Uskallus koputtaa oveen

img_1174Joel Haahtela on jäänyt minulle toistaiseksi etäiseksi tuttavuudeksi, vaikka taannoin lukemani, Raija Siekkisen mystisestä kirjailijapersoonasta kertova Katoamispiste (2010) olikin hieno elämys. Takavuosina minulla on jäänyt jokunen Haahtelan teos kesken johtuen niiden äärimmäisestä runollisuudesta ja eteerisyydestä. Tuolloin elämässäni taisin arvostaa poliittisempia romaaneja.

Nyt luin häneltä tuoreimman teoksen, Mistä maailmat alkavat (Otava, 2017), joka käsittelee 1950-70-lukujen helsinkiläisiä taidepiirejä. Päähenkilö Visa on niiden keskellä oman polkunsa kulkija, jota kiinnostaa enemmän rehellisyys itselle kuin uusimmat trendit. Maalarina hän arvostaa italialaisia ja hollantilaisia klassikkoja ja suuria pintoja. Hän maalaa Bolognan kaupungin alamaailman hahmoja siinä missä suomalaisia amputoituja sotaveteraanejakin. Maine ja kunnia eivät kestä hänen urallaan pitkään, mutta hän pääsee Vapaaseen Taidekouluun opettajaksi ja sitä kautta Teknilliseen korkeakouluun lehtoriksi. Visan elämäntarina ei sinänsä ole kovin hätkähdyttävä; taitelijana hän elää tasaista, työteliästä elämää. 60-70-lukujen poliittinen kuohuntakaan ei läpäise hänen taikamaailmaansa, vaikka ihmiset hänen ympärillään siihen raivokkaasti osallistuvat.

Teoksessa eletään vaatimatonta elämää Eiran Luotsikadulla. Visan äiti on yksinhuoltaja ja elättää poikaansa työssä lennättimessä ja ompelijana. Muistoihin eteläisestä Helsingistä ei liity mitään elitististä, vaan naapurustoa elävöittää lähinnä sotaveteraanien proteesipaja. Suhde äitiin pysyy lämpimänä, ja äiti pyrkii tukemaan aikuisen poikansa taiteilijanuraa niin paljon kuin kykenee. Työläispojaksi Visalla on yllättävän hyvä itsetunto, ja maailmallakin hän pärjää maailmanmiehen elkein.

Pidin kirjassa eniten Italian pitkän opintomatkan kuvauksesta, jossa paikallinen elämänilo ja opiskelijaradikalismi pääsevät oikeuksiin. Visa fantasioi vanhemman rouvashenkilö Chiaran pelastamisesta porvarillisesta häkistään, mutta saa yrityksessään lähinnä aikaan tahatonta komediaa. Bolognasta tulee miehelle arkinenkin koti, mutta haltioitumisen hetkiä hän kokee Assisissa ja Venetsiassa. Matkan kohokohdaksi nousee vierailu kuolevan maalarimestari Morandin luona, jonne Visa vain tupsahtaa sisään kadulta. Mies ei ole aina rohkeuden perikuva, mutta hänellä on rohkeutta koputtaa itselleen ennen tuntemattomia ovia.

Haahtela on runollisten kollaasien rakentamisen mestari. Visan aarteisiin kuuluu merkillisiä esineitä, kuten paikannäyttäjän koppalakki, kuolleen ystävän sideharsomytty, psalmi 130:n illuminaatio, ja lukuisia kappaleita Tohtori Zivagosta. Hänelle lähetetään rosmariinia kirjekuoressa Italiasta, ja hän arvostaa viikunoita ja artisokkia hedelmällisyyden ja perisynnin symboleina. Värien kokemisen intensiteetti on välillä jopa pakahduttavaa, kuten kypsän iän matkalla Marrakeshissa:

”Värit olivat appelsiineja, joita saattoi poimia puista, huoneessa leijui jo niiden tuoksu. Tähdet taivaalla luovuttivat valonsa ja meri olisi sininen juuri häntä varten.”

Onneksi teksti ei kuitenkaan koostunut pelkästä taidemaalarin työn kuvauksesta, vaan muiden maailmojen ongelmat ja poliittisetkin kriisit noteerataan. Välillä koin lievää puutumista maalaustekniikan kuvauksen paljouden ympärillä, ja varsinkaan taidekoulujen miesten keskinäiset kamppailut arvostuksesta eivät niin sytyttäneet. Sellaiselle lukijalle, joka on opiskellut kyseisessä opinahjossa, teksti varmasti aukenee aivan eri tavalla.

