Koivunmahlan kertomaa

Teos: Ralf Rothmann: Kuolema keväällä (Atena, 2016)

Suomennos: Raija Nylander

Natsi-Saksa tuotti sota-aikana teollisuuden lailla sotaväkensä moraalia nostattavaa iskelmämusiikkia, ja minua hymähdytti, kun löysin Ralf Rothmannin romaanista Kuolema keväällä tutun schlagerin pätkän, Das kann doch einen Seemann nicht erschüttern. Suomeksi tämä iskelmä lanseerattiin nimellä Pelko pois, Rosemarie, ja satuin olemaan toissa vuonna mukana produktiossa, jossa tehtiin samannimistä näytelmää. Biisin naiivi toiveikkuus tuntuu karmivalta verrattuna sotilaiden todellisuuteen, mikä tulee erinomaisesti esiin myös tässä pienessä, tiiviissä ja tunteikkaassa teoksessa.

Teos sijoittuu Pohjois-Saksan maaseudulle sotakevääseen 1945, jolloin kaikki Saksassa laskivat jo lopun aikoja molemman käden sormilla. Harva myönsi kuuntelevansa vihollisten radiokanavia, mutta monet kuitenkin salaa niin tekivät. 17-vuotias nuorimies Walter on lähetetty kotikaupungistaan Essenistä työllisyystöihin karjanhoitajaksi tilalle, jossa majailee iso joukko Preussin pakolaisia. Hän on iskenyt silmänsä tummakulmaiseen, rääväsuiseen Elizabethiin, jolla ei ole muita kenkiä tansseissa käyntiin kuin kumisaappaat. Walterin ja Elizabethin romanssi etenee takkuisesti, eikä tuleva anoppi osaa antaa kovin hyviä neuvoja tyttärensä sydämen valloittamiseksi. Eniten äiti pelkää tyttärensä tulevan raskaaksi yöjuoksuissaan, jotka eivät rajoitu vain Walterin kanssa peuhaamiseen.

Romaanin kertoja on kirjailijamies, joka on palannut lapsuudenkotiinsa kohtaamaan kuolevaa isäänsä, joka on sodan jälkeen tehnyt elämäntyön Ruhrin hiilikaivoksilla. Walter on vasta 60-vuotias, mutta jo kaikkensa antanut ja elämänhalusta luopunut syöpäpotilas. Kuvaus miehen juoppoudesta täsmää noin puoleen suomalaisista sota-ajan jälkeisistä maskuliinisuuden kuvauksista. Myös kirjan kantta koristavat miltei suomalaiskansalliset koivut. Koivuteema liittyy kirjassa isän tukan vahvuuteen, ja niksiin, jolla sitä vahvistettiin hänen lapsuudessaan koivumahlalla.

Kirjan alkuosa tuntuu melkein leppoisalta tunnelmoinnilta verrattuna sen loppuosaan, jossa Walter joutuu vasten tahtoaan SS-sotilaaksi Unkariin ja todistaa tiivistettynä parissa-kolmessa kuukaudessa koko sodan kauhut. Nuoruus ja naiivius eivät pelasta häntä kokemasta äärimmäistä julmuutta, joka ei liity juutalaisiin eikä keskitysleireihin. Pitkälti romaani kertoo rintamakarkureista, ja muista natsi-ideologian luopioista, kuten miehistä, jotka päätyvät tarjoamaan juutalaisille tupakkaa keskitysleirien vartijoina. Ja heidän tulemisestaan dumpatuiksi joukkohautoihin ilman hautakiviä.

Kirjassa on myös karmeita tyyppejä kotirintamalla, kuten Walterin uusi isäpuoli, lihava hautausurakoitsija, joka vie ruumiilta koruja ja harrastaa 12-vuotiaan siskon hipelöintiä siihen saakka, kun naapuriin tulevat puolalaiset naispakolaiset. Kovinkaan monta sympaattista ihmistä romaanissa ei ole, vaan kaikki yrittävät tavalla tai toisella hyötyä toisistaan.

