Vapaudenriistoa Siwan kulmilla

pyy minä katoanTeos: Mari Pyy: Minä katoan (Into, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Mari Pyy on ollut yksi viime aikojen luottodekkaristeistani, koska pidän hänen tavastaan kertoa työelämän monikulttuurisista haasteista. Olen lukenut Pyytä jopa enemmän ammatillisesta kuin viihteellisestä näkökulmasta. Hänellä on ollut paljon sanottavaa muun muassa paperittomien terveydenhuollosta ja alaikäisten yksin maahan tulleiden lastensuojelusta.

Hänen uusin teoksensa Minä katoan on hyvää vaihtelua suhteessa aiempaan, sillä se ei sijoitu Suomeen kuin nimellisesti ja sen päähenkilökin on uusi. Kirja vie lukijansa arabikevään jälkeiseen Egyptiin, Aleksandian kaupunkiin, jossa nainen nimeltä Sandra Mattsson (koko etunimeltään Aleksandra) yrittää ratkaista vuonna 1979 kuolleen äitinsä mystistä surmaa. Sandra on menettänyt äitinsä yksivuotiaana, ja äiti on ollut hänelle enemmän kultti- tai satuhahmo kuin elävä ihminen. Äiti oli ammatiltaan toimittaja, ja lähti rauhanturvaajamiehensä kanssa matkaan edistääkseen uraansa, ei elämään suojattua elämää sotilaan pikku vaimona. Äiti ammuttiin aavikolla tämän tehdessä dokumenttifilmiä kyseenalaisesta aiheesta.

Sandra siis on jo nelikymppinen, ja siviiliammatiltaan psykologi. Hän on kuitenkin äidittömänä tyttärenä ollut aina kiinnostunut miehisistä maailmoista, käynyt armeijan ja päätynyt isänsä lailla rauhanturvaajaksi Lähi-Itään. Egyptin turvallisuusriskit eivät tule hänelle yllätyksenä, mutta äidin asia ajaa hänellä oman turvallisuuden ohi. Aleksandriassa hän operoi pitkälti psykologiroolinsa takaa, ja kertoo olevansa kiinnostunut naisten kokemasta posttraumaattisesta stressihäiriöstä poliittisessa poikkeustilassa.

Varsinkin kirjassa kuvattu naisjärjestö Muslim Women Voices herätti kiinnostukseni, koska olen kuullut vastaavista kyseenalaisista gender-asianajotoimistoista muistakin maista. Järjestö on kyllä olemassa, mutta sen epäillään olevan pelkkä islamistien rahanpesubyroo. Sen johtaja, muslimiksi kääntynyt brittinainen Rose Atkinson on ”kova luu”, ja siinä toimivat nuoret naiset pitkälti karismaattisen johtajansa vasalleja, tai tämän sukulaisia. Sandra pääsee tutustumaan järjestöön, koska Rose on alun perin ottanut häneen yhteyttä äitiasiassa. Onko Rosella kuitenkaan puhtaat jauhot pussissa, siitä voidaan spekuloida.

Onko kirja sitten dekkari, trilleri vai pelkkä jännittävä romaani matkasta toiseen kulttuuriin, siitä voidaan olla montaa mieltä. Rikostutkimuksellisesti kirjan anti on ohut. Eniten tässä kerrotaan hakkeroinnista, netin käytöstä poliittisten konfliktien ja ääritilanteiden aikana, ja aktivistien mahdollisuuksia maastoutua noin sanotun ”pimeän webin” poimuihin. Valitettavasti tämä puoli teoksesta ei inspiroinut minua suuresti, vaan olin enemmän kiinnostunut kasvokkaisista kohtaamisista.

