Paastonajan huipentuma

Teos: Amos Oz: Juudas (Tammi, 2018)

Käännös: Minna Tuovinen

Vihdoin päästään paastolukemistojeni huipentumaan, kirjaa, jonka melkein luin loppuun jo viime pääsiäisen aikana, mutta joka silti jäi telakalle. Amos Oz (1939-2018) on kirjailija, jonka löysin viime vuosikymmenellä ja jonka tuotannosta olin silloin hurmoksissani. Viime vuonna uutinen kirjailijan poismenosta sykähdytti – hän vaikutti tekijältä, jolla takuulla olisi ollut vielä lukemattomia maailmoja kerrottavanaan. Hänen viimeiseksi romaanikseen jäi Juudas, teos, jossa käydään läpi juutalaisia käsityksiä Jeesus Nasaretilaisen kohtalosta ja Juudas Iskariotin osuudesta tähän.

Teoksen kertoja, Ash Shmuel, on parikymppinen opiskelija, jonka lopputyön aiheena on Jeesus juutalaisin silmin. Työ on ylitsepääsemättömässä kriisissä, sillä Ash on saanut selville, että kaikki hänen löydöksensä oli jo löydetty 1930-luvulla. Hän ei myöskään halua vaihtaa aihetta, joten ainoa vaihtoehto on harkita opintojen keskeyttämistä. Myös hänen vanhempansa ovat tehneet konkurssin, joten taloudellista tukea ei ole tiedossa mistään. Pattitilanteessa hän löytää erikoisen työpaikkailmoituksen, jossa etsitään seuramiestä invalidille vanhukselle.

Herra Gershom Wald on ”kova luu”, älykkö, joka elää kirjoilleen Jerusalemin läntisessä kaukiossa. Rähjäinen asuinalue on miltei maaseutua, ja Ash pystyy siellä harjoittamaan erakoitumista. Hänen ainoa tukikohtansa on unkarilainen ravintola, jossa hän käy päivisin syömässä gulassia ja hedelmäkompottia. Miesten taloutta johtaa rautaisin ottein mystinen nainen Atalja, joka on Ashia puolet vanhempi, mutta edelleen puoleensavetävä, jopa vaarallisella tavalla. Asetelma suorastaan vaatii, että Ash rakastuu dominoivaan vuokraemäntäänsä, ehkä se on jopa hänen kehitystehtävänsä.

Kuka kirjan hahmoista sitten on nykyajan Juudas, siitä lukija voi olla montaa mieltä. Ainakaan Ashin tarinaan ei liity suurta syyllisyyttä: hän on astmaattinen, sydämen laajentumasta kärsivä haaveilija, jonka ainoat ystävät ovat sosialistikerhossa, joka on Stalinin kuoleman jälkeen jakautunut ikävästi kahtia. Entinen tyttöystävä on mennyt naimisiin parempaa toimeentuloa lupaavan tylsimyksen kanssa, eikä hän ole sitä tyyppiä, joka nopeasti ystävystyisi uusien ihmisten kanssa. Hän on omalaatuinen ”luolamies”, jossa ehkä on eroottista vetovoimaa, mutta se ei riitä naisten pitämiseen kuvioissa. Atalja kiusoittelee häntä, mutta kaksikko käy välillä omituisilla treffeillä.

Teoksessa seikkaillaan Jerusalemissa ristiin rastiin ja käydään monessa raamatullisessa kohteessa. Minulle Jerusalem on edelleen kauttaaltaan mystinen ja vieras kaupunki, vaikka viime aikoina on tullut sitä Raamattuakin luettua enemmän kuin aikoihin. Siksi en osannut sijoittaa kaikkia tapahtumia ”sieluni silmin” kohteisiinsa, mutta ei se lukemista haitannut. Kirjassa eletään vuosia 1959-60, aikaa, jolloin kokonainen sukupolvi on kasvatettu sotimaan nuoren kansallisvaltion puolesta. Gershom Wald kuuluu niihin, joiden oikeudentajuun sotiminen kuuluu, kun taas Ash on synnynnäinen pasifisti, postimerkkien keräilijä.