Täytyy tunnustaa, että luin tämän nyt pelkästään maahaastetta varten, vaikka listallani oli muita, iloisempia ja kevyempiä saksalaiskirjoja odottamassa vuoroaan. Aiheesta en ollut liekeissä, mutta Rothmann onnistuu sen käsittelyssä tiiviisti ja kattavasti. Silti uskon, että kirja saa aikaan ahaa-elämyksiä suomalaisissa lukijoissa, joista osalla saattaa olla ajatusharha. että vain suomalaiset kantavat tunnevammaisuutta solumuistissaan toisen maailmansodan jäljiltä. Asiat, joita tässä kuvataan ovat lähes identtisiä kaiken sen mies- ja isyysaiheisen sukupolvikirjallisuuden kanssa, mitä olen kotimaisessa kirjallisuudessa käynyt läpi nuoresta saakka. Kirjasta voi kaikessa kauheudessaan tulla kotoisa olo.

Maahaasteessa olen rastilla 32: Saksa, ja HELMET-haasteessa paikannan teoksen kohtaan 25: ”Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.”

Mainokset

Musikaalisesta juurettomuudesta

20180923_110731Teos: Linda Olsson: Sonaatti Miriamille (Gummerus, 2009)

Käännös: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Mistä sain: Kirpputorilta

Toissa vuonna sain unessa sukunimen Anker fiktiivisen tekstini juutalaiselle suvulle. Tekstin, jota olin kirjoittamassa, päähenkilö oli Mirjami Anker, nainen, joka keski-iässä ottaa äidinpuoleisen sukunsa vanhan nimen ja alkaa opiskella ”juuriensa” henkistä perimää. En päässyt tarinassa kovin pitkälle, mutta huomasin silloin, että ruotsalaiskirjailija Linda Olssonilla oli romaanissaan hahmo Miriam Anker, nuori tyttö, joka kuolee päälleajon uhrina.

Viime viikonloppuna vihdoin löysin tämän teoksen Kangasniemeltä kirpputorilta. Olssonilta olen lukenut aiemmin hittiteoksen Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (2003), joka sekin saapui luokseni miltei sattumalta. Lyyrinen Olsson ei välttämättä olisi ensimmäinen valintani kirjakaupassa, mutta se, että hän kirjoittaa teoksiaan englanniksi Uudesta-Seelannista käsin, kiinnostaa. Ei hän ole ainakaan tyypillisin ruotsalaiskertoja, ja kaikissa hänen kirjoissaan näyttää olevan transnationaalinen ulottuvuus.

Sonaatti Miriamille on erikoinen suru- ja sukukirja, joka jäljittää juurettoman Adam Ankerin tarinaa Krakovan juutalaiseen ghettoon. Adam on kuusikymppinen viulisti, säveltäjä ja professori, joka on muuttanut nelikymppisenä tuoreena isänä vastasyntyneen Miriam-tyttärensä kanssa Uuteen-Seelantiin. Miriamin äitikysymys on mysteerio, tai ainakin Adam haluaa asian niin esittää. Pikkulapsesta saakka Adam on asunut Tukholmassa, mutta Ruotsi ei ole hänen kotimaansa. Adam tietää olevansa juutalaispakolainen Itä-Euroopasta, mutta hänen äitinsä ei ole halunnut kertoa hänelle sotamuistoistaan.

Kirjassa Adam on juuri menettänyt tyttärensä, ja sitä kautta osittain myös syyn elää. Wellingtonin kaupungista hän löytää Clara-nimisen vanhan naisen, joka on naiivilla tavalla etsinyt kadonnutta Adam-veljeään koko ikänsä. Holokaustinäyttelystä nuorempi Adam bongaa Claran etsintäkuulutuksen, ja lähtee etsimään tätä. Clara osoittautuu sukulaiseksi ja ojentaa miehelle nipun avaamattomia kirjeitä – kirjeitä, joita hän ei ole tohtinut avata yli 60 vuoteen.

Teoksessa matkustetaan Adamin juurille Krakovaan, josta löytyy lisää hänen elämänsä avainhenkilöitä, sekä Tukholman saaristoon, jossa Miriamin biologinen äiti asuu, kenties tietämättömänä tyttärensä kuolemasta. Se on hyvin lyyrinen odysseia hiljaisuuteen, muistamattomuuteen ja sen vastapooliin, pakonomaiseen muistamiseen. Krakovassa vanha mies, Adamin isän ystävä Moishe, asuttaa yksin kokonaista purkutuomion alla olevaa kerrostaloa, jossa hän pitää erillisiä huoneita ja asuntoja holokaustissa kuolleille ystävilleen ja sukulaisilleen. Vanhojen eloonjääneiden iltamat jäivät vahvimpana episodina mieleeni. Krakovan kaupungin elegantti ”vanha maailma” pitsiliinoineen ja kahvikakkuineen peilautuu upeasti Uuden-Seelannin huolettoman ”uuden maailman” ilmapiirin kanssa.

