Napalanko ja velipuolikuu

IMG_1582Islanti on haasteellinen maa dekkaristeille siksi, että jos kirjailija haluaa mitenkään viitata reaalimaailman faktoihin ja tilastoihin, silloin hurjat saagat massa- tai sarjamurhista tuntuvat epäuskottavilta. Maassa yleensä murhataan tai tapetaan yksi ihminen vuodessa, ja silloinkin tekijä usein saadaan kiinni rysän päältä.

Yrsa Sigurdardottirin teoksessa Perimä (Otava, 2017, suom. Tapio Koivukari ja Tuula Tuura-Hietala) Reykjavikissä kuolee kolme ihmistä samalla tekotavalla viikon sisällä. Uhrit on muumioitu ilmastointiteipillä ja heidät on tapettu tuskallisesti imuria käyttäen. Henkilöillä ei tunnu olevan mitään loogista yhteyttä toisiinsa, eikä kukaan heistä ole onnistunut keräämään vihamiesten joukkoa ympärilleen. Kyse on tavallisista ihmisistä, jotka pitävät matalaa profiilia. Vain verovirkailija Elisa raportoi tunnollisesti Facebookiin nauttimistaan työpaikkalounaista ja lastensa kepposista.

Romaanin keskiössä on lastensuojelun ja poliisin yhteistyö tilanteissa, joissa lapset ovat saaneet kokea jotain käsittämättömän traumaattista. Elisan tytär, seitsenvuotias Margret on äidin murhan avaintodistaja, ja häntä kuulustellaan uupumukseen saakka klinikalla nimeltä Lastentalo. Omaisten ja poliisinkin luottamus tähän hataraan instituutioon on heikko, sillä paikka on vain kyhätty toimisto omakotitalon yhteydessä. Islannin pienuus yhteiskuntana näkyy myös siinä, että huostaanottotilanteet vaikuttavat edelleen suht improvisoiduilta. Tässä nuori psykologi Freyja joutuu ottamaan Margretin luokseen asumaan, vaikka hän asuu tilapäisesti vankilassa lusivan veljensä vuokramurjussa kaupungin laidalla.

Kirjan nimen perusteella oletin siinä olevan tieteellisempää ja syvällisempää analyysia maan kattavasta geenipankista ja geenitutkimuksesta, mutta kyseessä on varsin perinteinen, poliisijohtoinen dekkari. Tunnelmat ovat painostavan synkät, ja kaikki rikosta selvittävät henkilöt työskentelevät sellaisessa poikkeustilassa, ettei tilaa jää kulttuurisille tai yhteiskunnallisille pohdinnoille. Juonessa riittää yllätyksiä loppuun saakka, ja teksti on vetävää, mutta teos ei lopulta herättänyt minussa kovin radikaaleja uusia kysymyksiä. Pienen saaren sisäsiittoisuudesta on jo olemassa niin paljon todisteaineistoa.

Takaumat 1980-luvulle, jolloin maassa oli vielä yleistä puhdistaa adoptoitavien lasten rekisteri ja luoda heille uusi henkilötunnus, kuvaavat sosiaalityön anonymiteetin vaikeutta pienellä saarella. Varsinkin tapauksissa, joissa lapsiin oli kohdistunut väkivaltaa tai joissa tilanne perheessä muuten oli tulenarka, tällaista puhdistusta suositeltiin viranomaisten toimesta. Teos ilmeisesti pyrkii herättämään kysymyksiä insestin mahdollisuudesta tulevissa polvissa; tosin teema rajoitu mitenkään Islantiin eikä pieniin maihin. Itse en erityisesti syty klassisen tragedian insestiteemoista, ja koin, ettei tässäkään teoksessa onnistuttu avaamaan adoption eettisten haasteiden teemaa kovin raikkaalla tavalla.

Islanti ja Irlanti ovat molemmat saaria, joihin suhtaudun elämäni vaiheiden vuoksi yltiönostalgisesti, ja luen molempien maiden kirjallisuutta laidasta laitaan silloinkin, kun tyylilaji on väärä. Yhtään aidosti huonoa islantilaista romaania en kuitenkaan ole vielä lukenut; irlantilaisesta viihdekirjallisuudesta useamman, varsinkin silloin, kun siinä kosiskellaan lukijoita vihreän saaren mystiikalla ja katolilaisella kitschillä. Sigurdardottirin kynän jäljessä ei ole mitään kaupallisesti laskelmoivaa, mutta teos vaan soljahtaa pohjoismaisen kriminaalikirjallisuuden ylilaajaan suohon oivana perusdekkarina.

PS: Pyydän anteeksi islannin väärinkirjoitusta – laiskana henkilönä en löydä erityismerkkejä pädiltä.

