Kasarinostalgian huipentuma

JenniferTeos: Risto Pakarinen: Jonain päivänä Jennifer (HarperCollins Nordic, 2019)

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Peter on 46-vuotias webbiarkkitehti, joka on viime vuodet joutunut olosuhteiden pakosta yksityisyrittäjyyden ikeeseen tuotannollis-taloudellisista syistä. Kun varmatkin tilaajat tuntuvat vaihtavan alihankkijansa kotimaisista bangalorelaisiin tiikereihin, hän seisoo tien päässä it-urallaan, jonkinlaisena internetin museona. Kriisitilassa hän on taipuvainen palaamaan 80-luvulle, aikaan, jolloin kaikki tuntui olevan mahdollista jopa sosiaalisesti kömpelölle nörtille.

Jennifer on Peterin lukioaikainen ihastus, jonka kanssa romanssi ei edennyt puuta pidemmälle. Kumpunotko on unelias pikkukaupunki parin tunnin päässä Helsingistä, jossa nuoruuden idylli edelleen sijaitsee. Peterin vanhemmat asuvat edelleen lapsuudenkodissa, jonka universumi tuntuu muuttumattomalta. Hetken mielijohteesta hän palaa ”nollaamaan” elämäänsä vanhempiensa luo, ja uskoo keksineensä aikakoneen, joka palauttaa hänet 80-luvulle yhtä tehokkaasti kuin hänen lempielokuvassaan Paluu tulevaisuuteen palattiin 1950-luvulle.

Romaanin hahmot ovat sympaattisia, ja varsinkin Peterille empaattinen lukija toivoo pelkkää hyvää. Kyseessä on jonkin sortin man lit-pläjäys, jossa keski-ikäisen miehen kriisiä käsitellään kepeästi popkulttuurin runsain maustein. Pakarisen kertomisen tapa on kuin suoraan revitty Hollywood-elokuvien kuvastoista, ja se ärsytti minua jo alkumetreiltä. Kuuntelin kirjaa kuitenkin genren sisäisesti huomattuani, että kirjasta on olemassa myös englanninkielinen versio (Some Day Jennifer). Myös kustantajan valinta viestii paljon romaanin tyylistä: HarperCollins Nordic tuntuu julkaisevan vain höyhenenkepeää viihdettä.

Peter löytää uudeksi elämänprojektikseen kotikaupungin suljetun Atlas-elokuvateatterin, jonka uudelleen avaaminen tuo häneen elämäänsä toivoa. Joitain koulukavereita pyörii edelleen kotikonnuilla, kun taas toiset ovat luoneet maagisia työuria ulkomailla. Onpa yksi heistä päätynyt Amerikkaan tv-evankelistaksikin. Tässä katselmuksessa Peter kokee olevansa väliinputoaja, joku, joka ei lupaavissa tulevaisuudenvisioissaan lopulta päätynyt yrittämään tarpeeksi tai haaveilemaan kovinkaan rohkeista liikkeistä.

Uskon, että tälle kirjalle on sosiaalinen tilaus, myös miespuolisten lukijoiden parissa. Henkilöhahmojen kohtalot tuntuvat uskottavilta, ja moni pystyy identifioimaan kotiinpaluun tuskaisan teeman kanssa. Teoksen juoni taas on kovin ennalta-arvattava, ja Pakarinen kuvailee Peterin arkisia toimia aivan liian seikkaperäisesti. Tämäkään ei ollut teoksen varsinainen sokea piste, vaan todellista ärsytystä siinä aiheutti kirjailijan tapa pommittaa lukijaa popkulttuurin referensseillä.

Tämä on laiskaa kaunokirjallisuutta, ja aloittelevan kirjailijan helmasynti, sillä toimivan romaanin kuuluisi olla muutakin kuin soittolistaa ja videovuokraamon hyllyn sisältöä. Vaikka kuinka fanittaisin 80-lukua ja kaipaisin limudiscoja, joissa viimeinen biisi oli Madonnan ”Crazy For You”, en ymmärrä, mitä iloa on tunkea teos täyteen pinnallisia populaarikulttuurin viitteitä. Tämä ei ole ainoa teos, joka on aiheuttanut minussa yliannostuksen, mutta räikeimmästä päästä sellaista ”tykitystä”, joka ei enää tunnu romaanitaiteelta. Toki myös teoksen juonen kopiointi 80-luvun leffasta tuntuu älyllisesti laiskalta.

