Jouluturskan makuinen sukutarina

Teos: Germano Almeido. The Last Will and Testament of Senhor da Silva Araújo. (New Direction, 1991/2004)

Käännös: Sheila Faria Glaser

Kap Verde on ollut yksi elämäni parhaita matkakohteita, ja heti, jos kynnelle kykenen, aion lentää noille saarille uudestaan. Hävettää myöntää, etten ensi reissullani enkä sitä odotellessa lukenut ainuttakaan kirjaa saarista, ja siellä ollessani tein johtopäätöksen, että saaret elävät musiikkiteollisuudestaan. En usko, että monessakaan noin pienessä maassa olisi niin paljon levyttäviä artisteja, mutta ehkä musiikkibuumi myös syö pattereita muilta taiteilta.

Kap Verden kirjailijoita kammatessani olin jo vaipua epätoivoon, sillä mitään ei meinannut löytyä asettamillani hakuehdoilla. Kun sitten muutin hakusanoja, löysin jopa kaksi englanniksi käännettyä teosta saarilla asuvilta kirjailijoita, joista toinen, se vakavampi, löytyi e-kirjana päätteeltäni. Toinen oli vetävän oloinen dekkari Sergio F. Monteirolta, johon mahdollisesti tutustun maahaasteen jälkeen.

Germano Almeida (s. 1945) on saarten tunnetuimpia nykykirjailijoita, jonka tuotanto on laaja. Kuudestatoista julkaistusta teoksesta yhdeksän on romaaneja, ja hän on myös perustanut saarille oman kustantamon, Ilhéu Editoran. Siviiliammatiltaan Almeida on lakimies, ja on toiminut tässä ammatissa kirjailijanuransa rinnalla.

Romaani herra Araújon testamentista oli räjäyttää pankkini ja tajuntani, sillä kirjan huumori on vähäeleisyydessään tarttuvaa. Kirjassa ahkera import-export-yrittäjä ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja kuolee kasikymppisenä poikamiehenä, ja hänen veljenpoikansa Carlos uskoo perivänsä kaiken, koska muitakaan perijöitä ei ole näkyvissä. Carlos on työskennellyt uskollisesti setänsä firmassa nuoresta saakka, ja seurannut kärsivällisesti tämän vanhan liiton toilailuja. Saarten vientituotteet ovat vähäisiä, ja herra Araújon firma keskittyy selkeästi enemmän importiin kuin exportiin. Vietävänä heillä tuntuu olevan vain vuohennahkaa, punaista kasviväriä ja suolaa.

Kirjassa eletään 1970-80-lukuja, ja saarten itsenäistyminen tapahtuu herra Araújon toimiessa innokkaasti Mindelon kaupungin paikallispolitiikassa. Mies on varmasti jo ammattinsa vuoksi poliittisesti oikealla, mutta hän ei voi tuomita kadulla rettelöiviä neilikkavallankumouksen lapsia, koska köyhyys on saarilla niin jokapäiväistä ja riipivää. Hän on itsekin aloittanut bisneksensä nollasta, ja tullut San Vicenten saarelle pieneltä San Nicolasilta, jolla elämä on ollut kovin niukkaa. Vaurastuttuaan hän keskittyykin hyväntekeväisyyteen, varsinkin kotien rakentamiseen Boavistan saaren tulvien uhreille.

Herra Araújoa pidetään pinttyneenä poikamiehenä, mutta piinallisen seikkaperäisessä perinnönjakotilaisuudessa ilmenee, että miehellä on tytär, joka tulee perimään melkein kaiken. Tytär on saanut alkunsa firman toimiston pöydällä, ja hänen äitinsä Dona Chica on pelkkä toimistosiivooja. Nainen ei selvästikään ole miehen elämän suuri rakkaus, vaan hän edelleen haikailee nuoruuden heilojensa perään. Saarilla korostuu se tuttu ilmiö, että naiset lähtevät ja miehet jäävät, ja ainakin yksi hänen mielitietyistään on paennut Amerikkaan hyvää miestä ja kunnon katolista avioliittoa. Kun mies saa tietää lapsen tulosta, hän järjestelee asiat ja hoitaa tyttären elatuksen, mutta ei uskalla ottaa askelta kohti alttaria. Maria Gracasta tulee verisukulainen vasta perinnönjaossa, ja vihan purkauksien jälkeen hän on halukas tutustumaan siittäjäänsä.

Teoksen nykyisyydessä Carlos ja Maria Graca käyvät läpi herra Araújon jäämistöä, ja heidän välilleen muodostuu luonteva ystävyys, vaikka Maria Gracan on vaikea kutsua vainajaa isäksi. Onneksi hänellä on ollut kyllin hyvä isäpuoli, joka on tullut tytön elämään jo ennen tämän syntymää. Jäämistöstä löytyy päiväkirjoja, joissa mies tilittää eroottisesta elämästään, ja varsinkin yksipuolisesta rakkaudestaan myyttiseen Adéliaan, joka piti miestä kesäkissanaan kihlatun ollessa ulkomailla.

