Minimalismia maalaisromantikoille

pastoraaliTeos: Aki Ollikainen: Pastoraali (Siltala, 2018), 160 s.

Mistä sain: E-kirjastosta

Aki Ollikaisen kolmas romaani Pastoraali on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu itäsuomalaiseen peräkylään, monille tuttuun mökkimaisemaan. Kylällä ei ole nimeä, mutta monet meistä tunnemme sen ikuisista muikkuverkoista, lampaankasvattajista ja villien lupiinien hehkusta. Nimi viittaa klassiseen maalaukseen ikuisesta pellonlaidasta, iltakellojen soitosta ja pysyvyydestä. Tyylilaji on jämäkkä, kuin luotettavan isäntämiehen kädenpuristus maailmassa, jossa edelleen on varmoja totuuksia.

Romaani kertoo suvusta ja naapureista, jotka itsepintaisesti asuttavat syrjäseutua ja hoitavat karkailevat dementikkonsa kotona. Se sijoittuu nykypäivään, mutta tyylillisesti siinä on menneen maailman kaikuja. Luonto on sen suurin inspiraatio, ja ihmiset, jotka edelleen elävät sen kierrossa. Suurinta draamaa kylässä aiheuttaa havainnot sudesta, jonka pelätään tappavan Aatu-nimisen paimenen kaikki lampaat.  Isoisät ja lapsenlapset käyvät edelleen yhdessä kalalla, ja teinit jaksavat herätä varhain kalaretkeä varten.

Teos on lämminhenkinen, tunnelmallinen ja runollinen. Ollikainen tunnetaan nyansoidusta, minimalistisesta kielestään, ja varsinkin tässä teoksessa viljellään lyhyitä aktiivilauseita. Kyseessä on pienoisromaani, jossa kaikkien henkilöiden taustoja ei voida penkoa samalla intensiteetillä. Eniten historiallista huomiota saa Reino-niminen paluumuuttaja, joka on hakenut sotalapsiveljensä Bengtin ruumiin Ruotsista kotikylän multaan haudattavaksi. Jos kirjassa on juonta, se keskittyy tähän episodiin, Reinon uhmakkaaseen lähtöön kylästä 1960-luvulla, muuttumiseen sosiaalipoliittiseksi kliseeksi Ruotsin tehtailla, AA-kerhon jäsenyyteen ja lopulta paluuseen kotikonnuille.

Olen kuitenkin lukenut niin monia tarinoita ruotsinsuomalaisuudesta, ettei Ollikaisen versio tuonut aiheesta mitään uutta kerrottavaa. Se, että kirjassa ei ole merkittävää juonta, ei sinänsä ole ongelma. Olen lukenut vastaavia ”hengailuteoksia” monia, ja usein niissä ilahduttaa vinksahtanut ilmapiiri. Tässä kirjassa hurjinta, mitä tapahtuu on hampunpoltto kesäyössä, mutta sekin jää vähäeleiseksi taustahälyksi. Tunnelma ei ole minun makuuni tarpeeksi vinksahtanut, että haluaisin jäädä tähän maisemaan huokailemaan. Odotin kirjalta enemmän maagista realismia, tai vaikka folkloristista piristeruisketta, mutta sitäkin tarjoiltiin nuivasti.

Olen varma, että teos tulee ilahduttamaan monia maalle kaipaajia ja henkisesti maalaisia, ja että monille tämä tiivis kuvaelma on valtava aistielämys jo pelkän luonnon läsnäolon vuoksi. Jotkut löytävät siitä paloja kadotetusta nuoruudestaan, kelamankan kumun, Danny-Shown, John Waynen, Jayne Mansfieldin ja Malmsteenin. Sukupolvien eri kerrokset kohtaavat, emmekä tiedä, mitä paheksumme enemmän, höökipulverin vaiko kannabisin käyttöä. Suurinta huolenpitoa edustaa valkoinen Mieto Hellä-shampoopullo rantasaunan lauteilla.

Luin kirjan sujuvasti, nyökkäilin monille nostalgisille havainnoille, mutta jäin odottamaan valaistumista teoksen sanomasta. Sitä ei tullut, vaan mieleeni jäi vain kooste kauniita kuvia. Ollikainen on niin taitava kielenkäyttäjä, että hän pystyy hurmaamaan lukijan jopa kulahtaneilla kliseillä, mutta minä valitettavasti jäin tällä kertaa taikapiirin ulkopuolelle. Tai olen jo kolunnut nuo maisemat mielessäni niin monia kertoja, etten onnistunut haltioitumaan tästä taiteellisesta versiosta Rintamäkeläisistä. Savolaisista Rintamäkeläisistä. Annamunkaikkikestää.

Ripaus paikallista murretta ja savolaista perinnekuvastoa olisi ehkä auttanut taian palautukseen. Maalaus olisi kaivannut muutaman kerroksen lisää, ja perspektiiviin lisää syvyyttä. Tiivis muoto ei ollut ongelma, vaan hailakkaat ihmishahmot ja tapahtumien tavanomaisuus.

Teos on kuitenkin sen verran taiteellinen ja suomalaiskansallinen, etten yhtään ihmettelisi, jos se olisi tänä vuonna Finlandia-ehdokkaana. Sillä tämän tyyppistä kuivahkoa laatuproosaa lopulta julkaistaan aika vähän.