Viihdekirjallisuudessa on oma kaupallinen logiikkansa ja algoritminsä, joihin en ole kovin syvällisesti perehtynyt. Romaanin kertoja Peter taas on henkilö, joka tuntee algoritmit kuin omat taskunsa. Luulen myös, että Pakarinen kirjailijana on tehnyt joitain kannattavuuslaskelmia tätä teosta kirjoittaessa. Teokselle on olemassa selkeä markkinarako niin kotimaassa kuin kansainvälisesti, mutta kirjallisten instituutioiden ja palkintoraatien huomiota teos tuskin tavoittelee. Itse olisin ehkä paremmin jaksanut pysyä Kumpunotkon ikuisten lukiolaisten tahdissa tv-sarjan muodossa, mutta nyt jäin suosiolla takapulpettiin mököttämään.

 

 

Äitiä etsimässä Etelämantereella

Teos: Maria Semple: Missä olet, Bernadette? (Gummerus, 2019)

Suomennos: Outi Järvinen

Vuodenvaihteeni ei ole ollut täysin kirjaton, mutta olen viettänyt sitä olosuhteissa, joissa bloggaaminen on ollut vähän haasteellista. Flunssassa kuuntelin useamman äänikirjan, joista en jaksanut tehdä muistiinpanoja, ja näin postaukset näistä teoksista saattavat jäädä nyt välistä. Muutenkin olen ajatellut tulevana vuonna olla taloudellisempi blogin suhteen, ja keskittää energioita taloudellisesti tuottavaan toimintaan.

Lukemattomien poistokirjojeni merestä pelastin ennen kiertoon lähtöä nuortenkirjaksi luonnehtimani amerikkalaisromaanin Missä olet, Bernadette?, jonka joku teistä on saattanut nähdä elokuvateatterissa. Tämä on sen tyyppinen leffa ja kirja, jonka vanhempi ja teini voivat nauttia yhdessä, eikä sen ikäryhmä ole kiveen hakattu.

Teos kertoo varakkaasta seattlelaisperheestä, joka asuu vanhassa katolisessa tyttökodissa, jonne on aikanaan kerätty aviottomia äitejä ja muita polultaan hairahtaneita. Perheen äiti Bernadette on MacArthur-palkinnon saanut arkkitehti, jonka into ammattiin lopahti ensimmäisen takaiskun jälkeen jo kolmikymppisenä. Viimeiset parikymmentä vuotta hän on kärsinyt agorafobiasta purkukunnossa olevassa residenssissään, ja hänen aviomiehensä Elgin on ollut hänen oikkujensa suhteen aivan liian pitkämielinen. Toisaalta mies on onnistunut tehokkaasti pakenemaan perhehelvettiään Microsoftin kampukselle, jossa hän elää elämänsä tärkeimmät tunnit, vaikka toimistoon ei mahdu edes kunnollista sohvaa, jossa ottaa nokoset.

Tytär Been (alias Balakrishnan) 15-vuotispäivän aattona äiti pehmenee tämän pyynnölle lähteä perhelomalle Etelämantereelle eksklusiiviselle risteilylle, jolla merenkäynti on räväkkää. Bernadettea ajatus ahtautumisesta ventovieraiden kanssa pieneen purtiloon ahdistaa ilmiömäisesti, mutta hän tekee matkajärjestelyjä siinä toivossa, että joku akuutti este ilmenisi ainakin hänelle itselleen. Työnarkomaanimiehelle kolmen viikon loma heikkojen nettiyhteyksien päässä on vielä suurempi uhraus, mutta yli-innokas sihteeri Soo-Lin on tehnyt kaikkensa loma-ajan järjestelyjen suhteen.

