Kirjaterapiaa rikkoutuneille

Teos: Natalie Jenner: Jane Austenin talo (Minerva, 2022)

Suomennos: Jänis

Äänikirjan lukija: Annu Valonen

Britannian Hampshiren Chawtonin kylässä on eletty yli sata vuotta sen kuuluisimman asukkaan, Jane Austenin henkeä säilyttäen. Kirjailijan kotitalo on edelleen pystyssä, mutta Austenin suvun jälkipolvilla ei ole yksimielisyyttä talon ja sen irtaimiston tulevaisuudesta. 1940-luvulla suvulla on aikeita myydä koko omaisuus amerikkalaisille, ja Sotheby’sin huutokauppa toimii tässä välikätenä. Kaikki kyläläiset eivät ole huutokaupoista moksiskaan, mutta kourallinen paikallisia lukutoukkia lähtee pelastamaan tätä kulttuurikotia uuden yhdistyksen voimin.

Romaanin päähenkilöt ovat kaikki tavalla tai toisella yksin maailmaan jääneitä sinnittelijöitä, ja osa kärsii aidosta henkisestä hädästä. Kyläkoulun opettaja Adeleine on menettänyt miehensä sodassa ja vauvansa vaikeassa synnytyksessä. Austenin tilusten asiainhoitaja Frances potee sosiaalisten tilanteiden kammoa, ja häntä ahdistaa asunnottomuuden uhka, vaikka hän on asunut sukutilalla koko elämänsä. Kylän lääkäri, tohtori Gray on keski-ikäinen leskimies, jonka auttamisvietti estää häntä elämästä omaa elämäänsä.

Osa kirjan juonesta sijoittuu Hollywoodiin, jossa filmitähti Mimi Harrison kipuilee ikäkriisinsä kanssa. Hän on onnistunut saamaan roolin Järki ja tunteet-produktiossa, mutta hänen tuore sulhasensa ehdottaa Mimille eläkkeelle jääntiä 35-vuotiaana. Pariskunnalla on suunnitelmia muuttaa Hampshireen, mutta Mimin ahnetta kihlattua Jane Austen – maailmassa kiinnostaa lähinnä raha.

En tiedä paljoa Natalie Venneristä, mutta tästä romaanista tuli eniten mieleen fanifiktio – ei mitenkään negatiivisessa mielessä, mutta energioiden tasolla. Teoksen hahmoista suurin osa fanittavat Austenia, ja yhdistyksen tarkoitus on rohkaista ihmisiä tulemaan yhteen keskustelemaan lempikirjoistaan. Mukana on useampi mieshahmo, jotka ovat aiemmin piilotelleet Austenin lukuharrastustaan muilta. Hahmot keräilevät Aistenin romaanien ensipainoksia, ja viettävät aikaa kirjailijan alkuperäisessä kirjastossa, josta löytyy muitakin aarteita kuin kirjoja.

Pidin kyllä teoksen ajankuvasta, ja yhteisöllisyyden kuvauksesta, mutta paikoitellen siinä kerrotaan varsin pitkäpiimäisesti talokauppojen lakiteknisistä puolista, testamenteista ja yhdistyksen perustuskirjoista. Koin, että noin kolmasosa romaanin sisällöstä oli liiallista tai turhaa. Pitkästymiseni teoksen parissa oli samansuuntaista kuin rikosteknisesti suuntautuneiden dekkareiden parissa, mutta onneksi se ei jatkunut läpi koko kirjan.

Kirjaa voi lukea myös romanttisena fiktiona, mutta koska tässä on sutinaa niin monen henkilön välillä, niin romanttisiin juonenkäänteisiin voi olla haasteellista eläytyä täysillä. Ja sutina on enimmäkseen viatonta, raitista, ja potentiaalisesti avioliiton auvoon tähtäävää. Lopulta Jane Austenin aikakauden romanttiset diskurssit miellyttivät minua enemmän kuin 1940-luvun vastaavat, ja onneksi teos tarjosi tämän vertailukohdan.

Ehkä en ole tarpeeksi suuri Austen-fani pystyäkseni sukeltamaan kovin syvälle kirjailijan ystävien yhdistyksen maailmaan, mutta arvelen, että tämä teos kuuluu Austen-fanifiktioiden parhaimmistoon. Oletan, että tarinan taustalla on paljon reaalimaailman tapahtumia, ja että Jenner on tehnyt huolellisen taustatyön Chawtonin kylän lähihistoriasta.

Rakkaus, jolla on tropiikin kasvot

Teos: Tessa Hadley: Vapaa rakkaus (Gummerus, 2023)

Suomennos: Marianna Kurtto

Äänikirjan lukija: Laura Malmivaara

Phyllis Fischer on neljääkymppiä lähestyvä perheenäiti Lontoon vauraalla esikaupunkialueella, jossa puutarhoja hoidetaan antaumuksella. Fischerin perhe on asunut pitkään Kairossa, jossa hänen miehensä Roger on työskennellyt diplomaattina. Nyt mies on konttorihommissa ulkoministeriössä, eikä hänen orientaalisten kielten asiantuntemuksensa tee kummoista vaikutusta uudessa naapurustossa.

Perheessä on kaksi lasta, joista vanhempi, Colette, kokee jäävänsä sievän ja sosiaalisesti taitavan äitinsä varjoon. Colette ei ole se eteerinen nymfi, jollaiseksi äiti hänet joskus nimesi, vaan kömpelö, lihava teinityttö, jolla on rumat NHS-lasit .

Kyseessä on Tessa Hadleyn (s. 1956) kahdeksas romaani, ja ensimmäinen suomennos hänen laajasta tuotannossaan. Hadley tunnetaan kotimaassaan ”kirjailijoiden kirjailijana”, ja hän on julkaissut teoksiaan jo 1980-luvun alkupuolelta saakka. Koskaan en ollut kuullut Hadleysta ennen viime viikonloppua, vaikka seuraan Britannian kirjamarkkinoita suht aktiivisesti.

Romaanin tarina alkaa vetävästi kohtalokkailta illalliskutsuilta Fischerin perheen talossa, jonne tulee vain yksi vieras, pariskunnan yhteisten ystävien poika Nicholas. Nick on juuri muuttanut Lontooseen, ja tekee kohteliaisuuskäynnin pariskunnan luokse pitkin hampain. Sukupolvien välinen kuilu on syvä: Nick kuuluu 1960-luvun lopun kuohuvaan nuorisoon, joka ei voi ymmärtää Rogerin sota-ajan kokemuksia. Sillä tavallaan Roger on kunnioitusta herättävä sotaveteraani, vaikka toisen käden vamma on hänellä peräisin vasta sodan jälkeisiltä vuosilta.