Kiinnostavaa kirjan hahmoissa on, ettei heillä ole ihonväriä. Sain suvun hahmojen kuvauksesta käsityksen, että he olisivat valkoisia siirtomaaherrojen jälkeläisiä, mutta herra Araújon naiset eivät välttämättä ole. Ainakin hän nuorempana metsästää kuumaa mimmiä Dakarista, jolta hän sitten saa tippurin. Baarielämä on Mindelossa vauhdikasta, mutta herra Araújo ei ole tarpeeksi peluri nauttiakseen siitä. Haave perheen perustamisesta kytee hänessä vielä kuusikymppisenä, mutta hänen on tyydyttävä jouluturskan nauttimiseen tohtori Sousan ja tämän vaimon luona. Myös Carlos on usein kutsuttu näille päivällisille, sillä kaksikolla ei tunnu olevan omia sukulaisia missään.

Kirjassa parasta on kertojan ääni, joka suorastaan piikittelee vainajalle. Pedantin miehen hautajaisten valmistelukin on hupaisaa, sillä vainaja on kirjallisesti määrännyt niiden kulun. Kontrollifriikkiys on ollut hänen elämänsä teema, mutta silti hän ei saa arkusta käsin paikallista bändiä oppimaan Beethovenin soittamista hautajaismusiikkina yhdessä yössä. Vainajan puvun etsintä saa jo tragikoomisia piirteitä, mutta romaanin alun polveileva veijarihuumori ei aivan kanna loppuun saakka.

Kulttuurisena ja historiallisena kuvauksena romaani on kuitenkin hulppea, sillä se onnistuu 172 sivussa tiivistämään tuoreen postkoloniaalin saarivaltion haasteet olematta pätkääkään opettavainen. Yksinäisyys, eristyneisyys ja yhteisöjen hajoaminen ovat haasteita maastamuuton riivaamilla saarilla, joilla syntyvyys ei ole korkeaa. Jokaisen Maria Gracan syntymä on siis pieni ihme, ja verisiteillä on edelleen merkitystä pienessä maassa. Naurun lisäksi kirja herättää haikeutta ja kaipuuta, ja parasta siinä olikin vähemmän yksioikoinen tunneilmasto.

Maahaasteessa olen kohdassa 96/196: Kap Verde.

Mainokset

Siskonpedillä Eritreassa

Teos: Hannah Pool: My Father’s Daughter (Free Press, 2009)

Hannah Pool (s.1974) oli nuori opiskelijatyttö Manchesteristä, kun hän sai kirjeen isältään Eritreasta. Adoptiolapsena hänelle oli aikanaan kerrottu, että biologiset vanhemmat olivat kuolleet, eikä hän johtuen tästä tiedosta ollut erityisen kiinnostunut juurihoitomatkasta. Kun hänen adoptioisänsä sitten matkusti uudelleen Eritreaan maan itsenäistyttyä, hän vieraili tyttärensä orpokodissa ja sai tietää, että biologinen isä onkin elossa. Hän kertoi asiasta Hannah’lle vasta tämän tullessa täysi-ikään.

My Father’s Daughter on kolmikymppisen lontoolaistoimittajan tarina identiteetin muutoksesta ja juurien löytämisestä. Pool matkustaa Eritreaan pitkän harkinnan jälkeen löydettyään ensin Lontoossa asuvan serkkunsa. Hänen uusi sukunsa on monien eritrealaissukujen tapaan diasporinen, ja sukulaisia löytyy niin Ruotsista kuin Amerikasta. Tytön biologinen isä on maanviljelijä ja hänellä on uusi perhe naisen kanssa, jonka hän nai äidin kuoleman jälkeen. Vanhempia sisaruksia häneltä löytyy Eritreasta neljä; Hannah eli Azieb oli tämän sarjan kuopus, joka annettiin lastenkotiin, koska isä koki, ettei pysty hoitamaan vastasyntynyttä vauvaa yksin.

Oliko sitten adoptio Britanniaan onnenpotku tytölle, joka olisi kotimaassaan tullut ympärileikatuksi ja naitetuksi jo teini-ikäisenä? Lontoossa Hannah on menevä sinkku, jolla ei ole kiirettä perheen perustamiseen; Eritreassa hän olisi todennäköisesti ollut jo teini-ikäisten lasten äiti. Myös Hannah’n adoptioäiti kuoli nuorena, ja isä jätti tämän norjalaisille ystäville hoitoon pariksi-kolmeksi vuodeksi ennen kuin pystyi järjestämään tälle kodin Britanniasta. Adoptioisästä tuli Afrikan sarven spesialisti yliopistossa, mutta tästä huolimatta nuori Hannah osoitti vähän kiinnostusta synnyinmaataan kohtaan.

