Ellun isäukkoa etsimässä

Teos: Lucinda Riley: Vaarallinen kirje (Bazar, 2021)

Suomennos: Tuukka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Mirva Kuivalainen

Lucinda Riley kuuluu niihin viihdekirjailijoihin, jonka teoksiin haksahdan noin kerran vuodessa, vaikka en ole aivan vakuuttunut hänen tyylistään tai teemoistaan. Kuuluisaksi nousseesta seitsemän sisaren sarjasta olen toistaiseksi lukenut vain aloitusosan, mutta aiempia teoksia on tullut löydettyä poistohyllyistä. Nyt työn alla oli hänen uusin teoksensa, joka liittyy brittihovin fiktiivisiin salaisuuksiin. Tämä on kovin mediaseksikäs aihe, joka luultavasti kiinnostaa enemmän lukijoita ulkomailla kuin kotimaassaan.

Luin tätä samaan aikaan, kun hovissa taas kuohui Meghan Marklen ulostulosta oletetusta Archie-vauvan ihonväriin liittyvästä rasismista. Ylipäänsä tuntuu, että uutisointi Mountbattenin suvun linjoista ja geeniperimästä on jo aikoja mennyt ohi raiteiden, ja siitä johtuen luin tätä romaania osittain parodiamielessä. Kaikkea tästä kirjasta ei kannata tietää ennen siihen tarttumista, mutta kyseessä on jännitysromaani, johon liittyy MIT-tiedustelupalvelu ja siinä kaivellaan hovin salaisia suhteita 1920-luvulla.

Teoksen päähenkilö on nuori toimittajanalku Joanna Haslam, joka tekee hanttihommia tabloid-lehden uutispuolella vuonna 1995. Hän saa riesakseen juttukeikan Sir James Harrisonin, aateloidun näyttelijän hautajaisiin, josta pitäisi loihtia joku jymyjuttu. Joannalla ei ole kiinnostusta kaivella Sir Jamesin suvun juoruja, vaikka moni hänen jälkeläisistään on kypsää kauraa törkyuutisiin. Sen sijaan hän törmää hautajaisissa huonossa hapessa olevaan vanhaan rouvaan, joka tarvitsee apua kotiin pääsyssä.

Rouvassa on jotain mystistä, ja pian Joanna saa töihin häneltä postia. Kirjeessä on kirje vuodelta 1924, ja pyyntö tavata toimittajaa uudelleen vielä, kun rouvassa henki pihisee. Joanna ei kuitenkaan ehdi paikalle tarpeeksi ajoissa, mutta naisen hämärä identiteetti alkaa kiinnostaa häntä. Kuka on tehnyt kuolinsiivouksen asunnossa, kun naisella ei tunnu olevan maassa ainuttakaan sukulaista? Ja mitä ihmettä hän säilytteli ikivanhoissa teepurkeissa, jotka olivat hänen suurimpia aarteitaan?

Oikeastaan teoksen juoni olisi riittänyt minulle mainiosti ilman kuninkaallista kytkentää, sillä 1920-luvun teatterimaailma tuntui kiehtovalta, ja James Harrison tuntui tarpeeksi juurevalta hahmolta ilman vaarallisen kirjeen teemaa. Koenkin, että Rileytä vaivaa kirjoissaan lievä megalomania. Tosin myös ranskalainen Katherine Pancol on revitellyt vastaavalla teemalla kuuluisassa eläinkirjasarjassaan, eli niissäkin on brittikuninkaallisten salattuja sukulaisia.

Kirja kiinnosti minua enemmän historiallisena romaanin kuin trillerinä, sillä en pitänyt juonta kovin uskottavana. Varsinkin Simon-nimisen salaisen agentin toimet tuntuivat päälleliimatulta, ja loppukohtaukset olivat silkkaa sähläystä. Toisaalta Harrisonin suvun saaga oli kohtuukiinnostava, eikä Joannan 1990-luvun todellisuuskaan ollut aivan heikko romaanin aihio.

Kehtaan myös antaa palautetta äänikirjan toteutuksesta. Ilmeisesti minulla ja Bazar-kustantamolla on poikkeava käsitys toimivasta äänikirjan lukutyylistä. Olen useaan kertaan ollut repimässä hiuksia päästäni heidän lukijoidensa kanssa, sillä heidän teoksiinsa on pesiytynyt kaupallinen, ei-suomelta kuulostava lukutyyli (joka on ehkä periytynyt dubatuista lastenelokuvista?). Kyseinen lukija ei ole ainoa tämän koulukunnan edustaja, mutta tässä luennassa oli kaupan päälle vielä takkuamista englannin kielen rytmin kanssa, mikä sai tekstin pahasti töksähtelemään. Tuli mieleen, että ehkä äänikirjoja tuotetaan nyt järjettömällä kiireellä, eikä kustantamoilla ole aikaa tarkkailla niiden laatua.

Suoratoistopalveluissa on aina mahdollisuus palata painettuun tekstiin, jos äänikirja tökkii, mutta nytpä tämä Rileyn kirjajärkäle oli sellainen, etten ehkä olisi jaksanut lukea sitä painettuna tekstinä. Ja puolustukseksi lukijalle mainittakoon, etten itsekään olisi halunnut ottaa juuri tätä kirjaa työtehtäväksi, sillä värikkäästä juonesta huolimatta siitä puuttuu sanataiteellista magiaa.

Onneksi löysin kirjan kuuntelun aikana blogijuttuani komppaavan kuvan brittiläisestä käsityölehdestä. Taitoni eivät vielä riitä Lissun hahmon virkkaamiseen, mutta ehkä ensi vuonna Rileyn seuraavaa teosta kuunnellessa ryhdyn tuohon projektiin.

Heroinistista kotileipuriksi

Teos: Lesley-Ann Jones: John Lennon-rocktähden elämä, rakkaudet ja kuolema (Aula & co, 2021)

Suomennos: Juha Ahokas

Äänikirjan lukija: Markus Järvenpää

Kuuntelin männä viikolla virkatessani maanisesti öiseen aikaan silmät ristissä tuoreen John Lennon-elämäkerran, ja se jäi hyvällä tavalla kummittelemaan mieleeni, vaikka en pystynyt omaksumaan sitä kokonaisuutena näin hätäisesti läpi käytynä.

Uskallan väittää, että The Beatles-tuntemukseni on ikäluokkani edustajana keskivertoa laajempi, mutta en muista lukeneeni heistä aiemmin kokonaista teosta. Vannoutunut fani en ole ollut, mutta elin muutaman vuoden tosi fanin kanssa, ja tämä lisäksi myös lapsuudenkodissani bändiä kuunneltiin usein. Olen tottunut pitämään The Beatlesia musikaalisena esikuvana, järkyttävän muuntautumiskykyisenä jättiläisenä, jonka biiseistä löytyy varmasti jokaiselle jotakin.

