Rikki menneen demokratian draamaa

Teos: Edna O’Brien: Girl (WF Howes, 2019)

Äänikirjan lukija: Sheila Atim

Loppukesästä tein itselleni listan kirjoista, joita maailmalla oli julkaistu Boko Haramin sieppaamista koulutytöistä pohjoisessa Nigeriassa. Moni varmasti muistaa tämän episodin, vaikka ei muuten seuraisi Afrikan uutisia kovinkaan ahkerasti. Tätä kirjallisuutta löytyy runsaasti sekä itse nigerialaisten että ulkomaalaisten kynistä. Itse teen siis taustoitusta käynnissä olevaa teatteriprokkista varten. En luultavasti ehdi lukea kaikkea, mutta yritän ainakin käydä läpi romaanit.

Edna O’Brien (s. 1930) on minulle tuttu kirjailija jo nuoruudesta, jolloin olin suuri Irlannin ystävä, ja luin varsinkin sen naisten kirjoittamaan kirjallisuutta kuin pikku orava. Hän ei koskaan kuulunut suosikkeihini, mutta olen arvostanut hänen rooliaan katolilaisuuteen liittyvien myyttien purkajana. Nuorten naisten asema uskonnon määrittelemässä yhteisössä on ollut hänen tuotantonsa punaisena lankana 1960-luvulta saakka, ja useamman romaanin nimessä on sana ”girl”. Ja tässä uusimmassa teoksessaan hän palaa itselleen keskeiseen teemaan toisessa kulttuurisessa kontekstissa.

Ennen romaanin kirjoittamista O’Brien oli matkustanut pohjoiseen Nigeriaan haastattelemaan näitä siepattuja nuoria naisia, ja heidän auttajiaan. Toki siellä on rampannut monia muitakin maailmanluokan julkkiksia. Mutta arvostan sitä, että iäkäs kirjailija on lähtenyt reissuun maahan, joka ei ehkä nousisi ykköseksi seniorimatkailijoiden listalla. Kirjan arvioissa on myös keskitytty vähän liikaakin O’Brienin ikään.

Kirjaa on myös monella tasolla syytetty kulttuurisesta omimisesta. Tähän keskusteluun en koe kykeneväni osallistumaan nykyisillä eväillä. Tai haluaisin kirjoittaa aiheesta jotain syvällisempää kuin pelkän blogitekstin. Mutta ehkä johtuen näistä syytöksistä romaani on jäänyt vähälle huomiolle.

Romaanin kertoja on nimeltään Mariam, ja hän on lähtenyt perheensä kanssa pakoon Boko Haramia kotikylästään. Mariam tulee ensin julmasti raiskatuksi väliaikaisella leirillä, ja tämän jälkeen hänet pakkonaitetaan Mahmoud-nimiselle nuorelle miehelle. Moderni teknologia lisää Mariamin kauhun momentteja, sillä raiskaus tallentuu tekijän kavereiden puhelimille. Hääyötä Mariam viettää ”romanttisesti” led-valoketjun kajossa, eli Mahmoudilla on jopa hyvää tahtoa morsiamensa suhteen. Mies kuitenkin katoaa pian, eikä pariskunta enää näe toisiaan.

Mariamin pikkuveli on puettu tytöksi, jotta hän ei tulisi pakotetuksi lapsisotilaaksi. Perheen jäsenet joutuvat eroon toisistaan, eikä tässä kaaoksessa kukaan voi täysin luottaa toisiinsa. Myös kristityt miespastorit saattavat naamioitua burqan alle.

Osa siepatuista tytöistä on kristittyjä, ja he joutuvat opettelemaan Koraanin suuria ensimmäistä kertaa elämässään. Jatkuva huorittelu ja pakkoavioliitolla uhkaaminen murskaa monen tytön mielen. Samalla he kohtaavat sieppaajiensa syvän tietämättömyyden maailmasta.

Mariam tulee raskaaksi, ja synnyttää Babby-pojan. Tien päällä vauva on hänen ainoa turvansa, mutta kotikylään palattuaan tytön äiti järjestää lapsen adoptioon. Isä ja pikkuveli ovat kuolleet, eikä Mariam halua enää olla tekemisissä äitinsä kanssa. Mutta onko hänellä toivoa, mihin hän voisi uskoa näiden järisyttävien kokemusten jälkeen?

En lähtisi leimaamaan romaania epäonnistuneeksi, mutta aihepiiri on niin rankka, että siitä on vaikea saada aikaan häikäisevää taidetta. Teos on brutaalin realistinen, eikä siinä ole suvantovaiheita. Vaikka se on tiivis toteutukseltaan, nostan hattua kaikille, jotka ovat saaneet sen luettua yhdeltä istumalta. Itse jätin teoksen kesken elokuussa, ja nytkin taistelin läpi parissa sessiossa.

Äänikirjan lukija Sheila Atim ainakin onnistuu tehtävässään loistavasti. Hän on nuori ugandalaistaustainen näyttelijä, mutta olisin luullut häntä nigerialaiseksi, sen verran autenttiselta dialogit tuntuvat. Toisaalta teos pysyy ymmärrettävänä, kun koko tekstiä ei ole luettu vahvalla nigerialaisaksentilla.

Moninaisuudesta yhteisön sisällä

Teos: Nura Farah: Lumimaa: kertomuksia (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Sonia Lindfors

Suomensomalialaisen Nura Farahin kolmas teos on novellikokoelma, joka kuvaa pääkaupunkiseudulla asuvien somalitaustaisten henkilöiden arkea. Suuri osa teoksen hahmoista on nuoria aikuisia, jotka joko opiskelevat tai toimivat työelämässä. Vaikka heillä on selkeää eteenpäin menon meininkiä elämässään, he joutuvat liian usein kohtaamaan tietämättömyyttä, ajattelemattomuutta ja silkkaa rasismia arjessaan.

Islam vaikuttaa hahmojen elämään tavalla tai toisella, mutta mitään pakettiratkaisua uskonnon suhteen ei keneltäkään löydy. Osa kirjan naisista on tietoisesti valinnut naimattomuuden ja lapsettomuuden, osalle on ok juoda viiniä kotisohvalla viikonloppuisin. Osa saattaa käydä myös baareissa. Yhdelle nuorelle naiselle tulee ongelmia yhteisössään jo siitä, että hän joutuu marketin kassana myymään alkoholia. Yhteisössä ”huono naiseus” on laajalti viljelty leima, ja rajoittaa ammatinvalintaa.

Muoti ja pukeutuminen kiinnostavat, mutta länsimaisessa uimapuvussa esiintyminen ei ole kaikille luontevaa tai mahdollista. Burkinin käyttö uimahallissa tuottaa ikäviä tilanteita, ja kantaväestön aggressiivisuus tätä vaatekappaletta kohtaan on ärhäkkää.

Osassa tarinoista päähenkilön keskeinen ongelma on varsin arkinen: Shukri joutuu tallaamaan kivisen polun päästäkseen vihdoin rentoutumaan burkini päällä lähiuimahallin terapia-altaaseen, mutta hän ei halua luopua rakkaasta harrastuksestaan. Lukiolainen Amaal jännittää vanhojentansseja, vaikka suomalainen kavaljeeri on harvinaisen rento ja fiksu nuori mies.

Osassa tarinoista koetaan rankempia asioita, kuten päihdeongelmia ja asunnottomuutta. Asuntomarkkinoiden rasismi kosketti minua erityisesti, eli on olemassa taloyhtiöitä, jonne pääsy ei välttämättä onnistu, vaikka tekisi parhaimman tarjouksen. Joillekin pääkaupunkiseudulla (ja miksei muuallakin) asuville kantaväestön edustajille somalius on kuin tarttuva tauti, ilmiö, joka alkaa uhkaavasti pesiä ja lisääntyä myös talojen julkisissa tiloissa.