Eniten Nick halveksuu vanhempiensa ikäluokan kolonialistista mentaliteettia. Hän opiskelee Claude Levi-Straussia ja pilkkaa Aasiaan ja Afrikkaan lähteneiden ekspatriaattien naiivia asennemaailmaa. Kommunismi ja sosialismi tuntuvat Nickistä ikävystyttäviltä tavoista järjestää maailmaa, mutta hänen kapinansa kohdistuu varsinkin porvarillista perhemallia kohtaan.

Nickin ja Phyllisin välille muodostuu kiihkeä seksisuhde, jossa Phyllis oli alun perin aktiivisempi osapuoli. Lontoon Ladbroke Groven poikamiesboksista tulee Phyllisille houkutteleva vapauden vyöhyke. Perhe-elämä tuntuu koko ajan ahtaammalta elämäntavalta. Phyllisin on tehtävä kipeitä päätöksiä tulevaisuutensa suhteen.

Romaanissa on hienovaraisia jäkikoloniaalisia juonteita, vaikka perheen Egyptin-vaiheet jäävät vain pinnalliseksi sivujuonteeksi. Muutettuaan Lontooseen Phyllis tutustuu Nickin asuintalon mustiin naapureihin, jotka tavoittelevat sellaista keskiluokkaista idylliä, josta Phyllis on juuri luopunut. Phyllisin valinta ei ole helppo, eikä se herätä automaattista luottamusta edes Lontoon boheemeissa piireissä.

Phyllisin nupullaan oleva ystävyyssuhde grenadalaiseen sairaanhoitaja-Barbaraan toi tarinaan juurevaa realismia. Samalla hän kokee uutta kiinnostusta Afrikkaan, sellaisista näkökulmista, joista hän ei ollut kuullutkaan asuessaan Egyptissä. Oireellista myös on että Barbara on hänen ensimmäinen ei-valkoinen ystävänsä, vaikka hän on asunut Kairossa vuosikymmenen. Lukija pääsee kirjan Lontoon-osioissa tutustumaan keittobanaanin makuiseen maailmaan, jossa moni hankkii elantoaan obeah-rituaaleja tarjoamalla.

Juonellisesti teoksen rakkaustarina on vähän liiankin raflaava, mutta Hadleyn kielenkäyttö ja arkisten yksityiskohtien havainnointikyky nostavat romaanin ansiokkaan taideproosan osastolle. 1960-luvun lopun maailma tuntui hänen muovaamanaan jopa raikkaalta, vaikka noista vuosista on kirjoitettu paljon.

Seksuaalinen vapautuminen, vapaa rakkaus ja halu kyseenalaistaa perherakenteita kuuluvat 1960-lukulaisten entisten nuorten sukupolvikokemukseen kaikkialla Länsi-Euroopassa. Ehkä tässä teoksessa onnistutaan etäännyttämään tuota kokemusta siksi, että kirjailija itse ei ole kuulunut tuohon sukupolveen, eikä romaanin päähenkilökään ikänsä puolesta varsinaisesti sukella tuon maailman syvään päätyyn.

Teoksen perhe-elämän kuvaus eroaa vastaavista kotimaisista kertomuksista luokka-aseman näkökulmasta. Kirjan vanhemmat edustavat maailmaa, jossa on totuttu jättämään lapsia muiden hoiviin pitkiksikin jaksoiksi. Vaikka tässä naisen malli on sovinnaisen porvarillinen, Phyllisin kaltaisten naisten on mahdollista järjestellä asioitaan niin, että aikaa jää nuorelle rakastajalle. Perheessä on piika hoitamassa raskaat työt, ja nuorempi lapsi on juuri lähdössä sisäoppilaitokseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa tämän tyyppisen vauraan ylemmän keskiluokan olemassaolo on ollut marginaalisempaa tuohon aikaan. Ja varsinkaan meillä ei ole ollut sukuja, joiden vauraus on kerätty siirtomaiden palvelusvuosien aikana.

Pidin eniten Hadleyn kirjoitustyylistä, mutta olisin mielelläni lukenut enemmän hahmojen poliittisesta elämästä. Vapaan rakkauden kuvaus ei suorastaan seisauttanut vertani, mutta viihdyin muuten teoksen sallivassa ilmapiirissä.

Kylmän sodan perheenyhdistäjäisissä

Teos: Mike Phillips: A Shadow of Myself (CollinsCrime, 2000)

Olen nyt vuoden ajan etsinyt vetävää fiktiivisiä tarinaa, joka kertoisi afrikkalaisten elämästä Neuvostoliitossa. Aihe on marginaalinen, mutta se on viime aikoina alkanut kiinnostaa varsinkin tutkijoita, ja aiheesta on kirjoitettu lukuisia muistelmateoksia. Näistä vain yksi on ollut todella kiinnostava, ja sekin oli enemmä matkakirja kuin omaelämäkerta.

Nyt vihdoin löysin Mike Phillipsin romaanin A Shadow of Myself, joka liippaa läheltä sitä tarinaa, jota olen itse kirjoittamassa. Onneksi ei kuitenkaan liian läheltä, mutta löysin tästä teoksesta kannustusta jatkaa omaa juttuani.

Phillips (s.1941) on Guyanassa syntynyt ja Britanniaan muuttanut opettaja, toimittaja ja kirjailija, jonka tuotanto vaikuttaa ihailtavan monipuoliselta. Parhaiten hänet tunnetaan dekkaristina, mutta hän on myös saanut paljon aikaan tietokirjallisuuden osastolla. Suurin osa hänen tuotannostaan käsittelee mustan kansanosan historiaa Brittien saarilla.

Tässä romaanissa seurataan ghanalaisen Kofi Cokerin vaiheita 1940-luvulta millenniumin vaihteeseen. Kofi on nuorimies, joka pääsee reissaamaan Britanniaan merimiesisänsä seurassa, ja jää maahan pyörimään Liverpoolin ja Manchesterin tiedostaviin piireihin. Vuonna 1957 hänelle tarjotaan mahdollisuutta lähteä opiskelemaan Moskovaan haluamaansa alaa Idän työläisten yliopistossa.

Kofin Moskovan-reissu jää vain vuoden mittaiseksi, mutta vuoden aikana hän rakastuu Katjaan, paikallisen puoluepampun tyttäreen. Tilanne on vähän kiusallinen, sillä nuori Katja on hänen venäjän opettajansa. Hän pääsee kuitenkin opettajansa johdolla tervehtimään toveri Hrutshevia Jelenia Goran nuorisofestivaaleille, ja tämä saa nuoren miehen kokemaan olevansa hetkellisesti oman maailmansa huipulla.

Elämä totalitäärisessä systeemissä ei kuitenkaan ole pelkkää piknikkiä, ja tilanne eskaloituu pian niin, että Kofi tulee potkaistuksi ulos opinahjostaan ja karkotetuksi maasta. Hän ei myöskään saa koskaan tietää, että Katja on raskaana. Katja itse tulee heitetyksi Itä-Berliiniin erivärisen poikansa kanssa, ja hänen siteensä Moskovaan katkeaa lähes kokonaan.