Kertomus kohtaamisista uusien sukulaisten kanssa on koskettava, ja Pool osaa toimittajana kuvata hyvin myös maan lähihistoriaa. Perhe ei elä pahimmassa köyhyydessä, sillä kaikilla on jotain työtä, mutta maalla asuvat sukulaiset ovat riippuvaisia ulkomaisesta ruoka-avusta. Ensi tapaaminen järjestetään pääkaupungissa Asmarassa, mutta matkan aikana Hannah haluaa matkustaa isän ja sisarusten kotikyliin. Kaupungissa asuvat veljet ovat sitä mieltä, että maaseutumatkailu olisi liikaa ensi reissulla, mutta silti reissuun lähdetään. Ilman kylien kuvausta teos olisikin jäänyt kovin latteaksi, ja erityisen koskettava oli kohtaus, jossa Hannah palaa synnyinkotiinsa ja ottaa kuvan sängystä, jossa syntyi.

Hannah’n ymmärrystä juuristaan helpottaa toiseksi nuorimman Zemichael-veljen tuki, sillä myös tämä eli aikuiseksi asti toisessa lastenkodissa. Häntä ei koskaan adoptoitu, ja hän säilytti yhteyden sukuunsa, mutta toiseuden tunne on vaivannut myös häntä. Sisarusten elämänpolut ovat erilaisia, ja kaupungissa asuvien veljien kanssa Hannah voi jopa käydä rennosti kaljalla. Timnit-siskoon hän onnistuu luomaan niin läheisen suhteen, että he jo riitelevät kahden viikon tuntemisen jälkeen, vaikka heillä ei ole yhteistä kieltä. Sisko tuntuu voimakastahtoisimmalta koko parvesta, ja Hannah saa reissun aikana käsityksen siitä, millaista olisi ollut kasvaa hänen rinnallaan.

En muista, olenko lukenut monia kansainvälisestä adoptiosta kertovia teoksia aiemmin. Ainoa teos, joka tulee mieleen, on Suomessa asuvan Anu Rohima Myllärin kertomus juurimatkasta Bangladeshiin. Siinä kuvattiin enemmän kasvua Suomessa, kun taas tämä teos keskittyy enimmäkseen aikuisiän juurien etsintään. Uskon, että teos kiinnostaa muitakin kuin adoptoituja, mutta teos on luultavasti kirjoitettu juuri vertaistuen näkökulmasta.

Eritrean arjesta teos antaa fragmentaarisen kuvan. Maan hallinnon syvä patriotismi ja tietynlainen vainoharhaisuus korostuvat kohtaamisissa rajaseuduilla ja lentokentällä. Kaikkien viranomaisten ei ole helppo ymmärtää Hannah’n adoptiotaustaa, ja häneltä vaaditaan moneen otteeseen henkilökorttia passin sijaan. Myös tigriniyan eli maan virallisen kielen puhumista pidetään velvollisuutena myös diasporassa asuville, ja Pool päätyykin Lontoossa kielikurssille matkansa jälkeen.

Kirja on jouhevaa luettavaa, ja arvostin siinä Poolin rehellisyyttä oman elämäntapansa suhteen. Hän on matkallakin oma itsensä, muodista kiinnostunut, lasiin sylkemätön bilehile, joka nauttii muiden paluumuuttajien seurasta Asmaran hotellien baareissa, ja ahdistuu siitä, että sukulaiset kommentoivat hänen hameidensa pituutta. Teokseen mahtuu myös rempseitä irtiottoja ja hersyvää huumoria, joka kohdistuu enemmän itseen kuin uusiin sukulaisiin.

Maahaaste liikkuu nyt kohtaan 84/196: Eritrea.

Kylpyläkaupungin Sebastiania etsimässä

Teos: Katri Lipson: Kaikkein haikein leikki. (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Jussi Puhakka

BookBeat tarjosi minulle perä perään Katri Lipsonin uusimman romaanin pian sen jälkeen, kun selviydyin rimaa hipoen hänen teoksestaan Jäätelökauppias (2012). Olenkin nyt sitten lukenut harvaan julkaisevan, tekstejään huolellisesti hiovan Lipsonin neljästä teoksesta kolme ja puoli. Kaikki teokset ovat olleet vaativia, mutta Detroitin (2016) maailmaan en täysin päässyt, ja Kosmonautti (2008) avautui parhaiten.

Tätä teosta kuuntelin äänikirjana, ja vaikka teos ei ollut tyyliltään identtinen aiempien teosten kanssa, myös tämän romaanin kanssa minulla oli ymmärrykseen liittyviä haasteita. Kirjan kuunteleminen on nautinnollista, koska kyseessä on sensuelli tykitys, mutta samalla pitkät lauseet ja polveileva kerronta vaativat suurta keskittymistä.