Novelleja kokoelmassa on 14, ja ne ovat suht lyhyitä. Kokonaisuutena teos on kuitenkin loppuun hiottu, ja antaa varsin kattavan kuvan yhteisöstä, joka ei ole suinkaan yksimielinen siitä, millaista on hyvä elämä, ja mihin nuorempien polvien pitäisi pyrkiä.

Teoksesta jäi mieleeni sosiologinen vaikutelma (eli teos ristivalottaa yksilön ja yhteisön suhdetta monesta suunnasta), ja luulisin, että se voisi miellyttää varsinkin nuoria lukijoita riippumatta etnisestä taustasta.

Olen parhaillaan suunnittelemassa kulttuurihanketta, joka liittyy afrosuomalaisuuteen, ja monesta syystä Nura Farah kuuluu ensimmäisiin ihmisiin, jota haluaisin haastatella.

Luin viikonloppuna kolme afrosuomalaista teosta putkeen, ja Lumimaa oli niistä moniäänisin ja helpoimmin omaksuttava. Kirjojen vertailu ei ole järkevää siksi, että tämä teos on fiktiota, ja kaksi muuta olivat suht nuorten henkilöiden omaelämäkertoja. Mutta niissä liikuttiin osittain yhteisessä mielenmaisemissa, vaikka kertojien äänten paino oli kaikissa erilainen.

Djinnien erityisistä ruokailutottumuksista

Teos: Hina Belitz: To Lahore with Love (DH Howes, 2020)

Äänikirjan lukija: Maya Saroya

Addie on kolmikymppinen lontoolainen kokki, joka työskentelee Arabian Delights-ravintolassa. Hän on puoliksi irlantilainen, puoliksi pakistanilainen, ja on tottunut elämässään risteilemään kulttuurien ja uskontojen välillä. Kun hänen avioliittonsa näyttää vakavia rakoilun merkkejä, hänen isoäitinsä päättää viedä pojantyttärensä vihdoin ”juurihoitoon” Lahoreen.

Addien pakistanilainen isä on kuollut mystisissä oloissa tämän kadottua tyttären elämästä, ja muutenkin suvun tarinassa on aukkoja, jotka Addie haluaisi täyttää. Isoäiti on opettanut tälle islamin harjoittamista syvällisesti, mutta kulttuuriin tutustuminen on jäänyt suht pinnalliselle tasolle.

Mukaan lähtee myös Addien paras ystävä Jen, jolle pakistanilainen kulttuuri on vähemmän tuttua. Yksi Addien toive on vierailla niillä sufilaisilla haudoilla, joilla naiset käyvät rukoilemassa lapsia elämäänsä. Lapsettomuus ei kuitenkaan ole Addien liiton ainoa ongelma, vaan Addie epäilee miehensä Gaben olleen jo pitkään uskoton. Toinen reissun teema on tutustuminen paikallisiin resepteihin paikan päällä, eli kyseessä on chicklit-teos, jossa ruokareseptejä jaetaan anteliaasti.

Lahoressa Addien elämään kävelee häikäisevän komea, sinisilmäinen Haq. Valitettavasti tämä komistus on jo kihloissa ja pian astumassa järjestettyyn avioliittoon. Tämä ei kuitenkaan estä miestä tapailemaan Addieta päiväsaikaan turistikohteissa. Haqin kihlattu on Penelope Cruzin kaksoisolento, mutta voiko Addie silti vietellä miehen omalla reseptillään, täydellisellä kukkakaalicurrylla?

Tämä teos ei rehellisesti sanottuna tuonut mitään uutta elementtiä punjabilaisesta kulttuurista, mitä en olisi etukäteen tiennyt. Kirjan juoni ei ollut kovin kekseliäs, mutta saatan silti napata siitä pari reseptiä.

Kulinaariset rakkaus- ja sukutarinat olivat vielä suosikkejani 00-luvulla, mutta viime aikoina en ole saanut kicksejä tämän tyyppisestä kirjallisuudesta. Ehkä tässä kirjassa myös rasitti äänikirjan lukijan satunnainen melodramaattinen lukutapa. Eli olisin saattanut suhtautua tarinaan lämpimämmin, jos olisin lukenut sen painotuotteena.

Kirjan lattea nimi taitaa jo asettaa kirjan moodin tiukkaan formaattiin: tarina on ”sydäntälämmittävä”, mutta siinä ei ole minkäänlaista taiteellista pyrkimystä.

Tie jihadistin sydämeen käy vatsan kautta

Kelloja ja vieraita

Teos: Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita (WSOY, 2021)

Suomennos: Sampsa Peltonen

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Pari vuotta sitten minulla kävi niin nolosti, etten saanut kirjoitettua arviota Hassan Blasimin teoksesta Allah99, vaikka se kolahti minuun samalla tavalla kuin joskus aikanaan Salman Rushdien parhaat teokset. Ehkä romaani oli vähän liiankin taidokas ja briljantti, ja koin sen edessä sanomisen vaikeutta, kun en ollut vähään aikaan lukenut mitään niin kokeilevaa ja haastavaa tekstiä.

Blasimin toinen romaani Kelloja ja vieraita on kerronnallisesti helpompi tarina, sillä sen aika-akseli on lineaarinen ja keskeisiä henkilöitä on vähemmän. Siinä Mosulista kotoisin oleva nuori jesidimies Elias päätyy ISIS:in joukkojen apukokiksi terroristileirille, joka majailee kaupungin katolisessa kirkossa. Elias on joutunut luopumaan aiemmasta identiteetistään, ja esittää taitavasti muslimia, vaikka oikeasti kokee vahvasti olevansa ateisti. Mosulilaisessa kirkossa majailee sotilaita ympäri maailmaa, ja Eliaksen tehtävänä on miellyttää kaikkia tekemällä näille näiden omien kulttuuriensa ruokia. Hollantilaiset ja ruotsalaiset ruoat eivät kuitenkaan maistu kotoisilta ilman kaljaa, ja marokkolaisten tagineruokiin Elias alkaa olla täysin kypsynyt.

Huumattuaan liikkeen keskeiset johtajat Elias pääsee pakenemaan sekasorron keskeltä, ja päätyy huomattavasti huonompiin keittiöhommiin Suomeen. Hän on vuokrafirman kautta työllistynyt tiskaaja, ja tälläkin ”uralla” hän kokee työpaineita, kun muiden maiden maahanmuuttajat tiskaavat häntä tehokkaammin ja nopeammin. Suomi on SoloLand, jossa amerikkalaistyylinen individualismi on voittamassa paikallisen sovelluksen naapurimaiden Janten laista. Elias on jo Suomen kansalainen, mutta hän kokee tarvetta hengailla uudempien turvapaikanhakijoiden kanssa vastaanottokeskuksessa, koska missään muualla hän ei pysty vitsailemaan äidinkielellään.

Kirjassa minuun kolahti oivallukset työn arvostuksesta: vaikka Elias on suht hyvin integroitunut maahanmuuttaja, ei hän Suomessa etene kuin tiskaajaksi, siitä huolimatta, että hänellä on akateemista taustaa ja hyväosaisia suomalaisia ystäviä. Kammottavan ISIS:in palveluksessa hän kuitenkin koki enemmän onnistumista apukokin työssään kuin Suomessa. Blasim ei missään nimessä aliarvioi terroristiryhmän aikaansaamia kauheuksia, mutta onnistuu silti löytämään tähän synkkään aiheeseen inhimillisen ja humoristisen näkökulman.

