True crime-genren nurjalla puolella

Teos: Katie Lowe: Graham Cattonin murha (Gummerus, 2021)

Suomennos: Kristiina Vaara

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Hannah on nelikymppinen psykiatri, joka työskentelee terapeuttina nuorten syömishäiriöisten klinikalla. Hänellä on pian yliopisto-opinnot aloittava tytär, ja avopuoliso, joka ei ole Katien isä. Hannah’n ensimmäinen mies Graham tuli murhatuksi perheen yhteisessä kodissa Lontoossa, kun Katie oli kuusivuotias. Tämä oli menestynyt kirjallisuuden professori, joka olisi mielellään pitänyt vaimonsa kotiäitinä.

Grahamin oletettu murhaaja on lusinut kakkuaan jo vuosikymmenen, kun tapaus kaivetaan taas julkisuuteen. Eräs suosittu podcast-toimittaja on alkanut tutkia tapahtumia, ja ”Tuomio” – niminen sarja alkaa elää omaa elämäänsä Hannah’n lähipiirissä. Se vaikuttaa myös hänen ja hänen miehensä työuriin, eikä Hannah enää mielellään esiinny tyttärensä urheiluharrastuksissa pelikenttien laidalla.

Hannah asuu perheineen DerbyshirenEli maailmas maaseudulla, ja kodin lähellä on Hawkwoodin kartano, ränsistynyt entinen mielisairaala, jossa myös Hannah’n isoäiti oli joskus hoidettavana. Viime aikoina Hannahin on alkanut kiinnostaa paikallishistoria, ja ainakin hän haluaisi tietää, kuinka Skotlannista kotoisin oleva isoäiti joutui Hawkwoodiin hoitoon. Tai ehkä hän tietääkin, mutta menneisyyden varjot vääristävät hänen kuvaansa todellisuudesta.

Mutta millainen mies sitten oli Graham Catton? Ja kuka Hannahin miehistä on oikeasti olemassa? Grahamin ja Hannah’n suhde ei ollut ainoa Hannahia traumatisoiva tekijä, vaan teos kertoo ylisukupolvisista trauman siirtymistä.

Tämä oli yllättävän rankka teos, joka vaati melkein enemmän keskittymistä kuin mihin ylikuumenneessa kämpässäni kykenin eilispäivän aikana. Jollain tapaa se resonoi juuri lukemani Sofie Sarenbrantin ruotsalaisdekkarin kanssa, jossa myös seikkailtiin vanhan mielisairaalan raunioilla. Mutta tämä teos ei ollut poliisivetoinen, vaan muistutti enemmän psykologista trilleriä. Toki päästään sekaisin menevä psykiatri alkaa olla jo aikamoinen klisee dekkareiden/trillereiden maailmassa, mutta ainakin tuo podcast-ulottuvuus antoi minulle jotain uutta ajateltavaa.

Eli maailmassa, jossa kuka tahansa voi ryhtyä ratkomaan julkisesti ”kylmiä tapauksia”, siirrytään usein harmaalle alueelle, jolla ihmisten primitiivisimmät vaistot saavat vapaan leikkikentän. Onneksi Suomi on kielialueen niin pieni, että tosielämän rikosten parissa harrastelijat saavat kohdata toisiaan suht vaatimattomilla foorumeilla. Britanniassa taas on suurempi mahdollisuus jopa työllistyä ja rikastua tällä sektorilla, eli kirja kuvasi todenmukaisesti jo pientä teollisuuden alaa.

Runsaan dialogin viettelys

Teos: Nick Hornby: Olet tässä (WSOY, 2022)

Suomennos: Irmeli Ruuska

Äänikirjan lukija: Elina Varjomäki

Lucy on 42-vuotias lontoolainen englanninopettaja, joka kokee tehneensä elämässä monia asioita oikein. Hän on valinnut turvallisen ammatin, saanut lapset avioliitossa ja kantaa yhteiskunnallista vastuuta avainkysymyksistä. Kuitenkaan hän ei ole ollut immuuni elämän normaaleille vastoinkäymisille. Aviomies Paul osoittautui addiktioon taipuvaiseksi, ja ero heidän kahden välillä oli väistämätön. Alakoulua käyvät pojat viettävät leijonanosan ajasta äidillään, ja Lucy on jatkuvasti riippuvainen ulkopuolisesta lastenhoitoavusta.

Muutaman vuoden sinkkuelämän jälkeen Lucy alkaa kaivata elämäänsä säpinää, ja altistaa itsensä nykyajan deittailun realiteeteille. Tarjonta ei vakuuta, vaikka välillä ystävätkin yrittävät järjestää hänelle kiinnostavia vierustovereita illallisille. Varteenotettavin deitti on kirjailija-Michael, jolla on varaa pitää kakkosasuntoa Dorsetissa. Hulppeaa huvilaa uima-altaalla.

Keski-ikään tultuaan Lucy huomaa, että moni hänen ystävistään on alkanut menestyä. Hänellä taas on varma virka valtion koulussa, opinahjossa, johon kukaan hänen ystävistään ei laittaisi omia lapsiaan. Myös Lucylla on varaa varustaa jääkaappiaan viinipulloilla, ja käydä tiiviisti kulttuuririennoissa, mutta hän ei enää tunne täysin kuuluvansa kaveripiireihinsä.

Tällaiseen saumaan saapuu Joseph, 22-vuotias musta lihakaupan myyjä, jolla ei ole varaa opiskella yliopistossa. Joseph asuu vielä vanhempiensa luona, ja hankkii lisätuloja tekemällä lapsenvahtikeikkoja naapurustossa. Suhde näiden kahden välillä alkaa salakavalasti, ja kummankin, mutta varsinkin Lucyn, on vaikeaa kertoa siitä ulkomaailmalle.

