Harbinder Kaur, Sussexin supersankari

Teos: Elly Griffiths: Muukalaisen päiväkirjat (Tammi, 2022)

Suomennos: Cristina Sandu

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Voin tunnustaa, etten ole lukenut Elly Griffithsiltä ainuttakaan Ruth Galloway-kirjaa, joten lähestyn tätä supersuosittu dekkarikirjailijaa tuorein silmin. Minulla on siis kunnia korkata hänen uusimman kirjasarjansa aloitusosa, joka sijoittuu Sussexin maaseudulle.

Sarjan keskeinen poliisihahmo on Harbinder Kaur, 35-vuotias sikhitaustaiben naispoliisi, joka on lesbo ja asuu vanhempiensa luona edelleen. Hän ei ole tullut vanhemmilleen ulos kaapista, koska pariutuminen ei ole hänelle edelleenkään ajankohtaista. Ehkä vanhempien luona asuminen on hänelle käytännöllistä, sillä näin hänen ei tarvitse keskittyä taloudenhoitoon. Työnsä poliisina hän ottaa vakavasti, niin vakavasti, ettei tähän elämäntapaan mahdu merkittävää toista. Kotioloissa hän on selkeä vanhapiikatäti, jonka suhteen hänen perinteitä kunnioittava sukunsa on tainnut jo luopua toivosta. Veljen lapsille hän on se rento täti, joka tietää kaiken videopeleistä ja toimintaleffoista.

Romaanissa paikallisen yläkoulun opettaja Cathy Cassidy menettää parhaan kaverinsa Ellan, joka oli myös työkaveri. Opinahjo Holland House on joskus ollut kallis yksityiskoulu, ja sen historiaan mahtuu paljon synkkiä asioita. Ella löytyy puukotettuna omasta keittiöstään, ja pian tämän jälkeen tapetaan äidinkielen vastuuopettaja Rick koulun kirjastoon. Poliisilla on syytä epäillä, että uhka kohdistuu myös Claireen, sillä joku on käynyt kirjoittamassa uhkaavia viestejä hänen päiväkirjaansa.

Teos pursuaa viitteitä 1800-luvun goottilaiseen kauhufiktioon, ja siinä kartoitetaan Holland Housen perustajan, samannimisen kauhukirjailijan surullisia elämänvaiheita. Koulussa elää edelleen legenda Hollandin vaimosta, joka hyppäsi rakennuksen ikkunasta itsetuhoisesti. Sitten Claire saa yhteydenottopyynnön Cambridgen yliopiston professori Henry Hamiltonilta, joka on Clairen lailla kiinnostunut Hollandin henkilöhistoriasta Ehkä vihdoin Claire pääsisi toteuttamaan haaveensa Hollandin elämäkerran julkaisemisesta, tunteehan hän miehen elinympäristön kuin omat taskunsa…

Teos kuvaa varsinkin äidin ja teinityttären suhdetta, tyttären kirjoittamista salaa hänen äidiltään, joka on luovan kirjoittamisen opettaja. Tyttären seurustelua liian vanhan poikaystävän kanssa – Georgia on 15 ja poikaystävä 22. Kun sitten perhettä uhkaa nimeämätön stalkkaaja, Claire alkaa kokea turvalliseksi sen, että Georgian poikaystävällä on auto. Muutenkin kirjan keski-ikäisillä äidinkielen opettajilla on yllättävää vientiä nuorempien miesten parissa.

Sussexin lisäksi kirjassa matkataan junalla Skotlantiin, jossa Clairella on vielä elossa yli 90-vuotias isomummo. Ylämaan luonnonkuvaus oli tässä vielä loisteliaampaa kuin goottilaiseen koulun, vaikka verinen kauhu ulottautui sinnekin.

Tämä oli minulle yhtä iso hittikirja kuin joskus muinoin oli Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Tämän lisäksi sain kirjasta samoja viboja kuin joskus sain Hanif Kureishin tuotannon alkupäästä. Joissain hänenkin kirjoistaan on perheitä, jotka pitävät viinanhuuruista kulmakauppaa omassa kotitalossaan kuten tässä Harbinderin perhe tekee. Tosin Kureishi kirjoitti pakistanilaistaustaisista muslimeista, ja Griffithsin kuvaama intialaisperhe on sikhitaustainen, mutta punjabilainen meininki on samansuuntaista. Minulla oli siis kotoisa fiilis Harbinderin äidin keittiössä, ja pidin varsinkin ruokakuvauksista.

On varmasti onnekasta, ettei sarjasta ole vielä saatavilla uusia osia. Teos oli nimittäin niin lupaava, että näin hyvää kannattaa jo odottaa. Ehkä seuraavassa osassa esitellään joku muu kirjallinen genre, jonka maailma esittäytyy muissa sävyissä.

Oxfordin ei-akateemisella osastolla

Teos: Cara Hunter: Jäljettömiin (Otava, 2021)

Suomennos: Sirpa Parviainen

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Vuoden alkajaisiksi sain tutustua Britannian uuden dekkarikuningattaren, Cara Hunterin, kahteen suomennettuun hittikirjaan. Tämä komisario Alan Fawleysta kertova sarja sijoittuu Oxfordiin, Thames Valleyn poliisiin, ja on perinteisen poliisivetoinen. Teknisen tutkinnan osuus kirjoissa on suurehko, joten teokset tuovat iloa varsinkin niille, jotka rakastavat dekkareita yhtä paljon kuin palapelien kokoamista.

Päähenkilö Adam esittäytyy sarjan ykkösosassa hieman mystisenä ja melankolisena tapauksena. Hän on keski-ikäinen naimisissa oleva poliisi, joka on äskettäin menettänyt ainoan lapsensa, jolla on ollut psyykkistä oireilua. Fawleyn perhetaustaa ei vielä avata tässä ykkösosassa suuresti, vaan siihen viitataan vain hienovaraisesti. Poliisissa pohditaan, olisiko hän sopiva tutkinnanjohtaja vetämään lapsen katoamisen tapausta oman tragediansa jälkeen, mutta hän vakuuttaa pystyvänsä tehtävään.