Jos lukija pitää Hannu Väisäsestä ja Kjell Westöstä, hän taatusti pitää myös tästä teoksesta. Aidosti globaalin kulkurin ja lievästi nurkkapatriootin pääkaupunkilaisen hahmot yhdistyvät herkullisesti Visan hahmossa, ja Haahtela myös osoittaa, että mainiota proosaa voi kirjoittaa myös henkisesti tasapainoisista ihmisistä. Kaiken kaunokirjallisuuden ei tarvitse kulkea mielen äärirajoilla ja kaltevilla pinnoilla, vaan joskus lukunautinto voi koostua myös onnellisuuden muruista. Sekään, että päähenkilö on aidosti läheisistään välittävä ja hyvään pyrkivä, ei välttämättä tee teoksesta naiivia. Taide, niin maalaus- kuin sanataide, saa myös eheyttää ja hoitaa, ja se voi tehdä niin sortumatta halpoihin aforismeihin ja elämäntapaoppaiden kliseisiin. Ottaisin siis tämän kirjan osaksi kirjallisuusterapian kurssia, sillä teos voi hoitaa monenlaisia ihmisiä, myös niitä, jotka eivät vello akuuteimmassa kriisissä.

Oodi Intrum Justitialle

img_1171Pirkko Saision uusin romaani Mies, ja hänen asiansa (Siltala, 2016) ei kerro perintätoimistoista, mutta viittauksia Justitiaan ja roomalaiseen oikeuteen siinä vilisee. Intrum Justitia nimenä ja symbolina kertoo paljon ajastamme, kuten Saisiokin harvinaisen karussa ja koleassa teoksessaan.

Teoksessa haahuilee Mies, kuusikymppinen asianajaja, jonka elämään ei ole pitkään aikaan mahtunut muuta kuin avioliitto nelikymppisen Kristan kanssa. Krista on itsenäinen uraohjus, jonka timmi liha ilahduttaa muuten elämäänsä kyllästynyttä miestä, ja työkiireistä huolimatta tällä on aina aikaa puristaa miehelleen aamutuoremehu.

Kun mies lukee Hesarista nuoruuden ystävänsä Pablon kuolinilmoituksen, hänen elämänsä alkaa suistua raiteiltaan. Pablo on ehkä ollut hänen ainoa aito ystävänsä, vaikka miehet eivät olekaan tavanneet neljäänkymmeneen vuoteen. Miehet ovat erkaantuneet toisistaan interrail-matkalla Italiassa, mutta ainakin Pablo on ollut tietoinen ystävänsä urasta ja menestyksestä.  Pablon poika lähestyy miestä pesänjakoasiassa, vaikka tosiasiassa suvulla on edessä vain ns. negatiivista perintöä. Yllättävä kohtaaminen ja käynti Pablon kotona pääkaupunkiseudun liitosalueella saavat miehen entistä sekavampaan kuosiin.

Kirjassa on paljon mustaa huumoria, mutta itse en syttynyt kuin yhdestä kohtauksesta, jossa päähenkilö menee houreissaan turkkilaiseen ravintolaan ja saa aikaan välikohtauksen Savosta tulleiden opiskelijatyttöjen kanssa väitellessään Koljonvirran taistelusta. Miehen pikkusieluinen, nurkkapatrioottinen ja liioitellun omanarvontuntoinen elämänasenne on läpitunkevaa, mutta samalla hahmo jää harmillisen yksiulotteiseksi. Kaikki me varmasti olemme kohdanneet tämän luokan kusipään, ja heitä usein esiintyy alemmissakin sosiaaliluokissa. Tyypin elämänasenne oli enemmän pk-yrittäjän kuin joskus akateemista sivistystä saaneen henkilön. Kuitenkaan hahmo ei herättänyt minussa edes tuohtumusta, enkä edes jaksanut pohtia hänen todennäköistä narsismiaan. Krista-vaimokaan ei vaikuttanut tyypilliseltä narsistin uhrilta, vaan liiton puntit tuntuivat tasaisilta.

Saision kirjaksi romaanissa oli yllättävän vähän yhteiskunnallisuutta ja enemmän psykoanalyysia ja psykopatologiaa. Kotimaan tapahtumista siirrytään 70-luvun Firenzeen ja murhatapauksiin, joissa fakta ja fiktio hämärtyvät. Päähenkilön kulttuurinen lukutaito on niin heikkoa, että hänelle Pier Paolo Visconti-nimisen kulttiohjaajan tarina menee täydestä. Tietyllä tasolla romaania voi lukea myös dekkarina, vaikka oletuttuja murhia ei viedäkään poliisin käsiteltäväksi, eikä varmaa ratkaisua ole nähtävissä. Teos viittaa useaan otteeseen psykiatrian sijaiskärsijäteorioihin ja toisen ja kolmannen aallon uhreihin, mutta nämä keskustelut eivät avaudu, ellei niihin perehdy muiden lähteiden kautta. Yksityisen mielisairaalan toimintakulttuurista olisin myös lukenut mielelläni enemmän, sillä se herätti hurjia spekulaatioita sote-uudistuksen psykiatrisista vaihtoehdoista.

