Lempeän uskon salakuljettajat

Teos: Markus Falk: Profeetan soturit (Otava, 2018)

Olen ollut tietoinen Hämeen-Anttiloiden dekkarihankkeesta jo jonkun aikaa, mutta ajatellut, ettei teos ehkä olisi minun heiniäni. Markus Falkin peitenimellä kirjoitettu jännitysromaani Profeetan soturit on varmasti yritys erottautua pariskunnan muusta, varsin laajasta kirjallisesta tuotannosta, varsinkin, kun Virpi Hämeen-Anttila on julkaissut varsin suositun dekkarisarjan omalla nimellään. Mistään salanimestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan ehkä kyseessä on kustantajan markkinointikikka.  

Profeetan soturit on dekkarigenren sisällä enemmän jännitysromaani kuin poliisivetoinen rikosromaani. Siinä liikutaan vahvasti akateemisessa maailmassa ja yritetään pitää hallussa vanhaa käsikirjoitusta, jonka uskotaan sisältävän Koraanin kadotetun Suuren rauhan suuran. Sitä pidetään teologisena aikapommina siksi, että se pitää sisällään lempeämmän käsityksen suhteesta muihin uskontoihin. Teoksen asetelma onkin kutkuttava, ja maailmanpoliittisesti jopa riskialtis: en tiedä, olisinko uskaltanut lähestyä kirjailijana aihetta edes kepeän viihdekirjan muodossa. 

Päähenkilöt, suomalainen Tuomas Pyy ja italialainen Carla Conti ovat nuoria tutkijoita, jotka kohtaavat seminaarissa Beirutissa. Carla on onnistunut saamaan käsiinsä harvinaisen, mahdollisesti Profeetan itse saneleman käsikirjoituksen, ja jostain syystä hän päättää luottaa Tuomakseen enemmän kuin brittikollegoihinsa, kun on aika saada teksti ulos maasta. 

Romaani on suht helppolukuinen ottaen huomioon, että siinä käydään läpi Lähi-Idän historiaa noin tuhannenviidensadan vuoden ajalta. Juoni on lineaarinen ja sen toiminnallisuus pitää sisällään jopa jamesbondmaisia piirteitä. Erityisen sankarillista hahmoa ei henkilögalleriasta nouse, mutta omassa marginaalissaan machoileva Tuomas yrittää parhaansa suojella klassisen kaunista tohtori-signorinaa maailman myrskyissä. Kirjassa seikkaillaan Libanonin lisäksi Saksassa, Suomessa (Helsingin lisäksi mökillä Asikkalassa, mikä luo kirjaan koomisia piirteitä) ja Lontoossa. 

Psykologisesta näkökulmasta henkilöhahmot jäävät ohuiksi, mutta olisin voinut tutustua lähemmin Karim-nimiseen agenttiin, jossa oli ainesta enemmän kuin eurooppalaisissa tutkijahahmoissa. Varsinaiset terroristihahmot olivat kirjassa melkein statisteja, ja siksi terrorismijuoni jäi ontuvaksi. Pitkät historialliset taustoituspätkät lukujen välissä toki syvensivät kertomusta, mutta en ole varma, jaksavatko kaikki lukijat niitä omaksua. Olisin ehkä itse saanut kirjasta paremman otteen, jos olisin lukenut sen jälkisanat ensimmäisenä. 

Sukellus Lähi-Itään olisi voinut olla syvempikin, mutta tässä huomio ei ollut paikallisessa kulttuurissa niin paljon kuin islamin globaalissa historiassa. Kulttuurisena kertomuksena esimerkiksi Mari Pyyn tuore Egyptiin sijoittuva dekkari Minä katoan oli huomattavasti laajempi, ja kirjan juonikin oli jännittävämpi. Tosin uskon, että Pyyn lukijat saattaisivat pitää myös Falkista. 

Maahaasteessa olen siis rastilla 11/196: Libanon

Mustan Jeesuksen jalanjäljillä

IMG_1713Minulla on tänä viikonloppuna työn alla lukupäiväkirja vapautuksen teologioista, mutta työ edistyy hitaasti, koska satuin saamaan käsiini Angie Thomasin nuortenkirjan Viha jonka kylvät (Otava, 2017, Kaijamaria Sivill). Teos sopii kuin nakutetusti tehtäväni taustaksi, mutta en tiedä, arvostaako opinahjoni kaunokirjallisuuden käyttöä koulutehtävissä.

Tässä erikoisen kypsässä ja poliittisesti tiedostavassa teoksessa yksi päähenkilöistä on Musta Jeesus, joka saattaa olla kristinuskon ja islamin (”krislamin”) yhteinen kotijumala. Päähenkilö on 16-vuotias nuori nainen Starr, joka joutuu todistamaan lapsuudenystävänsä Khalilin surmaa poliisin luodeista heidän palatessa bileistä  pahamaineiseen Garden Heights-lähiöön, jota ghetoksi kutsutaan. Yhteisö hautaa Khalilin riehakkaasti Kristuksen temppelissä Pyhän Hengen jiven soidessa, mutta surutyö alkaa vasta ensimmäisten mielenosoitusten ja mellakoiden sytyttyä.

Starr on päässyt stipendin turvin opiskelemaan Williamsonin valmistavaan kouluun, jonne oppilaiden enemmistö tulee aidatuilta asuinalueilta. Koulussa on vain muutama kiintiömusta tai -aasialainen, ja vaikka heitä ihaillaan cooliutensa vuoksi, joutuvat he myös usein rasististen vitsien kohteiksi. Joidenkin oppilaiden mielestä mustaa tyttöä saa ”läpällä” kutsua grillikanaksi ja kiinalaiselta kysyä, syävtkö he kiitospäivänä kissaa. Tästä huolimatta Starr kokee olonsa astetta kotoisammaksi koulunsa bileissä kuin lähialueensa. Koulun bileissä hänen ei tarvitse esittää coolimpaa kuin on tai jännittää tanssimooveja. Koska hän on musta, hänen oletetaan omaavan jotain auktoriteettiä mitä tulee katumuotiin ja vapaa-ajan viettoon.

Toisin kuin valtaosassa alueen perheistä, Starrin perheessä vanhemmat ovat edelleen yhdessä aiemmista vaikeuksista huolimatta. Hänen isänsä on istunut vankilassa kuten valtaosa alueen miehistä, ja perinyt pienen ruokakaupan hoidettavakseen. Äiti on menestynyt urallaan sairaanhoitajana, ja tavoittelee ylihoitajan paikkaa, joka takaisi suuremman asuntolainan. Perhekäsitys on laajentunut, eikä kaikista sukulaissuhteista ota helpolla selvää. Kuitenkin vanhempien välillä palaa edelleen romanssin liekki, vaikka he eivät tunnu pääsevän yhteisymmärrykseen asumisestaan.

Vaikka tässä eletään keskellä ghettosotia ja poikkeustilaa, Starrin perheolot vaikuttavat stabiileilta. Teos keskittyykin enemmän rotusuhteiden kuin perhe-elämän tai parisuhteiden analyysiin. Kaikella on historiansa, mutta erityisesti koristossuilla, ja ennen kaikkea kenkämerkit tunnustavat väriä. Converset ja Vansit vaan ovat valkoisten poikien kenkiä, kun taas kunnolliset mustat keräävät Michael Jordanin voitoista muistuttavia vintage-tossuja. Toisaalta Starr kokee vierautta käydessään rikkaiden kavereidensa kanssa ostoskeskuksissa, joista saa satoja lajeja jugurttijäädykkeitä ja pikkukoirien farkkuja.

Starr on teoksessa pohdiskeleva, eteenpäin pyrkivä sankaritar, jolla ei ole näkyviä heikkouksia. Ehkä kaipasin tähän vähän lisää psykologisia jännitteitä, ja henkilöiden sisäisiä ristiriitoja. Tämä on vahvasti yhteisöllinen teos, jossa yhteiskunta ja sen epäoikeudenmukaisuudet ovat keskiössä. Olen satavarma, että tämäntyyppiselle mustia nuoria naislukijoita voimistavalle kirjallisuudelle on suuri tilaus, ja että myös muista taustoista tulevat voivat kirjaa lukiessaan oppia jotain yhteiskunnan aikaansaaman syrjäyttämisen mekanismeista. Kuitenkin tässä rakennetaan vahvan selviytyjän mallia niin pontevasti, että tilaa toisenlaiselle toimijuudelle ei paljoa jää.

