä, joka fiktionaalisena merenrantakylänä tuntui kutsuvalta. Kirjassa ei ollut kliseistä tuppukyläromantiikkaa, eli kännisiä peräkammarin poikia ja traktorilla kylän keskustaan bilettämään tulevia teinejä.

Olen lukenut huomattavasti tunkkaisempaa ja konservatiivisempaa kuraa suomalaisen chicklitin kentiltä, mutta säästän nyt nimien mainitsemisen. Suomalainen maalaisromantiikka on usein absoluuttisen heteronormatiivista, ja urbaanimpi chicklit keskittyy usein täysin kulutuskeskeiseen elämäntapaan. Tämä lukemani Kellyn teos taas keskittyi puhtaasti ihmissuhteisiin, ja ehkä vielä enemmän naisten välisiin ystävyyksiin kuin romansseihin miesten kanssa. Siinä oli myös varsin hurmaava historiallinen sivujuoni, joka liittyi paikalliseen herraskartanoon 1930-luvulla ja Lontoon sotasairaalaan 1940-luvulla.

Kirjassa mallimamma Izzy palaa New Yorkista kotikyläänsä hyvästelemään kuolevaa isoäitiään Lilyä. Australialainen Jody on muuttanut kylään paikallisen miehen perässä, ja keskittää energiansa paikallishistorian tutkimiseen. Lily olisi ollut hänen paras informanttinsa, mutta hän makaa sairaalassa koomassa, eikä voi kertoa salaisuuksiaan. Izzyn täti ja Lilyn miniä Anneliese on toipumassa shokkierosta, kun hänen aviomiehensä on vaihtanut hänet hänen parhaaseen ystäväänsä. Lopulta kaikkien huomio keskittyy Lilyyn ja hänen elämänsä suureen salaisuuteen, tarinoihin, jotka uhkaavat jäädä kertomattomiksi.

Kelly kirjoittaa helppoa englantia, ja siksi maisemat ovat aina ”breathtakingly beautiful”. Sanasto teoksessa on suppeaa ja arkista, mutta toisaalta ehkä juuri kielen helppous on tehnyt hänestä kansainvälisen bestsellerin. Juonen punojana ja henkilöhahmojen rakentajana hän on chicklit-genren rajat huomioon ottaen kekseliäs ja monipuolinen. Kirjan tunnelmista tuli hieman mieleen äskettäin lukemani ruotsalaisteos, Sofia Lundbergin Punainen osoitekirja, jossa myös isoäiti ja lapsenlapsi kommunikoivat keskenään Atlantin yli.

Hauskaa kirjassa oli se, että siinä matkustetaan Irlannin, Lontoon ja New Yorkin lisäksi myös muuanne, kuten Uuteen Meksikoon mallitoimiston suuriin kuvauksiin. Yllättävää kyllä, pidin Izzyn työelämän kuvauksesta ja newyorkilaisesta menosta tässä kirjassa paljonkin, kun teos ei kokonaan keskittynyt muotiin ja pintaan. Izzyn huoli nuorten, anorektisten ja huumeita käyttävien mallien jaksamisesta tuntui aidolta, ja amerikkalaisia kauneusihanteita kritisoitiin rankalla kädellä.

Positiivinen luentani saattaa osittain johtua helteen pehmentämistä aivoistani, mutta uskaltaisin tämän ensi kosketuksen jälkeen jopa lukea toisen Kellyn teoksen. Annoin kirjalle Goodreadsissa vain kaksi tähteä, mutta oikea arvioni killuu kahden ja kolmen välillä. Kaksi tähteä teos saa kielellisistä syistä, kun taas sisällön suhteen olisin voinut lämmetä jopa yli kolmeen tähteen.

Viihdekirjoissa ahdistavinta on seurata tuotteliaita kirjailijoita, jotka vetävät samalla sapluunalla vuosikymmenestä toiseen, eivätkä tunnu koskaan kehittyvän. Kehityksellä tarkoitan kielellistä ja tyylillistä uudistumista, teemojen vaihtelua, ehkä myös kykyä vaihtaa näkökulmaa kulttuurista ja ajanjaksosta toiseen. Tästä näkökulmasta kukaan edellämainituista irlantilaisista kirjailijoista ei ole ollut toivoton, mutta latteaa kieltä suren aina. Kun nyt kuitenkin puhutaan maasta, joka on synnyttänyt James Joycen, ja jonka muun kaunokirjallisen tuotannon taso on varsin korkea.

