Minuudesta ja mummoudesta

Teos: Pirjo Rissanen: Posliinihäät (Gummerus, 2018)

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Pitkästä aikaa en ole valinnut kirjaa pelkän kansikuvan perusteella, mutta Pirjo Rissasen Posliinihäiden rehevä kukkakimppu puhutteli minua. Kirjailijakin on minulle uusi tuttavuus, vaikka olen saattanut kuikuilla jotain hänen muuta teostaan kirjaston hyllyssä. Teokset tuntuvat vahvasti ihmissuhdepainotteisilta ja itäsuomalaisilta.

Tässä teoksessa päähenkilönä on aikuisten lasten uusperheen äiti Aina, jolla on kaksi biologista lasta ja kaksi bonuslasta. Naimisiin hän on mennyt leskimies Sakarin kanssa, joka on humanisti, Väli-Amerikan mayakulttuurin tuntija ja kansalaisopiston rehtori. Ainan oma työura on jäänyt repaleiseksi, mutta hän on ekonomi ja arkijärkevä kodinhengetär. Viidenkympin rajapyykin jälkeen pariskunnalla alkaa olla mahdollisuus nauttia aikuisuuden iloista, mutta yllättävästi Ainaa ei kiinnostakaan lähteä hääpäivää juhlimaan Karibianmeren rannoille.

Yhtäkkiä perheen kaikki kolme tytärtä alkavat oirehtia kummallisesti. Yksi joutuu mielisairaalaan, ja kahdella muulla on arkisempi ongelmia minuutensa ja suhteidensa kanssa. Tässä härdellissä myös Aina alkaa tutkiskella oman elämänsä prioriteetteja. Vaikka hän ei vielä ole biologinen mummo, hän huomaa uhrautuvansa miehen lastenlasten vuoksi enemmän kuin mies itse. Aina on myös tyyppinä ulkokultainen ja kaksinaamainen: hän usein päätyy mielistelemään varsinkin miehensä sukulaisia. Kesänvietto laajennetussa perheessä on loputonta kestitsemistä ja lasten trafiikkia, ja bonuksena heillä on huolehdittavanaan samassa rakennuksessa asuva syöpäsairas ukki.

Teos alkaa vauhdikkaasti Iiris-tyttären sekoamisella, mutta tämän jälkeen se etenee verkkaisesti. Meininki tuntuu pelkältä kotoilulta, vaikka välillä vieraillaan Ainan nuoruudessa 70-luvulla vapaan rakkauden aikana. Kiinnostavimpia havaintoja hän tekee levottomien tytärten elämänvalinnoista, miehistä ja lapsista tuliaisina, taiteellisista ambitioista, joista tunnistin paljon itseäni.

Myös naapuruussuhteet ovat koetuksella, kun naapurin nuori rouva alkaa liian tuttavalliseksi Sakarin kanssa. Myös Ainan uskollisuutta miehelleen koetellaan, kun yllätysvieras menneisyydestä pasahtaa tuttuun ja turvalliseen pihapiiriin.

Fiilikset kirjassa olivat parhaimmillaan vähän samansuuntaisia kuin Riikka Pulkkisella, ja jopa teoksen kirjailijatyttären hahmossa aistin vähän pulkkismaisia piirteitä. Muistaakseni myös Pulkkisen kirjoissa on samantyyppisiä vanhempia naishahmoja kuin tämä Aina, porvarillisen vakaita, sivistyneitä ”viiniä keittiössä” – ihmisiä, jotka eivät koskaan humallu muita häiritsevästi. Ainan kahdella tyttärellä taas on haasteita myös päihteiden kanssa, ja teoksessa ilmenee myös viisautta siitä, kuinka asia otetaan tai jätetään ottamatta puheeksi.

Juonen suhteen jäin odottamaan enemmän, vaikka varmasti Ainan elämän yllätysvieras tuokin monille hupia. Lahjakkuutta Rissasella kirjailijana on siinä, kuinka hän onnistuu kaivamaan ilon irti porvarillisen naapuruston trampoliinihankinnoista. Pidin siitä, että hän kaivaa arkisen draaman ainekset melko mitättömistä aineksista. Välillä myös pitkästyin, ja jäin odottamaan raflaavampia juonenkäänteitä.

Kirjalle on olemassa myös jatko-osa, sillä perheen kimurantti tilanne jäi monelta osin auki. Kuka tietää, vaikka antaisin sille mahdollisuuden tilanteessa, jossa pää ei kestä liian repivää draamaa tai jännitystä.

Hevosvarkaiden vertaistukipiirissä

Teos: Eira Mollberg: Villahousuhäpeä (Tammi, 2019)

Tällä kirjalla oli niin houkutteleva kansikuva, että tartuin siihen pelkästään sen vuoksi, vaikka nimi ei varsinaisesti vetänyt puoleensa. Kuulun itse ehkä viimeiseen sukupolveen, jolla saattoi lapsena olla villahousut, ja niistä rokattiin TV:n lastenohjelmissa aitoon sosialistiseen, varhaiskasvatukselliseen tyyliin. Kirjan kirjoittaja on minusta viitisentoista vuotta vanhempi, joten hänen lapsuudessaan villahousujen käyttöpakko oli totisinta totta.

Kirjan nimi ei viittaa tuohon 70-luvun lastenlauluun ja -elokuvaan , vaan Eira Mollbergin (s. 1957) henkilöhistoriaan, lapsuuden sattumukseen, jolloin hän lähti retkelle Fazerin karkkitehtaalle villahousuissa unohtaen pukea niiden päälle seuraavan vaatekerroksen, vekkihameen. Hän joutui esiintymään rumissa villahousuissaan koko päivän, mutta selvisi siitä häpeästä. Häpeä kuitenkin on seurannut naisen vaiheita läpi elämän, ja pakokeinona tähän hän löysi alkoholin.

Mollberg oppi juomaan kaksin käsin, molemmalle jalalle ja koko kansakunnan terveydeksi kuvausmatkoillaan Neuvostoliitossa ja Venäjällä, jonka kulttuuriin hän tutustui jo nuorena. Itämatkailun tahti kiihtyi kommunismin romahdettua, ja jossain vaiheessa hänellä oli jopa toinen asunto Pietarissa. Vuokraemäntä Maria Akinovna tuli hänelle toiseksi äitihahmoksi biologisen äidin vaivuttua syvän masennuksen alhoon, ja tämän kanssa hän adoptoi Momo-koiran, jonka vaiherikas elämä rytmittää kerronnan alkuosaa.