Teos venyy muutamaan vuoteen kaksikon elämässä. Taustalla kytee Brexitin aikaansaama poliittinen turbulenssi, joka vaikuttaa enemmän Lucyn keskiluokkaiseen tietoisuuteen kuin Josephin ikäluokkaan. Toisaalta suuri osa Josephin lähipiiristä kannattaa Brexitiä, ja isä on saanut uutta virtaa elämäänsä kampanjasta. Josephin äiti taas on elävässä uskossa, ja on kasvattanut lapsensa metodistikirkon vapaa-aikakeskuksen kupeessa. Josephissa itsessäänkin on jotain kirkollista, tai hän noudattaa paljon puritaanisempia elämäntapoja kuin moni ikäisensä.

Tutkiskelin kirjaa siitä näkökulmasta, kuinka paljon dialogia on liikaa, sillä Hornby on varsinainen dialogin rakentamisen mestari. En ainakaan kokenut, että runsas dialogi olisi jumittanut tarinaa, mutta ehkä joissain valkoisten keski-ikäisten viininhuuruisissa Brexit-keskusteluissa oli toiston vaara.

Tutkielmana rodun, luokan ja seksuaalisuuden yhteenkietoutumista teos on sopivan arkinen. Tässä ei käytetä fiinejä akateemisia käsitteitä, mutta Lucyn ja Josephin suhteen julkisuuskuva vie lukijan monelle epämukavuusalueelle. Toisaalta erikoiselle pariskunnalle toivoisi onnea, eli loppupeleissä kyse on hyvän mielen kertomuksesta.

Romantiikan saa jokainen lukija liittää taruun mukaan omista lähtökohdistaan käsin. Minulle tämä ei ollut kaikkien aikojen eeppisin rakkaustarina, vaan kuvaus muuttuvasta maailmasta ja muutoksista, joihin kaikki eivät halua mukaan.

Kummittelevista maatuskanukeista

Teos: B. A. Paris: Herätä minut kuolleista (Gummerus, 2022)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Finn ja Layla olivat joskus onnellinen nuoripari, jotka asuivat vanhassa talossa Devonissa. Kaksitoista vuotta sitten he olivat laskettelulomalla Ranskassa, ja sieltä palatessa Layla katosi huoltoasemalla jättämättä itsestään jälkeäkään.

Vuodet kuluivat, Finn masentui ja lihoi, mutta piti toivoa yllä naisystävän löytymisestä pitkään. Lopulta Layla julistettiin kuolleeksi naisen perheen toimesta, ja hänelle järjestettiin muistotilaisuus ilman arkkua.

Romaanin nykyisyydessä Finn asuu yhdessä Laylan siskon Ellenin kanssa, ja pariskunta suunnittelee häitä. 41-vuotiaana Finn on menestynyt pörssikeinottelija, ja pyörii konservatiivisissa piireissä. Ellen on paremmin sopeutuva edustusvaimon rooliin kuin hänen villi ja vapaa siskonsa olisi ollut. Mutta Laylan varjo on läsnä suhteessa, ja kun Finn alkaa löytää vihjaavia maatuskanukkeja kummallisista paikoista, ei hän voi muuta kuin alkaa toivoa Laylan takaisinpaluuta.

Kirjassa liikutaan Devonin maaseudun ja Ranskan lisäksi Cheltenhamissa ja Skotlannissa. Tämä ei kuitenkaan ole erityisen visuaalinen tai maisemissa tunnelmoiva teos, vaan huomio keskittyy henkilöiden sisäisiin maailmoihin. Jonkun aikaa minulla kesti paikantaa sisarusten kotisaari Lewis, jota etsin Devonin rannikolta, mutta se sijaitseekin läntisessä Skotlannissa.

Olihan tässä kunnollista pyöritystä, josta lukijan ei kannata tietää mitään etukäteen, mutta teoksen perusasetelma, samasta miehestä taistelevat sisarukset, ei varsinaisesti inspiroinut. Etsin kirjasta merellisiä viboja, ja koska luin juuri varsin aistivoimaisen teoksen Cornwallista (Amanda Craig: Synkkä sopimus), odotin tältäkin huikeita salattuja puutarhoja. Täytyy myöntää, että tämä trilleri jäi kalpeaksi ja turhan melodramaattiseksi kokemukseksi Craigin teokseen verrattuna, mutta sen hyvä puoli oli se, että sain sen kuunneltua kokonaisena todella tukalana päivänä noin 40 asteeseen kuumenneessa kämpässä.

Tuo maatuskojen käyttö viestinnän välineenä oli ainoa mielikuvituksellinen detalji kirjassa, vaikka muuten teos ei viitannut Venäjään. Teos olisikin kohentunut huomattavasti, jos siinä olisi ollut edes ripaus historiaa tai maailmanpolitiikkaa.

Cornwallin karvaisista jättiläisistä

Teos: Amanda Craig: Synkkä sopimus (Minerva Crime, 2022)

Suomennos: Sirpa Saari

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Cornwall kuuluu niihin kiehtoviin kolkkiin Britanniassa, joissa en ole käynyt, ja jonne matkustaminen kiinnostaa kovasti. Omat mielikuvani maakunnasta ovat kieltämättä kitschisiä, joten oli ilo lukea Amanda Craigin sinne sijoittuvaa teosta, jossa kerrottiin vähemmän turistisesta arjesta.