Teoksessa seikkaillaan keskieurooppalaisessa kylpyläkaupungissa, joka on elänyt kultakauttaan joskus ennen Sarajevon laukauksia. Kaupunkiin matkustaa jostain pohjoisesta marginaalikieltä puhuva vanhempi herra, joka on tullut sinne etsimään Sebastiania. Samalla kaupungissa on käynnissä elokuvafestivaalit, ja siellä myös muistellaan siellä joskus kuvattuja vanhoja klassikkorainoja. Sebastian on hienostuneen perinnekahvilan nuori tarjoilija, joka on oppinut menneen maailman palvelukulttuurin salat. Miehen matka keskittyy pojan tarkkailemiseen lasipalatsin muotoisessa talvipuutarhassa, ja pian hän jo fantasioi yhteisistä kalaretkistä joen rannalle.

Mieskertojan katseessa on paljon homoeroottista, vaikka välillä hän kuvittelee olevansa pojan isä. Välillä Sebastianin perään kaihoaa myös vanhempi nainen, joka on onnistunut saamaan tämän kavaljeerikseen samaiseen kylpyläkaupunkiin myöhemmässä vaiheessa, purevassa talvimaisemassa. Sebastianin identiteetti on häilyvä, mutta mahdollisesti hän on hollantilainen opiskelija, joka on myös välillä töissä Schipholin lentokentällä. Fyysisesti Sebastian ei muistuta Mennyt maailma-sarjan blondia Sebastian Flytea, mutta teoksen asetelmissa on samankaltaista, hieman itsetuhoista estetiikkaa kuin tuossa Evelyn Waughin brittiklassikossa. Sebastianin punaruskea leijonanharja vangitsee niin naisten kuin miestenkin katseita, ja hänet on helpompi kuvitella soittamassa Chopinia kuin näpläämässä älypuhelinta.

Lipsonin lauseet ovat tässä kirjassa lähes äärettömiä, ja aistillinen tykitys on ylenpalttista. Teos on luotu eurooppalaisen klassisen ”sivistyksen” ystäville: niille, jotka pitävät gobeliineista, pitsihansikkaista, kureliiveistä, tuulihatuista, kirsikkamarmeladista, jälkiruokalikööreistä, puksipuista ja keisarinliljoista. Olin rivien välistä ymmärtävinäni, että historiallinen kylpyläkaupunki sijoittuisi Sudeetti-Saksan alueelle Tsekin ja Saksan rajalle, mutta kaupunkia ei nimetä missään vaiheessa. Lievä itäeurooppalainen twisti paikkakunnan nykyisyydessä kuitenkin on, ja se näkyy vilahduksina paikallisväestön rinnakkaisesta todellisuudesta kaupungin historiallisen keskustan ulkopuolella. Vain kivenheiton päässä unelmien kahvilassa pyörii tuulipukuisia, huonohampaisia mummoja elonkerjuussa, ja myös automarketien tarjousmaailma särkee herkän illuusion.

Veikkaan tätä teosta Finlandia-ehdokkaaksi, sillä kirjan kieli on taatusti ehdokkuutensa ansainnut. Kirja kannattaa lukea hitaasti nautiskellen, ja sen kaveriksi suosittelen parempia baakkelseja. Kahvilakirjana se voi aiheuttaa jopa hurmiollisia tiloja, jos lukemisen konteksti sattuu oikeanlaiseksi. Itse luin kirjaa tylsästi kotona, mutta onneksi oli edes kahvia, ja jostain löytyi myös kirsikkamarmeladia, eli en ollut täysin tyhjän päällä.

Kaipuu mahtuu puvuntaskuun

Teos: Hisham Matar: Erään katoamisen anatomia. WSOY, 2013

Käännös: Minna Kumpulainen

Tänään lukitsin itseni kodin ulkopuolelle, ja kännykästäkin oli akku loppu. Ongelmaa lähdin ratkaisemaan Metso-kirjastoon, jossa sain puhelimen latauksen aikana luettua yhden rastin maahaasteeseeni. Teoksen poimin suht randomilla kirjasuositusten hyllystä, eikä se kansitekstin kuvauksen perusteella herättänyt suurta intohimoa.

Olisin halunnut lukea kirjan Libyasta, joka on Hisham Matarin (s. 1970) vanhempien kotimaa ja jossa tämä kosmopoliitti kirjailija on viettänyt lapsuuttaan. Tämä hänen toinen teoksensa sijoittuu kuitenkin Egyptiin, Britanniaan ja Sveitsiin. Egyptissä vietetään aikaa puolet tarinasta, ja keskeiset hahmot ovat egyptiläisiä. Matarin esikoisteos In the Country of Men taas sijoittuu Libyaan, eli hänessä on potentiaalia tulla luetuksi haasteeni kahteen kohtaan. Minulla on hyllyssäni jo luettuja egyptiläisteoksia, eli jopa tiedän jotain maan kirjallisesta historiasta. Tämäkin teos on monella tapaa ”sisäpiirin” kommentaari maan poliittisesta tilanteesta 1970-luvulla, joten kyllä se kelpaa minun kriteereilläni Egypti-rastin suoritukseksi.