Tässä teoksessa päähenkilön eroottiset seikkailut jäävät hieman vähäisempään rooliin kuin teoksessa Allah99, mutta suomalaisista naisista Blasimilla on edelleen paljon kerrottavaa. Akateemisissa naisissa on eksoottisten poikaystävien keräilijöitä, joille valloitusten lukumäärä tuntuu merkitsevän enemmän kuin suhteiden laatu. Elias tosin onnistuu löytämään onnellisuuden hetkiä SoloLandissa aivan yksin ollessaan, pyöräillessään syksyisessä luonnossa musiikkia kuunnellen. Onnellinen hän on myös matkustaessaan Lappiin, maistaessaan ensi kertaa poronkäristystä ja kohdatessaan aitoa vieraanvaraisuutta ja uteliaisuutta, joka eteläsuomalaisesta arjesta puuttuu.

Romaanissa Elias päätyy lopulta vankilaan, jossa on aikaa kirjoittaa muille pakolaisille. Koska hän on Suomen kansalainen, häntä ei kuitenkaan karkoteta takaisin Irakiin. Minulla kesti kauan hahmottaa Eliaksen varsinaista rikosta, sillä tarina keskittyy enemmän miehen aiempiin vaiheisiin maassa. Muutenkin tämä tiivis kirja tuntui äänikirjana hieman haasteelliselta, eli voisin hyvin lukea tämän vielä uudestaan paperisena versiona.

Löysin kirjasta monia ulottuvuuksia, jotka ovat olleet minulle nuorempana tärkeämpiä kuin nyt. Blasim siteeraa muun muassa suufilaista klassikkorunoilijaa Rumia (1207-1273), jonka tuotanto kolahti minuun kolmikymppisenä niin, että melkein aloin itsekin muslimiksi. Vaikka päähenkilö Elias on kovin tiukka ateismissaan, on hänessä kuitenkin henkisen etsijän vikaa. Poimin kirjasta täydellisen sitaatin unen merkityksestä omiin tuleviin opetushommiin, ja päädyin taas keräilemään Rumin aforismeja kuin pikkutyttö kiiltokuvia. ”Nukkumisen aikana meidän tunteemme palaavat maanpaosta kotimaahan.” Voisiko unten näkemisestä kauniimmin sanoa kuin Rumi sanoi?

Tiedollisesti opin eniten Mosulin kaupungin historiasta, ja kristittyjen asemasta Irakissa. Tarina dominikaanimunkkien aikaansaannoksista kaupungissa oli aidosti sivistävää luettavaa. Tämä oli minulle kuitenkin enemmän fiilistelykirja, joka antoi uusia perspektiivejä suomalaisen yhteiskunnan nykytilaan varsin poeettisessa muodossa.

Tällä viikolla olen jäänyt koukkuun työpaikan alakerran falafel- ja mezetarjontaan paikassa, jota ilmeisesti pitävät melko tuoreet (entiset?) turvapaikanhakijat (Baba’s Kitchen Tullintorilla). Tänään melkein itkin annokseni kauneuden edessä, ja Blasimin kirja sai sille kuuluvan aistillisen ulottuvuuden. En ole pitkiin aikoihin lukenut teosta, jolla olisi ollut näin paljon tarttumapintaa omaan arkeeni, vaikka juuri nyt en tee islamilaiseen maailmaan liittyvää tutkimusta tai työskentele turvapaikanhakijoiden parissa.

Autonkuljettaja vai isä?

Teos: Leila Slimani: Toisten maa

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viime aikoina Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolelle sijoittuvaa kirjallisuutta on taas näkynyt markkinoilla vähemmän, joten niitä vähäisiä teoksia, jotka rantautuvat Suomeen saakka huomaa ehkä paremmin. Tällä viikolla haaviini pompahti dekkaristina/trilleristinä tunnetun ranskanmarokkolaisen Leila Slimanin uusi aluevaltaus, historiallinen romaani Toisten maa. Itse olen lukenut häneltä aiemmin teoksen Kehtolaulu, joka on ahdistava ja raakakin kuvaus perhetragediasta pariisilaisessa nykyisyydessä. Tämä muisto mielessäni huomasin, että Toisten maa on hänelle suuri loikka – loikka kohti kirjallisuutta, jota maahanmuuttotaustaiset kirjailijat enimmäkseen tuottavat.

En pidä tuota tendenssiä hyvänä enkä huonona, mutta lukijoiden odotusten näkökulmasta havaintoni on lähes ärsyttävä. On nimittäin virkistävää, että myös ns. monikulttuuriset kirjailijat tuottavat muutakin tekstiä kuin koskettavaa, historiapainotteista proosaa, jossa on oletettavasti omaelämäkerrallisia juonteita.

Tässä romaanissa nuori elsacelainen porvaristyttö Mathilde kohtaa kotirintamalla marokkolaisen upseerin, jonka matkaan hän lähtee toisen maailmansodan päätyttyä. Amin on edennyt elämässään koloniaalisten suhteiden vuoksi, ja hän on oppinut myötäilemään valkoisten siirtomaaherrojen oikkuja. Kotipuolessa hänen veljensä kuuluu kiihkomielisiin nationalisteihin, eikä Aminin sotasankaruus muutenkaan herätä kaikissa ihastusta. Paikallisille sodan käyneille miehille yhteinen kokemus on kuitenkin merkittävä, eivätkä kaikki ole selvinneet sodan vaurioista niin hyvin kuin Amin.

Pariskunta perustaa maatilan Meknesin kaupungin liepeille, josta Amin on kotoisin. Mies suhtautuu maanviljelykseen suureleisen tieteellisesti, kun taas maalla kasvaneella Mathildella voisi olla enemmänkin annettavaa tilanhoidolle kuin mitä hänen annetaan tehdä. Tila työllistää suuren määrän paikallisia kyläläisiä, joista valtaosa on berbeerejä. Kaupungeissa kasvaneet arabit suhtautuvat heihin yhtä alentuvasti kuin ranskalaiset koko Marokon kansaan. Aminin synnyinkodissa on myös ghanalainen musta palvelijatar, joka on ostettu perheeseen orjamarkkinoilta. Näin ollen teos kertoo paljon siirtomaan toiseutettujen arabien omista rotusuhteista ja ennakkoluuloista.

Kirjassa seurataan perheen asettautumista aloilleen ensisijaisesti Mathilden ja tämän tyttären Aishan näkökulmista. Aisha on tarinan alussa kouluaan aloittava lapsi, joka laitetaan katolisten nunnien ylläpitämään kouluun. Suurin osa koulun oppilaista on kokonaan eurooppalaisia, eikä Aisha koe kuuluvansa tähän ryhmään millään muotoa. Mathildella ei huonosti kouluja käyneenä ole resursseja tukea tytärtään identiteettikriisissä, eikä hän ilmeisesti huomaa, kuinka nihkeästi perheeseen suhtaudutaan kaupungissa. Enemmän eurooppalainen muslimin vaimo saa kuitenkin hyväksyntää miehen suvun parissa kuin muiden ranskalaisten piireissä. Ranskalaisten lasten seurassa Aisha saattaa teeskennellä, että hänen isänsä on autonkuljettaja.

Marokko on maa, jonne monet eurooppalaiset pakenevat huonoja valintojaan, jopa rikoksiaan, aloittaakseen elämän alusta. Yksi tällainen pariskunta on perheen ystäviksi tulevat unkarilainen gynekologi herra Palosi ja tämän ranskalainen nuori vaimo. Herra Palosin muuton syynä on ollut pelkkä juutalaisuus, mutta Mathilde pitää tämän uhkean lihallista vaimoa prostituoituna.