Uskonto ja uskonnollisuus olivat minua eniten kiinnostava ulottuvuus siksi, että kukaan teoksen mustista hahmoista ei hengellisyyttä kiellä. Ruoan siunaaminen ja päivittäinen rukoileminen on tämän rosoisen yhteisön arkea siinä missä huumekauppa ja naisten huorittelu. Teoksessa Starrin isän ruokakauppa (jonka ehdoton ykkösmyyntituote oli sipsit) nousee yhteisön keskinäisen vihanpidon symboliseksi alttariksi, jota mellakoiden aikana voidellaan kohti tuhoa:

”Meidän kauppa on yhtenä kappaleena. Ikkunat on peitetty ja niissä lukee ”Mustien omistuksessa”, ihan kuin se teksti olisi karitsan veri, joka suojaa taloa Herran vihalta.” 

Teos on näennäisen helppolukuinen puhekielisyydessään, mutta sitä kannattaa lukea hitaammin kuin itse tein. Minusta myös käännös oli harvinaisen onnistunut ottaen huomioon monien ghettosanojen kääntämisen vaikeuden.   Ehkä suomalaisista rap-lyriikoista olisi voinut ammentaa vielä lisää anglistista epäkieliopillisuutta, mutta tällaisenaan teksti palvelee eri-ikäisiä lukijoita. Todella mielelläni lukisin tämän uudestaan englanniksi, sillä epäilen missanneeni jotain olennaista käännöksen kautta.

 

 

 

Kauppakadun dosentuuria suorittamassa

kuparitaloHarri Närhi, voi minkä teit. Koskaan en ole sinusta kuullut, vaikka olet kirjoittanut kolmenkymmenen vuoden ajan. Mahdollisesti olen lukenut jonkun leffa-arviosi City-lehdestä, mutta koska sinulla on tavis-nobodyn nimi, ei kohtaamisemme ole rekisteröitynyt pääkoppaani. Vaikutat itsestäsi vähää ääntä pitävältä kirjailijalta, joka jättää markkinointivastuun lukijoille. Nyt olet kirjoittanut teoksen, josta aion kertoa kavereille myös blogin ulkopuolella, sillä se ansaitsee huomion juuri nyt, Suomen satavuotisjuhlavuotena.

Luin romaanisi Kuparitalon (WSOY, 2016) yhdessä päivässä. Se oli melkoinen urakka, jonka jälkeen olen uupunut, hämmentynyt ja piirun verran viisaampi romaanitaiteen syvemmistä saloista. Huvittunut, jopa valaistunut. Romaanisi operoi kaikilla inhimillisen kokemisen ja tuntemisen tasoilla, eikä sen sisältöä voi naulata mihinkään tuntemaani lajityyppiin. Lukiessani sitä en osannut arvata paljoakaan tulevasta, enkä kytkeä kahden rinnakkaisen juonen mahdollista yhteyttä toisiinsa. Lakinaisen ja somalitaustaisen pornoantikvariaatin apupojan maailmat olivat niin kaukana toisistaan kuin kuvitella saattoi, mutta molempien elämässä keskeisiä kipupisteitä olivat uskoon ja luottamukseen liittyvät kysymykset. Molemmat olivat myös kehityskelpoisia. Molempien tulevaisuuksissa oli toivoa.

Parasta romaanissa oli poliittisen korrektiuden puute. Voin hyvin kuvitella, että osa lukijoistasi pitää varsinkin rasismin, kulttuuristen ja uskonnollisten erojen käsittelyäsi liian karrikoituna. Tarina nuoren Awaalen kotilomasta sukunsa pariin Ashura-juhlaa viettämään oli paikoitellen kovin härski. Miehen autonkuljettajan tapa pestä ainoa kondominsa bordellivierailujen välissä oli ehkä se kehitysmaatodellisuuden ulottuvuus, josta kaikki eivät haluaisi kuulla. Fiktion maailmassa kirjailijalla on kuitenkin lupa liioitella ja heittää läskiksi, niinpä en lukenut Awaalen aavikko-odysseiaa uskollisena vieraan kulttuurin representaationa, vaan maagis-realistisena veijaritaruna. Koin kuitenkin, että olit tehnyt huolellista taustatyötä sekä islamin että paikallisten kulttuurien suhteen. Joko olet käynyt paikan päällä tai sinulla on ollut hyvin luotettavia informantteja, tai molemmat. Tällaista tarinaa ei olisi saanut aikaan vain kuvittelemalla tai lukemalla aiheesta kansatieteellisiä tutkimuksia.

Kertomus Helsingin aseman Burger Kingissä rasvankäryssä viruvasta Järnefeltin Kolin maisemasta, ja sen potentiaalisesta kilpailijasta, Viipurin aseman löytötaulusta, oli mainio nationalististen myyttien murtaja. Valtion Rautateiden arkistossa elämäntyönsä tehnyt Martta oli vielä erikoisempi hahmo kuin pornodivarin omistaja Jaakko. Sivuhenkilöitä romaanissa on runsaasti, mutta kukaan heistä ei ole statisti. Ahneuden ja maallisen menestyksen jinni riivaa toisia, toisia taas addiktion ja hulluuden jinni.

Kirjassa liikutaan Helsingissä, Jyväskylässä, Somalimaassa ja Etiopiassa. Yllättävin detalji liittyi Jyväskylään, ja se kertoi kyvystäsi löytää yllättäviä tulokulmia. Itse olen tallannut Kauppakatua noin puolet elämästäni ja jopa suorittanut Kauppakadun juomatohtorin tutkinnon, mutta en ole koskaan huomannut sen yläpään Ruusu-Risti-temppeliä. Kauppakatu 5:n liikehuoneisto ja sen takapiha muodostavat tässä niin tiiviin tapahtumaympäristön, että se peittoaa jopa mystisen Kuparitalon. Tuntuu myös oudolta, että päädyn lukemaan synnyinkaupunkini kiinnostavista vierailukohteista kirjoista! Varsinkin, kun olen pienen ikäni ollut hyvin kiinnostunut uskonnoista ja mystiikasta. Olen mahdollisesti nähnyt kyseisen temppelin valomainoksen, mutta se ei puhutellut minua, koska kuvittelin sen tunkkaiseksi kerrostalohuoneistoksi. Temppeli vaikuttaa jo arkkitehtonisesti vierailun arvoiselta. Tiedä, mitä ihmeitä vielä tämän jälkeen löydänkään Jyväskylän sisäpihoilta, kun luen ei-natiivien kirjoittamia romaaneja. Tämän teoksen ansiot ylittävät jopa Kauppakadun dosentuurin vaatimukset. Ehkä maagisin Jyväskylä-aiheinen romaani oli Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (Atena, 2010), mutta sekään ei jättänyt mieltäni näin hämmentyneeksi.

Satuin lukemaan reilu viikko sitten toisen taidepetoksia koskevan jännärin, Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella (Bazar, 2016). Kiinnostavaa, kuinka erilaiset tunnelmat näissä kahdessa romaanissa on. Pidin molemmista paljon, mutta ammensin Kuparitalosta enemmän älyllisesti – Nainen parvekkeella taas oli koherentimpi ja helpommin avautuva tarina. Kuparitalo ei ole laiskan lukijan teos, sillä lähes joka kulman takaa lukijan niskaan sataa yllätyksiä. Jopa aavikon kamelinpaskalta löyhkäävällä vaelluksella törmätään Rimbaudin kotimuseoon, siinä vähän ennen ylä-Shellin iloista taloa.

Toisin kuin jotkut aiemmat kirjan arvioijat, en kokenut Kuparitaloa pelkkänä camp-henkisenä pläjäyksenä, vaikka takuulla se on sitäkin. Suomalaisten ja somalien uskomuksia ja myyttejä tuuletetaan samalla reippaudella, mutta ihmisen luontaiselle pyhyyden kaipuulle ei sinänsä naureta. Huumorin rinnalla kulki vakavampiakin kerroksia, jopa traagisia. Rasismin vastaiseen taisteluunkin teos tarjosi hienoja täsmäaseita ja repliikkejä, joilla voi selvitä hengissä jopa nakkikioskin jonossa.

