Krinoliinit repeilevät viidakossa

Teos: Anne Enright: The Pleasure of Eliza Lynch (Atlantic Monthly Press, 2002)

Olen onnistunut ymppäämään aika moneen maakohtaan ikisuosikkejani tai muita kirjallisia maailmantähtiä, ja nyt on irlantilaisen Anne Enrightin (s. 1962) vuoro. Enrightilta en ole vieläkään lukenut koko tuotantoa, vaan ennen tätä vain kolme teosta, ja olen iloinen, että hänen vähemmän tunnettua varhaistuotantoaan pomppaa eteeni täällä nettikirjaston syövereissä.

Paraguay on se Etelä-Amerikan maa, johon perustettiin aikanaan mitä kummallisempia utopistisia siirtolaisyhteisöjä, ja maa tunnettiin myös myöhemmässä vaiheessa natsien suosimana pakopaikkana. Se vähä, mitä maan historiasta tiedän, tuntuu ahdistavalta, nihkeän autoritääriseltä ja friikkimäiseltä – tosin maa on saattanut vetää puoleensa myös eksentrisiä haaveilijoita. Myös suomalaisilla oli Paraguayssa Villa Alboradon yhteisö, jonka viimeisiä asukkaita on haastateltu vielä viime vuosikymmenellä YLE:n dokumenttiprojektissa.

Enright kuvaa romaanissaan irlantilaissyntyisen kurtisaanin Eliza Lynchin (1833-1886) tietä Paraguayn presidentin Francisco Solano Lópezin avovaimoksi. Lynch oli porvaristyttö, joka joutui jo alaikäisenä kahden setämiehen kanssa naimisiin, ja tämän jälkeen päätyi Pariisiin kurtisaaniksi. Uudessa ammatissaan hän on päättänyt ottaa vain superrikkaita asiakkaita, ja herra López on täydellinen saalis. Antelias ja naiivi diktaattorin poika on kaiken lisäksi vielä naimaton, joten Eliza ripustaa toivonsa kaukaiseen maahan, josta kukaan ei tiedä mitään.

Matkalle lähtiessään 18-vuotias Eliza on jo raskaana, ja matka jokilaivalla Brasiliasta Asuncíoniin ottaa vielä kovemmalle kuin valtameren ylitys. Perillä susiparia odottaa appivanhempien järkytys, ja yhteiskunnan tuomio: ”la Linchaa” pidetään epäkelpona vaikutteena jo ennen hänen miehensä valtaannousua, sillä hän on häpeämätön omasta statuksestaan. Monet sylkevät hänen varjolleen, ja naisen järjestämissä seurapiiritilaisuuksissa on liian paljon vaivaantuneita hiljaisuuksia. Naimisiin pariskunta ei mene koskaan, vaikka jossain vaiheessa Elizan ranskalainen avioliitto mitätöidään ex-miehen aloitteesta.

Pystyin jo etukäteen arvaamaan, että Enright lähestyy teemaansa kokeilevasti, tarjoten jokseenkin vinksahtaneen näkökulman kiistanalaisen henkilön elämään. Teoksessa on aimo annos goottilaista kauhua: ihmisiä kuolee lihaa syöviin trooppisiin sairauksiin, ruumiiden haju kilpailee eltaantuneiden ruokien kanssa jokilaivan kannella, raskaana oleva Eliza tulee muurahaisten hyökkäämäksi, eikä missään ole täysin turvallista satamaa. Tekstin tasolla Enright pyrkii tavoittamaan Elizan sisäisen puheen autenttisuuden, mutta juonta on paikoitellen vaikea seurata, koska tapahtumia ei pahemmin kontekstualisoida.

Teoksen uudet tulokkaat ovat suuruudenhulluja riskinottajia. Eliza Lynch rakennuttaa viidakkoon oopperatalon, jonka toiminta ei kuitenkaan ole taattua, koska artistien hilaaminen Euroopasta tulee liian kalliiksi. Maassa puuhataan rautatiehanketta jo 1850-luvulla, ja maa pystyi ylpeästi esittelemään mantereen ensimmäisen toimivan radan vuonna 1862.

Kirjassa myös soditaan verisesti naapurimaiden kanssa, mutta varsinkin sotakuvaukset ovat kovin irrallisia ja pinnallisia. Paraguaylainen kansallismielisyys on myös erikoinen asia henkilöillä, jotka kuitenkin esiintyvät eurooppalaisten lähtömaidensa edustajana. Eliza Lynchin irlantilaisuutta välillä epäillään, tai siihen liitetään demonisia piirteitä.

Enrightin Irlantiin ja nykyaikaan sijoittuvat teokset ovat olleet uskottavampia esityksiä kuin tämä fragmentaarinen ja oudon juoruileva romaani, jossa pysyin juonessa mukana vain paikoitellen. Luin kirjasta myös arvioita, joissa teosta luonnehdittiin koululuokan priimuksen barokkityyliseksi aineeksi, jonka ainoa pyrkimys on sävähdyttää. Ei teos kuitenkaan ole kokeilevien teosten vaikeimmasta päästä, mutta kirjoitustyylissä oli selkeän snobbaileva sävy. Ja teoksen seksikuvaukset olivat niin tökeröjä, että niistä voisi antaa joko huonoimman tai nerokkaimman eroottisen kirjallisuuden palkinnon, riippuen lukijan mieltymyksistä.