Teoksen kertoja on nuori kairolainen Nuri-poika, jonka äiti kuolee tämän ollessa 12-vuotias vuonna 1971. Nurin vanhemmat, varsinkin isä, ovat maailmalla viihtyviä kosmopoliitteja, ja isä edustaa poliittisilta kannoiltaan monarkiaa kannattavaa oikeistolaista siipeä. Islamin ja sosialismin vallatessa maan älymystöpiirejä rikas poliitikkoisä kokee joutuvansa ahtaalle, ja näin hän on rakentanut itselleen toisen, eurooppalaisen varjoelämän. Nuri ja hänen äitinsä ovat päässeet osaksi tästä kulutuskeskeisestä dekadenssista vain loma-aikoina, kun taas isä päivystää puolet vuodesta Genevessä, ja sukkuloi muuten Pariisin ja Lontoon väliä.

Tultuaan leskeksi isä löytää nopeasti uuden morsiamen Aleksandrian jetset-piireistä. Nuori kaunotar Mona on puoliksi egyptiläinen, puoliksi britti, joka osaa pelata pooloa, tennistä ja golfia. Nuri ihastuu Monaan päätäpahkaa, eikä ymmärrä, miksi tämä 26-vuotias deittailee nelikymppistä ukkoa. Mona on iältään Nurin ja isän puolivälissä, ja lähettää eroottisia signaaleja mahdollisesti tiedostamatta myös ottopoikaansa kohti. Samalla hän tuoreen äitipuolen auktoriteetillä taivuttaa pojan isän lähettämään tämän Englannin maaseudulle sisäoppilaitokseen, koska hänen mukaansa vain Daleswichin koulu voi tehdä hänestä isänsä mittaisen miehen.

Kun isä sitten katoaa Genevessä, ei lähipiirillä ole muuta selitystä tapahtuneelle kuin että Egyptin vasemmistolaiset voimat ovat orkestroineet kaappauksen. Sveitsin poliisi on hampaaton, eikä perheen lakimieskään voi paljoa auttaa. Nuria ja Monaa valmistellaan hyväksymään miehen mahdollinen kuolema, ja jossain vaiheessa poika tulee tietoiseksi perintöosuudestaan. Nuoresta naisesta tulee pojan huoltaja, ja hän muuttaa Lontooseen ollakseen lähempänä suojattiaan.

Minulle tuli romaanista sellainen olo, että kirjailijalla on mahdollisesti ollut materiaalinaan tosi tarina, jolle hän on halunnut pysyä jollain tasolla uskollisena. Tämän vuoksi romaani on vähäeleinen, toteava ja epädramaattinen, eikä juoni lopulta ole kovin kummoinen. Nautin eniten Kairon arkielämän kuvauksesta Zamalekin asuinalueella, jossa asunnoista on näkymät Niilille. Perheen palveluskunta tuntui aidoimmilta henkilöhahmoilta, kun taas Nurin isän lähipiiri rypee etuoikeuksissaan niin, että hahmot jäävät kovin yksiuloitteisiksi. Isän ja pojan herkkuhetket koostuvat fondue-illallisista niin Sveitsissä kuin Lontoossa, ja miehen malli välittyy mittatilauspukujen ja manikyyrien kautta. Toki Nuri on kiintynyt isäänsä, ja suree tämän katoamista edelleen toivoen jälleennäkemistä. Orpo poika ei kasva kapinalliseksi, vaan jatkaa elämäänsä isänsä toivomassa sapluunassa.

Luulisin, että romaanin älyllinen haaste on saada lukija vertaamaan 1970-luvun poliittisia suhdanteita nykypäivän tilanteeseen. Teos on julkaistu alun perin vuonna 2011, jolloin arabikevät kuohusi kiihkeimmillään Egyptissä; todennäköisesti se on kirjoitettu näitä tapahtumia ennakoiden sen aattona. Kasvavan nuoren näkökulma on kirjassa maltillinen, eikä siinä pyritä selittämään lukijalle kaikkia taustatekijöitä. Ainakaan Mataria ei voi syyttää turhasta psykologisoinnista, eikä sentimentaalisesta vellomisesta. Nuri on henkilö, joka selviää kriisistään, ja osaa ottaa myös välimatkaa kotimaansa politiikasta.

Matarin kirjoitustyyli on selkeää ja jouhevaa, jopa siihen pisteeseen saakka, että se vaikuttaa hahmoihin neutralisoivasti. Luin tämän kirjan kirjaston aulassa parissa tunnissa, ja koin oivalluksen vain yhdessä kohdassa, jossa Nuri kommentoi aikuisena brittien piilorasismia. Hänen mukaansa brittien tapa puhua arabikavereistaan on niin omahyväisen alentuvaa, että se muistuttaa sitä häpeää, kun seurassa joku pidätyskyvytön vanhus piereskelee ja muut yrittävät teeskennellä, etteivät huomaa sitä. Tästä huolimatta nuori mies jää opiskelemaan Lontooseen, ja valitsee pääaineekseen taidehistorian.

En rakastunut tähän teokseen, mutta tästä huolimatta saatan lukea kirjailijan esikoisteoksen Libyasta. Nyt olen maahaasteessani rastilla 61/198: Egypti.