Tarina alkaa siitä, kun George Coker lähestyy prahalaisessa hotellissa pikkuveljeään Joseph Cokeria 90-luvun lopussa. Joseph on syntynyt Lontoossa neljä vuotta Georgea myöhemmin. George on saanut kuulla veljestään BBC World-uutisten kautta, joissa Joseph on ollut kertomassa työstään elokuvaohjaajana. George itse on epämääräinen itäeurooppalainen biznizmies, joka ei ole paljoa hyötynyt Saksojen liittymisestä. Vaikka hän on musta, hän on enemmän sosiaalistunut venäläiseen kuin saksalaiseen tai afrikkalaiseen kulttuuriin.

Georgen toiveena olisi, että hänen äitinsä saisi vielä tavata Kofin, koska tämä ei ole koskaan unohtanut ensi rakkauttaan. Perheen yhdistäminen herättää miehissä sekavia tunteita, ja se etenee varsin turbulenteissa merkeissä. Kofi päätyy matkustamaan Berliiniin Katjan syntymäpäiville, mutta veljet onnistuvat sähläämään asioitaan niin, ettei heitä pahemmin näy tässä tunteikkaassa tilaisuudessa.

Luin kirjaa Moskova edellä, eli keskityin lähinnä Kofin ja Katjan nuoruuden romanssiin, ja moskovalaisen arjen kuvaukseen. Yllätyin positiivisesti Phillipsin tavasta kuvata afrikkalaista yhteisöä 1940-50-lukujen Manchesterissä, ja tästä aiheesta voisin lukea toisenkin kirjan. Tutustuin muutamiin reaalimaailman hahmoihin, joista voisi olla hyötyä oman tarinani loppuun saattamisessa.

Muuten koin, että tarina oli liian vauhdikas ja monipolvinen tämänhetkiseen mielentilaani. Juuri nyt en ollut lainkaan vastaanottavainen niille osuuksille, jossa käsiteltiin sekä KGB:n että STASI:n vakoilumekanismejä, ja varsinkin STASI-osuudet lukaisin läpi varsin kursorisesti.

Itäblokin nuorison seksuaalisista suhteista Phillips kertoo varsin suorasukaisesti, ja kyllä minua hieman ahdistivat ne kohtaukset, joissa moskovalaiset neidot ottivat vastaan mustia rakastajiaan kommunalka-huoneissaan pelkän saippuapalan tai pitsipöksyjen toivossa. Hyvää kirjassa oli kuitenkin se, ettei hän erityisesti korosta kolmannen maailman miesten seksuaalisia valloituksia, vaan reipas vapaan rakkauden meininki kuului kuvioihin yleisissä opiskelijariennoissa.

Rakkaustarinana kirja oli varsin vetävä, ja pidin varsinkin kypsän rakkauden kuvauksesta, joka ei ollut liian imelää eikä melodramaattista. Kofin hahmossa oli myös sopivaa särmää, ja koin hänet oman eteläafrikkalaisen romaanihahmoni hengenheimolaiseksi.

Erään strutsifarmin tarina

Teos: Christina Lamb: House of Stone. (HarperCollins, 2007)

Christina Lamb on brittiläinen toimittaja, jolla näkyy olevan hyvin samansuuntaisia maantieteellisiä intressejä kirjoissaan kuin itselläni on ollut. Olen lukenut häneltä yhden teoksen Pakistanista, toisen siirtomaa-ajan Rhodesiasta, ja nyt kolmannen, jossa Rhodesia muuttaa nimeään Zimbabweksi.

House of Stone on tosi tarina Nigel Houghista, valkoisesta farmarista, joka päättää jäädä Zimbabween maata viljelemään, vaikka olot ovat epävakaat. Kirja kertoo myös Aquinata Shamvista, perheen mustasta lastenhoitajasta, joka muuttaa tiluksille asumaan perheineen 1990-luvun lopussa.

Nigel ja Aqui ovat melkein ikätovereita, mutta ovat eläneet täysin eri todellisuuksissa tässä äärimmäisyyksien maassa. Nigel on elänyt tyypillisen etuoikeutetun rhodesialaisen lapsuuden ja nuoruuden vanhempiensa tiluksilla ja sisäoppilaitoksessa, kun taas Aqui on kasvanut syrjäisellä maaseudulla eristyksissä valkoisten todellisuudesta. Erikoisen nimensä hän on saanut irlantilaisista papilta, mutta valkoisia hän on nähnyt lähinnä uskovaisen hyväntekijän roolissa.

Neljäntoista vuoden iässä tyttö lähtee piikomaan Maranderon provinssikaupunkiin, ja pian hän on naimisissa komean, mutta juopon Tendain kanssa. Ennen avioitumista hän on ehtinyt toimia ZANU-puolueen mobilisoijana omassa townshipissään. Liitto on onneton, mutta siitä huolimatta lapsia perheeseen syntyy viisi. 1990-luvulla Aquin on ryhdyttävä taas piikomaan, koska muutakaan työtä ei ole saatavilla.

Nigel on ehtinyt tässä välissä opiskella Etelä-Afrikassa kahdessa yliopistossa, ryhtyä kaupalliseksi lentäjäksi, ja tehdä huonoja bisneksiä Kiinassa strutsinlihan maahantuojana. Hän perustaa perheen vasta kolmikymppisenä, ja muuttaa takaisin Zimbabween kasvattamaan tupakkaa ja strutseja. Hänen farmillaan on 200 työntekijää, ja hän joutuu huolehtimaan monien työntekijöiden jälkikasvusta, koska moni heistä menehtyy HIV:iin kesken kaiken.

Valkoisten farmareiden tilanne on ollut maassa tukala 70-luvun lopulta saakka, mutta 2000-luvun alkuvuosina koetaan uusi pohjakosketus mustien ja valkoisten välisissä suhteissa. Moni Nigelin tuntema farmari menettää henkensä, kun vihaiset sotaveteraanit ilmaantuvat tiluksille vaatimaan maita itselleen sotakorvauksena. Nigel itse myös menettää tiluksensa, mutta perhe ei edelleenkään suostu muuttamaan pois synnyinmaastaan.

Nigelin ja Aquin suhde joutuu myös koetukselle, kun lastenhoitaja osoittautuu liian lojaaliksi ZANU-puolueen kannattajaksi. Tosin hän ei itse haaveile valkoisten tilusten sosialisoinnista, mutta hän jää talon valtauksen tilanteessa hankalaan välikäteen. Kaksikko kuitenkin onnistuu korjaamaan välinsä, ja he ovat yhteyksissä senkin jälkeen, kun Nigel ei enää ole Aquin työnantaja.