Opinko sitten Paraguaysta mitään romaanin kautta? Aika vähän, mutta enemmän googlaamalla muita lähteitä Lynchiin liittyen. Hänestä on kirjoitettu useampi romaani, niin englantia puhuvassa maailmassa kuin Etelä-Amerikassa. Omituisinta on, että Pariisissa kuolleen Lynchin luut siirrettiin 1990-luvulla Père Lachaisen hautausmaalta Asuncíoniin, jossa nyt pönöttää valtava kansallissankarittaren muistomerkki.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 150/196: Paraguay.

Mainokset

Äidin ja tyttären laatuaikaa

Teos: Dervla Murphy: Muddling Through in Madagascar (Century, 1985)

Madagaskarin englanniksi käännetyn kirjallisuuden metsästys osoittautui niin työlääksi, että päätin suosiolla sijoittaa tähän kohtaan matkakirjan kirjailijalta, jonka tuotantoa jo tunnen ja jonka teoksiin on aina yhtä hauska palata.

Irlantilainen Dervla Murphy (s. 1931) on budjettimatkakirjallisuuden grand dame, joka on vaeltanut, pyöräillyt ja telttaillut varmasti joka mantereella. Kuuluisaksi hän tuli pyörämatkastaan Irlannista Intiaan vuonna 1963, ja tämän jälkeen hän sai kustannussopimuksia myös muille matkakirjoilleen. Teoksia on yhteensä 26 kappaletta, ja teokset vuosilta 1965-70 on julkaistu uudelleen Eland-kustantamon kautta matkakirjallisuuden klassikkoina.

Olen lukenut häneltä aiemmin kaksi kirjaa, Pohjois-Irlannista kertovan teoksen A Place Apart (1978) ja Pakistanin Baltistaniin sijoittuvan teoksen Where the Indus is Young (1977). Jälkimmäisessä samoin kuin tässä Madagaskar-teoksessa hän matkustaa yhdessä Rachel-tyttärensä kanssa. Madagaskarin-reissun aikana Rachel on 14-vuotias, ja varsin tottunut ja neuvokas reppumatkaaja.

En varsinkaan tiennyt siitä, että myös Madagaskarilla oli 1970-80-luvuilla sosialistinen kokeilu, mikä johti maan eristäytymiseen muulta maailmalta ja talouden sisäänpäin kääntymiseen. Murphyjen matkan aikaan maassa eletään syvintä talouden taantumaa, eikä turistejakaan maassa käy kuin kourallinen vuodessa. Hotellit ja ravintolat käyvät tyhjäkäyntiä, ja jostain peräkylän kuppilasta saattaa löytyä ikivanha Coca-Cola-pullo, jonka hinta vaihtelee kahdesta viiteen puntaan. Tavallinen kansa elää pelkällä riisillä ja kananmunilla; koulutetulla keskiluokalla saattaa olla haute cuisine-taipumuksia. Kaksikko pääsee majoittumaan paikallisten luona moneen otteeseen, ja vastaanotto on kohteliaan ystävällistä.

Jostain syystä Madagaskarilla protestanttiset kirkot ovat saaneet suuremman suosion kuin katoliset, ja vierailun aikana maassa harjoitetaan ”kristillistä marxismia”. Lähetyssaarnaajia edelleen on, varsinkin Norjasta ja Yhdysvalloista, ja heihin kohdistuu lieviä vakoilutoimenpiteitä. Kylmän sodan ilmapiiri on aistittavissa kaikkialla rivien välissä, eikä se tunnu kovin mukavalta. Sisämaan kylissä meininki on sen verran sisäsiittoista ja apaattista, etteivät niiden miehet ole kiinnostuneita paljosta muusta kuin kotipolttoisestaan. Muuten paikallinen kulttuuri on raitista, jopa niin raitista, että Dervla kokee sen vaikeaksi. Alkoholia hän kaipaa varsinkin katkottuaan kylkiluita kauhujen bussimatkan jälkeen, mutta sitä harvemmin on saatavilla tuppukylien ruokapaikoista.

Kun viinaa sitten loppumatkasta löytyy, sen kirous alkaa näkyä jo muutamassa päivässä. Dervla alkaa kärsiä kihdistä, ja samalla matkustaa saaren poikki bussissa, jonka molemmat kuskit ovat syvästi alkoholisoituneita. Matkan aikana hän toivoo, että olisi laittanut Rachelin ratsastusleirille Tipperaryyn. Tytär tuntuu sopeutuvan kulttuuriin kuin kulttuuriin, eikä kiukuttele edes silloin, kun häneltä kielletään snorklaaminen (joka oli hänen ainoa retkitoiveensa apinametsissä liikkumisen lisäksi). Valitettavasti molemmat sairastuvat matkan loppumetreillä myös hepatiittiin, mitä lähdetään hoitamaan Irlantiin Moskovan kautta.

Murphy kartoittaa Madagaskarin historiaa kirjassaan seikkaperäisesti, ja täytyy myöntää, etten pysynyt kärryillä varsinkaan 1600-1700-lukujen tapahtumissa. Historiaan perehtyneisyys johtuu varmasti osittain siitä, että saarella kävi myös irlantilaisia löytöretkeilijöitä ja lähettiläitä, joiden vaiheista hän on kiinnostunut. Matkan aikana kaksikko vierailee myös katolisten munkkien pitämässä leprasiirtolassa, joka edustaa Murphylle kristillisyyttä aidoimmassa muodossa. Valitettavasti samaan aikaan katolinen kirkko edustaa saarella sellaisia perhearvoja, jotka aiheuttavat väestönräjähdyksen, eikä maan väestönkasvu tosiaankaan kuulosta lupaavalta tulevaisuuden suhteen.