Teoksessa kolmikymppinen yh-äiti Hannah elää Lontoossa äärimmäisessä niukkuudessa, ja elättää tytärtään rikkaiden perheiden kotisiivoojana. Hän on kotoisin Cornwallista, ja on sukunsa ensimmäinen akateeminen vesa. Äiti Holly on tehnyt uhrauksen lähettääkseen tyttärensä yliopistoon, mutta Hannah ei ole onnistunut urallaan tultuaan raskaaksi liian nuorena. Aviomies Jake kyllästyi perhe-elämän jatkuvaan kitkutukseen, eikä Hannahille jäänyt eron jälkeen kovinkaan monia vaihtoehtoja.

Cornwallissa Holly-äiti tekee kuolemaa, ja Hannah matkustaa kuolinvuoteelle viime hetkellä. Tunneryöpyn keskellä junassa hän tutustuu mystiseen Jinniin, naiseen, jolla on myös katkera eroprosessi käynnissä. Jinnin ex-mies asuu lähellä Hannah’n kylää, ja nainen tekee tälle hämmentävän ehdotuksen: entä, jos kumpikin kävisi murhaamassa toisen eksän?

Äitinsä kuoleman jälkeen Hannah palaa viettämään kesää tämän kaupungin vuokra-asuntoon, josta on pian luovuttava. Hän saa yllättävän työtarjouksen paikallisen kartanon, End Pointin, isännältä Stanilta, alkoholisoituneelta villimieheltä, jonka hahmo voisi olla paikallisesta kansanperimästä. Stan maksaa kartanon siivouksesta paremmin kuin Lontoon työnantajat, mutta hänen epävakaa seuransa kuuluu pakettiin. Mies on myös tunnetusti itsetuhoinen, joten Hannah’n on kohdeltava häntä silkkihansikkain.

Teoksen keskeinen teema on avioeron jälkeinen kostonhimo ja katkeruus, joka toimii myrkyllisen polttoaineena rakkauden raunioilla. Hannah ei todellakaan tiedä, mihin hän on sekaantunut, ja kenen tarinaan hänen kuuluisi luottaa.

Kirjassa oli joitain samoja viboja kuin yhdessä lempitrillerissäni, Paula Hawkinsin teoksessa Nainen junassa. Tosin tässä päähenkilö Hannah ei ole pahasti alkoholisoitunut, ja alkoholisti-Stanillakin on aikeita raitistua.

Tämä on todella runsas dekkari, jossa paikallisen kulttuurin, historian ja nyky-yhteiskunnan kuvaus on melkein kiinnostavampi kuin rikosjuoni. Teos tarjoaa myös virikkeitä puutarhojen ystäville, ja miljöiden runsas kuvaus tekee tästä ikimuistoisen kesäkirjan.

Luin Craigilta toisen paperittomista siirtolaisista kertovan teoksen, Hearts and Minds, tasan kymmenen vuotta sitten, ja se tuntui vähän liiankin raskaalta yhteiskunnalliselta pläjäykseltä. Tyyli ei ole hänellä paljon muuttunut sen jälkeen, mutta tässä teoksessa oli huomattavasti vetävämpi juoni. On siis mahdollista, että muistan tästä teoksesta enemmän kuin tuosta aiemmasta kymmenen vuoden jälkeen.

Muukalainen vuoteessamme

Teos: Rosie Walsh: Tuntematon rakkaani (Otava, 2022)

Suomennos: Anna-Mari Raaska

Äänikirjan lukijat: Matti Leino ja Iisa Pajula

Emma ja Leo ovat tavallinen aviopari Lontoon Hampstead Heathissa, ja heillä on viisivuotias tytär Ruby, joka on saatu maailmaan hedelmöityshoitojen kautta. Perheen onnea varjostaa Emman taannoin sairastettu syöpä, mutta vaikeiden aikojen jälkeen lääkäreillä on taas hyviä uutisia. Perheessä pitäisi olla edessä toivorikkaita aikoja, mutta Emman mieli oireilee taas kuten se on oireillut jo ennen syöpää. Vaikeina aikoina hänellä on tapana paeta merenrantakylään Northhumberlandissa ilman perhettään.

Emma on koulutukseltaan meribiologi, ja yliopistouran ohella hän on tehnyt uraa BBC:n luonto-ohjelmissa. Välillä vaimon julkinen rooli aiheuttaa Leossa mustasukkaisuutta, kun vieraat miehet lähettelevät hänelle viestejä öiseen aikaan. Leo itse työskentelee toimittajana suuressa päivälehdessä, jossa hän kuuluu nekrologien kirjoittajien tiimiin. Joku vaimon käytöksessä saa Leon penkomaan tämän arkistoja sotkuisessa perintötalossa, ja kamalaa kyllä, hän on myös kirjoittanut valmiiksi tämän nekrologin kaiken varalta.

Kyseessä on intiimi psykologinen trilleri, joka keskittyy päähenkilöiden lähimpään ystäväpiiriin ja työyhteisöihin. Pääteemana on luottamus parisuhteessa, ja petoksen kohtaamisen haaste. Teoksessa myös katoaa henkilöitä, eikä poliisi lähde tutkimaan tapauksia kovinkaan pontevasti.

Olen muistaakseni lukenut toisenkin kelvon romaanin Rosie Walshilta, mutta se ei ollut psykologinen trilleri. Nyt minulla on ollut pitkä tauko brittitrillereiden lukemisessa, joten pystyin eläytymään teokseen normaalia paremmin. Juoni oli yllätyksellinen, ja sekin oli positiivista, ettei teoksessa sekoiltu pahasti päihteiden kanssa. Vanhemmuus on tässäkin keskeinen teema, ja sitä ristivalotetaan useamman kertojan kautta.