Koivunmahlan kertomaa

Teos: Ralf Rothmann: Kuolema keväällä (Atena, 2016)

Suomennos: Raija Nylander

Natsi-Saksa tuotti sota-aikana teollisuuden lailla sotaväkensä moraalia nostattavaa iskelmämusiikkia, ja minua hymähdytti, kun löysin Ralf Rothmannin romaanista Kuolema keväällä tutun schlagerin pätkän, Das kann doch einen Seemann nicht erschüttern. Suomeksi tämä iskelmä lanseerattiin nimellä Pelko pois, Rosemarie, ja satuin olemaan toissa vuonna mukana produktiossa, jossa tehtiin samannimistä näytelmää. Biisin naiivi toiveikkuus tuntuu karmivalta verrattuna sotilaiden todellisuuteen, mikä tulee erinomaisesti esiin myös tässä pienessä, tiiviissä ja tunteikkaassa teoksessa.

Teos sijoittuu Pohjois-Saksan maaseudulle sotakevääseen 1945, jolloin kaikki Saksassa laskivat jo lopun aikoja molemman käden sormilla. Harva myönsi kuuntelevansa vihollisten radiokanavia, mutta monet kuitenkin salaa niin tekivät. 17-vuotias nuorimies Walter on lähetetty kotikaupungistaan Essenistä työllisyystöihin karjanhoitajaksi tilalle, jossa majailee iso joukko Preussin pakolaisia. Hän on iskenyt silmänsä tummakulmaiseen, rääväsuiseen Elizabethiin, jolla ei ole muita kenkiä tansseissa käyntiin kuin kumisaappaat. Walterin ja Elizabethin romanssi etenee takkuisesti, eikä tuleva anoppi osaa antaa kovin hyviä neuvoja tyttärensä sydämen valloittamiseksi. Eniten äiti pelkää tyttärensä tulevan raskaaksi yöjuoksuissaan, jotka eivät rajoitu vain Walterin kanssa peuhaamiseen.

Romaanin kertoja on kirjailijamies, joka on palannut lapsuudenkotiinsa kohtaamaan kuolevaa isäänsä, joka on sodan jälkeen tehnyt elämäntyön Ruhrin hiilikaivoksilla. Walter on vasta 60-vuotias, mutta jo kaikkensa antanut ja elämänhalusta luopunut syöpäpotilas. Kuvaus miehen juoppoudesta täsmää noin puoleen suomalaisista sota-ajan jälkeisistä maskuliinisuuden kuvauksista. Myös kirjan kantta koristavat miltei suomalaiskansalliset koivut. Koivuteema liittyy kirjassa isän tukan vahvuuteen, ja niksiin, jolla sitä vahvistettiin hänen lapsuudessaan koivumahlalla.

Kirjan alkuosa tuntuu melkein leppoisalta tunnelmoinnilta verrattuna sen loppuosaan, jossa Walter joutuu vasten tahtoaan SS-sotilaaksi Unkariin ja todistaa tiivistettynä parissa-kolmessa kuukaudessa koko sodan kauhut. Nuoruus ja naiivius eivät pelasta häntä kokemasta äärimmäistä julmuutta, joka ei liity juutalaisiin eikä keskitysleireihin. Pitkälti romaani kertoo rintamakarkureista, ja muista natsi-ideologian luopioista, kuten miehistä, jotka päätyvät tarjoamaan juutalaisille tupakkaa keskitysleirien vartijoina. Ja heidän tulemisestaan dumpatuiksi joukkohautoihin ilman hautakiviä.

Kirjassa on myös karmeita tyyppejä kotirintamalla, kuten Walterin uusi isäpuoli, lihava hautausurakoitsija, joka vie ruumiilta koruja ja harrastaa 12-vuotiaan siskon hipelöintiä siihen saakka, kun naapuriin tulevat puolalaiset naispakolaiset. Kovinkaan monta sympaattista ihmistä romaanissa ei ole, vaan kaikki yrittävät tavalla tai toisella hyötyä toisistaan.

Täytyy tunnustaa, että luin tämän nyt pelkästään maahaastetta varten, vaikka listallani oli muita, iloisempia ja kevyempiä saksalaiskirjoja odottamassa vuoroaan. Aiheesta en ollut liekeissä, mutta Rothmann onnistuu sen käsittelyssä tiiviisti ja kattavasti. Silti uskon, että kirja saa aikaan ahaa-elämyksiä suomalaisissa lukijoissa, joista osalla saattaa olla ajatusharha. että vain suomalaiset kantavat tunnevammaisuutta solumuistissaan toisen maailmansodan jäljiltä. Asiat, joita tässä kuvataan ovat lähes identtisiä kaiken sen mies- ja isyysaiheisen sukupolvikirjallisuuden kanssa, mitä olen kotimaisessa kirjallisuudessa käynyt läpi nuoresta saakka. Kirjasta voi kaikessa kauheudessaan tulla kotoisa olo.