Kirjaa lukiessa jokainen voi miettiä, missä oma mukavuusraja kulkee. Itse en olisi lähtenyt tälle reissulle, enkä kokenut hienoimpien luonnonkuvauksienkaan aikana kateutta. Afrikan mantereen matkakuvauksia lukiessani koen, ja olisin valmis sietämään jopa torakoita hotellihuoneessa, jos olosuhteet olisivat muuten sellaiset, että pahoista paikoista pääsisi suht nopeasti pois. Tässä tarinassa ahdistavinta oli se, että Murphyt jäivät moneen helvetinkoluun jumiin moneksi päiväksi, eikä tietoa seuraavan kulkuvälineen liikkumisesta saanut mistään.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa X/196: Madagaskar.

Marxismin ujuttamisesta chicklit-kirjaan

Teos: Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken (Otava, 2019)

Käännös: Kaijamari Sivill

Välillä kirjojen arpominen randomilla kaupallisesta e-palvelusta tuottaa yllättäviä hedelmiä: eilen löysin irlantilaiskirjailija Sally Rooneyn teoksen Keskusteluja ystävien kesken BookBeatissa, ja päätin katsoa, oliko lempisaareni tuottanut taas uuden rahasampo-hömppäkirjailijan. Mittani on nimittäin täynnä Marian Kayesia, ja muita hänen hengenheimolaisiaan siitä huolimatta, että he nostavat maansa turbulenttia kansantaloutta ylös ahdingosta vakaammin kuin yksikään it-alan yritys.

Mutta ei, Sally Rooney ei vaikuta sellaiselta kirjailijalta. Kirjan teema voi lähestyä chicklitiä, mutta toteutus on monipuolisempi. Muodossa on kokeilevuutta, ja chicklitin tyypillisiin teemoihin (kuluttaminen, romantiikka) suhtaudutaan kriittisesti. Jos oikein haluaa kategorisoida ja sorvata, niin teos lähestyy chicklitiä siksi, että siinä käsitellään kinkkistä ihmissuhdepulmaa. Onneksi siinä on myös muita ulottuvuuksia ja tasoja.

Tutustumiseni vakavampiin irlantilaiskirjailijoihin on viime aikoina ollut jäissä, ja hyllyssäni on muutamia ikuisuusprojekteja, joihin en tunnu saavan mitään otetta johtuen niiden liian kunnianhimoisesta kielellisestä ilmaisusta. Uudemmista saaren proosakirjailijoista kestosuosikiksini on noussut Anne Enright (s. 1962), joka kirjoittaa oman aikansa dublinilaisista, perheistä ja niiden kriiseistä kuivan lakoniseen, etäännyttävään tyyliin. Enright ryhtyi kirjailijaksi pitkän tv-tuottajan uran jälkeen, kun taas Rooney on breikannut nuorena ja kirjoittanut koko ikänsä.

Sally Rooney on jollain tapaa Enrightin hengenheimolainen, vaikka Keskusteluja ystävien kesken on asteen kepeämpi ja viihteellisempi kuin Enrightin teokset. Romaani vie myös Dubliniin, sen kirjallisiin piireihin, joissa paikkoihin auringossa on tunkua. Sen kertoja, nuori Frances, on vasta 21-vuotias kolmannen vuoden kirjallisuudenopiskelija, joka on jo breikannut lavarunoilijana ystävänsä ja entisen rakastettunsa Bobbin kanssa. Kaksikko esiintyy pubeilla ja klubeilla, ja saavat faneja vanhemmista kulttuurin harrastajista räväkällä, provosoivalla tyylillään.

Bobbi on nainen, joka ei kirjoita omia performanssejaan, vaan luottaa Francesin ylimaalliseen kirjoittamisen kykyyn. Hän on kaksikosta karismaattinen esiintyjä, mutta myös älykkö, joka opiskelee historiaa ja politiikkaa, ja pohtii esseissään sosiaalisen vuokratuotannon haasteita. Hän tulee niin varakkaasta perheestä, ettei hänen tarvitse huolehtia työssä käymisestä; myös Frances tavoittelee tällaista olotilaa, mutta hänen isänsä juo tälle tarkoittamiaan opiskelurahoja kiihtyvään tahtiin. Luokkaerot pääkaupungissa ovat alituisen analyysin kohteina, ja myös Sallyn vanhemmat varoittavat tytärtään liian rikkaisiin piireihin sekaantumisesta.

Rooney on kertonut haastatteluissa, että hän on ottanut haasteekseen sekoittaa marxilaista sanastoa viihteellisempään kirjallisuuteen. Ja mikä ettei, jouhevasti tämä cocktail toimii, vaikka kovin syvälle hän ei projektissaan sukella. Ihmissuhteiden saralla keskustelu muista hyötymisestä, hyväksikäytöstä, käyttöarvosta yms. peruskäsitteistä on aina aiheellista, vaikka pyrkimyksenä tässä ei takuulla ole lukijan käännyttäminen äärivasemmistolaiseksi. Nuoret runoilijat kohtaavat kirjassa itseään vanhemman heteropariskunnan, Nickin ja Melissan, jotka asuvat hulppeassa omakotitalossa Monkstownin kunnioitetulla porvarisalueella. Melissa on kulttuuritoimittaja ja Nick näyttelijä; molemmat kuuluvat kulttuurikermaan, mutta sijoittaisin heidät silti tavalliseen keskiluokkaan, en eliittiin.

Nelikön tutustuminen toisiinsa tapahtuu salamavauhtia, samoin neliödraaman kehkeytyminen. Teoksen aika-akseli on yhdestä keväästä jouluun, ja siinä ehditään säätää suuntaan ja toiseen. Vanhempi pariskunta luottaa nuoriin ystäviinsä niin paljon, että jo parin kuukauden päästä tutustumisesta he ovat näiden luona Ranskassa viettämässä ilmaista riemulomaa. Ranska-osio toi teokseen sopivaa elämäniloa ja aistillisuutta, kun taas Francesin kotilomat vanhempien luona Ballinan peräkylässä muistuttivat Irlannin maanläheisestä todellisuudesta.