Opin kirjasta eniten brittiläisestä työelämästä, ja tuo nekrologin kirjoittajan toimenkuva jopa nauratti muuten vakavan tarinan keskellä. Myös Emman urakehityksen seuraaminen oli kiinnostavaa, vaikka sen taustalla oli synkkää menetystä ja tuskaa. Britannian kokoisessa maassa myös TV:stä tuttu luontotoimittaja (jota itse pitäisin suht viattomana hahmona) saa osakseen monenmoista kuraa, eikä julkisuuskuva hälvene nopeasti, vaikka henkilö olisi poistunut parrasvaloista.

Teoksesta ei kannata tietää liikaa ennen lukemista, ja itsekin kirjoittelen tästä genrestä lähinnä nootteja itselleni, jos joskus päädyn tekemään psykologisista trillereistä laajempaa analyysia. Tästä teoksesta tuli fiilis, ettei Walsh ollut ehkä kirjoittanut omaansa bestseller-algoritmien kiille silmissään. Mutta toki Lontoo ympäristönä ja valkoiset, keskiluokkaiset, keski-ikäiset päähenkilöt tekivät teoksesta vähän liiankin helppolukuisen. Mutta teoksessa oli vähemmän elämäntapafiilistelyä kuin tämän tyyppisissä teoksissa yleensä, sillä pariskunnalla oli ihan oikeitakin ongelmia.

Reppu täynnä kummitustarinoita

Teos: Michelle Paver: Thin Air. A Ghost Story. (Orion, 2016)

Viime talvena luin lähes kaiken suoratoistopalveluissa saatavilla olleen Himalaja-kirjallisuuden, josta vain muutama käsitteli jotain muuta kuin Kangchenjungan eli Mount Everestin valloitusta. Listallani on edelleen monia teoksia, jotka ovat saatavilla vain paperisena, ja eilen ilahduin, kun löysin kirjaston kierrätyshyllystä teoksen, josta en ollut kuullutkaan.

Thin Air on historiallinen kauhuromaani, joka sijoittuu vuoteen 1935, ja osittain myös vuoteen 1906, jolloin surullisenkuuluisa Lyellin operaatio Everestin valloittamiseksi tapahtui. Tästä kyseisestä eeppisestä retkikunnasta luin jo Jeffrey Archerin romaanin, joka on vielä suht tuoreessa muistissa.

Tässä teoksessa kertoja on kolmikymppinen lontoolainen lääkäri Stephen Pearce, joka tulee kutsutuksi vuorta valloittamaan lyhyellä varoitusajalla. Hänen isoveljensä Kits on ”oikea” kiipeilijä, ja hänen tiimiinsä kaivataan lääkäriä. Matka sattuu Stephenille kreivin aikaan, sillä hän on juuri purkanut kihlauksen ja kärsii ex-appiukon äänekkäästä vihanpidosta. Hänellä ei ole ollut mahdollisuutta harjoitella korkeassa ilmanalassa ennen lähtöä, ja pystyy vain treenaamaan lihaskuntoaan vähän laivamatkan aikana.

Retkikunta tapaa Darjeelingissa Lyellin ekspeditioon kuuluneen kapteeni Tennantin, joka on menettänyt jalkansa tuon kohtalokkaan retken seurauksena. Mies on asunut 29 vuotta bungalowissa, josta hän voi nähdä pyhän vuoren makuuhuoneensa ikkunasta. Hänellä on selvästi painavia salaisuuksia kannettavanaan, mutta ei avaudu niistä ensi tapaamisella.

Retkikunnalla on ”vain” 60 sherpaa, kun Lyellin porukka pystyi työllistämään pari sataa henkilöä. Suhde nepalilaisiin kantajiin on muuttunut piirun verran ymmärtäväisemmäksi kolmessa vuosikymmenessä, mutta hyvin vähän nämä britit ymmärtävät paikallista kulttuuria. Tiimissä on kuitenkin yksi kapteeni, joka osaa sujuvasti basaarihindustania ja vähän myös paikallisia kieliä. Toisin kuin vuosisadan alussa nämä miehet osallistuvat keittiövuoroihin, eli eivät asetu kokonaan nepalilaisten palveltaviksi.

Kauhu kirjassa liittyy vuonna 1906 Kangchenjungalle jääneiden miesten henkiin ja fyysisiin jäämistöihin. Varsinkin mies nimeltä Arthur Ward kummittelee, koska on syytä epäillä, että hänet olisi hylätty kolmosleirin rotkoon vielä elävänä. Arthurin reppu löytyy leirin läheisyydestä, ja retkikunnalla on riitoja siitä, mitä sille pitäisi tehdä. Stephen on sherpojen kanssa samaa mieltä siitä, että sen mukaan ottaminen tuo huonoa onnea. Stephenin veli tahtoo kunnian tärkeän jäänteen löytämisestä, ja näin ollen reppua pidetään matkassa mukana.

Tarina ei ole aivan niin groteski kuin Archerin romaani, ja tyylilajikin on eri. Minun on usein vaikea arvioida kauhukirjoja, koska luen niitä verrattaen harvoin, mutta en kokenut Stephenin kokemuksia mitenkään äärimmäisinä. Hän jää yksin kolmosleiriin noin vuorokaudeksi, kokee vahvoja harhoja ja menettää kaikki varpaansa. Veli valitettavasti kuolee, ja Stephen joutuu suolaamaan veljen ruumiin, jotta se voidaan kuljettaa takaisin Britanniaan.