Juonellisesti romaani on jopa löysä, ja varsinkaan Adamin ja ruotsalaisen Cecilian rakkaustarina ei jättänyt minuun syvää jälkeä. Holokaustin käsittelyssä Olsson on taitavampi, ja kielellisesti sonaatti kuulostaa postmodernilta ja fragmentaariselta. Jos lukija jaksaa perehtyä siinä esiteltyyn puolalais-juutalaiseen runouteen, hän varmasti pääsee jo pitkälle 1930-40-lukujen ihmisyyden kieltävissä tunnelmissa.

Kirjassa vieraillaan myös sota-ajan Vilnassa ja Liettuan metsissä, jonne monet juutalaiset pakenivat henkensä edestä. Viime kesän bussimatka sai uusia ulottuvuuksia, ja jäin muistelemaan varsinkin Vilnan vanhankaupungin Kirjallisuuskatua, jolta varmasti löytyi muistolaatta myös tässä romaanissa lainatuille runoilijoille.

Myös juutalaisen ja itäeurooppalaisen ruoan suhteen teos on runsaudensarvi. Jos pääsen lähiaikoina reissaamaan Krakovaan, saatan ottaa kirjan uuteen käsittelyyn.

Maailmanselityksen mestariteos

Olin taas viime yönä ”pahassa paikassa”: unettomuus iski, eikä minulla ollut mitään muuta kirjaa kuin Karl Ove Knausgårdia suden hetken ohittamiseksi.

Paha paikka siksikin, ettei Knausgård kuulu minun universumissani niiden kirjailijoiden joukkoon, joiden parissa aika kuluu vaivattomasti. Olen lukenut ”Knasun” taisteluista jopa neljä kuudesta, ja pari ruotsiksi, mutta silloin minulla on täytynyt olla harvinaisen kirkkaita aikoja pään sisällä. Knausgårdin vuodenaika-aiheisia kirjoja olen myös yrittänyt aloittaa, mutta kesken ne ovat jääneet. Kevät oli koskettava, mutta aivan liian hidastempoinen makuuni.

Teoksessa Syksy (LIKE, 2016, suom. Jonna Joskitt-Pöyry) Knausgårdin perheeseen odotetaan neljättä lasta, ja isä Karl Ove kirjoittaa syntymättömälle tyttärelleen kirjeitä. Perhe asuu Skoonessa, mutta välillä reissataan Norjassa, ja matkustetaan muistoissa varsinkin Arendalin pikkukaupunkiin. Kirjassa ei ole merkittävää juonta, vaan se toimii kuin ensyklopedia randomilla valittujen avainsanojen mukaan.

Opin aikoinani kirjoittajakoulussa yhden tärkeän sloganin (joka liittyi eniten draamaan, mutta sovellettavissa se on myös proosaan): näytä, älä selitä. Karl Ove Knausgårdin täytyy olla todella lahjakas kirjailija, jos hän onnistuu myymään bestsellereitä lähes pelkällä selittämisellä. Tässä teoksessa selitetään varsinkin luonnon ilmiöitä ja eläinkunnan toimintaa pienelle, kasvavalle lapselle. Ja varhain tänä aamuna jaksoin lukea tämän kirjan loppuun, koska se toimi rauhoittajana ja lohduttajana.

Syksy voisi olla hyväkin elämäntaito-opas mainitsematta henkisen kasvun vaatimusta. Kirjassa ihmetellään luontoa, ihmisen luomien esineiden muotoja, kehon sisäisiä tuntemuksia, kosketusta, värejä. Pieniä, yleisinhimillisiä ilmiöitä. Uskoisin, että kertojaan pystyy kuka tahansa samastumaan, vaikka ei ymmärtäisi mitään Pohjoismaiden historiasta tai protestanttisesta etiikasta. Toki näitäkin teemoja käsitellään, mutta ne jäävät alisteiseksi luonnon ja laajan universumin ihmeille.