Tyyppien yksityiselämän puolella he kohtaavat ahdasmielisen yhteisön, jossa ystävällisyyttä ei osoiteta moraalin rikkojia kohtaan. Turisteihin osataan suhtautua turistialueilla, mutta kun valkoihoinen eurooppalainen tulee asumaan tavalliseen kerrostaloon, silloin häntä koskevat säännöt ovat toiset. Sandra vielä selviää maastoutumisestaan siveyden sipuliksi, mutta hänen ystävänsä Jake, Miko ja Meyro epäonnistuvat siinä ja saavat kärsiä seuraukset.

Pidin kirjassa eniten egyptiläisen arjen kuvauksesta, mutta itse rikosjuoneen olisin kaivannut lisää kierroksia. Pidin myös siitä, ettei Pyy yrittänyt lainkaan eksotisoida tai kaunistella Aleksandrian nykyoloja, vaan hän kertoo rehellisesti kaupungista, jossa oikein kellään ei ole turvallinen tai rento olo. Kirjassa päästään matkustamaan myös Siwan aavikkokaupunkiin, jonka moni suomalainen yhdistää mielessään edesmenneeseen lähikauppaketjuun. Tässä melkein suoritetaan Siwan ryöstö, tai ainakin vapaudenriisto Siwassa, ja päästään vierailemaan Muslimiveljestön surullisenkuuluisalla mökillä.

Minä katoan on Pyyn edellisten teosten lailla yhteiskunnallinen dekkari, jossa myös poliittinen analyysi nostaa päätään. Suosittelen kirjaa varsinkin niille, jotka eivät koe saavansa tarpeeksi informaatiota Lähi-Idästä kotimaisten medioiden kautta. Siinä kun käydään ihan ansiokkaasti läpi myös Egyptin lähihistoriaa.

Kuinka kaukana täältä on Raqqa?

olin_isisin_vanki_240Olen viime aikoina kirjojen lukemisen rinnalla harrastanut YouTuben ”eläviä kirjoja” ja päätynyt seuraamaan raportteja Euroopassa asuvista ääri-islamisteista. Jihadistien valmentaminen on teema, joka ahdistaa, raivostuttaa ja ruokkii Rajat Kiinni-väkeä, mutta mielestäni myös teema, josta tavallisen kansalaisenkin kannattaa olla jollain tasolla tietoinen. Naispuoliset Euroopassa kasvaneet ISIS-taistelijat ja – vaimot ovat erityisesti herättäneet kiinnostukseni. Muutama viikko sitten Britanniassa kohua herätti BBC3-kanavalla esitetty sketsi ”The Real Housewives of ISIS”, jossa Syyriaan lähteneet nuoret tytöt vertailevat pommivöidensä trendikkyyttä. Minua tämä nauratti kovasti, mutta katsojista osa pöyristyi vitsin asiattomuudesta.

Saksalainen toimittaja Andrea C. Hoffman tapasi 19-vuotiaan jesiditytön Farida Khalafin pakolaisleirillä juuri, kun tämä oli päässyt pakenemaan seksiorjuudesta pahamaineisessa Raqqan kaupungissa. Farida pääsi pian tämän jälkeen pakenemaan Saksaan erityisen suojeluohjelman turvin. Faridan perheestä elossa selvisivät äiti ja ainakin osa veljistä, ja hekin tulivat myöhemmin perheenyhdistämisen kautta Saksaan. Olin Isisin vanki. Nuoren jesiditytön kauhujen kuukaudet (Minerva, 2016, suom. Anne Mäkelä) on syvästi traumatisoituneen nuoren naisen kertomus, jota ei ole kirjoitettu parrasvaloihin pääsyn toivossa. Faridaa ei tulla näkemään ihmisoikeusfoorumeilla seksiorjuuden kokemusasiantuntijana. Hänen on jatkettava tavallista elämäänsä opiskelijana ja traumapotilaana.