Koin, että alle nelikymppiset Nick ja Melissa olivat lopulta sympaattisia hahmoja, eikä ikäero tuntunut näin vanhemmasta lukijasta liian suurelta, jotta asetelma olisi tuntunut hyväksikäytöltä. Frances ihastuu komeaan Nickiin, joka ei ole lukenut samoja postkoloniaalin teorian klassikkoja kuin tämä ja joka tuntuu henkisesti porukan jälkeenjääneimmältä. Melissa on pahoillaan miehensä uskottomuudesta, mutta ei voi sitä kieltääkään, kun myös hänellä itsellään on ollut syrjähyppyjä naisten kanssa työmatkoilla. Pariskunta yrittää välillä hampaat irvessä pitää avioliittonsa avoimena, koska eivät osaa toisistaan erotakaan.

Minun on vaikea hahmottaa, onko teoksessa suurempaa teemaa kuin ”keskustelut ystävien kanssa”. Toki kirjassa käsitellään seksuaalisuuden ja sukupuolisen suuntautumisen kirjoa, mutta ei ainakaan nuoria aikuisia opettavaan sävyyn. Polyamoria on yksi temaattinen aihio, vaikka henkilöt eivät pitkissä maileissaan ja keskusteluissaan käytä tätä kömpelöä uusiosanaa.

Kiinnostavinta oli Francesin hengellinen etsintä, joka limittyy hänen terveyshuoliensa kanssa: hän löytää itsensä pyörtyilemästä kirkoissa, joissa hän käy rukoilemassa apua kivuliaaseen endometrioosiin, jota on luullut vahinkoraskaudeksi. Rooney käsittelee uskonnollisuutta raikkaasti ottaen huomioon, kuinka ongelmallinen suhde Dublinin älykköpiireissä on katoliseen kirkkoon. Koin tässä suurta samastumista Francesin kanssa, sillä olen itsekin noin samanikäisenä kokenut jotain vastaavaa tuossa unelmieni kaupungissa.

On hämmentävää, että näin nuori kirjailija (s. 1991) saa aikaan näin kypsää tekstiä. Tai ehkä itse olen henkisesti ikuisesti parikymppinen, koska en kokenut maailman kovin muuttuneen sitten 1990-luvun alun, jolloin olen itse istunut jatkoilla vastaavissa boheemeissa keittiöissä. Kirja tuntui lempeältä kotiinpaluulta, ja lukukokemus oli täydellisen saumaton. Tosin teos varmasti aukeaa yhtä mutkattomasti myös niille, jotka eivät ole asuneet Irlannissa. Dublin tosiaan on paikka, jossa on helppo päätyä tuntemattomien luo jatkoille, kun taas en muista tällaista tapahtuneen koskaan Helsingissä, joka tuntuu todella kylmältä kaupungilta.

Lontoo ja Dublin eivät ole maantieteellisesti kaukana toisistaan, mutta taiteen ja kirjoittamisen näkökulmista kovin erilaisia kaupunkeja. Äskettäin luin Rachel Cuskin teosta Siirtymä, jossa oli myös kirjailija kertojana, ja jossa ”piirit” olivat niin ironiset, ettei niissä pysty enää tekemään vaikutusta toisiin älyllisellä poseerauksella. Rooneyn Dublin on taas ikuisten imartelijoiden ja älyllisten hurmureiden kaupunki, joissa on mahdollista saada hyvää seksiä mainitsemalla näyttelyn tai kirjaesittelyn jatkoilla Gayatri Spivakin nimen. Toki tämän romaanin hahmoissa riittää myös ärsyttävyyttä, mutta koin teoksen jokaisen hahmon omalla tavallaan vetovoimaisina.

Parasta tässä romaanissa on se, että sen voi lukea monella tasolla. Jos et ole kiinnostunut akateemisista teorioista, ne voi helposti skipata ilman, että menettäisi paljoa teoksen juonesta. Uskon, että romaani tavoittaa monenlaisia yleisöjä ja varsinkin nuoria aikuisia, myös sellaisia, jotka eivät täysin muista, mitä ”episteeminen” tarkoittaa tai luulevat sitä uudeksi karvanpoiston menetelmäksi. Itse voisin ottaa tämän romaanin mukaani vaikka uimarannalle, niin letkeisiin fiilikseen se minut jätti.

Irlantilais-pariisilaisia sydämenasioita

Teos: Agnes Martin-Lugand: Huolet pois, elämä on helppoa (Bazar, 2019)

Suomennos: Päivi Pouttu-Deliere

Olen pyrkinyt tässä blogissani tietoisesti pitämään yllä tasapainoa ”vakavan” taideproosan ja viihdekirjallisuuden välillä, ja löytämään eritoten ”hömpän helmiä”. Lukuharrastukseni on kaksisuuntaista, ja välillä on kausia, etten pysty käsittelemään muuta kuin kepeää, humoristista viihdettä.

Kun viime vuonna bongasin ranskalaisen Agnes Martin-Lugandin esikoisteoksen Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia, odotukseni olivat korkealla. Kirjalla oli kiinnostava nimi, se sijoittui Pariisiin ja Irlannin maaseudulle, ja se lupasi rosoista romantiikkaa. Teos kuitenkin osoittautui kovin kliseiseksi, mutta eniten minua siinä kiinnosti kirjan syntytarina: olihan se tullut alun perin julkaistua blogina.