Harri Närhi, koin romaanisi läpikäyneenä saavuttaneen jonkinlaisen kaunokirjallisuussaturaation, eli varmasti blogini hiljenee maanisen lukujakson jälkeen ainakin hetkeksi. Toivon, ettei minun aivan heti ole pakko hankkia loppua tuotannostasi, sillä kirjojasi ei kannata ahmia. Loppiaisen seimi jäi täyteen kultaa ja mirhamia.

PS: HELMET-haasteessa kuittaan kohdan 44: Kirja käsittelee uskontoa tai uskonnollisuutta.

Aarteita Senegalista

550x729xmariama-ba-mouchoir-tresses.jpg.pagespeed.ic.IIPWlhDxZASenegalilainen Mariama Bâ (1929-1981) oli yksi varhaisista afrikkalaisista feministikirjailijoista, ja myös muslimifeministinä häntä voidaan tituleerata. Olen onnellinen, koska satun nyt omistamaan hänen klassikkoteoksensa Pitkä kirje (Une si longue lettre, Kirjapaja,1981, suom. Annikki Suni) sekä suomeksi että ranskaksi. Teos lienee Suomessa unohdettu, mutta maailmalla sitä juhlitaan edelleen varhaisena feministisenä klassikkona. Luin teoksen nyt toista kertaa – jo ensimmäisellä lukukerralla 2000-luvun alussa teksti teki minuun suuren vaikutuksen.

Romaanissa tuore leski Ramatulaye on sulkeutunut kotiinsa muslimien neljän kuukauden suruajaksi. Sen aikana hän ryhtyy kirjoittamaan kirjettä parhaalle ystävälleen Aissatoulle, joka on eronnut ja muuttanut työn perässä Yhdysvaltoihin. Nuoruudessaan Aissatou, Ramatulaye ja heidän aviomiehensä elivät nuoren perheen arkea rinnakkain, viettäen pitkiä viikonloppuja merenrantahuvilalla hedelmiä poimien ja luontoretkiä tehden. Ramatulayen lakimiesaviomiehestä tulee merkittävä ammattiyhdistyspomo, joka tunnetaan edistyksellisistä ajatuksistaan. Ramatulaye synnyttää tälle 12 lasta, mutta pitää samalla työpaikkansa lähikoulun opettajana. Perheen elämäntapa on melko länsimaistunut ja lapsia kasvatetaan enemmän lempeydellä kuin kurilla.

BaKirje on koskettava, mutta samalla älyllinen läpileikkaus Bân oman ikäluokan, Senegalin itsenäisyyden puolesta taistelleen sukupolven, ristipaineista moderniteetin ja perinteiden välissä. Aikajana tarinassa on 50-luvulta 70-luvun loppuun. Bâ on kirjailijana tiivistämisen mestari, hän saa 158 sivuun mahdutettua huikean määrän sekä aistillista kuvausta että tietoa maansa lähihistoriasta, uskonnoista ja perinteistä. Vaikka tekstin pohjavire on sureva, Ramatulayen elämänilo on silti käsinkosketeltavaa. Kahdentoista lapsen yksinhuoltajaäiti voisi olla ”lehti, jota kukaan ei uskalla poimia”, mutta yllättävää kyllä, hänen ovellaan alkaa suruajan loppua kohti olla kosijoista tungosta.

Teos on vahva todistajanlausunto siitä, kuinka moniavioisuus ei lähestulkoon koskaan käytännössä toimi. Tässä Ramatulayen fiksuna pidetty mies iskee silmänsä tyttärensä kaveriin, lukiolaistyttöön, joka ei alussa lainkaan lämpene setämiehen kosintoihin, mutta mielellään ottaa vastaan miehen antamia valmisvaatteita. Seurustelun aikana mies joutuu nolaamaan itseään nuorten suosimissa yökerhoissa, joihin hän alkavine kaljamahoineen ei ole erityisen tervetullut. Avioliitto on mieluisampi diili tytön köyhälle äidille kuin tytölle itselleen, sillä sen kautta perhe pääsee muuttamaan moderniin kaupunkiasuntoon ja äiti nousee sosiaalisessa statuksessa paksun rannerenkaan omaavaksi naiseksi. Ramatulayen ja kaksitoista lasta mies hylkää kokonaan, eli mitään islamilaista tasajaon periaatetta ei noudateta.

Kirjeenvaihto Ramatulayen ja Aissatoun välillä on tietysti laventelintuoksuista. Naapurissa asuu tuttu ennustaja, joka kaurikotiloita tutkimalla näkee Ramatulayen uuden rakkauden tulevan pian. Kaurikotilot juoruilevat myös tyttären teiniraskaudesta ja muista kohtalon oikuista, joita Allah asettaa perheen kiviselle tielle. Perhe-elämä Ramatulayen talossa on lämpimän kaoottista: teiniäidin tulevaisuutta enemmän äiti on huolestunut nuoremmista sisaruksista, pahiskolmikosta, jotka ovat opetelleet tupakanpolton läksyjä tehdessään. Sukupuolivalistuksen antaminen on välttämätön paha äidille, joka on kasvatettu vaalimaan neitsyyttä ennen avioliittoa – nykynuoriso kun vaatii ehkäisyvälineitä, joiden käyttö on moraalinen dilemma, voivathan ne kannustaa holtittomaan naiskenteluun. Bân kirjeessä on myös ripaus itseironiaa ja lempeää huumoria.

Islam on teoksessa uskonto ja elämäntapa, jota on sovellettu pitkälti mukautumaan modernin elämäntavan paineisiin. Bân usko naisasiaan tuntuu vankemmalta kuin jumalanpelko. Teos tuntuu edelleen yhtä raikkaalta ja ajankohtaiselta kuin ensi lukemallani. Kuultuani uutisen, että Ruotsin valtio jakaa kaikille kuusitoistavuotiaille koululaisille Chimamanda Ngozi Adichien Why We Should All Be Feminist-puheen kirjan muodossa olin haltioissani, mutta samalla jakaisin nuorille tämänkin teoksen, jonka viesti on hyvin samansuuntainen.

Ja milloin meillä Suomessa jaetaan koululaisille luettavaksi afrikkalaisten feministien klassikkoteoksia, oi milloin?

Runonlaulajan vikaa

aavikontyttäretPäätin lukea Nura Farahin Aavikon tyttäret (Otava, 2014) sen kunniaksi, että Somalian tulevissa presidentinvaaleissa on ehdokkaana Espoossa asuva nainen, Fadumo Dayib. Tietysti muitakin syitä lukea kirja on: ensinnäkin se, että somalialaista kirjallisuutta tunnetaan todella huonosti. Naispuolisista kirjailijoista osaan Farahin lisäksi mainita vain Ayaan Hirsi Alin, jonka teoksia en ole lukenut, sillä en pidä hänen edustamastaan politiikasta.

Aavikon tyttäret sijoittuu 1940-60-luvuille, tosin teoksen tyyliin ei kuulu tarkkojen vuosilukujen mainitseminen. Farah kuvaa lukutaidottomien paimentolaisten leirejä, joilla on vähän yhteyksiä ulkomaailmaan. Päähenkilö Khadija joutuu muuttamaan kotileiristään vieraaseen leiriin tultuaan pelastetuksi kamelivarkaiden kynsistä. Khadija on puoliorpo runonlaulaja, hurskaan leskiäitinsä kasvattama. Koska Fatima-äiti elää yksin suostumatta menemään uusiin naimisiin, hän kokee tyttärensä olevan paremmassa suojassa tätä paljon vanhemman Keyse Libaaxin suojeluksessa.

Romaanin kiinnostavin henkilö on Keyse Libaaxin ensimmäinen vaimo Luul, jonka ympärille romaanin draama rakentuu. Luul on rampa, huonokuuloinen ja kierosilmäinen ”naispaholainen”, jota koko leirin väki hyljeksii. Tämän vuoksi lapseton pariskunta asuu vuorilla muista erillään. Yhteisö pitää Luulia noitana ja lapsensa menettäneet naiset syyttävät häntä kirouksen langettamisesta. Myös Khadijalle Luulin läsnäolo yhteisessä taloudessa on aluksi ahdistavaa, mutta synnytettyään ensimmäisen lapsensa naisten välit paranevat. Luul huomaa tuntevansa helliä tunteita Khadijan kasvavaa lapsilaumaa kohtaan, vaikka mies ei enää nukukaan tämän vierellä. Luul saa osakseen myös kasvavaa arvostusta lasten kautta. Kolmikon yhteiselo tuskin on ruusuilla tanssimista suvantovaiheessakaan. Jossain vaiheessa mies alkaa epäillä vaimojen kasvavaa ystävyyttä, sillä luonnollisissa oloissa vaimojen kuuluisi kilpailla keskenään, ei tarinoida nuotion äärellä.