 

Mainokset

Suora lähetys yksinhuoltajan olohuoneesta

kellari-rgbSattumalta tuli e-kirjastosta lainattua putkeen kaksi Islannista kertovaa romaania. Molemmat pitivät sisällään kauhua eri mittakaavoissa, molemmat olivat ansiokkaita. Islannissa pitkään asuneesta Maaria Päivisestä en ollut aiemmin kuullutkaan, joten Kellari (Into, 2016) oli erikoinen yllätys. Ylipäänsä Into-kustantamon kaunokirjallisuus on viime aikoina inspiroinut minua, sillä heidän siivillään pääsee enimmäkseen muualle kuin Lontooseen, New Yorkiin tai Pariisiin.

Kellari ei ole aivan tyypillinen maahisia ja viikinkitarinoita uusiokäyttävä ”ihanuus”, vaan synkempi psykologinen trilleri, jossa päähenkilönä on suomalainen yksinhuoltajaäiti Vilma. Vilma ei ole tyypillinen Islantiin päätynyt boheemi taiteilijasielu, vaan hän on törmännyt nuorena elämänsä rakkauteen Gunnariin Joensuun kaupunginkirjastossa tämän ollessa opiskelijavaihdossa. Vilma on ammatiltaan kokki, mutta ei ole naimisiin mentyään käynyt töissä. Gunnarin palkka sijoitusalalla on riittänyt rakentamaan talon idyllisiin maisemiin Mosfellsbaerin satelliittikuntaan. Kotoilu ja lapsille omistautuminen on riittänyt Vilmalle elämänsisällöksi, vaikkakin viime aikoina hän on alkanut korvata lapsille puhumista maanisella siivousvimmalla.

Hurmaavat islantilaiset ovat myös seikkailunhaluisia seksissä, ja  kuhina käy keski-ikäisten varattujen ja sinkkujen välillä Reyjkavikin maauimaloissa. Gunnarillekaan täydellinen kotipalvelu ei riitä, vaan hän löytää rinnalleen jännittävämmän naisen, Svanan, ”mustan joutsenen”. Vilman psyyke ei kestä muka-sivistynyttä eroa ja kahden kodin välisiä neuvotteluja.

En tee juonipaljastusta kertoessani, että mies joutuu kellariin, sillä tämä kerrotaan jo kansitekstissä. Mies on itse kaivanut itselleen kuopan alunperin soittokämpäksi. Lapsia kielletään menemästä kellariin, jossa kuulemma on vaarallista rotanmyrkkyä. Samaan aikaan Islantikin on järkyttynyt Itävallan Fritzlin petomaisista teoista. Islannin poliisi ei vaikuta kovin tehokkaalta kadonneiden etsijältä, ja elatusmaksutkin jatkavat juoksemista oletetusti kuolleen miehen tililtä.

Kirjan piristeruiske on Vilman naapuri Ingridur, toinen kertoja, invalidisoitunut lapseton leskirouva, joka haluaisi ennen kuolemaansa kokea isovanhemmuuden ilot. Hän lähestyy umpimielistä suomalaista naapuriaan jääräpäisesti, vaikka Vilman epäluotettava käytös loukkaakin häntä. Ingridur tuo tarinaan särmää ja tuulahduksen normaalimmasta järjenjuoksusta. Ramman eläkeläisen kultaiset Diorin vintage-kengät tekivät säväyksen, vaikka muuten hänen elämänsä oli kaukana glamourista.

Olen käynyt Mosfellsbaerissa monta kertaa, se taisi olla lempilähiöni, sillä siellä koki jo tunturimaiseman tuoksut ja luonnon valtavuuden. Päivinen kuvaakin luontoa ja yhteisön paikallisuutta uskollisen juurevasti – myös Laxnesin laakso eli Nobel-kirjailijan hoodit pääsevät kartalle.

Aviomiehen ääni jää tässä minimaalisiksi hätähuudoiksi, vaikka fyysisen deprivaation kuvaus onkin riipivää. Paskaämpärin kahvan katkeamista odottelin kirjaimellisesti ja metaforisesti, mutta Gunnar on alistettu asemaan, jossa hän ei enää ilmaise raivoa. Kerronnan strategia on vastakkainen kuin esimerkiksi Emma Donoghuen romaanissa Huone, jossa näkökulma oli puhtaasti panttivankien.

Viimeksi lukemaani islantilaisromaani Steinar Bragin  Sumuun verrattuna Kellari tarjosi hillitympää kauhua. Ulkosuomalaisen näkökulma oli tässä myös ansiokas, sillä Vilma ei pahemmin viljellyt tyypillisiä Suomi-kliseitä. Hänen suhteensa suomalaiseen sukuunsa oli hatara, eivätkä ongelmatkaan tuntuneet johtuvan maahanmuuttajuudesta tai puolikielisyydestä. Islantilaisten suhde ulkomaalaisiin miniöihin ja naapureihin tuntui sallivalta. HELMET-haasteesta kuittaan tällä kohdan 45: ”Suomalaisesta naisesta kertova kirja”.

