Paikkoja Pisa-tulosten ulottumattomissa

Teos: Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (WSOY, 2018)

Käännös: Helinä Kangas

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Kjäh. Antakaa harhaanjohtava otsikko anteeksi, mutta halusin leikitellä Pisan kaupungin nimellä. Toki kaupunki tunnetaan muustakin kuin oppimistulosten testaamisesta, mutta tavallaan oppiminen tai oppimattomuus kuuluvat myös Elena Ferranten kirjojen keskeisiin teemoihin. Pisa on niissä virkeä opiskelijakaupunki, jossa pesii harvinaisen paljon partaradikaaleja. Olen päässyt jo sarjan kolmannelle rastille, aikuisvuosiin ja aikaan, jona pikku Lenucciasta on tullut nouseva kirjailijatähti.

Lilan kohtalo Napolissa on taas ajautunut rosoisemmalle uralle hänen erottuaan ruokakauppias-Stefanosta. Hän elää kämppiksen omaista elämää kiltin Enzon kanssa, on yksinhuoltaja ja töissä makkaratehtaalla, jonka työolosuhteet ovat kuvottavat. Lilluminen vyötäröön saakka mortadellaliemessä ja pomon seuraaminen makkaroiden kypsyttelyhuoneeseen, jossa tämä on ottanut kymmeniä tehtaan tyttöjä, on tiukka pudotus keskiluokkaisista mukavuuksista pikkurouvana. Lilan poliittisen aktivisoitumisen tarina on kiehtova, eikä lainkaan yksioikoinen, kuten usein tarinat kommunistisesta toimijuudesta tuppaavat olla. Kuinka kiivas ja rääväsuinen Lila sitten sopeutuu piireihin, joissa on enemmän entisiä perhetyttöjä kuin työväenkorttelien kasvatteja?

Omalla tahollaan Elena kokee, että on ehkä varastanut Lilan tarinan – tai että ilman Lilaa ja tämän energisoivaa läsnäoloa hänen kirjoittamisensa ei suju. Elena nousee luokkaan, jossa taksilla ajaminen ei ole tavatonta, ja jonka elämä keskittyy puhetilaisuuksiin kalustetuissa huoneissa ja hotelliöihin. Hänen pitkä kihlauksensa professori-Pietron kanssa päätyy lopulta häihin vuonna 1970, ja avioliitto jämähtää pian sovinnaiseen muottiin, huolimatta molemman puolison vasemmistolaisuudesta. Elena saa kaksi tytärtä, ja hänen kirjoittamisensa hautautuu äitiyden suohon.

Samaan aikaan Italiaa järisyttää vasemmistoradikalismin lisäksi radikaalifeminismi, johon Elenan anoppi ja käly yrittävät tätä vihkiä. Heidän kodissaan vierailee värikästä porukkaa, ja Elena kuljettaa lapsia mukaan mielenosoituksiin ja poliittisiin kokouksiin, mutta tästä huolimatta Lila pilkkaa häntä porvarilliseksi hienostorouvaksi. Uusia sydänystäviä Elena ei tunnu saavan pohjoisessa, ja vaikka ystävyys Lilan kanssa realisoituu enää vain puhelimessa, hän käyttää valtavasti aikaa tämän kaikkien sanomisten vatvomiseen.

Politiikkaa tässä kolmannessa osassa on enemmän kuin kahdessa ensimmäisessä teoksessa. Napolin kortteleissa vasemmiston ja fasistien väliset kaihnaukset johtavat kuolonuhreihin, ja muun muassa Lilan entinen pomo, makkaratehtailija-Bruno ammutaan toimistoonsa. Koko ajan Elena pelkää Lilan sekaantuvan ääriryhmiin, mutta välillä hän myös perverssillä tavalla toivoo ystävänsä kuolevan. Nämä ajatukset tuottavat syyllisyyttä, mutta ahdistuksesta huolimatta Elena ei saa napanuoraa katkaistua kotikortteleihin.

Kuuntelin tätä lähes hypnoottisesti äänikirjana kahden päivän aikana, ja kahden Ferranten ahmiminen saman viikon aikana oli tuhti annos. Neljättä osaa sarjasta en nyt ehdi kuuntelemaan BookBeatissa, jonka tilaus loppuu tänään, joten ystävysten tarina lupaa vielä uusia yllätyksiä. Varsinkin Lilan ja Enzon ryhtyminen tietotekniikka-alalle jo 70-luvun alussa vaikutti uraa uurtavalta, ja oli kekseliäs juonenkäänne. Kirjassa myös rinnastetaan pesunkestävien humanistien ja tiedeuskovaisten futuristien maailmankuvia, aikana, jolloin harva tiesi nollien ja ykkösten vallankumouksesta mitään.