Muistan myös kuulleeni Lennonin kuolemasta 8-vuotiaana, mutta olin liian nuori ymmärtääkseni tapahtumaa yhden rock-aikakauden päätöksenä. Varmaan eniten olen ollut innoissani The Beatlesista lukioikäisenä, mutta innostukseni liittyi enemmän biiseihin kuin henkilöhistoriaan. En koskaan valinnut bändistä suosikkijäsentä, mutta John Lennonin tarina on kiinnostanut eniten, varsinkin bändin hajoamisen jälkeinen aika.

Kirjaan nyt ylös joitain asioita, jotka askarruttivat minua tässä kirjassa tai joista en tiennyt tähän mennessä.

Teoksessa käydään läpi Lennonin kompleksista äitisuhdetta. Lapsena John muutti asumaan tätinsä luo, koska nuori äiti Julia ei kyennyt takaamaan pojalleen kunnollista asumista. Suhde äitiin ei koskaan katkennut, mutta siihen liittyi piirteitä, jotka saattoivat vaikuttaa kasvavan pojan mielenterveyteen. Teini-ikäisenä John alkoi viettää aikaa äitinsä nurkissa, koska tämän elämäntapa oli rennompi ja boheemimpi kuin tiukkapipoisen tädin. Äidillä oli taatusti vaikutus siihen, että poika uskalsi unelmoida täyspäiväisestä muusikon urasta. Lähtökohdat molemmissa talouksissa olivat kuitenkin vaatimattomat, ja itsensä elättämisen eetos meni taiteen arvostamisen edelle. Perheen ja suvun köyhyys oli kuitenkin vähäisempää kuin oletin.

En tiennyt/muistanut, että ennen maailmanmainettaan The Beatles musisoi jopa kolmen vuoden aikana Hampurin musiikkiklubeilla. Tähän periodiin liittyvät tarinat ovat ehkä raflaavimpia, sillä vieraassa maassa nuoret miehet joutuivat todella testaamaan rajojaan. Asuinolosuhteet olivat surkeat, ja amfetamiinijohdannaisia kului pelkästään hereillä pysymiseksi ylipitkinä työpäivinä. Vaikka keikkamuusikon työ oli kaukana taiteellisesta vapaudesta, bändi alkoi saada paikallisia faneja ja tukijoita, joista osa pysyi projekteissa mukana myöhemminkin.

Lennonille bändin kasvava kaupallisuus ja brändäys oli vaikea pala niellä, ja hänen kapinallisuutensa ilmeni monella tasolla. Varsinkin USA:n keikoilla bändin oli mahdollista laulaa ja soittaa mitä tahansa fanien melutason takia, ja välillä Lennon käytti tätä tilannetta hyväksi. Vaikka Lennon lopulta päätyi asumaan New Yorkiin vuosikymmeneksi, hän onnistui jo ennen tätä polttamaan siltoja amerikkalaisen median kanssa. 1970-luvulla hän oli presidentti Nixonin mustalla listalla, ja FBI kuunteli hänen puhelujaan. Lennonilla oli poliittista vaikutusvaltaa ehkä enemmän bändin hajottua, ja varsinkin hänen rauhanaktivisminsa oli jatkuvan syynin alla.

Hurjin episodi kirjassa sijoittui 60-luvun loppuun, jolloin John ja Yoko hakivat inspiraatiota heroiinista ja joutuivat vierottamaan itse itsensä aineesta. Uusperheen tilanne oli muutenkin haasteellinen, ja Onon Keiko-tyttären huoltajuuskiista ja sitä seurannut kidnappaus vaikuttivat myös Lennonin elämän valintoihin. On myös monella tapaa ironista, että ensimmäistä perhettään laiminlyönyt Lennon muuttui miehenä, isänä ja elämänkumppaninsa Onon tavattuaan.

On päivänselvää, että totaalisen symbioottinen parisuhdearki, jota John ja Yoko elivät vuosikausia, on kuormittavaa mielenterveydelle. Lennon taipui 70-luvulla leipää leipovaksi koti-isäksi, ja kertoi kokeneensa tasapainoista onnea tässä roolissa, mutta tässä vaiheessa pariskunta oli jo eriytynyt piirun verran. Ono kävi tuolloin töissä kodin ulkopuolella, tosin nämä työt koostuivat pitkälti miehensä omaisuuden hallinnasta. Onolla oli enemmän bisnesosaamista kuin miehellään, vaikka hänen taiteensa ei ollut kovin kaupallista.

Kummallisesta sivusuhteesta kiinalaistaustaisen avustaja May Pangin kanssa en muista lukeneeni ennen, tai aihe ei ole kiinnostanut. Omituista tässä oli Yokon rooli jopa miehensä seksielämän organisoijana.

Kirja ei varsinaisesti korosta Lennonin elämän ylilyöntejä, mutta Jones pyrkii rehellisyyteen miehen persoonan pimeämpien puolten kanssa. Lennon oli käytökseltään piikikäs ja haastava jo ennen rocktähteyttä, joten kaikkea persoonan kehitystä ei voi laittaa kuuluisuuden piikkiin. Bändin menestyksen huippuvuodet olivat silkkaa hullunmyllyä kaikille sen jäsenille, mutta Lennonin persoonaa menestys hajotti eniten.

Kiinnostavaa oli myös kuulla Lennonin ja Onon terapiakokeilusta, jossa vetäydyttiin kuukausiksi kalifornialaiseen retriittiin etsimään sisäistä lasta. Vaikka tätä on arvioitu myöhemmin rahanahneen ”gurun” puoskaroinniksi, se kertoo kuitenkin Lennonin halusta selvittää menneisyytensä solmuja.

Kirja herätti minussa monia kysymyksiä luovuudesta, varsinkin luovan toiminnan reunaehdoista tilanteessa, jossa henkilöt ovat maailmankuuluja artisteja, joilla on omat henkivartijat. Ihmetyttää myös se, että huolimatta bändin loppuajan ristiriidoista he saivat aikaan uskomattoman priimaa kamaa. Lennonin soolouran ja levytyksiin Onon kanssa en ole perehtynyt syvällisesti, joten tämä kirja antoi paljon vinkkejä tuon jakson avaamiseen.

Näin maalaisena/maakunnan kasvattina on todettava, että Yoko Ono saattaa olla ensimmäinen performanssi/käsitetaiteilija, josta olen kuullut. Tässä teoksessa hänen rooliaan tutkitaan myös kriittisesti, mutta vähättelemättä hänen osallisuuttaan toimijana maailmanhistoriassa. Itse olen aina ihaillut häntä myös sen uran vuoksi, jota hän teki jo ennen Lennoniin tutustumista.

Kirjassa on kiinnostavia, kirjailijan omia biisilistoja, jotka on taustoitettu perusteellisesti. Näihin tutustumalla voi tällainen maakunnan perustason pubivisan Beatles-tietäjä nostaa huikeasti osakkeitaan seuraavalle kierrokselle. Pidin muutenkin kirjailijan äänestä ja otteesta, hän on pitkän linjan musiikkitoimittaja, eikä tämä teos ole hänen ainoa kirjoittamansa rock-elämäkerta.