Farah ei ota kantaa naisten ympärileikkauksiin, moniavioisuuteen tai somalikulttuurin tyttöjen koulutuskielteisyyteen, vaan kertoo tarinansa tuon ajan kulttuurin arvopohjalta. Maailmankuva on syvästi uskonnollinen ja taikauskoinen samaan aikaan. Leirin arki on erittäin monotonista, ja ainoita huveja, kuten runokilpailuja tai tansseja, pyritään kieltämään hyvien perheiden tyttäriltä. Hyvän naisen rooli on niin ennalta-arvattavan ahdas, etten ainakaan itse kokenut halua asettua tähän tarinaan. Koin suurta sympatiaa Luulia kohtaan. Se oli oikeastaan syy, miksi jaksoin lukea teoksen loppuun – muut juonen käänteet tuntuivat masentavilta.

Farahin suomen kieli on ilmaisuvoimaista ja lyyristä. Lauseet ovat enimmäkseen lyhyehköjä aktiivilauseita, mutta se ei vähennä ilmaisun tehoa. Luontokuvaus on romaanin toinen pelastusrengas; sadekauden aiheuttaman ilon ja puhkeavien kukkien tuoksujen kautta lukija voi eläytyä aavikon aisti-iloihin.

Uskoisin, että tarinankerronnan rakenne noudattaa perinteistä suullisen kulttuurin kaavaa. Kertomusta tukevat runonpätkät tuntuvat myös autenttisilta. Ymmärrän hyvin Farah’n halun pysyttäytyä perinteisessä kaavassa ja kertoa tyypillisen paimentolaisperheen tarinan, mutta koin silti suurta pettymystä siitä, että lupaavasti alkava runonlaulajanaisen tarina lässähti ankeahkoon avioliittoon. Päähenkilöltä katkaistiin siivet, ja lopulta hänestä tuli samanlainen matriarkka kuin äidistään.

Vertaan tätä kertomusta toiseen moniavioisuudesta kertovaan teokseen, egyptiläis-sudanilaisen Leila Aboulelan The Lyrics Alley, joka sijoittuu samaan ajanjaksoon. Suoraan verrannollisia teokset eivät ole, sillä Aboulela kuvaa paljon varakkaamman perheen moniavioisuutta. Siinä naisten taistelu aviomiehestä esitettiin laajemmalla tunneskaalalla. Egyptin, Sudanin ja Somalian historioissa on eroja, kuten on kouluja käyneiden ja käymättömien tavoissa noudattaa islamin säännöksiä. Somalian historiaan on vaikea tutustua, sillä siitä ei ole olemassa paljoa kirjallista materiaalia. Siksi tämä romaani on yksi mahdollinen ikkuna tuntemattomaan.

Jään odottamaan kielellisesti lahjakkaalta Farah’ilta uutta romaania, jossa mahdollisesti kuvattaisiin Somalian historian myöhempiä aikoja tai diasporista transnationaalia elämää. Odotan häneltä uusia näkökulmia ja lisää kierroksia.

Amerikan dervissi

AkhtarHarmittelin toissapäivänä kirjallisuustieteilijäystävälleni, kuinka olen pudonnut kuin eno veneestä entisten tutkimusmaideni, Irlannin ja Pakistanin, kirjallisilta kartoilta. Heti seuraavana päivänä eteeni tupsahti pakistanilais-amerikkalaisen Ayad Akhtarin (s.1970) suomennettu Appelsiinikuorten katu (Otava, 2012, suom. Katariina Kaila), jonka englanninkielinen nimi American Dervish kieltämättä miellyttää minua enemmän kuin suomalainen (vaikka suomalainen nimi viittaakin syvälliseen sufilaiseen filosofiaan). Kirjojen kansikuvissa on myös selkeä tulkintaero – mielestäni amerikkalaisen alkuperäisteoksen kansi kuvaa enemmän romaanin henkeä kuin suomalainen, orientalistinen eksotiikkapläjäys.

Ayad Akhtar on pitkän linjan teatterimies, joka on vasta nelikymppisenä alkanut kirjoittaa proosaa. Nuoren Hayatin tarina ei kuitenkaan tunnu kovin teatraaliselta, vaan Akhtar on pyrkinyt kirjoittamaan puhtaan proosateoksen, pojan kehityskertomuksen seksuaalisuuden ja hengellisyyden ristipaineissa. Hayat on maallistuneen muslimiperheen kasvatti, jossa isä on hylännyt uskonnon täysin ja äiti vaikuttaa tapamuslimilta. Vanhemmat ovat onnettomia avioliitossaan; isä purkaa pahaa oloaan viinaan ja uskottomuuteen, äiti vaikuttaa klassisen masentuneelta. Äidin syöksykierteen pysäyttää ilouutinen kotimaasta: hänen nuoruutensa paras ystävä Mina on tulossa asumaan heidän luokseen yrittäen aloittaa elämänsä uudelleen avioeron jälkeen.

Minan ja tämän pojan Imranin saapuminen perheen keskelle järisyttää esiteini-ikäisen Hayatin maailman. Älykäs Mina-täti ottaa pojan uskonnollisen kasvatuksen sydämenasiakseen, mutta Hayat-parka rakastuu yli kolmikymppiseen mentoriinsa. Mina taas löytää Milwaukeesta juutalaisen lääkärimiehen Nathanin, mikä on särkeä nuoren miehen sydämen. Muslimin ja juutalaisen suhde on kauhistus varsinkin paikalliselle muslimiyhteisölle ja Minan Pakistanissa asuvalle suvulle siitäkin huolimatta, että Nathan lähestyy paikallista moskeijaa aikeenaan palata islamiin. Suhde päättyy traagisesti ja Minalle löytyy uusi kosija Sunil, joka pian osoittautuu vaimonhakkaajaksi. Hayatilla on pieni petturin osuus Mina-tädin rakkaushelvetissä, mitä hän katuu vuosikausia kertomatta tekosestaan kenellekään.

american-dervishPaikoitellen teos sortuu melodramaattisuuteen, mutta pakistanilaista kunniakulttuuria vähän tuntevana aikuisen, eronneen naisen siveyden suojelu tuntuu tässä uskottavalta. Hayatin perhe on länsimaistuneimmasta päästä, mutta silti pitäytyy ainakin ihmissuhderintamalla ikivanhoissa punjabilaisissa tavoissa ja tottumuksissa. Varsinkin Muneer-äiti syyttää kaikista kokemistaan vääryyksistä kristittyjä valkoisia naisia, joilla ei ole muuta tekemistä kuin vietellä muslimiperheenisiä alkoholilla ja minihameilla. Kahden kulttuurin törmäyskurssi tuntuu vääjäämättömän jokapäiväiseltä; esimerkiksi alakoululainen Hayat ei saa osallistua korttelinsa luterilaisen kirkon lasten jäätelöjuhliin, vaikka koko kaveripiiri on paikalla. Kristittyjen jäätelö tuntuu äidistä likaiselta salajuonelta, vaikka samalla hän asioi kymmenien kristittyjen omistamien kauppojen kanssa halusipa tai ei.

Akhtarin perimmäinen missio on islamin peruspilareiden esittely länsimaiselle lukijakunnalle, mikä ei ainakaan itseäni paljoa lämmittänyt, olenhan oppinut nämä asiat tietokirjoista ja matkoillani. Koraanin säkeiden siteeraaminen ja rukouskäytäntöjen yksityiskohtainen läpikäyminen eivät säväyttäneet minua, vaikka osa siteeratuista suurista oli hyvin kontekstualisoitu. Loppujen lopuksi tässä annetaan Amerikan muslimiyhteisöistä perin negatiivinen, konservatiivinen ja oppimaton kuva. Hayatin isän ateistinen, alkoholin turruttama raivo on osittain ymmärrettävää, ottaen huomioon hänen maanmiestensä tekopyhyyden ja nurkkakuntaisuuden. Mitään hyvän mielen muslimi-idylliä tässä ei todellakaan maalailla, eikä kirjailijaa ainakaan voi syyttää poliittisesta korrektiudesta.