Maahaasteessa olen rastilla 32: Saksa, ja HELMET-haasteessa paikannan teoksen kohtaan 25: ”Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.”

Musikaalisesta juurettomuudesta

20180923_110731Teos: Linda Olsson: Sonaatti Miriamille (Gummerus, 2009)

Käännös: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Mistä sain: Kirpputorilta

Toissa vuonna sain unessa sukunimen Anker fiktiivisen tekstini juutalaiselle suvulle. Tekstin, jota olin kirjoittamassa, päähenkilö oli Mirjami Anker, nainen, joka keski-iässä ottaa äidinpuoleisen sukunsa vanhan nimen ja alkaa opiskella ”juuriensa” henkistä perimää. En päässyt tarinassa kovin pitkälle, mutta huomasin silloin, että ruotsalaiskirjailija Linda Olssonilla oli romaanissaan hahmo Miriam Anker, nuori tyttö, joka kuolee päälleajon uhrina.

Viime viikonloppuna vihdoin löysin tämän teoksen Kangasniemeltä kirpputorilta. Olssonilta olen lukenut aiemmin hittiteoksen Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (2003), joka sekin saapui luokseni miltei sattumalta. Lyyrinen Olsson ei välttämättä olisi ensimmäinen valintani kirjakaupassa, mutta se, että hän kirjoittaa teoksiaan englanniksi Uudesta-Seelannista käsin, kiinnostaa. Ei hän ole ainakaan tyypillisin ruotsalaiskertoja, ja kaikissa hänen kirjoissaan näyttää olevan transnationaalinen ulottuvuus.

Sonaatti Miriamille on erikoinen suru- ja sukukirja, joka jäljittää juurettoman Adam Ankerin tarinaa Krakovan juutalaiseen ghettoon. Adam on kuusikymppinen viulisti, säveltäjä ja professori, joka on muuttanut nelikymppisenä tuoreena isänä vastasyntyneen Miriam-tyttärensä kanssa Uuteen-Seelantiin. Miriamin äitikysymys on mysteerio, tai ainakin Adam haluaa asian niin esittää. Pikkulapsesta saakka Adam on asunut Tukholmassa, mutta Ruotsi ei ole hänen kotimaansa. Adam tietää olevansa juutalaispakolainen Itä-Euroopasta, mutta hänen äitinsä ei ole halunnut kertoa hänelle sotamuistoistaan.

Kirjassa Adam on juuri menettänyt tyttärensä, ja sitä kautta osittain myös syyn elää. Wellingtonin kaupungista hän löytää Clara-nimisen vanhan naisen, joka on naiivilla tavalla etsinyt kadonnutta Adam-veljeään koko ikänsä. Holokaustinäyttelystä nuorempi Adam bongaa Claran etsintäkuulutuksen, ja lähtee etsimään tätä. Clara osoittautuu sukulaiseksi ja ojentaa miehelle nipun avaamattomia kirjeitä – kirjeitä, joita hän ei ole tohtinut avata yli 60 vuoteen.

Teoksessa matkustetaan Adamin juurille Krakovaan, josta löytyy lisää hänen elämänsä avainhenkilöitä, sekä Tukholman saaristoon, jossa Miriamin biologinen äiti asuu, kenties tietämättömänä tyttärensä kuolemasta. Se on hyvin lyyrinen odysseia hiljaisuuteen, muistamattomuuteen ja sen vastapooliin, pakonomaiseen muistamiseen. Krakovassa vanha mies, Adamin isän ystävä Moishe, asuttaa yksin kokonaista purkutuomion alla olevaa kerrostaloa, jossa hän pitää erillisiä huoneita ja asuntoja holokaustissa kuolleille ystävilleen ja sukulaisilleen. Vanhojen eloonjääneiden iltamat jäivät vahvimpana episodina mieleeni. Krakovan kaupungin elegantti ”vanha maailma” pitsiliinoineen ja kahvikakkuineen peilautuu upeasti Uuden-Seelannin huolettoman ”uuden maailman” ilmapiirin kanssa.

Juonellisesti romaani on jopa löysä, ja varsinkaan Adamin ja ruotsalaisen Cecilian rakkaustarina ei jättänyt minuun syvää jälkeä. Holokaustin käsittelyssä Olsson on taitavampi, ja kielellisesti sonaatti kuulostaa postmodernilta ja fragmentaariselta. Jos lukija jaksaa perehtyä siinä esiteltyyn puolalais-juutalaiseen runouteen, hän varmasti pääsee jo pitkälle 1930-40-lukujen ihmisyyden kieltävissä tunnelmissa.

Kirjassa vieraillaan myös sota-ajan Vilnassa ja Liettuan metsissä, jonne monet juutalaiset pakenivat henkensä edestä. Viime kesän bussimatka sai uusia ulottuvuuksia, ja jäin muistelemaan varsinkin Vilnan vanhankaupungin Kirjallisuuskatua, jolta varmasti löytyi muistolaatta myös tässä romaanissa lainatuille runoilijoille.