Kirjallisuutta huonosti myyville kirjailijoille

Teos: Rachel Cusk: Kunnia

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Lontoolaisesta keski-ikäisestä kirjailija -Fayesta kertova trilogia etenee nyt kohti päätöstään salaperäisesti nimetyssä teoksessa Kunnia. Tämä vähäeleinen, kokeileva sarja on ollut minulla työn alla, vaikka tiedostan kuuluvani ryhmään lukijoita, joka ei viitsi tai jaksa jäädä syvällisesti pohtimaan sen kerronnallisia ratkaisuja. Teosten tarkoituksena on ollut horjuttaa romaanin kerronnan rakennetta, ja ymmärtääkseni myös kertojakeskeisyyttä. Teoksissa valtavan roolin ovat saaneet ohimennen tavatut tyypit, joiden merkitys kertojan myöhemmässä elämässä on marginaalinen.

Viimeksi mainitusta strategiasta olen jopa pitänyt, sillä jos projektina on (piilotettu) autofiktio, en enää yhtään jaksaisi tyhjentää alkoholisoituneen vanhemman taloa, tyyliin Karl Ove Knausgård. Rachel Cuskin fragmentaariset, päämäärättömän oloiset haahuilut luovat täydellisen vastakuvan projektille, jossa luovan työn tekijä pyrkii oksentamaan ulos painavimmat traumansa voidakseen taas luoda.

Näissä teoksissa kertojan menneisyyttä käsitellään mahdollisimman kepeästi. Se, minne hän on menossa, ei välttämättä johdu hänen aiemmista traumoistaan, eikä lukijaa varsinkaan rasiteta kuormittavilla sukulaissuhteilla. Toki tällainen kerronnan strategia korostaa postmodernia urbaania juurettomuutta.

Tässä kirjassa Faye matkustaa ulkomaille kirjailijakonferenssiin maahan, jonka nimeä ei mainita, mutta jonka kuitenkin tulkitsen olevan Cuskille itselleen rakas Italia. Pojat ovat jo kasvaneet niin suuriksi, että heidän kuuluisi pärjätä omillaan, eikä Fayea siis paina kotihuolet samalla tavalla kuin aiemmilla kuvatuilla reissuilla. Huolettomuus saattaa kuitenkin olla illuusio, kuten loppumetreillä ilmenee. Ehkä häntä edelleen tarvitaan, ja hänelle edelleen soitetaan hädän hetkellä.

Faye tutustuu konferenssissa keski-ikäiseen esikoiskirjailija Lindaan, joka on breikannut melko näyttävästi ja on päässyt esittelemään teostaan myös rapakon takana. Lindalle residenssien ja kirjailijakonferenssien maailma on sen verran uusi, että hän pystyy tarkkailemaan sen outouksia tarkemmin kuin Faye. Erityistä huumoria revitään italialaisen kreivittären luksusresidenssistä, jonne valitaan ”kuumia” rodullistettuja mieskirjailijoita ja vaatimattoman näköisiä naisia. Tällaisessa paikassa Linda on ”lusinut” pystymättä tuottaa siellä sanaakaan, kun kaikki energia on mennyt paikan suureleisen diivaemännän tarkkailuun.

Kirjallisesta näkökulmasta teoksessa tutkitaan mm. käänteistä snobismia, eli ilmiötä, jossa kulttuurivaikuttaja pyrkii tuomaan esiin laajaa lukeneisuuttaan puhumalla tai kirjoittamalla jostain klassikkoteoksesta tai muuten arvostetusta teoksesta mahdollisimman rahvaanomaisin sanankääntein. Tämä voi johtaa esimerkiksi siihen, että joku antaa Danten Jumalaiselle näytelmälle Goodreadsissa yhden tähden, ja kirjoittaa arvioksi ”ihan perseestä”.

Kovin railakasta, saati boheemia irtiottoa Cusk ei tässä kuvaa, mutta uusia tuttavuuksia Faye onnistuu reissunsa aikana keräämään kiitettävästi. Kompastuin tämän teoksen parissa, samoin kuin viimeksi lukemani Tom Malmquistin seurassa, kuuntelemisen vaikeuteen, kun kyseessä on paljon kirjallisia viitteitä sisältävä ja kirjallista toimintaa pohdiskeleva teos. Jouduin kelailemaan teosta moneen otteeseen, mutta lopulta parhaiten siitä jäi mieleen vain alku ja loppu.

Cuskilla riittää faneja myös Suomen kirjallisissa piireissä, mutta suureksi bestseller-ilmiöksi tämä trilogia tuskin nousee näin pienessä maassa. Itse olen iloinen, että olen saanut tutustua ilmiöön, mutta huomaan, että minulla on näistä teoksista aika vähän omaa sanottavaa. Osaan nyt kuitenkin vinkata näitä kirjoja niille, jotka opiskelevat romaanitaiteen uusia tuulia itseäni ahkerammin, ja ehkä myös snobbailla Cusk-tietämykselläni joissain ärsyttävissä kissanristiäisissä.

Kovan onnen kampaamossa

Leslie Pearse: Stolen (Penguin, 2010)

On aika kurkata lukemattomien painettujen kirjojen kasaan. Tällä hetkellä niitä on residenssissäni vain kymmeniä, joista uudempia löytöjä ehkä vain muutama. Tällä kertaa arpa osui kierrätyskirjaan, jonka olen napannut vain siksi, että takakannessa mainitaan Brighton – tuo riemukas, syntinen ja trendikäs rannikkokaupunki, jossa olen viihtynyt teininä.

Lesley Pearse on minulle uppo-outo kirjailijanimi, ja löytämäni teoksen kannet viittasivat kepeään viihteeseen. Kirja pääsi kuitenkin yllättämään, eli vietin sen parissa intensiivisiä hetkiä. Kyseessä on ihan kelpo dekkari, mutta sen voi luokitella myös psykologiseksi trilleriksi, tosin kovin toiminnalliseksi sellaiseksi. Minua tämä kirja jännitti enemmän kuin viimeksi lukemani Harriet Tycen teos, joten taisin koukuttua kunnolla.

Kirjassa seurataan kahden alle kolmikymppisen kampaajanaisen ystävyyttä muutaman vuoden ajan. Dale ja Lotte ovat olleet pitkään kämppiksiä luksusristeilyaluksella, jolla he ovat palvelleet rikkaita vanhempia rouvia. Elämä laivalla on ollut railakasta, mutta kaikelle on aikansa. Naiset ovat oppineet ulkoa Etelä-Amerikan ja Karibian alueen satamat, niiden baarit ja kliseisimmät turistikohteet, mutta työ ei lupaa suurta ammatillista tai palkkakehitystä.

Teoksessa Englannin kanaalista löytyy muistinsa menettänyt nuori nainen, joka on äskettäin synnyttänyt lapsen. Lehtijuttujen pohjalta Dalella on syytä epäillä, että nainen voisi olla Lotte. Englantiin palattuaan Lotte ei ole yli vuoteen antanut kuulla pihaustakaan itsestään. Tilanne hämmentää siksikin, että Dale työskentelee nyt Brightonin lähistöllä, josta Lotte on kotoisin ja jonne hänen oli tarkoitus palata reissun jälkeen.