Neljä ystävystä ja mustikka

sumu-600x880Anna, Egill, Vigdís ja Hrafn ovat kolmikymppisiä ystävyksiä, kaksi pariskuntaa, jotka tykkäävät retkeillä yhdessä. He lähtevät viikoksi reissuun koillis-Islannin Askja-tulivuoren maisemiin omalla jeepillään. Maisemat ovat hiekkaista erämaata, jonka jokien suistoista aukeaa Ylämaa, Islannin Lappi. Kukaan neliköstä ei ole erityisen partiohenkinen, vaikkakin ruokaan ja juomaan on satsattu vähintään Viisikko-kirjojen vakavuudella.

Steinar Bragin trilleri Sumu (LIKE 2016, suom. Tuomas Kauko) vie lukijansa syvälle Islannin sydämeen, paikkoihin, joita urbaanit kaupunkilaisetkaan eivät syvällisesti tunne. Jäätiköiden ja tulivuorten läsnäolo on silti vahvaa myös kaupunkilaisten mentaalisella kartalla, sillä näistä paikoista menestyjät kaivavat myyttejään. Islantilainen kansallismielisyys on vähintään yhtä tunkkaista kuin suomalainen, ja Itsenäisyyspuolueen kannattajien joukkoon mahtuvat upeasti myös ”elämänkoululaiset”.

Hrafn on neliköstä rosoisin hahmo, rikkaan perheen hulivilipoika, joka aloitti huumediilaamisen jo yläkoululaisena. Hrafnin täyskäännöstä narkkarista pörssikeinottelijaksi on tukenut hänen terapeuttinsa Vigdís, jonka kanssa suhde lämpeni nopeasti ammatillisesta seksuaaliseksi. Kaikilla näistä aikuisista on rankkoja nuoruusmuistoja, ja hahmoina he ovat kaikki kovin keskenkasvuisia, vaikka ovat työurillaan saavuttaneet paljon. Bragin kuvaama islantilainen kulttuuri on syvästi hedonistista ja yksilökeskeistä: oikeastaan koko Reykjavíkin kaupunki on terminaalisesti pilvessä, kännissä tai krapulassa paitsi muutamat lähiöissä kivistä voimaeläimiä askartelevat hiljaiset maahiset. Hrafn on joutunut jättämään päihteet pysyäkseen hengissä, mutta hänen nössömpi ystävänsä Egill on alkanut ryypätä ammattimaisesti vasta äskettäin.

Pidin kirjasta siksi, että Bragi tarjoaa varsinkin alkupuolella yhteiskunnallista analyysia, jota maustetaan sopivasti kansantaruilla ja -uskomuksilla. Kauhun ja toiminnan määrä nousee loppua kohti maksimaaliseksi, ja jäin miettimään, olisiko tarinan voinut kertoa vähemmin tehostein. Kertojana Bragi on silti omaperäinen, ja teos tuntuu kielellisten ansioidensa vuoksi enemmän taideproosalta kuin viihteelliseltä kauhuromaanilta. Elokuvallinen potentiaali on vahva, enkä ihmettelisi, jos tästä on jo tekeillä menestyselokuva.

Nelikko siis joutuu erämaaretkellään pahaan pinteeseen, jossa ainoa paikallinen ihmisseura eikä luonnon armoille jääminen eivät kummatkaan tarjoa pelastusta. He siis tavoittelevat kansantarujen myyttistä mustikkaa, kun edessä ja takana on tiedossa kadotus. Luontokuvaus on maagis-realistista, runollista, ahdistavan todellisuuden ja vielä painostavamman fantasian syövyttämää. Mikä näyistä on henkilöiden omia päänsisäisiä harhoja, mikä pahan kosketusta, sen voi jokainen lukija itse päättää. Kirjaimellisesti Sumu tarjoaa maiseman, johon tuskin moni lukija haluaisi jäädä jumiin ilman toimivaa GPS-paikanninta.

HELMET-haasteeseen teos sopii mm. kohtaan 5: Kirjassa liikutaan luonnossa.

Tervetuloa kotiin

bookcover_9789510410486Satu Rämö on minulle tuttu bloggari ja matkakirjailija jo takavuosilta, kun suunnittelin vaihtoreissuamme Reykjavíkiin vuonna 2008. Rämön kepeän humoristinen kirjoitustyyli teki vaikutuksen jo matkajournalismin muodossa. Hänen uutukaisensa  Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa (WSOY, 2015) oli siis mieluisa muistutus menneestä. Se ei ehkä enää mahdu matkakirjan kategoriaan, kerrotaanhan siinä maahan juurtuneen ekspatriaatin elämästä.