Historiallisena romaanina teos on ihan kelvollinen, vaikka kolmesta kilometristä ylöspäin ei pahemmin muisteta vuosilukuja. Kulttuurisesta näkökulmasta teos käsittelee eniten hengellisyyttä/henkisyyttä, ja käsityksiä yliluonnollisista tapahtumista. Kirjailija kertoo loppusanoissaan, että hän halusi käsitellä varsinkin kantajien asemaa ja heihin kohdistuvaa rasismia. Tarinassa ainakin miesten henkilökohtaisilla kantajilla on lähes yhtä suuri rooli kuin länsimaisilla kiipeilijämiehillä.

En ollut kirjaa lukiessa kauhusta tukka pystyssä, mutta nautin sen ilmapiiristä ja kerronnan tyylistä. Varsinkin kieli oli niin autenttisen vanhahtavaa, että olisin voinut uskoa sen olleen jonkun 1930-luvulla vaikuttaneen kirjailijan, kuten vaikka E. M. Forsterin kynästä.

Paver ei ole itse kiipeilijä, mutta oli kirjoitusprosessin aikana vaeltamassa reitin alemmilla etapeilla. Kyllä teoksessa oli hyvin havaittavissa tuo ”kenttätyö”, eli uskoisin sen olevan melko autenttinen myös himokiipeilijöiden näkökulmasta.

Edwardiaanisissa häissä

Teos: Marie Benedict: Lady Churchill (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Hanni Salovaara

Äänikirjan lukija: Hannamari Nikander

BookBeatin tilaus katkesi juuri, uuteen jaksoon ei ole varaa, ja minulla jäi kirja kesken. Yleensä en postaile kesken jääneistä teoksista, mutta lupaavista yksilöistä voin vähän huudahdella. Yleensä lukemistoihini ei myöskään kuulu historialliset romaanit valtiomiesten rouvista. Valitsin tämän teoksen kuitenkin siksi, että Winston Churchill kuuluu niihin kiinnostaviin ”tapauksiin”, joista olen pitkään halunnut tietää lisää, ja näin Clementine Churchillin tarina tuntui sopivalta alkupisteeltä.

Pariskunnan avioliiton saaga on kummallinen yhdistelmä vapaamielisyyttä ja konservatismia, kuten olivat molempien osapuolien suvut. Uskollisuus avioliitossa ei kuulunut näiden piirien hyveisiin, ja Winstonin amerikkalainen äiti teki sarja-avioitumisesta urheilulajin. Näissä piireissä naimisiinmeno oli useimmille enemmän sopimus kuin sydämen valinta.

Kun Winston ja Clementine menivät naimisiin vuonna 1908, elettiin edwardiaanista aikaa, jota on pidetty imperialismin arvojen huipentumana. Winston Churchill palveli pidempään meriministerinä, mutta myös lyhyemmän jakson siirtomaa-asioiden vastaavana ministerinä. Hän kuului niihin jääriin, joiden mukaan Intia ei ollut vielä valmis itsehallintoon, ja tämä oli yksi iso kysymys, josta pariskunta oli eri mieltä.

Clementine Churchill ymmärsi politiikasta enemmän kuin hänelle olisi tuon ajan normien mukaan ollut suotavaa, ja näin hän pääsi mukaan politiikan arkeen jouhevasti. Koska Winstonin poliittinen ura oli tuulinen, vaimon tuki oli keskeistä miehen psyykkisessä selviytymisessä. Kun poliittinen suosio oli alamaissa, Winston vetäytyi tiluksilleen rakentamaan omituista miniatyyrimaailmaa, pikku-Englantia.

Nämä ajat olivat vaimolle stressaavampia kuin ministerin rouvana toimiminen. Winston oli vaativa puoliso, jonka oikkuja ei yksi nainen olisi voinut tyydyttää. Yksi Clementinen arkihuolista oli, kuinka saada rahat riittämään palveluskunnan palkkoihin, ja aikana, kun perhe asui omistamassaan maaseuturesidenssissä, heillä oli varaa palkata ”vain” yhdeksän ihmistä.

Kirjan ilmapiiri on jännittävä ja hieman vinksahtanut, ja vaikka tässä käydään läpi historian laajoja kaaria, Benedict onnistuu tavoittamaan pariskunnan yksityisemmän, intiimin puolen. Avioliitto oli myrskyisä, mutta kesti Winstonin kuolemaan saakka.

Clementine synnytti viisi elävää lasta, joista Marigold-tyttönen kuoli verenmyrkytykseen kaksivuotiaana. Lasten saaminen kuului avioliiton käsikirjoitukseen, vaikka Clementine ei ollut äidillisyyttä pursuava tapaus. Hänellä oli haasteita mielenterveytensä kanssa, ja joutui välillä lataamaan itseään sairaalahoidossa. Pitkät ulkomaanmatkat ilman lapsia olivat hänelle henkireikä. Churchillin lapsikatrasta hoitivat palveluskunta ja sisäoppilaitokset, mutta perhejuhliin pariskunta panosti erityisesti.

Pääsin kirjassa kohtaan, jossa Winston ja Clementine joutuvat ensi kertaa pommisuojaan toisen maailmansodan aikana, ja Winstonista on juuri tullut maansa pelastaja, yhdistetty pää- ja puolustusministeri. Tästä ajastaan tehtiin myös se mainio leffa, jonka näin muutama vuosi sitten. En edes muistanut Clementinen roolihahmoa siinä, ja luulin, että Churchill oli leskimies. Itseäni tarinassa ehkä kiinnosti eniten natsi kysymys ja sen käsittely Britanniassa, ja Churchillin erinomainen kyky ennakoida tulevaa. Clementine toki oli näissäkin keskusteluissa aktiivinen, vaikka kirja antaa ymmärtää, että naisten äänioikeuskysymys olisi ollut hänen varsinainen intohimonsa.