Syksy toimi minulla vähän samalla tavalla kuin norjalaisten keksimä reaaliaikainen junaohjelma, jossa seurattiin maan halki kulkevan pitkänmatkanjunan maisemia. Siis pelkkiä maisemia, ei junassa istuvien ihmisten keskusteluja. En jäänyt tähän koukkuun, mutta olen joskus katsonut tuota ohjelmaa muutaman tunnin. Yhtä lailla Knausgård voisi luoda kaunokirjallisen ICA:n kassajonon, jossa kuvataan (ja huoh, selitetään) ihmisten ostoksia. Tässä elämisen ja kokemisen moodissa on jotain perin autistista. Joillekin se toimii rauhoittavana lääkkeenä, toisille ei. 

Kirjassa toki on myös kirjaimellista syksyä, lehtien putoamista ja pohdintaa päivien vähenemisestä. Odottava isä on syksyisissä tunnelmissa, mielessään jo miltei elämänsä ehtoossa. Hän on jo 45 vuotta ja laskeskelee, ettei todennäköisesti näe tämän syntymättömän lapsen lapsia. Ehkä sen varalta hän myös selittelee jälkipolville lankapuhelimien ja nappilaatikoiden funktioita. Menneen maailman nostalgiaa teoksessa on kuitenkin lopulta aika vähän. Enemmän tässä ihmetellään sammakkojen sielunelämää ja meduusojen hermostoa. Minuun nämä luonnon havainnot iskivät eniten, koska siitä on aivan liian kauan, kun olen viimeksi nähnyt kyykäärmeen livenä.

Kirjassa on myös jotain samaa kuin 90-luvun filosofisessa hittikirjassa Sofian maailma (Jostein Gaardner) jonka valitettavasti olen vuosien varrella hukannut. Norjalaiset osaavat filosofiansa, ja osaavat sitä tarjota salakavalasti myös niille, jotka eivät ole koskaan filosofiaa opiskelleet.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat hidastaa ja löytää ihmeitä makkara-makaronipadan sisältä. Toivon mukaan kirja inspiroi myös seikkailuihin kirjallisen maailman ulkopuolella.

Isä terapian tarpeessa

Keith_Stuart_Poikani_Sam_etukansiMinulla on tässä blogissa keskeneräinen Torey Hayden-lukumaratoni, eli yritän selvittää, miksi tämä erityislapsista kirjoittava kirjailija on niin suosittu ja rakastettu. Projekti etenee hirvittävän hitaasti, koska en suuremmin pidä hänen tyylistään. Kirjoja on tullut poimittua kierrätyskoreista, ja ainoa plussa on, että ne ovat alkukielisiä. Toisaalta varsinkin autismin kirjosta kertovat teokset kiinnostavat jollain tasolla aina, ja on Haydenilläkin hyviä näkökulmia lasten kanssa pärjäämiseen, kunhan ei olisi niin siirappinen tai kaavoihinsa kangistunut kirjoittaja.

Brittiläinen Keith Stuart yllättää teoksessaan Poikani Sam (Bazar, 2017) kertomalla perheen tarinan, joka on hajota liitoksistaan 8-vuotiaan Samin autismin takia. Samin äiti Jody on ollut kotona poikansa kanssa tämän lukuisten terapiakäyntiensä kanssa, kun taas isä Alex on takonut rahaa kiinteistövälitysfirmassa. Molemmat ovat korkeasti koulutettuja ja halukkaita edetä urallaan, mutta pojan diagnoosi on jättänyt heidät jumittamaan elämässään paikkoihin, jotka eivät kumpaakaan tyydytä. Asumuseron jälkeen Alex huomaa, että on korkea aika oppia edes alkeellisesti kommunikoimaan poikansa kanssa. Vastaus pattitilanteeseen löytyy Minecraft-pelistä.

Teos sijoittuu Bristolin kaupunkiin, joka käy läpi suuria rakennemuutoksia. Kaupunkia uudelleenrakennetaan nuorten menestyjien ehdoilla, mutta muutokset eivät miellytä kaikkia niitäkään, joille vintage-liikkeet, vegaanipikaruokalat ja elektroniikkamusiikkia soittavat klubit ovat toisia koteja. Alex kaipaa pubeihin, joista saa oliivien sijasta kunnon perunalastuja. Työssään kiinteistövälittäjän sijoitusneuvojana hän on tottunut näkemään nuorten aikuisten epätoivon, kun elämä ei etene edes pienimpään ensiasuntoon. Työssään hän taitaa olla liian empaattinen, mikä ei firman johtoa miellytä. Lopulta Alex jää itsekin työttömäksi, ja huomaa elävänsä sottaista pyjamapäiväelämää menestyvän sinkkukaverinsa nurkassa.