Sisällöllisesti tämä osa puhutteli minua eniten, mutta ehkä tunnelmallisesti sarjan aloitusosa oli silti hurmaavin. Nelososalta odotan liikkumista uusiin maisemiin ja ravisuttavia keski-iän kriisejä. Toivon mukaan myös ystävyyssuhteen dynamiikassa tapahtuisi jotain liikettä.

Mainokset

Toinen keikkani Napoliin

Teos: Elena Ferrante Uuden nimen tarina. (WSOY, 2017)

Käännös: Helinä Kangas

Elena Ferranten hittikirjoista raportoiminen näin muutaman vuoden viiveellä ei taida olla kiinnostavaa kuin itselleni, mutta olen nyt ajatellut saattaa tämän suositun sarjan loppuun tämän vuoden aikana. En tiedä, miksi en jatkanut sarjan lukemista aloitusosan jälkeen – ehkä kaikki siihen liittyvä hypetys ärsytti. Olin lukenut kirjoista niin monia blogiarvioita, että tuntui jo, että olin itsekin lukenut teokset. Nyt palaan Uuden nimen tarinaan tuoreemmilla silmillä kahden vuoden tauon jälkeen. Muistaakseni olen aloittanut teoksen lukemisen tuolloin, mutta luovuttanut puuduttavan sivumäärän vuoksi.

Teoksessa Elena ja Lila ovat kuusitoistavuotiaita, ja Lila on juuri mennyt naimisiin ruokakauppias Stefanon kanssa. Rouvan status luo ystävien välille selkeän statuseron, ja Lilasta tulee tämän seuraneiti, joka kyllä myös hyötyy materiaalisesti ystävänsä uudesta vauraudesta, mutta kärsii kovin asetelmasta. Lila on niin tylsistynyt liitossaan, ettei hänellä tunnu olevan energiaa muuhun kuin ihmissuhdepelien pelaamiseen. Hän käyttää kaupan kassan rahoja kuin omiaan ja jakelee niitä myös ystävilleen, ja tilailee puhelimella tavaroita kotiinsa pidäkkeettömästi miehensä laskuun.

Elenalla eli Lenulla alkaa lukio sujua huonommin, vaikka hän on aiemmin ollut luokan tähtioppilas. Hän seurustelee bensa-aseman pitämisestä haaveilevan Antonion kanssa, mutta haaveilee tulisieluisesta Ninosta, kommunistista ja rautatieläisen pojasta, joka tähtää jo yliopistoon. Kun Lenu pääsee ystävänsä siivellä viettämään kesää loma-asuntoon Ischiaan, myös Nino on siellä oman rikkaan kaverinsa luona. Ikävä kyllä, laskelmoiva Lila tarttuu tilaisuuteen ja viettelee Ninon itselleen niinä aikoina, kun tämän aviomies Stefano on kaupungissa.

Potentiaalisen poikaystävän varastamisdraama kuulostaa kieltämättä kliseiseltä, enkä ollut kovin liekeissä koko kuviosta, jota vatvottiin puolen romaanin verran. Ystävät ovat enemmän erillään toisistaan kuin yhdessä, ja etäisyys kasvaa, kun Elena lähtee opiskelemaan Pisaan. Lila yrittää irtaantua väkivaltaisesta miehestään, asuu jo hetken Ninonsa kanssa köyhässä korttelissa, mutta hänet palautetaan ruotuun miehen uskollisten vasallien toimesta. Tämän jälkeen hän pakenee äitiyteen. Vaikka Stefano elää lähes julkista kaksoiselämää kauppa-apulaisensa Adan kanssa, hän rajoittaa vaimonsa liikkeitä ja valvoo niitä raivokkaasti.

Ferrante osoittaa tässä kirjassa perheväkivallan yleisyyden ja tuon ajan sallivan asennemaailman vaimonhakkaamiseen. Yhteiskunnallisista teemoista se on vahvoin, mutta luokkasuhteiden intiimi tutkiminen jatkuu myös uskollisesti. Työväenluokkaisten yliopisto-opiskelijoiden luokkahyppyyn liittyvästä angstista ja itsetunto-ongelmista olen lukenut niin paljon täällä Suomen päässä, ettei Elenan tilanne tuntunut mitenkään eksoottiselta, mutta se on positio, johon monen lukijan on helppo samastua.