 

Kirjoittaminen on parasta terapiaa

Rannela 1Terhi Rannelan uusinta nuortenkirjaa Läpi yön (Otava, 2014) onkin odotettu, kiitos Otavalle arvostelukappaleessa. Tapasin Rannelan reilu kuukausi sitten bloggarimiitissä, jossa hän kertoi romaanin syntyprosessista. Sen kautta teos alkoi jo elää omaa elämäänsä ennen siihen tutustumista. Rannelan ensimmäisestä aikuisten teoksestakin on tulossa arvio lähipäivinä, mutta rankan sisällön vuoksi pidättäydyn siitä hetkeksi…

Läpi yön on rehellinen päiväkirjaromaani, joka noudattaa tiettyine manerismeineen Hardianus Molen ja Anne Frankin traditiota. Mielentila velloo sopivasti molempien välillä, eikä cocktail ole helppo. Tapaamme itsemurhaa koettaneen ysiluokkalaisen tytön, Marian, jonka elämää seurataan nelisen vuotta sen jälkeen. Keskiössä on normaalin elämän takaisin saaminen, ei niinkään itse teko eikä masennusdiagnoosissa vellominen.

Tyttö on alkuvaiheessa kuutamolla, mutta onnistuu hyvän terapiasuhteen ja kirjoittamisen kautta raivaamaan tilaa elämälleen. Kaveripiirin paine on ehkä astetta helpompaa kuin kotiolot, isän alkoholismi ja koko perheen taipuminen sen realiteetin alle. Viinan rooli on teoksessa usein käänteentekevä, eikä kertoja-Maria ole vähemmän perso aineelle kuin isänsä. Tyttären ja isän samankaltaisuus jopa hälyttää ja pelottaa. Näin itse tässä romaanin yhden keskeisimmän langan.

Teoksen omaelämäkerrallinen ulottuvuus paljastuu jo kannen sisäosan kuvamateriaalin kautta. Sen kerronnallinen arvo ei kuitenkaan keskity kysymykseen ”tapahtuiko tämä todella?”, vaan pikemminkin esiintyy universaalina tarinana. Maria on henkilöhahmona venyvä ja paukkuva nuori nainen, joka neuvottelee päivittäin terveyden ja sairauden välillä. Vakava masennus vuorottelee tyypillisen teini-ikäisen intopinkeän euforian kokemuksen kanssa. Leffa-ja biisilistat ilahduttavat ja rauhoittavat. Muutto kotoa pois ei suuresti muuta mielentilaa: kaupungissakin elämä kiinnittyy ihmisten ja kulttuuri-ilmiöiden kiihkeään fanitukseen.

Maria käy läpi muutakin kuin hankalaa isäsuhdettaan, joka kuitenkin on teoksen vahvin juoni. Äiti ja sisko jäävät kunnialla taustalle. Paras tyttökaveri pysyy kuvioissa, poikaystävät vaihtelevat ja elämä on muutenkin usein parranterällä kiikkumista. Teos muistuttaa minua loistavasti masennuksen monista kasvoista: tunnen erityisen hyvin tapaukset, joilla on vilkas  ja näennäisen täysi sosiaalinen elämä, mutta joiden sisällä käydään toisenlaista kriisiä. Oman itsen etsimisen ja löytämisen teema nostaa tässäkin teoksessa vahvasti päätään känni- ja seksisekoilujen keskeltä.

Verrattuna teoksen 1990-lukuun nuorten masennuksen hoidossa on tapahtunut muutosta. Tässä isän kieltäydyttyä perhetapaamisista Marian hoito jää yhden psykologin käsiin. Näinä päivinä perheen yhteistyökyvyttömyys ammattiauttajien kanssa johtaisi kenties järeämpiin toimenpiteisiin, lastensuojelun asiakkaaksi ja mahdollisesti jopa huostaanottoon. Oli kiinnostavaa seurata vajaan kahdenkymmenen vuoden aikana tapahtunutta siirtymää kohti moniammatillisuutta. Yhteiskunnan kieli mielenterveyden ongelmistakin käy läpi jatkuvaa muutosta. Hoidon laadun muutoksista voimme olla montaa eri mieltä.

Teoksessa jokaisen vuoden kasvutehtävä tulee esiin, mutta olisin odottanut sitä jopa vahvistettavan. Nuori lukija ei taatusti sitä kaipaa. Hän ehkä juuri haluaa lisää puhetta bändeistä, leffoista ja meikeistä. Sitä tässä teoksessa jaettiinkin ruhtinaallisesti. Oma pyyntöni on siis nelikymppisen henkisen tien kulkijan special request...

Teoksessa Maria muuttaa jostain teollisesta Itä-Suomesta Tampereelle. Sellukylä on paikalleen jämähtynyt paikkakunta, jossa kaikkien liikkeet osataan arvata ennalta ja jossa vietnamilaisessa ravintolassa käynti siirtää sinut mustalle listalle. Sellukylää vastaavia paikkoja tosin on pilvin pimein kaikkialla Suomessa. Pidin siitäkin, että paikkakunnan nimi on etäännytetty, sillä teos voisi olla minkä tahansa pienen paikkakunnan tytön tarina. Uskon tämän romaanin tavoittavan ison joukon erilaisia lukijoita, joilla ei kaikilla välttämättä ole mielenterveyskuntoutujataustaa. Tyttöjen perfektionismistakin teos kertoo ansiokkaasti.

PS: Samalla kentällä, mutta astetta humoristisemmin, liikkuu brittisarja My Mad Fat Diary, joka on nähtävissä Yle Areenalla vielä jonkun ajan. Ajanjaksokin on sama. Haluaisin kuulla kokemuksista ja vertailuista…