Yorkshirelaista mummoenergiaa

Teos: Beth O’Leary: Vaihtokauppa (WSOY, 2021)

Suomennos: Taina Wallin

Äänikirjan lukijat: Kati Tamminen ja Eeva Eloranta

Leena Cotton on kolmikymppinen markkinointialan urakiipijä Lontoossa. Tehokas ja työlleen omistautunut nainen saa burnoutin epäonnistuttuaan asiakaspresentaatiossa, ja joutuu kahden kuukauden pakkolomalle työnantajansa määräyksestä. Tilanne kauhistuttaa Leenaa, sillä hän ei oikeasti tiedä, mitä tekisi, jos vapaa-aikaa olisi rajoittamattomasti. Myös Leenan poikaystävä Ethan on työhullu ja saman firman palveluksessa. Miestä ei voi houkutella yhteiselle Balin seikkailulle, eikä Leena muutenkaan kaipaa radikaalia maisemanvaihdosta toiselle mantereelle.

Eileen Cotton, tämän isoäiti, naapurustoaktiivi pikkukylässä Yorkshiressa Leedsin läheisyydessä, etsii uutta rakkautta miehen lähdettyä nuoremman matkaan. Flaksi on käynyt huonosti 160 asukkaan kotikylässä, joten seuranhaun reviiriä on laajennettava. Hetken mielijohteesta kaksikko keksii vaihtaa koteja niin, että isoäiti pääsisi deittailemaan pääkaupungissa.

Tässä teoksessa selvästi pyritään tavoittamaan eri-ikäisiä lukijoita, mikä on aina hyvä idea chicklitin rintamalla. Mummon ja aikuisen lapsenlapsen suhde on raikkaan erilainen teema, ja eläkeläisen tutustuminen internetin ihmeelliseen maailmaan kirvoittaa nauruhermoja.

Teoksen vakavampi teema liittyy Leenan pikkusiskon taannoiseen syöpäkuolemaan. Perheen kaikki naiset kärsivät surusta omalla laillaan, mutta Leenan äiti Maryan on erakoitunut asuntoonsa muistojen äärelle. Äidin näkökulma jää hieman marginaaliin, mutta huoli hänen mielenterveydestään kasvaa tarinan aikana. Tämä tosin osaa yllättää seikkailunhalullaan, josta hössöttävä Eileen on turhaan kauhuissaan.

Ylipäänsä suvussa on onnistuttu välttämään vaikeita puheenaiheita, ja puhumattomuuden perimä jatkuu myös Leenassa. Pohjoisen Englannin työväenluokkainen jurous, mutta samalla elämäntavan aitous ja juurevuus asettuvat kirjassa tutkiskelun kohteeksi. Nämä tyypit kyläilevät ja keittelevät teetä loputtomiin, mutta eivät useinkaan onnistu kohtaamaan toisiaan merkittävällä tavalla. Varsinkin Eileenin eriskummallinen naapuruussuhde muodostuu haasteeksi, eikä kukaan voi täysin tietää, kuinka orapihlaja-aidan leikkaaminen voi lopulta muuttaa elämän suunnan.

Yorkshiressa Leenan tehtäväksi lankeaa toukokuisten kyläjuhlien järjestely yhdessä kylän aktivistien kanssa. Paikallinen opettaja Jackson on mukana, mutta Leena aikoo olla uskollinen Ethanille, vaikka tämä ei ehdi työkiireiltään edes pistäytyä pohjoisessa. Leenalla taas riittää kiirettä ruokakojujen, bajamajojen ja kevätsalon designin suunnittelussa. Organisoinnissa on haasteensa, sillä myös naapurikylän tappelevat samoista resursseista. Kirjaan mahtuu myös ripaus kunnallispolitiikkaa, mikä on erikoista tämän genren sisällä.

O’Learyn aiempi menestysteos Kimppakämppä taitaa olla tämän teoksen edeltäjä, ja sekin alkoi kiinnostaa, jos siinä on vähänkään yhtä luovia arjen ongelmanratkaisun keinoja kuin tässä teoksessa. Kaiken kaikkiaan ilahduttava tuttavuus, jota uskallan suositella varsinkin itseäni vanhemmille lukijoille.

Taiteilijaperhe poissa tolaltaan

Joonatan Tola: Punainen planeetta (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Kaukana Pohjois-Karjalassa, Lieksan korpikylässä asuu etelästä muuttanut boheemi perhe – äiti, isä ja neljä alle kouluikäistä lasta. Kuvataiteilijaisällä on pihapiirissä oma ateljee, jonne vain äidillä ja perheen esikoisella on lupa mennä. Esikoistyttärellä on eriparisilmät ja palava halu näyttelemiseen. Toinen lapsi, Joonatan, on äidin poika, mutta nuorempien sisarusten ”kuulumista” vanhemmilleen kellään ei ole aikaa pohdiskella.

Mikko Tola on nälkätaiteilija, joka tuli nuorempana teljetyksi mielisairaaloihin sukunsa painostuksesta. Elossa olevaa äitiään hän kutsuu Hurtaksi, yhteyttä pidetään vain satunnaisesti, ja näihinkin viesteihin liittyy yleensä raha. Isoäiti on upporikas Helanderien suvun perijätär, joka on tavannut lapsenlapsiaan vain muutaman kerran.