Minusta tässä kirjassa oli sopivasti vähän kaikkea: vanhemmuuden tuskaa, ihmissuhdehömppää, mutta myös yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Alex joutuu myös keskellä parisuhdekriisiään palaamaan lapsuutensa suurimpaan traumaan, joka on osasyy siihen, miksi hänen elämänsä jumittaa paikallaan. Alexin äiti ja sisko ovat herkullisia hahmoja, joilla luultavasti on yhtä vaikeaa pelkästään itsensä kanssa kuin Alexilla autistisen poikansa kanssa. Erityisesti fanitin pikkusisko-Emmaa, joka oli onnistunut viettämään kymmenen vuotta reppureissaamassa, ilmeisesti muulla rahoituksella kuin sossumasseilla.

Ihan kaikkia Minecraft-pelaamiseen liittyviä kohtauksia en jaksanut lukea antaumuksella, mutta tämä johtui vain omasta rajoittuneisuudestani. Pelin maailma kyllä aukesi hyvin tällaisellekin jurakauden fossiilille, eli kuvaus oli elävää.

Luulen, että tämä romaani voisi kiinnostaa sellaisiakin lukijoita, joilla ei ole lapsia tai jotka eivät ole töissä lasten parissa. Stuart osaa kirjoittaa autismista uskottavan kansantajuisesti, eikä kirja pursua turhaa diagnostiikkaa tai terapiakieltä. Ja vaikka  Alex itsekin päätyy terapeutin vastaanotolle, siitä ei tehdä teoksessa suurta numeroa (terapiassa hän tosin käy naapurikaupungissa Bathissa, mikä kertoo leimaantumisen pelosta). Alex onkin koulutukseltaan filosofi, joka ymmärtää ihmisyyden laajasti ja jolle tutkinto ei ole tuonut päivääkään palkkatyötä. Välillä hän on ”kuin kävelevä Sartren essee”, ja pulmatilanteissa hän miettii, mitä Karl Popper nyt tekisi. Olisin ehkä halunnut lukea vähän lisääkin filosofista pohdintaa, mutta kyllä tässä se elämänasenne välittyy hyvin rivienkin välistä.

Ylipäänsä oli nautinnollista lukea arkista kuvausta tavallisesta brittielämästä, joka keskittyi pienempään kaupunkiin kuin Lontooseen ja joka ei ollut dekkari/trilleri. Sam-pojan kanssa elämisestä tehtiin tässä varsin tavallinen ongelma, johtuen siitä, kuinka valtavan yleisiä erilaisten autismin kirjon diagnoosit ovat nykyaikoina ja kuinka vaikeaa ”lievempien” tapausten on saada sellaista apua, jota he tarvitsisivat. Minusta Samin arkinen touhu oli aivan tarpeeksi kuormittavaa erityiskoulupaikkaa varten, mutta enpä ole alan spesialisti enkä osaa koodata kuormittavuusvaatimuksia.

HELMET-haasteessa kirja sopii mainiosti kohtaan 44: ”Kirja liittyy johonkin peliin.”

Työmiehistä ja taivaanrannanmaalareista

Sain Gummerukselta joulutervehdyksenä kevään uutuusromaanin ennakkokappaleen. Anna-Liisa Ahokummun esikoisteos Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus, 2018) on odottanut arviotaan jo kolme viikkoa, koska teoksen virallinen julkaisupäivä on tänään. On ilo päästä arvioimaan tuoretta kirjaa, varsinkin, kun se on taidokkaasti kirjoitettu ja yllätyksellinen.

En olisi tätä kirjaa välttämättä itse löytänyt ilman kustantajan vinkkausta. Pohjoinen teema toki kiinnostaa, mutta toisen maailmansodan saksalaishaamut alkavat minulla olla jo hieman koluttu luu. Joillekin muille, varsinkin niille, joita Saksaan kohdistuva sukututkimus omakohtaisesti koskettaa, kiinnostus voi olla elävämpi. Romaanissa siis keski-ikäinen perhostutkija Max etsii isää 1980-luvun alkupuolella.