Myös juutalaisen ja itäeurooppalaisen ruoan suhteen teos on runsaudensarvi. Jos pääsen lähiaikoina reissaamaan Krakovaan, saatan ottaa kirjan uuteen käsittelyyn.

Maailmanselityksen mestariteos

Olin taas viime yönä ”pahassa paikassa”: unettomuus iski, eikä minulla ollut mitään muuta kirjaa kuin Karl Ove Knausgårdia suden hetken ohittamiseksi.

Paha paikka siksikin, ettei Knausgård kuulu minun universumissani niiden kirjailijoiden joukkoon, joiden parissa aika kuluu vaivattomasti. Olen lukenut ”Knasun” taisteluista jopa neljä kuudesta, ja pari ruotsiksi, mutta silloin minulla on täytynyt olla harvinaisen kirkkaita aikoja pään sisällä. Knausgårdin vuodenaika-aiheisia kirjoja olen myös yrittänyt aloittaa, mutta kesken ne ovat jääneet. Kevät oli koskettava, mutta aivan liian hidastempoinen makuuni.

Teoksessa Syksy (LIKE, 2016, suom. Jonna Joskitt-Pöyry) Knausgårdin perheeseen odotetaan neljättä lasta, ja isä Karl Ove kirjoittaa syntymättömälle tyttärelleen kirjeitä. Perhe asuu Skoonessa, mutta välillä reissataan Norjassa, ja matkustetaan muistoissa varsinkin Arendalin pikkukaupunkiin. Kirjassa ei ole merkittävää juonta, vaan se toimii kuin ensyklopedia randomilla valittujen avainsanojen mukaan.

Opin aikoinani kirjoittajakoulussa yhden tärkeän sloganin (joka liittyi eniten draamaan, mutta sovellettavissa se on myös proosaan): näytä, älä selitä. Karl Ove Knausgårdin täytyy olla todella lahjakas kirjailija, jos hän onnistuu myymään bestsellereitä lähes pelkällä selittämisellä. Tässä teoksessa selitetään varsinkin luonnon ilmiöitä ja eläinkunnan toimintaa pienelle, kasvavalle lapselle. Ja varhain tänä aamuna jaksoin lukea tämän kirjan loppuun, koska se toimi rauhoittajana ja lohduttajana.

Syksy voisi olla hyväkin elämäntaito-opas mainitsematta henkisen kasvun vaatimusta. Kirjassa ihmetellään luontoa, ihmisen luomien esineiden muotoja, kehon sisäisiä tuntemuksia, kosketusta, värejä. Pieniä, yleisinhimillisiä ilmiöitä. Uskoisin, että kertojaan pystyy kuka tahansa samastumaan, vaikka ei ymmärtäisi mitään Pohjoismaiden historiasta tai protestanttisesta etiikasta. Toki näitäkin teemoja käsitellään, mutta ne jäävät alisteiseksi luonnon ja laajan universumin ihmeille.

Syksy toimi minulla vähän samalla tavalla kuin norjalaisten keksimä reaaliaikainen junaohjelma, jossa seurattiin maan halki kulkevan pitkänmatkanjunan maisemia. Siis pelkkiä maisemia, ei junassa istuvien ihmisten keskusteluja. En jäänyt tähän koukkuun, mutta olen joskus katsonut tuota ohjelmaa muutaman tunnin. Yhtä lailla Knausgård voisi luoda kaunokirjallisen ICA:n kassajonon, jossa kuvataan (ja huoh, selitetään) ihmisten ostoksia. Tässä elämisen ja kokemisen moodissa on jotain perin autistista. Joillekin se toimii rauhoittavana lääkkeenä, toisille ei. 

Kirjassa toki on myös kirjaimellista syksyä, lehtien putoamista ja pohdintaa päivien vähenemisestä. Odottava isä on syksyisissä tunnelmissa, mielessään jo miltei elämänsä ehtoossa. Hän on jo 45 vuotta ja laskeskelee, ettei todennäköisesti näe tämän syntymättömän lapsen lapsia. Ehkä sen varalta hän myös selittelee jälkipolville lankapuhelimien ja nappilaatikoiden funktioita. Menneen maailman nostalgiaa teoksessa on kuitenkin lopulta aika vähän. Enemmän tässä ihmetellään sammakkojen sielunelämää ja meduusojen hermostoa. Minuun nämä luonnon havainnot iskivät eniten, koska siitä on aivan liian kauan, kun olen viimeksi nähnyt kyykäärmeen livenä.

Kirjassa on myös jotain samaa kuin 90-luvun filosofisessa hittikirjassa Sofian maailma (Jostein Gaardner) jonka valitettavasti olen vuosien varrella hukannut. Norjalaiset osaavat filosofiansa, ja osaavat sitä tarjota salakavalasti myös niille, jotka eivät ole koskaan filosofiaa opiskelleet.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat hidastaa ja löytää ihmeitä makkara-makaronipadan sisältä. Toivon mukaan kirja inspiroi myös seikkailuihin kirjallisen maailman ulkopuolella.