Joonatan Tolan esikoisteos Punainen planeetta on autofiktiivinen romaani, joka pohjautuu alle kouluikäisen lapsen muistoihin ja siihen, mitä hänelle on myöhemmin kerrottu suvustaan ja perheestään. Tolan perheen lapset jäivät täysorvoiksi 1990-luvulla ja elivät lastenkodissa ja sijaisperheessä nuoruutensa. Lasten isä lähti maailmasta oman käden kautta ja äiti kuoli aivokasvaimeen.

Joonatanista ei olisi koskaan tullut isää ilman onnistunutta terapiasuhdetta. Tavallaan tämä teoskin on syntynyt terapian myötävaikutuksesta: se mahdollisti tutkimusmatkan Tolan suvun erikoiseen lähihistoriaan, johon kaikesta kauheudesta huolimatta kuuluu myös koomisia elementtejä.

Viime vuosina olen itsekin pohtinut kysymystä, saako sosiaalihuollon kentän ilmiöille, varsinkin lastensuojelulle, nauraa. Ja jos saa, niin kenen nauru on oikeutettua? Tolan teoksessa lastensuojelu pyrkii auttamaan perhettä kankeasti, liian myöhään ja tilanteissa, joissa verbaalisesti lahjakas isä onnistuu manipuloimaan työntekijöitä. Oikeastaan teos ei edes keskity lastensuojeluun, vaan byrokraattiset interventiot kuuluvat vasta loppunäytöksiin.

Teos alkaa Joonatanin ja isoäidin kohtaamisesta tämän asunnossa Töölössä. Mummi on jo saattohoidossa, ja sekoittaa lapsenlapsen pojakseen. Asunto on täynnä eksoottisia matkamuistoja, antiikkia, itämaisia mattoja – yltäkylläisen elämän surullisia jäänteitä. Vaikka suvulla riitti rahaa, isoäidin elämä oli lähes yhtä rankkaa kuin poikansa. Nuorena vaimona hän omistautui poliovammaisen lääkärimiehensä hoitoon, ja miehen sana oli perheen laki, vaikka tämä oli suurimman osan hereilläoloajastaan kännissä.

Isoisän vammasta huolimatta Tolan perheessä pidetään näyttäviä seurapiirijuhlia, joissa alkoholin rooli on keskeinen. Perheen pojat jäävät pitkälti kasvattamatta, sillä kaikki energia kuluu vaativan potilaan päivittäiseen huoltoon. Isoisä haaveilee paremmasta hoidosta Yhdysvalloissa, ja tilaa kalliita laitteita, jotka mahdollistaisivat lentomatkailun. Ennen kuolemaansa mies ehtii myös erota vaimostaan, rakastua Auroran sairaalan hoitajaan ja muuttaa tämän kanssa Kulosaareen.

Joonatanin perheessä Pohjois-Karjalassa juhliminen jatkuu ilman perintöastioita. Mikko-isä on perinyt vanhemmiltaan alkoholin suurkulutuksen, mutta ei hienostuneita tapoja. Toki hän ystävystyy Joensuun kulttuuripiirien kanssa, ja kaupunkiin muutettuaan onnistuu myös kännäämään hoitavan psykiatrinsa kanssa. Ero Mikon ja Joonatanin lapsuuden kokemuksissa on kuitenkin merkittävä: Joonatan ja sisarukset näkevät nälkää vanhempien juomisen vuoksi, kun taas Mikon perheessä ruoka tuli suoraan Stockan Herkusta, kotiapulaisen valmistamana.

Vaikka Joonatanin lapsuuden perheen arjen kuvaus on rankka, siihen liittyy myös oivalluksia, lämpöä ja yhteisöllisyyttä. Kirja ei jätä lukijaansa vellomaan toivottomuuteen, vaan tutkimaan perheen selviytymistä sen omilla ehdoilla. Itseäni teoksessa miellytti eniten sen runsas visuaalisuus (kuten Joonatanin runsaat havainnot läheistensä silmistä), karnevalistisuus ja aidosti lasten tasolle pääseminen.

Ennustan teokselle runsasta medianäkyvyyttä rankan teeman vuoksi ja myös siksi, että kirjailijan sisko on kuuluisa näyttelijä. Keskusteluilta jään odottamaan muutakin kuin ”rankkuuden” julkista puintia, sillä teoksella on selkeästi sanataiteellista antia myös kielellisesti, tyylillisesti ja lähihistorian kuvauksena.

Ujon pojan maailmanvalloitus

Teos: Lotta-Sofia Saahko: Papan kanssa kahvilla (Tammi, 2020)

Äänikirjan lukijat: Lotta-Sofia ja Jorma Saahko

Yksi viime kevään pelastajiani oli Lotan ja papan koronalaulut, someilmiö, joka ilahdutti monenikäisiä karanteenissa lusijoita. Tarina Englannista palanneesta teatterin opiskelijasta, joka muutti asumaan pappansa yläkertaan Valkeakoskelle lämmitti sydämiä, koska se liittyi olennaisesti globaaliin pandemiaan. Siihen pystyi moni samastumaan, vaikka ei olisi juuria Karjalassa.