Amos Ozin kirjoista olen bongaillut Suomi-viitteitä. Hän tutustui Suomeen lapsena naapurustossaan asuneen suomalaisen lähetyssaarnaajanaisen kautta, ja tämän tädin kohtaaminen oli ilmeisesti niin merkittävä tapaus hänen elämässään, että Suomi-sympatiaa mahtuu myös romaaneihin. Tässä viitataan sanontaan, että yksi suomalainen sotilas vastaa kymmentä venäläistä, ja Mannerheimin ja Kallion keskusteluun aiheesta. Vastaavaa logiikkaa käytettiin myös Israelin armeijassa, mutta koskaan ei tiennyt, mistä löytyi vastapuolen yhdestoista sotilas.

Teoksessa ei tapahdu paljoa, ja puolet sen sisällöstä liittyy päähenkilön gradun Juudas-pohdintoihin. On toki hurjaa pohtia sitä, kuinka paljon vihamielisyyttä Talmud ja Uusi Testamentti ovat luoneet ristiin luettuina, ja sitä, kuinka se vaikutti juutalaisten elämään eri Euroopan maissa.

Oz on taustaltaan liettuanjuutalainen, ja ehkä hänen onnekseen hänen sukunsa ehti muuttaa maasta vapaaehtoisesti ennen holokaustia. Voidaan spekuloida, mihin pisteeseen saakka tämä romaani on omaelämäkerrallinen, ei kokonaan, sillä tiedän hänen henkilöhistoriastaan asioita, jotka eivät tapahdu kirjassa. Ja päähenkilön suku on tässä latvianjuutalainen, jolla on juuret Riian kaupungissa. Silti kirjan hahmot ovat lähes kaikki ennen toista maailmansotaa Palestiinaan siirtyneitä eurooppalaisia juutalaisia, joilla ei siis ole holokaustista selviytymisen historiaa.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 29 /196: Israel. Israelilainen kirjallisuus on kieltämättä jäänyt minulle etäiseksi Ozin tuotannon ulkopuolella; takavuosina on tullut luettua paria naiskirjailijaa, joiden nimiä en muista, mutta joiden teoksista pidin. Tähän kohtaan olisin tietty maajaon pohjalta valita myös palestiinalaisteoksen, koska Palestiinaa ei edelleenkään ole olemassa tunnustettuna valtiona. 

Mainokset

Toisenlainen toiviomatka

IMG_1730Sain Omppu Martinin blogista kimmokkeen lukea Annika Idströmiä (1947-2011), kirjailijaa, joka teki minuun nuorena vaikutuksen. Olen ollut 13-vuotias, kun luin Veljeni Sebastianin (1985), ja näin jälkeenpäin katsottuna tuntuu, että tulipa luettua nuorelle mielelle todella rankkaa kamaa. Kirjeitä Trinidadiin (1989) olen myös lukenut sen julkaisuvuonna, ja muistelen, että siitä puhuttiin ainakin lukion äidinkielen tunnilla.  Koska en kuitenkaan muistanut teoksesta paljoa, päätin lukea sen uudestaan YLE:n Suomi 100-kirjahankkeen tiimoilta.

Romaanilla on ensinnäkin todella houkutteleva nimi, vaikka se ei Karibianmeren tunnelmista kerrokaan. Siinä onnettoman oloinen perhe matkustaa ensimmäiselle yhteiselle etelänlomalleen Israeliin, Harrasmatkojen kiertueelle, jossa vieraillaan kaikissa keskeisissä Raamatun kohteissa. Tunnelma reissussa on yllättävän riehakas, ja varsinkin perheen äiti Elisabet lankeaa vieraaseen lihaan.

Päähenkilö romaanissa on Elisabetin aviomies, verovirkailija-Seppo, joka on jokseenkin vieraantunut vaimostaan ja vammaisesta tyttärestään Ursulasta. Elisabet on ollut kotiäitinä Ursulan syntymästä saakka, ja on syvästi uskossa. Seppo ei ole uskossa, mutta suhtautuu vaimonsa uskonnollisiin harrastuksiin avomielisesti. Seksuaalisesti pari ei ole samoilla aaltopituuksilla, ja Elisabetillä on taipumus nöyryyttää miestään julmalla tavalla. Tosin on Sepolla naisrintamalla omat varaventtiilinsä veroviraston asiakkaissa ja työntekijöissä.