Teoksessa siis katoaa 8-vuotias Daisy Mason perheensä grillijuhlista heinäkuisena päivänä Oxfordin hienostoalueella. Daisyn vanhemmat, Barry ja Sharon, eivät ole kotikatunsa tyypillisimpiä asukkaita, vaan muualta tulleita nousukkaita, joilla on epävarmuutta yhteisöön sopeutumisessa. Barryllä on rakennusfirma, ja Sharon on kotiäiti, jonka epätoivo täydellisyyden tavoittelijana loistaa mailien päähän. Muut alueen asukkaat ovat akateemisia menestyjiä, eikä Sharon hyvällä tahdollakaan sovi näiden uraohjusnaisten lukupiireihin.

Daisyn katoaminen on iso mediaspektaakkeli, ja spekulointi vanhempien osallisuudesta katoamiseen alkaa jo samana päivänä uutisen julkaisusta. Vanhemmat esiintyvät julkaisemissaan tiedotteissa ”vääränlaisesti”, ja varsinkin Sharonin moitteetonta ulkoista olemusta kriisin keskellä ruoditaan julmasti Twitterin oikeudenkäynneissä. Barrya taas pidetään potentiaalisena pedofiilinä. Teoksen keskeinen yhteiskunnallinen kysymys liittyy nykyajan rikostapausten somejulkisuuteen, ja tässä käydään läpi suurempaa hullunmyllyä kuin mihin pienessä Suomessa on totuttu vastaavissa tapauksissa.

En aina innostu someviestien suuresta määrästä nykykirjallisuudessa, mutta tässä romaanissa niillä oli lähes meditatiivinen teho. Kirjojen koukuttavuus pohjautuu uutisvirran nopeaan tempoon, joka luo illuusion, että lukija seuraisi tapausta reaaliajassa. Kun yleensä innostun enemmän ”fiilistelevistä” dekkareista, joissa käydään läpi paikallista historiaa, tässä Oxfordiin sijoittuvassa teoksessa en kaivannut historiakatsauksia. En siksikään, että kaupungin historia on minulle jo jokseenkin tuttua. Oli myös raikasta, että sarjan aloitusosa ei kertonut akateemisesta perheestä. (Viitteitä yliopistoon odotan tulevan lisää myöhemmissä osissa. )

Koukutuin sarjaan niin, että kuuntelin molemmat suomennokset putkeen. Pidin enemmän tästä ykkösosasta, sillä kakkososan asetelma tuntui liian synkältä tämänhetkisiin tunnelmiini. Ilokseni huomasin, että sarjaa on olemassa alkukielisenä jo 6 osaa, ja kaikki tarinat tuntuvat omaperäisiltä, eli toiston varaa osien välillä ei lienee ole tiedossa.

Juuri nyt dekkarisarjan uskollinen seuraaminen ei kuulu suunnitelmiini, mutta kyllä tämä sarja tuntuu tehokkaalta pään tyhjentäjältä, jos sellaiselle on tarvetta. Britannian dekkariskenessä on taatusti tarjolla eeppisempiä, taiteellisempia ja syvällisempiäkin dekkarisarjoja, mutta tässä sarjassa palataan ”perusasioihin”, poliisityöhön ja oikeustoimiin. Näitä kuvataan kirjoissa perusteellisesti, ja Hunterin jälki tuntuu huolelliselta. Juonen pyörittäjänä hän on mestarillinen, joten arkisen poliisityön keskellä ei ole tässä tapauksessa tylsistymisen riskiä.

Siirtomaaeksotiikkaa suomityyliin

Teos: Birgitta Hurme: Lootuslampi (Otava, 1996)

Äänikirjan lukija: Heidi Naukkarinen

Enpä ennen eilistä tiennyt, että Pirjo Hassinen on 1990-luvulla kirjoittanut historiallisia rakkausromaaneja nimellä Birgitta Hurme. Hämmennyin, kun törmäsin sattumalta BookBeatin uutuuksista Lootuslampeen; nämä kirjat on äskettäin julkaistu uudelleen äänikirjoina. Muut Hurmeen kirjat sijoittuvat Eurooppaan, mutta Lootuslampi on aito siirtomaaromanssi, joka sijoittuu muun muassa Agraan, kaikkien intialaisten romanssien ikoniseen keskittymään, Taj Mahalin varjoihin.

Teoksen nuori Angela Travers elää 1860-luvulla Intiassa vanhempiensa kanssa. Veli Mark on kuollut vuoden 1857 Mutinyssä, ja tämä traaginen tapahtuma on saanut perheen muuttamaan Lucknow’sta Agraan. Vapautta rakastava nuori nainen harrastaa kuvataiteita, mutta haksahtaa anglointialaiseen Jamesiin, joka lupaa viedä naisen Lucknow’n kaupunkiin kuolleen veljensä haudalle. Pariskunta kihlautuu siksikin, että kihlaus helpottaa yhdessä matkustamista maassa, jossa naimaton nainen ei saisi viettää aikaa vieraiden miesten kanssa.

James lupaa Angelalle hienon residenssin, vanhan linnan maaseudulla Lucknow’n kaupungin lähellä. Miehen taustassa on kuitenkin jotain muutakin outoa kuin ”sekarotuisuus”. Lisäksi mies on uskoton, ja jättää Angelan tilalle pitkiksi aikaa yksin.

Lähellä Jamesin ja Angelan residenssiä asuu ilotalotoimintaa pyörittävä Lady Penn, joka yrittää kiristää Angelalta rahaa mitä uskomattomin keinoin. Käy ilmi, että veli Mark oli onnistunut saamaan nuoren muslimitytön Sundarin, raskaaksi. Veljenpoika Marky Mohammed elää äitinsä kanssa Lady Pennin tiluksilla, eikä ilotytön lehtolapsen kohtalo vaikuta kovin ruusuiselta. Myös Angelan isän touhuissa avioliiton ulkopuolella on elementtejä, jotka eivät siedä päivänvaloa.