Jorma Saahko on kuljetusalalla elämäntyön tehnyt ”ujo poika”, joka on aina löytänyt ilon elämäänsä laulamisesta. Hän oli neljävuotias perheen lähtiessä evakkoon Impilahdelta, mutta karjalainen identiteetti on säilynyt hänessä voimavarana. Tässä teoksessa olennainen sanoma liittyy rajakarjalaisten ortodoksien asemaan sodanjälkeisessä Suomessa.

Saahkon perheessä vanhemmat joutuivat luopumaan etunimistään, uskonnostaan ja osittain myös puheenparrestaan evakkomatkan jälkeen. Ruokakulttuuri säilyi vahvana karjalaisten yhteisöissä Outokummussa ja Valkeakoskella, ja nuorella Jormalla oli turvaa sukulaisistaan myös muutettuaan Pirkanmaalle. Lapsuudestaan hän muistaa valitettavan tavallisen ryssittelyn, josta kärsivät niin lapset kuin aikuiset.

Kirja on rakennettu jouhevan dialogisesti nykypäivän ja menneen maailman välillä. Lotta kertoo hauskoja välähdyksiä kaksikon arjesta nykypäivänä, joihin kuuluu ihmettelyä papan säästäväisestä elämäntavasta. Kaikki nykyajan kotkotukset eivät mene papalla läpi:astianpesukonetta ei käytetä (vaikka sellainen on), sushi ei kelpaa, mutta uteliaisuus älypuhelinta kohtaan johtaa oman laitteen hankintaan.

Papan tarina on tavallisen ihmisen mikrohistoriaa, jossa pula-ajan realiteetit ovat keskeisessä roolissa. Karjalaisten evakkojen taikausko ja folklore elävöittävät kertomusta, ja 50-luvun tanssilavaromantiikka ihastuttaa viattomuudellaan.

Lotan ja papan lauluvideoita on värittänyt tietynlainen lapsenomaisuus tai yltiöpositiivisuus, ja pelkäsin, että kirjakin tulisi olemaan pelkkää ”hyvän mielen tykitystä”. Mutta kyllä tähän teokseen mahtuvat kaikki elämän sävyt, eikä papan elämää esitetä pelkkänä auringonpaisteena.

Jäin miettimään kaksikon ikäerosta johtuvaa kokemuksellista kuilua, ja Lotan kirjoittamisen metodia. Itse en olisi kyennyt alle 30-vuotiaana tuottamaan tällaista tekstiä, en siksikään, että kaikki isovanhempani olivat kuolleet siihen mennessä, kun olin 25 vuotta. Mutta vaikka he olisivat eläneetkin pidempään, ei minulla olisi riittänyt aikaa, energiaa ja kärsivällisyyttä mennä näin syvälle heidän tavalliseen arkeensa.

Papan kanssa kahvilla on todella erilainen ”coffee table book”, jossa kahvittelu saa ison variaation merkityksiä. Käydään torilla lettukahveilla, juodaan korviketta, kastetaan kuivaa vesirinkeliä kohviin, ja kaivataan Nasti-mamman munkkirinkeleitä. Kahvinkeittimen päälle napsauttaminen on merkki tarinoinnin alkamisesta, ja papan pyöreä keittiön pöytä alkaa saada jo maagisia piirteitä.

Onnekkaita ovat ne, jotka ovat saaneet pitää tällaisen tarinoiden lähteen elämässään jopa keski-ikään saakka. Me muut, joilla ei tätä arjen luksusta ole, saamme nyt nauttia virtuaalisesti tästä aitokarjalaisen pappalan meiningistä.

Paljon melua sukumökeistä

PerintötekijätTeos: Vigdis Hjorth: Perintötekijät (S&S, 2020)

Suomennos: Katriina Huttunen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Uusi norjalainen laatuproosa on takavuosina kuulunut vakiolukemistoihini, mutta viime aikoina en ole ehtinyt/muistanut päivittää sen tilannetta. Tänään avasin Vigdis Hjorthin kohuromaanin Perintötekijät tietämättä sen taustoista paljoa – ainoa, mitä tiesin, oli, että se kertoo keski-ikäisten sisarusten perintöriidoista ja että sen ilmapiiri olisi mahdollisesti raskas ja ahdistava.

Ajankohta teoksen lukemiseen ei ole paras mahdollinen, vaikka en koe kirjan ongelmakenttää omakohtaisen läheiseksi. Täälläkin päässä on ilmaantunut vanheneviin omaisiin liittyviä huolia, omaishoitoon liittyvää työnjakoa sisarusten kanssa ja sukulaissuhteiden pakkomielteistä kelaamista. Vaikka aiemmin olen ammentanut paljonkin inspiraatiota omaan kirjoittamiseeni sukututkimuksesta ja sukutapaamisista, juuri nyt en saa päällä olevasta tilanteestamme mitään luovaa irti. Tilanteemme ei ole läheskään yhtä dramaattinen tai ahdistava kuin Perintötekijöiden riitaisen suvun pattitilanne.

Teoksen kertoja on kulttuurialalla työskentelevä keski-ikäinen Bergljot, perheensä vanhin tytär, joka on katkaissut välit sukuunsa jo parikymmentä vuotta aiemmin. Ainoa yhteys on säilynyt diplomaattiseen Astrid-siskoon, jonka kanssa hän on puhunut harvakseen puhelimessa. Isoveli Bård tuntuu kertojaakin vieraantuneemmalta sukukuvioista, ja sisarukset tuntuvat jakaantuvan kahteen eri sarjaan, joilla on kovin erilaiset lapsuusmuistot.