Kirjasta noin puolet on Zimbabwen lähihistorian kertaamista, mikä sinänsä on sivistävää länsimaisille lukijoille. Olisin kuitenkin mieluummin lukenut tämän paikallisen draaman erillisenä teoksena, sillä näiden kahden perheen tarinoissa riitti pohdittavaa yhteen kirjaan tarpeeksi.

Kirjaa kirjoittaessaan Lamb ehti matkustaa Zimbabween 12 kertaa, ja loppuvaiheessa hän oli jo Mugaben hallituksen mustalla listalla valtion vihollisena. Silti hän onnistui kyläilemään maassa vaivihkaa, mutta vankilaan joutumisen riski oli olemassa.

Asiat, joista Lamb kertoo kirjassaan eivät Robert Mugaben kuoleman jälkeen tunnu enää kovin tulenaroilta, mutta ne ovat saattaneet olla sitä vuonna 2007. En näkisi Zimbabwea edelleenkään minään sananvapauden mallimaana, ja lyhyt katsaus sen lehdistöön tänä päivänä antaa vaikutelman maasta, jossa journalismi on tukahdutettu potentiaalisena ilmaisukanavana.

Sukusalaisuuksien siivillä

Teos: Peter Godwin: When the Crocodile Eats the Sun (Back Bay Books, 2006)

Äänikirjan lukija: Peter Godwin

Viikonloppuna kuuntelemani Peter Godwinin (s.1957) lapsuusmuistelma Rhodesiasta jäi vaivaamaan sen verran voimallisesti, että minun oli pakko selvittää, mitä kirjailijan perheelle tapahtui sen jälkeen, kun maasta tuli Zimbabwe.

Peter on toiminut suurimman osan aikuisiästään New Yorkista käsin, ja työskennellyt siellä mm. Pen Internationalin puheenjohtajana. Hänen siskonsa Georgina yritti aikansa toimia toimittajana Zimbabwen medioissa, mutta sai lopulta porttikiellon koko maahan. Tämä vaikeutti perheen elämää, ja vieritti huoltovastuun kokonaan Peterille. Ikääntyneet vanhemmat päättivät jäädä asumaan Harareen siitä huolimatta, ettei maa pystynyt maksamaan vanhuksille kunnollista eläkettä.

Teoksen juoni liittyy lähes kokonaan ylirajaisiin huoltosuhteisiin ja terveydenhuoltoon maassa, jonka yhteiskunta on muuttumassa kleptokratiaksi. Kirjailijan äiti työskentelee lääkärinä vielä yli 70-vuotiaana, osittain hyvästä tahdosta ja osittain siksi, että hänelle on tiedossa n. 40 vuoden uran jälkeen vain 5 dollarin eläke. Hänen isänsä ei pysty enää käymään töissä, mutta hän on onnekas, koska hän on onnistunut keräämään itselleen nuoruudessa n. 60 dollarin eläkkeen Britanniasta. Vanhempien talous on äärimmäisen niukkaa, vaikka he asuvat kaupungin eliittialueella.

Peterin isä tekee kuolemaa vuosikausia, ja vaatisi jonkun kotiin hoitajaksi, mutta luotettavaa henkilöä on vaikea löytää. Vanhusten heitteillejättö on maassa yleistä niin valkoisten kuin mustien parissa. Monilla lapset asuvat toisella mantereella, eikä vanhuspalveluja ole nimeksikään. Välillä Peter asuu Kapkaupungissa, ja tekee sieltä huoltoreissuja Zimbabween. Perustettuaan perheen tämä ei ole enää mahdollista.

Tarinan erikoisin juonenkäänne liittyy Peterin isän sukutaustaan, eli vasta kuoleman porteilla tämä alkaa nihkeästi avautua juutalaisista juuristaan. Isä George onkin alun perin ollut varsovalainen Kazimiercz, joka lähetettiin ennen sotaa kesäleirille Lontooseen. Tuolta hän ei palannutkaan kotiin, ja sillä välillä koko muu perhe oli viety Auschwitziin. Vaikenemista tästä taustasta isä selitti turvallisuussyillä, mutta se tuntui melko kaukaa haetulta sen jälkeen, kun pariskunta oli muuttanut Afrikkaan.

Juutalaisuuden identiteettitarina jää lopulta aika ohueksi, koska tämän perheen arki Hararessa on niin täynnä huolia. Poliittista analyysia Mugaben kleptokratiasta teokseen mahtuu enemmän kuin sukutarinointia, ja se on syystäkin vihaista.

Kirjan nimi viittaa tietysti diktaattoriin itseensä, jota kansa kutsui välillä tuttavallisesti Bobiksi, välillä krokotiiliksi. Krokotiilitarinoiden kautta kansalla on ollut mahdollisuus käsitellä Mugabeen liittyvää ahdistusta luovemmin keinoin.

Yleisellä tasolla kirja kertoo maasta, jonka väestörakenne on täysin vääristynyt HIV/AIDS:in ja maastamuuton vuoksi. Työikäisten aikuisten määrä on siellä yhtäkkiä kaventunut, mutta huolimatta tästä työttömyys huitelee jossain 90%:ssa (virallisesti). Ihmiset elävät epämääräisellä kaupustelulla, ja jos joku onnistuu pääsemään vallan kahvaan, se merkitsee automaattisesti sitä, että töitä on järjestettävä koko suvulle.

Tämä on sen tyyppinen kirja, jota en olisi ehkä ymmärtänyt sen julkaisuvuonna, niin hatarat ovat tietoni olleet Rhodesia/Zimbabwen historiasta. Godwinin muistelmissa käydään enemmän läpi valtiollisia tapahtumia kuin Alexandra Fullerin, joka kirjoittaa yksityisemmästä näkökulmasta. Olennainen ero näiden kahden kirjailijan saagan välillä on siinä, että Godwin säilyttää vahvan siteen Zimbabween, kun taas Fullerin tarinat ovat aidosti monipaikkaisia. Kirjailijoiden lapsuuden saagat asettuvat kuitenkin samalle alueelle, mutta heillä on kymmenen vuoden ikäero.

Tämä teos oli monella tapaa rikkaampi kuin Godwinin lapsuuden muistelma. Molempiin kirjoihin mahtuu dramaattisia käänteitä, väkivaltaa ja angstia, mutta tämän teoksen kautta opin enemmän maan lähihistoriasta. Ilmeisesti olen jo lukenut sen verran Rhodesiasta, että 60-70-lukujen tarina tuntui tutummalta.

Luin näitä kirjoja oman fiktion kirjoittamisen taustatöinä, vaikka kirjani ei varsinaisesti sijoitu Zimbabween. Mutta Zimbabwen tapahtumat vaikuttavat päähenkilön elämään, vaikka hän ei ole koskaan käynyt siellä.