Molemmilla puolisoilla on sihteeri tai assistentti, työttömällä kotiäiti-Bernadettellä tämä sijaitsee Intiassa. Oikeastaan Manjula on ainoa aikuinen, jonka kanssa naisella on aito keskusteluyhteys. Manjula hoitaa ravintola- ja lääkärivaraukset alle dollarin tuntipalkalla, eikä rouva Foxin mieleen juolahda kysyä, kuinka palvelu voi olla niin edullista. Ylirajainen, globalisoitunut työmaailma esiintyy romaanissa irvokkaana, siitä huolimatta, että Bernadette pakottaa tyttärensä kuuntelemaan maailmantuskaisia raportteja kehitysmaiden naisten riistosta.

Kyseinen perhe ei kuitenkaan ole ainoa dysfunktionaalinen perhe siinä liberaalissa yksityiskoulussa, jota Bee käy. Been luokan vanhemmat ovat susia toisilleen, ja Bernadetten kiista ”hyttysten” (pilkkanimi vanhempaintoimikunnan äideistä) kanssa ottaa megalomaaniset mittasuhteet juuri siinä vaiheessa, kun naapurin ilkeä Audrey on järjestämässä tärkeää brunssia päiväkodin ”Mercedes-vanhemmille”. Audreylla itsellään on suurempi työmaa poikansa ja miehensä pitämisessä ruodussa, mutta hän itse rakastaa mallikansalaisen esittämistä terävin kyynärpäin varustettuna.

Paikoitellen teos lipsahtaa jenkkikomedioiden liioitellun melodraaman puolelle, mutta tykkäsin sen henkilöhahmoista, eikä juonikaan ollut täysin ennalta-arvattava. Seattle kaupunkina on kuvattu rehevästi, ja sen epäilyttävä ”kanadalaisuus” alkoi varsinkin kiinnostaa. Kirjassa kuvataan myös kaupungin sosiaalisia ongelmia, varsinkin kodittomuutta, ja Bernadetten nuivaa suhdetta vähäosaisiin tilanteessa, jossa hän tietää, ettei hän avioeron sattuessa pystyisi omin voimin pitämään kattoa päänsä päällä. Bernadette on monella tavalla kuilun reunalla, eivätkä hänen läheisensä ole osanneet huomata naisen syvää hätää ja epätoivoa.

Kirjassa on myös jonkin verran katolista symboliikkaa, ja varsinkin Been osallistuminen katolisen kirkon nuorteniltoihin hiertää intellektuelliäidin hermoja. Toisaalta pyhän Bernadetten hahmo on ollut naiselle nuorempana voimistava, ja pariskunta on jopa vieraillut Ranskan Lourdesissa pyhimyksen lähteellä.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 44: ”Kirjassa on kirjeenvaihtoa”. Sen määrä olikin todella runsas, vaikka valtaosa kirjeistä lähetettiin elektronisessa muodossa. Myös sivuhenkilöiden keskinäinen kirjeenvaihto oli herkullista, koska Bernadette vaikutti henkilöltä, josta juoruilu ei lopu koskaan, ei edes haudan takaa.

Kuka arvostaisi tätienergiaa?

holopainen_ilmestyskirjan_tätiOlen kuullut positiivista pöhinää Anu Holopaisen teoksesta Ilmestyskirjan täti (Myllylahti, 2014) jo jonkin aikaa, ja teos on ollut listallani siksi, että sattuneesta syystä kaikki työelämään tai työttömyyteen liittyvät humoristiset tai parodiset pläjäykset ovat lääkettä sielulleni.

Holopainen yhdistää teoksessaan ennakkoluulottomasti chicklitin, spekulatiivisen fiktion ja dekkarin genret aikaansaaden omalaatuisen keitoksen, jota en edes koe tarvetta karsinoida mihinkään olemassaolevaan kategoriaan. Teksti on yllättävän viihteellistä ottaen huomioon, että loppupeleissä teoksessa puhutaan vakavista työvoimapoliittisista asioista. Tapahtumien kenttä tässä on it-ala, jonka työkulttuuriin kirjailija on syvällisesti perehtynyt, mutta vastaavat rakennemuutokset ja työvoiman likvidointi voisivat tapahtua monella muulla alalla nyky-Suomessa.