Bergljotilla ja Bårdilla on pakottava syy ottaa etäisyyttä synnyinperheestään. Bergljot on vielä yrittänyt pitää laimeaa yhteyttä yllä lastensa ollessa pieniä, mutta tämä on osoittautunut tuhoisaksi hänen psyykelleen. Valtio on suostunut maksaa pitkän psykoterapian naiselle, joka kamppailee alkoholismin ja holtittomien seksisuhteiden houkutuksen kanssa. Myös hänen parhaalla ystävällään Claralla on elämässä vastaavia haasteita, ja välillä hän käy tankkaamassa villejä kokemuksia tämän luona Kööpenhaminassa. Suvun mustan lampaan maineen saavuttanutta naista ei uskota, kun hän yrittää avautua välirikon syistä. Nuoremmat sisarukset pitävät häntä hulluna mytomaanina, eivätkä öiseen aikaan kirjoitetut känniset sähköpostit auta häntä tulemaan ymmärretyksi.

Kielellisesti ja rakenteellisesti teos kuvastaa uskollisesti traumataustaisen henkilön jankkaavaa, toisteista ilmaisua. Riippuu lukijan henkisestä tilasta, kuinka suurina annoksina tätä tilitystä voi ottaa vastaan kerrallaan. Pidin siitä, että romaanissa kuvataan myös työelämän haasteita, jotka luovat edes pieniä hengähdystaukoja muuten raskaaseen narratiiviin.

Laatuproosaksi teoksen tekee se, ettei kertojan isän kammottavilla teoilla mässäillä, vaan tarina avautuu kerroksellisesti kuin sipuli. Juuri nyt en ollut valmis ottamaan koko tätä kakkua henkisesti vastaan, vaan keskityin enemmän romaanin muotoseikkoihin ja yleisiin tunnelmiin, ja jopa norjalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin ilmenemismuotoihin, joita teoksen alussa ylisuuret mittasuhteet saava mökkikiista edustaa. Mökkiriita onkin hieno metafora kaikelle muulle kaunalle ja katkeruudelle, mitä usein riitojen takana piilee, vaikka taustalla ei olisikaan insestiepäilystä.

Aiemmin tänä vuonna kuuntelin irlantilaisen Emilie Pinen teoksen Tästä on vaikea puhua (josta en saanut aikaan blogitekstiä). Siitä jäi samansuuntaiset tunnelmat, vaikka se ei ollut aivan yhtä raskassoutuinen kuin tämä teos. Kuitenkin tämä tarina punoutuu pohjoismaisen hyvinvointivaltion jäänteiden kudelmaan, sillä nämä materiaalisesti hyvinvoivat norjalaiset puhuvat elämän kriisitilanteissakin siitä, kuinka tehohoidossa saa maksimaalisen vastineen verorahoille.

Minua alkoi myös kiinnostaa Hjorthin siskon Helga Hjorthin kirjoittama teos Fri vilje, jossa esitetään nuorempien sisarten tulkinta samasta tilanteesta. Norjaksi en tule tätä teosta lukemaan, mutta teosten saama julkisuus muistuttaa minua ruotsalaisten Felicia Feldtin ja hänen kuuluisan lastenpsykologiäitinsä Anna Wahlgrenin 00-luvulla käymästä kirjasodasta, jota seurasin alkukielellä.

Kummien naisihmisten valokeilassa

Teos: Sirpa Kähkönen: Muistoruoho (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Ilmassa on ollut kirjapuutostautia, ja kaiken kukkuraksi se antiikkinen läppäri, jolla olen kirjoittanut blogiani, levisi toissapäivänä. Tänään oli taas palattava suoratoistopalveluiden maailmaan, koska pää ei enää kestänyt ilman sellaisia kirjoja, joita olen oikeasti halunnut lukea.

Viimeisen viikon ajan olen palaillut erääseen kirjoitusprojektiini, joka liittyy Laatokan Karjalaan. Ja samaan syssyyn oli luettava Sirpa Kähkösen Muistoruoho, joka myös osittain sijoittuu Sortavalaan.

Olen lukenut hänen Kuopio-saagastaan melkein joka osan, väärässä järjestyksessä. Lukeminen kuitenkin sijoittui ruuhkavuosiin, ja muistijälkeni varsinkin sarjan sivuhenkilöistä oli jo tätä viimeistä osaa aloittaessani hatara.

Romaanin pääasialliset tapahtumat sijoittuvat Kuopioon kesällä 1972, jolloin Anna Tuomen lapsenlapsi Hilla on kahdeksanvuotias. Anna-mummi on taannoin jäänyt leskeksi ja suruaika ottaa koville. Häntä tukevat pitkäaikaiset ystävät Helvi ja Ida. Ida on myös Hillan ”pikkumummi”, sillä naisten lapset ovat menneet naimisiin keskenään. Poliittisesti Ida ja Anna ovat kuuluneet eri leireihin, mutta vanhemmiten Anna on alkanut ottaa välimatkaa miehensä kommunistisista piireistä.