Monikulttuurinen säie on kirjassa kiinnostava, mutta jokseenkin erillinen muusta tapahtumisesta. Kurdilaisen perheenisän käynnit asianajajan toimistossa hämmentävät, sillä ensi kerralla mies suunnittelee kunniamurhaa ja toisella kerralla hän suree poikansa itsemurhaa. Miehen häpeilemättömän suora puhe rikollisista ajatuksistaan peilautuu päähenkilön hiljaiseen syyllisyydentuntoon. Täysin paatunut psykopaatti hän ei ole, mutta epävakaudessaan epäluotettava kertoja.

Tyylillisesti Saisio jatkaa itselleen tyypillisiä lyhyitä lauseita ja dialogitykitystä. Kieli on vielä pelkistyneempää kuin häneltä lukemissani aiemmissa teoksissa. Valitettavasti en haltioitunut teoksen teemasta enkä ilmapiiristä, vaikka tunnistinkin varman kaunokirjallisen laadun. Mielen hajoamisen narratiivina teos oli uskottava, rehellinen ja luultavasti suht tyypillinen epikriisi, jossa hulludella ei mässäilty, mutta oirehdintaa ei myöskään peitetty poliittisen korrektin kielen alle. Paremman tuloluokan hullujen tulevaisuus jäi pohdituttamaan.

 

Dekkari goes Salkkarit

imageVälillä olen pitänyt blogissani linjaa, etten kirjoita lainkaan tyrmääviä arvioita, mutta välillä teen poikkeuksia. Kritiikin pitäisi olla aina jollain tavalla rakentavaa, ja kovin tyrmäävä kritiikki mielestäni syö myös sen kirjoittajan energioita. Todella huonot kirjat eivät edes saa tyrmäkritiikkiä, sillä kukaan ei vaivaudu lausumaan niistä sanaakaan. Minua risovat eniten kirjat, joista näkee kirjoittamisen motivaation olleen pääasiallisesti kaupallisen, ja joissa on laiskuudesta ja kiireestä johtuvia epätarkkuuksia.

Löysin nyt sellaisen kirjasarjan, J.K. Johanssonin Palokaski-trilogian. Kirjoja on kutsuttu myöhempien aikojen Twin Peaksiksi ja niiden taustalla on ”ryhmä tarinankerronnan ammattilaisia”. Just joo. Yleensä ryhmät kirjoittavat saippuaoopperoita. ”Ammattilaisuus” on vaikeasti näytettävissä, kun tekijä piiloutuu pseudonymin taakse. ”Tarinankerrontaankaan” ei varsinaisesti ole ammattipätevyyttä, joten projekti epäilytti jo ensimetreiltä.

Luin vielä trilogian kolmannen osan, nimeltä Venla (Tammi, 2015). Tämä oli virhe, sillä tätä ”ammatillisesti” kirjoitettua tarinaa on vaikea ymmärtää yksittäisinä osina. Kirjassa on sisäsiittoinen lähiö, jonne monet koulutetutkin ihmiset ovat jääneet asumaan näkemättä paljoa muuta maailmaa. Palokaski nimenä kiinnosti minua, koska olen itse asunut Palokka-nimisessä lähiössä. Kuitenkaan kulttuurisesti teos ei viitannut Keski-Suomeen, eikä kuvatulla paikalla ole vahvaa paikallista kulttuuria. Sijoitin paikan mielessäni pääkaupunkiseudulle tai sen lähistöön.

Trilogiassa siis katoaa nuoria naisia, ja tässä osassa avainkertomus sijoittuu 1980-luvulle, jolloin Venla liftaa Italiaan söpön kirjekaverin perään kertomatta asiasta vanhemmilleen. 80-luvun ajankuvaa kartoitetaan melko ansiokkaasti, mutta muuten tarinan aika-akselissa on hämääviä puutteita.

Romaani käsittelee myös suht kiinnostavia nykykulttuurin ilmiöitä kuten bloggaamista ja vloggaamista, fitness-kulttuuria ja verkostomarkkinointia. Näistä olisi ollut ainesta vaikka mihin, mutta niihin ei perehdytä tarpeeksi syvällisesti. Pyramidimarkkinoinnin uhriksi joutuneiden kohtalot ovat varmasti usein rankempiakin kuin mitä tässä kuvataan. Erilaisten vitamiinien ja luontaistuotteiden myynti kun on usein lähes uskonnollista kulttipuuhaa, johon kyllä tämänkin kirjan enkelikorut viittaavat.