Purkaakseen matkan aiheuttamia paineita Seppo kirjoittaa kirjeitä omalääkärilleen ja matkanjohtajalle. Matkan päätyttyä traagisiin tunnelmiin Seppo löytää myös kotoaan tyttärensä Ursulan tietokoneelle tallentamat kirjeet, jotka toimivat omanlaisenaan avunhuutona. Tietokoneiden tuloa tässä ihmetellään, ja Seppo on teknologian edelläkävijä.

Luin tätä kirjaa varmasti eri tavalla nyt kuin nuorena. Nuorena en ainakaan ollut pätkääkään kiinnostunut Israelista, joten kuvaukset Raamatun kertomusten tapahtumapaikoista eivät kolahtaneet. Nyt taas juuri matkan kuvaus ja Sepon piikikkäät havainnot kanssamatkustajiensa käytöksestä naurattivat. Toisella lukukerralla tämä tuntui varmaan koomisemmalta teokselta kuin nuorena luettuna, jolloin pariskunnan tunkkainen avioliitto ja seksuaalinen valtapeli ahdistivat.

Idström kuuluu joukkoon kirjailijoita, joita alettiin 80-luvulla kutsua ”pahan koulukunnaksi”. Tämän ryhmän teoksissa korostuivat dysfunktionaaliset perheet, ihmisen eläimellisyys, taipumus insestiin ja muut seksuaalista perää olevat traumat. Kirjeitä Trinidadiin ei kuvaa insestiä kuin hatarasti (viitaten Elisabetin ja tämän isän raisuihin leikkeihin saunassa), mutta on siinä kristillisen avioseksin kuvauskin aika roisia. Huomio kiinnittyy myös vammaisen tyttären ruumiiseen, sen kontrolloimattomiin toimintoihin ja ääniin tavalla, jota joku voisi näinä päivinä pitää poliittisesti epäkorrektina tai sopimattomana.

Eniten pidin kirjassa kielestä ja tarinankerronnan soljuvuudesta. Idströmin teksti on herkullisen vetävää silloinkin, kun hän kuvaa merihakalaisen veroviraston arkea. Seppo Siren henkilönä jää kuitenkin kaikista virheistään ja nurkkakuntaisuudestaan valon puolelle; hän ei edusta käsittämätöntä pahaa, vaikka omaa satunnaisia pahoja ajatuksia kanssaihmisistään.

Teoksessa on aivan mahtava kasarikansi, joka tosiaan muistuttaa tuon ajan verovirastojen kylmän persoonatonta seinätaidetta. Tosin tuohon aikaan puolessa kirjan kansista oli tuon tyyppinen, melkein identtinen kuvitus.

IMG_1731Tämä oli Kirjojen Suomi-hankkeesta ensimmäinen lukemani teos. Olen ihaillut tuota sadan teoksen listaa, ja ruksannut aiemmin lukemia teoksia parisenkymmentä. Moni ilmiselvä täsmäteos tosin on edelleen lukematta tai kesken. Sinuhe egyptiläisen kuuntelemisessa olen edelleen puolessavälissä ja ensimmäinen Harjunpääni on maannut lappeellaan kesästä saakka. Myöhässä olen tämän lukuhaasteen vuoksi siksi, etten osannut kirjautua sen e-kirjastoon ennen tätä päivää.

Muistutuksena siis vielä, että hankkeen 100 teosta on ilmaiseksi ladattavina Ellibs-lukuohjelman kautta Kansalliskirjaston verkkosivuilla.