Mollberg teki uraa kulttuurialan silpputyöläisenä elokuvan ja teatterin saroilla. Kuuluisan isän varjo ei välttämättä helpottanut hänen polkuaan, vaikka hän pääsi jo nuorena mukaan moniin produktioihin. Isän kunnianhimo ja sairaalloinen suhde rahaan aiheuttivat tyttäressä oireilua, eikä tilannetta helpottanut jo nuorena mieleltään sairastunut Heikki-veli, joka välillä asui isän kanssa, välillä viipyi pitkiä jaksoja suljetuilla osastoilla.

Saavutuksia arvostamassa kulttuurissamme ylitsekävelytaidolla pääsee pitkälle”, hän toteaa kokemuksistaan kulttuuripiireistä. Hänen isänsä kuului näihin ylitsekävelijöihin, ja tytär muistelee hänen ”Pillejään ja Pulliaan”, ainaisia jees-miehiä, jotka suostuivat pönkittämään isän paisuvaa egoa. Metoo-kampanjan suhteen isä oli ehtinyt olla jo kuollut liian pitkään, eikä Mollbergillä ole tässä teoksessa intressiä avata seksuaaliseen valtaan liittyviä kuvioita. Kuitenkin hän vihjaa, että isä olisi ollut oiva esimerkki kampanjan piirissä, jos olisi vielä ollut elossa.

Mollberg on elänyt merkittäviä vaiheita elämästään suljetuissa yhteisöissä. Nuorena tyttönä hän seikkaili työskentelemällä sisäoppilaitoksessa Englannissa. Kiinnostus ortodoksiin uskoon ja luostareihin alkoi hänellä myös nuorena, ja tämäkin tuttavuus alkoi isän elokuvaprojektin kautta Virossa, Pyhitsän nunnaluostarissa. Kun hän sitten tällä vuosikymmenellä tarvitsi katkohoitoa alkoholismiin, hän pystyi vertaamaan noita vaihtelevia laitosoloja varsinkin luostarikokemuksiin.

Tarinat kolmen eri luostarin, yhden virolaisen ja kahden venäläisen, arjesta nousevat aistillisuudessaan ja toiveikkuudessaan suomalaisen päihdehuollon arjen ohi kirkkaasti. Tosin päihdehuoltoa käsittelevät osat yllättivät minua enemmän kuin luostariosiot, sillä en ole aiemmin lukenut näin selväsanaista ja suorapuheista tekstiä kenenkään kuntoutujan hoitopolusta hänen itsensä tuottamana. Mollberg on välivuosina kärsinyt vakavista muistivaikeuksista, joten on ihme, että hän on palannut takaisin tilaan, jossa analyyttisen tekstin tuottaminen on taas mahdollista.

Mollberg sai muutama vuosi sitten hoitoa neljässä eri hoitolaitoksessa pääkaupunkiseudulla ja sen lähistöllä. Yksityisen ”Kettupoluksi” nimetyn laitoksen hän valitsi itse, koska häntä houkutti paikan oletettu luonnonläheisyys ja lupa ottaa lemmikkieläin mukaan. Valitettavasti adoptiokoira Momo jäi auton alle ja kuoli tuon hoitojakson aikana, eikä Mollberg saanut tähän henkilökunnalta tarvittavaa tukea. Kognitiiviseksi kutsuttu terapiaprosessi piti sisällään karkeaa henkistä väkivaltaa, kyykyttämistä ja hiljentämistä, ja kielto muiden asiakkaiden kanssa ”kaveeraamisesta” tuntui erakkouteen taipuvaisesta naisesta omituiselta.

Alkoholistit alkavat olla ”ok boomer”-ilmiö, ja tässä kuuttakymppiä lähestyvä kulttuuritoimija saa ensi kosketuksensa huumeriippuvuuden monisyiseen ilmiöön. Muiden päihdeasiakkaiden haastattelupätkät elävöittivät tarinaa, ja nostivat sen yksilökeskeisen vuodatuksen yläpuolelle. Mollberg päätyy myös kahteen paikkaan, jossa vannotaan yhteisöllisiin menetelmiin, mutta yhteisöllisyys saattoi noissa typistyä runsaampien röökitaukojen vaateeseen.

Mollberg käyttää addiktiosta hevosvarkauden metaforaa, eli kun alkoholisti luopuu viinasta, jäljelle jää kuitenkin tuo taipumus koukuttua johonkin elämää rajoittavaan, rikolliseen tai hengelle vaaralliseen asiaan. Katkohoidossa kirjailija koukuttuu lehdistä kuvien ja lauseiden leikkaamiseen ja liimaamiseen; aiemmin hän on löytänyt vastaavaa keskittynyttä hurmiota käsitöistä. Brita Kekkosta, pitkäaikaista ystävää, jonka elämäkertaa Mollberg oli työstämässä, kunnes Kekkonen tyrmäsi käsikirjoituksen törkeällä tavalla, hän piti addiktoituneena uusien elämäkertureiden värväämiseen ja oman tarinan kertomiseen aina alusta jollekulle uudelle korvaparille. Onnittelut tästä havainnosta, koska kyseessä on omituisin addiktio, josta olen koskaan kuullut.

Teos rakentuu kollaasin lailla osiin, joita lukija voi lukea haluamassaan järjestyksessä – tarina ei ole lineaarinen, vaan palaset kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta limittyvät Suomen ja Venäjän pään värikkäisiin vaiheisiin. Toivon sydämestä, että Mollberg jatkaisi varsinkin Venäjän-tarinoiden kirjoittamista, sillä niissä oli herkkää runollisuutta ja samalla jämäkkää arjen selviytymisen narratiivia. Zakuska-pöytä ei ehkä ole kovin kummoinen elämys ilman pakollisia vodkapaukkuja, ja tässä kirjassa myös nunnat saattavat joskus ottaa molemmille jaloille. Voiko alkoholismista toipuva henkilö sitten jatkaa suhdettaan kulttuuriin, jossa alkoholin rooli on niin keskeinen elämän iloissa ja suruissa?

Kuka tekisi seniorinsuojeluilmoituksen?

vihainen leskiMinna Lindgrenin Ehtoolehto-näytelmä hurmaa paraikaa massoja Pyynikin kesäteatterilla, ja saatan itsekin harkita lippuun investointia, vaikka oikeasti varaa ulkoiluun ei nyt ole. Olen Ehtoolehto-trilogiasta lukenut vasta kaksi ensimmäistä osaa, mutta sarja on jäänyt mieleeni puhuttelevana huumoripläjäyksenä. Se kuuluu myös harvoihin teoksiin, joista olen keskustellut aivan tuntemattomien kanssa turuilla ja toreilla – asunhan ihan asiallisen palvelukodin naapurissa, ja tapaan virkeitä seniorikansalaisia lähes päivittäin.