Kirjan heikoin lenkki oli kieli, sillä kaikki henkilöt tuntuvat puhuvan samaa Salkkarityylistä mössökieltä, eikä vanhempien ja nuorten väliset kokemuserotkaan pääse kunnolla esiin. Keski-ikäiset hahmot tuntuvat kaikki jääneen ikuisen murrosikäisen tasolle tavalla tai toisella. Henkilöhahmoja on loputtomasti, ja heidän väliset suhteet ovat pinnallisen särmättömiä. Päähenkilö Miialla, joka on entinen poliisi ja nykyinen erityisopettaja, on elämään kyllästynyt kaveripiiri, jolla ei ole mitään kiinnostusta tavata toisiaan. Miian veli Nikke, joka on siskonsa kollega koulupsykologi, panee Miian kahta kaveria samaan aikaa ja argumentoi kuin pikkurikollinen. Niken käpälät ovat monissa hämärähommissa, hommaahan hän siskolleen valeterapeutin, jonka toiminimeä ei ole olemassakaan. Onko Nikke itsekin valepsykologi?

Tämän referaatin päätteeksi minun on vaikea määritellä, kenelle kirjasarja on suunnattu. Onko tämä nuorten aikuisten viihdettä vaiko keski-ikäisille nostalgikoille suunnattua fiilistelyä? Olen huomaavinani, että kirjasta on myyty oikeudet ainakin Saksaan, eli kansainvälistä huomiota sarja on jo saanut. Mutta Palokaski ei ollut Twin Peaks eikä Malmön ja Kööpenhaminan välinen silta – paikoista ja henkilöistä puuttui se hohdokas, synkkä omituisuus, jonka liitän joihinkin suosikkisarjoihini sekä kirjallisuudessa että tv-draaman puolella.

Kaikkia ei voi koskaan miellyttää, ja kuulisinkin mielelläni muiden positiivisia kommentteja riitasointuina omiini.

 

 

 

 

Buber soittaa Hampurin kehätieltä

Tuuri PitelemättömätEn ole koskaan lukenut Antti Tuurin romaaneja; hänen tyttärensä Hannan teoksia olen arvioinut blogissani jo kolme. Eli jo oli aika, ja aloitin uusimmasta ja kevyemmästä päästä, pienoisromaanilla Pitelemättömät (Otava, 2015). Pienoisromaaniksi luonnehdin teosta sivumääränsä vuoksi; intensiivisen kerronnan vuoksi tarina tuntuu sivumäärään suhteutettuna laajalta.

Teos vie lukijansa Italiaan, Mazzano Romanon vuoristokylään Rooman liepeille. Siellä asustaa vanhempi suomalainen pariskunta, nimetön mieskertoja ja hänen rouvansa Kaarina. Molemmat työskentelevät Italiassa apurahoilla käännöstöidensä parissa: mies kääntää Goethen värioppia ja vaimo Martin Buberia. Mies suhtautuu vaimonsa Buber-innostukseen hellän eroottisesti, ja ylipäänsä hänen pohdintansa lähisuhteiden toiseuttamisesta, eli Hänen tunnistamisesta vieraana maaperänä on teoksen filosofinen juoni. Teoksessa moni menneisyyden haamu kohtaa toisensa erikoisen suhdesopan kautta. Kuka lopulta voi väittää tunteneensa toisen, tai edes halunnut tuntea?

Pariskunnan rauhan rikkovat Liina ja Saara, taiteilijanaiset, jotka ovat kyllästyneet Rooman hälyyn ja etsivät retriittiä. Tosiasiassa naiset tulevat maalle ryyppäämään, eivätkä siihen isäntäväen varannot riitä. Liina on kertojan ex-vaimo, jolle Kaarina ei ole mustasukkainen. Liina ja Saarakin ovat olleet saman miehen kanssa naimisissa aikanaan – myyttisen Järvikunnaan, josta juoruilu on heidän lempiharrastuksensa. Järvikunnaan tarinasta rakentuu juoni juonen sisällä – hänen saapumistaan Italiaan pelätään, soitteleehan hän kertojalle vähän väliä Saksan ja Sveitsin pikateiltä. Järvikunnaasta kerrotaan uskomattomia juttuja epäluotettavan kertojan ottein – hänen siltojenpolttelusaagojaan ei pahemmin kommentoida, eikä juorujen paikkansapitävyyttä tarkisteta.

Tarina Järvikunnaasta kuulostaa veijaritarinalta, johon kuitenkin suodattuvat traagiset sävyt. Hänen edesottamuksensa kunnan virkamiehenä Pohjois-Pohjanmaalla eivät ole yhtään keveämpiä kuin myöhemmät vaiheet paperiteollisuuden myyntitykkinä Yhdysvalloissa. Järvikunnas on mytomaaninen alkoholisti, jolla pitää jatkuvasti olla ”menoa ja meininkiä”.  Töiden loppumisenkin jälkeen legenda on pitänyt miehen lihoissa hänen faniensa tarjoamilla bisneslounailla. Tullessaan Italiaan liha on jo ylikypsässä kunnossa, puhkeamassa.