Lähtökohtana teoksessa on, että rakkaalle ystävälle saa hieman keljuilla. Rämö päätyy Islantiin vuonna 2003 vaihto-opiskelijana, eikä ensi reissun jälkeen osaa pysyä poissa saarelta. Poikaystävä Björgvin (alias Karhuviina) löytyy jossain vaiheessa baarista; tutustumista edistää se, että Björgvin on juuri viettänyt vaihtojakson Helsingissä ja ymmärtää jo jotain melankolisuuteen taipuvien persjalkaisten taiteilijanaisten sieluista. Björgvinin biologian opinnot edistävät kiinnostusta vieraaseen geenipooliin, ja ulkomaalaisten kanssa seurustelu onkin varsin yleistä yliopistopiireissä. Vaikka maan asukkaista jo 7% on ulkomaalaistaustaisia, maassa ei tunneta käsitettä maahanmuuttokriitikko.(Niin, Islannissa en kyllä kokenut edes yhden hiuskarvan vahvuudella rasismia, vaikka maassa asui paljon ulkomaalaisia. Sen ummikko-ulkomaisen lapsen vastaanotto koululuokkaankin kävi kovin helposti. Näkyvästi erilaisista, enimmäkseen aasialaisista, suuri osa oli yrittäjiä. Heillä näytti menevän aika mukavasti.)

Rämön silmäkulman kirkas pilke ei sammu, vaikka noin kolmasosa teoksesta käsittelee maan synkkää periodia, talouskriisiä, joka ei ole vieläkään loppunut. Teoksen lopetusvaiheessa talvella 2015 islantilaiset joutuivat silti näyttämään pankissa lentolippujaan, jos halusivat vaihtaa ulkomaanvaluuttaa. Ekonomitaustaisen kirjailijan perehtyminen aiheeseen on perinpohjaista, ja lukijaa kutkuttaakin, miksi hän ei itse lähtenyt vastavalmistuneena tekijänä hypetykseen mukaan hulluimpina vuosina. Jotain vastaavaa suuruudenhulluutta olen ollut aistivinani irlantilaisista, joiden kelttiläinen tiikeri ei kuitenkaan levittänyt balsamiaan koko kansaan samalla intensiteetillä kuin islantilaisiin. (Ainakaan lapsille ei siellä myönnetty matalakorkoista lainaa vanhempien toiveesta.) Oikeastaan pidin paljonkin kirjassa yrittäjyyden ulottuvuuksien käsittelystä, myös laman pahimman piikin jälkeen. Kirjailijan Suomi PRKL-designkaupalle toivon aidosti menestystä, sillä jotenkin näen ne Oiva Toikan lasilinnut lähempänä osana islantilaista kuin suomalaista sielunmaisemaa.

Itse asuin puolisen vuotta Islannissa talouskriisin aikana, ja kuten olen aiemmissakin bloggauksissani maininnut, se myös vaikutti meihin. Ei tosin järkyttävästi, mutta silti. Kokemus oli silti hyvinkin kasvattava, enkä ainakaan kokenut yhteiskunnan lamaantuneen, vaan monelta taholta löytyi aivan uusia voimia hoitaa asioita myös rahatalouden ulkopuolelta. Kansan ruokavaliosta poistuivat parissa viikossa kalliit ulkomaiset ylellisyystuotteet, kuten kalifornialaiset mansikat marraskuussa, mutta kalan ja lampaan maut eivät kärsineet kruunun arvon puolittamisesta. Islannin työttömyysprosentti ei ole kuitenkaan näkyvästi noussut kriisin johdosta. Rämön mainitsema kansallinen itsetunto ja ihmisten ennakkoluuloton halu kokeilla useampia ammatteja samanaikaisesti ovat taatusti se ”liima”, jolla uskoa tulevaisuuteen pidetään yllä.

Kirjan sisällöstä kaksi kolmasosaa oli minulle tuttua huttua. Eniten opin uutta Rämön kertomuksesta islannin kielen maisteriopinnoista ja hänen tutkimuksistaan kansatieteen parissa. Kansan usko piilokansaan on häveliästä, mutta gallupien mukaan vain kymmenesosa kansasta pitää sitä hölynpölynä. Pakanat ovat järjestäytyneet maassa omaksi seurakunnakseen, jonka kannatus on vahvaa. Herkullisimmat haastattelut Rämö tekee menninkäisnäkijä Erla Stéfansdottírin ja seksologi Hallgerdur Hallgrímsdottírin kanssa. Siinä missä Islannissa on joulupukkeja 13 eri lajia joulun eri päiville, myös menninkäiskansoja on 80 eri lajia, joista suuri osa haluaa olla piilossa nykymaailmasta ja siellä vaikuttaeessaankin tekevät vain jäynää. Hallgrímsdottírin kirjoitukset esoteerisista seksikokemuksista menninkäisten kanssa jo antaitsevat tarkemman luennan. Jos jo muussa maailmassa uskotaan siemennesteen ihoa parantaviin vaikutuksiin, millaista hehkua voisikaan saada aikaan naisen poskissa islantilaisen menninkäisen glitterinvärinen sperma?