Teos voisi olla mainio äitienpäivälahja niille, joita erilainen, haasteellinen äitiys kiinnostaa. Oma äitini olisi varmasti pitänyt tästä, jos olisi vielä elossa, ja itsekin alan lähestyä jo ikää, jossa tämäntyyppiset ”vakavammat” viihderomaanit kolahtavat . Tyylillisesti tämä oli sopivan ironinen ja ristiriitainen teos, kieli ja kerronta on jouhevaa, mutta henkilöhahmoissa on riittävästi särmää. Nuoremmat lukijat voivat romaanin kautta innoittua lukemaan lisää muistakin kirjan avainhenkilöistä. Poliittisen historian saralla teos ei todellakaan ollut turhan kepeä tai viihteellinen.

Brightonin esoteerisellä rantabulevardilla

Teos: Ruth Hogan: Madame Burovan kuu ja tähdet (Bazar, 2022)

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddins

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Madame Burova on seitsemänkymppinen selvännäkijä, joka on pitänyt äidiltään perimää ennustajaeukon kojua Brightonin rantabulevardilla iät ja ajat. Burova on oikeastaan hänen tyttönimensä, venäläisen isän peruja, ja ”Madame” taiteilijanimi. Oikeasti Imelda Burova ei ole koskaan ehtinyt mennä naimisiin, vaikka ei hän ole kokonaan jäänyt ilman miehistä huomiota. Ehkä hänen ammattinsa on kuitenkin ollut liian vaativa perhe-elämälle, ja kulttuuri-identiteettikin on saattanut laittaa naimahalulle jarruja. Imelda on puoliksi romani, puoliksi venäläinen, ja vielä hänen nuoruudessaan 1970-luvulla romanit ajelivat hevoskärryillä.

Teos kertoo löysästä yhteisöstä, joka on rakentunut turismin ympärille. Moni kirjan hahmo on ollut 1970-luvulla töissä saman lomakeskuksen viihdytysjoukoissa, ja osalla ystävyys on jatkunut sen jälkeen. He ovat tavanneet vuosikymmeniä samassa rantakahvilassa, ja kun Madame Burova saa asiakkaakseen Billien, keski-ikäisen naisen, joka etsii biologisia vanhempiaan, kaikki tietävät, että jotain suurempaa on tapahtumassa.

Tartuin tähän kirjaan siksi, että muistan kuulleeni termin New age ensi kertaa teininä Brightonissa 1980-luvulla. Kaupungissa taisi olla keskivertoa enemmän esoteerisilla kyvyillään itsensä työllistäjiä. Teoksen asetelma tuntui siksi kodikkaalta, ja fiilistelin selvännäkijäkopin lisäksi surmanajotynnyrissä ja merenneitojen upottamiskojulla. Toki teoksessa oli myös vakavampia sävyjä, eli kirja kertoi tuon ajan monisyisestä rasismista ja seksismistä. Minusta on myös kiinnostavaa oppia lisää romanikansojen vaiheista eri Euroopan maissa, mutta tässä kirjassa romanijuoni oli lopulta aika ohut. Eläydyin vahvemmin Treasure-nimisen pojan perhetilanteeseen ja hänen jamaikalaisen isänsä emigraation tarinaan.

Teoksen rakkaustarina on traaginen, ja kirjan nimi viittaa rakkauden muistoon, jota Imelda kantaa uskollisesti kaulassaan. Onneksi hän saa lopulta mahdollisuuden hyvästellä sydämensä valittu tämän synnyinseuduilla Atlantin tyrskyissä.

Ruth Hogan kertoo työskennelleensä ennen kirjailijauraansa kunnallisen tason virkanaisena monikulttuurikysymysten ympärillä. Olen lukenut hänen kirjojaan sujuvasti, mutta myös unohtanut niiden sisällön suht tehokkaasti. Tässä uusimmassa teoksessa arvostin eniten miljöiden ja tunnelmien autenttista kuvausta, mutta juonen suhteen jäin kaipaamaan lisää kierroksia.

Taiteilijat elämän ristiaallokossa

Teos: Maggie O’Farrell: Käsi jota kerran pitelin (S&S, 2021)

Suomennos: Maija Kauhanen

Äänikirjan lukija: Hanna Saari

Viikonloppuna kuuntelin äänikirjoja rehellisesti sanottuna toisella korvalla, ja Maggie O’Farrellin hidastempoinen, laaja lukuromaani sopi tällaiseen moodiin. Vaikutelmani kirjasta jäivät hatariksi, mutta kerron silti, mitä siitä jäi käteen – jo siksi, että yksi sen päähenkilöistä oli suomalainen. Minua kiinnosti, kuinka irlantilais-brittiläinen kirjailija onnistui suomalaisen hahmon rakentamisessa, ja kuinka hän kuvasi suomalaista kulttuuria.

Teoksen Elina Vilkuna on kolmikymppinen kuvataiteilija, joka on ehtinyt kiertää maailmaa ennen asettumista Lontooseen. Hänen miesystävänsä Ted on elokuvien leikkaaja varsin menestyneessä tuotantoyhtiössä. Pariskunta asuu Hampstead Heathissa, ja ovat juuri saaneet ensimmäisen lapsensa. Vanhemmuudessa on kuitenkin monenmoisia haasteita, eikä Ted ole varma, pärjääkö Elina yksin kotona vauvan kanssa vaikean synnytyksen jälkimainingeissa. Tuntuu, että molemmilla on kirjaimellisesti pää hajoamassa.