Yksi kirjan sivujuonista liittyy Aminin väkivaltaisuuteen, jota Mathilde on pakotettu sietämään maan tapana. Muutenkin kirjassa kuvataan paljon seksuaalisuutta ja siihen liittyviä rodullistettuja tabuja. Homoseksuaalisuuden kuvaus toisen maailmansodan tiimellyksessä tuntui jopa kliseiseltä, sillä tämän suuntaisia tukahdutetun halun kuvauksia olen saanut lukea loputtomiin myös suomalaisissa historiallisissa romaaneissa.

Toisten maa on sujuva, helppolukuinen romaani, joka kuvaa Marokon maisemien ja mentaliteettien lisäksi myös Elsacen maakunnan historiaa. Nämä maailmat eivät pahemmin kohtaa, vaikka molemmat kontekstit ovat yhtä juurevan maalaisia. Pidin henkilöhahmoista, mutta juonellisesti teos on kovin ennalta-arvattava ja jopa tapahtumaköyhä. Tuntuu, että olen ehtinyt jo lukea kymmeniä vastaavia islamilaiseen maailmaan sijoittuvia teoksia, joissa eurooppalaisten ja paikallisen väestön arvomaailmoja verrataan toisiinsa. Onneksi tässä teoksessa kuvatut yhteentörmäykset ja ennakkoluulot eivät olleet räikeimmästä päästä, eikä uskonto edes noussut ihmisiä eniten erottavaksi asiaksi. Tästä huolimatta koin, että kirjan anti keskittyi enemmän historialliseen ja maantieteelliseen kuvaukseen kuin juonen kehitykseen, ja näin kirjan taiteellinen anti jäi ohueksi, sillä myöskään Slimanin kielenkäytössä ei ole mitään arkikielestä poikkeavaa.

Innostuin enemmän viime vuonna lukemastani Algeriaan sijoittuvasta Alice Zeniterin esikoisromaanista, jossa aika-akseli oli pidempi ja jossa henkilöiden toiminta oli enemmän rajoja rikkovaa. Toki tämä teos oli myös vaativampi sellaiselle lukijalle, jolle pohjoisafrikkalainen kulttuuri ei ole tuttua. Slimanin romaani taas avautunee mainiosti niillekin, jotka eivät ole koskaan kuulleet Frantz Fanonista tai muista Pohjois-Afrikassa kolonialismin aikana vaikuttaneista intellektuelleista.

Itse edelleen povaan Slimanille menestystä psykologisten trillerin kirjoittajana. Tämä teos ei ehkä olisi koskaan nähnyt päivänvaloa esikoisteoksena, sillä tarina ei ole tarpeeksi poikkeuksellinen tullakseen huomatuksi tuntemattoman kustantajalle tarjoamana. Toisaalta kirjamarkkinoilla ehkä luotetaan siihen, että nuoremmat polvet eivät ole vielä lukeneet kaikkia toiseen maailmansotaan sijoittuvia rakkaustarinoita.

Bwana Daudin sielunmessu

Teos: Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo (Tammi, 2019)

Suomennos: Aleksi Milonoff

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Zimbabwelainen Petina Gappah tuli minulle viime vuosikymmenellä tutuksi realistisista novelleistaan, joissa hän käsitteli kotimaansa nykykulttuuria ja – politiikkaa runollisen raadollisin keinoin. Olenkin otettu, että reilussa vuosikymmenessä hän on laajentanut tuotantoaan historiallisiin romaaneihin ja päässyt täällä kaukaisessa Suomessa Keltaisen kirjaston tekijänaisten kerhoon.

Pimeydestä nousee valo on Gappah’n toinen romaani, joka kertoo löytöretkeilijä David Livingstonen (1813-1873) kuolemasta ja hänen palveluskuntansa toimista ruumiin toimittajina Britannian emämaahan. Huomasin romaanin julkaisun jo viime vuonna, mutta aihe ei automaattisesti inspiroinut. Tai tuntuu, että afrikkalaisessa nykykirjallisuudessa on niin paljon omaan aikaamme liittyviä tarinoita, että 1800-luku tuntuu sen sisällä todella kaukaiselta ajalta.

Mutta nyt olen keräillyt uusimpia afrikkalaisia ja afroamerikkalaisia romaaneja, joita en ole vielä lukenut. Gappah’n maailmaan oli helppo heittäytyä siksi, että tiesin hänet jo etukäteen valloittavaksi kertojaksi.

Romaanissa on kaksi vuorottelevaa kertojaa, lukutaidoton kokki Halima Zanzibarin saarelta, ja nuori vapautettu orja Jacob, joka on ottanut Jeesuksen sydämeensä ja tullut valituksi Livingstonen porukoihin lähetyskoulussa Intian Bombayssa. Brittien kauppakomppania muodostaa kätevän kapitalistisen verkoston Intianmeren yli, jossa Zanzibar on yksi solmukohta Intian ja Afrikan välillä.

Halima on kiireinen papupata, lörpöttelijä, jolle kristinusko ja islam edustavat melko yhdentekeviä voimia. Livingstonelle hän on ollut kuitenkin ehdoton luottotyöntekijä, joka on onnistunut pitämään hampaatonta, raihnaista ukkoa elossa loihtimalla tälle ruokia, jotka sopivat huonokuntoiselle vanhukselle. Hän on yhden muslimisotilaan epäkunniallinen ”reissunainen”, mutta hän himoitsee toista, jonka liehittelyt eivät jää muilta huomaamatta.

Livingstonen saattueessa on paljon naisia ja lapsia, mikä harmittaa saarnaaja-Jacobia. Naiset ja lapset hidastavat porukan tahtia, ja aiheuttavat turhia houkutuksia telttojen porteilla öisin. Jacobin tehtävänä olisi tehdä tovereistaan yksiavioisia Herran palvelijoita, mutta hän ei ole sanomansa kanssa erityisen suosittu. Jopa Livingstone osoittautuu harmilliseksi kulttuurirelativistiksi, joka sallii lihalliset suhteet ja ryyppäämisen.

Jacobin saarnaajan positio on kirkasotsainen, mutta pahassa paikassa hänkin sortuu Haliman apukokin katalaan viettelykseen. Ruumissaattueen loppumatka meneekin tämän yhtymisen seurauksien kanssa kamppailemiseen, eli sielunvihollisen kohtaamiseen. Ja vaikka Jacob onnistuu kastamaan muutamia retkeläisiään Zambezin rannoilla, tämä ei automaattisesti johda heissä parannukseen.

Uskonnon näkökulma on tarinassa keskeinen alkaen romaanin nimestä. Gappah seuraa Jacobia tämän nuoruuden Intiaan, jossa hän taistelee paikastaan auringossa anglikaanien pitämässä poikakoulussa. Jacobin kutsumus on vahvempi kuin hänen kohtalontoveriensa, ja hän pääsee vielä saattamaan bwanaa Lontooseen saakka, jossa hänet siunataan Westminster Abbeyssä.

Pidin kuitenkin enemmän Haliman kertojan äänestä, jossa oli enemmän arkirealismia ja juurevuutta. Omanilaisen sulttaanin hovin keittiön salat periytyvät Halimalle tämän äidiltä, ja hän onnistuu soveltamaan niitä myös syvällä viidakossa, jossa kaikki eivät tunne hänen mausteitaan ja aisteja huumaavia maitoteesekoituksiaan.