Naiset tutustuvat toisiinsa uudelleen sairaalassa, jossa Lotte yrittää vaivalloisesti palauttaa kadotettua minuuttaan pienistä sirpaleista. Sairaalan kirjoihin hänellä ei ole kirjattu lähiomaisia, mutta brightonilainen homopari Simon ja Clark lupaavat huolehtia hänestä kotonaan, jossa hän on asunut aiemminkin kämppiksenä.

Lotten tarina on poikkeuksellisen karu jo lapsuudesta saakka, vaikka tämän vanhemmat ovat edelleen elossa ja naimisissa keskenään. Hän on legendaarinen kovan onnen nainen, jolle sattuu ja tapahtuu, vaikka luonteeltaan hän on pidättyväinen huolehtija. Toisaalta häntä on helppo manipuloida, sillä johtuen lapsuudenkodin laiminlyönneistä hän edelleen etsii turvallista äiti- tai isähahmoa, johon ripustautua.

Viimeiseltä risteilyltä Lotten rikkinäiseen elämään löytyy pakettiratkaisu, josta hän ei voi kieltäytyä. Ystävät epäilevät Lotten langenneen uskonnolliseen kulttiin, mutta totuus on jotain vielä kummallisempaa.

Kirjassa on kolme aikatasoa, elämä risteilyaluksella, Lotten kauhujen raskaus ja muistinmenetyksen jälkeinen elämä. Oikeastaan kaikista olisi voinut saada aikaan erillisen teoksen. Sivuhenkilöissä on valtavasti potentiaalia, joka jää osittain käyttämättä, sillä fokus kuitenkin on eeppisessä pakodraamassa. Lotten kaappaajien tausta selviää vasta aivan loppumetreillä, ja siinä oli aihetta useampaan trilleriin.

Vaikka teos oli kieleltään kovin arkinen, ja rakenteeltaan poukkoileva, en ainakaan kategorisoisi tätä kepeäksi chicklit-hömpäksi. Kauneusalan ulkonäkökeskeinen maailmakin jää juonen pyörityksen varjoon, mutta sairaalaelämää tässä eletään antaumuksella. Teos tuo monipuolisesti eri esiin eri ammattikuntien arkea, mutta dekkarina teos ei ole erityisen poliisikeskeinen.

Pearsen teokset herättävät ihastusta Daily Mail-lehden arvioissa, mikä ei mielestäni ole suuri meriitti. Olen kuitenkin lukenut paljon heppoisempaa viihdettä fiinimmässä paketissa, mistä ei ole jäänyt mitään käteen. Tästä teoksesta jäi käteen aito kauhun kokemus, joka jättänee syvän muistijäljen. Ainakin niin syvän, että olen valmis antamaan Lesley Pearselle uuden mahdollisuuden, jopa itse hankitun painoksen muodossa.

Ehkä kokemuksellinen ero tämän teoksen ja juuri lukemani Tycen teoksen välillä on kerronnan tavassa ja kielessä. Pearsen teoksessa on edelleen vuonna 2010 aitoja juntteja, jotka eivät häpeä avata tuntojaan homoparin kohtaamisesta Brightonin kupeessa (kaupungin, joka suunnilleen on homokulttuurin mekka) . Tycen teosten maailmassa homofobiaa olisi ilmaistu mikroaggression tai pienten kasvolihasten nytkähdysten tasolla. Pearsen teoksen työväenluokkaiset henkilöt eivät ole tyhmiä, mutta elämän valintoja tehdessään he etenevät palkkapussi edellä, tai puhtaan hedonistisesta näkökulmasta. Tycen romaanissa suurin osa hahmoista myös eli tuossa minä minä-maailmassa, mutta sen päähenkilö oli kykenevä osittain irrottautumaan siitä, ja näin tuomaan myös sen laajempia yhteiskunnallisia ulottuvuuksia näkyviksi.

Kaikilta dekkareilta/trillereistä ei kuitenkaan aina vaadita yhteiskunnallista terävyyttä, jos perustehtävä, jännityksen tai kauhun luominen, on saavutettu.

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 37: ”Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa”.

Koulunporttien kuningattarista

Teos: Harriet Tyce: Kaikki valheesi (Otava, 2021)

Käännös: Oona Nyström

Noin vuosi sitten luin brittiläisen Harriet Tycen esikoisteoksen Veriappelsiini, ja nyt on hänen seuraavan trillerinsä vuoro, joka niinikään sijoittuu Lontooseen ja lakimaailmaan, ja jossa keskiössä on hajoava perhe. Esikoinen oli virkistävää vaihtelua, ja kakkosestakin olin ehtinyt kuulla hyvää. Varsinkin sen teema, eliittikoulut ja niiden ulossulkemisen mekanismit, kiinnosti, sillä Britannian eriarvoistumiskehitys on aihe, jota seuraan muutenkin kuin fiktion kautta.

Teoksen kertoja on nelikymppinen Sadie Pence, lakinainen, joka on uhrannut kerran lupaavasti alkaneen uransa äitiydelle. Hänellä on vain yksi tytär, Robin, jonka kanssa hän muuttaa kahdestaan New Yorkista Lontooseen. Robin on perinyt isoäitinsä, jota ei ole koskaan nähnyt. Lydia-mummo ei aikanaan antanut anteeksi tyttärelleen sitä, että hän uhrasi uransa perheen perustamiselle. Kaksikko muuttaa Sadien lapsuudenkotiin, koska tämän avioliitto Andrew’n kanssa vetää viimeisiään.

Robinin perinnön ehtona on, että tämä kävisi mummon määräämää Amshamin yksityistä tyttökoulua Pohjois-Lontoossa – samaa, jota Sadie kävi aikoinaan. Sadien omat muistot koulusta ovat ikävät, mutta elämä äidin kanssa oli vielä ankarampaa. Rapistuneessa kotitalossa on goottilaisen kolkko tunnelma, eikä Sadie uskalla astua omaan lapsuudenaikaiseen huoneeseensa aikoihin. Äiti tuntuu määräävän tyttären elämän suuntaa diktaattorin elkein vielä haudasta käsin, vaikka he eivät tavanneet yli vuosikymmeneen.

Robinille järjestyy yllättäen koulupaikka, vaikka jonot kouluun ovat pitkät. Aloittaminen kuudennelta luokalta ei ole helppoa, sillä tytöillä on menossa pänttääminen yläkoulun pääsykokeisiin. Kaikki omankaan koulun kasvatit eivät siis etene yläkouluun, ja varsinkin porteilla hengaavien kotiäitien huomio tuntuu keskittyvän lasten koemenestyksen vertaamiseen.

Tämä oli vähintään yhtä koukuttava teos kuin Veriappelsiini, jonka voi helposti ahmaista yhdessä illassa. Kauhun elementtejä teoksessa on muuallakin kuin koulun porteilla, mutta samalla teos antaa yhteiskunnallista pohdittavaa luokkaerojen teeman ja oikeusdraaman muodossa, joka ei liity Robinin luokan tyttöihin. Teoksessa siis seurataan Sadien työllistymisen alkumetrejä avustavana juristina tapauksessa, johon liittyy opettajan ja alaikäisen oppilaan suhde.