Romaanissa pyöritetään rinnakkain kahta tarinaa, joista toinen sijoittuu 1950-60-luvuille. Hieman epäselväksi jäi, mikä oli sen nykyisyys, mutta teos on ilmestynyt jo vuonna 2010. Henkilöiden välisistä suhteista ja ikäerosta päätellen kyseessä voisi olla 00-luvun alkupuoli tai 90-luvun loppu. Siinä eletään aikaa, jossa informaatioteknologiaa kyllä käytetään, mutta se ei dominoi ihmisten arkea.

1950-60-lukujen ajankuvassa on paljon hurmaavaa. Siellä siis kohtaavat nuori Lexie Sinclair ja häntä hieman vanhempi Innes Kent, joka on lontoolaisen kulttuurilehden omistaja ja päätoimittaja. Innes rakastuu Lexieen päiväkävelyllä Devonissa, jossa Lexie on toipumassa vanhempiensa luona saatuaan potkut Cambridgen yliopistosta. Valitettavasti Innes on naimisissa, mutta asuu erilleen perheestään Lontoon Sohossa. Lexie pääsee töihin Innesin lehteen, ja soluttautuu sitä kautta kaupungin taidepiireihin. Rakkaus on raivokasta, ja jättää jäljensä Sohon poikamiesboksin pintoihin, mutta Lexien kohtalo on tulla itsenäiseksi lehtinaiseksi, jota vaivaa paha työnarkomania.

Suomikuva onnistuu teoksessa hienosti. Sain vaikutelman, että kirjailija on joko viettänyt aikaa Suomessa tai hänellä on paljon suomalaisia ystäviä. Kirjan Elina kaipaa sukunsa mökille Nauvoon, mutta yhteys siellä lomailevaan äitiin ja veljeen on viilenemässä. Hänellä on huikeita muistoja lapsuudesta, jossa vietettiin pitkiä aikoja pulkkamäessä ja järvien jäillä tähtikuvioita tuijotellen. Ted on Elinan lapsuudelle jopa kateellinen, koska häntä hoitivat alati vaihtuvat au pairit, ja luontosuhde rajoittui eläintarhavierailuihin, joiden aikana isä aina vilkuili kelloa. Oman poikansa kanssa hän haluaisi toimia toisin, mutta löytyykö tähän miehen mallia?

Kirjassa pohditaan Elinan ja tämän pojan tulevaa kieli-identiteettiä, ja siinä kiroillaan paljon suomeksi. Suomalaisuus ei kuitenkaan esiinny eksoottisena kulttuurina, vaan melko luontevana elementtinä lontoolaisessa arjessa. Jos ja kun Elinalla on kitkaa miehensä perheen kanssa, se ei ainakaan johdu kulttuurieroista.

Kirjan juonesta ei kannata tietää liikaa etukäteen. Aloin ensin lukea tätä psykologisena trillerinä, mutta teos on enemmän hienovarainen ihmissuhdedraama, jossa mielenterveyden voimavaroilla on suuri rooli kerronnassa.

En ole pitkiin aikoihin lukenut näin hidastempoista romaania, jossa keskitytään mikroskooppiseen arkeen. Mutta vauva-arjen kuvaus on varmasti taitavaa, ja tässä peilataan kiinnostavalla tavalla Lexien ja Elinan valintoja lisääntymisen ja uran suhteen.

Jos olisin lukenut teoksen ”rauhan aikana” tai sen julkaisuvuotena, olisin luultavasti nauttinut sen hitaasta temmosta enemmän, ja hehkuttanut sen maagista tunnelmaa. Nyt se jää mielikuviini kertomuksena lontoolaisen luovan luokan elämäntavasta, joka saattaa olla Brexitin jälkeen vielä vaikeammin saavutettavissa. Aika ei ole purrut teoksen charmiin lainkaan, ja varsinkin, kun siinä ei shoppailla tai kuluteta viihdekulttuurin ohimeneviä tuotteita, se tavoittaa hyvin lukijansa käännösviiveestä huolimatta.

Hänen majesteettinsa hotelleissa

Teos: Jeffrey Archer: Vankilapäiväkirja. Osat 1-3, Helvetti-Kiirastuli-Taivas. (Saga Egmont, 2021)

Suomennos: Laura Hanttu

Äänikirjan lukija : Petri Ala-Kokko

Joskus 00-luvulla harrastuksiini kuului eri kehitysmaiden toisinajattelijoiden vankilapäiväkirjojen lukeminen; myös väitöskirjaani kuului tällainen osio. Tätä genreä kutsuttiin tuolloin resistance literatureksi. Varmasti yksi ikimuistoisimpia lukemiani vankilapäiväkirjoja oli nigerialaisen Ken Saro-Wiwan muistelmat. Myös Suomen historiaan on liittynyt eeppisiä vankilasaagoja, joista muistan parhaiten Elvi Sinervon kirjoitukset turvasäilöstä toisen maailmansodan aikaan.