 

Toiviomatkan toinen puoli

imageNiina Miettisen esikoisromaani Israel-tyttö (Teos, 2013) sattui tielleni, kun olin menossa hakemaan ylimääräruokaa eräästä kristillisestä järjestöstä. Kävi sitten niin, että luin romaanin puoleen väliin keskellä varsin Golgata-henkistä kokousta. Konteksti oli kerrankin oikea; tässäkin toinen päähenkilöistä käy imemässä hurmoshenkisyyttä lähipiiriltään salassa.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä, Kaisa ja Katariina, joiden erikoinen ystävyys on puhjennut hengellisen intressien kautta. Katariina on Kaisan isoisän puoliso, joka ei ole varsinaisesti löytänyt paikkaa uusperheessä. Kaisan vanhemmat karttavat Katariinan jyrkkää helluntailaisuutta, kun taas Juhani-pappa edelleen laulaa luterilaisen kirkon kuorossa ja saattaa ottaa napanteria vaimon ollessa matkoilla. Vanhempien ollessa Italian-matkalla Kaisa viihtyy pappansa luona ja pääsee Katariinan kanssa telttakokouksiin, joissa kaadetaan syntisiä ja puhutaan kielillä. Ystävyys on jo aiemmin kehittynyt Carmel-seuran kokouksissa, joissa hyvät uskovaiset eivät syö mitään makeaa.

Juoni jakaantuu 1960-luvulle ja teoksen nykyaikaan, joka sijoittuu vuoteen 1989. Tapahtumapaikkana on Joensuu ja sen ympäristö, jonka historiaan mahtuu yllättävää monikulttuurisuutta. Katariinan syyt alkaa Israel-hihhuliksi ovat erilaiset kuin seuran muilla sisarilla. Hän on säästänyt vuosikausia matkaa varten, jonne hän ottaa ”Israel-tyttönsä” Kaisan, ja saamme jo romaanin alussa tietää hänen katoamisestaan Jerusalemissa. Paljon onkin kirjoitettu toiviomatkalaisten Jerusalem-psykooseista, ja tässäkin sivutaan teemaa uskottavasti. Silti minulla oli vaikeuksia seurata juonta rakenteellisesti – olisin ehkä halunnut lukea enemmän matkasta ja vähemmän Katariinan ja Juhanin tunkkaisesta avioliitosta.

Israel-tyttö ei ole kertomus uskontojen uhreista eikä henkisestä väkivallasta, vaan nuoren ihmisen omasta halusta etsiä jotain pysyvää ja väkevää elämäänsä. Kuitenkaan helluntailaisuuden perinne ei ole tässä suvussa kovinkaan vahva eikä selkeä. Carmel-piirissä käynti on nuorelle Kaisalle vain välivaihe, nuoruuden kokeilu seksuaalisen etsinnän lomassa. Katariinan tarinassa taas korostuvat uskonnon ja mielenterveyden järkkymisen herkkä tarttumapinta, psykoosialttiuden vahvistuminen hurmoksellisessa kontekstissa.

Minusta romaanissa oli äärimmäisen kiinnostavat ainekset, mutta niitä uudelleen järjestämällä olisi päästy vahvempiin tunnelmiin. Kirjassa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani Palestiinaan sijoittuvan romaanin, Marjut Helmisen Appelsiinilehdon (Minerva, 2016) kanssa, jossa ei niin uskonnollinen, vasemmistolaishenkinen suomalainen avustustyöntekijä katoaa Israelissa. Myös Asser Korhosen romaani Saarnaajan poika (Teos, 2014) kuvaa 60-luvun helluntailaisia piirejä, ja muistaakseni myös siinä oli vastaavia kerronnallisia ongelmia. Voin myös hyvin kuvitella, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kiinnostavaa fiktiota uskonnollisista yhteisöistä, jos kirjailija ammentaa aineksensa omaelämäkerrallisista lähteistä. Molemmat teokset olivat oivia avauksia, mutta jään odottamaan vielä uusia näkökulmia esimerkiksi tähän toiviomatkailuun, joka itseäni kovasti askarruttaa.

Kriisialueiden pulssista

imageMarjut Helminen on Lähi-idän asioihin keskittynyt toimittaja, jonka esikoisromaani Appelsiinilehto (Minerva, 2016) ilmestyi alkuvuodesta. Kirjan nimen pohjalta tein ennakko-oletuksen jostain sensuellista ja romanttisesta sukutarinasta, mutta kansien sisältä löytyi moninaisempia sävyjä. Kirja vie lukijansa Palestiinaan ja Beirutiin, ja käsittelee ajanjaksoa 80-luvun alusta 2000-luvun loppuun.