Päähenkilönä on noin kolmikymppinen Airi, joka on ollut monta vuotta kotiäitinä palaten vakituiseen työsuhteeseensa. Jo ensimmäisenä työviikolla hän saa kuulla firmansa myynnistä toiselle yritykselle. Fuusioitumisen mukana muuttuu myös työkulttuuri, ja paikalle kutsutaan konsultteja mittaamaan kunkin työntekijän tehokkuutta. Työpaikalla pidetään myös tekopirteitä virkistyspäiviä, joissa niissäkin testataan yksilöiden tiimitaitoja ja fyysistä kuntoa. Osa porukasta saa sähköpostiinsa tarjouksen irtisanomispaketista, minkä jälkeen toista puolta porukasta kielletään kommunikoimasta lähtevien kanssa. Työnteko tulee miltei mahdottomaksi jatkuvassa kyyläämisen ja epäluottamuksen tilassa, ja herkkä Airi on työntekijöistä uupuneimpia.

Airin akilleen kantapää työpaikkafarssissa on hänen miehensä täti Liila, jonka hän saa työkaveriksi fuusioitumisen kautta. Liila on rääväsuinen viisikymppinen puumanainen, joka kehtaa tuoda nuoria valloituksiaan sukujuhliin ja pelehtiä niiden kanssa kaikkien nähden. Liilan boheemin rento käytös saa sovinnaisen Airin näkemään painajaisia, ja osa hänen terveyskriisistään johtuu Liilan kohtaamisesta työpaikalla. Airi ei ole kovinkaan sympaattinen henkilöhahmo, vaan muistuttaa minua enimmäkseen Vauva-lehden nettipalstan konservatiivisista mammoista, joiden huolenaiheena on, voiko lasta päästä leikkimään kerrostalon asukkien kanssa. Airi valitettavasti asuu tässä vielä kerrostalossa, mikä harmittaa häntä suunnattomasti, sillä hän kokee ansainneensa omakotitalon ja kunnon puitteet lapsenkasvatukselle. Airin maailmankuva on suppea, hänellä ei ole ainuttakaan ystävää jäljellä äidiksi tulemisen jälkeen eikä hän oikeastaan ole kiinnostunut muusta kuin omasta navastaan. Liilan kohtaaminen on hänelle vain liikaa, ja romaanin kauhuelementti liittyy hänen päänsä sisäisiin harhoihin ja painajaisiin.

Kuten teoksen nimestäkin voi päätellä, Liila siis on teoksen moottori ja muutosagentti. Värikkäisiin kaapuihin pukeutuvia, viinaanmeneviä, kiroilevia tätejä ei taatusti enää pitkään hyväksytä työpaikoilla, joten hän on harvinaista luonnonvaraa. Hänen tuplawhiskynsä lounaalla kesken työpäivän tuntuvat aidosti menneen maailman tuulahdukselta. Hän ei suostu mukautumaan työelämän uusiin sääntöihin, joiden mukaan alaisen on oltava miellyttävä, kuuliainen ja siisteihin merkkivaatteisiin pukeutunut jees-nainen. Tuntuu, että tällaiset Liilat on jo aikoja sitten savustettu ulos työyhteisöistä ja heitä tapaa lähinnä Kelan eteisessä tai lähiöbaarin tiskillä.

Teoksessa tulee ruumiita epäluonnollisen ja luonnollisen poistuman kautta. Siinä mielessä teos ei kuitenkaan ole tyypillinen dekkari, että kuolemien tuottamisia ei ehditä tutkimaan. Pääpaino on absurdeissa sukukokouksissa ja työpaikan kireissä neuvotteluissa. Huumori on kieltämättä kovin roisia – esimerkiksi kohtaus, jossa Liila antaa sukulaisnaiselleen peppuhelmet synttärilahjaksi ja lapset kerääntyvät niitä ihmettelemään, oli legendaarinen. Airin jännittävä työpaikkahaastattelu lääkehuuruisessa nousuhumalassa meni mielestäni jo slapstick-komedian puolelle, mutta tarkoituksena kai oli osoittaa, kuinka pihalla ihminen voi olla, jos ei ole moneen kuukauteen nukkunut kunnolla. Oikeastaan teoksen pääteemana onkin unettomuus ja sen vaikutus ihmismieleen.