Lootuslammen estetiikkaan mahtuu ripaus goottilaista kauhua, ja kuolleen veljen maalauksetkin tuntuvat elävän omaa elämäänsä. Oli kiinnostavaa haahuilla varsinkin vanhan linnan hyisissä talvimaisemissa, jonne tuulet puhalsivat lisää kalsaa Nepalista saakka. Kirjaa kuunnellessa myös googlailin siinä mainittuja paikannimiä, ja löysin Gulmark (”Kukkaniitty”) – nimisen äärimmäisen eksklusiivisen turistikeskuksen Kashmirista. Siis jos Intiasta haluaisi kokea palan ökyintä Bollywood-leffan kulissia, niin Gulmark olisi varma valinta. Kirjassa mainittu Gulmark taas on pahamaineinen kortteli Lucknow’ssa, jossa on brittiarmeijan sotilaiden suosimia bordelleja.

Verrattuna noihin pariin aiempaan lukemaani 1800-luvun romanssiin Hurmeen teos on harvinaisen taitavasti kirjoitettu. Toki teoksessa vilisee koloniaalisia kliseitä, mutta vaikuttaa, että kirjailija on sekä tutkinut aihepiiriä huolellisesti että mahdollisesti myös vieraillut kirjassa kuvatuissa kohteissa. Erotiikkaa teokseen mahtuu yhtä paljon kuin Hassisen Suomi-kirjoihinkin, mutta seksin ja romantiikkaan on liitetty aimo annos realismia, neuvotteluja, valtataisteluja, illuusioiden menetystä ja mustasukkaisuusdraamaa. Eli en pidä tätä yksiulotteisena Harlekiini-hömppänä, vaan laadukkaana viihdekirjana, jonka kautta lukija pääsee matkustamaan Intiaan moniaistisen ruhtinaallisesti.

Aloitan tällä teoksella HELMET-haasteen, ja sijoitan sen kohtaan 15: Aihe, josta haluat tietää lisää.

Kansanvalistajan kujanjuoksu

Teos: Shona Patel: Flame Tree Road (Mira Books, 2015)

Äänikirjan lukija: Neil Shah

Intiaan sijoittuvalla kirjamaratonilla siirryn nyt Bengaliin, josta löytyi lukuisia lukemattomia kirjoja. Shona Patel on natiivi bengalilaiskirjailija, joka on kasvanut teeplantaasin tyttärenä Assamissa. Hänen toinen romaaninsa sijoittuu enimmäkseen itäiseen Bengaliin, Sylhetin alueelle (joka kuuluu nykyään Bangladeshiin) ja Assamiin.

Teos kertoo tulisieluisesta asianajaja Biren Roysta, joka syntyy 1870-luvulla juuttitehtaan työnjohtajan perheeseen Sylhetissä. Birenin isä on saanut länsimaisen koulutuksen, mutta on joutunut keskeyttämään opettajan opinnot elättääkseen laajennettua perhettään, jossa kukaan muu ei käy töissä. Birenin isä kuolee nuorena, mutta edistyksellinen tehtaanjohtaja Skotlannista ottaa perheen poikien koulutuksen vastuulleen.

Biren pääsee katoliseen eliittikouluun Calcuttassa, ja tätä kautta saa stipendin opintoihin Cambridgen yliopistossa. Vuodet Englannissa muokkaavat Birenistä innokkaan yhteiskunnallisen keskustelijan, ja hän saa siellä asuessaan vision tyttöjen koulutuksen edistämisestä Bengalissa. Cambridgessä Birenillä on naispuolisia ihailijoita, ja Intiassa lapsuutensa viettänyt Estelle Lovelace olisi valmis ottamaan Birenin puolisokseen. Mutta Biren on hyvin sitoutunut kotikyläänsä huolimatta siitä, ettei häntä kiinnosta järjestetty avioliitto siellä.

Biren päätyy paikallishallinnon virkaan Sylhetissä, ja Cambridgen todistus taskussa hän pääsee samaan virka-asemaan brittien kanssa. Muut intialaiset työkaverit ovat babuja, paikallisesti koulutettuja kirjureita, joilla ei ole samoja etuja kuin Birenillä. Birenin asema on hankala, sillä brittien suosikiksi pääseminen herättää epäilystä paikallisessa yhteisössä. Hänen suunnittelemansa koulutusprojekti makaa Calcuttassa Macaulayn pöydällä vuosia, mutta sinnikäs rahoituksen hakeminen lopulta kantaa hedelmää.

Teoksen rakkaustarina, eli Birenin ja Mayan, paikallisen opettajan tyttären, kohtaaminen on kerrottu kauniisti, mutta suhteen kuvaus kuulosti vähän liiankin hyvältä ollakseen totta. On toki itsestään selvää, ettei näin idyllinen rakkaustarina voi päättyä onnellisesti.

Tämä oli lämminhenkistä ja asiallista luettavaa, joka opetti ulkomaalaiselle lukijalle Intian sosiaalihistoriasta ja poliittisesta liikehdinnästä. Kuuntelin kirjan sujuvasti, mutta kaunokirjalliselta teokselta jäin odottamaan enemmän särmää. Teoksen ongelmana on se, että sen henkilöhahmot ovat kovin ”puhtaita” ja viattomia. Toki tässä tapahtuu myös pahoja, mutta pahaa tekee aina yhteisö, eivät yksilöt, ja tämän vuoksi psykologinen näkökulma jää ohueksi.

Teoksen aika-akseli on noin 80 vuotta, ja tässä eletään suurten muutosten aikaa. Itseäni hämmensi se, kuinka moderneja ajatuksia jo Birenin vanhemmilla oli 1870-luvulla. Romaanin loppua kohti tehdään huimia tiivistyksiä, eli tarina Birenin keski-iästä ja vanhuudesta tuntuu enemmän luettelolta kuin juonelliselta romaanilta.