Huomasin, että suomalaisissa arvioissa tätä teosta on verrattu Olli Jalosen Taivaanpalloon, ja vertaus tuntuikin varsin osuvalta. Ehkä Jalosen valitsema näkökulma ja ajanjakso on vielä haasteellisempi ja eksoottisempi; Livingstonesta on kirjoitettu paljon ennen tätä romaania, ja samoja lähteitä on käytetty ties minkälaisiin projekteihin. Minulla ei romaania lukiessa herännyt minkäänlaista intressiä faktantarkistukseen, mutta Gappah’n valittu näkökulma lähestyy ”fakta-fiktiota”. Jalosen romaani taas tuntuu aidosti keksityltä, mutta kasvavan, juuriltaan revityn nuoren miehen näkökulmissa oli paljon yhteistä.

Pystyin lukemaan tämän teoksen päivässä, mutta suosittelen sille hitaampaa tahtia. Jo kirjassa kuvatun fyysisen matkanteon rasitus tuntuu lukijassakin luissa. Huolellinen lukija voi matkan varrella pysähtyä taustoittamaan moniakin vaiheita, ja tähän kirjailija antaa yllättävän tarkkoja koordinaatteja.

Vaikka Anna Saksmanin lukijan työ on ilmiömäistä (hän on jaksanut ottaa selvää vaikeiden paikallisten nimien oikeasta ääntämyksestä bantukielillä), teos saattaa avautua paremmin painettuna kirjana. Itsekään en kirjaa kuunneltuani kehtaa toistaa ”kuullun ymmärrystäni” seurueen jäsenten nimien litteroijana. Juonellisesti  äänikirja ei osoittautunut vaikeaksi, ja koska teos on puhtaasti juonivetoinen ja enimmäkseen ajallisesti lineaarinen, se tarjoaa mukaansatempaavia hetkiä myös kuunneltuna.

Fyysisesti kirjassa liikutaan pitkä matka nykyisiltä Victorian putouksilta, Sambian ja Zimbabwen rajalta Bagamoyon kaupunkiin nykyisessä Tansaniassa, joka oli merkittävä orjakaupan satama. Romaanin henkilöistä myös mustat palvelijat oppivat piirtämään karttoja, ja suivaantuvat, kun Livingstonen valkoiset seuraajat vievät heiltä heille rakkaaksi tulleet työvälineet.

Tämä teos ei aivan suoraan viittaa Black Lives Matter-keskusteluihin, vaikka siinäkin rodulle annetaan merkityksiä. Teoksen maailmassa britit suhtautuvat mustiin palvelijoihinsa huomattavasti ymmärtäväisemmin kuin arabit, jotka korostavat eroaan mustasta väestöstä islaminuskon välityksellä. Arabien harjoittama orjakauppa siis jatkuu tarinassa, vaikka brittien valtaamilla alueilla se on kiellettyä. Rotukeskusteluissa Gappah vetoaa dialogiin, ja tuo esille osuvasti myös mustien väestönosien kauhunsekaisia uskomuksia valkoisen ihon alkuperästä.

Tämän romaanin innoittamana päätynen kesän aikana vielä palaamaan Jalosen Taivaanpallon jatko-osaan Merenpeitto, jonka tiedän olevan ”iso kakku”. Gappah’n 1800-luku taas ei ollut minulle niin vieras maailma kuin Jalosen 1600-luku, koska olen lukenut jo etukäteen (enimmäkseen tietokirjallisuutta) Afrikan sisämaiden valloituksesta.

 

 

 

 

Naistenpäivää Luxembourgin puistossa

Bibi burkiniTeos: Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin. Totuuksia ranskatar-myytin takaa (S&S, 2018)

Äänikirjan lukija: Minttu Mustakallio

Naistenpäivää vietin eilen vahvasti kirjallisissa tunnelmissa, vaikka viime viikolla onnistuin pitämään myös taukoa lukemisesta. Bloggaamistani varjostaa myös tekninen häiriö, eli WordPress-alustani tuntuu olevan kunnolla sekaisin. Tekstejä ei voi tallentaa eikä aina julkaistakaan. Kierrätetty läppärini vetää myös viimeisiä, ja saattaa levitä päivänä minä hyvänsä. Rahaa uuden koneen ostamiseen ei ole, eli saatan olla loppukevään kokonaan kännyn varassa. Kännyllä bloggaaminen ei kuulu lempipuuhiini, eli blogi saattaa merkittävästi hiljentyä.

Ranskassa asuvan suomalaistoimittaja Annastiina Heikkilän Bibistä burkiniin oli naistenpäivän täsmälukemisto, minkä jälkeen luin vielä hyytävän brittidekkarin. Dekkari valitettavasti varasti huomioni, ja tämä monipuolisen asiapitoinen tietokirja jäi lehdelle soittamaan. Siitä raportoiminen toiseen kertaan myös ketuttaa, sillä eilen kirjoittamani arvio katosi jo bittiavaruuteen näiden teknisten pulmien vuoksi. Kuuntelin kirjaa elegantisti kotikahvilassani kuin hyvää radio-ohjelmaa, eli äänikirja formaattina oli tähän tiiviiseen noin kuuden tunnin esitykseen juuri sopiva. Tosin joidenkin nimien mieleen painaminen jäi puolitiehen; en saanut kirjattua ylös esim. afrikkalaistaustaisia naisnäyttelijöitä, joista olin kirjassa eniten kiinnostunut.

Huomaan, että olen salakavalasti seurannut Ranskan feministisiä uutisia viime vuosilta niin paljon, etteivät teoksen aiheet tuntuneet kovin uusilta. Ainoastaan rodullistettujen naisten asema maan filmiteollisuudessa oli tuntematon aihepiiri, josta olisin voinut lukea kokonaisen kirjankin. Itselleni lähimmät intressit (joita seuraan myös muiden eurooppalaisten maiden kohdalla) olivat nuorten muslimifeministien aktivismi, ja Syyriaan lähteneiden ISIS-kannattajien asema, ja mahdollisen paluun oikeutus. Ranskalaisen yhteiskunnan suhde julkiseen uskonnon harjoittamiseen ja symboleiden kantamiseen on tunnetusti ongelmallinen, ja siihen liittyvät keskustelut usein paljastavat tuon yhteiskunnan kipeimmät hankauspisteet. Myös Heikkilä avaa tätä problematiikkaa ansiokkaasti, vaikka toteaa, että burkinin käyttöoikeus oli melko kosmeettinen ongelma, joka hirveän mediakohun jälkeen pian unohdettiin marginaalisena tai epärelevanttina.

Suomalaisesta näkökulmasta ranskattaren myytin tuuletus onnistui myös tuomaan esiin suomalaisen äitiyden esitysten ongelmakohtia. ”Keskinkertainen” äitiys oli kiinnostava käsite, mikä viittaa siihen, että Ranskassa on pyritty luomaan jo 1800-luvulta saakka sellaista mallia äitiydestä, joka ei muuttaisi kertaheitolla koko aiempaa elämää. Ranskassa ensimmäinen päiväkoti avattiin jo 1844, mikä oli suuri edistysaskel verrattuna aiempaan tapaan lähettää sylilapsia maaseudulle imettäjän luo. Tästä eteenpäin naisille on tarjoutunut mahdollisuuksia luoda tasapainoisempaa arkea työn, parisuhteen, äitiyden ja älyllisten harrastusten tiimellyksessä.

Mahdollisesti Heikkilän esitys asiasta on kaupunkilaiskeskeinen ja melko keskiluokkainenkin, mutta se herätti silti minussa myös omakohtaisia muistoja. Kuulun itse siihen ikäpolveen äitejä, jolle kertakäyttövaippojen käyttö ei vielä ollut suuri synti, enkä tuntenut suurta syyllisyyttä lasten viemisestä tarhaan yksivuotiaina. Tästä näkökulmasta itseäni nuorempien suomalaisäitien omistautuminen kiintymysvanhemmuudelle ja luonnonmukaisille materiaaleille tuntuu omanlaiseltaan henkiseltä vankilalta, vaikka tuo selli on mukavasti pehmustettu ja leppoistettu. Koin siis samastumista Heikkilän kirjan informanttien kanssa, joista valtaosa oli pannut jälkikasvunsa tarhaan jo muutaman kuukauden ikäisenä, ja jotka näkivät lapsiaan huomattavasti vähemmän viikossa kuin keskiverto suomalaismamma.