Isän etsintä tulee Maxille ajankohtaisesti vasta Silvia-äidin kuoltua. Max ja Silvia ovat olleet vähäpuheinen kaksikko, eikä äidin tunteet poikaa kohtaan ole aina olleet pelkästään rakkaudelliset. Max luulee saksalaisen isän kuolleen Lapin sodassa, tai näin viralliset tiedostot hänelle kertovat. Oulun maakunta-arkistosta löytyy kuitenkin ristiriitaisia tiedon murusia, jotka johtavat Maxin matkalle kohti syvempää itsetuntemusta. Hampurista hän löytää oletetun setänsä Viktor Stanislauksen, joka on ainoa elossa oleva henkilö, joka voi raottaa sota-aikaista mysteeriä.

Teos on rakennettu kolmentoista sinfonian ympärille, joista osa on tietoisen riitasointuisia ja tuskaisia. Maxin aikuinen elämäkään ei kulje yhteiskunnan oletetun käsikirjoituksen mukaan, vaan hänen uransa perhostutkijana näyttää lopun merkkejä. Ainoa toivon pilkahdus löytyy suhteesta teini-ikäiseen tyttäreen, joka edelleen suostuu tapaamaan yksinäistä ja erakoitumiseen taipuvaista isäänsä, vaikka tämä unohtuukin kuolleiden perhostenraatojen maailmaan.

Teos on äärimmäisen tiivis, runollinen ja umpimielinen. Ahokumpu ei ainakaan sorru päähenkilöidensä minimalistisen tunneilmaisun selittelyyn, vaan näyttää näiden sodan haavoittamien ihmisten rajallisuuden kaikessa raadollisuudessaan. Rajat ja puutteet periytyvät kolmanteen polveen, mutta isän ja tyttären suhteessa on kenties mahdollisuus avata menneisyyden kipeitä kysymyksiä.

Pidin paljon kirjan kuvitteellisista sukututkimuksellisista ”aineistoista” ja ylipäänsä sukututkimusteemasta. Kirjassa onnistuttiin lopulta löytämään isä, mutta Maxin puhumattoman äidin tarina jäi edelleen suureksi kysymysmerkiksi. Silvian sotavamma vaikutti suuremmalta kuin Stanislauksen veljesten, ja hänen suomalainen sukutaustansa jäi kokonaan penkomatta. Lukija sai vain tietää, että hänen lappilaiset sukulaisensa häpesivät sakemannin poikaa. Toista isäehdokkaista, sitä työteliäämpää, Silvia käyttää kotipuolessa näytillä, mutta eksentristä muusikkoa ei parane uskovaisille vanhemmille esitellä. Yksinäinen äiti päättää paeta etelään, jotta pääsisi suvun langettamasta häpeäleimasta.

Esikoisteokseksi romaani vaikutti poikkeuksellisen kypsältä ja loppuun asti viilatulta, ja uskon sen saavan paljon positiivista huomiota kielen taitavuuden ja kuvauksen tarkkuuden vuoksi. Itse pidin kirjassa eniten juuri kielestä ja tunnelmista, mutta koin henkilöhahmojen emotionaalisen kylmyyden tai niukkuuden paikoitellen raskaaksi ja tietynlaisia Suomi-kliseitä toistavaksi. Saksa-kliseistä en osaa sanoa, mutta ainakin Ahokumpu osaa näyttää tavallisen natsisotilaan sielunelämän ja haavoittuvaisuuden aivan suvereenisti. Samalla herää kysymys, kuinka paljon ylipäänsä sota-ajan arkistoihin voi luottaa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 49: ”Vuonna 2018 julkaistu kirja.”

 

Työtoveruuden muistot

IMG_1690Kirjailijan isä on tehnyt täsmällisyydestä elämänsä mantran. Kaikki tapaamiset merkitään almanakkaan, myös omien lasten, kun he ovat vierailemassa isän luona tämän maatilalla. Ja kun isä kahdeksankymmentäneljävuotiaana myöhästyy tyttärensä hausta lauttasatamasta, tytär tietää lopun aikojen olevan lähellä.