Kirja kannattaa lukea jo siksi, että ennen kaameaa kaappaamistragediaa siinä kerrotaan jesidien vähemmistöhistoriasta, uskonnosta ja kulttuurista. Faridan perhe elää rauhanomaista keskiluokkaista elämää pienessä Kochon vuoristokylässä Pohjois-Irakissa, isä on armeijan palveluksessa ja paljon poissa kotoa. Kocho on yksi jesidien kylistä, vaikka sielläkin asuu musliminaapureita. Paikallisten muslimien kanssa välit ovat kunnossa, vaikka nämä eivät suostukaan jakamaan jesidien kanssa aterioita. Enemmän yhteisyyttä jesidit kokevat kurdien kanssa, joiden kieltä he puhuvat ja joiden peshmerga-sotilaisiin he luottavat hädän hetkellä. Uskonnollinen identiteetti on kyläläisillä vahva, vaikka he saavatkin jatkuvasti kuulla uskontonsa syvästä pakanuudesta. Vaikka kristittyjen asemakin on Irakissa tukala, ”kirjan kansan” asema suojaa heitä pahimmilta hyökkäyksiltä. Jesidien uskontoa ei valtakulttuuri tunnusta eikä hyväksy millään ymmärryksen tasolla.

En koe aiheelliseksi referoida kirjan kauhutarinaa. Sen sijaan pohdin, kenelle tämä on kirjoitettu ja mitä lukija kirjasta voi oppia. Kirja on selvästi kirjoitettu muistuttamaan läntistä maailmaa jesidinaisten kärsimyksistä ja Daeshin sairaasta maailmankuvasta. Valistunut lukija kenties osaa jo arvata kirjan juonen etukäteen.

Kyseessä ei ole tyypillinen islamilaisen maailman naisiin kohdistuvan sorron dokumentti, sillä tässä ei analysoida islamin sukupuolikäsitystä tai muslimikulttuurien oletettua takapajuisuutta. Kyse on terroristijärjestöstä, jonka tavoitteena on tuhota vähemmistökansa väkivaltaisen jihadin kautta. Nuoret jesiditytöt eivät ole näille pedoille ihmisiä, vaan helposti kierrätettävää karjaa. Tyttöjä yritetään pakkokäännyttää islamiin, ja jotkut suostuvatkin siinä toivossa, että väkivalta sitä kautta vähenisi. Kuitenkaan väliaikainen liitto vanhemman azerbaidzanilaisen tai marokkolaisen jihadistin kanssa tuskin mahtuu kenenkään tulevaisuudensuunnitelmiin. Näillä karjamarkkinoilla tuleva raiskaaja voi yhtä hyvin olla Suomen somali tai punapäinen irlantilainen käännynnäinen. Pahuus ei tässä katso ikää, koulutustaustaa tai kansallisuutta. Sotilaiden joukossa tosin on henkilöitä, joiden omatunto kolkuttaa ainakin paikoitellen. Kaikki tuonne päätyneet eivät ole täysin tienneet, minne ovat menneet ja osa saattaa katua sitä suuresti. Faridan tarinassa on myös armon hetkiä, ja moni muslimi nousee siinä pelastavaksi enkeliksi.

Kirja ei tarjoa samantyyppistä masokistista viihdettä kuin jotkut muslimimiesten raakuudesta kertovat bestsellerit, eikä sitä ole kirjoitettu erityisesti eksotiikannälkäisille naisille. Teoksen voi lukea kuka tahansa, tosin maailmanpolitiikkaa enemmän seuraaville tässä tuskin on paljoa uutta tietoa. Itselleni jesidinäkökulma oli kirjan ”pihvi”; ilman tätä en olisi ehkä jaksanut lukea raskasta tarinaa.

Pelkään, että ilman kunnon taustoitusta tämä teos voi jäädä pelkäksi kauhutarinaksi. Varsinkin nuorten lukijoiden on hyvä etsiä faktoista välimatkaa, jotta tämän lukeminen ei ahdista liikaa. Kirja kyllä kuvaa hyvin traumatisoituneen ihmisen mielentilaa. Faridan odotushorisontti tulevaisuudelle on pelokkaan varovainen. Voi kestää todella kauan ennen kuin tällaisia kauhuja läpikäynyt nuori nainen uskaltaa elää taas nuoren naisen elämää.