Teos on äärimäisen hauskasti otsikoitu. Graafinen suunnittelu ja runsas kuvamateriaali tukevat tekstiä, mutta yhtäkään kuvaa ei ole liikaa. Vaikka Rämö kertoo tarinaansa vahvasti oman persoonansa kautta, missään ei tule oloa itsensä korostamisesta, vaan henkilökohtainen tarina palvelee suurempaa juonta. Uskon, että moni ERASMUS-sukupolveen kuulumatonkin innostuu tästä kirjasta, sillä teokseen haastatellut henkilöt edustavat islantilaisen elämänmenon suurta sateenkaarta.

Kyllä Rämö osaa piikitelläkin islantilaisten nationalismille ja kotiinpäinvedolle. Onhan se kiinnostavaa, että kansallisen lentoyhtiön spiikkaukset eivät mene yksi yhteen, vaan kansalaisille toivotetaan velkomín heima ja muille welcome to Iceland.  Itse en muista Finnairin lennoilta samanmoista suitsutusta, mutta olen nuorempana saattanut nukkua. Olivatkohan islantilaiset aikoinaan erityisen innostuneita laskun aikana taputtajia? Kuinka paljon he taputtavat tänään?

Koska Islannissa kaikki tuntevat toisensa, vähän pidempään maassa pysynyt tulee tapaamaan Björkin ja Vigdisin jollain tapaa. Itsekin tapasin molemmat, melko läheltäkin, ja siksikin koen olevani osa tämän teoksen elämismaailmaa. Mutta kuten Rämökin osoittaa, maan kulttuuriin kuuluu läheisesti julkkisten yksityisyyden kunnioitus ja what the fuck-mentaliteetti. Valitettavasti maan superjulkkismiesten nimistä en muista yhtäkään. Paitsi sen yhden kivan kirjailijan, joka teki 101-asuinalueesta suositun. Hallgrimúr Helgason.

Tätä kirjaa suitsutan lähipiirini persjalkaisille taiteilijasieluille. Joku heistä saattaa päästä Islantiin residenssiin jossain vaiheessa. Kirja soveltuu erityisesti heille, jotka oikeasti halajavat Islantiin.

Alkuvoimainen merimatka

Greenland-Wallpapers-HD-1Poimin ruotsalaisen Staffan Seebergin romaanin Grönlannin vihreät metsät (Tammi, 1982, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen) kierrätyskorista vain siksi, että kirjan nimessä esiintyi Grönlanti. Jos oikein muistan, ainoa Grönlantia ja grönlantilaisia käsittelevä lukemani kirja oli Peter Hoegin Lumen taju (1993) ja siinäkin liikuttiin enimmäkseen Tanskassa. Saaren luonto, ihmiset ja kulttuuri ovat aina kiinnostaneet minua – ehkä siksikin, että siitä on saatavilla verrattaen vähän tietoa.

Seeberg (s. 1938) on ollut lääkärinuransa rinnalla tuottelias kirjailija neljänkymmenen vuoden ajan ja hänet tunnetaan erityisesti yhteiskuntakriittisestä otteestaan. Ainakin tässä teoksessa hän ruotii länsimaisen sivilisaation ylilyöntejä perusangstiseen, maailmantuskaiseen tapaan. Näkökulma ei vaikuta vasemmistolaiselta eikä oikeistolaiselta, vaan kiinnostavan vieraantuneelta kaikesta päivänpolitiikasta. Romaanin kehyskertomus liittyy naparetkeilijä Nansenin Grönlannin retken filmatisointiin, ja siinä ruoditaan imperialismin syvintä olemusta varsin ansiokkaasti. Kaikenlaisten löytöretkien paradoksi liittyy vahvaan uskoon länsimaisen sivistyksen ylemmyydestöä ja samalla haluun paeta sitä.

Päähenkilö, ruotsalainen Bengt, on töissä öljynporauslauttojen rakennustyömailla Norjassa tienaten perheelleen muikean elintason kotona Göteborgissa. Kansainvälisen duunariporukan vapaa-aika kuluu pääasiallisesti kirkkaan viinan lumossa, mitä Bengt pakenee paikallisen kotitalouskoulun opettaja Beritin syliin. Bengt on jo valmiiksi vieraantunut perheestään ja rivitalostaan, joten uusi alku villin ja vapaan, luonnonmukaisen Beritin kanssa tuntuu houkuttelevalta. Susipari saa kiinnostavan työtarjouksen naparetkielokuvan huoltopuolelta, Bengt teknisenä eksperttinä ja Berit laivakokkina. He päättävät jättää turvallisen elämänsä muutamaksi kuukaudeksi sukeltaen Jäämeren eksoottiseen luontoon. Kyseessä on pitkälti ”protesti parkettilattioita vastaan”.