Tässä välillä kirjoitin itsekin Irlannista Pariisissa, ja myös oma tarinani on jopa tahmean siirappinen. Koska nämä elementit tuntuvat tuottavan minulle enemmän päänvaivaa kuin ihastusta, niin lukijana kuin kirjoittajana, päätin antaa Lugandin saagan toiselle osalle mahdollisuuden. Tällä kertaa odotukset olivat minimaaliset, varsinkin Irlanti-ulottuvuuden suhteen.

Teoksessa nuori, masentunut leski Diane on palannut sydän särkyneenä Irlannista, ja antanut itselleen luvan deittailla paikallisia miehiä kevyellä otteella. Hän myös sijoittaa miehensä henkivakuutusrahat kirjakauppaansa niin, että hänestä tulee liikkeen ainoa omistaja. Aiempi rahoitus kun on tullut hänen vanhemmiltaan. Kauppa sinnittelee taloudellisesti, vaikka asiakkaat viihtyvät siellä pitkiä sessioita.

Pian Dianen iskee charmantti asiakas Olivier, joka on juuri muuttanut kirjakaupan naapuriin. Hänen ystävänsä ja kollegansa Felixin apua tarvitaan, kun pari suunnittelee yhteisiä retkiä pois metropolista. Suhteeseen muodostuu kuitenkin pian särö, kun Mulrannyn kylän valokuvaaja-Edward palaa kuvioihin näyttelyn muodossa. Yrmeä ja vähäpuhuinen tuittupää vie liikaa tilaa jo kirjakaupassa, saati Dianen muussa elämässä, mutta hän on miehen vetovoimalle vastustuskyvytön.

Komplikaatioita Dianen elämään aiheuttaa myös se, ettei hän edelleenkään kolmen vuoden kuluttua perheensä menetyksestä voi olla samassa tilassa lapsiperheiden kanssa. Hän yrittää pitää kaupassaan satutunteja päästäkseen eroon traumastaan, mutta tämä johtaa vain paniikkikohtauksiin. Matkallaan Irlantiin tapaamaan sairasta ystäväänsä Abbya hän saa myös tietää, että Edwardista on tullut isä. Jo kuusivuotiaan pojan isä, jonka äiti on kuollut äskettäin.

Teoksen juoni on aika lailla samantyyppistä tunteellista pyöritystä kuin ykkösosassakin, ja ainakin itse osasin arvata vaiheita etukäteen. Kahvia ja Guinnessia kuluu, ja tupakkaa poltetaan posket lommolla. Nautin kyllä läntisen Irlannin luonnosta, ja Mulrannyn tyyppien (muiden kuin Edwardin) mutkattomasta elämänmenosta, mutta en aina muistanut, luinko kirjaa vai katsoinko eläkeläisille suunnattua maalaisromanttista saippuaoopperaa.

Hyvää tässä teoksessa on se, että isotekstisen ja selkokielisen teoksen lukaisee nopeasti. Kulttuuria, politiikkaa tai historiaa Lugand ei tarjoa kuin hyppysellisen, ja eniten minua hämmensi se, kuinka vähän nämä kirjakaupan pitäjät puhuivat kirjoista. Lapsinäkökulma taas oli ihan onnistunut, ja loppua kohti teoksessa liikutaankin kohti uusperheellisyyttä.

Ranskalaisista naiskirjailijoista aloin kyllä jo kaivata Katherine Pancolia ja Anna Gavaldaa tätä lukiessani, sillä kirjan henkilöhahmoissa ei ollut vastaavaa älyllistä särmää kuin noiden suosikkieni teoksissa. Ymmärrän kyllä, että joillekin lukijoille tämän teoksen tarjoavat suuret tunteet riittävät. Kaupallisuutta tai pinnallista kulutuskeskeisyyttä näissä kirjoissa ei ole, mikä on positiivista (kirjakaupan pito kun ei tässä ole voittoa tuottavaa). Muun muassa suomalaisen chicklitin sisällä on vielä paljon höttöisempiä ja ärsyttävämpiä teoksia kuin nämä kirjat.

Suomalais-irlantilaisesta yhteistyöstä

Teos: Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo (Karisto, 2018)

Suomalaisia menestystarinoita maailmalla, sarjassamme toimittajat. Kaikki muistavat Erkki Toivasen dandyistiset elkeet ja Helena Petäistön eleganssin. Näillä tähtitoimittajilla on ollut kyky tuotteistaa persoonansa osaksi juttujaan, ja he ovat kirjoittaneet päätyönsä sivussa viihteellisiä matkakuvauksia. Näitä en ole jaksanut lukea, koska niiden opportunistinen kaupallisuus on häirinnyt.

Toimittajien joukkoon mahtuu myös toisenlaisia persoonia, vakavampia puurtajia, jotka eivät nauti omien kasvojensa näkymisestä jutuissaan. Eeva Lennon kuuluu tähän toiseen leiriin, ja myös hänen elämäkertansa Eeva Lennon, Lontoo kuvaa vaatimatonta, työntäyteistä elämänasennetta. Hän vietti parhaan nuoruutensa nuorena vaimona ja äitinä Pariisissa, ja siirtyi vuonna 1970 irlantilaisen miehensä kanssa asumaan Lontooseen. Molemmissa kaupungeissa hän työskenteli paikalta palkattuna freelancerina, päätyönantajinaan Uusi Suomi ja YLE.