Suosittelen tämän kirjan lukemista toisen aiheesta kertovan tietokirjan kanssa. Itselläni on vielä kesken Kristiina Koivusen perusteellinen Suomen nuoret jihadistit (Into, 2016), joka tuo teeman lähemmäksi kotiovea. Mielestäni olisi tärkeää muistuttaa, että tämä kauhu on lähempänä meitä kuin uskommekaan, ja että siihen voi hurahtaa myös henkilö, jolla ei ole mitään aiempaa sidettä islamilaiseen maailmaan.

Greetings from Brum

024Tämän kesän Ryanairin matkajokerini kohdistui Isoon-Britanniaan, jonne Frankfurtin lisäksi oli viime minuutin höylille tarjolla halvimmat lennot kesäkuussa. Olisin halunnut matkustaa ennen kokemattomiin Budapestiin tai Barcelonaan, mutta päädyin jonnekin tuttuun ja turvalliseen kuin äidinmaitoon. Brittimeininki on muutenkin edesmenneen englanninopettajaäitini suuri henkinen perintö minulle: yhdessä olemme ruotineet niin Muppet Show’n, Menneen maailman, Pokka pitää, Sydämen asialla ja Jane Austenin dramatisoinnit. Olen kasvanut kodissa, jonka keittiö oli täynnä Lontoo-aiheisia peltipurkkeja ja jossa jouluna paukuteltiin Christmas crackereita ja syötiin Christmas puddingia, joka kauheudessaan päihittää mämmimme kuusinolla. Jo pikkutytöstä asti olen lueskellut halpoja englantilaisia naistenlehtiä ja juorulehtiä (tosin niiden taso 80-luvulla oli aivan eri kuin nyt). Äitini peruilta olisin halunnut perustaa kotiini ”British Museumin”, mutta asuinolosuhteet eivät siihen kannustaneet. Äidin Britannia-kitsch päätyi parempiin käsiin hyväntekeväisyyskirppareille ja ehkä hyvä niin. Nyt palatessani Britanniaan kaikki muistot äidistä aktivoituvat. En kuitenkaan ostanut tällä reissulla ainuttakaan peltipurkkia.

En ole koskaan asunut Britanniassa, mutta olen varsinkin nuorempana tehnyt sinne niin monia matkoja, että maa edelleen tuntuu toiselta kodilta. Tunnen erityisesti Lontoota ja sen seutuja, etelärannikkoa ja Cambridgen seutua. Manchesterissa ja järvialueella olen käynyt kerran; siellä viihdyin paremmin kuin etelässä. Matkustaminen Britanniaan tuntuu arkiselta: eniten viihdyn siellä supermarketeissa, puistoissa ja pubeissa. Viihdyn sen kirjastoissa, museoissa ja sosiaalikeskuksissa. Britannia on maa, jossa päädyn aina käyttämään enemmän aivojani kuin sydäntä – vitamiinit aivoille tuntuvat arvokkailta, sillä etelän mailla käytän lähintä sydäntäni enkä jaksa perehtyä syvällisesti esim. poliittisiin kysymyksiin.

021Rakastin Britanniaa lapsena ja nuorena koko sydämestäni, kunnes parikymppisenä aloin tutustua Irlannin historiaan. Tässä vaiheessa kaikki brittiromantiikka katosi kehostani ja aloin vihata imperialismia ja kolonialismia. Irlannin tasavallan idea (kaikessa konservatiivisuudessaan) tuntui positiivisen tervehenkiseltä verrattuna hänen majesteettinsa kultaisten profiilikuvien palvontaan. Samassa hengessä kannatan myös Skotlannin ja Walesin itsenäistymishankkeita. Sydämeni ei ole Englannin ideassa, vaikka juuri englantilaisuus on ehkä minulle se läheisin toinen kulttuuri, jota uskon tuntevani vaivatta. Tunnen Englantia paremmin kuin kaikkia maita, joissa olen asunut. Jos Englannin kansalaisuus saataisiin tietovisatyyppisin kysymyksin, olisin tullut naturalisoiduksi jo viisitoistakesäisenä.