Huikein näköalapaikka kirjassa oli osallistuminen pitkäaikaisen poliitikko Simone Veilin (1927-2017) muistotilaisuuteen Luxembourgin puistossa. Aborttioikeuden puolesta taistellut ja EU:ssa pitkän virkauran tehnyt Veil on minulle uudempi tuttavuus kuin hänen melkein-kaimansa juutalaistaustainen filosofi Simone Weil (1907-1943), johon nainen on helppo sekoittaa. Veilin saattaminen Panthéonin kansallissankareiden pariin oli suuri symbolinen tapahtuma, johon pariisilaisnaiset osallistuivat hartaalla kunnioituksella. Tuossa monumentissa makaa 77 sankaria, joista vain 6 on naisia.

Toinen kiinnostava ikoninen hahmo, jota Heikkilä pääsi haastattelemaan, on Elizabeth Badinter, sosiologi, joka on kirjoittanut paljon maskuliinisuudesta. Hän kuului metoo-kampanjan aikana niihin, joilla riitti sympatiaa myös kampanjaa kritisoineille naisvaikuttajille, kuten Catherine Deneuvelle. Badinterin kirjallisesta tuotannosta en ole itse kuullut sitten 1990-luvun, jolloin ainakin yksi hänen teoksistaan oli saatavilla myös suomennoksena. Noin ylipäänsä tuntuu, että ranskalaisen yliopistoteorian saatavuus on huomattavasti kaventunut suomen kielellä sitten 1990-luvun, jolloin sen harrastuneisuus oli maassamme laaja-alaista. Itse kykenisin lukemaan ranskankielistä teoriaa juuri ja juuri, mutta kielitaitoni ei riittäisi siitä keskustelemaan ranskaksi. Olen myös harmikseni heittänyt suurimman osan tuolloin hankkimistani suomennoksista ja englanninnoksista mäkeen, myös Badinterin teoksen, joka ehkä jossain vaiheessa tuntui vanhentuneelta.

Nyt tuntuu, että feministisen teorian- ja käsitteenmuodostuksen saralla ollaan palaamassa vanhoihin klassikoihin, ja että Heikkilän kirjan kaltaiset populaarimmat teokset ovat suosittuja, koska ne tarjoavat mahdollisuuden kurkistaa feministisen teorianmuodostuksen maailmaan kepeämmin käsitteellisin varustein. Itselleni teos antoi eniten rodullistettujen vähemmistöjen kulttuurisen representaation kysymysten saralla, kun taas osittain kirjan anti oli jo vähän liiankin tuttua huttua.

 

Pala Pakistania Pirkkalassa

Teos: Bapsi Sidhwa: The Bride (Jonathan Cape, 1983)

Yli kahden viikon blogihiljaisuus on toivon mukaan tehnyt puuroutuville ajatuksille hyvää. Takana on taas yksi työläs muutto, ehkä elämäni kolmaskymmenes. Muutin kaupungin sisällä tänne Härmälän suuntaan, lähemmäksi Pirkkalan rajaa. Silkasta uteliaisuudesta on tullut tutkittua naapurikunnan palveluja, ja ainakin sen pääkirjasto tuntuu mahtavalta paikalta.

Kirjaston kierrätyshyllystä löytyi pala Pakistania, varsin yllättävässä muodossa. Romaani näyttää kannen perusteella yltiöromanttiselta, mutta sitä se ei ole lainkaan. Bapsi Sidhwa on yksi maan kiinnostavimpia naiskirjailijoilta, joka tosin kirjoittaa Yhdysvalloista käsin. Hän kuuluu parsivähemmistöön, ja hänen tunnetuin teoksensa Cracking India/The Ice-Candy Man kertoo Intian jaosta tuon vähemmistön ja lapsen näkökulmasta. Olen myös lukenut häneltä toisen teoksen The Crow-Eaters, jossa vähemmistönäkökulma oli vielä vahvempi. Hänen teoksissaan moninaiset vähemmistöt pääsevät näkyviin ja kuuluviin, ja niissä pohditaan ”juurien” menettämisen ja pakkosiirtojen problematiikkaa hyvin samansuuntaisesti kuin suomalaisessa evakkokirjallisuudessa.

Tässä romaanissa päähenkilöt ovat ottoisä ja ottotytär, jotka kohtalo on tuonut yhteen eteläisessä Punjabissa vuonna 1947. Qasim-niminen vartija on vaalea pataanimies Kohistanin vuorilta, ja häntä kiusataan kivikautisista tavoista kaupunkioloissa. Hän menettää perheensä väkivaltaisessa mellakassa siirtojen aikana, ja näkee myös, kuinka sikhitaustaisen Munni-tytön vanhemmat tapetaan. Mies näkee moraaliseksi velvollisuudekseen pelastaa tytön, vaikka kuka tahansa voi ulkonäön pohjalta arvata, etteivät he ole verisukulaisia. Munni saa uuden musliminimen, hänestä tulee Zaitoon, mutta hän pystyy hämärästi muistamaan, että on joskus kuulunut toiseen kulttuuriin.

Kaksikko muuttaa Pakistanin puolelle Lahoreen kaupunkiin, johon kummallakaan ei ole aiempia siteitä. Naapurusto ottaa Zaitoonin kasvatuksen yhteiseksi asiaksi, koska Qasim ei aina kykene esimerkillisen isyyteen. Hän pyörii pikkurikollisten kintereillä, ryyppää ja käy Hira Mandin punaisten lyhtyjen alueella vikittelemässä tanssityttöjä. Toisaalta pataanien heimokulttuurin konservatiiviset arvot ohjaavat hänen toimiaan niin, että tyttären tultua toiselle kymmenelle hän alkaa suunnitella tämän naittamista oman klaanin miehelle.

Romaanin sävy on klassisen feministinen, paikoitellen vähän liiankin opettavaiseen sävyyn. Kuitenkin Sidhwa pystyy sympatiseeraamaan Kohistanin vuoristoalueen ihmisiä, ja kertoo tarinaa kulttuurista, jota monet pakistanilaisetkaan eivät ymmärrä. Kivellä takapuolen pyyhkiminen tuntuu primitiiviseltä jo 1940-luvulla kaupunkilaisesta näkökulmasta katsottuna.

Himpun verran amerikkalaista saippuaoopperaa teokseen tuo Amerikan morsian Carol, jonka seksuaalinen syrjähyppy paikallisen kenraalin kanssa kohottaa kulmakarvoja jopa 37 vuoden ja tuhansien kilometrien etäisyydeltä.

Kirja oli sen verran heikossa hapessa, että se hajosi käsiin lukiessa, mutta aion säilyttää sitä ainakin hetken, koska se sopii hyvin sisustukseeni.

Luottavaisin mielin aloittelen elämää täällä uusilla hoodeilla, sillä tuntuu, että saatan hyvinkin saada muutossa kärsimäni kirjatappiot takaisin. Tilaa kirjoille tosin enää on kaksi hyllyllistä.