Teema: Kirjallisuus brittiläisestä Intiasta

Teos: Jane Coverdale: The Jasmine Wife (HarperCollins, 2020)

Äänikirjan lukija: Stephanie Beatty

Sattuneesta syystä vuoteni on loppumassa erikoisten genrejen parissa, joita en vielä muutama viikko sitten olisi uskonut lukevani. Olen kiinnostunut Intian historiaan sijoittuvista naishömppäkirjoista ja (post)koloniaalisista kummitusjutuista. Varsinkin tuo uusi kiinnostus historialliseen kauhuun on yllättänyt minut, kun en ole yleensä kovin innoissani yliluonnollisista ilmiöistä. Teosten määrä suoratoistopalveluissa on vaatimaton, vanhempia teoksia löytyy ilmaiseksi eri verkkosivuilta, mutta niiden lukeminen arkistokopioina on tunkkaista. Ehkä ainoa kirjailija, jolta olen viime aikoina lukenut siirtomaaromantiikkaa, on edesmennyt Lucinda Riley, joten valikoin näitä uudempia lukemistojani täysin randomilla.

Jane Coverdale on australialainen kirjailija, jonka esikoisteosta on verrattu juuri Rileyhin ja Dinah Jefferiesiin; jälkimmäisen tuotantoa en myöskään tunne vielä. The Jasmine Wife kuulosti etukäteen melko ennalta-arvattavalta tapaukselta, jossa Intian ylitsepursuavaa aistillisuutta verrataan brittien pidättyväisyyteen, itsekuriin ja protestanttiseen etiikkaan.

Romaanin päähenkilö Sarah Archer on Intiassa lapsuutensa viettänyt nuori nainen, jonka on täytynyt muuttaa Englantiin tätinsä hoiviin tämän vanhempien kuoltua. Noin parikymppisenä häntä kosii Intiasta kotilomalla oleva siirtomaavirkaililija Charles Fitzroy, ja hän suostuu kosintaan tuntematta miestä kunnolla, koska luulee tämän pitävän sisällään lipun vapaampaan elämään kuin Englannissa.

Sarah ei kuulu tyypilliseen siirtomaavaimojen porukkaan, joita pilkataan ”kalaverkkoina”. Tyypillinen vaimo on alempaan keskiluokkaan kuuluva seikkailija, joka on matkustanut Intiaan vain aviomiehen metsästyksen tarkoituksessa. Hänen integraationsa protestanttisten brittien yhteisöön Madrasissa 1900-luvun alkupuolella tai 1800-luvun lopussa (aika ei tarkennu koskaan) etenee takkuisesti, ja avioliitossa on alusta asti suuria haasteita. Aviomies Charles elää Madrasissa tiiviissä symbioosissa äitinsä kanssa, joka ei ole tyytyväinen poikansa puolisovalintaan. Charles taas tuntuu olevan enemmän kiinnostunut poolon pelaamisesta kuin aviovelvollisuuksistaan.

Sarah kohtaa ranskalais-intialaisen Ravi Sabranin jo tulonsa ensimmäisenä päivänä, eikä saa miestä mielestään senkään jälkeen, kun tämä paljastuu miehensä pahimmaksi kilpailijaksi pooloklubilla. Ravi on asunut Pariisissa, ja edustaa täysin erilaista arvomaailmaa kuin mihin brittiyhteisössä on totuttu. Hän on suurieleinen maailmanmies, jonka huhutaan pitävän tanssityttöjä rakastajattarinaan monissa omistamissaan residensseissä. Yksi hänen taloistaan sijaitsee ranskalaisten tukikohdassa Pondicherryssä, jonne Sara matkustaa lavantautiepidemian aikana. Nainen joutuu karanteeniin asumassaan hotellissa, mutta Ravi onnistuu keplottelemaan tiensä sinnekin. Toisaalta Ravin kiinnostus vihaamansa pooloklubin kapteenin vaimoon on epäilyttävää, sillä on mahdollista, että Ravi jahtaa Sarahia vain kosto mielessään.

Teoksessa on vauhdikas, vetävä juoni, mutta minua rasitti siinä historiallinen epätarkkuus, ja jotkut selkeät loogiset virheet. Tapahtumien ajankohta jää lukijalle epäselväksi, ja Sara laitetaan vastaanottamaan silkkiä Pakistanista, maasta, joka ei ollut olemassa edes ajatusten tasolla 1800-1900-lukujen vaihteessa. Suffragettiliikkeeseen liittyvä tarinointi on kiinnostavaa, mutta epämääräistä, ja siinäkin rasitti ajoituksen suurpiirteisyys. Tapahtumia ei ankkuroida oikein mihinkään tunnettuun episodiin Intian historiassa. Toisaalta teoksen tapahtumapaikat, Etelä-Intia ja tuleva Tamil Nadun alue, eivät ole minulle niin tuttuja miljöitä kuin pohjoisemmat alueet. Eli en ollut edes kykenevä arvioimaan kaikkien yksityiskohtien paikkansapitävyyttä.

Kirjassa esiintyy monia elementtejä, joita oletinkin siinä olevan. Koloniaaliset vaimot ja lapset kuolevat nuorina, ja heidän haudoillaan tapahtuu kummia. Tiikereillä ja niiden metsästyksellä on keskeinen rooli tarinankerronnasa. Kohtalonusko johtaa rakastavaisten valintoja, ja Saran menneisyyden salaisuudet vievät hänet koko ajan kauemmas anglikaanisen kirkon vaikutuspiiristä.

Hyvää tarinassa oli se, että syntyperäisillä intialaishahmoilla, myös palvelijoilla, oli siinä muukin kuin statistin rooli. Teos kertoo enemmän ”sekarotuisista” anglointialaisista ja muista vähemmistöistä kuin niistä briteistä, joiden kaikki juuret ovat kotimaassa. Ehkä romaanissa keskeisempää on Sarahin oman menneisyyden solmut, ja identiteetin etsintä kuin tulevaisuus jonkun vaimona tai rakastajana.