Mazzano Romanon kylän elämä tarjoaa muuten maaniseen tarinaan sopivia suvantokohtia. Olisin tosin voinut lukea aiheesta kirjan ilman Järvikunnastakin.  Liinan ja Saaran erikoinen ystävyys on jo sinänsä kiinnostavaa, pukeutuvathan he identtisiin Marimekon yöpaitoihin, mutta samalla jaksavat hakea huomiota kylän elähtäneiltä gigoloilta. Suomalaisnaisten juopottelu miellyttää paikallista baarinpitäjää, kommunistishenkistä Guidoa, sillä vihdoin hänelle tarjoutuu mahdollisuus esitelmöidä joillekin Otto-Ville Kuusisesta.

Teoksessa päädytään jopa vallankumouksen aikaiseen Teheraniin ja sen pinttyneen kalman hajuiselle ruumishuoneelle. Tämä ajassa ja paikoissa sukkulointi toi mielestäni tekstiin villiä elävyyttä. Siinä käsitellään myös katolisten suhdetta kuolemaan. Makaaberein kohtaus liittyy intiimikarvojen leikkaamiseen roomalaisella ruumishuoneella. Nunnan järkytys ruumiin häväisemisestä tuntui oikeutetun aidolta. Ja nunnatkin pääsivät yllättämään.

Mitään suurta kolmio- tai neliödraamaa avainhenkilöiden välille ei synny, sillä henkilöhahmot ovat kaikki omalla tavallaan itsensä löytäneet, paitsi ehkä Järvikunnas, johon lopulta tutustutaan vain hetken verran.  Epäselväksi myös jää, mitä Järvikunnas tulee entisiltä vaimoiltaan hakemaan – anteeksiantoa vaiko huolenpitoa voimien vähentyessä. Avioliitot ovat teoksessa mysteerioita, eikä mikään varsinkaan selitä naisten lankeamista Järvikunnaaseen.

Luin romaania samaan aikaan dialogista kommunikaatiota käsittelevän tenttikirjan kanssa, jossa Buberin sanomaa sovellettiin käytännön sosiaalityöhön. Siksikin kirja nauratti, ja Goethen väriopin vuoksi, joka tuntuu harvinaisen pitkäpiimäiseltä teokselta. Itse olen opiskellut maalausta hänen inspiroimanaan, mutta mitään inspiraatiota ei ole syntynyt hänen tekstiensä lukemiseen. Romaanin antama taustoitus oli taas sopiva annos Goethea toistaiseksi.

Oletan, että Pitelemättömät on hyvin erilaista Antti Tuuria verrattuna hänen historiallisiin romaaneihinsa. Teos näyttää saaneen ristiriitaisia arvioita, mutta ainakin itselleni tämä oli loistava sisäänheitto miehen tuotantoon. Huumori, taloudellinen kerronta ja monen kulttuurin päällekkäisyys toimivat – teoksessa ei ollut ainuttakaan tylsää hetkeä eikä pölyistä nurkkaa.

 

Kurkistus Italiaan, joka toimii

1155__verikosto3319En lukenut 90-luvulla dekkareita, mutta muistan Michael Dibdinin (1947-2007) teoksia olleen äitini kirjahyllyssä. Äitikään ei ollut intohimoinen dekkarifani, mutta luki ahkerasti kaikkea Italiaan liittyvää. Nyt sain käsiini Aurelio Zen-sarjan toisen osan, Verikoston (Gummerus, 1999, suom. Seppo Loponen), joka alkoi nyt viiveellä kiinnostaa, vaikka en suurkulutakaan ulkomaalaisten tuottamaa Italia-aiheista kirjallisuutta. Dibdin oli akateemisesti suuntautunut britti, joka vietti nuoruudessaan vuosia Italiassa englannin opettajana, jo 70-luvulla. Taatusti hän on dekkareitaan varten matkustellut ympäri maata myöhemminkin – sen verran monisyistä kulttuurintuntemusta hän tarjoaa.

Koen jopa lievänä vääryytenä sen, että eritoten englanninkielisen maailman kirjailijat rikastuvat Italia-aiheisella viihdeproosallaan, kun taas italialaista kirjallisuutta käännetään muille kielille vähemmän. Ulkomaalaisten kirjoittamista dekkareista olen kuitenkin pitänyt enemmän kuin toscanalaisen maaseudun ihanuuksista toitottavista matkakirjoista.

Vera Valan Italiaan sijoittuvat dekkarit ovat olleet positiivinen yllätys, mutta esimerkiksi Donna Leoniin en ole yrityksistä huolimatta taipunut. Huomaankin Dibdinin ja Valan teoksissa hengenheimolaisuutta, vaikka välissä on vuosikymmeniä, joiden aikana italialainen yhteiskunta on muuttunut. Aurelio Zen ja Ariana de Bellis ovat tietty erityyppisiä etsiviä, mutta kirjoitustyyleissä on paljon yhteistä. Ainakin rakkaus ruokaan, ravintoloihin ja asuinalueiden tarkka sosiologisviritteinen kuvaus yhdistävät heitä.