Fullerin suvun vaiheiden jäljillä

Teos: Alexandra Fuller: Travel Light, Move Fast (2019)

Äänikirjan lukija: Alexandra Fuller

Piti sitten palata Fullerin suvun saagaan Zambezi-joen suiston eri vaiheissa Zimbabwen ja Sambian rajamailla. Alexandra Fuller (s. 1969) on Yhdysvalloissa vaikuttava kirjailija, joka on kirjoittanut yhteensä viisi teosta Afrikasta. Neljä näistä teoksista kertoo hänen perheensä vaiheista, ja yksi sivuaa myös niitä, vaikka onkin enemmän matkakirja ja raportti Rhodesian sodan veteraaneista.

Olen lukenut näistä kirjoista nyt neljä, mutta ennen tätä olen kirjoittanut blogiini vain yhdestä niistä (Scribbling the Cat). En ehkä tee kunniaa sarjalle, kun raportoin nyt sen viimeisestä osasta. Sarjan ensimmäinen osa, Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight (2001), oli aikanaan harvinaisen voimallinen lukukokemus, ja koska tutkin silloin Britannian entisten alusmaiden postkoloniaalisia muistelmia, se antoi minulle valtavasti tietoa myös tutkijan näkökulmasta.

Ensimmäinen osa on aito lapsuuden kuvaus, kun taas myöhemmissä osissa Fuller palaa Afrikkaan aikuisena. Yksi kirjoista keskittyy hänen äitinsä suvun kolonialistisiin vaiheisiin Itä-Afrikassa, ja kahdessa hengaillaan vanhempien vanhuuden turvapaikassa, kala- ja banaaniviljelmällä Sambiassa. Teoksia voi lukea erillisinä osina, mutta parhaimman käsityksen sarjasta saa, jos osat lukee oikeassa järjestyksessä.

Tämä viimeinen osa keskittyy vuoteen 2015, jolloin kirjailijan isä Tim Fuller kuolee 75-vuotiaana sairaalassa Budapestissä. Hän on sairastunut äkillisesti lomamatkalla, eikä perhe pysty kuljettamaan häntä takaisin Sambiaan sairastamaan. Bobo (Alexin lempinimi) ehtii paikalle hyvästelemään isäänsä, mutta tämä menehtyy kahdessatoista päivässä keuhkokuumeeseen.

Samaan aikaan Budapestissä eletään kaikkien aikojen pakolaiskriisiä, mutta uudet tulokkaat eivät pahemmin pesi julkisen sairaalan saattohoito-osaston porteilla. Kuitenkin pakolaisuuden teema on ollut keskeinen perheen saagassa, joten tuntuu melkein loogiselta, että isä valitsi tulla kuolemaan toisen mantereen pakolaiskriisin keskelle.

Äiti Nicola pyrkii käyttäytymään urheasti vaikeassa tilanteessa, mutta hänkään ei ole hyvässä hapessa. Molemmilla vanhemmilla alkoholin käyttö on ollut reipasta, ja tupakanpoltto on saanut heissä aikaan pinttyneen nikotiinirusketuksen. Vanhempien elämäntapa oli boheemia jo lasten lapsuudessa, mutta jollain tapaa heidän levoton elämänsä asettui uomaansa Sambian farmin hankinnan jälkeen.

Tim Fuller oli Rhodesian sodan veteraani, ja sodan varjot vaikuttavat syvästi Alexandran ja hänen siskonsa psyykeen. Vanhempien sukupolven pinttynyt rasismi ja valkoisen ylivallan jäänteet ovat yksi keskeinen teema näissä kirjoissa, vaikka Fuller ei luennoikaan aiheesta. Hän ei selitä, vaan hän näyttää. Perheellä on koko ajan merkittäviä mustia ystäviä, joita kukaan ei kohtele törkeästi, mutta vanhemmat edelleen uskovat jollain tapaan Rhodesian valtion ideaan. Uudessa Zimbabwessa he eivät voi enää asua, joten he asettuvat pakolaisiksi naapurimaahan.

Kirjan nimi viittaa perheen liikkuvaan historiaan. Omaisuus oli saatava mahtumaan yhteen Range-Roveriin, kun lähtö oli edessä. Äidin ainoat todelliset aarteet, joita kuljetettiin osoitteesta toiseen, olivat Le Creusetin oranssit padat. Isän ideologiaan taas kuului mahdollisimman askeettinen sisustus, jotta vieraat ymmärtäisivät lähteä ajoissa perheen tiluksilta.

Teoksessa äiti ja tyttäret palaavat hautaamaan isän tutkia sukutilan maileja, vanhan baobab-puun onkaloon. Äidin totuttautuminen yksinäiseen elämään 51 avioliittovuoden jälkeen vie voimia kaikilta. Tämä osio tuntuu kuitenkin melkein liian ”tavalliselta”, jos vaihetta vertaa tämän rouvan turbulenttiin keski-ikään. Ehkä kertomus avautuu parhaiten juuri niille lukijoille, jotka ovat joutuneet samanlaiseen kolmen mantereen suruprosessiin. Löysin muun muassa yhteyden tämän kirjan ja Chimamanda Ngozi Adichien tuoreen teoksen Surumerkintöjä kanssa.

Valitettavasti Fullerin surutarina ei pääty tähän, vaan saman vuoden aikana hän kokee vielä akuutimman menetyksen, jonka järjestyksessä ei ole mitään luonnollista.

Fullerin kirjasarjaa suosittelen kaikille niille, joita kiinnostavat dysfunktionaaliset perheet, päihdetematiikka, arjen militarisoituminen, postkolonialismi ja rajaseutujen problematiikka. Tämä viimeinen teos oli kiinnostava kuunneltava kirjailijan itsensä lukemana, ja olin hämmentynyt huomatessani, ettei Fullerin kuivassa brittiaksentissa ole mitään vaikutteita pitkästä asumisesta Jenkkilässä.

Valkoisen ylivallan kuolintoreissa

Teos: Peter Godwin: Mukiwa. A White Boy in Africa. (HighBridge, 1998/2019)

Äänikirjan lukija: Peter Godwin

Jos saisin valita yhden matkakohteen maailmalla siitä kertovan kirjallisuuden mukaan, se olisi Zimbabwe. Tuo diktatuurin, talouskriisin ja hallinnollisen katastrofin kurittama valtio tuskin olisi leppoisa lomakohde, mutta silti haluaisin matkustaa sinne tapaamaan tarinankertojia.

Juuri nyt yritän selvittää itselleni joitain Zimbabwen itsenäisyyttä edeltäneen sisällissodan yksityiskohtia, ja kerrottakoon, että se ei ole ollut kovin helppoa, koska tuo sota oli harvinaisen sekava. Materiaalia siitä on kyllä saatavilla, mutta kaikki ei avaudu henkilölle, joka ei ole vieraillut maassa. Kirjoitan juttua ystävistä, jotka ajautuvat tuossa sodassa eri leireihin, yksi on Neuvostoliiton rahoittamissa joukoissa, ja toinen päätyy Mugaben porukoihin.