Seuraavilta osilta odotan yllätyksiä ja näkökulman vaihtoa. Tässä osassa meininki valahti välillä keskitasoisen melodraaman puolelle, ja teos olisi kohentunut tiivistämisestä huomattavasti. Vaikka pitkästyin kaksikon Ischian-seikkailun aikana, pidin kuitenkin virkistävänä sitä, että teoksessa seikkailtiin muuallakin kuin Napolissa, ja tuo Ischian seutu alkoi kovasti kiinnostaa matkakohteena.

Pecorinojuuston syvin olemus

Teos: Jeff Shapiro: Renato’s Luck (Flamingo, 2000)

Joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla kirjamarkkinoilla näkyi paljon brittien ja amerikkalaisten ”downshiftaajien” leppoisia teoksia uudesta elämästä Italian tai Ranskan maaseudulla. Suurin osa tästä tuotannosta oli omaelämäkerrallisia matkakirjoja, ja niiden kohderyhmänä oli selkeästi eläkepäiviä suunnittelevat lukijat. Olen tästä saakka lukenut rentoutumismielessä lähinnä Italiaan sijoittuvia chillailukirjoja, mutta niiden sisällöstä en muista paljoa.

Amerikkalaisen Jeff Shapiron teos Renato’s Luck ei onneksi ole teos downshiftauksesta, vaan perinteinen romaani. Sen päähenkilö Renato on nelikymppinen toscanalainen perheenisä, joka on menettänyt elämästään maun. Hiipivä masennus ja elämänkriisi vaikuttaa mieheen monella tasolla, ja vieraat naisetkin houkuttelevat. Hän on ollut naimisissa Milenan kanssa parikymppisestä, ja heidän 17-vuotias tyttärensä on jo lentämässä pesästä. Koulut ovat jääneet molemmalta puolisolta kesken, ja Renato on jämähtänyt kunnan vesivastaavan hommaan. Homma on yllättävän vaativaa alueella, jossa putkisto on vanhaa ja talot muinaisia. Kuitenkin hänen ainoa henkireikänsä on lampaiden pito ja pecorinojuuston valmistaminen. Lampaat kuuntelevat hänen huoliaan usein paljon paremmin kuin ihmiset.

Tämän blogin alkuvaiheessa luin urakalla Italiaan sijoittuvaa ja italialaista kirjallisuutta, ja sain kicksejä mm. Isä Camillo-kirjoista. Tässä teoksessa on vastaavaa viisautta, yhteisöllisyyttä ja huumoria. Renato on ”tavallisimmista tavallisin” kansanmies, mutta samalla varsin sielukas. Hän ei välttämättä ammenna viisauttaan kirjoista, vaan kuuntelemalla toisia. Ystäviä hänellä on yllättävissä paikoissa, eivätkä sydänystävät ole vanhoja koulukavereita tai muita ikätovereita. Amerikkalainen Duncan (ehkä kirjailijan alter ego?) on häntä nuorempi valokuvaaja, jolla on elämässä pakka vielä enemmän sekaisin kuin miehellä itsellään.

Haudankaivaja Sculati on hänen kaltaisensa kunnan matalapalkkainen pudokki, joka naimattomana asuu hautausmaan kupeessa alkoholisoituneena erakkona. Renatolla riittää aikaa myös Sculatin grappanhöyryisille pohdinnoille, ja hän on tietoinen, että ilman vaimoa hänen omakin elämänsä voisi muistuttaa tuota. Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että palkan bonuksena naimaton miestyöntekijä saa tässä kunnalta ilmaisen siivousavun. Teos siis kertoo varsin organisoidusta paikallisyhteisöstä, jossa palveluja vaihdetaan innovatiivisesti päikseen. Un favore per un favore on myös juurtunut sanonta, joka hyvin tiivistää paikallisen elämän logiikan.

Löytääkseen elämäänsä uuden suunnan Renato päättää toteuttaa unensa vision, ja matkustaa Vatikaaniin tapaamaan paavia. Tämä juonen käänne tuntui hieman kliseiseltä tai liiankin maagis-realistiselta, mutta tärkeämpää tässä oli matkan valmistelu kuin sinne lähtö. Katolinen maailmankuva on Renatossa syvään juurtunut, vaikka hän kotikylässään pyrkii välttelemään papin liiallista huomiota. Valitettavasti hän ei saa suunnitella matkaansa salassa, vaan anopin möläytyksen kautta koko kylä saa tietää tästä. Mies pelkää menettävänsä kasvonsa, mutta saa samalla vanhoilta tuttavilta uutta luottamuksen osoitusta.