Aurelio Zen on keski-ikäinen, eronnut mammanpoika, joka uudessa elämänvaiheessaan on muuttanut takaisin yhteen äitinsä kanssa. Äiti on raahattu asumaan Roomaan suvun juurilta Venetsiasta, eikä kotoutuminen pääkaupunkiin ole ollut helppoa. Kaksikolla on asunto kävelymatkan päässä keskeisistä nähtävyyksistä ja taloudenhoitaja, joka on pääasiallisesti palkattu äidin vahdiksi. Zen pyrkii pitämään yksityiselämänsä äidiltä piilossa – esimerkiksi naisystäviä hän ei tuo äidille näytille. Miehen elämässä on menossa kuiva kausi romantiikan suhteen, tosin sitä tulee piristämään nuorehko konttoriapulainen Tania, joka on onnettomasti naimisissa.

Aurelio Zen on tehnyt pitkän uran rikoskomisariona tavallisessa poliisissa ja myöhemmin sisäministeriön hallinnoimassa Criminalpolissa. Dibdin on kärkäs korruption ja byrokratian paljastaja, tosin systeemin monimutkaisuutta ja urakehitykseen vaikuttavia hyvä veli-kerhoja kommentoidaan kevyen humoristisesti. Zen on kommunistisen vegetaristi-isän kasvattama vastarannan kiiski, joka tutkii yhteiskunnan yleistä juppiutumista kriittisesti. Tässähän eletään kiihkeintä pastellivärien, poreammeiden, laskettelukeskusten ja golf-lomien kulta-aikaa. Ysärihenkisyys aiheuttaa jo nostalgian aaltoja vuonna 2015 – alkuperäisteksti tosin on jo julkaistu vuonna 1990, eli tapahtumat sijoittunevat 80-luvun loppuun. Sarjassa on yhteensä 11 teosta, joista viimeisin on julkaistu postuumisti v. 2007.

Monella tapaa Zen on tyypillinen dekkarien poliisihahmo – ihmissuhteissa poukkoileva, yksinäisyydessä viihtyvä ja jopa viinaanmenevä. Teoksessa matkustetaan Roomasta Sardiniaan, jossa on tapahtunut äkkirikkaan grynderin ja hänen seurueensa poikkeuksellisen väkivaltainen teurastus. Oscar Burolon huvila ei sijaitse Costa Smeraldalla (yleisellä rikkaiden leikkikentällä), vaan sisämaassa, maatilalla, joka on restauroitu ultramoderniksi ja superturvalliseksi piilopirtiksi. Dibdin kuvaa sardinialaisen kulttuurin eristyneisyyttä, kapinallisuutta ja epäilevää suhtautumista ulkomaailmaan. Kylän raitin lounaanaluskävelyillä ”muukalaiset” huomataan välittömästi, ja mannermaalta tuleviin vieraisiin suhtaudutaan epäilevämmin kuin ulkomaisiin turisteihin – voivathan he olla pahaa tarkoittavia ministeriöiden kätyreitä. Saaren outo murre ja foinikialaiset juuretkin pääsevät sivulauseissa esille. Teos muistuttaa minua myös Jari Järvelän Tyttö ja rotta-teoksessa, jossa päädytään samoihin maisemiin tutkimaan luolien graffititaidetta. Orgosolo mainitaan tässäkin teoksessa, vaikka Dibdin ei käsittele kansantaidetta.

Verikosto on toimeksianto, jota voidaan jatkaa, vaikka sen tilaaja olisi jo kuollut. Lukija saakin ironisen koosteen kohtauksia ”siitä Italiasta, joka toimii”, sillä alamaailmassa aikatauluja noudatetaan paljon tunnollisemmin kuin byrokratian rattaissa. Tässä teoksessa jännitys keskittyy Zeniin itseensä kohdistuvaan tappouhkaan, vaikkakin hänet on määrätty ratkaisemaan kahta eri medioissa reposteltavaa verikostoa. Täytyy sanoa, että keskityin kirjassa enemmän pohtimaan komisarion sukutaustaa ja naissuhteita, sekä tuon ajan pinttyneitä sukupuolirooleja – tässähän työssäkäyvien naistenkin ykkösvelvollisuus on siivoaminen, vielä enemmän kuin kokkaaminen.

Uskon, että sarja on tarkoitettu luettavaksi oikeassa järjestyksessä. Sarja kiinnostaa minua ennen kaikkea laajennettuna nojatuolimatkana, sillä jokainen osa sijoittuu eri puolille Italiaa. Erityispisteitä kuivahkosta huumorista, joka kohdistuu usein etsivään itseensä.