Tänä vuonna päädyin Birminghamiin syystä, josta postaan erikseen. Birminghamissa alias Brumissa olen aiemmin käynyt vain linja-autoasemalla matkalla Lontoosta Dubliniin. Mitään syytä pysähtyä pidemmäksi aikaa ei ollut. Hyvä ystäväni oli siellä muinoin opiskelijavaihdossa eikä antanut paikasta loistavaa raporttia ymmärrettävistä syistä. Birmingham on arkinen teollisuuskaupunki, jonka arkkitehtuuri koostuu 70-luvun harmaan kalseista betonipytingeistä ja perinteisestä red brickistä. Ainoa hohdokas detalji liittyi mielessäni teini-iän Duran Duran-fanitukseen: Durkkujen pojat olivat kaikki Birminghamista, joten kaupunki oli parisen vuotta maailmankaikkeuteni keskipiste, vaikka siihen aikaan jätkät elivät pitkitetyllä maailmankiertueella.

Birmingham on yhtä monikulttuurinen kaupunki kuin Lontoo, ja sen historia on ensisijaisesti siirtolaisuuden historiaa. Intialainen ruoka on Birminghamissa tavallisinta kotiruokaa, jota tarjoillaan kaikissa pubeissa shepherd’s pien ja fish and chipsien rinnalla. Kaupungissa on pieni Chinatown, ja myös irlantilaisten rooli kaupungin rakentajina on merkittävä. Afrikkalaisia ja karibialaisia näkyy kaikkialla – heidän integraationsa monikulttuuriseen mosaiikkiin on ehkä pidemmälle edistynyttä kuin Lähi-idän ihmisten. Viime aikoina maahan tulleiden pakolaisten ja opiskelijoiden status on kyseenalaisempi. Radikaalin islamin vaikutus näkyy arjessa.

Britannian tämän päivän lehdissä ykkösuutinen oli Birminghamin koulujen ”Troijan hevos”-keissi. Cameronin hallitus on lähettänyt tänä keväänä erityisjoukkoja Birminghamin monikulttuurisiin kouluihin tutkimaan epäilyksiä islamistisesta propagandasta ja tulehtuneista työolosuhteista. Samaan aikaan kaupungin koulutoimen isoja viskaaleja on eronnut toimestaan. Brumin muslimienemmistöisssä lähiöissä koulujen opetusohjelmaa on kuulemma muokattu liian islamkeskeiseksi, eli se ei auta nuorten integraatiota laajempaan yhteiskuntaan. Koulut ovat järjestäneet opintomatkoja Saudi-Arabiaan vain muslimitaustaisille oppilaille, mikä jättää muut oppilaat altavastaajan asemaan. Erittäin mielenkiintoista ja monimutkaista. Birminghamin kaupungin virkailijat ja maahanmuuttajaryhmien poliittiset aktivistit kommentovat keissiä tuulesta temmatuksi ja oikeiston salajuoneksi romuttaa pitkään ja huolella rakennettu monikulttuurinen luottamus, joka kaupungissa nyt vallitsee. Mene ja tiedä. Tulen seuraamaan keissiä, sillä se kertoo paljon koko yhteiskunnan tämänhetkistä jännitteistä.