Varsinainen jännitys keskittyy kuitenkin Robinin koulun vanhempainyhdistyksen äitijengiin, sen dynamiikkaan ja tapaan uusintaa kieroutuneita sosiaalisia suhteita. Ehkä näin pohjoismaisesta näkökulmasta osa tapahtumista tuntui yliammutuilta, mutta varsinkin teoksen alkupuolella meininki myös nauratti. Kuolleita ja kadonneita kymmenvuotiaita surtiin ja etsittiin, mutta loppujen lopuksi kirjassa kiinnostavampaa oli näiden kilpailevien äitylien arki kuin lasten kokema julmuus. Lasten kohtalolla ei siis mässäilty liikaa, vaan luulen, että herkempikin lukija kestää tämän pyörityksen.

Erikoista teoksen asetelmassa siis oli, että päähenkilö oli pakotettu valitsemaan Lontoon paremmalla puolella sijaitseva perintötalo ja eliittikoulu – pakotettu siksi, että ilman merkittävää työhistoriaa hän ei ehkä olisi voinut asua lainkaan koko kaupungissa. Sadien kiintymys koko Britanniaan oli vähäistä, ja hän olisi mieluummin jäänyt asumaan New Yorkiin, ellei olisi ollut niin vihainen sikailevalle miehelleen.

Teos siis osoitti, ettei kaikki etuoikeus ole niin ruusuista kuin miltä se ulospäin näyttää, ja että lasten turvallisuus on suhteellinen käsite, varsinkin, jos kyse on yhteisöstä, jossa kaikkea mitataan materiaalisen ”eteenpäin menemisen” näkökulmasta. Varsinaista sivistystä tämä kallis opinahjo tuntui enimmäkseen tarjoavan naamiaisten muodossa, eli antiikin Kreikan sivilisaation kurssin läpäisi, jos mutsilla oli aikaa ideoida mahdollisimman kallis naamiaisasu.

HELMET-lukuhaasteessa kuittaan nyt kohdan 49: ”Vuonna 2021 julkaistu kirja”. Alkuperäisteos on viime vuodelta, mutta suomenkielinen on julkaistu tällä viikolla.

Morsiusneidon kiitollisuushaaste

Teos: Lindsey Kelk: Ikuinen morsiusneito (HarperCollins Nordic, 2019)

Suomennos: Virpi Kuusela

Äänikirjan lukija: Maija Rissanen

Vuosi 2021 alkakoon höttöisesti chicklit-hömpällä, sillä olen lukemistoineni Piki-kirjaston varassa, ja sen tarjonta näin loman aikana on hyvin niukkaa. Brittiläinen Lindsey Kelk (s. 1980) on tuottelias romanttisen fiktion kirjailija, joka asuu tätä nykyä Los Angelesissa. En luultavasti olisi tohtinut lukea hänen teoksiaan englanniksi, sillä hänen suosituimmilla teoksillaan on niinkin latteat nimet kuin I Heart London ja I Heart New York.

Ikuinen morsiusneito kertoo kolmikymppisestä lontoolaisesta Maddiesta, joka joutuu rikkaan amerikkalaisen ystävänsä kaasoksi. Häitä on suunniteltu liian pitkään, ja hemmoteltu Lauren onnistuu aina sluibaamaan vaativammista tehtävistä. Kavereilla herää epäilys, onko tämä koskaan tehnyt muuta työtä kuin somepäivittämistä. Samaan aikaan Maddie etenee urallaan tarjoilijasta tapahtumatuottajaksi, ja saa monia työtarjouksia Laurenin rikkaiden ystävien parissa.

Maddien oma ihmissuhdehistoria on rosoinen, ja hän uskottelee itselleen, että mutkattomat seksisuhteet riittävät hänelle. Laurenin kihlajaisista hän pokaa rikkaan asianajajan Willin, jonka kanssa tapailu Maddien asunnolla on käytännöllistä ja salaperäistä. Miehen selitykset työkiireistä ja erikoisista asuinjärjestelyistä alkavat kuitenkin rasittaa Maddieta, ja pian totuus miehen todellisesta statuksesta paljastuu. Samaan aikaan häntä kosiskelee kiltti ja kunnollinen Tom, johon hän tutustuu järjestäessään tämän äidin synttäreitä.

Kirjassa järjestellään monenlaisia juhlia, ja sen lukeminen tuntui yhtä rentouttavalta kuin Liv-kanavan katsominen ankarassa miesflunssassa. Nyt tosin en ollut sairaana, ja olin joulun pyhinä nauttinut kunnon kiintiön juuri tämän henkistä tositeeveetä. Ylipäänsä juhlasuunnittelijan duuni tuntuu suomalaisesta näkökulmasta eksoottiselta, mutta ei tässä ainakaan ihannoida tuota ammattia, eikä luksuskaason osaakaan.

Kirjan hulvattomin narratiivi liittyy ”puuhakirjaan”, jonka Maddie on saanut täytettäväksi kaason ihanasta matkasta kohti satuhäitä. Siinä on myös mukana kiitollisuushaaste, joka tuntuu Maddien stressaavassa tilanteessa absurdilta. Ylipäänsä teos käsittelee ystävyyssuhteita, joissa molemminpuoliset odotukset ovat menneet pahasti metsään. Laurenilla ja tämän vanhemmilla on kovin eriskummallisia pyyntöjä morsiusneidoille, alkaen heidän fotogeenisyydestään ja edustavuudestaan hääkuvissa. Tällaisten pyyntöjen esittäminen sopii huonosti brittikulttuuriin, kun taas ökyrikkaiden (ja vähemmän sivistyneiden) amerikkalaisten parissa on normaalia olettaa, että häävalokuvia varten laihdutetaan ja värjätään hiukset morsiamen toiveiden mukaan.

Kirja on lähes täydellinen lajityyppinsä edustaja, ja huoh, Piki-kirjastossa näkyi olevan muitakin Kelkin tuotoksia saatavilla. Juuri nyt en ole tähän tuotantoon koukuttumassa, mutta arvostin silti henkilöhahmojen tervettä itseironiaa kaiken hömpötyksen ja sokerikuorrutuksen keskellä.

Tämän vuoden HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 7: ”Kirjassa on kaveriporukka”.

2 x Fiona Barton

Teokset: Fiona Barton: Lapsi (Bazar, 2019) ja Epäilty (Bazar, 2020)

Suomennos: Pirkko Biström

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Putkeni brittitrillereiden parissa kiihtyy, ja olen viettänyt meditatiivisen toven Fiona Bartonin kahden teoksen kanssa. Molemmissa teoksissa rikoksia selvittää sama porukka ja ainakin osa tapahtumista sijoittuu Winchesterin pikkukaupunkiin, mutta teokset ovat aika-akseliltaan erilaisia. Sarja on alkanut teoksella Leski, ja suosittelen sen lukemista oikeassa järjestyksessä, sillä sen päähenkilöt kehittyvät ja kasvavat ajan myötä.