Teoksessa kohtaavat kolme ”kirjan kansaa”, juutalaiset, kristityt ja muslimit. Kauhein kohtaus liittyi Nathanin vierailuun moskeijassa, jossa ensin ulkokultaisesti miehen tervetulleeksi toivottanut imaami alkaa saarnata juutalaisten syntiinlankeemuksesta ja lopulta kongregaatio fyysisesti hyökkää miehen kimppuun kutsuen tätä ”likaiseksi jutkuksi”. Todellisia kohtaamisia on vähemmän, mutta loppupeleissä juutalaisuus ja islam esitetään toisiaan lähempinä opinkappaleina kuin niiden suhde kristinuskoon. Selkeinä hetkinä eriuskoiset miehet onnistuvat muistuttamaan toisiaan Iisakin ja Ishmaelin kansoista, mutta arjessa juhlaretoriikka vaihtuu silmittömään vihanpitoon.

Teoksessa oli hauskoja suvantokohtia, joista mieluisimpia minulle olivat tietysti ruoanlaittokuvaukset. Lahorelaista munuaismuhennostakin olen taatusti maistanut, ja kirjaa lukiessani alkoi hirveästi tehdä mieli paikallista läskiaamiaista paratha-leipineen ja munineen. Teenkeittorituaalit kiehtoivat. Pidin myös naisten muotiin liittyvästä arkisesta manipulaatiosta länsimaisten ja eteläaasialaisten houkutteiden ristiaallokossa. Teoksen naiskuva oli syvällinen ja moniulotteinen; miehet jäivät enemmän karikatyyrin tasolle, varsinkin pakistanilaiset sellaiset. Melkein pisti vihaksi, ettei teoksessa ollut yhtään sympaattista pakistanilaista miestä, joita kuitenkin itse olen tavannut elämässäni lukuisia.

Meillä kirjablogisteilla on tänään 16.7 lukumaratonipäivä, johon osallistun todennäköisesti vain tällä postauksella. Luin kirjan aamuyöstä uhmaten fysiikkaani. Koska lukemiseni on muuten ollut viime aikoina täysin maanista ja holtitonta, katson kontribuutioni yhdellä romaanilla täysin riittäväksi. Tänään olen ollut opettamassa, kaupungilla flaneeraamassa ja oopperassa. Kirjablogin pitäminen saakin uutta pontta erityisesti ei-kirjallisesta toiminnasta, sillä ei koko elämä voi olla pelkkää lukemista.

Greetings from Brum

024Tämän kesän Ryanairin matkajokerini kohdistui Isoon-Britanniaan, jonne Frankfurtin lisäksi oli viime minuutin höylille tarjolla halvimmat lennot kesäkuussa. Olisin halunnut matkustaa ennen kokemattomiin Budapestiin tai Barcelonaan, mutta päädyin jonnekin tuttuun ja turvalliseen kuin äidinmaitoon. Brittimeininki on muutenkin edesmenneen englanninopettajaäitini suuri henkinen perintö minulle: yhdessä olemme ruotineet niin Muppet Show’n, Menneen maailman, Pokka pitää, Sydämen asialla ja Jane Austenin dramatisoinnit. Olen kasvanut kodissa, jonka keittiö oli täynnä Lontoo-aiheisia peltipurkkeja ja jossa jouluna paukuteltiin Christmas crackereita ja syötiin Christmas puddingia, joka kauheudessaan päihittää mämmimme kuusinolla. Jo pikkutytöstä asti olen lueskellut halpoja englantilaisia naistenlehtiä ja juorulehtiä (tosin niiden taso 80-luvulla oli aivan eri kuin nyt). Äitini peruilta olisin halunnut perustaa kotiini ”British Museumin”, mutta asuinolosuhteet eivät siihen kannustaneet. Äidin Britannia-kitsch päätyi parempiin käsiin hyväntekeväisyyskirppareille ja ehkä hyvä niin. Nyt palatessani Britanniaan kaikki muistot äidistä aktivoituvat. En kuitenkaan ostanut tällä reissulla ainuttakaan peltipurkkia.

En ole koskaan asunut Britanniassa, mutta olen varsinkin nuorempana tehnyt sinne niin monia matkoja, että maa edelleen tuntuu toiselta kodilta. Tunnen erityisesti Lontoota ja sen seutuja, etelärannikkoa ja Cambridgen seutua. Manchesterissa ja järvialueella olen käynyt kerran; siellä viihdyin paremmin kuin etelässä. Matkustaminen Britanniaan tuntuu arkiselta: eniten viihdyn siellä supermarketeissa, puistoissa ja pubeissa. Viihdyn sen kirjastoissa, museoissa ja sosiaalikeskuksissa. Britannia on maa, jossa päädyn aina käyttämään enemmän aivojani kuin sydäntä – vitamiinit aivoille tuntuvat arvokkailta, sillä etelän mailla käytän lähintä sydäntäni enkä jaksa perehtyä syvällisesti esim. poliittisiin kysymyksiin.

021Rakastin Britanniaa lapsena ja nuorena koko sydämestäni, kunnes parikymppisenä aloin tutustua Irlannin historiaan. Tässä vaiheessa kaikki brittiromantiikka katosi kehostani ja aloin vihata imperialismia ja kolonialismia. Irlannin tasavallan idea (kaikessa konservatiivisuudessaan) tuntui positiivisen tervehenkiseltä verrattuna hänen majesteettinsa kultaisten profiilikuvien palvontaan. Samassa hengessä kannatan myös Skotlannin ja Walesin itsenäistymishankkeita. Sydämeni ei ole Englannin ideassa, vaikka juuri englantilaisuus on ehkä minulle se läheisin toinen kulttuuri, jota uskon tuntevani vaivatta. Tunnen Englantia paremmin kuin kaikkia maita, joissa olen asunut. Jos Englannin kansalaisuus saataisiin tietovisatyyppisin kysymyksin, olisin tullut naturalisoiduksi jo viisitoistakesäisenä.

Tänä vuonna päädyin Birminghamiin syystä, josta postaan erikseen. Birminghamissa alias Brumissa olen aiemmin käynyt vain linja-autoasemalla matkalla Lontoosta Dubliniin. Mitään syytä pysähtyä pidemmäksi aikaa ei ollut. Hyvä ystäväni oli siellä muinoin opiskelijavaihdossa eikä antanut paikasta loistavaa raporttia ymmärrettävistä syistä. Birmingham on arkinen teollisuuskaupunki, jonka arkkitehtuuri koostuu 70-luvun harmaan kalseista betonipytingeistä ja perinteisestä red brickistä. Ainoa hohdokas detalji liittyi mielessäni teini-iän Duran Duran-fanitukseen: Durkkujen pojat olivat kaikki Birminghamista, joten kaupunki oli parisen vuotta maailmankaikkeuteni keskipiste, vaikka siihen aikaan jätkät elivät pitkitetyllä maailmankiertueella.

Birmingham on yhtä monikulttuurinen kaupunki kuin Lontoo, ja sen historia on ensisijaisesti siirtolaisuuden historiaa. Intialainen ruoka on Birminghamissa tavallisinta kotiruokaa, jota tarjoillaan kaikissa pubeissa shepherd’s pien ja fish and chipsien rinnalla. Kaupungissa on pieni Chinatown, ja myös irlantilaisten rooli kaupungin rakentajina on merkittävä. Afrikkalaisia ja karibialaisia näkyy kaikkialla – heidän integraationsa monikulttuuriseen mosaiikkiin on ehkä pidemmälle edistynyttä kuin Lähi-idän ihmisten. Viime aikoina maahan tulleiden pakolaisten ja opiskelijoiden status on kyseenalaisempi. Radikaalin islamin vaikutus näkyy arjessa.