Birminghamissa näin enemmän niqabiin ja burqaan pukeutuneita naisia ja tyttöjä kuin olen nähnyt missään muualla. Alakouluikäisten tyttöjen kasvojen peittäminen tuntui kieltämättä pahalta. Tätä ei toistaiseksi vielä kohtaa Suomessa, tai jos kohtaa, siihen luultavasti puututtaisiin. Nätteihin huiveihin sonnustautuneita naisia oli töissä kaikkialla paitsi ehkä pubeissa, eikä heidän läsnäoloonsa tullut kiinnitettyä niin suurta huomiota. Miesten partamuoti oli myös moninaista – yllättävän trendikkään oloisillakin nuorilla miehillä oli massiivisia Taleban-tyylisiä partavirityksiä. Muslimien suuri määrä kaupungissa tuntui vaikuttavan ainakin kahdessa suhteessa näin sormituntumalta: pubit olivat harvinaisen tyhjiä ja vaatekaupoissa saatavilla oleva naisten muoti oli peittävämpää kuin mihin olen Suomessa tottunut.

Ehdin viikon reissulla tutustua lähinnä paikallishistoriaan, arkkitehtuuriin, kuvataiteeseen ja tähän kuumaan mamukysymykseen. Säät olivat sateiset ja myrskyiset asettaen reunaehtoja liikkumiselle. Ensi kerran Britanniaan matkatessa muistan varustautua lämpimillä ja sateenkestävillä vaatteilla, myös keskellä kauneinta kesää. Olin jo unohtanut sateen ja tuulen kalseuden ja kosteuden, joka nyt vanhemmiten alkaa tuntua outoina kolotuksina erityisesti polvissa. Monen päivän jaloilla olo ja erityisesti loputtomien portaiden kiipeäminen oli loistava kuntokuuri, mutta ensi kerralla kuntoilen paremmin varustein. Suomessa voin huidella menemään puoli kesää heppoisin Crocs-naistenavokkain, mutta Britanniassa vastaavaan liikkumiseen tarvitsen ergonomisia Clarks-tätikenkiä. Britanniassa tarvitaan myös sukkia kesällä. Ja kunnon yöpaitoja.

Jos eläisin Britanniassa, sairastuisin taatusti nopeasti kihtiin. Myös talojen sisäinen kosteus tuntui koko kropassa. Vaikka pääni nuortuu saarivaltiossa, sen ilmasto ei ole juttuni ja siksi ehkä reissuillani olenkin viime aikoina suunnannut enemmän etelään ja lähialueille. Pitkästä aikaa saarivaltio oli siis uusi juttu, hyvässä ja pahassa. Brumista postaan vielä muutaman tarkennetun matkaraportin – pysykää kuulolla.

 

Käännynnäisten innosta ja raivosta

my-home-town-fanaticsTänä pääsiäisenä minulla on jäänyt levy päälle ei mihinkään kristilliseen asiaan, vaan keskusteluun Britannian monikulttuurisuuden kriisistä. Voisihan sitä aikaansa huonomminkin käyttää, mutta katsomani dokumentit jäivät niin pahasti ihon alle kummittelemaan, etten tunnu pääsevän kuvista eroon, ellen kirjoita niistä.

Keskiviikkona tuli TV2:lta BBC:n dokumentti Kotikaupunkini kiihkoilijat (My Home Town Fanatics, 2012), jossa nuori toimittaja Stacey Dooley palaa kotikonnuilleen Lutoniin ottamaan mittaa paikallisista äärioikeistolaisista ja islamisteista. Luton on saanut viime vuosina ikävää julkisuutta vihamielisistä mellakoista ja mielenosoituksista, samoin moni terrorismista kiinni jääty tai epäilty on kotoisin kaupungin monikulttuurisesta lähiöstä Bury Parkista. Noin Tampereen kokoisessa Lutonissa on 30 moskeijaa ja osa kaupungin alueista tuntuu täysin pakistanilaisilta. Dooley itse oli käynyt aidon monikulttuurisia kouluja ja hengaillut aasialaisten tyttöjen porukoissa, joten kaupungin etnistä koostumaa hän ei ihmettele. Sen sijaan huoli islamismin noususta oli kouriintuntuva. Kävellessään kaupungin tietyissä osissa hän saa suoraa kommenttia viettelevästä pukeutumisestaan, vaikka on pukeutunut tehtäväänsä varten poikkeuksellisen peittäviin vaatteisiin. Dooley antaa kriitikoilleen takaisin samalla mitalla. Dokumentin yleinen sävy on varsin aggressiivinen ja ahdistavakin. Tässä tavataan sekä Britannian äärioikeistoa, English Defence Leaguen kannattajia että hardcore-islamisteja, mutta myös maltillisia muslimeja, joiden elämään mahtuu muutakin kuin uskonto.