Teoksessa reissataan entisellä luksusaluksella Stella Polariksella. Elokuvaa tehdään Grönlannin lisäksi Huippuvuorilla ja Islannissa. Elokuvan kansainvälinen tuotantotiimi on hyvin estotonta, boheemia ja puheissaan ronskia porukkaa. Näyttelijänaisia eli ”pimuja” pidetään vapaana riistana ja suurin osa porukasta viihdyttää toisiaan avautumalla seksikokemuksistaan toistensa kanssa. Bengtillä ja Beritillä on oma yksityinen paratiisinsa laivan hytissä ja teltoissa, ja suhde perustuu enimmäkseen seksiin. Seksikohtaukset ovat kiinnostavan alkuvoimaisia, mutta välillä Bengtin vakavamielinen äijämäisyys kyllästytti. Romaani olisi ollut astetta vahvempi, jos siinä olisi ollut muitakin kertojia kuin Bengt.

Matkanteon kuvaus on jännittävää; tiukkoja tilanteita tulee myös kuvausryhmälle, sillä elokuvaa tehdään sulavilla jäälautoilla. Kaikki elokuvassa on kovin mahtipontista alkaen maskeerauksista ja rekvisiitasta. Grönlannissa tiimi viipyy vain muutamia päiviä, ja esimerkiksi Islantiin tutustutaan paljon lähemmin. Islannissa tiimi asuu pohjoisen kylässä, jossa kaikki kyläläiset valjastetaan mukaan kuvauksiin. Koska islantilaisten elämäntapa on tuolloin vielä hyvin luonnonmukaista, filmaamisessa ei jouduta tekemään suuria kikkailuja historiallisen autenttisuuden luomiseksi. Koko kylä haisee lampaanrasvalle. Mieleenpainuvin kohtaus oli telttasaunan pystyttäminen ja jonkinlaisten orgioiden aikaansaaminen esimerkkinä pohjoisten kansojen yhteisöllisyydestä.

Teos on hyvin yhteispohjoismainen, sillä siinä käydään kaikissa Pohjoismaissa paitsi Suomessa. Suurin kulttuurinen rajankäynti käydään ruotsalaisten ja norjalaisten välillä; Göteborgista kotoisin oleva Bengt pitää norjalaisia hieman takapajuisina luonnonlapsina, mutta samalla ihailee heidän elämäntapansa juurevuutta. Puolet tekstistä menee matkan valmistelussa Bergenin lähistöllä, ja Seeberg kuvaa Norjan luontoa samalla antaumuksella kuin pohjoisia naparetkikohteitaan. Erikoisia kasveja keräillään vuonoilta, esimerkiksi keripukkiyrtin puremista terveyden lähteenä suositellaan myös nykyihmiselle.

Luin teosta ehkä enemmän matkakirjana kuin romaanina, eläytyen merimatkan fyysisiin koettelemuksiin. Pahin sairauskohtaus laivalla liittyy elitistisen tuottajan Ranskasta lennättämiin ostereihin, jotka aiheuttavat laivan väessä ruokamyrkytyksen. Leffan pääjehujen elämäntapa on anteeksipyytämättömän ”bling bling”, mihin Bengt ja Berit ja muu huoltoväki suivaantuu moneen otteeseen. Islantilaisessa kylässä he kokevat, että ohjaajien ja tuottajien paska, jonka he joutuvat kenttäkäymälästä hautaamaan, voisi olla pyhäinjäännös, sillä se on kuuluisinta, mitä kylässä on koskaan koettu.

Kylmillä kesäkeleillä teos oli ympäristöön mukavasti sulautuva nautinto. Aikamatka jonnekin 70-luvun lopulle tuntui myös nostalgisen autenttiselta. Kaikin puolin rouheva lukukokemus. Grönlanti valloitettiin hätäisesti, joten odotan vielä romaania, joka veisi lukijansa syvemmälle inuiittien kulttuuriin.

Tunturilta kuolemanlaaksoon

Tunturi IslantiIslantilainen Frida Á Sigurdardóttir (1940-2010) voitti Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon teoksellaan Kun yö kuluu (Gummerus, 1992, suom. Juha Peura), ja siksi teos löytyy myös suomen kielellä. Omassa hyllyssäni se on venynyt ainakin vuosikymmenen lukemattomana ja lähtee tänään uuteen kotiin.

Teoksessa on hyvin matrilineaarinen suku, joka on kotoisin jostain Länsivuonoilta, mutta kaikki ovat siirtyneet pääkaupunkiseudulle maaseudun kurjistuessa ja tyhjentyessä. Kertoja on keski-ikäinen entinen kirjailijanalku, nykyinen mainosnainen Nína, joka saattohoitaa tajutonta äitiään reykjavíkiläisessä sairaalassa. Äidin vuoteen vierellä käy hyvästejään heittämässä myös muuta sukua ja ystäviä, myös laitapuolen kulkijoita, joita tällä oli tapana pelastaa kuivaan ja lämpimään avokätisesti. Nína on nuorempana antanut piutpaut kansantaruille, mytologialle ja luonnonuskolle, mutta äidin sängyn reunalla vanhat muistot toisenlaisesta tiedosta ja muistista aktivoituvat. Hän käy päänsisäistä kamppailua sukunsa naisten eriävien todellisuuksien välillä, kadottaen välillä otteen omaan nykyisyyteensä.