Tutkin teosta arviossani nyt enimmäkseen evakkonäkökulmasta, sillä opin siitä enemmän kuin sen toisesta teemasta, 1970-luvun rauhanaatteesta ja pioneerileiristä. Tämä on minulle tuttua tematiikkaa, vaikka en ole itse ollut pioneeri ja kuulun muutenkin eri sukupolveen kuin Kähkönen. Pinskuleirin kuvaus 8-vuotiaan maailmanparantajan näkökulmasta oli toki optimistisen valloittavaa, mutta en silti osannut täysin samastua Hillan kertojan ääneen. Ehkä siksi, että olin itse saman ikäisenä jo kyynisempi ja liian moniin mukavuuksiin tottunut. Omat muistikuvani kesäleireistä ovat olleet täynnä marinaa ja odotusta kotiin pääsystä.

Romaanin Sortavala-osuudet taas tuovat tämän saagan elämismaailman jotain uutta. Siinä palataan Idan ja hänen Siiri-ystävänsä nuoruuteen Sortavalassa 1920-30-luvuilla, jossa he suunnittelevat matkailubisnesten pyörittämistä jo lukioikäisinä. Nuorten naisten kapina liittyy itsellisyyden korostamiseen, mutta jossain vaiheessa Ida tulee raskaaksi haluamatta ottaa lapsen isää puolisokseen. Siiri tukee ystäväänsä yksinhuoltajuudessa sen verran, mitä voi, mutta jatkosodan päättyessä kaksikko eroaa.

Sodan aikana Siiri ja Ida palaavat vapaaehtoisina lottina Sortavalaan siivoamaan kaupunkia puna-armeijan jäljiltä. Kaupungin Seurahuone on symbolinen näyttämö, jonka kunniasta taistellaan. Paikan peseminen sirpeistä ja vasaroista ottaa voimille. Siivoaminen jää naisilla ihon alle isänmaallisena työnä, vaikka muuten he eivät halua joutua kenenkään kaksilahkeisen sopankeittäjiksi.

Ida päätyy Kuopioon ja kokee uudessa kaupungissa yksinäisyyttä, koska hän ei voi jakaa evakkomuistojaan paikallisten ihmisten kanssa. Työpaikalla ravintolassa hänelle nauretaan, sillä kukaan ei voi ymmärtää, miksi aurinko paistoi aina Laatokan rannoilla. Karjalaisia pidetään mytomaaneina, ja heidän heimoaatteessaan on jotain epäilyttävää.

Lempihahmoni romaanissa oli rosoinen Siiri, joka muuttaa Helsingistä Kuopioon asuakseen ystävänsä kanssa vanhoilla päivillä. Siirin elämässä on ollut rappiokausia, ja hän on pitkään joutunut hoitamaan omia traumojaan AA-kokouksissa. Feministiset tiedostamispiiritkin ovat kuuluneet aikaansa seuraavan Siirin elämään.

Onko Idan ja Siirin suhde sitten pelkkää ystävyyttä, vai naisten välistä eroottisuutta, siitä lukija voi tehdä omat tulkintansa. Kähkönen jättää tämän ystävyyssuhteen jatkon tahdikkaalla tavalla avoimeksi. Naisten välinen solidaarisuus, eli sellaiset ystävyydet, joissa miesten iskeminen yhdessä ei ole kokoontumisten päätarkoitus, on teoksen ehdoton pääsanoma.

Muuten Muistoruoho kiilaa tämän vuoden lukemistoissani kotimaisten kirjojen kärkikastiin, mutta paikoitellen Hillan lapsinäkökulma tuntui vähän liiankin idealistiselta tai aukottoman idylliseltä. Ainoaa rosoa tähän idylliin toivat vanhempien riidat ja kaiut kosteista aikuisten juhlista, jotka kyllä sinänsä kuulostivat tyypilliseltä 70-lukulaiselta vasemmistoradikaalien touhuilulta. Ainoan lapsen kiinnittyminen isovanhempiin taas tuntui tällaisessa tilanteessa loogiselta, koska heidän maailmassaan lapsia kuului suojella alkoholin käytön näkemiseltä.

Kovin montaa uudempaa romaania, jossa Sortavala olisi keskeinen tapahtumispaikka, en ole onnistunut löytämään, kun taas Viipurista on kirjoitettu viime aikoinakin valtavasti. Sortavalan lisäksi kirjassa seikkaillaan muun muassa Salmen pitäjän Mantsinsaaressa, joka on kerrassaan mainio kaihon kohde.

PS: Lisään kuvat blogijuttuihini, kun pääsen taas oikealle koneelle.

 

 

 

 

Syrjäseudun vanhus on subjekti

Teos: Soili Pohjalainen: Valuvika (Atena, 2019)

Arttu on omillaan pärjäävä leskimies jossain Pohjois-Karjalassa, Joensuun ja Ilomantsin välimaastossa. Hänen perikuntansa on valunut vuosien varrella kokonaan pääkaupunkiseudulle, ja yhteyttä pidetään enimmäkseen velvollisuudentunnosta. Paikka palvelukodista on jo työn alla, ja kun kyliltä soitetaan miehen puolialastomista pankkikäynneistä, suvun on tehtävä interventio ukin arkeen.

Paikan päälle lähetetään tyttärentytär Maria, jonka työkiireet helpottavat äkillisen irtisanoutumisen vuoksi. Maria on lapsuudessaan viettänyt paljonkin aikaa susirajan mummolassa, vaikka ukki on aina ollut ”ihmisperse”, kunnolla valuvikainen. Isovanhempien avioliitto on ollut perinteinen, mutta Anna-mummo on onnistunut pitämään Artun aisoissa maanisella mankeloinnilla ja mustaherukkamehun keitolla. Annan kuoltua meininki kotitilalla on löystynyt, ja pihalla viljellään jo oluttölkkejä.