Teoksesta näkyy runsaasti arvioita, joten ilmeisesti se on ollut suuri menestys. Veikkaan Coverdalelle lupaavaa uraa oman genrensä sisällä, mutta Intian historian tuntemuksessa hänellä olisi edelleen petrattavaa. Olin lukevinani jostain, että hänellä on työn alla seuraava teos, joka on sijoittuva Venetsiaan. Hän vaikuttaa juonivetoiselta kirjailijalta, joka panostaa enemmän hahmojensa sisäiseen maailmaan kuin yleiseen historiaan.

Liian rankkaa olla Boss Lady

Teos: Sophie Kinsella: Remember me? (Black Swan, 2008)

Näin vuoden kiriessä kohti loppua on aika tehdä selvää kierrätyshyllyjen aarteista. Olen taas onnistunut keräilemään niitä vinoja pinoja, mutta en pysty säilömään kaikkia yksiössä. Lähden liikkeelle helpoimmista ja höttöisimmistä löydöistä, mutta tuskin tänäkään vuonna etenen kohti venäläisiä klassikkoja.

Tänä vuonna olen lukenut liikaa brittiläistä chicklitiä. Sophie Kinsella on tässä kategoriassa kuulunut jo vintage-aarteisiin, eli työn alla oli jo vuoden kolmas teos samalta kirjailijalta. Aiemmat tuttavuudet ovat kuuluneet suosittuun Himoshoppaaja- sarjaan, mutta viimeksi lukemani teos on itsenäinen teos.

Kirjassa Lexi Smart, myöhemmin Gardiner, herää lontoolaisessa yksityissairaalassa muistamatta syytä, miksi on joutunut sinne. Lexi on joskus ollut matalapalkkainen kokolattiamattojen myyntiagentti, ja löytänyt iloa elämäänsä lähinnä bilettämisestä. Poikaystävä on lempinimeltään Loser Dave, eikä tämä automekaanikko tunnu edistyvän oivaksi aviomiesmateriaaliksi. Lexi luulee, että eletään vuotta 2004, jolloin tämän isä on juuri kuollut. Mutta aikaa onkin kulunut kolme vuotta, ja sillä välillä on ehtinyt tapahtua paljon.

Sairaalasta Lexi palaa nykyiseen loft-kotiinsa Kensingtoniin, jonka hän jakaa rikkaan ja menestyneen aviomiehensä Ericin kanssa. Pari on alun perin tutustunut Ambition-nimisessä tositeeveeohjelmassa, minkä jälkeen Lexin ura mattofirmassa on lähtenyt laukkaan. Nykyään hän on jo keskipomo, eli oman tiiminsä vetäjä, ja on kilpailuhenkisellä tyylillään ansainnut toimistossa liikanimen Kobra.

Ongelma on, ettei Lexi muista mitään elämänsä onnekkaista käänteistä. Eric on täysin vieras mies, eivätkä uudet ystävätkään tunnu omanlaisilta. Helpottaakseen arkeen paluuta aviomies ojentaa Lexille heidän avioliittonsa käyttöoppaan, jossa on myös runsaasti ohjeita makuuhuoneessa oikein toimimiseen.

Lexillä on italialainen taloudenhoitaja ja personal shopper, joka huolehtii siitä, että nuoren rouvan bisnesasut pysyvät tiukan asiallisina. Värisuora koostuu enimmäkseen beigestä ja mustasta. Alusvaatteet ovat La Perlaa, ja korkokengillä kävelystä on tullut ehdoton must. Kuitenkaan tässä kirjassa ei shoppailla samalla antaumuksella kuin Himoshoppaaja-sarjassa. Lexillä on niin kiire suorittaa täydellisen vaimon ja bitch-henkisen esinaisen roolia, ettei hän ehdi iloita ostoksilla käymisestä.

Kyllähän tässä ironisoidaan makeasti 00-luvun menestyksen symboleita ja huipputrendejä, kuten loft-asumista, älytalojen logiikkaa, karppaamista ja kauneusoperaatioita. Kovin paljon nämä trendit ja ihanteet eivät ole vielä ehtineet muuttua paremmissa piireissä, vaikka autoihin ja valtavankokoisiin asuntoihin liittyvä pröystäily on vähenemässä.

En voi sanoa, että sain paljoa irti Lexin seikkailuista, mutta köyhemmissä sivuhenkilöissä oli potentiaalia. Lexin teini-ikäisellä pikkusiskolla Amylla oli jopa nerokkaita keinoja tienata taskurahaa. Huumori kirjassa on pitkälti samanlaista nolojen tilanteiden komiikkaa kuin Himoshoppaajissa, mutta tarinan painopiste on enemmän työn ja uran luomisen sfääreissä.

Kinsellan kieli on niin helppolukuista ja arkista, että nämä romaanit voi selättää parissa tunnissa pikalukutekniikalla. En itsekään ymmärrä, miksi keräilen näitä, mutta ehkä näitä lukemalla pysyy kärryillä chicklit-genren kehityksessä. Noissa uudemmissa lukemissani on ollut enemmän särmää niin miljöön kuin kuvattujen yhteiskunnallisten kysymysten suhteen.

Ruokalähettilään sensuelli lapsuus

Teos: Madhur Jaffery: Climbing the Mango Trees. A Memoir of a Childhood in India(Ebury Press, 2005)

Madhur Jaffery (s. 1933) on pitkään Britanniassa ja Yhdysvalloissa vaikuttanut intialainen näyttelijä ja superkokki, jonka vaikutus intialaisen ruoan lähettiläänä on ollut maailmanlaajuinen. Mahdollisesti minullakin on joskus ollut yksi hänen kokkikirjoistaan, mutta olen luopunut siitä muutossa. Nyt edessäni on julkkiskokin lapsuusmuistelmat, joissa käydään läpi hänen ruokamuistojaan pohjoisesta Intiasta.