Linn Ullmann kirjoittaa kuuluisasta isästään nimettömänä teoksessaan Rauhattomat (LIKE, 2016, suom. Kristiina Huttunen). Isällä ja tyttärellä on ikäeroa neljäkymmentäkahdeksan vuotta, eikä aina automaattista yhteistä puhuttavaa. Kesälomaa tytär viettää isän luona Fårön saarella, jossa olot ovat vakaammat kuin äidin luona maailmalla. Isän viimeinen vaimo Ingrid on oikea kodin hengetär, joka omistautuu uusperheen ruokkimiseeen. Saaren rutiinit luovat rauhattoman maailmantähden elämään puitteet, joihin on helppo palata. Sanomalehtien haku on yhtä tärkeää kuin päivittäisen elokuvan katsominen. Isän videokirjasto ja elokuvateatteri ovat pyhäkköjä.

Linn Ullmann asui lapsena ja nuorena äitinsä kanssa Yhdysvalloissa, ja tyttö tuli vaihtelevien lastenhoitajien huoltamaksi, kun äiti teki uraa Broadwaylla. Suhde äitiin näyttäytyykin tässä ongelmallisempana kuin suhde isään, vaikka isän ja tyttären yhteinen aika oli rajallista. Äiti on mieltynyt itäeurooppalaisiin poikaystäviin ja kiinalaiseen ruokaan, ja osoittaa merkkejä itsetuhoisuudesta. Linnillä itsellään on haaveena nähdä edes yksi valokuva, jossa hän olisi vanhempiensa kanssa yhdessä, mutta tämä haave ei toteudu. Isän ja äidin suhde jatkuu työtovereina, ja kirjeenvaihtoa mantereiden välillä kertyy mapillisia.

Isän ja tyttären yhteinen kirjaprojekti saa Linnin palaamaan Fårölle useammin kuin aiemmin, mutta isän muisti alkaa haurastua niin, että haastattelunauhoista ei ole paljoa iloa. Haastattelujen kuunteleminenkin vie Linniltä vuosikausia, eikä hän aina tunnista äänitteillä puhuvia luonnottoman kuuloisia ääniä. Lopputuloksena kirja on kuitenkin ilahduttavan dialoginen ja hengittävä. Isän läsnäolo on saatu vangittua kohtauksiin, joissa ei tapahdu paljoa. Vanhuksen elämä on kutistunut pieniin arkisiin toimiin, eikä lukija välttämättä tunnista näistä hetkistä suurta ohjaajalegendaa. Silmäleikkausta pelkäävä vanhus voisi olla kenen tahansa isoisä, tosin ihan kaikilla ei ole varaa palkata kuutta hoitajaa ympärivuorokautisesti kotiinsa.

Jostain syystä tykästyin kirjassa eniten havaintoihin isän tavasta tehdä työtä. Linnin mielestä arbetskamrater on ruotsin kielen kaunein sana, eikä hän lapsuudessaan kokenut aikaa, jolloin isä olisi ollut tekemättä työtä. Temperamenttinen ohjaustyyli kuului maestron elkeisiin, mutta siinäkin tuli raja vastaan:

”Yksi –yksi- pedagoginen raivokohtaus per teatteriohjaus tai elokuvan kuvaaminen voi olla hyödyksi, mutta siinäkin tapauksessa sen on oltava ammatillinen, ei tunteisiin pohjautuva.”

Uskon, että kirja koskettaa kaikkia, joiden lähipiiriin kuuluu muistisairaita tai muuten kotonaan sinnitteleviä vanhuksia, joille laitoselämä on kauhistus. Vaikka Ingmar Bergmanin julkisuuskuvaan liittyy paljon ristiriitaisuuksia, tämä portretti hänen viimeisistä vuosistaan kertoo maltillisuudesta ja omien voimien rajallisuuden hyväksymisestä.

Olen lukenut Ullmannilta ainakin yhden teoksen aiemmin (Ennen unta), ja siitä on päällimmäisenä jäänyt mieleen tempaava kirjoitustyyli. Hän vaikuttaa kirjailijalta, joka antaa aikaa teostensa kypsymiselle, ja se näkyy kielen tasolla pelkistetyn huoliteltuna jälkenä. Ehkä hänellä ei myöskään ole taloudellisia paineita tuutata markkinoille varma bestseller joka joulumarkkinoille.

Tämä oli kesän parhaita lukemiani kirjoja ja taas hyvä muistutus siitä, mihin aikaa kannattaa tuhlata. Liika viihde on pahaksi aivotoiminnalle.