Maailma kyllä tunnistaa ja muistaa Mugaben hahmon, mutta harva tietää prosessista, joka johti Mugaben nousuun valta-asemaan. Itseä kiinnostaa lähinnä se, mitä tapahtui Mugabea vastustaneille kommunisteille, jotka omalla tahollaan kaavailivat maahan toisenlaista totalitaristista komentoa.

Peter Godwinin (s.1957) Mukiwa ei ole varsinaisesti poliittinen muistelma, vaan se kertoo nuoresta valkoisesta rhodesialaispojasta, joka kasvaa keskiluokkaisessa perheessä lähellä Umtalin kaupunkia ja Mosambikin rajaa. Tarina alkaa vuodesta 1964 ja jatkuu 70-luvun loppuun, jolloin Peter joutuu armeijan palvelukseen jo alaikäisenä.

Yksi nuoren Peterin lapsuuden traumoista liittyi naapurin miehen, köyhän suurperheen isän Oop Peterin murha, josta epäiltiin monia kylän mustia miehiä. Tämä johti oikeusdraamaan, jossa Peterin äidillä oli keskeinen rooli todistajana. Kaikkia perheen palveluskuntaan kuuluneita epäiltiin, ja he joutuivat kuulusteltavaksi myös sukulaistensa toimista. Tuomiolle joutui musta kolmikko, joista yksi selvisi hengissä, koska hänen äitinsä ei pystynyt tarkentamaan nuoren miehen syntymäaikaa.

Rhodesia oli todella kummallinen valtio, jonka kehitys oli erilainen verrattuna Etelä-Afrikkaan. Kahden umpirasistisen valtion lait olivat erilaisia, ja Rhodesiassa valtaa piti Ian Smith, konservatiivinen skotti, jonka suosio valkoisten parissa johtui toisen maailmansodan sankaruudesta. Rhodesiassa mustien ja valkoisten suhteet olivat mahdollisesti läheisempiä kuin Etelä-Afrikassa, mutta mustilla ei ollut sielläkään kansalaisoikeuksia. Tästä huolimatta heillä oli paremmat asumisolot ja terveydenhuolto kuin mustilla Etelä-Afrikassa, ja tämä johti myös siihen, että ihmiset onnistuivat vaatimaan oikeuksiaan pontevammin kuin Etelä-Afrikassa.

Tämän kirjan perhe on poliittisilta mielipiteiltään liberaaleja, eivätkä Peterin vanhemmat kannata Ian Smithin linjaa. Maahan on syntynyt vapaamielisempi valkoisten puolue, joka kannattaa mustien täysiä poliittisia oikeuksia. Muuten maahan pesii 70-luvun aikana yleinen tappiomieliala, ja suuri osa valkoisista perheistä on valmistautunut muuttamaan muualle lyhyessä varoitusajassa. Kaikilla ei kuitenkaan ole mitään paikkaa, jonne palata, ja osa kokee Rhodesian olevansa heidän ainoa kotimaansa.

Tämän teoksen perhe oli yllättävän sympaattinen, joten päähenkilön tilanteeseen oli helppo samastua. Kiinnostavaa oli varsinkin kertojan äidin työn kuvaus, sillä hän oli maaseudun päivystävä lääkäri, joka oli paljon tekemissä mustan väestön kanssa. Kaikki perheen mustat yhteistyökumppanit eivät kuulu palveluskuntaan, vaan he kohtaavat myös mustia poliiseja, opettajia ja muita keskiluokan edustajia. Myös Peter itse päätyy opettamaan mustien alakoulun luokkaa osana lukion opetusohjelmaa.

Paikoitellen tarina on humoristisen hyväntuulinen, vaikka tässä eletään todellisuudessa, jossa ihmisten on nukuttava aseiden keskellä, ja meininki on varsin punaniskaista. Loppua kohti Peter joutuu hankaukseen ”omiensa” parissa, koska häntä pidetään mustien kanssa veljeilijänä ja näin mahdollisena maanpetturina.

Rhodesian brittitaustaisista valkoisista jäi vaikutelma, että monilla sinne muuttaneilla oli melko matala koulutustausta, ja siitä johtuva heikko itsetunto tai epäilevä suhtautuminen kaikkea kirjasivistystä kohtaan. Toki tässä kuvataan eri vaiheessa maahan muuttaneita, ja näiden ryhmien välillä oli selviä statuseroja. Sain vaikutelman, että kirjailijan vanhemmat olivat muuttaneet maahan Englannista työn perässä, eli heillä ei ollut tunneperäistä suhdetta viljelysmaahan ja kolonialismin muistoihin. Tavallaan heitä ei pidetty vielä täysin paikallisina, kun taas joissakin suvuissa maata oli viljelty 1800-luvulta saakka.

Tämä kertomus keskittyy pitkälti paikallisen yhteisön kuvaukseen, ei niin paljoa perheen sisäisiin jännitteisiin. Vertasin tätä tarinaa Alexandra Fullerin omaelämäkerralliseen kirjasarjaan, joka on saanut bestsellerin aseman Yhdysvalloissa. Fullerin kirjat kertovat täysin erityyppisestä brittiperheestä, joka on aidosti eksentrinen ja myös dysfunktionaalinen. Olen lukenut kolme osaa tätä sarjaa, ja se tuntuu jo niin kotoisalta, että kaipaan sen henkilöitä. Huomaan nyt, että saatan viimeinen osa on minulta vielä lukematta.

Tämä teos tuntui todella monipuoliselta ja kattavalta kertomukselta, jossa kertoja joutuu nuorena todistamaan raskasta vallanvaihtoprosessia. Tilanne uudessa maassa Zimbabwessa ei ole myöhemmin yhtään helpompi, vaan silmittömän tappamisen toimintamalli periytyy uusille hallitsijoille. Godwin palaa Zimbabween toimittajana 80-90-luvuilla, mutta tämä teos keskittyy Rhodesian valtion vaiheeseen, ja elämään maassa, joka oli jatkuvassa kauppasaarrossa, boikottien ja moraalisen paheksunnan kohteena.

Medeia kantaa Vuittonin laukkua

Teos: Ruth Ware: Huonetoveri (Otava 2023)

Suomennos: Elina Koskelin

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Hannah Jones on ensimmäisen vuoden kirjallisuuden opiskelija Oxfordissa, ja hänellä on onni päästä asumaan collegessaan vanhaan asuntolaan, jossa on tilavat, herraskaiset huoneet. Kämppiksekseen hän saa Aprilin, jonka isä on pohatta, joka rahoittaa rakennusten remonttia. Monet juoruilevat, ettei April olisi päässyt sisään yliopistoon omilla ansioillaan, sillä hän poikkeaa niin suuresti tavallisten akateemisten nörttien joukosta.