Teoksessa Lapsi itälontoolaisen Howard Streetin rakennustyömaalta löytyy vastasyntyneen vauvan luuranko. Haudan arvioidaan olevan kymmeniä vuosia vanha, ja lapsen mahdollista identiteettiä aletaan tutkia DNA-testeillä.

Teosten keskeinen sankari on keski-ikäinen Kate Waters, joka on hyvin turhautunut työssään iltapäivälehden toimittajana. Hänen aikuiset lapsensa ovat jo lentäneet pesästä, mutta varsinkin esikoisesta Jakesta on huolta. Aviomies Steve on paremmin tienaava kirurgi, jonka varjoon hän kokee jäävänsä hiipuvalla urallaan. Välillä hän kuitenkin pääsee kunnostautumaan rikostoimittajana tapauksissa, jotka vaativat oikeaa, tutkivaa journalismia.

Katen merkittävä poliisiystävä ja kollega on rikoskomisario Bob Sparks, joka toimii molemmissa teoksissa tutkinnanjohtajana. Tällä vanhan koulun työnarkomaanilla on paljon haasteita vaimonsa, vakavasti syöpäsairaan Eileenin omaishoitajana. Oma elämä vaatii häneltä uudenlaista läsnäoloa, minkä vuoksi hän ei enää voi paeta kaikkia murheitaan poliisilaitokselle.

Lapsi tuntui vähän liiankin perusteelliselta rikoskirjalta, jonka tahdissa en kokenut normaalia psykologisen trillerin koukutusta, mutta sen henkilöhahmot ja ajankuva kiinnostivat.

Siinä jo seitsemääkymppiä lähestyvä Angela Irving toivoo vihdoin kuulevansa ratkaisun vuonna 1970 synnytyslaitokselta kaapatun Alice-tyttärensä mysteeriin. Angelan mielenterveys on aina ollut rakoileva, ja hänen surunsa on langettanut varjon koko perheen elämään.

Myös Howard Streetillä kerran asunut, nyt yli nelikymppinen Emma kokee tarvetta informoida poliisia 1980-luvun tapahtumista, jolloin kadulla epäiltiin pyörivän paritus- ja pedofiilirinki. Emma oirehtii psyykkisesti vaikean äitisuhteensa vuoksi, eikä hän ole koskaan päässyt eroon teini-iän traumoistaan, joista pahimmat liittyvät äidin silloiseen poikaystävään professori-Williin.

Kirjan juoni oli sen verran ahdistava, ettei se jättänyt paljon tilaa nostalgialle, mutta eläydyin silti vahvasti niihin vähäisiin 1980-tunnelmakuviin, joita se tarjosi. Muistan itsekin teinityttöjen suosiman Jackie-lehden, jota tosin luin vain ”kohteessa”, sillä sitä ei toimitettu Suomen peräkylille saakka samoin kuin Smash Hitsiä. Kirjan Emma elää maailmassa, jossa miehet voivat olla härskejä metsästäjiä riippumatta koulutustaustasta, ja yliopistomies voi hommata tyrmäystippoja teinityttöjen vokotteluun naapurin sutenööriltä.

En tempautunut mukaan tähän teokseen täysillä, sillä arvasin ratkaisun jo puolenvälin jälkeen, ja lusin tarinan loppuun silkasta kuuliaisuudesta. Sen sijaan sarjan kolmas osa, Epäilty, kolahti aivan eri intensiteetillä.

Tässä teoksessa 18-vuotiaat ystävykset Alexandra ja Rosie lähtevät unelmiensa reppulomalle Thaimaahan odottamaan yliopiston pääsykokeiden tuloksia. Tytöt ehtivät olla maassa vain pari viikkoa ennen kuin vanhempien huoli herää. Aluksi etsintöjä tehdään lähinnä reppureissaajien verkostojen kautta, sillä poliisi ei vielä huolestu pari viikkoa ulkomailla kateissa olleista nuorista. Toimittaja-Kate pääsee jutun juurille ennen poliisia, ja lupaa auttaa tyttöjen vanhempia pyyteettömästi.

Valitettavasti Katen oman pojan Jaken tiet yhtyvät tyttöduon kanssa Bangkokissa, ja Kate joutuu vaihtamaan puolta auttavasta ammattilaisesta huumeongelmaisen, kadonneen nuoren omaiseksi. Kirjassa käsitellään sitä kysymystä, kuinka paljon hyvää tarkoittavatkin vanhemmat voivat lopulta tuntea kotoa lentäneitä lapsiaan. Samalla siinä tutkitaan reppureissaamista siirtymäriittinä, ja erilaisten nuorten erilaisia odotuksia ensimmäiseltä vapauden kesältä. Vaikka tässä käsitellään murhia bangkokilaisessa huumehöyryisessä hostellissa, kirjaa oli silti jännittävää lukea tässä muuttuvassa maailmassa muustakin kuin rikosten perspektiivistä. Emme tiedä, palaammeko enää koskaan huolettoman halpalomailun aikaan tai edes massaturismiin, joten tässä vuoteen 2013 sijoittuvassa trillerissä voi olla jo historian havinaa.

Tässä teoksessa aika-akseli oli n. 2 kk ja siinä ehti tapahtua todella paljon monella tasolla. Tämän teoksen juonta en osannut arvata etukäteen, ja mielestäni Barton osasi tässä oivallisesti valottaa muitakin reppureissaamisen vaarallisia lieveilmiöitä kuin huumeiden käyttöä. Tässä oli runsaasti nuorten omaa näkökulmaa, joten koin, ettei teos ole suunnattu vain pelokkaille keski-ikäisille kotijoukoille. Keski-ikäinen lukija taas voi peilata tämän teoksen kautta omia ensimmäisiä itsenäisiä reissumuistojaan, ja kokemuksia turvallisuudesta/turvattomuudesta.

Psykologisina trillereinä Bartonin teokset kuuluvat älyllisempään päähän, eli koin lukijana olevani enemmän ongelmanratkaisija kuin tunteissa vellova äityli. Ihan perinteisen dekkarin genreen teokset eivät mahdu, sillä vaikka teoksissa on poliisin työtä, niiden fokus ei kohdennu täysin rikollisuuteen. Kirjoista nauttii varmasti eniten, jos unohtaa koko genremäärittelyn ja keskittyy itse tarinaan.

Mahdottoman valinnan seurauksia

Teos: Clare Mackintosh: Lopun jälkeen (Gummerus, 2019)

Suomennos: Päivi Pouttu-Deliere

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Pip ja Max ovat syöpäsairaan Dylan-pojan vanhemmat, joiden aika kuluu Birminghamin lastensairaalan teho-osastolla. Ennen pojan kolmatta syntymäpäivää hänen kuntonsa heikkenee ja hoitava lääkäri alkaa ehdottaa siirtoa palliatiiviseen hoitoon.