Tänään tartuin sitten Lindgrenin uusimpaan teokseen, Vihaiseen leskeen (Teos, 2018). Olen lukenut siitä joitain kanssabloggareiden arvioita, ja huomannut, että se on kerännyt vaihtelevampia reaktioita. Ja kuten nimestäkin arvata saattaa, Vihainen leski ei ole pelkästään humoristinen teos. Tai sen huumorin sävy on hieman erilaista kuin sarjassa, jossa päähenkilöt ovat pääasiallisesti yli 90-vuotiaita.

Minä kyllä pidin aivan valtavasti romaanin kaikista seniorihahmoista. Päähenkilö Ullis Rauskio on vastikään jäänyt leskeksi 74-vuotiaana; eläkevuosien alkuaika on mennyt aivoinfarktista toipuvan alkoholistimiehen omaishoitajana, eikä hänellä ole lainkaan ollut mahdollisuutta toteuttaa itseään. Ullis on tehnyt kovasti työtä hammaslääkärinä, kasvattanut kaksi lasta suurella pieteetillä ja maksanut espoolaisen rivitaloidyllin lainaa pois. Suhde lapsiin on kompleksinen, eikä hän varsinkaan pidä heidän uudesta tekopirteästä asenteestaan miehen kuoltua.

Mistä tämä kirja sitten kertoo? Kai murtuvista käsityksistä vanhenemisesta, sillä tämän päivän seitsemänkymppiset ovat aivan eri porukkaa kuin samanikäiset kohtalotoverinsa pari-kolmekymmentä vuotta sitten. Maan elintaso ja koulutustaso ovat nousseet dramaattisesti yhden sukupolven aikana, ja tämän päivän seiskakymppiset eivät välttämättä miellä itseään lainkaan vanhuksiksi, eikä edes senioreiksi. Vaikka fyysisiä vaivoja ilmenee suuremmalla osalla, he elävät maailmassa, jossa kulutuskansalaisuus ja uudet kehonmuokkaamisteknologiat lupaavat ikuisen nuoruuden illuusiota.

Ulliksen viha on raivokasta vapaustaistelua, johon kuuluu pidäkkeetön kiroileminen ja tuurijuoppous.  Uudet, vanhat somesta löytyneet ystävät Hellu ja Pike ovat jo ennen Ullista harrastaneet päiväkännejä S-etukorttikuoharin voimin, ja Piken juominen alkaa olla jo riskirajat ylittävää. Ullis tosin ei voi ymmärtää keski-ikäisten lastensa äkillistä huolta äidin sosiaalisesta elämästä, kun muistaa, kuinka kiltisti hän itse suhtautui näiden teinikännien örvellykseen. Raivo siis kohdistuu ensisijaisesti lapsiin, ja minusta teos kuvaakin oivallisesti irtiottoa kliseisestä äitiydestä ja mummoudesta.

Kirjassa oli paljon lifestyle-tyyppisiä pikku havaintoja, joista en ole ollut tietoinen, kuten hopeapornosta (japanilainen keksintö?). Gudrun Sjödenin värikkäät muotiluomukset toki tunnen (koska itsekin kuulun jo kulttuuritätiosastolle), mutta en tunnista muita eläkeläishippien muotibrändejä. Lähipiiriini ei kuulu Ruska-astioista orgasmeja saavia kolmikymppisiä hipstereitä, mutta alkaa jo harmittaa, että olen roudannut monia perintöastioita kirppikselle tai hyväntekeväisyyskeräykseen.

Vihainen leski ei saavuta aivan samaa yhteiskunnallisen terävyyden tasoa kuin Ehtoolehto-sarja. Tämä on pienempi tarina, joka keskittyy enemmän yksityiselämään kuin yhteiskuntaan. Toki myös Ullis saa kokea karmivan tutustumisvisiitin palvelutalo Finaaliin, mutta holhoavat lapset eivät onnistu ylipuhumaan häntä hoivapaketin kannattavuudesta.

Teoksen kielenkäytöstä voidaan olla montaa mieltä. Ulliksen runsas kiroilu voi hyvin kuvastaa ”toisen teini-iän” kapinavaihetta, mutta itse koin voimasanojen runsauden vesittävän kerrontaa. Vähempi olisi ehkä ollut enempi, strategisesti sijoitettuna.

Teoksen näkökulmissa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani toisen vanhuusaiheisen teoksen, Anna Rimpelän Pitkään meni ihan hyvin (2018) kanssa, jonka päähenkilö Aino Ritari edusti vielä eksentrisempää mummohahmoa. Molemmissa ainakin käsiteltiin seniori-iän seksuaalisuutta reippain ottein. Uskoisin, että molemmat teokset ovat vedenjakajia, eli ne saattavat ihastuttaa tai vihastuttaa.  Minua molemmat kyllä naurattivat, mutta romaanitaiteen näkökulmasta molemmissa tuntui juuri kielellinen ulottuvuus hieman ontuvan.

Savossa persaukset ovat lohnakat

mummoEi ole koskaan liian myöhäistä rakastua murrekirjallisuuteen. Mutta jos epäilet, ettei sellaista retkahdusta pääse tiellesi sattumaan, silti kannattaa tutustua Antti Heikkisen kirjalliseen tuotantoon. Itse olen tietääkseni lukenut kaikki hänen fiktiiviset teoksensa, jotka sijoittuvat Ylä-Savoon. Niistä tuorein, Mummo (WSOY, 2018), on historiallisin ja sävyltään vakavin, vaikka sen hahmoilta pääsee välillä suusta verbaalista ilotulitusta.

Heikkinen ei tuota fiktioissaan murrepuhetta kokonaisten lauseiden tasolla, mutta hänen savon murteiden sanavarastonsa on erittäin antelias. Teosta lukiessani kirjoitin ylös ”best of”-kokoelmaa, eli sanoja, joiden merkitystä en ilman lauseyhteyttä olisi voinut arvata. Ruttelo, simpsake, päkätti, myrnäyttää, jelvistellä ja kutvelehtia ovat taas uusia lisäyksiä äidinkielemme sanastoon. Ja toki on muistettava, että akanmäräntö piäsöö naimisiin sutjakammin, jos sen persaukset on lohnakat.

Teoksessa on neljä sukupolvea, joista toisen eli Maija-mummon elämää seurataan kehdosta hautaan. Maija elää kukkeinta nuoruuttaan sodan varjoissa, ja päätyy jatkamaan suvun tilaa puhtaasta velvollisuudesta. Hän on saanut lapsen kasvatettavakseen nuorena, ja päätyy omapäisesti kosimaan Santtua, tilan väliaikaista renkiä, jotta lapsi saisi edes jonkunlaisen isähahmon. Teoksen toinen kertoja, Marja-Liisa, taas kipuilee äitikysymyksensä ja juurettomuutensa kanssa, vaikka on oppinut kutsumaan kasvattiäitiään äidiksi jo pienestä saakka. Marja-Liisan äiti Esteri on Maijan isosisko, joka mielenterveyssyistä ei ole pystynyt ottamaan vastuuta tyttärestään. Koko kylän korvissa Esteri on myös ”miehimys”, jolla juorutaan olevan suhde kunnalliskodin johtajattaren kanssa.