Teoksen keskeinen aatteellinen viitekehys on feminismi, joka monissa kohdissa peittoaa Lennonin lempeän länsivetoisen sosialismin. Lennonin feminismi oli omakohtaisesti kotoa omaksuttua vastarintaa, jonka hän koki karvaasti oman äitinsä kohtalon kautta. Teoksessaan hän ei löydä vahvistusta Ranskan ja Britannian naisliikkeistä, vaan kotimaansa Suomen, joka kuitenkin noiden kahden maan näkökulmista oli äärimmäisen periferinen paikka. Kirjasta saa vaikutelman, että Lennon kävi 60-70-luvuilla Suomessa oppimassa kotimaansa tasa-arvopolitiikasta.

Hänen äitinsä Astrid Karikoski (o.s.Jäppinen) oli aikansa uskalikkoja, Amerikassa syntynyt vapaakirkollisen perheen kasvatti, joka lähti nuorena lähetystön konekirjoittajaksi Pariisiin. Hänet on ikuistettu hahmoksi Mika Waltarin Suureen illusioniin, koska hän oli nuoren kirjalijan yksipuolinen ensirakkaus. Pariisissa Astridin tehtävänä oli muun muassa katsoa, ettei nuori Waltari ryyppää itseään hengiltä. Viiden vuoden ikäero oli tuossa vaiheessa valtava, eikä tämä ranskalaisen upseerin kanssa kihloissa oleva flapper-neito pitänyt 18-vuotiasta renttua merkittävänä kosijana.

Lennonin äiti jätti ranskalaisen kihlattunsa, ja nai suomalaisen kollegan, Väinö Karikosken, joka myös oli puolustusvoimien palveluksessa Pariisin lähestystössä. Naimisiin mentyään hänen uransa katkesi automaattisesti, eikä hän koskaan enää palannut työelämään. Kotirouvan elämä sopi äidille erityisen huonosti, ja psyykkinen oireilu alkoi isän sota-aikaisen syrjähypyn jälkeen. Nuori Eeva oppi, ettei taloudellisessa riippuvuudessa miehen tuloista ole mitään järkeä, ja koki myöhemmin karvaana seksistiset kommentit hänen uraansa liittyen. Feministinä hän oli eniten suomalaisen Yhdistys 9:n lapsia, vaikka vaikuttikin sen elinaikana enemmän Pariisissa kuin synnyinkaupungissaan Helsingissä.

Lennon edustaa maltillista tasa-arvo- ja työelämäfeminismiä, jonka keskiössä on ura- ja palkkakehitys. Hän pystyi jatkamaan uraansa johtuen Ranskan erinomaisesta esiopetusjärjestelmästä ja au pairien saatavuudesta Lontoossa. Miehen osallistuminen kotitöihin ja lähipiirin yleinen vapaamielisyys toki auttoivat myös. Perhe tarvitsi kahta palkkaa pystyäkseen elämään Lontoossa, mutta ilmeisesti kummankaan puolison tulot eivät missään vaiheessa uraa olleet suuret. Eeva Lennonin journalismi keskittyi kotimaan juttukeikkoihin, joissa haastateltiin slummien huono-osaisia enemmän kuin seurapiirien julkimoita. Hän sai Suomessa pyyhkeitä kuninkaallisten epäkunnioittavasta kuvaamisesta, ja myös hänen äänenkäyttöään kritisoitiin jatkuvasti. Minua jopa liikuttivat kuvaukset harvinaisista ”ulkomaankeikoista” Pohjois-Irlantiin, jotka olivat merkittäviä irtiottoja Lennonille. Mistään luksusurasta hänen toimittajuudessaan ei todellakaan ollut kyse.

Kirjan sisällöstä yli puolet on poliittista analyysia, ja suurimman tilan saa Charles de Gaullen jälkijättöinen politiikka 60-luvun Ranskassa, joka lienee ollut hänelle myös jonkinlainen tutkimuskohde. Myös Margaret Thatcherin politiikkaa ruoditaan antaumuksella, ja Lennon muistelee myös hänen Thatcher-juttujensa saamaa kritiikkiä Suomessa. Oikeistolaiset eivät ymmärtäneet, kuinka hänellä oli varaa naisena kritisoida toista naista.

Nykypäivän kontekstissa Lennon pyrkii ymmärtämään Brexitiä Britannian aiemman historian kautta, ja myös itse siirtolaisena aihe on hänelle omakohtainen. Kahden ulkomaalaisen liitossa molempien kotimaiden takapajuisuuden vastustus oli yhdistävä tekijä. Pidin varsinkin lyhyistä Irlanti-osuuksista, vaikka sain kirjasta vaikutelman, ettei perhe paljoa sukuloinut Peterin juurilla Dublinissa. Irlantilaisesta anopista olisin todella halunnut lukea lisää.

Olin kirjaa lukiessa ”liekeissä” noin puoleenväliin saakka, eli koin saavani paljon hänen lapsuuden ja nuoruuden muistoistaan. Suomi-kuvaus hänen vanhempiensa tarinan kautta oli varsinkin vetoavaa. Myös Pariisin-vuosien rähjäinen glamour inspiroi, varsinkin, kun en ole itse elänyt tuota aikaa enkä aktiivisesti muista vuotta 1968. Lontoon-kuvaus oli harmaampaa ja arkisempaa, ja varsinkin pitkät uutiskatsaukset hieman puuduttivat. 80-00-lukujen osuuksissa henkilökohtaisen elämän osuus oheni ohenemistaan, enkä enää kunnolla nähnyt kirjoittajaa itseään painavien uutiskatsausten takaa. Olisin mielelläni lukenut enemmän hänen uutistoimituksen ulkopuolisesta elämästä, mutta teos myös kertoo rehellisen omakohtaisesti työnarkomaniasta.