Jaffery varttui Delhissä maan eliitin keskuudessa laajennetussa perheessä, joka oli hyötynyt roolistaan brittiläisen imperiumin apureina. Hänen isoisänsä oli Britanniassa koulutettu tuomari, joka rakensi sukutalon kortteleihin, joissa koko tulevan maan poliittinen johto tulisi asumaan. Hänen isänsä ja veljensä toimivat sekalaisissa tehtävissä liikealalla, mutta olivat selkeästi mahtavan isänsä käskyvallan alla. Madhurin perhe eli vapainta ja onnellisinta aikaa1930-luvulla, kun isä toimi tehtaanjohtajana Kanpurissa, ja sai elää muutaman vuoden ydinperheenä.

Teos kertoo perheestä, joka oli omaksunut jo verrattaen varhain länsimaisia arvoja ja elämäntapaa, ja tämä vaikutti myös ruokailutottumuksiin. Perheessä syödään lihaa, vaikka he ovat taustaltaan hinduja, ja kokeillaan liberaalisti muiden uskonnollisten ryhmittymien ruokia. Perheen miehillä on rakkaussuhde muslimien pitämiin kebabpaikkoihin ja Punjabin sikhien tandooriuuneihin. Koulussa Madhur taas oppii brittien tyylistä, suunnitelmallista kotitaloutta, joka tuottaa hänen mukaansa ”invalidien” aterioita.

Romantiikkaa teoksesta löytyy runsaista kuvauksista Hill Station-lomailusta, kun taas draamaa tuottaa hänen sisarensa oletettu syöpädiagnoosi, jota lähdetään hoitamaan Amerikkaan saakka 1950-luvun alussa. Siis nyt puhutaan hurjan varakkaasta suvusta, jolla on varaa hakea spesialistien apua sekä Lontoosta että New Yorkista jo siinä vaiheessa, kun syövän kliniinisiä hoitomuotoja oli vasta alettu tutkia . Lopulta kasvain ei osoittaudukaan luusyöväksi, mutta tuon ajan hoidot vahingoittavat nuoren naisen jalkaa niin, että osa siitä joudutaan amputoimaan.

Tein 00-luvun alkupuolella väitöskirjaa pakistanilaisten naisten omaelämäkerroista, joissa ruoalla oli keskeinen osa. Ehkä sain ruokamuistoista niin ”överit”, etten ole väikkärin valmistumisvuonna enää jaksanut kerätä uusia genreen kuuluvia teoksia. Tässähän kerrotaan Intian kahtiajaosta, ja Pakistanin puolelta tulleiden pakolaisten tuomista ruokaperinteistä varsin runsaasti.

Jaffery on lempeä ja suht perinteinen kertoja, joka ei sukella syvälle poliittisiin kriiseihin. Mutta kansallista historiaa kirjaan mahtuu riittävästi, olihan hän käynyt kuulemassa Mahatma Ganhdin viimeistä julkista puhetta vain viikkoa ennen kuin tämä murhattiin. Kirja soveltuu hyvin myös ulkomaalaisille lukijoille, ja niillekin, jotka tarvitsevat Intian historian perusasioiden kertausta.

Teos on elegantti, ja enimmäkseen hyvää mieltä tuottava, mutta en tämän genren ”hevijuuserina” oppinut tarinasta paljoa uutta. Ruokatarinoiden yltäkylläisyys tuntui ennalta-arvattavalta, mutta täytyy muistaa, että tässä kirjailija kuvaa etuoikeutettua lapsuuttaan ja nuoruuttaan tilanteessa, jossa hän ei ole voinut vaikuttaa elämänsä kulkuun.

Kirjassa on n. 70 sivua Jafferyn suvun ruokaohjeita, joten se jää omiin kokoelmiini kokkikirjojen osastolle. Ensiksi kokeiluun voisi lähteä murgh korma, eli delhiläistyylinen kana jogurtti-mantelikastikkeessa. Kasvisruoista helpoimpia tässä ovat erilaiset kukkakaalisovellukset, ja kali dal, eli punjabilaiset pavut. Suurin osa kirjassa olevien reseptien raaka-aineista on helposti löydettävissä myös suomalaisista etnisistä kaupoista.

Naisia metropolin syrjäpoluilla

Teos: Paula Hawkins: Kuin kytevä tuli (Otava, 2021)

Suomennos: Markku Päkkilä

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Daniel Sutherland on taiteellisesti lahjakas nuori mies, joka löytyy raa’asti murhattuna talolaivastaan Lontoon Regent’s Quaysta. Poliisi löytää pian pääepäillyn puukotukseen, mutta tapaus tuntuu vähän liiankin ilmiselvältä. Muutenkin Danielin taustassa on paljon epäilyttävää jo lapsuudesta saakka, mutta moni hänen lähipiiristään on jo kuollut todistaakseen aiempia tapahtumia.

Teoksessa neljän eri-ikäisen ja – taustaisen naisen polut kohtaavat Lontoon takakujilla ja syrjäpoluilla. Laura on nuori ja epävakaa pesulan työntekijä, joka saa työstään potkut epäluotettavan käytöksen vuoksi. Miriam on keski-ikäinen kirjakaupan apulainen, joka asuu talolaivassa samassa satamassa kuin Daniel, ja uteliaan luonteensa vuoksi päätyy löytämään ruumiin. Carla taas on Danielin täti, joka suree edelleen pienen poikansa kuolemaa onnettomuudessa, joka tapahtui tämän siskon ja Danielin kotona viisitoista vuotta sitten. Irene on kahdeksankymppinen leskinainen, jonka paras ystävä oli Danielin edesmennyt äiti Angela, ja joka on saanut uuden ystävän Laurasta. Laura käy Irenen luona auttelemassa kauppa-asioissa, mutta myös Laura on avun tarpeessa niin rahallisesti kuin henkisesti.