Odotin kirjalta jotain sydäntä lämmittävää lypsyromanssia, mutta sen eduksi voi heti mainita, että maatilan töitä siinä tehdään todella vähän. Heikkisen huomio keskittyy lähes kokonaan ihmissuhteisiin, ja siinä sivussa sota- ja poliittiseen historiaan. Pienellä savolaisella kyläkoululla tunnelmat kiristyvät isänmaan aatteen vuoksi äärimmäisyyksiin Lapuan liikkeen aikaan, jolloin kiihkeä IKL:läinen leskiopettaja alkaa vaatia kyläläisiltä muilutushenkeä. Kun Maijan isä Jooseppi ei suostu väkivaltaan kommunistishenkistä Penjamiini-serkkua kohtaan, joutuvat hänen lapsensa opetuksessa silmätikuiksi.

Mummon suvussa on tavallista enemmän salaisuuksia, ja tunneilmaisukin on keskenkasvuisen kolhoa. Sairaudet ja onnettomuudet riivaavat mummon läheisiä, vaikka suvun naiset ovat perinteisesti jatkaneet taikojaan maagisen pussukan välityksellä. Kun Marja-Liisa sairastuu teini-ikäisenä aivokalvontulehdukseen ja kuuroutuu melkein totaalisesti, Maija vaipuu synkän itsesyytöksen alhoon. Vammastaan huolimatta Marja-Liisa päätyy kuitenkin elämään täyttä ja värikästä elämää pornomallina, kommunistisen puolueen jäsenenä ja siirtolaisena Ruotsissa. Vasta Joonas-pojan syntymä avaa hitaan sovinnonteon mahdollisuuden äidin ja tyttären välillä, sillä biologista äitiyttä kokemattomalle Maijalle on ehkä tärkeämpää tulla kutsutuksi mummoksi kuin äidiksi.

Mummo kaataa raikkaalla tavalla stereotypioita savolaisuudesta ja maalaisuudesta. Vaikka Maija on hahmona kouluja käymätön ja nurkkakuntainen, ei hän kuitenkaan ole mikään maalaistollukka. Heikkinen kertoo terävästi nuoren naisen suhteesta maailmanhistoriaan, radiota kuunnellessa ja sotaa enteillessä. Yksi avainepisodi teoksessa on perheen kihlajaismatka Helsinkiin, jolloin Esteri-siskoa yritetään naittaa töölöläiselle Eero-maisterille. Helsingistä sisaruksille jää syvimmin mieleen Kyösti Kallion poismeno rautatieasemalla v. 1940, ja miehiin syvästi pettynyt Esteri kertookin maailmalle odottavansa edesmenneen presidentin lasta.

Teos on sen verran tiivis ja monipolvinen, ettei sitä missään nimessä kannata ahmaista yhdellä istumalla, kuten itse tein. Heikkinen ei myöskään suuremmin selittele kaukaisia tapahtumia eikä ilmiöitä, vaan lukijan vastuulle jää ottaa selvää asioista, joita hän ei tarinasta suoraan muista tai tunnista. Minusta suorastaan tuntuu, että pikalukijana ohitin joitain herkullisia yksityiskohtia varsinkin 30-luvulta, ja siksi koen, että tämän lämminhenkisen, mutta samalla haastavan teoksen voisi lukea toiseenkin kertaan.

80-luvulla syntyneeksi kertojaksi Heikkinen tuntuu tosiaan vanhalta sielulta, ja hänen kirjoissaan näkyy nimenomaan suullisen perimätiedon läsnäolo – eli teokset kertovat sellaisista elämän käänteistä, joista kirjailija ei voi oppia arkistoista tai muista kirjoista. Hänen aiemmissa teoksissaan on ollut vahvempana nykypäivän ja hänen oman ikäluokkansa kokemusten tasot, mutta minusta oli hyvä valinta, ettei Mummossa vatvottukaan kolmikymppisen miehen mummosuhdetta, vaan keskityttiin mummon niihin vaiheisiin, kun hän ei vielä ollut mummo.

Lapsen paras huvipuisto

1184_Poijärvi_20141128164232Eevamaija Poijärvi (1932-2001) oli minulle viime viikkoon saakka tuntematon tamperelainen kirjailija, jonka tuotantoon mahtui sekä proosaa että runoutta. Tunnetuin teos häneltä oli esikoisromaani Perhosleikki (1973), joka kuvaa maalla kasvavan kehitysvammaisen tytön murrosikää. Tuotanto on ilmeisesti ollut hänellä laajempaa kuin mitä virallisissa biografioissa listataan.

Itse löysin seurakuntien kirjaston poistokorista omaelämäkerrallisen esseeteoksen Kasvun verran aikaa (Kirjapaja, 1980), joka kertoo äidin kasvusta isoäidiksi 43 vuoden ikäkriisissä. Koska itsekin olen 43-vuotias ja olen joutunut viime aikoina opinnoissakin pohtimaan elinikäisen kasvun ja oppimisen teemaa, teos tuntui kiinnostavalta ja läheiseltä.

Eevamaija kasvaa Isomaijaksi, mummoksi, joka pyrkii tutustuttamaan pojantytärtään luontoon. Hän ei ole erityisen pullantuoksuinen isoäiti, vaan pikemminkin filosofinen ja seikkaileva. Nuori isä kipuilee parisuhteessa ja jää yksinhuoltajaksi jo tyttären ollessa kolmivuotias. Miesten yksinhuoltajuus on ollut 70-luvun loppupuolella sen verran harvinaista, ettei siihen ole olemassa valmista tukisapluunaa. Poijärvi ei kauhistele eikä ihmettele poikansa kohtaloa, mutta esittää omana aikanaan rehellisen kuvan toisenlaisesta vanhemmuudesta.

Ikäkriisissään hän palaa oman nuoruutensa ja vanhemmuutensa kipupisteisiin, kuuntelemattomuuteen ja myös aggressiivisiin purkauksiin. Erityisesti hän katuu omia kirjailijan kiireitään ja kykenemättömyyttä elää hetkissä. Tuttua huttua nykylukijoille, mutta pohdinnat ovat tuolloin saattaneet olla avaavia. Pojantyttären kautta runonkirjoitukselle omistautuneen naisen on mahdollista sukeltaa myöhäsyntyiseen äitiyteen. Eniten hän on huolissaan lapsista, joiden kysymyksiin kellään ei ole aikaa vastata.