Pidin kyllä Holopaisen kerronnallisesta otteesta, mutta koin lopulta Airin maailman ja hänen huolensa auttamattoman keskiluokkaisiksi enkä itse oikeasti työttömänä ja köyhänä osannut samastua hänen toimeentulohuoliinsa – tässähän kuitenkin vielä puhutaan all inclusive-lomista ja siivoojan palkkaamisesta.  Suosittelisin teosta niille, joita työmaailman epävarmuus oikeasti koskettaa ja sellaisille chicklitin ystäville, jotka ovat saaneet tarpeekseen seksifantasioista ja shoppailusta.

Dublinin kalustetut huoneet

enrightstory1_1882708fIrlantilaisista nykykirjailijoista Anne Enright (s.1962), vuoden 2007 Man Booker-voittaja romaanillaan The Gathering, on minuun syvimmin kolahtanein tekijä. Enrightin romaanit ja novellit ovat puhutelleet minua siksi, että ne kertovat rikkinäisistä ihmisistä synkän iloisesti, niissä on poikkeuksellisen vähän Irlanti-kliseitä ja kansallisromantiikkaa ja niissä liikutaan minulle tutuilla ”hoodeilla”, eli enimmäkseen Dublinissa ja sen lähikunnissa. Enrightin uusin romaani The Forgotten Waltz (2011) löytyi kolmella eurolla Akateemisen alen loppurysäyksestä. Huomaan, että ainakin The Gathering ja The Forgotten Waltz on suomennettu Otavalla pian teosten alkuperäisen julkaisun jälkeen; silti Enright taitaa olla Suomessa vielä melko tuntematon kirjailija.

The Forgotten Waltz ei tehnyt minuun samanlaista syvää vaikutusta kuin The Gathering, johtuen ehkä teemasta ja henkilöiden kritiikittömästä keskiluokkaisuudesta. Tässä liikutaan Dublinin paremmilla asuinalueilla, joilla normaali illalliskutsukeskustelu liittyy asuntojen arvoon, joilla lapset eivät ole koskaan nähneet kenenkään sukulaisen polttavan tupakkaa ja joilla makuuhuoneet sisustetaan kymmenillä valkoisen eri sävyillä. Tässä puhutaan jatkuvasti rahasta, hinnoista ja ulkomaiselle halpatyövoimalle maksetuista tuntipalkoista – kaikki henkilöt raksuttavat ikään kuin laskukoneen sisältävä mikrosiru olisi asennettu heidän niskoihinsa. Tuntuu kuin rakkaudella ja välittämiselläkin olisi tarkka, ulkoapäin säädelty minimituntipalkka. Perheiden keskinäiset tapaamiset muistuttavat hieman Solsidan-TV-sarjan omahyväistä ja sisäsiittoista meininkiä, tosin Enright ei parodioi eikä liioittele heidän hyvinvointiinsa liittyviä ylilyöntejä – hänen huumorinsa on hienovaraisempaa. Tässä kuvataan Irlannin 2000-luvun taloudellista kasvua, kelttiläisen tiikerin yllättävää loikkaa, joka kuitenkin vuosikymmenen lopulla päätyi mahalaskuun.

Päähenkilö ja kertoja Gina on kolmikymppinen IT-alan kääntäjä, jonka tehtävänä on luoda itäeurooppalaisille ja saksalaisen kielialueen yrityksille vetäviä profiileja englanniksi. Ginan nousujohteinen työ pitää sisällään loputtomia konsulttireissuja ja konferensseja ympäri Eurooppaa, mutta työn sisältö jää tässä toissijaiseksi ihmissuhdesotkujen keskellä. Gina ei ole tyyppinä mikään ruudinkeksijä, ja siksi tämä monikielinen, Itä-Eurooppaan suuntautuva kiinnostus tuntuukin melkein epäuskottavalta  – omaan kaveripiiriini kun kuuluu puolan, unkarin, jopa Balkanin kielten taitajia, eikä kukaan heistä ole pääasiallisesti kiinnostunut Chanelin puuterirasioista tai Ugg-bootseista. Gina on pinnallinen, itsekeskeinen ja valjuissa tunteissaan loputtomiin asti vellova, häilyvä romaanihenkilö, johon ei ole helppo samastua. Lukijoiden samastumiseen Enright tuskin pyrkiikään.