Tämän lisäksi soppaa sekoittaa Carlan ex-mies Theo, kirjailija, jonka luomisvoima on kärsinyt paljon perheen kokeman tragedian vuoksi. Hän on henkensä pitimiksi ryhtynyt kirjoittamaan dekkareita, mutta silläkin saralla menestys on vain marginaalista. Theo ja Carla yrittävät edelleen palata yhteen, mutta suhde on takkuisen melankolinen.

Lontoon hintataso huomioon ottaen minua hämmensi se, että romaanin hahmot ylipäänsä pystyivät pitämään kattoa päänsä yllä kaupungissa. Kenenkään elämä ei ainakaan ole kovin trendikästä, ja yksinäisyys vaivaa kaikkia. Miriamilla, Lauralla ja Carlalla syrjään jäämisen syy on selvästi huonosti hoidettu trauma, joka saa heidät käyttäytymään holtittomasti tai vetäytymään koko yhteiskunnasta. Teos ei kerro köyhien naisten solidaarisuudesta tai yhtäkkisestä voimaantumisesta, vaan haparoivista ystävyyksistä vaikeissa elämäntilanteissa.

Pidin kirjan hahmoista sen yleisestä synkkyydestä huolimatta, mutta kerronnallisesti tässä ei ollut samaa magiaa kuin Hawkinsin hittikirjassa Nainen junassa. Rikosjuoni ei tuntunut erityisen kekseliäältä, enkä ainakaan lukenut tätä murhan ratkaisu edellä. Toisaalta Hawkins osaa jouhevan tarinankerronnan, eli voin lukea häneltä arkisempaakin tarinaa, vaikka tiedossa ei olisi uskomattomia juonellisia cliffhangereita.

Helppolukuisuuden kääntöpuoli on usein valitettavasti loppuun saakka purtu vaikutelma. No, olihan tässä useampi epävakaa päähenkilö, joiden lausunnot menneistä tapahtumista eivät olleet luotettavia tai uskottavia. Mutta tämäkin kuuluu niin olennaisesti psykologisen trillerin formaattiin, etten tällä kertaa kokenut edes tulleeni jymäytetyksi. Loppuvaikutelma teoksesta oli hieman vaisu, enkä usko, että teos olisi ylipäänsä tullut julkaistuksi, ellei se olisi ollut miljoonia tienanneen kirjailijan kynän jälkeä.

Tämä ei ollut huonoin lukemani brittiläinen psykologinen trilleri, sillä hahmojen elämäntilanteisiin liittyi yhteiskunnallista pohdintaa. Hahmoilla oli myös kirjallisia harrastuksia, ja välillä kiivaitakin mielipiteitä lukemistaan kirjoista. Niistä heikoimmista teoksista en ole yleensä edes jaksanut raportoida blogiin, ellei niissä ole ollut jotain tahattoman koomista.

Voiko joulua koskaan olla liikaa?

Teos: Sophie Kinsella: Himoshoppaajan joulu (WSOY, 2021)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Elsa Saisio

Ensimmäinen adventti kului mukavasti vanhan ystäväni Becky Brandonin (os. Plumwood) kanssa Britannian maaseudun ja Lontoon Shortagen trendikaupunginosan väliä. Beckyn perheessä Minnie-tytär on jo aloittanut koulun, ja rouva käy töissä taidegallerian lahjatavarakaupassa. Hänen paras ystävänsä Suze asuu nurkilla, ja lapset ovat samalla luokalla. Jännitystä elämään tuo maalaiskylään vastikään muuttanut rockmuusikko Greg, joka osoittautuu Beckyn yliopiston aikaiseksi poikaystäväksi. Becky ei voi vastustaa eksänsä seuraa, vaikka hän ei suunnittele Luke-aviomiehen pettämistä. Miehet on siis esiteltävä toisilleen, ja kaiken kukkuraksi tulee Gregin tyttöystävä, joka ei edusta miehensä kanssa samaa maailmaa. Kuinka Greg voi seurustella mimmin kanssa, joka ei edes pukeudu pääkallokuvioisiin sukkiksiin, eikä vaivaudu mukaan miehensä keikoille?

Vielä enemmän stressiä aiheuttavat Beckyn vanhemmat, jotka ovat hetken mielijohteesta muuttaneet Lontooseen ja tehneet Beckyn lapsuudenkodista Airbnb-asunnon. Tämä tarkoittaa sitä, ettei suvun perinteistä joulua järjestetä. Jos Becky haluaa perinnejoulun, hänen on tällä kertaa järjestettävä se itse. Vanhempia kiinnostaa enemmän vegaaninen ruokavalio kuin kalkkunan paistaminen. Beckyn sopeutuminen uuteen tilanteeseen ei suju helposti, sillä vanhempien uusi, nuorekas elämäntapa tuntuu hänestä feikiltä.

Onneksi Becky keksii työpaikallaan uuden markkinointitaikasanan sprygge, kun hygge on niin last season. Hän jopa yrittää esittää sitä nykynorjan sanakirjaan, mutta ehdotus ei mene läpi. On myös aika keskustella siitä, onko Lucia-neidon esittäminen kulttuurista omimista. Beckylle tuottaa paljon päänvaivaa eettisen kuluttamisen uudet normit ja nettishoppailu. Talo maalla on muuttumassa postin takahuoneeksi, sillä rouva Brandon harrastaa kiihkeästi pakettien palauttamista.

Viimeksi luin tästä sarjasta sen osan, missä Becky saa tietää aikuisesta siskostaan Jessistä. Jess on edelleen kuvioissa, ja on mennyt naimisiin Beckyn Tom-veljen kanssa. Ilmeisesti nämä eivät ole verisukulaisia, mutta järjestely on silti hieman vaivaannuttava. Lapseton pariskunta työskentelee geologeina Chilessä, mutta saapuvat sopivasti joulun viettoon suvun pariin. Jessin kanssa shoppailu onnistuu vain ruokahävikkimyymälöissä, mutta tilannetajuinen, diplomaattinen Becky on sopeutunut tähänkin.