Kirjassa keräillään ja tunnistetaan tuttujen sini-ja talvivuokkojen lisäksi myös harvinaisempia metsäkukkia. Esimerkiksi nyökkyhelmikki kuulosti minusta eksoottiselta (olisiko fiktionaalinen kukka, kun Google ei sitä tunnista?). Ajatus metsästä lapsen parhaana huvipuistona kuulosti jo vähän hipsteriltä. Itse en ole viettänyt aikaa isovanhempieni kanssa metsässä -he olivat jo sen verran huonojalkaisia, ettei se olisi ollut luontevaa. Omien vanhempien kanssa kylläkin, mutta siihenkin enimmäkseen liittyi marjastusintressi. Poijärvellä on monia omaperäisiä ja aikaansa edellä kulkevia ideoita lastenkasvatuksesta.

Erityisen tärkeiksi hän näkee epäonnistumisen tilanteet, esimerkiksi huonoihin koulunumeroihin suhtautumisen. Hän myös puolustaa lapsen perusoikeutta olla tuhma. Murrosikäisten vaatteitakaan ei hevillä keräillä, vaan perheen kodissa pesii jalkahienhajuisia myttyjä siellä täällä. Armollisuus ja epätäydellisyyden sietokyky ovat teoksen keskeisiä viestejä.

Kirjailijan omakin parisuhde kaipaa jatkuvaa päivitystä. Hän ei ole lainkaan varma, tuleeko se kestämään. Kahdestaan jääneen keski-ikäisen pariskunnan arki on jatkuvaa riitelyä, mutta lapsenlapsen tulo tasoittaa yhdessäoloa. Kesämökillä hänellä on parinikävöimisviikko ja toisenvierusnälkä, mutta arki on jatkuvaa vääntöä esimerkiksi siivoamisesta.

Teoksessa on virkistäviä runoja ja piirroksia lapsuudesta ja vanhemmuudesta. Tekstin sävy tuntuu edelleen ajankohtaiselta. Vasta viimeisellä sivulla kirjailijan kristillisyys pääsee kuuluviin -itse sanoma tosin välittyy erinomaisesti myös ei-kristilliselle lukijoille. Poijärvi on aikanaan ollut suosittu puhuja ev.lut. kirkon tilaisuuksissa, mutta kuten tästäkin teoksesta ilmenee, hänellä on ollut muunkinlaista vientiä.

Kiinnostavaa historian havinaa myöhäisestä Kekkoslovakiasta. Tuo Perhosleikki kiinnostaisi myös tätä lukijaa, jos sattuisin sen jostain laarista pelastamaan.

Sireenien aikaan Pispalassa

pispalanKun viisivuotias Raili-tyttö muuttaa sireenien alle Pispalaan, hän saa hataran ydinperheen lisäksi touhukkaan mummun ja laajennetun perheen naapurien työläisnaisista ja heidän lapsistaan. Naapurin Valma leikkaa tytön otsatukan sopivan pyöreäksi, kun taas tyttö pääsee kuulemaan mummun ja Kerttu-tädin yhteisiä kansalaissodan muistoja marraskuun kahvitilaisuudessa, joka on nimetty heidän juopporenttujen ukkojensa muistolle. Railin äiti Mirjami aloittaa työt Pyynikin Trikoolla, mutta ei hermoheikkona kestä koneiden mölyä pitkään. Ja kun kortteliin muuttaa Lana Turneria muistuttava ruutuhousuihin ja patellavyöhön sonnustautunut taiteilijasielu Eedit, koko perheen elämä muuttuu vähitellen.

Kristiina Harjulan romaani Pispalan kiviä (Karisto, 2013) on herkkä lapsuudenkuvaus 50-luvulta, jonka keskiössä on työväenluokkainen Tampereen murre ja sen rankkaa raatamista glorifioiva puheenparsi. Hyvän naisen roolimalliin kuuluu omien tarpeiden ja kykyjen vähättely, miesten parjaaminen ja pesäeron teko muualta tulleisiin, mahdollisiin porvareihin. Nainen saa olla lukuhaluinen, sivistyksen haaliminen on sinänsä positiivista, mutta siinä ei saa mennä liian pitkälle, ettei menettäisi otettaan ”meikäläisiin”. Railia eli Tinttarellaa kasvattaa enemmän maitokauppaa pitävä Martta-mummu kuin muualta tullut Mirjami-äiti, ja vaikka 50-luvulla lasta ei enää pidetä ilmaisena työvoimana, kaupan tehtävissä avustaminen kuuluu luontaisiin kuvioihin. Luppoaikaa pidetään syntinä, ja varsinkin kaikenlainen jonninjoutava, kuten uimarannalla kekkulointi ja joulukoristeiden pynttääminen, on epäilyttävää toimintaa.

Teoksessa käsitellään vaikeita aiheita – vanhempien eroa ja äidin horjuvaa mielenterveyttä – yhteisöllisyyden näkökulman kautta. Mirjamin pahaa oloa ymmärretään naapurustossa tiettyyn pisteeseen saakka, sillä kaikki naiset ovat kärsineet joko miehen juoppoudesta, uskottomuudesta tai molemmista, mutta kun Mirjami irtisanoutuu palkkatyöstään Trikoolta, häntä pidetään hienohelmaisena turhan itkeskelijänä. Mirjami ei sopeudu koskaan sisäsiittoiseen Pispalaan, mutta muutettuaan Tampereen uudempaan kaupunginosaan, yhteys sinne jääneeseen anoppiin kuitenkin säilyy. Martta-mummun elämän rikkaus, siitä huolimatta, että hän on kovin ”tavallinen”, on mielestäni teoksen mehevin pihvi (ja pyydän anteeksi järkyttävää amerikkalaista puheenparttani tässä. Se on pahempaa kuin romaanin aito tamperelainen ”semmotteen-tommotteen-tämmötteen”-sösellys!)

Lapsinäkökulma on teoksessa voimakkain, ja tunnelmaa luodaan leikkien, lelujen, laulujen ja makumuistojen kautta. Musiikkiosasto tuntui kovinkin kotoisalta saman ikäluokan vanhempieni kautta – tunnen itsekin läheisesti Mambo Italianon ja Tiikerihain isäni viheltelyjen kautta. Minun lapsuudessani siis isät viheltelivät lapsuuden hittibiisejään medioiden ja instrumenttien puutteessa!