Kun sitten lähdin lukemaan Jeffrey Archerin, miljonäärikirjailijan ja pitkäaikaisen konservatiivipoliitikon vankilapäiväkirjoja, ei resistance literature ollut heti mielessäni. Mutta Archerin vankilaan joutumisen syyt ovat silti kiintoisat, ja tuomion aikaansaama massiivinen mediajulkisuus oli omanlaisensa hullunmylly. Tässähän oli pulaan joutunut yläluokkainen julkkis, jonka läheiseen ystäväpiiriin kuuluivat niin Margaret Thatcher kuin John Major. Mitään kapinaa hänen majesteettinsa arvovaltaa vastaan ei tästä vankilasaagasta löydy.

Alunperin Archer sai neljä vuotta kakkua väärän valan sanomisesta tapauksessa, jossa puitiin erään hyväntekeväisyysjärjestön rahankäyttöä. Archer oli ollut kymmenisen vuotta tukemassa kurdien itsenäisyyshanketta ja ja Britannian Punainen Ristikin oli tässä hankkeessa taustatekijänä. Muut asiaan sekaantuneet eivät joutuneet linnaan, ja Archerinkin tuomio lyheni huomattavasti saagan aikana.

Vankilaan joutuessaan hän oli 61-vuotias, ja monella tapaa häntä kohdeltiin rikosseuraamuksen hierarkiassa ikäihmisenä. Roskalehdet yrittivät koko ajan etsiä todisteita Archerin luksuselämästä ja etuoikeuksista tuomion aikana, vaikka näitä tuskin oli mainittavissa määrin. Mies lusi tuomiotaan kolmessa eri paikassa, joista ensimmäinen (”Helvetti”) oli Belmarshin pahamaineinen korkeimman turvaluokituksen vankila – paikka, jonne moni joutui linnauransa aluksi huolimatta oletetun rikoksen luonteesta.

Yllättävää kyllä, pidin tästä trilogiasta paljonkin, vaikka Archer yksityishenkilönä ja poliitikkona vaikuttaa yläluokkaiselta ja sovinnaisiin tapoihinsa piintyneeltä. Tässä kuvataan arjen vankilaelämää hänen omista, rehellisistä lähtökohdistaan ennakkoluuloinen kaikkineen, mutta ainakaan tuo näkökulma ei ole epäempaattinen. Archerin oma linja huumeisiin on ollut ennen vankilaan joutumistaan kategorisen kielteinen, eikä se linnatuomion aikana paljon liberaalimmaksi muutu, mutta hän alkaa nähdä monisyisemmin huumeidenkäytön syitä ja seurauksia. Elämän ehdot kovia huumeita käyttävällä taparikollisella kun ovat varsin erilaiset kuin House of Lordsin veteraanilla, jolla on yksityiskoulutausta. Tosin linnatuomionsa aikana Archer kohtaa myös huumeriippuvaisia ns. paremmista piireistä. Hän joutuu kohtaamaan sen tosiasian, ettei oikein mikään perhetausta suojaa addiktioon taipuvaista yksilöä koukuttumiselta.

Eliittiasema Archerilla on siitä näkökulmasta, että hänellä on rakastava perhe, suuri varallisuus ja ammatti, jota voi harjoittaa vankilaoloissakin. Silti lusiminen vaikuttaa myös hänen mielenterveyteensä, ja mukaan mahtuu vaikeitakin päiviä. Belmarshissa hän kokee äärimmäistä väkivaltaa, Waylandin vankilassa yleinen levottomuus, rap-musiikin pauhe ja rivokielinen huuteleminen selleistä toisiin rasittaa, ja North Sea Campin syrjäisessä avovankilassa on nuhjuista ja paikoitellen jopa törkyistä. Viimeisessä instituutiossa hän kuitenkin saa mielekästä tekemistä: työ vankilan hallinnon paperihommissa, teenkeittäjänä ja lääkintäassistenttina motivoi enemmän kuin esimerkiksi osallistuminen keramiikkapajaan. Lyhyen ajan hän saa myös opettaa luovaa kirjoittamista kanssavangeille, mutta myöhemmin tämä mahdollisuus evätään.

Kuinka monelta vangilta sitten puuttuu kokonaan luku- ja kirjoitustaito, siitäkin tässä kirjasarjassa on vinkkejä. Brittiläisessä vankilajärjestelmässä on kuitenkin jo pitkään yritetty vakavasti paikata vankien koulutuksellisia aukkoja. Monenmoisia työllistämishankkeitakin on vankiloissa käynnissä, ja osan vangeista motivaatio palata työelämään on suuri. Minusta tämä saaga on ansiokas siksi, että se osoittaa vankeinhoitojärjestelmän ruusut ja risut hyvin realistisesta näkökulmasta.

Trilogian kakkososassa Archer tutustuu kolumbialaiseen Sergioon (nimi muutettu), jota odottaa pian karkotuspäätös Britanniasta. Tämä kohtelias, keskiluokkainen valkokaulusrikollinen alkaa heti hioa Archerin kanssa jalokivi- ja taidekauppoja. Aito smaragdi saapuukin perheen joulukuuseen, mutta taidekaupat ehtyvät ja kontakti mieheen katkeaa. Muutkin ystävyyden kuvaukset ovat hienoja, vaikka enimmäkseen niissä diilataan puhelinkorttien ja Mars-patukoiden valuutalla.

Tämä oli nyt toinen tutustumiseni Archerin teoksiin. Ensimmäinen otos oli erittäin lupaava, kertoohan se Himalajan valloituksesta, tämänhetkisestä lempiaiheestani. Ihan kaikki Archerin kirjojen aihepiirit eivät minua inspiroi, mutta tykkään hänen kerronnan tyylistään.

Eli kirjallista fanitusta voi tapahtua yli puolue- ja näkemyserojen. Iso hurraahuuto sille!