Arttu on hahmona sielukas paskiainen, joka onnistuu saamaan vieraat puolelleen jallupullon voimalla. Miehen kotoa löytyy aina uskomaton määrä alkoholia, ottaen huomioon, kuinka kaukana lähimmästä jakelupisteestä hän asuu. Mitsubishi Carisma kulkee vielä, eikä Maria saa miestä raahattua terveyskeskukseen ajokortin pitämisen väliaikakatsaukseen. Sen sijaan Keno-kupongin vientiin on aina aikaa, eikä eltaantuneen hajuisessa kyläkaupassa pihistellä, kun lapsenlapsi tulee kylään. Kun tämä vielä onnistuu pamahtamaan paksuksi, uutisen kunniaksi pappa onnistuu kaivamaan jostain vunukan suosimaa Pappagallon sitruunasorbettia. Pappa osaa siis hurmata, jos sille tuulelle sattuu. Muuten ollaan kuin ellun kanat, eikä hänen elonsa sovi minkään sosiaaliviranomaisen normistoon.

Pidin kirjasta aivan pidäkkeettömästi kielellisen ja tunneilmaisun tasoilla. Sukuromaaniksi teos on myös sopivan ilmava, eli siinä ei kaiveta jokaista kipeää salaisuutta vuosien takaa. Vanhoja valokuvia tutkitaan jo jossain vaiheessa kyllästymiseen saakka, mutta sellaista meno useimpien mummoloissa on. Teoksena Valuvika lainaa kyllä jotain Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajalta, mutta tämä karjalaispappa ei ole yhtä kunniallinen eikä itsetyytyväinen kuin hän. Hän on sössinyt asioita aikanaan kunnolla, ollut jopa yhteiskuntapalvelusta suorittamassa Seutulan lentokentän rakennustyömaalla. Kännissä on ajeltu eikä vaimon pitokaan ole aina ollut priimaa.

Kirja varmasti herättää ajatuksia vanhuspalveluista, ja vanhuksista, jotka välttelevät niiden piiriin joutumista tappiin saakka. En luonnehtisi romaanin Arttua onnelliseksi vanhukseksi, ja varsinkin teoksen alkukohtaus, jossa Maria saapuu tuuliseen tupaan, oli melkoista tykitystä. Krapulasta vihreä, huonokuntoinen vanhus siivottomassa torpassa on näky, jonka suurin osa meistä varmasti haluaisi ohittaa. Toisaalta Marian oma todellisuus, jossa aviomies saa romahduksia työpaikalla tehdystä kopiopaperin käytön Excel-taulukoinnista, ei sekään lupaa paljoa kansakuntamme tulevaisuuden suhteen. Viihdyin paremmin teoksen Pohjois-Karjalassa kuin espoolaisessa hyvinvointihäkissä.

Blogini pidempiaikaiset seuraajat tietävät, että luen jokaisen Pohjois-Karjalaan sijoittuvan romaanin, joka eteeni tulee, jopa sota- ja eräkirjat. Valuvika on Karjala-genren hiomaton helmi, joka riemastuttaa ja raivostuttaa samaan aikaan. Myös hänen esikoisteoksensa Käyttövehkeitä oli mainio, mutta tämä teos kolahti minuun enemmän johtuen omasta henkilöhistoriastani ja rehellisestä ”biasista”. En ole pohjoiskarjalainen, mutta veri vetää kovasti sinne päin, ja jopa tämän teoksen verevä inhorealismi sai minussa aikaan suurta nostalgiaa ja kaihoa.

Toki teos kertoo myös kolmikymppisten uraihmisten paineista, lapsettomuudesta ja lapsenteosta, ja mukaan mahtuu myös maltillinen annos ilmastoahdistusta. Uskon, että teos tulee ilahduttamaan niin nuorempia kuin varttuneempia lukijoita sukupuoleen ja säätyyn katsomatta. Ehkä jopa toivoisin saagalle jatkoa, vaikka Pohjalaista en tähänastisen otoksen pohjalta populistisena kirjasarjojen tuotteistajana osaa kuvitella.

900 viestin uskollisuudesta

valimatkojaMarin on ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelija, ja ainoa tyyppi kampuksella, joka ei aio matkustaa kotiin jouluksi. Kampuksen puutarhuri pitää nuorta naista silmällä, vaikka olisi epätodennäköistä, että tämä umpimielinen tyttö saisi aikaan katastrofiset bileet pyhien aikana. Yhtäkkiä hänen yksinäisyyteensä tupsahtaa Mabel, ystävä siitä menneisyydestä, jonka hän on halunnut unohtaa. Ystävä 900 vastaamattoman viestin ja 5000 kilomerin takaa, peräänantamaton ja määrätietoinen.

Tällainen asetelma on amerikkalaisen Nina LaCourin nuorten aikuisten romaanissa Välimatkoja (Karisto, 2018, suom. Leena Ojalatva). Kirjaa on markkinoitu varsinkin LGTB-teemaisena, mutta tuo kategoria ei vielä riitä kuvaamaan moniulotteista tarinaa. Teos kertoo pitkälti nuorten aikuisten yksinäisyydestä, opiskelijaelämän taloudellisista haasteista, ja surutyöstä tilanteessa, jossa edesmennyt läheinen osoittautuu eri ihmiseksi, miksi sureva on hänet alun perin mieltänyt.