EDL:n kotimainen versio olisi ehkä Suomen Sisu tai Hommaforum; liikkeellä ei ole muuta agendaa kuin maahanmuuttokriittisyys. Vaikka dokumentti ei sympatiseeraa näiden huligaanien toimintaa, se osoittaa kouriintuntuvasti toiminnan motiiveja ja syitä. Dooleyn lähestymistapa muistuttaakin Leena Sharman tyyliä uudessa kirjassa Ne – tässä yritetään päästä molempien ääriryhmittymien ihon alle. Huomaan myös, että dokumentista on tullut äärioikeistolaisten suosikki YouTubessa. Kai se on elävä postikortti katoavasta Englannista, sekoitus nostalgiaa ja surua.

My brother IslamistJatkoin tästä vielä rankempaan ja henkilökohtaiseen pläjäykseen, Robb Leechin dokumenttiin My Brother the Islamist (2011) , joka kertoo kahden veljen ongelmallisesta suhteesta toisen käännyttyä islamiin. Kun Richardista tulee Salahuddin, hän ei enää suostu tervehtimään veljeään oikealla kädellä, sillä oikea käsi kuuluu vain puhtaille uskonveljille. Salahuddin kuuluukin yhteen Lontoon pahamaineisimmista porukoista, vihamielisen saarnaaja Anjem Choudaryn Islam4UK-verkostoon, joka sittemmin on lakkautettu terrorisminvastaiseen lakiin vedoten. Veli on muuttunut huumorintajuttomaksi ja ehdottomaksi tuomariksi, joka imitoi kaikessa Muhammedia. Jopa jalkapallo on syntiä, sillä se vie Salahuddinin ajan Palestiinan kärsivien lasten tilanteen murehtimiselta.

Suurempi huoli kuin veljestään dokumentaristi-Robbilla on 17-vuotiaasta Benistä, joka nuoruuden hurmassaan lähtee Salahuddinin porukoihin Lontooseen levittämään sanaa.  Ben on edelleen lempeä ja inhimillinen tapaus, jolle Robb ei tahtoisi käyvän huonosti. Dokumentti osoittaa hienolla tavalla myös Benin ja tämän äidin neuvottelut uskosta ja henkilökohtaisista rajoista. Tässä äiti ei enää voi isolle pojalleen mitään, sillä poika tuntuu tietävän tasan tarkkaan, mitä haluaa. Kasvatettuaan Osama-parran Ben näyttää yhtä ukkomaiselta kuin Salahuddin. Ylipäänsä miespuoliset brittikäännynnäiset näyttävät koomisilta ja jotenkin juuriltaan revityiltä – heidän punertavat partansa naurattavat tahattomasti.

Osama-partaisten ukkojen toiminta nostatti verenpainettani siksi, että huomasin heidän olevan molemmissa dokumenteissa täyspäiväisiä fanaatikkoja ilman huolta päivittäisestä toimeentulosta. Perheen elättäminenkään ei vaa’assa paljoa paina, jos elämäntapana on länsimaiden vihaaminen. Tuskin kukaan Euroopan maissa ottaa Osaman kaksoisolentoa edes vapaaehtoistöihin, niin negatiivisia konnotaatioita tuo ”muoti” herättää.  Britannian toimeentulotukijärjestelmä vaikuttaakin anteliaammalta kuin Suomen. Veronmaksajien varoilla tässä sanaa levitettiin – antakaa anteeksi klassinen persu-retoriikkani, mutta päädyin päätelmääni ilman persuja.