Teoksen idea on kiinnostava, mutta Sigurdardóttirin kirjoitustyyli on sekava. 80-lukulainen elliptinen postmodernistinen tyyli on takuulla aikanaan hurmannut, mutta tänä päivänä tuntuu hieman tekotaiteelliselta. Vaikka teoksen lopussa tarjotaan sukutaulu naisten sukulaisuussuhteiden ymmärtämiseksi, se ei paljoa lämmitä viittaussuhteiden kaaoksessa. Suvun alkuäiti on Sunneva-niminen nainen, jonka muinaista shaalia kierrätetään naiselta toiselle. Kertoja-Nína on viidennen polven vesa, jolla on seitsemän sisarusta, joista viisi on elossa. Kuoleva äiti-Thordís on kokenut suurimman elintasohypyn siirtyessään avotulen ääreltä mikroaaltouuniaikaan. Nína ja sisarukset ovat kaupunkilaisia ammattilaisia, mutta vanhemmat sisarukset ovat Nínalle kateellisia tämän saamasta paremmasta koulutuksesta ja boheemista elämäntyylistä, johon kuuluu runsas matkustelu ja avioeron jälkeinen miesten kierrätys. Sisarusten mukaan Nína on hylännyt suvun perinnön ja maalaiset juuret. Eritoten he pelkäävät, että uhmakas nainen tulee kirjoittamaan heidän arvokkaista legendoistaan dekadentin ”tanskalaisen romaanin.”

Nínan elämän senhetkinen suurin vääntö on Marta-siskon kanssa, joka on vankka sosialisti. Marta syyttää sisartaan siitä, ettei tämä koskaan ymmärtänyt äitiä, joka joutui vanhoilla päivillään elättämään itseään siivoojana ja sisäkkönä. Marta kokee itse olevansa uskollinen suvun työväenluokkaisille juurille ja näin surijana korkeammalla tasolla. Martan työväenliikkeessä siskot ja veljet ovat samanarvoisia, kun taas Nináa syytetään sotaisasta, katkerasta feminismistä. Mutta Niná on yrittänyt parhaansa käydä sukkaa kutovien ”kohdunpalvojien” kokouksissa, joissa hänen Armanin housupukuaan katsottiin syrjäkarein, eikä pääse näihin piireihin mukaan, koska on liian trendikäs ja liian kaupallisella alalla. Sisarusten välinen riita äidin kuolinvuoteella lopulta tiivistyy kysymykseen arvokkaasta saalista: Martan mielestä hänen kuuluisi olla saalin kantaja, vaikka äiti on viimeisillä voimillaan ojentanut sen Nínalle, joka ei sitä tarpeeksi arvosta.

Teoksen avainkertomus sijoittuu Nínan nuoruuteen ja retkeen suvun synnyinsijoille. Veljensä ja poikaystävänsä seurassa hän näki ensimmäisen ja ainoan kerran mystisiä näkyjä konjakkihumalassa tunturin rinteellä, ja siitä mielenmaisemasta hän ammentaa aineksia surutyöhön. Erityisesti rivien välissä tuoksuvat huumaavat tunturiyrtit, joiden keräämisessä vanhemmat polvet ovat ammattilaisia. Teos tiivistää n. 200 sivuun yli sadan vuoden sukuhistorian ja maan nousun kehitysmaasta hyvinvoinnin huippumaaksi ja on tunnelmiltaan aistivoimaisen intensiivinen. En suosittelisi tätä sisäänheitoksi islantilaiseen kirjallisuuteen, mutta sitä enemmän tunteville ja maassa reissanneille teos avautuu varmasti paremmin.

Tästä seuraava ”issikkarastini” onkin sitten Laxnessin Salka Valka, jossa olen jo riemullisesti puolessavälissä, mutta joka järeänä klassikkona ei ole luettavissa bussimatkoilla tai unta odotellessa. Laxnessin henki tuntuu kyllä vahvasti tämän päivän kirjallisuudessakin, ja mielestäni juuri enemmän naisten kuin miesten kirjoittamassa (miesten kirjoissa on ollut enemmän irtiottoa kansantaruista ja mytologioista, vrt. esim. Hallgrímur Helgason: 101 Reykjavik). Ja mikäs siinä, takuulla islantilainen mytologia on aihe, joka ei koskaan tyhjennä itseään.

Akureyri, here I come!

Ylitse_mudn_ka_6052Ilmaiseksi Islannin Akureyriin joulukiireiden keskeltä! Tätä ilotulitusta tarjoaa Árni Thórarinsson dekkarillaan Ylitse muiden (Bazar, 2009, suom. Seija Holopainen). Teoksessa tosin vietetään pääsiäisen aikaa melko spartaaneissa tunnelmissa, mutta kuka joulusta jaksaisi lukea sen syvimmissä syövereissä?