Pispalan punainen lapsuus ei esittäydy tässä erityisen niukkana, vaan lapsiin panostetaan sen verran, mitä pystytään ja eteenpäin menemisen meininki on vahva. Lasten tiiviit ystävyyssuhteet ulottautuvat talvisaikaan jopa ulkohuussiin asti, eli kaverit käyvät kysymässä toisiaan kakalle. Ahjolan kristillis-yhteiskunnallisen opiston lastenleirillä Raili saa ensi kokemuksen poissa kotoa. Railin vanhemmat eivät halua laittaa tytärtään partioon eikä pioneereihin, joten kasvuympäristö ei esiinny erityisen poliittisena isän punaisista juurista huolimatta.

Tamperelaiselle lukijalle teos avautunee erityisen voimallisena historiallisen tarkkuuden vuoksi. Muuttuva kaupunkimiljöö kiehtoo erityisesti, jos pääsee kirjassa kuvattuja kortteleita tutkimaan paikan päälle.  Itse en tunne Pispalaa kovin läheisesti, vaan näkökulmani niille hoodeille on ollut melkein turistinen. Käymme siellä ajelulla kesäisin ulkopaikkakuntalaisten kavereiden kanssa, ja muutamia kertoja on tullut käytyä Rajaportin saunalla ja Pulterissa. Silti kuvatut raitit, Lauri Viidan jalanjäljet, vanhojen puutalojen entiset kauppahuoneistot ja katseen kiinnittyminen joko Näsi- tai Pyhäjärveen, silti koskettavat paikallista lukijaa. Erityisesti innostuin teoksesta luettuani, että myös Harjula on opiskellut luovaa kirjoittamista Viita-Akatemiassa. Iloitsen aina, kun joku Viidasta valmistunut on julkaissut jotain, siksikin, että se kannustaa minuakin ryhdistäytymään tekstieni kanssa. Pidän myös aina siitä, että muistakin kaupungeista kuin Helsingistä kirjoitetaan tarkkaa eeppistä hehkutusta. (Tässä blogissa olen kai arvioinut enemmän Jyväskylä-hehkutuksia, koska en asu siellä enää.)

Eniten teos muistutti minua Pirkko Saision teoksista, erityisesti romaanista Sisarukset (1976), joka myös sijoittuu osittain Pispalaan. Tunnelman vahvuus oli samaa luokkaa kuin Elämänmenossa (1975), joka kuvaa saman ikäluokan kokemuksia Helsingin Kalliossa. Kielen tasolla tekstissä oli joitain kohtia, joita etevä kustannustoimittaja olisi esikoiskirjailijaa neuvonut stilisoimaan (esim. työntekoon liittyvää onomapoetiikkaa), mutta niihinkin suhtautuminen on makukysymys.

Ottakaa ihmiset tämä kirja mukaanne kävelyretkelle Pispalaan ja tulette näkemään vaurastuneen eliittialueen raikkain silmin kaikkina vuodenaikoina. Itse näin ainakin vanhan Pirkkalan ja Tampereen välisen kiviaidan uutena havaintona, ja pispalalaisten siitä johtuvan erillisyyden tunteen. Kirja taatusti avaa uusia näkökulmia Pispalaan myös syntyperäisille kantapeikoille.

Paluumuuttajan deittikiireet

rakkauden_intiaanikesa-lonnroth_heleena-27290231-1864588083-frntlKävin eilen lähikirjastossa sokkotreffeillä random-kirjan kanssa. Hyllystä bongasin Heleena Lönnrothin sydänmerkillä koristellun romaanin Rakkauden intiaanikesä (Zuppa di Porri, 2014). Chicklit-tyyppiseksi teokseksi siinä on kohtuukiinnostava kansikuva – pinkki, mutta surrealistinen. Kustantaja oli minulle uppo-outo, mutta kirjailijan pitkä ura dekkaristina nosti odotuksiani.

Tapaamme päähenkilön, kuusikymppisen sinkkunaisen Kukkamarin muuttokiireiden keskeltä – edessä on iso askel takaisin Yhdysvalloista synnyinseudulle Keski-Suomen Multialle. Mukana muuttaa amerikkalaistunut aikuinen tytär; poika on jo asettunut takaisin Suomeen, kouluttautunut puusepäksi ja perustanut perheen. Hyvin hoidettu, mutta alkeellinen punainen tupa ostetaan romaniperheeltä, ja pian ikäneito on puhunut itselleen työpaikankin erityisopettajana pelkillä hum. kandin papereilla. Kukkamarissa on paljon tarmoa ja yritteliäisyyttä sekä työ- että deittirintamilla; deittirintamalla monen kerroin enemmän kuin toimeentulon turvaajana. Sivulle 48 mennessä Kukkamari on jo pokannut kaksi miestä nettideittisivustolta, eikä vauhti hidastu koko tarinan aikana. On ydinfyysikkoa, kartanonomistajaa ja Ukrainassa asuvaa businessmiestä -ja kuumia deittejä monen kaupungin hotellihuoneissa. Ainakin Kukkamari pääsee miestensä kautta nauttimaan leveästä elämästä ja elintasosta, johon hän ei opettajan sijaisena itse yltäisi.

Kukkamarin työllistymissaaga kuulostaa kieltämättä epäuskottavalta, ottaen huomioon hänen ikänsä ja erittäin matalan koulutustason. Tosin voi olla maalaiskuntia, joissa duunia järjestyy ”oman kylän tytöille” vain pelkän koulutoimivisiitin seurauksena. Pahus, kun itselläni ei ole ”omaa kylää”, josta duunia kysyä – vieraspaikkakuntalainen korkeasti koulutettu ja laajan työkokemuksen omaava kun ei ehkä saa sijaisuutta alalta, josta hänellä ei ole aiempaa kokemusta.

Teoksessa on paljon positiivista: henkilöhahmot ovat omaperäisiä, huumoria viljellään hersyvästi ja Suomea matkaillaan ristiin rastiin. Kukkamarin matkassa lukija pääsee jopa lemmenlomalle Pariisiin. Ongelmana tosin on kerronnan tahti ja kokonainen taukopaikkojen puute. Sen sijaan, että Pariisin tunnelmissa fiilisteltäisiin ja kaduilla flaneerattaisiin, Lönnroth ymppää matkakertomukseensa kaikki mahdolliset Pariisin kliseisimmät turistikohteet, joiden väliä juostaan kantapäät verillä. Kukkamari on henkilö, joka suorittaa elämäänsä duracell-pupun lailla, enkä yhtään ihmettele, miksi hänen matkakumppaninsa ratkeaa ryyppäämään siinä seurassa. Matkakumppanina on mies, joka uskoo perinteisiin arvoihin ja katsoo tehtäväkseen huolehtia naisen taloudellisista tarpeista. Kukkamarille järjestely sopii, vaikka samalla hän haluaa pitää kiinni osasta itsenäisyyttään.