Eeva Lennon, Lontoo on yksi vähiten minäkeskeisin lukemani omaelämäkerta, eli ainakaan kirjailijaa ei voida syyttää narsismista. Työn tekeminen ja kahden toimittajan työntäyteinen kumppanuus ovat teoksen kantavia teemoja, samoin kuin usko sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Poliittisesti toiveikkaita aikoja hänen Britanniassa elämiensä lähes viiden vuosikymmenen aikana on ollut vähän. Myös Lennonin perheellä, joka edusti keskiluokkaa, oli karvaita kokemuksia julkisten palveluiden riittämättömyydestä, varsinkin valtion kouluista, jonne he sosialisteina omat lapsensa lähettivät siitä huolimatta, ettei niissä oppinut kunnolla laskemaan. Summerhill-osion kohdalla olin liekeissä ja samalla nauroin ääneen (se ehkä oli minulle kirjan lukijana outo kohokohta).

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 12: ”Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.” Vaikka kohtaan olisi tarjolla myös syntyperäisten brittien teoksia, on tämä teos hieno kunnianosoitus Lontoolle ja sen monikulttuurisuudelle, jonka todistajana Eeva Lennon on ollut elementissään – myös paikoissa, jonne monet hänen kuvaajakollegansa eivät uskaltaneet lähteä. Parhaimmillaan teos kertoo tavallisen naisihmisen vaatimattomasta rohkeudesta.

Toimittajan työn kuvauksena tämä teos on aivan ässä, ja suosittelen tätä erityisesti nuorille toimittajille ja sellaisesta työstä haaveileville. Nuorekkuutta kirjassa löytyy monesta kohtaa, eikä teos ainakaan profiloidu eläkeläisen nostalgisena muistelmapläjäyksenä. Uskoisin kirjalle löytyvän lukijoita hyvin laajalta skaalalta väestöstä.

Itse suosittelisin tätä varsinkin alle kolmekymppisille. Varsinkin niille, jotka eivät edes ole eläneet Berliinin muurin murtumista.

Ilkeyttä galwaylaisittain

Teos: Ken Bruen: Jack Taylor (Aviador, 2018)

Suomennos: Juri Nummelin

Kirjahaasteeni Irlanti-kohtaan olisi tarjolla laaja skaala hyllyssäni muhivia lukemattomia teoksia, mutta päädyin lukemaan jotain ennen lukematonta, irlantilaisen dekkarin. On ihmeellistä, kuinka tämä osasto on jäänyt minulta kokonaan läpi käymättä, koska muuten koen tietäväni edes jotain irlantilaisesta nykykirjallisuudesta. Ehkä Irlanti ei ole suuri dekkarimaa. Tai minulla on päässäni rajoitteita, mene ja tiedä.

Ken Bruen (s. 1951) on saaren tuotteliaimpia dekkaristeja, joka ennen kirjailijaksi ryhtymistä toimi 25 vuotta englannin opettajana Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa. Tämä huomioon ottaen on merkillistä, että Jack Taylor-sarjan aloitusteos on niinkin paikallinen teos kuin on. Oletan siis, että käsissäni oleva suomennos on sarjan ensi osa. Sarja sijoittuu Galwayn kaupunkiin 2000-luvun alkuun, jolloin maassa on käynnissä monenmoista myllerrystä talouskasvun, maahanmuuton ja euroon siirtymisen muodossa.

Jack Taylor on poliisivoimista potkut saanut pahasti alkoholisoitunut rikoskomisario, joka yrittää elättää itseään yksityisetsivänä. Alkoholisoitunut poliisi on dekkarigenren suurimpia kliseitä, mutta Bruen osaa liioitella Jackin juomista sen verran, että se on jo legendaarista. Kirjassa Jack joutuu suoraan kadulta psykiatriseen sairaalaan vierotukseen, ei vapaaehtoisesti, vaan mielenterveyslähetteellä. Sairaalajakso on keskeinen käännekohta Jackin elämässä, mutta sekään ei saa miestä täysin raiteilleen. Ainoa asia, joka pitää Jackia tolpillaan ryyppyputkien välissä, on lukeminen, ja kovin kaunokirjallinen tämä dekkari onkin. Kiinnostavalla tavalla, sillä en tunnistanut moniakaan sen ”alaviitteitä”. Kirjaa tarkasti lukemalla voikin saada loistavia genrensisäisiä lukuvinkkejä dekkarien tosiystäville.

Bruenin kirjoitustyyli on myös paikoitellen raikkaan kokeileva, ja se pohjaa runsaaseen dialogiin, mikä tekee tekstistä miellyttävän ilmavaa. Sen verran paljon irlanninenglannista tykkään, että kirjan lukeminen suomennoksena harmitti. Käännöksessä en huomannut mitään häiritsevää, mutta olisin halunnut perehtyä alkuperäisteoksen ilmaisuun.

Kirjassa ratkaistaan teinityttöjen mystisiä kuolemia Nimmo’s Pier-nimisellä sillalla, jotka on maskeerattu itsemurhiksi. Jack Taylor saa toimeksiannon yhdeltä tyttöjen äideistä, johon hän myös vastoin tapojaan rakastuu. Jackin tunne-elämä on sen verran patoutunutta, ettei hän kestä romanttisia takaiskuja ilman viinaa, eikä varsinkaan seksiä selvin päin. Rikosjuoni jäi valitettavasti hieman lapsipuolen asemaan muiden sekoilujen keskellä, mutta ymmärsin teoksen olevan pohjustusta tulevalle, eli tässä osassa vasta esiteltiin keskeiset henkilöt. Varsinkin Jackin äitihahmon ilkeys jäi kutkuttelemaan.