Kirjan päähenkilöt ovat Sini ja Fuad, joilla oletin ensi metreillä olevan suhde, mutta kyse olikin harvinaisesta ystävyydestä. Sini on kriisialueisiin keskittynyt erikoissairaanhoitaja ja Fuad toimii taksikuskina Helsingissä. Fuadin ja tämän vaimon Leilan lääketieteen opinnot jäivät kesken sodan alla, eikä Suomi osannut tarjota täydennyskoulutusta vähäisille tulokkailleen tuossa vaiheessa. Fuad on elättänyt perheensä hanttihommilla, mutta Leila ei ole taipunut siihen maahanmuuttajan kategoriaan, jota hänelle on tarjottu. Laila ja Fuad ovat myös kristittyjä, mikä sekoittaa kiinnostavasti erilaisten yhteenkuuluvuuksien soppaa.

Sinillä on Ali, haamu menneisyydestä, joka estää häntä tekemästä monia asioita elämässään. Vaikka hän on kenttätöissään supersankari, joka joutuu auttamaan mm. leikkauksissa ilman puudutusaineita, omassa elämässään hän saattaa olla kovin avuton. Kehyskertomuksen aikana hän lähenee jo kuuttakymmentä vuotta, ja on tekemässä jonkunlaista välitilinpäätöstä elämästään. Hän kokee, ettei ole koskaan auttanut hädänalaisia täysin pyyteettömästi, vaikka häntä pidetäänkin jonkinlaisena pyhimyksenä. Peilistä katsoo nunna, oma elämä on jäänyt pitkälti elämättä, ystäviä on vain nimeksi ja sosiaalinen elämä koostuu visiiteistä katkeroituneen ja epäluuloisen äidin luo Saarijärvelle.

Sinin menneisyyden haamut alkavat kummitella vuoden 2008 matkalla, jonka aikana alkaa Israelin pommitus palestiinalaisalueille. Sini on menossa opettamaan tulevia sairaanhoitajia ja konsultoimaan terveysviranomaisia, mutta päätyykin suoraan alkeelliseen leikkaussaliin. Hänen päätöksiinsä ei voi kukaan ulkopuolinen puuttua, hän on aina saanut oman päänsä läpi. Kertomus on täynnä suremattomia suruja ja keskenjäänyttä terapiaa, joka pahimmillaan voi johtaa vakavaan todellisuuden horjumiseen. Helminen kuvaa ansiokkaasti, kuinka vaikea rautaisen ammattilaisen on hakea apua, ja kuinka hän avusta huolimatta vähättelee oireitaan ja liioittelee työkykyään.

Kirja on sopiva yhdistelmä ihmissuhdekuvioita, runollistakin paikkojen kuvausta ja raakaa poliittista historiaa. Itse pidin siitä, että varsinkin 80-luvun alun sodan ja pakolaiskriisin syitä ja seurauksia käsiteltiin seikkaperäisesti, tosin tapahtumien kuvauksessa journalistinen ote vyöryy fiktiivisen yli. Romaanina teos on kuitenkin sopivan kompakti ja juonessakin on sopivia yllätyksiä.

En aina ymmärrä, miksi niin usein kirjoja kutsutaan puiden ja hedelmien nimillä. Appelsiinitarha on tosin tässä teoksessa keskeinen teema, sillä Fuad saa mahdollisuuden käydä EU-passilla suvun menetetyillä tiluksilla Hebronissa. Ilahduttaakseen isäänsä Beirutissa hän ottaa mukaansa rehevän oksan appelsiinipuusta. Tarhassa työskentelee etiopialaisia naisia, uusia siirtolaisia, jotka hänen laillaan on revitty juurillaan. Naiset antavat hänelle hedelmiä kotiin vietäväksi. Tässä kohtaamisessa on jotain kaunista, ja Fuad kokee kykenevänsä päästämään jostain irti visiitin jälkeen. Fuadin vanha isä virkistyy aarteet saatuaan ja alkaa heti suunnitella siemenistä kasvattamiensa puiden paikkaa.