April kuitenkin yrittää parhaansa, ja hänen työteliäisyytensä on ihailtavaa. Nuori nainen ei tunnu nukkuvan koskaan, ja hän onnistuu väsäämään täysin uskottavia historian esseitä reippaan bileputken keskellä. Tämän lisäksi hän kunnostautuu ylioppilasteatterin näyttelijänä, ja hän on kuin luotu kreikkalaisen tragedian roolitukseen.

Kevätlukukaudella April murhataan, ja Hannahin elämä muuttuu pysyvästi. Hän joutuu armottomaan mediamyllytykseen, ja käy terapiassa vuosikausia selviytyäkseen shokista ja surusta. Jossain vaiheessa hän pakenee kriisiä Skotlantiin, ja päätyy työskentelemään Tall Tales-kirjakaupan myyjänä. Elämä jämähtää vaatimattomiin uomiinsa, ja rahapula on kroonista.

Romaanin nykyisyydessä kymmenen vuotta murhan jälkeen Hannah on raskaana, ja lapsen isä on Will, mies, joka oli Aprilin poikaystävä veriteon aikana. Pariskunta on löytänyt toisensa pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun Will eksyi Hannah’n kirjakauppaan asiakkaaksi. Tragedia varjostaa pariskunnan suhdetta edelleen, sillä media ja anonyymit kansalaiset vainoavat heitä.

Murhasta tuomittu John Neville, collegen entinen vahtimestari, kuolee yhtäkkiä vankilassa sydänkohtaukseen, ja keissiä aletaan puida medioissa uudelleen. Neville ei ollut koskaan tunnustanut tekoaan, ja oli anonut armahdusta systemaattisesti ennen kuolemaa. Tässä vaiheessa Hannah saa kuulla uusia tietoja valovoimaisesta ystävästään, ja tämä sysää hänet uuteen painajaiseen raskauden loppuvaiheessa.

Olen lukenut monta teosta Ruth Warelta, ja pitänyt hänen teostensa laatua epätasaisena. Monissa aiemmissa trillereissä hän on keskittynyt kauhuun suljetuissa paikoissa tai syrjäisissä kohteissa. Tässä teoksessa asetelma on erilainen, mutta ei erityisen kekseliäs. Innostuin kuitenkin kirjan asetelmasta siksi, etten ole aikoihin lukenut mitään Britannian eliittiyliopistoihin sijoittuvaa teosta.

Kirjan nuoret ovat lopulta melko tavallisia, kun ottaa huomioon Oxfordin elitistiset perinteet ja puitteet. Toki April kuuluu tässä opiskelijaporukassa kaikista rikkaimpiin, mutta hänkään ei edusta ns. vanhaa rahaa, eikä hänen sukunsa ole akateeminen. April ja Will kuuluvat yksityiskoululaisten klikkiin, jotka ovat tunteneet toisensa jo ennen yliopistoon tuloa.

Ei tämä teos nouse samalle tasolle kuin vaikka Donna Tarttin The Secret History , joka on omassa lukuhistoriassani noussut kaikkien aikojen hulppeimmaksi collegekuvaukseksi. Mutta teoksessa on hienoa arjen kuvausta niin Oxfordin kuin Edinburghin päässä, joten sen kautta saa nautinnollisen kierroksen paikallisiin kahviloihin ja kirjakauppoihin. Teos herätti minussa matkakuumetta, varsinkin Edinburghin päässä, jossa en ole vielä päässyt käymään.

Reittaisin tämän teoksen Waren tuotannon parempaan päähän, ja muutenkin koin teoksen lukemisen piristävänä nyt, kun en ole aikoihin lukenut brittiläistä psykologista trilleriä. Sain jossain vaiheessa yliannostuksen koko genrestä, ja päädyin vain tutkiskelemaan teosten kaupallisesti koukuttavia juonikaavioita. Mutta tässä teoksessa oli sisällöllistä substanssia, ja laadusta kertoi se, että juoni onnistui yllättämään monessa käänteessä.

Dekkarikaloja tarinoiden meressä

Teos: Elly Griffiths: Murhan käsikirjoitus (Tammi, 2023)

Suomennos: Riina Vaakko

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Viime vuonna korkkasin ensimmäisen teoksen Elly Griffithsiltä, ja nyt on toisen Harbinder Kaur-dekkarin vuoro. Tämä sarja sijoittuu Brightonin seudulle Sussexiin, ja toisessa osassa pyöritään Shorehamissa, joka on pienempi rantakaupunki Brightonin kupeessa.

Rikoskomisario Harbinder Kaur asuu edelleen iäkkäiden vanhempiensa kanssa synnyinkodissaan, eivätkä porukat edelleenkään tiedä hänen lesboudestaan. Sikhiyhteisön uteliaat tädit käyvät ajoittain tiedustelemassa Harbinderin naima-aikeista, mutta vanhemmat näyttävät hyväksyneen tyttärensä haluttomuuden perustaa perhettä. Poliisivoimissa hänen suuntautumisensa on yleistä tietoa, ja välillä kollegat vitsailevat hänen moninkertaisesta marginaalisuudestaan.

Tässä osassa kuolema korjaa 90-vuotiaan leskirouva Peggy Smithin Seaview Courtin senioritalossa. Peggyn kuolema sydänkohtaukseen ei ensin kuulosta kovin epäluonnolliselta, mutta naisen lähipiirissä herää epäilys mahdollisesta murhasta, kun hänen laajasta kirjastostaan löytyy uhkailevia kirjelappuja.

Miksi siis Peggyn pojalla Nigelilla on niin kiire päästä eroon äitinsä kirjoista?

Peggy Smith osoittautuu murhakonsultiksi, joka on neuvonut dekkarikirjailijoita juonen kehittelyssä. Hänellä on ollut useita asiakkaita, joista jotkut ovat menestyneet urallaan paremmin kuin toiset. Mahdollista murhaajaa etsitään dekkarikirjailijoiden joukosta, koska kustannusmaailmassa on tuulista, ja kirjoittamisen tiedetään herättävän joissakin myrkyllistä kilpailuviettiä.

Peggyn kuolleena löytänyt ukrainalainen kotiavustaja Natalka on toinen kirjan avainhahmo, joka avaa hoivatyön halpuuttamisen todellisuutta. Care for You-yhtiö palkkaa lähinnä itäeurooppalaisia avustajia nollasopimuksella.

Teos on kirjoitettu ennen Ukrainan sodan alkua, mutta tuntuu sodanaikaisessa todellisuudessa enemmän ajankohtaiselta. Natalka on kotoisin Donetskista, ja hänen veljensä on kadonnut mystisissä olosuhteissa. Vapaa-aikanaan hän harrastaa bitcoinien lohkomista, sillä hänen aikeenaan on sijoittaa joku päivä suuri summa kotimaan jälleenrakentamiseen. Samaan aikaan hän pelkää Ukrainan mafiaa, sillä hän uskoo, että valkoinen auto seuraa häntä hänen arjessaan.