Britannian tämän päivän lehdissä ykkösuutinen oli Birminghamin koulujen ”Troijan hevos”-keissi. Cameronin hallitus on lähettänyt tänä keväänä erityisjoukkoja Birminghamin monikulttuurisiin kouluihin tutkimaan epäilyksiä islamistisesta propagandasta ja tulehtuneista työolosuhteista. Samaan aikaan kaupungin koulutoimen isoja viskaaleja on eronnut toimestaan. Brumin muslimienemmistöisssä lähiöissä koulujen opetusohjelmaa on kuulemma muokattu liian islamkeskeiseksi, eli se ei auta nuorten integraatiota laajempaan yhteiskuntaan. Koulut ovat järjestäneet opintomatkoja Saudi-Arabiaan vain muslimitaustaisille oppilaille, mikä jättää muut oppilaat altavastaajan asemaan. Erittäin mielenkiintoista ja monimutkaista. Birminghamin kaupungin virkailijat ja maahanmuuttajaryhmien poliittiset aktivistit kommentovat keissiä tuulesta temmatuksi ja oikeiston salajuoneksi romuttaa pitkään ja huolella rakennettu monikulttuurinen luottamus, joka kaupungissa nyt vallitsee. Mene ja tiedä. Tulen seuraamaan keissiä, sillä se kertoo paljon koko yhteiskunnan tämänhetkistä jännitteistä.

Birminghamissa näin enemmän niqabiin ja burqaan pukeutuneita naisia ja tyttöjä kuin olen nähnyt missään muualla. Alakouluikäisten tyttöjen kasvojen peittäminen tuntui kieltämättä pahalta. Tätä ei toistaiseksi vielä kohtaa Suomessa, tai jos kohtaa, siihen luultavasti puututtaisiin. Nätteihin huiveihin sonnustautuneita naisia oli töissä kaikkialla paitsi ehkä pubeissa, eikä heidän läsnäoloonsa tullut kiinnitettyä niin suurta huomiota. Miesten partamuoti oli myös moninaista – yllättävän trendikkään oloisillakin nuorilla miehillä oli massiivisia Taleban-tyylisiä partavirityksiä. Muslimien suuri määrä kaupungissa tuntui vaikuttavan ainakin kahdessa suhteessa näin sormituntumalta: pubit olivat harvinaisen tyhjiä ja vaatekaupoissa saatavilla oleva naisten muoti oli peittävämpää kuin mihin olen Suomessa tottunut.

Ehdin viikon reissulla tutustua lähinnä paikallishistoriaan, arkkitehtuuriin, kuvataiteeseen ja tähän kuumaan mamukysymykseen. Säät olivat sateiset ja myrskyiset asettaen reunaehtoja liikkumiselle. Ensi kerran Britanniaan matkatessa muistan varustautua lämpimillä ja sateenkestävillä vaatteilla, myös keskellä kauneinta kesää. Olin jo unohtanut sateen ja tuulen kalseuden ja kosteuden, joka nyt vanhemmiten alkaa tuntua outoina kolotuksina erityisesti polvissa. Monen päivän jaloilla olo ja erityisesti loputtomien portaiden kiipeäminen oli loistava kuntokuuri, mutta ensi kerralla kuntoilen paremmin varustein. Suomessa voin huidella menemään puoli kesää heppoisin Crocs-naistenavokkain, mutta Britanniassa vastaavaan liikkumiseen tarvitsen ergonomisia Clarks-tätikenkiä. Britanniassa tarvitaan myös sukkia kesällä. Ja kunnon yöpaitoja.

Jos eläisin Britanniassa, sairastuisin taatusti nopeasti kihtiin. Myös talojen sisäinen kosteus tuntui koko kropassa. Vaikka pääni nuortuu saarivaltiossa, sen ilmasto ei ole juttuni ja siksi ehkä reissuillani olenkin viime aikoina suunnannut enemmän etelään ja lähialueille. Pitkästä aikaa saarivaltio oli siis uusi juttu, hyvässä ja pahassa. Brumista postaan vielä muutaman tarkennetun matkaraportin – pysykää kuulolla.

 

Elegia siniselle Niilille

lyrics_alley-aboulela_leila-15193923-frntTämä on vastaus äskettäin saaneeni kohtaamishaasteeseen: minua pyydettiin kirjoittamaan jostain kaunokirjallisesta teoksesta, jonka kohtaaminen on ollut poikkeuksellisen merkityksekäs tai jonka lukeminen on johtanut uusiin kohtaamisiin. Tarkoituksena on laittaa haaste eteenpäin 3-6 blogiystävällenne. Kiitos sinulle, Marika Oksa: http://oksanhyllylta.blogspot.fi/2014/05/haastevastaus-kohtaamisia-kirjassa.html. Koska olen blogistina jälkijättöinen ja autismiin taipuvainen, ei minulla ole varsinaisia blogikavereita, joiden juttuja vastavuoroisesti kommentoisin. Yritän oppia paremmille tavoille. Laittaisin haasteen Johannalle, Annelle, Pihille Naiselle ja Kirjavalaalle – haaste löytyy blogienne uusimman päivityksen kommenttiosiossa.

Valitsin kirjailijan, jonka kolmannen teoksen pelastin juuri muumioitumiselta sänkyni alta. Teos oli maannut siellä kolmisen vuotta unohdettuna.

Kyseessä on sudanilaissyntyisen Leila Aboulelan Lyrics Alley (Weidenfield & Nicholson, 2010). Aboulelan ensimmäinen romaani The Translator oli silmienavaaja minulle – ihastuin Aboulelan tapaan kuvata islamin arkea ja erityisesti islamin harjoittamista pohjoisessa kohteessa, Skotlannissa, hyvin erilaisessa kulttuurisessa kontekstissa kuin sudanilaisen päähenkilön ”juurilla”. Romaani oli klassinen rakkaustarina, jossa henkilöt kuitenkin rikkoivat monia rajoja ja joutuivat ylittämään itsensä. Sudanilaisen naisen skottirakastettu kääntyy tässä islamiin vapaasta tahdostaan. Pidin teoksessa islamiin ja sukupuoleen liittyvien ennakko-oletusten kaatamisesta ja yrityksestä vastata kysymykseen, millaista on olla uskovainen muslimi, kosmopoliitti ja suvaitsevainen muita kulttuureja kohtaan.

Ihastuin romaaniin niin paljon, että otin kirjailijaan yhteyttä hänen kustantajansa kautta ja yllätyksekseni sain vastauksen suoraan häneltä itseltään. Jatkoimme satunnaista mailivaihtoa ainakin vuoden päivät vaihtaen enimmäkseen kuulumisia arkisista asioista kuten lasten sopeutumisesta asumaan diasporassa (asuin itse tuolloin Kanadassa). Aboulelan historia on varsin liikkuva, silloinkin hän jakoi elämäänsä ainakin kolmen maan ja mantereen välillä. Kohtaaminen kirjailijan kanssa oli minulle merkittävä, sillä kohtasin syvällisesti uskonnollisen henkilön, joka ei kuitenkaan antanut hengellisen elämänsä muodostaa muureja muun maailman kanssa. Haaveenani oli ja on edelleen järjestää seminaari, jossa hän olisi yksi pääpuhujista.

Jostain syystä en päässyt kolmannen romaanin maailmaan sisälle yhtä helposti kuin kahden ensimmäisen. Tämä johtui aukoista sivistyksessäni: koska en tiedä Sudanin historiasta oikeastaan mitään, en pystynyt automaattisesti siirtymään romaanin kontekstiin, 1950-luvun alun itsenäistyvään valtioon. Ja koska Sudan on paikka, josta nykyään kuullaan lähinnä ikäviä uutisia, sen menneen maailman paremmat uutiset jäävät helposti nykyisten varjoon. Jos romaania kuitenkin lähestyy puhtaasti yksilöpsykologisesta näkökulmasta, tutkien siinä esiintyviä perhesuhteita, sen maailmaan on helpompi sukeltaa. Historiallisia ja poliittisia aukkoja voi sitten paikata oman jaksamisen mukaan. Muistuttaisin kuitenkin, että romaani on merkittävä Sudanin itsenäistymisen postkoloniaali dokumentti ja sitä kuuluisi lukea samalla vakavuudella kuin vaikka Salman Rushdien Keskiyön lapsia (1980). Kriitikot ovat verranneet Aboulelan teoksia Naquib Mahfouzin Kairo-trilogiaan (1956-7) ja itselleni tuli myös mieleen feministiteoreetikko Leila Ahmedin loistava omaelämäkerta A Border Passage (1999).