We are all boat people

KrokotiilimeriFabio Geda on italialainen kirjailija, joka sai tutustua Torinosta turvapaikan saaneeseen nuoreen afgaanimieheen Enaiatullah Akbariin. Kohtaamishetkellä Enaiat oli jo lähemmäs parikymppinen, mutta yksinäiselle matkalle kohti tuntematonta hän lähti oman arvionsa mukaan kymmenvuotiaana – eihän Afganistanin kylissä pidetty tarkkaa kirjaa syntymistä. Kirja Krokotiilimeri (Otava, 2012, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) syntyi kahden miehen keskusteluista kahden kulttuurin välillä, ja on tosi tarina Silkkitien ihmissalakuljetuksesta ja siihen liittyvästä rikollisuudesta.

Teos luultavasti pysäyttää lukijansa vuonna 2015 vielä voimallisemmin kuin muutama vuosi sitten; onhan suurella yleisöllä nyt vihdoin käsitys niistä vaarallisista reiteistä, joita ihmiset kulkevat. Tässä seurataan Enaiatin kahdeksan vuoden mittaista maanpakoa, jonka vaiheet ovat pelkästään karut. Enaiat kuuluu hazara-vähemmistöön, jonka asema on ollut Afganistanissa hankalin heidän muista poikkeavan ulkonäkönsä ja shialaisuuden vuoksi. Enaiatin kohtalo johtuu äidin päätöksestä pelastaa edes yksi lapsistaan, joten hän kuljettaa nuorimman poikansa omakätisesti Pakistaniin ja palaa kotiin elämään kauhuntäytteistä elämää Talebanin varjossa.

Kirja on tiiviisti kirjoitettu dokumentti elämästä, elinvoimasta ja selviytymisestä. Tapaamme pitkän matkan varrella poikia ja nuoria miehiä Afganistanista, Pakistanista ja Bangladeshista – kaikki eivät todellakaan ole ystävällisiä toisilleen, eikä luottamus toisiin synny pelkän pakolaisuuden pohjalta. Maksaakseen matkansa kohti länttä Enaiat työskentelee vuosikausia majatalon palvelijana, katukauppiaana, rakennustyömaan hanslankarina ja kaivostyöläisenä Pakistanissa ja Iranissa. Iranissa häntä kohdellaan välillä kuin ihmistä, mutta Pakistanissa ja Turkissa olot ovat hankalat. Kreikkaan päästyään Enaiat kohtaa ihmisiä, jotka antavat hänelle ruokaa, vaatteita ja rahaa matkalippuihin. Italiaan päästyään hän löytää jopa ystävällisen perheen, joka kotimajoittaa häntä turvapaikanhakuprosessin aikana.

Teos kertoo karua tarinaa myös keskenjääneestä koulutuksesta. Enaiatin koulutie päättyy, kun talebanit surmaavat kyläkoulun rehtorin oppilaiden silmien edessä. Pakistanissa hän katselee kaiholla paikallisen koulun aidan läpi, kun huolehtivat vanhemmat varustavat hemmoteltuja vesojaan lämpimillä vaatteilla ja välipaloilla. Tarinassa ehkä voimallisimmin iskee vasten kasvoja se ajatus, etteivät kymmenvuotiaat ole kaikkialla maailmassa automaattisesti oikeutettuja koulunkäyntiin, vaan osan on työskenneltävä aikuisten paskakuskeina ja teenkantajina. Kun Enaiat vihdoin pääsee Italiaan, hän suorittaa peruskoulun oppimäärän vuodessa ja hakeutuu ammatilliseen koulutukseen. Hänen opettajilleen tulee yllätyksenä, ettei pojalla ole aiempia todistuksia, mutta heiltä riittää ymmärrystä mukauttaa poika koulujärjestelmään joustavasti. Koulua käymättömien poikien maailmankuvasta kertoo jo kirjan nimi: vaarallisella merimatkalla Turkista Kreikkaan pojat eivät pelkää myrskyä eikä kumiveneen puhkeamista, vaan meressä vaanivia krokotiilejä.

Minulle tämä tarina oli tuttu jo ennen kirjan lukemista, ja voin tunnustaa, että olen lukenut sen aiemmin tekemättä paljoa muistiinpanoja – koska aiheesta oli jo olemassa niin paljon faktapohjaista dokumentaatiota.  Nyt luin kirjan uudestaan pohtien sen arvoa tilanteessa, jossa alaikäisten turvapaikanhakijoiden keskuksia ollaan perustamassa kuin sieniä sateella. Teos tuntui toisella lukukerralla tärkeämmältä.