Amerikkalaiselle Maxille ajatus hoitojen lopettamisesta on sietämätön, ja hän alkaa etsiä pojalleen uutta lääkäriä kotimaastaan. Pip taas hyväksyisi saattohoidon, koska kokee, ettei lapsen saama lisäaika toisi tälle sellaista elämää, joka on elämisen arvoista. Pariskunta riitautuu pahasti, ja tapausta puidaan oikeudessa suuren mediamyllytyksen keskellä.

Clare Mackintosh tunnetaan psykologisista trillereistään, joissa myös vanhemmuus on ollut keskiössä. Tämä teos ei ole trilleri, vaan siinä pelataan kahden vaihtoehtoisen tulevaisuuden idealla. Molemmissa tulevaisuuksissa lapsi kuolee, mutta toisessa häntä on käyty hoitamassa Teksasissa. Hän on myös ehtinyt aloittaa erityiskoulun, ja hän on oppinut nauttimaan joistain pienistä asioista, vaikka ei kävele eikä puhu.

Teoksessa pohditaan parisuhteen säilymisen mahdollisuutta tilanteessa, jossa luottamus toiseen on väliaikaisesti mennyt ja stressi on ollut maksimaalista. Pip ja Max ovat toimineet niin omistautuneesti omaishoitajina, ettei normaalia parisuhdeaikaa ole ollut. Kuviota monimutkaistaa Maxin kahden mantereen konsultin homma, ja se, että Pip palaa työhönsä lentoemäntänä pojan kuoleman jälkeen.

Teoksessa lennetään paljon ja kipuillaan etäsuhteen kommunikaation äärellä. Hurjin episodi liittyy Maxin keksimään Twitter-varainhankintäkampanjaan, joka muuttuu pian kansanliikkeeksi. Sairaalan ulkopuolella päivystävät mielenosoittajat eivät kaikki ole ystävällisiä tai tasapainoisia, ja härdelli vaikuttaa suuresti sairaalan arkeen.

Teoksessa on kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten tohtori Leila Khalili ja hänen Teheranista juuri maahan tullut äitinsä Habibe. Iranilainen leskirouva koukuttuu TV:n ostoskanavien tarjontaan, ja tyttärellä on pitelemistä äitinsä shoppailun rajoittajana. Myös tohtori Khalili joutuu myrskyn silmään ”kuoleman kätyrinä”, ja Dylanin tapaus vaikuttaa häneen ammatillisesti enemmän kuin monet muut.

Lukemistani Mackintoshin kirjoista tämä on luultavasti kiinnostavin, tai tuntuu, että tulen muistamaan sen asetelman ja tunnelmat pidempään kuin ne trillerit. Kirja toivon mukaan kiinnostaa myös muita kuin pienten lasten vanhempia. Vaikka Mackintoshin tyyli on arkisen viihteellistä, näin teoksessa yhtymäkohtia Ian McEwanin viimeaikaiseen tuotantoon, jossa myös on pohdittu vastaavia eettisiä pulmia.

Itseäni jäi eniten askarruttamaan somejulkisuuden teema, johon liittyi aitoja ahdistuksen elementtejä. En itse ole koskaan harrastanut koskettavien lapsiaiheisten kampanjoiden jakamista somessa, ja tämä teos vakuutti minut siitä, miksi en aio niin tehdä jatkossakaan.

Kun stalkkerit stalkkaavat toisiaan

Teos: Lisa Jewell: Joka askel jonka otat (WSOY, 2020)

Suomennos: Karoliina Timonen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Melville Heights on takakireä hienostoalue Englannin Bristolissa, jonka ydin koostuu kadusta, jolla on 25 värikästä viktoriaanista taloa. Halutut talot ovat vain harvoin tarjolla, ja niiden omistajiin kuuluu lähinnä kontrollifriikkejä keski-ikäisiä kuntoilijoita, jotka eivät erityisesti pidä toisistaan.

Tavallinen kansa asuu kivenheiton päässä Melvillessä, jossa bussipysäkin päättäri ja paikallinen juottola Weaver’s Arms sijaitsevat. Välillä lähiön katkeroituneet kylähullut kiipeävät kukkulalle stalkkaamaan näitä valittuja rikkaita, mutta myös rikkaat voivat korkeuksistaan stalkata vähäisempiä veljiä ja siskojaan edistyneillä laitteillaan.

Lisa Jewell on pitkän linjan chicklit-kirjailija, joka muutama vuosi sitten vaihtoi genreä psykologisiin trillereihin. Tämän jälkeen kirjailijalla on ollut nostetta, ja teoksille on löytynyt lukijakuntaa myös Suomesta. Itse olen lukenut hänen trillerejään nyt kaksi ja puoli kappaletta. Pidän niiden henkilöistä ja teemoista, mutta tyyli tuntuu paikoitellen liian junnaavalta/arkisen seikkaperäiseltä. Toisaalta ne antavat uskottavan oloista perspektiiviä Britannian nykyoloihin.

Tämä teos keskittyy arkisen vainoamisen/stalkkaamisen ilmiöön, ja moninaisiin syihin ryhtyä stalkkaajaksi.

Huomion keskipisteenä on paikallisen yläkoulun rehtori Tom Fitzwilliam, joka on saapunut pelastamaan opinahjon massaoppilaspaolta. Tom on karismaattinen viisikymppinen kielimies, joka lähtee mielellään Espanjan luokkaretkien valvojaksi. Naisilla ja myös teini-ikäisillä oppilailla on tapana ihastua Tomiin niin, että aina joku heistä jää pakkomielteisesti seuraamaan häntä. Näin on käynyt jo monessa maakunnassa, sillä Fitzwilliameilla ei ole ollut tapana asettua aloilleen minnekään.

Tomin pauloihin lankeaa myös 26-vuotias Joey Mullen, joka asuu vuokralla isoveljensä luona sinisessä talossa. Työ lasten sisäleikkipuistossa on surkeaa ja alipalkattua, eikä maalaripoikaystävä-Alfien äkillinen vauvakuume lämmitä seikkailijaluonnetta. Jännitystä elämään tuo vipinä naapurin varatun miehen kanssa, vaikka se tapahtuisi vain lähikaupassa viinipulloa hakiessa.

Samaan aikaan Tomia stalkkaa yksinhuoltajaäiti Francis, joka on saanut päähänsä, että perheen kotona järjestetään eliitin salaisia menoja. Francisin stalkkaamisen on näkyvää ja vaivaannuttavaa: hän suorastaan majailee Fitzwilliamien talon edustalla välittämättä peittää jälkiään.

Tomin teini-ikäinen poika Freddy on aina ollut omalaatuinen, ja kuutta vierasta kieltä sujuvasti puhuvana hän haaveilee vakoilijan urasta MI5:ssä. Urasuunnitelma varten hän on hankkinut alan välineistöä, joten hänellä saattaa olla enemmän tietoa Francisista kuin Francisilla hänen perheestään. Kiinnostusta lisää myös Francisin tytär Jenna, joka ei ole yhtä kajahtanut kuin äitinsä, vaan hottiksen maineessa. Huolimatta suosiostaan koulussa Jenna kokee kovia kotona, eikä enää pärjää äitinsä kanssa kahdestaan.