Romaanissa on useampi päähenkilö, mutta ehdottomasti kiinnostavin heistä on nuori mies nimeltä Nur. Nur on halunnut lapsesta saakka runoilijaksi, mutta suvun miehet ovat repineet hänen tekeleinään mokomana ajanhaaskauksena, sillä pojasta on tarkoitus kasvattaa suvun kauppaimperiumin jatkaja. Nuria ollaan lähettämässä opiskelemaan Cambridgeen, kun kohtalon käsi puuttuu asiaan ja tekee pojasta neliraajahalvautuneen katalan sukellusonnettomuuden jäljiltä. Onnettomuuden jälkeen Nurilla ei ole muuta lohtua kuin sepittää surullisia rakkauslauluja entiselle kihlatulleen Sorayalle. Onnekseen laulut löydetään ja niitä aletaan soittaa paikallisessa radiossa. Iskelmätähdet ja muut runoilijat alkavat pitää salonkia Nurin luona. Maailma tulee Nurin luo ja hän löytää vammastaan huolimatta uusia ilon aiheita ja merkityksiä elämälleen.

Tässä käsitellään myös moniavioisuutta ja tyttöjen ympärileikkauksia suorasukaisin ottein. Sudanilaisen laajennetun perheen arki tuntuu kieltämättä tunkkaiselta ja suurmiehen kahden eri ikäpolveen kuuluvan vaimon passiivis-aggressiivinen sota päätyy lopulta nuoremman antautumiseen ja maastamuuttoon. Aboulela vertaa myös ansiokkaasti kahden naapurimaan, Egyptin ja Sudanin, elintasoeroa, valtasuhteita  ja rodullisia hierarkioita. Egyptiläisille sudanilaiset ovat pitkään edustaneet barbaarista mustaa Afrikkaa, ja sudanilaisen kanssa naimisiin menneen Nabilah’in käkkärätukkaisia lapsia sorsitaan Kairon paremmissa piireissä.

Elämäniloisimmat jaksot tapahtuvat Alexandriassa, josta perheen patriarkka Mahmoud on tyypillisen pohattamaiseen tapaansa hankkinut loma-asunnon jälkeläisilleen. Itse hän kuitenkin majailee mieluummin hotellissa, jonka kreikkalainen omistajatar pitää hänen whiskylasinsa täynnä ja huolehtii muistakin lihan iloista. Kuvaukset 1950-luvun Alexandrian rantaelämästä, yökerhoista ja elokuvissa käynnistä ovat herkullisia kertoen erityisesti naisten identiteettiristiriidoista perinteisen naisen mallin ja modernismin ristipaineissa. Halu kokeilla uimapukua tai tupakanpolttoa on monilla kapinallisuuden huipentuma, mutta samalla tytöt ovat tietoisia asemastaan avioliittomarkkinoilla.

Hassuin anekdootti (joka sai juonessa yllättävän ison tilan) liittyi Soraya-tytön silmälaseihin.  Soraya saa koulusta noottia, että jos hän ei saa näköään tarkistettua, hän saattaa jäädä tehtävistä jälkeen, eihän hän näe lainkaan taululle. Soraya on muuten luokan huippuoppilaita ja hänelle suositellaan lääketieteen opintoja Khartoumin yliopistossa. Hänen isänsä raivostuu opettajien julkeudesta, sillä miehen mielestä lasit rumentavat tytön tehden hänestä miehen näköisen eli naimakelvottoman. Soraya onnistuu kuitenkin Alexandrian lomalla ostattamaan lasit viinaanmenevällä serkullaan, jolla on tapana lahjoa sukulaisia pysymään vaiti hänen ryyppyreissuistaan. Tytön palattua kotiin isä löytää lasit ja rikkoo ne suutuspäissään. Vastaavia myrskyjä vesilasissa nousee muistakin pikkuasioista.

Tarina pohjautuu osittain Aboulelan sukutarinaan, erityisesti hänen runoilijasetänsä henkiseen perimään. Teos kertoo vähemmän islamista kuin kaksi ensimmäistä romaania ja enemmän sudanilaisesta nationalismista, miesten ja naisten erilaisista rooleista kansakunnan rakentajina. Romaani taatusti puhuttelee myös sukututkijoita esimerkkinä siitä, kuinka loisteliasta fiktiivistä jälkeä voidaan saada, kun pidetään sydän sekä äly yhtä läsnäolevina.

 

Nuorennusleikkaus

TheBlackAlbumTänään kirja-arviovaihde on jäänyt pahasti päälle. Kolmantena päivityksenä kerron nuoruuteni hittikirjasta, josta en aio luopua, vaikka hyllyjä radikaalisti karsinkin.

Hanif Kureishin ensimmäiset romaanit Esikaupunkien Buddha (1990)  ja Musta albumi (2005) olivat minulle keskisuomalaisen peräkylän kasvatille elämänpoliittisesti tärkeitä kasvukertomuksia, vaikka en vielä siinä vaiheessa ollut syvällisessä mielessä kiinnostunut Pakistanista ja pakistanilaisista. Ne edustivat minulle aikanaan sitä Britanniaa, jossa olisin itsekin halunnut elää ja vaikuttaa – monikulttuurista, moniarvoista, poliittisesti aktiivista ja anteeksipyytämättömän hedonistista.

Mustan albumin muistan jostain syystä paremmin kuin Esikaupunkien Buddhan. Sen maailmaan paluu oli kuin pikavisiitti vanhan bestiksen luo, joka ei ole muuttunut pätkääkään kahdessakymmenessä vuodessa. Olen tainnut lukea teoksen jo ainakin kolme kertaa. Miehen teoksista olen lukenut kaiken fiktion paitsi uusimman tänä vuonna ilmestyneen romaanin The Last Word, leffoista nähnyt useamman ja hänen isästä kirjoitettu muistelmateos My Ear at His Heart kosketti myös. Taidan siis olla vannoutunut fani. Brittikirjojen kokoelmassani vain Kureishi, Zadie Smith ja Monica Ali ovat saaneet samanmoisen kulttistatuksen (ne näyttävät olevan ainoita teoksia, joista en halua luopua). Miksi näin?

Musta albumi on loistava ajankuva, yhteiskunnallinen läpileikkaus ajasta, jolloin Britannia ja muukin läntinen Eurooppa kävi läpi jonkinasteista poliittista loppuunpalamista, visioiden ja vaihtoehtojen vähiin käymistä. Siinä ruoditaan säälimättömästi thatcherismin perintöä, joka ulotti lonkeronsa myös maahanmuuttajien varakkaampaan siipeen ja liberaalin vasemmiston sekoilua uudessa maailmassa, jossa heillä ei ollut enää mitään, mihin uskoa paitsi viina, huumeet ja seksi. Shahid-kertojan rinnalla toiseksi päähenkilöksi nousee radikaali keski-ikäinen collegelehtori Deedee Osgoode, jolla on tapana kierrättää pakistanilaisia ja karibialaisia opiskelijapoikia rakastajinaan. Deedee on naimisissa kollegansa professori Brownlow’n kanssa, joka on menettänyt puhekykynsä kommunismin romahtamisen aattona ja vastaa kysymyksiin piinallisesti änkyttäen. Pariskunta on eron partaalla ja jakavat ison omakotitalonsa opiskelijavuokralaisten kanssa – heidän on mahdotonta siirtyä eteenpäin opiskelijaelämästä ja siihen liittyvistä vapauden symboleista. Deedee on omistautunut opettaja, joka valmistelee luentojaan James Baldwinista tai afrokaribialaisesta muodista tunnollisesti, mutta todellista nautintoa hän saa nuorison palvonnasta. Muistan nuorempana pitäneeni häntä korruptoituneisuuden huipentumana, mutta nyt vanhempana (ja samantyyppisistä aiheista kiinnostuneena) hän saa minulta enemmän sympatiapisteitä.

Tässä vanhemman opettajan ja nuoremman opiskelijan suhdetta kuvataan aistillisesti, turhia moralisoimatta. Shahid on aidosti kiinnostunut opettajastaan, joka on ikäisekseen vetävä ja henkisesti ikinuori. Hän ei pyöri Deedeen kanssa parempien arvosanojen tai materiaalisen hyvän toivossa, vaan kokeillakseen oman seksuaalisuutensa rajoja. Kumpikin pariskunnasta tietää, että suhde kestää vain niin kauan, kun molemmilla on hauskaa. Tällainen hedonistinen no strings attached-järjestely on isompi pala purtavaksi lähipiirille.