Verrattuna viimeksi arvioimaani teokseen maahanmuuttajamiehestä (Dieter Hermann Schmitz) tässä teoksessa maahanmuuton kasvot näyttävät rosoisemmilta. Samalla tämä on hyvin vakava kirja, eikä maahanmuutto Suomeen ole pääteema. Ihmiset, jotka ovat hyvin perehtyneitä Israelin ja Palestiinan lähihistoriaan luultavasti pitkästyvät joidenkin muistin kertausten kohdalla. Tosin kirja kannattaa lukea jo Sinin tarinan vuoksi, sillä teoksessa avataan hyvin kriisialueiden auttamisen etiikkaa. Jos luet tämän, voit hankkia kaveriksi mm. Susan Abulhawan teoksia, jossa palestiinalaisten historiaa käsitellään pidemmällä kammalla.

Oliivipuiden pitkä muisti

fcd27daee12e7a9066d9c79d3a4acd2dPalestiinalaista kaunokirjallisuutta tunnetaan maailmalla melko vähän. Itse en juuri nyt muista yhtään kertojan nimeä, muistan vain lukeneeni runoja ja Edward Saidin kirjallisuustieteellisiä ja poliittisia esseitä. Susan Abulhawan romaani Jeninin aamut (Like 2010, suom. Pauliina Klemola) on kiinnostanut minua jonkin aikaa, olen bongannut sen mainoksia Voima-lehdestä. Voima on minulle jonkinlainen laadun tae, samoin LIKE-kustantamo: näihin päätyvät painotuotteet eivät yleensä ole orientalistisimpia eikä pelkästään tunteisiin vetoavia nyyhkyteoksia. Kiinnostavaa kyllä, Edward Said ehti antaa tälle teokselle siunauksensa ennen kuolemaansa. Teos on elänyt vaiheikkaan elämän ollen alussa amerikkalaisen pienkustantamon helmi, mutta leviten kansainväliseen levitykseen ranskankielisen käännöksen menestyksen kautta.

Jeninin aamut kyllä itketti, loppuvaiheessa vuolaastikin, mutta itku ei ollut ainoa tapa elää al-Hijan suvun noin kuudenkymmenen vuoden saagaa. Teos antoi myös roppakaupalla historiallista tietoa ja työkaluja poliittiseen analyysiin. Monelle lukijalle varmasti Palestiinan ja Israelin konfliktin peruskuviot ovat selvillä, mutta faktoja on vaikea ymmärtää syvällisesti, ellei pysty samalla suhteuttamaan niitä jonkun tai joidenkin tarinaan. Tässä seurataan kotikylästään Ein Hodista 40-luvulla häädetyn  suvun pitkää oleskelua Jeninin pakolaisleirillä ja sen jälkeisissä hatarissa asutuksissa aina 2000-luvun alkuvuosiin saakka. Suku elää kuusikymmentä vuotta poikkeustilassa löytämättä paikkaansa maailmassa, vain siksi, että Israelin valtio on olemassa. Kolmen sukupolven särjetyt haaveet tekevät kipeää, mutta Abulhawa onnistuu kirjoittamaan niistä lyyrisen intohimoisesti ja silti melko kiihkottomasti. Tapaamme suvun, joka on menettänyt kaikki tuhatvuotiset oliivipuunsa, ja täten kulttuuriset juurensa, siitä huolimatta, että puut sijaitsevat vielä kävelymatkan päässä pakolaisleiristä. Puut muistavat asioita, joita ihmiset eivät enää muista.