Moskeijan oopiumihuoneen kertomaa

Teos: Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä (Bazar, 2011)

Käännös: Sanna van Leeuwen

Kader Abdolah (s. 1954) on iranilais-hollantilainen kirjailija, joka on valinnut kirjallisuuden kielekseen flaamin kielen. Hän on julkaissut parikymmentä teosta 1990-luvun alkupuolelta, ja hänen kansainvälisesti tunnetuin teos, Talo moskeijan vieressä, julkaistiin alkukielellä v. 2005.

Teos taitaa painettuna olla jo antikvariaattien aarre, mutta löysin sen BookBeatista. Mikään kirjan nimessä tai kannessa ei erityisesti houkutellut minua, ja tieto, että teos kertoo Iranin islamilaisesta vallankumouksesta ei myöskään saanut aikaan uteliaisuutta. Olen takavuosina Pakistanin historian tutkimisen lisäksi lukenut lähes kaiken saatavilla olevan kirjallisuuden naapurimaista Afganistanista ja Iranista. Mailla on kompleksinen suhde toisiinsa, koska ne joutuivat kaikki kylmän sodan käsikassaroiksi.

Lähdin lukemaan teosta matalin odotuksin, mutta tarina vei minua kuin pässiä narusta, eikä kirjaa voinut jättää kesken. Kyseessä on pohjoiseen Iraniin, Senejanin pikkukaupunkiin sijoittuva perhedraama, jossa kolme veljestä jakavat ikivanhan sukutalon. Yksi heistä on imaami, toinen muezzin eli rukouskutsun huutaja ja kolmas mattokauppias. Mattokauppias Agha Dzan on tarinan avainhenkilö, joka mahdollisesti nauttii kaupungissa enemmän arvostusta kuin mukavuudenhaluinen ja vanhakantainen imaamiveljensä.

Tarina alkaa vuodesta 1969 ja amerikkalaisten kuun valloituksesta, mikä laittaa myös iranilaisten päät sekaisin. Myös moskeijan residenssiin salakuljetetaan TV, vaikka imaami julkisesti saarnaa television synnillisistä vaikutteista. Ei kulu kauaa siitä, kun shaahin länsimieliset joukot saapuvat paikkakunnalle perustamaan naistenklinikkaa, teatteria ja kirjastoa. Elokuvateatteri saa aikaan niin vahvaa protestia uskovaisissa, että hanke jäädytetään ainakin hetkeksi mellakoiden pelossa. Leffateatterit palavat maakunnissa jo ennen vuoden 1979 vallankumousta, mutta kirjan perheen Nusrat-serkku päätyy itse Khomeinin hovikuvaajaksi.

Moskeija ja sukutalo ovat oma toimijansa, jolla on paljon persoonallisia piirteitä. Kymmenet eri muuttolintulajit pysähtyvät sen räystäillä matkalla etelään, kirjastossa luetaan enemmän eroottisia säkeitä kuin haditheja, kellarissa on aarrearkku, joka on täynnä edesmenneiden imaamejen sandaaleja. Oopiumihuonetta on joskus käytetty enemmän miesten seurusteluhuoneena, mutta tarinassa se on paikka, jonne kuolevia tuodaan kivunlievitykseen. Ehkä kaupungissa ajatellaan, että oopiumin käytöstä poistuu synti, jos sitä poltetaan moskeijan hiililampussa.

Abdolah on varsinkin henkilöhahmojen rakentajana täysi virtuoosi. Eniten minua huvittivat suvun ”isoäidit” Golabeh ja Golbanu, jotka eivät olleet kenellekään sukua, vaan ikääntyneitä palvelijoita, jotka olivat uskollisesti lakaisseet moskeijan pihan roskia kaksi kahdenkymmenen vuoden sykliä. Heille oli kerrottu, että kahdenkymmenen vuoden kuuliaisuus voi johtaa pyhiinvaellusmatkaan Mekkaan. Heillä oli myös yhteinen salarakas, joka vähän ennen kuolemaansa päätti toteuttaa naisten hartaan toiveen. Niinpä mummot lähtevät matkaan salamyhkäisesti, ja suvun talous on kaatua jo heidän ensimmäisinä poissaolonsa päivinä. Matka ei sitten suju kuten kotiväki odottaa, vaan Jumalaa pelkäävät vanhukset järjestävät isäntäväelleen varsinaisen källin.

Seksiä ja seksuaalisuutta Abdolah käsittelee avoimen rehellisesti. Varsinaista päänvaivaa Iranissa on aiheuttanut shiamuslimien väliaikaisen avioliiton käsitys, ja näin uskonnollisilla alueilla on esiintynyt enemmän ”naistenvaivoja” (lue: sukupuolitauteja). Tässä varsinkin imaamit ovat innokkaita palvelustyttöjen ja leskinaisten liiviin uijia, ja heidän valtaansa tällä saralla on vaikea kyseenalaistaa. Samaan aikaan alueelle marssii Teheranista naisia, joilla on nailonsukat, läpinäkyvä hoitajantakki, ja jopa porttojen portto, shaahitar Farah Diba tulee vierailulle kaupunkiin. Ihastusta minussa herätti, että myös lempirunoilijaani Forugh Farrokhzadia siteerataan ja hänen rooliinsa naisten vapauttajana viitataan.

Huumori teoksessa ymmärrettävistä syistä vähenee, kun päästään vallankumouksen tosi toimiin. Teos etenee kronologisesti, mutta siinä tehdään välillä pitkiäkin loikkauksia. Rikki revitty suku asettuu asumaan etäälle toisistaan, osa ulkomaille, ja minun oli vaikea hahmottaa, mihin ajanjaksoon sukulaisten välien selvittely Agha Dzanin kotikylässä sijoittui. Loppuvaiheessa teosta puhutaan jo talibaneista, joten sijoitin päätöksen 1990-luvun loppuun.

Kirja siis kertoo konservatiivisen ja uskonnollisen suvun tarinan, jolla on pitkä kytkös legendaarisen Qomin seminaariin. Suvun miehet ovat kuitenkin imaameina keskinkertaisia, eikä heidän uskonnollisuutensa ole kovin hengellistä. Qomista imaamin tytärtä tulee kosimaan tulisieluinen nuori imaami, joka myöhemmin hylkää vaimonsa liittyäkseen Khomeinin lähipiiriin. Ennen vallankumousta kaksi serkusta ajautuvat vasemmistopiireihin, ja heistä Shahbal-niminen kirjoittajamies jää eloon ja pääsee muuttamaan Eurooppaan. Imaamin leskestä tulee vanhemmilla päivillä Teheranin naisvankilan kuulustelija -asema, jossa hän kokee saavansa arvostusta enemmän kuin ”miehelässä” koskaan. Kotiin Senejaniin jääneestä väestä kukaan ei sydämessään kannata Khomeinia, vaikka kaikki joutuvat tavalla tai toisella tanssimaan hänen pillinsä mukaan.

Tätä kirjaa lukiessani mieleeni tuli parikin teosta, joita lukiessa koin vastaavia oivalluksia. Vastikään lukemani Alice Zeniterin Unohtamisen taito, joka kertoi algerialaisen siirtolaissuvun tarinan, oli yhtä tiiviisti punottu kertomus muslimimaan lähihistoriasta. Tunnelmien tasolla liikuttiin välillä yhtä pakahduttavissa sfääreissä kuin Orhan Pamukin teoksessa Lumi. Tuo teos sijoittuu myöhemmän ajan Turkkiin ja on terrorismiin kietoutuva rakkaustarina, mutta luonnon ja sulkeutuneen pikkukaupungin tunnelmat olivat lähes identtisiä. Jos tämä teos kolahti minuun samalla intensiteetillä kuin Lumi, jota pidän toistaiseksi Pamukilta lukemistani teoksista parhaana, silloin romaanin on pakko olla vaikuttava.