Teokseen palatessani en enää ole huikean vaikuttunut etnisten ja uskonnollisten yksityiskohtien kuvaamisesta, jotka 90-luvulla olivat ehkä keskeisin kimmoke lukea Kureishia. Vuonna 1995 Kureishi lähestyy islamilaisten nuorisoliikkeiden todellisuutta jonkinlaisena näkijänä ja edelläkävijänä, mutta loppujen lopuksi ei sukella ”fundamentalistien” maailmaan kovinkaan syvällisesti. Mustan albumin tapahtumien keskiössä on munakoiso, jonka lihassa eräs radikaali muslimiryhmä näkee viestin Salman Rushdien tappamisen välttämättömyydestä. Pakistanilaistaustainen Shahid flirttailee ryhmän yhteisöllisten toimintaperiaatteiden kanssa ja päätyy pahamaineiseen lähiöön vahtimaan rasismista kärsivää perhettä ja pyhää munakoisoa. Lähiössä hän kuitenkin kaipaa rakastajaansa, joka on vakavamielisten muslimiopiskelijoiden suosikki-inhokki.

Edelleen olen vaikuttunut Kureishin luontevasta intertekstuaalisuudesta suhteessa ”mustan” (lue: ei-eurooppalaisen) Britannian historiaan. Kureishia lukiessa kun tulee kerrattua yleistietojaan muustakin aasialaisesta ja afroamerikkalaisesta kirjallisuudesta ja musiikista. Zadie Smith vie tämän intertekstuaalisuuden taiteen vielä korkeammalle tasolle, mutta Kureishi tekee sen ehkä kansantajuisemmin ja jouhevammin.

Mustassa albumissa käytetään tolkuton määrä huumeita ja juodaan sivistyneemmin viiniä. Shahidin huumesekoilut ovat rajuja, eikä Kureishi ainakaan romantisoi huumekaupan maailmaa. Kai huumekuvauksetkin kiehtoivat aikanaan peräkylän tyttöä ja satunnaista Britannian-matkailijaa (Britannia ja Irlanti ovat matkailuhistoriassani olleet maita, joissa huumeiden käyttö on näkynyt arjessa eniten). Tässä kuljetaan ekstaasin ja muiden rave-huumeiden ensimmäisen aallon harjalla, aikana, jolloin noista aineista oli vielä hyvin rajallisesti tietoa. Oikeastaan olen ylpeä siitä, että nämä kaunokirjalliset tripit riittivät noina aikoina, jolloin mahdollisuuksia reaalimaailman kokeiluihin tuli eteen useammin kuin nykyään.

Kaikkea ei tarvitse kokeilla kotona. Eikä kaikkia kirjoja lueta siksi, että niistä ammennettaisiin reseptejä kotikäyttöön.

 

Asiakirjojen julma kosto

Jumalten sotaPoistuin viikonloppuna taas kerran mukavuusalueeltani ja luin ”löydetyn” dekkarin, jonka luo en ehkä olisi aktiivisesti pyrkinyt. Taavi Soininvaaran Jumalten sota (Tammi 2007) oli jo kannen perusteella action-keskeistä kerrontaa, jossa vauhdilla on suurempi merkitys kuin sanojen alkemialla. Uteliaisuus heräsi kuitenkin siinä vaiheessa, kun huomasin dekkarin sijoittuvan osittain Pakistaniin ja siinä olevan kasapäin pakistanilaisia hahmoja. Teoksen halvanoloinen, provosoiva kansi taas lannisti. Ennakko-oletukseni oli, että edessä olisi länsivaltojen konservatiiveja kosiskelevaa islamofobista paatosta.

Romaani lähti kuitenkin vetävästi liikkeelle Ranskan Valencesta, jossa suomalais-pakistanilainen pariskunta Elina ja Salman olivat työmatkalla etsimässä keskiajalla Vatikaanin hukkaamaa Periculum Islamicum (Islamin tuho)-dokumenttia. Salman Malik on kunnianhimoinen nuori arkeologi, jolla on tutkimusprojekti Royal Geographical Societyn kanssa. Elina on taas palkittu freelancer-journalisti, joka keskittyy pitkiin, syvääluotaaviin raportteihin maailman vähemmän tunnetuista kolkista. Pariskunnan yhteinen elämä on elitististä ja urakeskeistä; vaimon runsas perintö on sallinut kotien perustamisen sekä Lontooseen että Helsinkiin.

Juonta en paljasta enempää, mutta täytyy sanoa että korkeajännitteisestä kohelluksesta huolimatta yllätyin positiivisesti. Soininvaaran lähestymistapa maailmanuskontoihin on täysin kiihkoton eikä teoksen henkilögalleriassa ole lainkaan mustavalkoisia hyviksiä eikä pahiksia. Islamista lisää tietoa etsiville tämä teos ei ole tarkoitettu, enkä usko, että moni siihen tarttuukaan tiedonkeruumielessä. Sen enempää teos ei kerro kristinuskostakaan  -uskonnot vain luovat massiiviset puitteet vihan lietsonnalle ja henkilökohtaisten patologioiden purkamiselle.

Psykologisesta näkökulmasta tarkimmat havainnot Soininvaara tekee Salmanin Lontoossa asuvasta brittiläis-pakistanilaisesta perheestä, isän ja poikien suhteesta ja suvun kytköksistä Etelä-Aasian traumaattiseen kahtiajakoon v. 1947. Kiinnostavin hahmo on Salmanin isä Aamer Khan, syntymältään intialainen ja kastiton hindu, joka sai nuorena uuden mahdollisuuden kääntyessään muslimiksi ja muutettuaan Pakistaniin. Aamer Khanin tarina vaikuttaakin uskottavalta, sillä molemmissa maissa elää edelleen syntymäsuvustaan erotettuja henkilöitä, joilla on uusi identiteetti. Aamer on kasvattanut poikiaan rauhanomaisesti islamin periaatteiden mukaan, mutta poikien radikalisoiduttua hän alkaa syyttää itseään liiallisesta uskonnon tyrkyttämisestä. Miehen työura ulkoministeriön alivaltiosihteerin sihteerinä johtuu pitkälti Britannian hallituksen kiintiöajattelusta: kaikkiin ministeriöihin on rekrytoitu kiintiöpakistanilaiset ei välttämättä kykyjen tai meriittien vaan pikemminkin monikulttuurisuusideologian virallisen linjan vuoksi.

Perheeseensä osuneen tragedian vuoksi Aamer Khan pääsee ensimmäistä kertaa elämässään julkisuuden parrasvaloihin, mutta motiivit epärationaaliseen toimintaan ovat puhtaasti yksityiset. Hänen kostonsa juuret ovatkin 1940-luvun intialaisessa kylässä, jossa pelkästään hänen varjonsa uskottiin saastuttavan kastillisia ohikulkijoita.  Aamerin väärentämä Washingtonin sopimus (9/11 jälkimainingissa kirjoitettu sopimus islamilaisten maiden tarkoituksellisesta taloudellisesta luhistamisesta) saa aikaan monia ruumiita. Romaanissa siis asiakirjat kostavat kolmannen maailmansodan syttymispisteeseen tähdäten, mutta katastrofi vältetään muutamalla minuutilla. Olisin tullut toimeen avainhenkilöiden kanssa pienemmilläkin kierroksilla, mutta Soininvaara ei taida olla pienten tarinoiden ystävä.

Sivujuonena romaanissa seurataan vaalalaisen rekkayrittäjän epätoivoista velkasaneerausta, mikä tuntui täysin irralliselta osiolta romaanin muussa virrassa. Tähän on selvästi haluttu rakentaa ”tavallinen” suomalainen sivustakatsoja, joka seuraa maailman uutisia ärtyneenä peilaten niitä omaan yksityiseen kriisiinsä. Rekkakuskin ja SUPO:n poliisin kohtaaminen lumipyryssä Vihdintiellä tuntui myös turhalta ja tekaistulta lopulta jo muuten tarpeeksi tapahtumarikkaalle tarinalle.

Jotain yhteistä tässä oli aiemmin tänne arvioimani Pekka Hiltusen Sysipimeä-dekkarin kanssa, tosin Soininvaaran hahmot ovat astetta ”mainstreamimpiä” verrattuna Hiltuseen. Uskoisin, että teoksella olisi loistavat markkinat ulkomailla, sillä romaani ei ollut lainkaan Suomi-keskeinen, vaan aidosti globaali.