Teos ehkä puhuttelee parhaiten naispuolisia lukijoita, jotka kuuluvat Kukkamarin ikäluokkaan. Nuoremmalle lukijalle päähenkilön odotukset vastakkaiselta sukupuolelta vaikuttavat oudoilta. Juonen deittiosiossa on paljon piinallisia tai myötähäpeää aiheuttavia kohtauksia, erityisesti eroottisella osastolla. Kukkamarin Amerikan-kokemuksista olisin halunnut lukea enemmänkin, varsinkin Amerikan-tädistä ja hänen Suomeen liittyvästä nostalgiasta. Muidenkin perhesuhteiden käsittely oli kohtuukiinnostavaa. Suoraan sanottuna olisin pitänyt teoksesta enemmän, jos se ei olisi ollut romanttiseen hömppään verhottu – siinä kun olisi ollut ainesta muuhunkin. Samalla olisin vaihtanut koko teoksen nimen, joka sekin johtaa hieman harhaan – Kukkamari kun ei koe mitään elämänsä romanssia, vaan sarjan epäonnistuneita kosimisyrityksiä.

Sokkotreffini taisivat siis olla tyypilliset sokkotreffit. Ihmettelin tapaamieni henkilöiden outoutta, mutten alkanut haaveilla pidemmästä suhteesta. Kirjailijan dekkarituotannosta olen silti edelleen kiinnostunut.

 

Tapahtumat lukupiirin äärellä

Noble Reading groupOlen monta kertaa aloittanut brittiläisen Elizabeth Noblen teoksen The Reading Group (Coronet, London, 2003), mutta sain sen loppuun vasta tänä viikonloppuna huonon sään ja sairastelun vankina. Teoksen idea houkutteli minua alunperin suurestikin: chicklit-pläjäys naisista, joiden ystävyydet kehittyvät lukupiirin ympärillä on kehityskelpoinen (vaikkei niin innovatiivinen) juonentynkä. Huomasin kuitenkin jo ensi sivuilta, että teos tulisi kertomaan kaikesta muusta kuin piirin lukemista kirjoista – ratkaisu, mikä sekin kuulostaa varsin realistiselta, mutta lukupiireihin osallistuneena odotin teokselta hieman enemmän kaunokirjallista otetta.

Lukupiiriin osallistuu viisi naista, joilla kaikilla on haasteita lähisuhteissaan. Kolmikymppisillä on koulurallinsa ja Aga-liesimaniansa, nelikymppisillä uutta teini-ikää, lasten teiniraskauksia ja dementoituneen äidin saattohoitoa. Kätilö-Clare on onneton lapsettomassa avioliitossaan, mutta pystyy silti käymään lukupiirissä, jossa muiden naisten identiteettiä dominoi äitiys. Naiset asuvat jossain maalla lyhyehkön junamatkan päässä Lontoosta; osalla on menestyksekkäät Lontoon Cityssä rahaa munivat aviomiehet. Näkökulma on anteeksipyytämättömän keskiluokkainen: tässä ei mainita kertaakaan toimeentulo-ongelmia, vaan keskitytään pelkästään tyydyttämättömien parisuhteiden vatvomiseen. Varsinkin kolmikymppisten Harrietin ja Nicolen avioliittojen vertaaminen toisiinsa ja uskottomuussaagat olivat harvinaisen puuduttavaa luettavaa. Teoksen yleinen henki on liberalistisen postfeministinen, jopa arvokonservatiivinen.

Kiinnostavin naishahmoista on eronnut Polly, menestynyt lakinainen, joka tekee elämässään äkkikäännöksen tyttärensä tultua raskaaksi ensimmäisenä opiskeluvuotena. Polly tarjoutuu hoitamaan tulevaa lapsenlastaan niin pitkään, että tytär Cressida saa yliopisto-opintonsa suoritettua. Muutos järkyttää Pollyn miesystävää Jackia ja pariskunnan hääsuunnitelmat saavat takapakkia. Noble kuvailee odottamatonta raskautta ja liian varhain mummoksi tuloa lämmöllä ja viisaudella.

Lukupiirin käsittelemistä kirjoista olin lukenut vain Roddy Doylen teoksen The Woman Who Walked into Doors ja Paulo Coelhon Alkemistin. (Doylen tuotanto alkoikin kiinnostaa uudelleen, sillä viime kohtaamisesta hänen kanssaan taitaa olla yli vuosikymmen.) Lukupiiritapaamiset toimivat vain sisäänheittona kunkin kuukauden varsinaisiin tapahtumiin, ja niissäkin raportoitiin enemmän tarjoamisia kuin kirjojen sisältöä. Kaikilla piirin jäsenillä, joista ainakin kolmella oli yliopistokoulutus, tuntui olevan alemmuuskompleksi suhteessa kulttuuriseen pääomaan, ja tapaamisten huumori liittyi suuressa määrin kilpailuun siitä, kuinka latteita tulkintoja kukin sai kuukauden kirjasta aikaan.

Naisten ystävyydet ja solidaarisuus kriisiaikoina olivat teoksen keskeinen anti. Koska kaikki eivät tunteneet toisiaan ennen piirin alkua, suhteiden dynamiikka oli kohtuukiinnostavaa. Koska kuitenkin olen lukenut tämän tyyppisiä lohtukirjoja pilvin pimein, en usko, että The Reading Group tulee jättämään pysyvää muistijälkeä. Olen ymmärtänyt, että teos oli massamenestys Britanniassa aikanaan, ja voin hyvin kuvitella, kuinka se on inspiroinut erilaisia naisia perustamaan omia lukupiirejään. Toiminnallisena persuksille potkaisijana teos voisikin toimia erinomaisesti. Muuten reittaan sen konservatiiviseksi, arkirealistiseksi naisviihteeksi.

 

 

Juhlasuunnittelijan kaksoiselämä

cm09_anne_tyler.JPGAnne Tylerin (s.1941) tuotannosta olin kiinnostunut parikymppisenä ja nyt löytänyt hänet uudelleen nelikymppisenä. Tyler kuuluu samaan mentaalikategoriaan suurista pohjoisamerikkalaisista naiskertojista kuin Alice Munro, Carol Shields, Annie E. Proulx ja Joyce Carol Oates; joskus sekoilen rouvien nimissä, varsinkin kun puhutaan perhesaagoista. Tylerin teoksia olen lukenut jo viisi, viimeisimpänä Digging to America (2006), Noah’s Compass (2009) ja nyt When We Were Grownups (Ballantine Books, 2001).