Oikeassa maailmassa Salahuddin Dart istuu nyt kuuden vuoden kakkua terrorismiyrityksestä yhdessä luultavasti dokumentissa esiintyneiden uskonveljien kanssa. Benin kohtalo jäi askarruttamaan vaivaavasti. Anjem Choudary on edelleen vapaalla jalalla. Vaikka miehellä on julkinen esiintymiskielto Britanniassa, käy hän uskollisesti levittämässä sanaa pienemmissä Euroopan maissa, kuten Suomessa, jonne hän teki seminaarikeikan vuoden 2013 keväällä. Henkilökohtaisesti pidän Suojelupoliisin toimia löysäkätisinä, kun he sallivat kovan linjan islamistien esiintymisen maahanmuuttajayhteisöissämme. Choudaryn kaltaiset nilkit ovat pahimpia, sillä he laittavat nuoret noviisit tekemään likaisen työn ja esittävät itse viatonta lammasta.

Kolmas katsomani dokumentti, Make Me A Muslim (2012), oli onneksi iloisempi. Siinä pakistanilaissyntyinen malli Shanna Bukhari reissasi ympäri Britanniaa haastattelemassa nuoria naiskäännynnäisiä. Tässä puhuttiin enemmän muodista ja naimahuolista, eikä nuorten brittinaisten toiminnasta noussut poliittista huolen häivää.  Naiset olivat kääntyneet islamiin pidemmän harkinnan jälkeen ja rauhanomaisemmin kuin edellisen dokumentin miehet.

Ylipäänsä Britannian tilanne herättää kysymyksiä, sillä sosiaalisten ongelmien kentällä Britannia on ollut pitkään edelläkävijämaa – vastaavat ongelmat esiintyvät esimerkiksi Suomessa kymmenen tai parinkymmenen vuoden viiveellä. Maidemme maahanmuuton historiat ovat erilaisia, mutta maahanmuuttopolitiikassa on yhtymäkohtia. Maiden vertailu on kuitenkin vaikeaa ihan numeroista johtuvista syistä. Dokumenttien herättämä päällimäinen kysymykseni on: mitä tehdään, jos valtakulttuurilla ei enää ole tarjottavana positiivisia samastumisen malleja – jos nuoriso on menettänyt kulttuuriset juurensa, historian tajunsa ja kansallisen ylpeytensä? Britanniassa vahvoja yhteenkuuluvuuden merkkejä ovat jalkapallo ja pubikulttuuri, mutta monessa muussa suhteessa peli on jo menetetty. Koulujen monikulttuurinen ideologia on kenties mennyt liian pitkälle – oppilaat saavat tietoa vähemmistöjen tavoista ja uskonnoista, mutta valtakulttuurin historiaan suhtaudutaan vähätellen. Näissä olosuhteissa islamiin kääntyminen on fiksun ja herkän nuoren looginen valinta, erityisesti jos hän tulee köyhistä tai epästabiileista oloista. Em. dokumenteissa pojat tulivat tasapainoisista koulutetuista perheistä, kun taas tytöillä oli kirjavampaa taustaa ja isompia ongelmia esimerkiksi juomisen suhteen. Kuitenkin islamin tarjoama elämäntapa – alistuminen selkeisiin pelisääntöihin – on houkutteleva kaikille itsensä kanssa solmussa oleville. Harvalla kristillisellä kirkolla on valtaa tai intressiä määrätä pilkulleen, kuinka kristityn tulisi elää. Ja koska kristitty oppi on tulkinnanvaraisempaa, se jättää suuremman vastuun yksilölle. Kriisissä elävä ihminen ei välttämättä jaksa tuollaista vastuuta kantaa, vaan häntä miellyttää oppi, joka kertoo minuutilleen, milloin pitäisi herätä.

Tästä infopläjäyksestä jäi sekava ja maailmantuskainen olo. Kesäretki Lutoniin kiinnostaisi kyllä, samoin tuore kaunokirjallisuus aiheesta.