Brightonin seudun lisäksi teoksessa seikkaillaan Skotlannissa, jonne Peggyn ystävät matkustavat dekkarifestivaaleille. He harrastavat salapoliisin hommia matalalla profiililla, mutta raportoivat löydöksistään Harbinderille. Travelodge-hotelli tuntuu mitäänsanomattomalta majapaikalta, mutta se osoittautuukin kohtalokkaaksi mestaksi vähemmän kuuluisille kirjailijoille.

Itä-Eurooppa-kytkökset aukenevat tässä tarinassa varsin verkkaisesti, ja muutenkin teoksen tempo on viipyilevä. Nautin kyllä kerronnasta, mutta juuri nyt, kun olen lukenut niin monia kirjoja Ukrainasta ja Venäjästä, koin varsinkin teoksen Itä-Eurooppa-ulottuvuuden hieman laimeaksi.

Toinen asia, joka hieman ärsytti, oli keskeisten hahmojen ylikorostunut tietoisuus etnisyydestä ja sukupuolisesta suuntautumisesta. Mutta jatkan silti sarjan seuraamista, koska haluan tietää lisää sikhikulttuurista, ja vaikka sekään ei ole tässä sarjassa keskiössä, siitä lukija saa kuitenkin kiinnostavia välähdyksiä keittiön kautta.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 8: ”Kirja kertoo pienestä kaupungista.”

Rotulakien hyytävää historiaa

Teos: Resoketswe Manenzhe: Scatterlings (2022)

Äänikirjan lukija: Christel Matombe

Olen viime aikoina etsinyt uudempaa eteläafrikkalaista kirjallisuutta varsinkin mustilta kirjailijoilta. Lista ei ole päätä huimaava, koska tuon maan kirjamarkkinat vaikuttavat palvelevan eniten oman maalaisia.

Nyt löysin uunituoreen esikoisromaanin, joka siis on julkaistu kotimaassaan kolme vuotta sitten, mutta on julkaistu uudelleen Yhdysvalloissa viime syksynä. Resoketswe Manenzhe on Capetownissa vaikuttava kirjailija, joka on sijoittanut teoksensa kotikaupunkiinsa brittien hallinnon aikaan.

Vuonna 1927 maassa säädettiin Immorality Act, joka muutti kaikki ”rotujen” väliset sukupuolisuhteet laittomiksi. Tässä vaiheessa monilla valkoisilla miehillä oli värillisiä kumppaneita ja lapsia, ja jotkut olivat menneet naimisiinkin näiden naisten kanssa vastoin yhteiskunnan normeja. Lain säätäminen teki myös näistä jo solmituista avioliitoista laittomia, ja osapuolia uhkasi vankila.

Alisa on Britanniassa kasvanut jamaikalaisten orjien jälkeläinen, joka on adoptoitu valkoiseen perheeseen. Hänellä on valkoisen naisen tavat ja hän on saanut kunnollisen koulutuksen. Kun hän kohtaa Abramin, eteläafrikkalainen buurimiehen, hän alkaa haaveilla helpommasta elämästä maassa, jossa hän ei aina erottuisi joukosta ihonvärin vuoksi.

Abram ja Alisa menevät naimisiin Britanniassa, saavat kaksi tytärtä ja muuttavat Capetownin lähistölle perustamaan viinitilaa. Tyttäret Emilia ja Dido pääsevät valkoisten kouluihin, vaikka ovat muita tummempia. Suuri osa Abramin buuriystävistä kääntää selkänsä miehelle, mutta he saavat uusia ystäviä kaupungin toisinajattelijoista. Välillä pariskunta pohtii Neuvostoliittoon muuttamisen mahdollisuutta, sillä heille on kerrottu, ettei neuvostojen maassa ole rotuongelmaa.

Uusi laki järkyttää Alisan mielenterveyttä niin, että hän tekee itsemurhan. Emilia kuolee myös kotitalon tulipalossa. Isän ja eloon jääneen Dido-tyttären on lähdettävä kotikaupungistaan etsimään turvapaikkaa buurien mailta Transvaalista. Isän vanha ystävä Johannes ottaa kaksikon farmilleen pitkin hampain, mutta he joutuvat yöpymään palvelijoiden siivessä.

Vaikka teoksen tematiikka on dramaattisen rankka, sen kieli on poeettista ja oivaltavaa. Manenzhe osaa myös taidokkaasti jonglöörata eri kielellisten rekistereiden välillä, sillä kirjan perhe elää aidosti monikielisessä todellisuudessa. Buurien ja brittien välillä vallitsee syvä kulttuurinen kuilu, ja samaan aikaan Dido haluaisi tietää lisää äitinsä jamaikalaisista juurista. Kohtaamiset mustien palvelijoiden kanssa pohjoisen farmilla tutustuttavat nuorta naista täysin uuteen maailmaan ja aidosti afrikkalaiseen kosmologiaan.

Esikoisromaaniksi teos on todella valmis ja syvällinen. Tietämättä mitään kirjailijan taustasta olin vaikuttunut hänen tavastaan käsitellä historiallista kontekstia: raskasta ja ahdistavaa lainsäädäntöä käsitellään sen vaatimalla vakavuudella, mutta lopulta romaani etenee dialogien voimalla tuomaan esiin tavallisten kansanihmisten kohtaloita.

Olen lukenut eteläafrikkalaista kirjallisuutta 80-luvulta saakka, ja edelleen valtaosa kirjailijoista, joihin olen tutustunut ovat olleet valkoisia, ja enimmäkseen brittitaustaisia. En usko, että olisin koskaan lukenut teosta, joka olisi ollut alkukieleltään afrikaansia, saati sitten xhosaa tai zulua, jotka ovat maan suurimmat kieliryhmät.

Tässä teoksessa englanti on lyyrisen nyansoitua. Ainoa asia, joka minua hieman häiritsi, oli tiettyjen dialogiosuuksien korkea rekisteri. Olisin arvostanut, jos dialogeissa olisi ollut enemmän rosoisuutta ja puolikielisyyttä, kun tässä kuitenkin reissataan ympäri laajaa maata ja kohdataan uusia kieliä. Mutta tämä on makukysymys, ja tässä kirjailija on halunnut luoda ymmärrettävän kokonaisuuden englannin kielellä.

Tämän jälkeen yritän lukea jonkun buuritaustaisen kirjailijan teoksen silkasta uteliaisuudesta. Ennakkoluuloni tuota etnistä ryhmää kohtaan ovat syvät, enkä koe tuota tehtävää kovin miellyttävänä.