Viihdyin teoksen parissa erinomaisesti, ja arvostin varsinkin sen vinksahtanutta huumoria, hankalia ihmissuhteita, katolisen kirkon läsnäoloa, menneiden aikojen nostalgiaa ja järkyttävien raakuuksien puutetta. Väkivaltaa kirjassa oli enemmän kännireissuilla kuin rikoksien ratkomisessa. Irlannin poliisin relaksoituneelle toiminnalle tässä naureskeltiin, varsinkin sille omituiselle sattumukselle, että paljon kirjoja lukenut mies onnistuu saamaan voimista potkut.

Aivan varmasti tulen tutustumaan Bruenin tuotantoon vastakin, eikä tutustumisen kohteista ole pulaa: Galwayhin sijoittuvia kirjasarjoja on kolme, tämän lisäksi on yksittäisiä dekkareita, ja ainakin Jack Taylorin seikkailuista on tehty TV-sarja.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 20/196: Irlanti. Alun perin suunnitelmissa oli lukea tähän kesken jäänyt romaani, Eimear McBriden The Lesser Bohemians, mutta en toisellakaan lukukerralla päässyt kirjan ”imuun” sen vaikean ja töksähtelevän kielen vuoksi.

Pala Irlantia kaikkialla

IMG_1900Kierrätyskorin aarteita, osa 4. Joskus tämän vuosikymmenen alussa löysin niinikään kierrätyksestä amerikkalaisen Anita Shreven (1946-2018) historiallisen romaanin Merilasia. Joku kirjan tunnelmassa teki minuun vaikutuksen, ja päädyin tilaamaan lisää Shreven teoksia Amazonista. Kyseessä on vakavasti otettava viihdekirjailija, jonka lukijoista varmasti valtaosa on naisia, mutta jonka teemat eivät ole erityisen naiskeskeisiä. Suurin osa hänen teoksistaan sijoittuu Amerikan itärannikon pieniin kyliin ja kaupunkeihin, meren läheisyyteen. Pidän siis hänestä meriteemaisena kirjailijana. Hän menehtyi alkuvuodesta syöpään pitkän sairastelun jälkeen.

Kirja The Pilot’s Wife/ Lento tuntemattomaan (WSOY, 1999, suom. Anu Niroma) on yksi Shreven tunnetuimmista, joka nousi maailman kuuluisuuteen oltuaan Oprah Winfreyn kirjakerhossa ja josta on tehty tv-elokuva. Se sijoittuu 1990-luvun Amerikkaan, Lontooseen ja Irlantiin, ja siinä selvitetään suurta lento-onnettomuutta, joka tapahtuu Donegalin rannikolla.

Olen juuri kirjoittanut jostain, joka tapahtuu parinkymmenen kilometrin päässä Shreven Irlannin maisemista, joten kirja kolahti, vaikka se on kovin melodramaattinen. Itse lento-onnettomuusteema ei suuresti liikuttanut minua, eikä myöskään epäillyt kytkökset IRA:han, mutta olihan tässä ihan tarpeeksi myös yksityiselämän vääntöä.

Kirjassa siis Kathryn, kolmekymppinen opettaja, menettää lentäjämiehensä Jackin, jonka kanssa hän on ollut naimisissa melkein teini-ikäisestä saakka. Jack on Kathrynia 15 vuotta vanhempi, ja taustaltaan kovin juureton. Myös Kathrynin taustassa on paljon synkkää, ja pariskunta tuntuu elävän hyvin eristynyttä elämää remontoidussa nunnaluostarissaan jossain Bostonin lähistöllä, Atlantin rannalla. Kathryn on tottunut elämään puolet ajastaan kahdestaan tyttärensä Mattien kanssa. Perheen isän lentäjän työ sanelee paljon heidän arkeaan, mutta tuo myös taloudellista turvaa.

Shreve osaa tarinankerronnan paremmin kuin kulttuurisen taustoituksen. Tarinana romaani on vetävä, mutta koin, että Irlanti-osuus jäi varsinkin Jackin itsensä kohdalta liian ohueksi, jopa epäuskottavaksi. Loppukappaleissa IRA-asiaa kyllä selitetään, mutta aika päälleliimaavan selittävällä tavalla, ja sillä tasolla, mikä on sopivaa juuri Oprah’n kirjakerhon lukijoille. Jäi jopa harmittamaan, että poliittisen trillerin mahdollisuus ohitetaan tässä keskittymällä enimmäkseen Kathrynin ja Jackin sovinnaiseen avioliittoon.

Kirjassa vieraillaan onnettomuuspaikalla Donegalin kreivikunnan Malin Headissa, joten jaksoin lukea kirjan loppuun sen maisemien vuoksi. Kaipaillut olen kovasti juuri tuonne saaren pohjoisosiin, ja olen myös kuikuillut lauttayhteyksiä Irlannin ja Skotlannin välistöllä. Teemani tänä syksynä taitaakin olla löytää palasia Irlannista vähän kaikkialta, ja katsoa, mitä siitä palapelistä muodostuu.

Tämä oli lohtukirja, mutta ei vielä kovin voimallinen sellainen. Ehkä tämä oli kuitenkin vaikuttavampi kuin ranskalaisen Agnes Martin-Lugandin kuvaus länsi-irlantilaisen Mulrannyn kylän arjesta. Molemmissa kirjoissa oli nuori leski menossa tekemään surutyötä Irlantiin, mutta Shreven romaanissa ei käyty läpi aivan yhtä montaa pinttynyttä kliseetä kuin Martin-Lugandin.