Varsinkin yksinäisyyden teema on universaali ja koskettava. Vaikka meillä Suomessa korkeakouluopiskelu on periaatteessa mahdollista myös vähävaraisten kotien vesoille, on meilläkin varmasti nuoria aikuisia, joilla ei ole mitään paikkaa, jonne palata lomien ajaksi. Opiskelija-asuntoloiden pimeitä tetrisseiniä valaisee aina jokunen huone, josta ei poistuta. Nina LaCour osaa sanoittaa tuon yksinäisyyden niin, että sydän on pakahtua.

Teos toimii pitkälti takaumien kautta, ja siinä eletään kahdessa rinnakkaisessa todellisuudessa New Yorkin osavaltion maaseudun ja San Franciscon välillä. San Franciscoon kuuluu irlantilaissyntyisen vaarin ränsistynyt vuokrapuutalo, jossa välimatkat huoneiden välillä ovat miellyttävän väljät. Marin ei ole koskaan käynyt isoisänsä huoneessa, vaan kaksikko elää toistensa yksityisyyttä kunnioittavaa rinnakkaiseloa. Marinin äiti on kuollut tämän ollessa pieni, ja talon läheinen, surffareiden suosima Ocean Beach on paikka, jossa varhaiset muistot aktivoituvat silloinkin, kun Marin ei haluaisi muistaa.

LaCour jättää äidin ja isoisän tarinasta paljon lukijan itse kuviteltavaksi, mikä on onnistunut ratkaisu siksi, että kirja on jo sellaisenaan tarpeeksi surullinen. Surullinen, muttei toivoton. Vaikeassa tilanteessaan Marin lopettaa myös romaanien lukemisen, koska kokee lempikirjojensa vain muistuttavan häntä hänen oman elämänsä fiktioista. Kirjalliset viitteet ovat tässä teoksessa kuitenkin komeita, ja 900 viestin vastaamattomuus vertautuu esimerkiksi Marquezin sadan vuoden yksinäisyyteen. Myös Jane Austenin hahmot, varsinkin ”hullu nainen ullakolla”, eli rouva Rochester, saavat romaanissa uusia tulkintoja.

Suosittelen kirjaa varsinkin sellaisille aikuisille, jotka ihmettelevät young adult-genren nousua kirjallisilla markkinoilla. Itse luen YA-kirjoja aina silloin, kun bongaan niitä e-kirjastosta, mutta välillä niiden kapea-alaisuus nyppii. Tai tuntuu, että YA on syntynyt genrenä yhteiskuntaan, jossa nuoruus elämänvaiheena pitenee siksikin, ettei yhteiskunta anna nuorten aikuistua taloudellis-tuotannollisista syistä. Tässä kirjassa oli perspektiiviä jakaa kaikenikäisille lukijoille, ja varsinkin isovanhemman ja lapsenlapsen suhde nousi ikimuistoisella tavalla keskiöön.

Luin tämän kirjan ilolla odottaessa maailman pelottavimman presidentin saapumista maaperällemme, ja huokaisen helpotuksesta huomatessani, että ainakin vaihtoehtoisissa kirjankustantamoissa Yhdysvalloissa on edelleen sananvapaus. Välimatkoja edustaa varmasti täysverisesti Donald Trumpin vastustajien tunneilmastoa ja asennemaailmaa. Tässä blogissa olen valitettavasti myös arvioinut muutamia tuoreita amerikkalaisia romaaneja, joista on välittynyt se historiattomuus ja epäyhteiskunnallisuus, joka tuota yhteiskuntaa paraikaa riivaa. Tässä kirjassa oli ainakin yhteiskunnallista tarttumapintaa, vaikka se ei ollutkaan leimallisesti poliittinen teos. Se puhuu kaikkien sellaisten nuorten puolesta, joilla ei ole säästötiliä monen vuoden college-opintojen varalle, ja nuorten, joiden on rakennettava elämäänsä ja identiteettiään miltei tyhjän päälle.

PS: Tämä on blogini 1000. postaus, huomasin ”merkkipäivän” vasta jälkijättöisesti. Tätä blogia olen pitänyt keväästä 2012 saakka, eivätkä aivan kaikki postaukseni ole kirjoista. Taatusti olen kuuden vuoden aikana lukenut yli 1000 kirjaa, mutta onneksi en ole ehtinyt julkaista mielipidettäni aivan jokaisesta. Onnea blogilleni, joka siirtynee piakkoin ”muistojen arkkuun” ilmaisen tallennustilan loppuessa.

Kolmannen polven evakkomatka

rajantakaisetKirjamarkkinoilla suurin heikkouteni liittyy rajantakaiseen Karjalaan. En ole tehnyt avainsanoistani sisältöanalyysia, mutta luulisin Karjala-sanan sijoittuvan tagieni top vitoseen. Minulle voi tarjota mitä tahansa Karjala-aiheista teosta – lukisin luultavasti Sortavalan puhelinluetteloa vuodelta 1938 siinä missä terijokilaista hevossiitoksen oppikirjaakin. Siispä ei ole ihme, että Elina Loisan romaani Rajantakaiset (Tammi, 2016) löysi tiensä pädini näytölle.