Ikuisuusprojektina Maeve Binchy

34295Sängyssäni pesi ameebana noin puolen vuoden ajan kirja, jonka lukeminen ei tuntunut edistyvän ilveelläkään. Maeve Binchy on ”sydäntä lämmittävä” kertoja, jonka kirjoja olen lukenut muutaman, vaikka en tunnustaudu faniksi. Edellinen lukemani Binchyn kirja oli positiivinen yllätys, kun taas tämä nyt työn alla ollut Whitethorn Woods (Anchor, 2006) on tuntunut tervanjuonnilta. Kirja on myös suomennettu nimellä Valkoisten kukkien lehto. 

Tällä reissulla olen lukenut teosta nyt varmasti viidessä maassa. Teos kertoo pienestä Rossmoren kaupungista Irlannissa, ja ihmeitä tekevästä Pyhän Annin lähteestä, jonne ihmiset tekevät pyhiinvaellusmatkoja pitkästäkin matkasta. Paikallista pappia isä Briania koko touhu tympii, vaikka hän joutuu työnsä puolesta pitämään menoja paikan päällä. Muutenkaan isä Brianin uskollisuus katoliselle kirkolle on hapristumassa, vaikka hän edelleen sinnittelee hommissaan. Briania sitoo kotipuoleen muistisairas äiti, joka joutuu siirtymään protestanttien pitämään hoitokotiin. Isä Briania ei paikan etiikka huolestuta, mutta seurakuntalaisilla on sanomista tästä erikoisesta valinnasta.

Kirjassa on järkyttävän suuri kavalkadi ihmisiä, joiden kohtalot toki sivuavat toisiaan, mutta romaanitaiteen näkökulmasta osa heistä jää liian ohuiksi karakteereiksi. Olin repiä hiuksia päästäni, kun luin kiltistä koti-isä-Neddystä, joka ei paikallisten mielestä ollut ”sharpest knife in the drawer”. Ok, metaforana tämä toimisi kerran, mutta Neddystä kertovassa kappaleessa tätä kliseistä sanontaa toistettiin uupumukseen saakka.

Teoksen draama keskittyy Pyhän Annin lähteen ympärille suunniteltuun tiehankkeeseen, joka tuhoaisi paikan mystisen hengen. Lähes kaikilla henkilöillä on joku suhde lähteeseen, ja rukouspyyntö tulevaisuutensa suhteen. Uskonnollisuuden käsittely on teoksessa monisyistä ja kiinnostavaa. Binchy onnistuu tässä säilyttämään oman ”objektiivisuutensa”, eli aiheen käsittely ei ainakaan tunnu liian tunteelliselta tai pro-katoliselta.

Kirjassa on paljon maahanmuuttajahahmoja, ja myös irlantilaisilla hahmoilla on kokemusta maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta. Eniten pidin tarinasta Malkasta ja Rivkasta, ystävistä, jotka olivat tavanneet nuorina Israelin kibbutzilla. Malkan oikea nimi oli Maureen, mutta New Yorkin juutalaisperheessä hän oli joutunut esittämään Malkaa ollessaan kylässä Rivkan luona. Valheellinen etninen identiteetti ja sen paljastuminen oli aika ovela juonenkäänne, mutta olisin mieluummin lukenut tästä ihan kokonaisen teoksen kuin lyhyen tarinan.

Binchy on liikkunut tarinankertojana perinteisestä romaanista kohti muotoa, joka lähenee novellikokoelmaa. Parhaimmillaan hänen tarinansa lähenevät jopa sellaisten mestareiden kuin Alice Munron tyyliä, mutta osan tarinoista arkisuus latistaa kokonaisuutta. Arvostan Binchyä siksi, että hän onnistuu rakentamaan viihdekirjan suht epäkaupallisten teemojen ympärille. Hänen kirjansa ovat myös vahvasti yhteiskunnallisia. Mutta ehkä tämä tuottelias kirjailija myös poti jonkunasteista vauhtisokeutta. Kaikki häneltä lukemani uudemmat teokset ovat käsitelleet lähes identtisiä teemoja, vain siirrettynä eri paikkakunnille, eri puolelle Irlantia.

Jätän nämä kierrätyshyllyjen aarteeni nyt ilolla Vilnan hotellin hyllyyn, ja iloitsen siitä, että myös mainstream-majapaikoissa kirjankierrätyksen sanoma on levinnyt. Jännä on myös katsoa, kuinka suomenkieliset kirjat leviävät maailmalla. Tässä hotellissa näyttää käyvän eniten pohjoismaisia ja venäläisiä turisteja, ja tulen ottamaan täältä loppumatkan lukemistoksi jonkun ruotsinkielisen teoksen.