Päähenkilönä teoksessa on keski-ikäinen toimittaja Einar, joka on nakitettu reykjavíkiläisestä päivälehdestä periferiaan paikallistoimittajaksi, ilmeisesti johtuen tehottomuudesta ja aiemmista alkoholiongelmista. Einar muuttaa pohjoiseen pitkin hampain muun toimeentulon puutteessa, saaden työparikseen toisen väliinputoajan Ásbjörnin. Hän asuu keikkatyöläisten kimppakämpässä ystävinään televisio ja papukaija (joka ottaa tyttöystävän roolin). Kylän suttuinen baarielämä ei jo kaiken nähnyttä toimittajaa jaksa kiinnostaa. Vaimo on jättänyt ja ainoa teini-ikäinen tytär lentelee mieluummin supertarjouksilla ympäri Eurooppaa kuin reissaa pohjoiseen viettämään laatuaikaa isänsä kanssa.

Einar tulee ratkaisseeksi pari murhaa toimitustyönsä ohessa, eli on tiedostamaton yksityisetsivä, tai etsivä vasten tahtoaan. Akureyrin tavalliset uutiset keskittyvät niinkin turbulentteihin teemoihin kuin kadonneisiin koiriin, joten kalmanhajuiset juttukeikat vetävät Einaria puoleensa. Samalla alueella kärsitään mm. kasvavasta huumeongelmasta ja äkillisen maahanmuuton aiheuttamista levottomuuksista. Pieniä paikkakuntia pyritään elvyttämään ulkomaisella työvoimalla turistikeitaiksi ja kaivoskeskittymiksi, mutta alueen tulevaisuus ei silti näytä ruusuiselta. Tekstissä itse murhat jäävät jokseenkin yhteiskunnallisen syväanalyysin varjoon. Paikallisen nuorisoteatterin piirissä tapahtuneet kuolemat ovat vahvempi juonenkäänne kuin kansitekstissä mainostettu maahanmuutto. Niihin liittyy viikinkiaikaista mytologiaa, noituutta ja huumekauppaa. Nuorisokuvaus on tekstissä raikasta, mutta maahanmuuttajien ihon alle Thórarinsson ei pääse – he ovat tarinassa pelkkiä statisteja. Akureyrin lukiolaiset taas vaikuttivat isoilta egoilta ja omillaan pärjääviltä sieluilta, joista moni muuttaa pois kotoa jo kuusitoistavuotiaana.

Pidin romaanin tunnelmasta enemmän kuin juonesta. Akureyri vaikuttaa sopivan oudolta mestalta makuuni – harmi, etten takavuosien Islannin-keikallani en paljonkaan poistunut Reykjavíkin talousalueelta. Akureyrin tietynlainen sisäänlämpiävyys ja juntahtavuus tuntui kotoisalta kontekstilta. En pysty vertaamaan tässä kuvattua Akureyrin meininkiä mihinkään suomalaiseen kaupunkiin, sillä tässä maan kakkoskaupungissa on vain n. 18000 asukasta, mutta silti se on yliopistokaupunki. Talvisaikaan Islannin tiet ovat huonossa kunnossa ja liikenneyhteydet pääkaupungin ja pohjoisen välillä heikohkot. Se tekee Akureyristä eristäytyneen kohteen, todellisen napapiirin helmen, jonka asukkaiden on oltava omavaraisia viihtymisensä suhteen. Thórarinsson kuvasi hienosti Akureyrin pitkiä ja yksinäisiä iltoja, sillä paikkakunnalla, jossa lähestulkoon kaikki ovat sukulaisia keskenään, ei ole välttämättä helppo ystävystyä paikallisiin.

Olen käynyt islannin kielen alkeiskurssia sen verran, että osaan alkeellisesti lausua sen vaikeitakin nimiä. Mietin, kuinka islantia lainkaan tuntemattomat lukijat pysyvät kärryillä pitkissä, monia muinaisskandinaavisia merkkejä sisältävissä nimissä. Ja millaisia ratkaisuja kansainväliseen julkaisuun tähtäävät kirjailijat tekevät tehdäkseen tekstistään helpommin luettavaa. En usko, että he tekevät paljon myönnytyksiä, mutta nimien politiikka on kiinnostavaa. Esim. nyt en löydä koneeltani sitä paneelia, josta oudot merkit löytyvät, eli en bloggaa hankalanimisistä henkilöistä tai paikoista oikeilla nimillä. Suomalaiset Yrjö tai Jyväskylä ovat vielä vaikeustasoltaan kevyttä keittoa verrattuna islantilaisiin runsaasti väkkäröitä sisältäviin nimiin. Tai kai vaikeus on kuulijan korvissa.

Olen lukenut yhden teoksen myös kuuluisammilta islantilaisilta dekkaristeilta, Arnalrdur Indridasonilta ja Yrsa Sigurdadottírilta. Muistijälki kummastakaan ei ole kummoinen. Tässä dekkarissa erityisen paljon ilahdutti pohjoinen perifeerinen näkökulma, jonkinasteinen arktinen hysteria, joka ei ollut kuitenkaan ennalta-arvattavan kliseistä.