Tarina juontaa juurensa juuri Sortavalaan, josta teini-ikäinen Hilda joutuu lähtemään ollessaan viimeisillään raskaana. Hän synnyttää junassa tyttären, jonka Hildan vanhemmat adoptoivat hyvän hyvyyttään, sillä heidän mukaansa nuoren pitää saada tanssia tanssinsa ja käydä koulut ilman vanhemmuuden taakkaa. ”Iltatähti” on Hildan maanviljelijävanhemmille rakas perheen jatke, vaikka lasta pidetäänkin pimennossa äidistään. Äiti ja tytär kasvavat sisarina – petos selviää vasta tyttären aikuistuttua. Tyttärestä kasvaa työnarkomaani, kunnianhimoinen myyntipäällikkö, joka jättää ainoan lapsensa Salomen kasvattamisen Hildalle. Salomen kautta Hilda saa ensi kertaa kokea vanhemmuuden vanhassa iässä. Vaikka Salome ei ole koskaan käynyt Karjalassa, Karjala elää hänessä etiäisinä, muistoina ja outoina näkyinä. Välillä Salome epäilee myös mielenterveytensä horjumista tai pelkää uskoon tuloa.

Tein juuri koulutehtävää ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta, ja teema jäi kummittelemaan takaraivoon. Vaikka tässä kukaan päähenkilöistä ei ole huono-osainen, teos valaisee erinomaisesti juuri ylisukupolvisuuden teemaa. Monilla meistä isovanhempien jättämät käyttäytymismallit tai puhetavat saattavat elää sitkeästi. Mummon antama ristiriitainen kasvatus verrattuna omien vanhempien malliin on myös herkullinen teema, josta itsellänikin on paljon kerrottavaa (itse asiassa juuri Karjala-kirjojen muodossa). Salome on tyyppinä lempeä ja huolehtivainen kuten mummonsa, ja parisuhteessa hän voi joutua joustamaan äärimmäisyyksiin saakka. Myös yksinhuoltajuus voi olla perittyä:  Salome on käytännössä kahden lapsen yksinhuoltaja miehensä masennuksen ja peliaddiktion vuoksi.

Rajantakaisia maailmoja edustavat tässä myös tietokonepelit ja avatarit. Salomen miehellä Leolla on kuuma virtuaalisuhde pelikaveriinsa espoolaisen omakotitalon kellarissa, jonne hän on lukittautunut perheeltään. Salome ymmärtää miestään kuukausia, kunnes vihdoin rikkoo kirveellä kellarinoven vain tarkistaakseen, onko tämä elossa. Salomen elämässä ystävät ottavat sen tilan, joka on varattu parisuhteelle – erityisesti nuoruudenystävä Samuli on perheen arjessa läsnä. Ydinperhekeskeisyyttä tässä uhmataan reippaasti, samoin perheellisyyteen liittyvää normatiivista ajattelua. Esimerkiksi kysymys, onko miehen osallistuttava synnytykseen, palaa taas keskustelun aiheeksi postfeministisellä vuosikymmenellä, kun monia asioita pelkäävä Leo ei ehdi ajoissa sairaalaan toisen lapsen syntymän h-hetkellä.

Kirjassa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani Johannes Ekholmin Rakkaus niinku kanssa. Molemmissa kolmikymppiset urbaanit menestyjät oireilevat vahvasti, ja virtuaalimaailmat alkavat korvata reaalimaailman ihmissuhteita. Nuorten aikuisten sukupolviromaaneiksikin molempia voisi tituleerata. Ekholmilla katse kohdentuu nykyisyydestä tulevaan, kun taas Loisa jäsentää maailmaa menneisyyteen suuntaavan dialogin kautta. Näin tässä myös jotain yhteistä ihailemani taiteilija Hanneriina Moisseisen lehmäaiheisten teosten kanssa, joissa pyritään rekonstruoimaan evakkouden muistoja sen vähän todisteaineiston kautta, jota meillä de facto on. Romaanin Salomella ei tosiaankaan ole mummonsa runsaista peruista montaakaan konkreettista muistoesinettä Karjalasta, vaikka mummo on taatusti hamstrannut leipäpussien sulkijoitakin. Kuolleen mummon asunnon tyhjennys on vahva episodi, jossa sukupolvien jännitteinen suhde tulee lihaksi.

eila-kivikkahoRomaani herätti minussa vahvoja tunteita erityisesti lapsen hylkäämisen kysymykseen liittyen. Ilmiötä nimeltä ”teiniäitiys” ei todellakaan ole ollut olemassa 40-luvulla, vaan yksinäisiä lapsia synnyttäneet tytöt kuuluivat jonkinlaiseen paariakastiin. Harva heistä pystyi pitämään lastaan jo pelkästään taloudellisista syistä. Junasynnytysepisodin aikana itkin vuolaasti. Kirja toimi erinomaisena tunteiden puhdistajana. Tämän lisäksi Loisa muistutti minua karjalaisesta naisrunoilijasta, jonka tuotantoon en ole tutustunut – Eila Kivikk’ahosta. Täyteläinen reissu, joka taas kirvoitti epämääräisen rajantakaisen kaipuun kieliä.