Tyler tunnetaan yksityisyyttä tarkasti vartioivana kirjailijana, joka ei ole vuosikymmeneen antanut haastatteluja. Seitsemänkymmentä vuotta täytettyään hiljaisuuden muuri on murtunut hivenen; hän on antanut harvoja haastatteluja isoille sanomalehdille ja puhunut jopa BBC:n toimittajalle videolla. Tyler on vaikuttanut aktiivisen uransa ajan Baltimoressa, Marylandissa, ja suurin osa teoksista sijoittuu myös tuohon osavaltioon. Koska teokset ovat enemmän ihmissuhde- kuin maantiedekeskeisiä, en ole edes aiemmin noteerannut romaanien tapahtumapaikkaa.

When We Were Grownups kertoo Rebecca-nimisestä yrittäjänaisesta, jolla on vastuullaan edesmenneen miehensä perheyritys, juhlapalveluja tuottava Open Arms. Rebecca on ollut leskenä jo alle kolmekymppisestä, ja nyt 53-vuotiaana hän herää tutkimaan elämänmenoaan ja omaa persoonaansa, naista jonka kanssa hän ei ole kovin hyvissä väleissä. Hänellä on ympärillään valtava laajentunut perhe, johon kuuluu mm. satavuotias appiukko, kolme tytärpuolta ja yksi biologinen tytär, näiden eksät, nyksät ja lapset ja muita kumminkaimoja. Rebeccaa pyydetään myös hänen lapsipuoltensa lapsipuolien varamummoksi koulun perhetapahtumiin, mistä joviaali jees-nainen ei tietystikään voi kieltäytyä. Yhtäkkiä hän huomaa, että 30 vuotta on kulunut istumajärjestyksiä suunnitellen ja lautasliinojen väriskaaloja ehdotellen.

Radikaalista viidenkympin villityksestä ei kuitenkaan ole kyse. Rebecca päätyy vain kaivamaan esiin unohduksen arkistoista lapsuudenystävänsä ja college-aikaisen sulhasensa Willin, jonka hän dumppasi ilman varoituksen sanaa mennäkseen naimisiin juhlayrittäjänsä kanssa. Seuraa noloa puhelinstalkkausta puolin ja toisin, läskiksi menneet ensitreffit, muutamat paremmin onnistuneet sellaiset, kunnes Rebecca päättää esitellä klaanilleen elämänsä miehen. Tämän jälkeen Will katoaa vanhaan elämäänsä ja Rebecca tuntee olonsa entistä vanhemmaksi ja kulahtaneemmaksi. Professorismieheksi Will on harvinaisen vähäpuheinen ja sulkeutunut, mutta hän onkin fysiikan proffa  maalaiscollegessa. Se älyllinen ja poliittisesti aktiivinen vaihtoehtoelämä, jonka Rebecca kuvittelee viettäneensä Willin rinnalla, tuntuu koko ajan epätodennäköisemmältä.

Kirjan nimi viittaa Rebeccan viimeaikaiseen kokemukseen henkisestä taantumisesta: hän huomaa, ettei ole vuosikausiin harrastanut pitkiä keskusteluja kenenkään kanssa muusta kuin perheeseen tai juhliin liittyvistä asioista. Epätoivoisena hän alkaa, osittain miellyttääkseen uutta deittiään, lukea vaikeita historiallisia teoksia, opetella kirjaston kaukolainapalvelun käyttöä ja tilata newyorkilaisia älymystölehtiä. Opiskeluaika oli hänelle itsenäisen aikuisuuden aikaa, kun taas avioliitto ja leskeys ovat hurahtaneet arkisessa riippuvaisuudessa muiden tarpeista.

Tylerin kirjoissa ei ole yleensä kovin kummallisia juonia, vaan ne keskittyvät arjen pienten sattumuksiin ja menneiden muisteluun. Tässä hassua on, kuinka ammattimainen juhlayrittäjä Rebecca jaksaa innostua lähipiirinsä vauvakutsuista, häistä ja synttäreistä vuodesta toiseen. Olisin ehkä odottanut hänen kaksoiselämältään rankempaa irtiottoa, tuskastumista tai vaikka karkaamista; nyt romaanissa ei oikeastaan ollut selkeää ratkaisua. Appiukkonsa satavuotissynttäreillä hän näkee kuitenkin valoa tunnelin päässä katsellessaan vanhoja kotielokuvanpätkiä vuosikymmenistä miehensä klaanin ympäröimänä.

Amerikkalaisen perinneruoan ystäville teos on aarrearkku, ja muiden juhlien keskellä uusioklaani viettää tietysti pakollista kiitospäivää. Kokeiluun tässä kotikeittiössä menevät maapähkinävoi-jelloleivät, joiden makuyhdistelmä vaikuttaa sopivan haasteelliselta. Brittiläisten sipsileipiin en kyennyt kuin kerran, mutta kenties jelloleivistä tulee tulevien kesäpiknikkien kestosuosikki. Tosin jello on lisäainepitoisuudeltaan monissa Euroopan maissa ”hälyttävien” elintarvikkeiden listalla, mutta amerikkalaisille sen kieltäminen tuntuisi varmaan pyhäinhäväistykseltä.

Parasta tässä teoksessa oli Rebeccan ja tämän biologisen tyttären Min Foon kärkevät sanailut avioliiton merkityksestä. Min Foolla kun on tapana mennä naimisiin vain raskauksiensa ajaksi dumpaten miehet pian lapsen synnyttyä (kuulostaa etäisen tutulta käyttäytymismallilta). Min Foo kerää ”erilaisuutta” eli keskittyy itseään reilusti vanhempiin, nuorempiin ja eri etnisyyksistä tuleviin miehiin. Positiivista siinä on, että liitot ovat tuoneet väriä perhepotrettiin ja Rebeccalla on tapana kutsua eksät mukaan juhliin estoitta. Tässä mennään vasta kolmannella kierroksella ja äidillä on tapana piikitellä tyttärelleen tämän erostatistiikasta kaiken kansan kuullen. Tämäntyyppistä terävää dialogia kaipasin enemmän, mutta henkilöhahmot olivat muuten liian hyväntahtoisia toisilleen.

Back When We Were Grownups tuntui kieltämättä keski-ikäisen tädin lohtukirjalta, kun taas Tylerin uudemmista teoksista löytyy lisää potkua ja särmää. Ymmärtäisin, että tämä romaani on kirjoitettu terapeuttiseen tarkoitukseen, ehkä kirjailijan omassa suruprosessissa hänen pitkäaikaisen elämänkumppaninsa poistuttua tuonilmaisiin. Kirja soveltuu kaikille identiteettikriisin parissa kamppaileville ja siedettävänä virtuaalikokemuksena kesän sukujuhlia vältteleville.