Teos on kiinnostavassa vuoropuhelussa ainakin tamperelaisen professori Juha Suorannan Piilottajan päiväkirjan (Into, 2010) kanssa, jossa seurataan vastaavia kauhuja kokeneen nuoren miehen ensi vaiheita Suomessa – ja paperittomien siirtolaisten piilottamiseen liittyvää kansalaisaktivismia. Tämä teos toimii herättäjänä niille, joita kumiveneellä Eurooppaan matkustavien kohtalot eivät ole aiemmin liikuttaneet. Suorannan kirja on taas analyyttisempi jatko-osa, jossa mietitään myös länsimaisen ihmisen auttamisenhalun perusteita. Suosittelisin teosta luettavaksi esimerkiksi yläkoulun yhteiskuntaopin tunnilla. Rasismin ja islamofobian ehkäisijänä luulisin kirjan purevan eritoten nuoriin. Teoksen yksinkertainen kieli ja toiminnallisuus voi herättää lukuhaluja niissäkin, jotka harvemmin lukevat kaunokirjallisuutta.

Kastittoman tiluksilla

fakiiri_joka_juuttui_ikea-kaappiin-puertolas_romain-26876274-621070957-frntlPostiluukusta kilahti tänään Ikean uusi katalogi, jippiaijee! Sitä en ole vielä ehtinyt selata, mutta samaan syssyyn bongasin selaamista komppaavan kaunokirjallisen teoksen, Romain Puértolais’n satiirisen romaanin Fakiiri, joka juuttui Ikea-kaappiin (Otava 2014, suom. Taina Helkama).

”Maailma on pieni kuin kastittoman tilukset” on yksi romaanin lentävistä lauseista. Siihen uskoo noin nelikymppinen Rajasthanista Pariisiin lentänyt silmänkääntäjä Ajatushatru, jonka matkan tarkoituksena on hakea Ikealta 99,90 euron hintainen puinen tarjouspiikkimatto. Mies ihmettelee, miksi viidentoistatuhannen piikin matto on halvempi kuin kahden ja puolentuhannen. Ikean konsepti ei vielä ole hänelle täysin tuttu, joten hän ei tiedä, että asiakkaan kuuluu koota jokainen piikki itse. Jo tämä toimii voittamattomana myyntipuheena romaanille. Haluatte varmasti tietää, kuinka pyhiinvaelluksella käy.

Teos on yhdistelmä kapitalismin kritiikkiä ja globaalia solidaarisuutta paperittomia maahanmuuttajia kohtaan. Ajatushatru ei itse ole paperiton, vaan hän on kerännyt rahat matkalippuun ja viisumiin hyväuskoisilta kyläläisiltään. Matkan tarkoituksena on vain hakea piikkimatto ja palata kotiin seuraavana päivänä. Sattuneesta syystä mies kuitenkin juuttuu Ikea-kaappin ja joutuu mierontielle.

Teoksessa vilisee mitä uskomattomampia henkilöhahmoja, joista herkullisin kai on romanitaustainen taksikuski Gustave. Ajatushatru ja Gustave ovat molemmat huijanneet toisiaan eeppisellä taksimatkalla Charles de Gaullen lentoasemalta kaukaiseen Ikeaan, mutta vain Gustavella on draivia kostaa kokemansa vääryys. Pariisissa Gustave asuu asuntovaunussa, mutta Barcelonassa hänellä on hulppea perintökämppä, jossa perhe lomailee kesäisin. Romaniklaania tuntuu asuvan kaikkialla, jonne Ajatushatru matkallaan päätyy. Teoksessa seikkaillaan Pariisin lisäksi Englannin rannikolla, Barcelonassa, Roomassa ja Tripolissa.

Romaania voi lukea monella tasolla. Hassunhauskan kohelluksen takaa löytyy vakavampiakin sävyjä liittyen maailmanpolitiikkaan ja varallisuuden epätasaiseen jakoon. Ajatushatrusta tulee jonkinlainen ihmissalakuljetuksen sijaiskärsijä, todistaja tai vierelläkulkija. Saatuaan yhdeksän päivän odysseiansa aikana useamman sähköiskun suoraan sydämeen hänestä tuleekin ihmeen kaupalla uusi Paulo Coelhon kaltainen menestyskirjailija. Elämän rakkauskin on löytynyt Ikean kahvilasta, joten luultavasti pariskunnan lapset saavat nimet Billy, Sultan, Mysa ja Lilletorp.

En tiedä, pystynkö koskaan käymään Ikeassa muistamatta tätä teosta ja nauramatta ääneen sen käänteille. Vaikka Puértolais esittääkin teoksessaan rankkaa kapitalismin ja länsimaisen kulutuskulttuurin kritiikkiä, luulen kuitenkin, että Ikea on suhtautunut tähän ilmaiseen mainokseen suopeasti. Intialaisten Ikea-haaveistakin teos kertoo, sillä yritykset perustaa liikettä Intian suuriin kaupunkeihin ovat aina jääneet puolitiehen. Miksi sitten joka kotiin jaettavat katalogit, ilmaiset mittanauhat ja lyijykynät ja itsepalvelukahvila eivät toimi köyhässä kehitysmaassa, siitä voimme kirjoittaa toisen teoksen.