 

Synnytysosastolta saattohoitoon

kansi_jokahetkiolemmeyhaelossa_FINAL.inddAutofiktio. Omaelämäkerrallista proosaa, jossa kirjailijalla on mahdollisuutta ottaa taiteellisia vapauksia, tai keskittyä hyvin rajoitettuun episodiin elämässä, mikä ei vastaa kysymykseen ”kuinka minusta tuli minä.” Kiinnostava ja lupaava genre, jota monet harjoittavat varmasti tietämättään, varsinkin aloittelevat kirjailijat.

Ruotsalainen kirjailija Tom Malmquist kirjoitttaa teoksessaan Joka hetki olemme yhä elossa (S&S, 2017, suom. Outi Menna) sydänverellä ja kaikki aistit auki elämänsä rakkaudesta, joka päättyi esikoisen dramaattiseen syntymään. Tomin avovaimo Karin sairastuu oletettuun influenssaan raskausviikolla 33, ja huolestunut isä kuljettaa hänet sairaalaan kaiken varalta. Pari on käynyt samalla viikolla neuvolassa ja äidin veriarvoissa ei näkynyt mitään hälyttävää. Yhtäkkiä odottava äiti kuskataan aluesairaalasta Karoliinisen sairaalan teho-osastolle, ja synnytykselle asetetaan aikaraja seuraavaksi päiväksi. Äiti ehtii antaa tyttärelleen nimen Livia viimeisillä voimillaan, mutta keisarinleikkauksen jälkeen hän ei enää ole tajuissaan. Kyse on akuutista leukemiasta, joka tuhoaa Karinin elimistön muutamassa päivässä.

Malmquist ei säästä lukijaansa epikriisien tarkoilta vaiheilta, ja pohjimmiltaan teos on enemmän dokumentti surutyön pohjattomuudesta kuin uuden elämän onnesta. Lyhyen ajan päästä vaimon kuolemasta häneltä kuolee myös isä, joka on jo sairastanut syöpää vuosikymmenen ajan. Livia-vauva kasvaa isän ja mummojen hellässä huomassa, mutta Tom saa vaikeassa elämäntilanteessa pelätä myös huostaanottoa. Viranomaiset ovat isän ja tyttären kimpussa siksikin, koska avoliitossa syntyneen lapsen rekisteröinti äidin kuoleman jälkeen on tuskaisen jäykkää ja hidasta. Perheen sosiaalityöntekijän mukaan tämä ei ole pitkän uransa aikana törmännyt juridisesti yhtä vaikeaan tapaukseen. Lisäksi Tomilla on huoli omasta psyykkisestä jaksamisestaan, ja välillä aito halu päästä osastolle lepäämään.

Malmquistin tyyli on intensiivistä ja seikkaperäistä, kappaleet hengästyttävän pitkiä, ja ylipäänsä teksti heijastaa hienosti poikkeustilassa elävän ihmisen tapaa havainnoida maailmaa. Tom ottaa valokuvia Karinin työpöydän alle jääneistä kahvitahroista, ja muistelee tämän vaatteiden lämpimiä sävyjä. Neilikanpunaisesta tulee karininpunainen, mutta kihlajaispäivän neilikat päätyvät roskikseen morsiamen ollessa silloinkin tiukkakurisella sairaalan osastolla.

Tyylissä on jotain samaa Karl Ove Knausgårdin kanssa, vaikka kertojana ”Knasu” on itsekeskeisempi ja rehvakkaampi. Minulla on edelleen kesken lupaavanoloinen Kevät, jossa mieskertoja sinnittelee suurperheensä kanssa vaimon ollessa mielisairaalassa. Kevääseen mahtuu enemmän filosofisia pohdintoja, kun taas tässä eletään hyvin pientä arkea, johtuen siitä, että kertoja on akuutisti joutunut kohtaamaan kuoleman lopullisuuden ja omien voimiensa rajallisuuden.

Teos ei tunnu pelkältä terapiatekstiltä, vaan sielunhoidolliselta matkaoppaalta. Se taatusti tuo lohtua myös agnostikoille tai ateisteille, ja on hyvä ajankohtaiskatsaus tavallisen kansan henkisyydestä maassa, jossa kirkolla ei enää ole vahvaa otetta jäsenistään. Suosittelen teosta varsinkin kaikille tuleville kohtaamistyön ammattilaisille, sillä teos antaa vihiä siitä, millaisista asioista meidän tulee huolehtia silloin, kun lähimmäisen elämässä on kaikki palikat sekaisin.