Teoksessa on monia vahvoja henkilöhahmoja, joista suosikkini on suvun patriarkka Yahya, isoisä, joka Israelin armeijan määräyksiä uhmaten kävelee kahdesti kotikyläänsä vierailemaan sukunsa haudoilla ja keräämään omien puidensa hedelmiä. Ensimmäinen matka on ilkikurinen menestys, jota juhlitaan isoin menoin, mutta toinen matka käy papalle kohtaloksi. Yahyan pojan Hasanin kohtalo vuoden 1967 sodassa jää kaikille tuntemattomaksi, mutta oletettavaa on, että hänkin sai surmansa israelilaisesta luodista. Hasanin pojista vanhin, Yusuf, päätyy sotimaan PLO:ssa ja nuorempi poika Ismail kidnapataan äidiltään lapsettomaan israelilaiseen perheeseen, joka on käynyt läpi holokaustin kauhut. Ismailin muuttuminen Davidiksi on yksi kirjan rankimmista teemoista, jotka käsitellään mielestäni monisyisesti, myös israelilaisten ottovanhempien näkökulmasta. Teoksessa on myös aidosti hyväntahtoisia, arabien kulttuuria ymmärtäviä juutalaishahmoja, joiden yhteys al-Hijan klaaniin säilyy aina 2000-luvulle saakka. Tämä hento dialogin mahdollisuus tekee romaanista toiveikkaan ja vahvan.

Päähenkilöksi nousee Yusufin ja Ismailin nuori sisko Amal, joka menetettyään molemmat vanhempansa joutuu jättämään Jeninin leirin ja muuttamaan Jerusalemiin orpokotiin, joka on samalla eliittikoulu. Amalille käy tuuri, sillä tähtioppilaana hänelle aukeaa opiskelumahdollisuus Yhdysvalloissa. Romaanin ankein osio liittyy Amalin opiskeluvuosiin Amerikassa, sillä se kertoo miltei täydellisestä identiteetin menetyksestä ja halusta sulautua kulttuuriin, jota kohtaan hän ei koe minkäänlaista rakkautta. Amerikka ei kohtele Amalia hyvin, vaan hänestä tulee siellä mauton ja hajuton Amy, jonka taustasta kukaan ei ole kiinnostunut. Koin myös, että Amerikka-osiot olivat hätäisesti kirjoitettuja verrattuna sensuelleihin ja historiaa pursuaviin pääosiin Palestiinassa.

Amalin tarina on läpikotaisin surullinen, mutta onnekseen hän löytää elämänsä lopussa vahvemman yhteyden tyttärensä Saran kanssa. Saran elämänilo ja aktivismi antavat toivoa uusien sukupolvien halusta rakentaa uudelleen rauhanomaista Palestiinaa.

Lapsuuden kuvaus pakolaisleirin niukkuudessa kertoo erikoisesta yhteisöllisyydestä, jossa on myös tähtihetkiä. Tämä ulottuvuus on kirjan universaalein ja ajankohtaisin, olemmehan täällä kotona jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa, joiden lapsuus on kulunut samantyyppisissä merkeissä. Jos haluaa esimerkiksi pohtia tulevien kiintiöpakolaisten vastaanottamista Jordanian ja Libanonin leireiltä, uskoisin, että tämä teos antaa uskottavaa taustoitusta niistä ongelmista ja traumoista, joita maansa menettäneet lapset kantavat sisällään.

Susan Abulhawa on kirjoittajatyyppinä historioitsija, kulttuurintutkija ja faktojen uskollinen taustoittaja. Lyyrisiä jaksojakin teoksessa riittää, mutta näen kirjailijan intohimona Palestiinan pienten ihmisten historian nostamisen maailmankartalle. Tässä on paljon pohjoisamerikkalaista ”vastarintakirjallisuuden” (resistance literature) henkeä, jossa poliittinen tarkoitus tulee usein ennen taiteellisia pyrkimyksiä. Tällainen äänen antaminen tosin tuntuu entistä tärkeämmältä aikoina, jolloin debatoidaan taas siitä, kuka saa esiintyä ”aitona” pakolaisena ja millainen kärsimys on riittävää ihmisen saadakseen pakolaisstatuksen.

Upea kirja, sopii kaikille, joita pakolaisuuskysymykset kiinnostavat, myös niille, jotka eivät muista kaikkia Palestiinan ja Israelin konfliktin vaiheita. Teos auttaa muistamaan ja myös lukemaan lisää arvostetuista lähteistä. Itse odotan jo kirjailijan juuri ilmestynyttä uutuusromaania Sinisen välissä taivaan ja meren (LIKE, 2015), jossa palataan Palestiinan kysymyksiin uudesta näkökulmasta.