Omalla tahollaan naimisissa oleva Gina rakastuu businesskonsultti-Seániin, itseään viisitoista vuotta vanhempaan ukkomieheen, jolla on ”vaikea” neurologisista vaivoista kärsivä tytär. Seánin vaimoa Aileenia Gina kutsuu ”vanhenevaksi lihaksi”. Seánin avioliitto on rakoillut jo ennen ainoan tyttären syntymää, ja miehellä on tuttavapiirissä paha mainen flirttinä ja elostelijana, mutta Gina on kuuro muiden juoruille. Hän jopa järjestää Seánille työmahdollisuuksia omassa firmassaan jo ennen suhteen alkamista, jotta saisi olla lähempänä miestä. Gina ei ole viaton hupsu tyttö, joka tuli vokotelluksi vanhemman miehen kelkkaan, vaan melkein aktiivisempi osapuoli suhteessa. Suhde alkaa työmatkalla Sveitsissä ja jatkuu epämääräisenä, välillä melkein tahdottomana siihen asti, kun Ginan äiti kuolee ja hän perii kotitalonsa, jonne hän muuttaa avioeroa hautomaan.

Romaanin punainen lanka liittyy tytärpuoli-Evieen: Evie näkee isänsä suutelevan nuorempaa naista Ginaa uudenvuoden bileissä, ja tämän kiinnijäämisen vuoksi Gina uskoo heidän kohtalonsa olevan sinetöidyn. Uusioperheen arki ei kuitenkaan ole ruusuilla tanssimista. Gina ei niinkään inhoa kömpelöä ja ylipainoista Evietä, vaan hänen isänsä täydellistä omistautumista tyttären vimmoille. Curling-vanhemmuus on tässä täydellistä – kaksitoistavuotiaan tytön ei sallita kävellä edes bussipysäkin väliä keskellä päivää mahdollisten stalkkereiden pelossa. Salarakkauden tuoma sähköisyys muuttuu pian tunkkaiseksi, hajamieliseksi arjeksi. Seán häipyy välillä rakkauden pesästä päiväkausiksi ilmoittamatta itsestään, ja kiukuttelee erityisesti silloin, kun Gina syyllistyy vaimomaiseen peräänkatsomiseen ja motkotukseen. Ginan elämän tehtäväksi tuleekin muuttuminen ei-vaimoksi. ”Unohdettu valssi” viittaa kai toisella kierroksella olevan pariskunnan hankalaan sosiaaliseen asemaan – paariakastiin kuulumiseen, muiden ilmaisemaan moraaliseen ylemmyyteen, paheksuntaan ja pitkiin katseisiin. Vaikka tässä kuvataan läpikotaisin sekularisoitunutta yhteiskuntaa, jossa kirkossa käydään vain hautajaisissa, perinteiset perhearvot aiheuttavat komplikaatioita rakastavaisten arjessa.

Enrightin ihmissuhdekuvausten nerokkuus piilee niiden sievistelemättömässä rehellisyydessä. Ginalta ja Seánilta puuttuu molemmilta draivi ja näkemys elämästä, ja he ovat kirjaimellisesti ajautuneet toistensa syliin olosuhteiden niin salliessa. Mitään täyttymistä tai valaistumista ei ole näkyvillä horisontissa, vaan heidän elämänsä jatkunee tuulella käyden. Onnellisuuden etsiminen ei tässä valjussa neliödraamassa ole edes lähtökohtana, vaan suhde vain alkoi kielletyn seksin aiheuttamasta adrenaliinipuuskasta. Enright tutkii nykypäivän hukassa olevia ihmisiä pikkutarkasti ja säälimättömästi, yrittämättä tehdä heidän tarinoistaan suurempia kuin ne ovat. Ehkä tämä sitten on viihteen ja kaunokirjallisuuden ero: kaunokirjallisuudessa usein vähempi on parempi.

Suosittelen romaania kaikille Dublin-faneille ja romantiikan vihaajille.