Teos on yhtä harmitonta hupaa kuin sarjan edelliset osat. Tarina kyllä nauratti ihan ääneen monessakin kohtaa, mutta en jaksanut keskittyä siihen kuin lyhyinä intervalleina. Muutenkaan kirjasarjojen erityiset jouluosat eivät ole lukulistani kärjessä tänäkään vuonna. Jos joulutunnelmaa etsin, löydän sen ehkä suurimmalla todennäköisyydellä vanhoista kotimaisista tyttökirjoista – niistä, joissa joulupuu koristetaan omenoilla ja joissa niukat lahjat on kääritty sanomalehteen.

Jotta kotimaassani kuultaisiin taas Bachia

Teos: Ben MacIntyre: Vakooja ja petturi (Atena, 2020)

Suomennos: Aura Nurmi

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Lähti sitten lapasesta tämä brittiläisen tietokirjailija Ben MacIntyren tuotannon seuraaminen: kuuntelin parissa vuorokaudessa kaksi pitkähköä vakooja-aiheista tosielämän trilleriä, joiden välillä on temaattinen yhteys, vaikka kertovat eri ajanjaksoista. Vakoojakirjat eivät kuulu normilukemistoihini, mutta MacIntyren vetävä kirjoitustyyli ilmeisesti kolahti minuun kunnolla.

Tässä alun perin vuonna 2018 julkaistussa teoksessa käydään läpi kylmän sodan historiaa entisen KGB-sotilaan, Oleg Gordievskyn (s. 1938) näkökulmasta. Hän oli moskovalaisen KGB-miehen poika, joka syntyi stalinismin huippuhetkellä, kasvoi aukottoman ideologisessa ympäristössä, ja alkoi jo nuoruudessaan 1960-luvulla ennen ulkomaankomennuksiaan kyseenalaistaa tuota ideologiaa.

Suomeen tämä jännityskertomus liittyy niin, että vuonna 1985 Gordievsky kuskattiin salaa maateitse Suomen läpi Britannian lähetystön virkailijoiden toimesta Norjaan, josta tämä pääsi loikkaamaan lopullisesti länteen. Jotkut suomalaiset virkamiehet olivat operaatiosta tietoisia, mutta virallisesti Suomen linja oli olla tukematta loikkausyrityksiä. Kirjassa käsitellään myös suomettumisen ilmiötä, vaikkakin melko pinnallisesti.

Tuota episodia en muista ajan uutisista, joten tarina oli minulle aivan uusi. Teininä itäloikkarien kohtalot eivät olleet huomioni keskipisteenä, mutta muistan kyllä viulisti Viktoria Mullovan eeppisen Suomen-keikkamatkan, ehkä siksi, että kyseessä oli nuori, kaunis ja huippulahjakas henkilö. Tämän tarinan päähenkilö taas oli jo keski-ikää lähestyvä mies, josta oli koulittu harmaa eminenssi jo nuorena.

Teos kuvaa KGB:lle ulkoisesti uskollisen, mutta henkisen kapinallisen kujanjuoksua, jonka loogisena huipentumana on agenttitoiminta, eli MI6:n myyränä toimiminen Lontoon Venäjän suurlähetystössä. Gordievskyn toimintaa ei motivoi edes raha tai kuuluisuus, vaan hän haaveilee kotimaasta, jossa vielä joku päivä saisi kuunnella vapaasti ”porvarillista” Bachia.

Gordievskyn tarinan ytimessä piilee syvä yksinäisyys, sillä hän ei pystynyt kaksoisroolissaan luottamaan edes vaimoihinsa. Hän oli naimisissa kahdesti, ensin puoluekoulun toverinsa, urallaan kunnianhimoisen Jelenan kanssa, ja myöhemmin azerbaidzanilaisen Leilan kanssa, johon hän tutustui ollessaan komennolla Kööpenhaminassa. Toinen avioliitto oli onnellinen siitä huolimatta, ettei agentti-Oleg ollut siinä täysillä läsnä. Leila sopeutui hyvin diplomaatin vaimon rooliin, ja nautti tavallisesta arjesta Lontoossa. Tyttäret pääsivät kalliiseen yksityiskouluun, ja omaksuivat brittikulttuurin vanhempiaan nopeammin.

Kirjassa kuvataan hienosti kylmän sodan syvimmän ytimen henkeä, ja agentin työn tavallista arkea, johon kuului vainoharhainen koodien ja merkkien tulkinta. Länsimaisten supermarkettien muovipusseista kehiteltiin koodikieli, ja varsinkin brittiläisen Safeway-marketin pussilla on tarinassa keskeinen rooli. Olisin halunnut nähdä Gordievskyn Moskovasta-paon saagan myös elokuvana, sillä siihen liittyi paljon tragikoomisia piirteitä.

Pystyin samastumaan Gordievskyn persoonaan paremmin kuin edellä lukemani MacIntyren teoksen supersankari-Ursulaan, jonka persoona tuntui totaalisen pelkäämättömältä. Tämän teoksen Oleg on vähäeleinen virkamies, joka alisuoriutuu työssään, innostuu lähinnä sulkapallosta ja klassisesta musiikista ja pettää vaimoaankin lähinnä ikävystyessään. Hahmossa on jotain perin lohdullista, sillä hän ei rakenna elämäänsä suurten aatteiden palossa. Hän myös pelkää, ja pelko on enemmän kuin aiheellista.

Gordievsky on elänyt vuodesta 1985 sekalaisten turvallisuusjärjestelyiden keskellä Britanniassa, eikä elämä uudessa maassa ole ollut helppoa. Vuonna 1991 hän sai Moskovaan jumiin jääneen perheensä luokseen Lontooseen, mutta perheonni ei kestänyt miehen aiempia valheita, eikä sen hetkisiä piilottelun paineita. Myöhemmin hän on ollut moneen otteeseen Venäjän turvallisuuspalvelun tappolistalla, ja toisin kuin monet muut näkyvämmät toisinajattelijat, hän ilmeisesti on noudattanut saamiaan turvallisuusohjeita, koska on vielä elossa yli 80-vuotiaana.