Moni tällä hienostokadulla voi huonommin kuin antaa ymmärtää. Myös Joeyn perhepiirissä on salaisuuksia, jotka vaikuttavat tulevaisuuteen yllättävällä tavalla.

Vaikka tämä romaani on kirjoitettu ennen koronakriisin puhkeamista, se sivuaa salaliittoteorioita ja niiden ympärille kasvaneita nettiyhteisöjä. Nettikirjoittelun ruotiminen jäi tässä aika vähäiseksi, mutta teos antoi vihiä siitä, kuinka kollektiiviset harhat leviävät ja voivat pahimmillaan yllyttää väkivaltaan.

Kirjassa kuvattu henkinen pahoinvointi tuskin vähenee lockdownien aikana, vaan teos tuntuu enemmän ajankohtaiselta kuin vuonna 2017, johon tarina sijoittuu.

Tämä oli minulle sopiva viihdekirja juuri nyt, mutta brittiläiset psykologiset trillerit ovat genre, johon suhtaudun kovin ailahtelevasti. Pinossa on myös kesken jääneitä kustantajien arvostelukappaleita. Jewellin kirjat ovat edustaneet tässä tuotannossa parempaa päätä.

Jänniä naisia ja identiteettivarkaita

Teos: Kate Quinn: Metsästäjätär (Harper Collins Nordic, 2020)

Suomennos: Päivi Paju

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Juuri nyt tuntuu, ettei elämässä ole aikaa lähes 700-sivuisille tiiliskiviromaaneille, mutta pari päivää sitten lipsahdin tälle kielletylle osastolle. Amerikkalainen Kate Quinn (s. 1981) on minulle tuntematon kirjailija, ja vähäinen kokemukseni HarperCollinsin käännöskirjoista ei ole ollut lupaava. Joku teoksen esittelyssä kuitenkin kiinnosti, vaikka natsiaiheisissa kirjoissakin on jo kauan sitten tullut kiintiö täyteen.

Romaani sijoittuu toiseen maailmansotaan ja 1950-luvun alkuun, jolloin monet eurooppalaiset pakolaiset, niin holokaustin uhrit kuin natsit, ovat onnistuneet aloittamaan uuden elämän Yhdysvalloissa. 1950-luvulla natsejakin epäilyttävämpiä tulokkaita ovat kommunistit, ja kommunistivainojen hengessä maassa usein unohdetaan vähemmän merkittävien natsien, ”pienten kalojen”, pahat teot.

Tarina alkaa Bostonista, jossa keski-ikäinen leskimies Dan McBride löytää uuden rakkauden. Uusi vaimo on itävaltalainen Anneliese, hänkin leski ja pienen Ruth-tyttären yksinhuoltaja. Danin ainoa tytär valokuvaaja-Jordan on jo aikuinen ja kihloissa, mutta pitkään äidittömänä eläneenä hän kokee uuden äitipuolen jopa tervetulleena lisänä perheen arkeen.

Lontoossa entinen sotakirjeenvaihtaja Ian Graham ei voi unohtaa Metsästäjätärtä, naista, joka tapatti hänen veljensä ja monia muita brittisotilaita. Ian on paperiavioliitossa Nina-nimisen naisen kanssa, joka on valehdellut taustastaan päästäkseen turvaan Britanniaan. Tämän lisäksi hän työllistää Tom-nimistä amerikkalaista tulkkia, joka osaa ainakin viittä itäeurooppalaista kieltä.

Ian on saanut vihjeen, että Metsästäjätär olisi päässyt väärällä identiteetillä Bostoniin, ja näin hän roudaa erikoisen työtiiminsä natsijahtiin rapakon taa. Tulkki-Tom saa töitä McBriden antiikkiliikkeen myyjänä, ja on sitä myyjätyyppiä, joka onnistuisi myymään jäätä eskimoille. Meininki antiikkiliikkeessä on hämäräperäistä, ja siellä häärää muitakin tyyppejä, joiden sydämenasia ei ole antiikki.

Teoksessa seikkaillaan todella monipaikkaisesti, ja varsinkin Nina Markovan henkilökohtainen odysseia puna-armeijan ”yönoitana” eli hävittäjälentäjänä tuntuu erillisen romaanin arvoiselta saagalta. Juuri nyt olin oikeassa moodissa nauttimaan tästä neuvostotarinasta, mutta nuorempana olisin saattanut pitää sitä pitkästyttävänä. Minulla on tuoreessa muistissa Svetlana Aleksievitchin hieno teos naisista neuvostoarmeijassa, The Unwomanly Faces of War, ja luulen, että myös Quinn on käyttänyt tätä mikrohistoriaa tarinansa taustoittajana.

Toinen teos, jota muistelin teosta lukiessa, on saksalaisen Annette Hessin tuoreehko teos Tulkki. Näissä molemmissa teoksissa käsitellään 1950-luvun alun henkistä ilmapiiriä, tosin Hessin teos onnistui tiivistämään draamansa kompaktimpaan muotoon. Molemmissa korostuu arkielämä, ja sodasta selvinneiden nuorten aikuisten tulevaisuuden toivo.

Olen yllättynyt siitä, että pysyin paikoitellen hyvinkin viipyilevässä kuvauksessa mukana. Tämän tarinan tiimellyksessä en edes osaa sanoa, mistä kohdasta sitä olisi kannattanut tiivistää. Viihderomaanin elementtejä teoksessa riittää muodin, häiden ja seksuaalisuuden kuvauksissa, mutta en kokenut niitä liiallisina. Missään nimessä romaani ei ollut hömppää, mutta ehkä kahden naisen rakkaustarina tuntui hieman päälleliimatulta.

Teoksen ensimmäinen puolisko etenee melko ennalta-arvattavasti, mutta onneksi loppua kohti lukija saa yllättyä. Eri maiden realiteetit limittyvät luontevasti toisiinsa, eikä sen hahmojen hengenheimolaisuus riipu ainakaan kielestä, kansallisuudesta tai poliittisesta suuntauksesta. Myös natsien metsästäjillä on sokeat pisteensä, ja itseohjautuvan salapoliisin työssä on paljon varjopuolia.

Teos tuntuu todella huolellisesti taustoitetulta, ja se luultavasti inspiroi eniten niitä lukijoita, jotka pitävät muutenkin historian laajoista kaarista. Siinä esiintyy myös todellisia hahmoja, kuten rouva Eichmann, joka piilottelee Metsästäjätärtä kotonaan Wienissä. Myös Stalin ilmaantuu livenä eräisiin valtiollisiin hautajaisiin.

Uskallan suositella teosta varsinkin nuoremmille lukijoille, koska teoksen arjessa on paljon nuoria aikuisia, jotka vielä etsivät paikkaansa maailmassa. Tämäntyyppistä tematiikkaa olen löytänyt aiemmin myös leimallisesti YA-genren teoksista. Yhtään en kokenut itseäni liian vanhaksi lukijaksi, ja pidin tästä enemmän kuin vaikka viime aikoina suosioon nousseista keskitysleiriteoksista.