Myös Bazar-kustantamolta lukemistani teoksista tämä kuuluu parhaimmistoon. Toivon mukaan kirja saisi e-painoksena enemmän lukijoita, sillä sen aihe ei ole vanhentunut yhtään sitten sen julkaisun.

”Naisen asema kehitysmaissa”-teoksista

Teos: Safiya Hussaini Tungar-Tudu: Minä, Safiya. Nigerialaisen naisen tarina. (Otava, 2004)

Suomennos: Mirja Halonen

Reissullani Lempäälän lähetyskirppikselle poimin ilmaishyllystä kirjan, joka sopi paikan henkeen enemmän kuin omaan mielentilaani. Muistan kyllä seuranneeni uutisia Nigerian muslimien sharia-tuomioistuinten perustamisesta ja Safiyan tapauksesta, joka oli maailmanlaajuinen ihmisoikeusuutinen 2000-luvun alussa. Safiya Hussaini on siis nainen, joka tuomittiin kivitettäväksi kuolemaan aviorikoksesta pohjois-Nigeriassa, hausakulttuurin kehdossa.

Hänen tapauksensa oli ensimmäinen kivitystuomio, joka peruttiin, ja pian hänen jälkeensä vastaava tuomio annettiin lähes identtisessä tapauksessa Amina Lawalille toisessa osavaltiossa. Sharia-oikeus on voimassa täydellisesti Nigerian yhdeksässä osavaltiossa, ja osittain kolmessa, joissa on muslimienemmistö. Tämä on ongelmallista uskonnollisesti jakaantuneessa maassa, jossa uskonto ei tunnu olevan oma valinta. Jos olet syntynyt muslimiksi noissa osavaltioissa, sinut tuomitaan sharia-oikeudessa, vaikka kääntyisit kristityksi tai luopuisit muuten koko islamista. Naisten kivityksiä ei ole koskaan toimeenpantu, mutta muita, yhtä ongelmallisia tuomioita on langetettu, ja vaikein asema on muslimitaustaisilla homoseksuaaleilla, joilla ei ole mitään oikeuksia.

Italialainen toimittaja Raffaele Masto auttoi Safiyaa julkaisemaan tarinansa oikeusjutun aikana ja sen jälkeen. Safiya Hussaini ei ole täysin lukutaidoton nainen, mutta hänen koulunkäyntinsä keskeytyi 13-vuotiaana, kun hänet naitettiin ensimmäiselle aviomiehelleen. Tuomion vireillä ollessa hän oli 35-vuotias, neljästi eronnut ja raskaana miehelle, joka ei halunnut mennä hänen kanssaan naimisiin. Kirjassa Safiya joutuu pakenemaan kotoaan jalkaisin savannin läpi vastasyntyneen vauvansa kanssa, koska kotipuolessa sharian kannattajat ovat pelottavan aggressiivisia. Hänen perheensä tukee häntä koko prosessin aikana, mutta yhteisö on jakaantunut vaikealla tavalla ja käyttää Safiyan tapausta poliittisena keppihevosenaan.

Olisin voinut virkistää muistiani tapauksesta lukematta kirjaa, joka on tyypillinen ”kehitysmaan kurjuus”-narratiivi. Tämän tyyppisiä teoksia tuli markkinoille enemmänkin 1980-90-luvuilla, ja niiden tarkoitus kai oli muistuttaa länsimaisia lukijoita siitä, kuinka hyvin naisilla on asiat Euroopassa. Dramaturgian tasolla tämä teos ei kuitenkaan mässäile väkivallalla tai muulla sorrolla samalla tavalla kuin Iraniin ja arabimaihin sijoittuvat ”naisten asema islamissa”-teokset. Uskon, että toimittaja Masto on todella kuunnellut Safiyaa ja kirjannut tarinan suht uskollisesti, sillä tekstissä on suullisen, kerrotun historian makua.

Kulttuurisena kuvauksena teos on kiinnostavampi kuin oikeusdraamana. En muista aiemmin lukeneeni painettua kirjaa hausakulttuurista; kaikki lukemani Nigeria-teokset ovat kertoneet kristityistä igboista tai yoruboista. Safiyan kuvaama kulttuuri ei ole ääri-islamistista, vaan afrikkalaiset elementit ovat siinä vahvoja, ja vaikuttavat mm. siihen, että tyttöjen ei odoteta siirtyvän huivien käyttöön kovin aikaisin. Islamista huolimatta paikallinen pukeutuminen on värikästä, ja tyttöjä kasvatetaan työntekoon siinä missä poikia. Moniavioisuus aiheuttaa ongelmia perheissä, kuten Safiyan omassakin tapauksessa. Hän tuli kolmen aviomiehen hylkäämäksi ja joutui aina palaamaan vanhempiensa luo; toisen aviomiehen kanssa hän meni naimisiin kahdesti, mutta liitto ei onnistunut toisellakaan kierroksella. Kirjan kirjoittamisen aikana hän löysi viidennen miehen, jonka kanssa liitto ilmeisesti onnistui.

Teos ei ole kaunokirjallisesta näkökulmasta kovinkaan kiinnostava, vaan toimii enemmän ihmisoikeusdokumenttina. Kuten Safiya itsekin toteaa, hän ei usko oman väkensä koskaan lukevan hänestä tehtyä kirjaa, eivätkä he edes tulleet tietoiseksi siitä, kuinka laajalle uutisointi tapauksesta levisi. Hän joutui pohtimaan pitkään, antaako BBC:n paikallisen toimittajan tulla häntä haastattelemaan, mutta tapauksen voittamiseksi mediajulkisuutta oli pakko käyttää.

Toisaalta teos ei edusta tämän genren heikointa lenkkiä, eikä anna vaikutelmaa, että kirjoittamisen motiivina olisi ollut raha. Tämä alun perin italiaksi julkaistu teos ei ehkä ole levinnyt kaikkialle, mutta se vaikuttaa juuri teokselta, jota luetaan kristillisten seurakuntien lähetyspiireissä. Kertomuksena teos on jopa maanläheinen, ja Safiyan oma toimijuus korostuu siinä siitä huolimatta, ettei hän kapinoi kovinkaan rankasti kulttuuriaan vastaan, eikä lainkaan islamia. Hänellä toki on älykkyyttä erottaa poliittinen valtataistelu henkilökohtaisesta uskon harjoittamisesta, ja samalla hän ilmaisee halunsa elää tavallisen maalaisnaisen elämää kotikylässään Tungar Tudussa. Tästä huolimatta hän on päässyt matkustamaan moneen otteeseen Italiaan ja puhumaan naisten oikeuksista siellä, sillä hänet on julistettu Rooman kunniakansalaiseksi.

Onneksi tämän tyyppisiä teoksia ei enää ole näkyvämmin julkaistu tällä vuosikymmenellä, sillä niiden funktio usein kääntyy näennäisen hyviä tarkoitusperiä vastaan. Tätäkin teosta voi lukija halutessaan tulkita dokumenttina köyhän kehitysmaan toivottomasta barbaariudesta, vaikka niin ei väitetä. Minuun teos ei tehnyt suurta vaikutusta, muttei ärsyttänytkään. Kirjan aion jopa pitää, sillä keräilen afrikkalaisten naisten kirjoittamia teoksia ja tässä on mukava kuvaliite. Maahaasteessani olen jo kuitannut Nigerian, mutta monen muun afrikkalaisen maan kohdalle olen listannut vastaavia ”tosi tarinoita” siksi, ettei kaikista maista ole saatavilla uutta fiktiota kielillä, joita ymmärrän. Toivon itselleni tyyneyttä ja kärsivällisyyttä tämän genren lukijana, jos sille tielle vielä eksyn.