Kirjassa parasta oli vahva paikallisuuden tunne, ja solidaarisuus tavallisia kansanihmisiä kohtaan. Nelikymppisten elämänkriiseistä on kirjoitettu paljon synkistelevää proosaa, mutta tässä pyrkimys oli osoittaa masennuksen tavallisuus. Teoksen henki on varovaisen positiivinen, mutta Shapiro ei sorru latteisiin voimalauseisiin, eikä laita päähenkilöään valaistumaan maagisesti. Parasta antia kirjaa lukiessa minulle oli, että innostuin tekemään kauan kaipaamaani viikunapastaa – tosin kuivatuista sellaisista, ei niin briljantein lopputuloksin. Tuoreiden viikunoiden vuoksi voisin taas lotota, jotta Italiaan pääsy jonain päivänä onnistuisi.

Shapiro ei ole kovin tunnettu kirjailija, ja hän näyttää julkaisseen vain toisen romaanin (dekkarin, senkin Toscanaan sijoittuvan) tämän esikoisteoksen jälkeen. Omassa lukuhistoriassani tämä kuitenkin nousi ulkomaalaisten kirjoittamien Italia-kirjojen kärkeen; ehkä vain Rachel Cuskin kirjoittama The Last Supper (2009) oli tätä kiinnostavampi.

”Naisen asema kehitysmaissa”-teoksista

Teos: Safiya Hussaini Tungar-Tudu: Minä, Safiya. Nigerialaisen naisen tarina. (Otava, 2004)

Suomennos: Mirja Halonen

Reissullani Lempäälän lähetyskirppikselle poimin ilmaishyllystä kirjan, joka sopi paikan henkeen enemmän kuin omaan mielentilaani. Muistan kyllä seuranneeni uutisia Nigerian muslimien sharia-tuomioistuinten perustamisesta ja Safiyan tapauksesta, joka oli maailmanlaajuinen ihmisoikeusuutinen 2000-luvun alussa. Safiya Hussaini on siis nainen, joka tuomittiin kivitettäväksi kuolemaan aviorikoksesta pohjois-Nigeriassa, hausakulttuurin kehdossa.

Hänen tapauksensa oli ensimmäinen kivitystuomio, joka peruttiin, ja pian hänen jälkeensä vastaava tuomio annettiin lähes identtisessä tapauksessa Amina Lawalille toisessa osavaltiossa. Sharia-oikeus on voimassa täydellisesti Nigerian yhdeksässä osavaltiossa, ja osittain kolmessa, joissa on muslimienemmistö. Tämä on ongelmallista uskonnollisesti jakaantuneessa maassa, jossa uskonto ei tunnu olevan oma valinta. Jos olet syntynyt muslimiksi noissa osavaltioissa, sinut tuomitaan sharia-oikeudessa, vaikka kääntyisit kristityksi tai luopuisit muuten koko islamista. Naisten kivityksiä ei ole koskaan toimeenpantu, mutta muita, yhtä ongelmallisia tuomioita on langetettu, ja vaikein asema on muslimitaustaisilla homoseksuaaleilla, joilla ei ole mitään oikeuksia.

Italialainen toimittaja Raffaele Masto auttoi Safiyaa julkaisemaan tarinansa oikeusjutun aikana ja sen jälkeen. Safiya Hussaini ei ole täysin lukutaidoton nainen, mutta hänen koulunkäyntinsä keskeytyi 13-vuotiaana, kun hänet naitettiin ensimmäiselle aviomiehelleen. Tuomion vireillä ollessa hän oli 35-vuotias, neljästi eronnut ja raskaana miehelle, joka ei halunnut mennä hänen kanssaan naimisiin. Kirjassa Safiya joutuu pakenemaan kotoaan jalkaisin savannin läpi vastasyntyneen vauvansa kanssa, koska kotipuolessa sharian kannattajat ovat pelottavan aggressiivisia. Hänen perheensä tukee häntä koko prosessin aikana, mutta yhteisö on jakaantunut vaikealla tavalla ja käyttää Safiyan tapausta poliittisena keppihevosenaan.

Olisin voinut virkistää muistiani tapauksesta lukematta kirjaa, joka on tyypillinen ”kehitysmaan kurjuus”-narratiivi. Tämän tyyppisiä teoksia tuli markkinoille enemmänkin 1980-90-luvuilla, ja niiden tarkoitus kai oli muistuttaa länsimaisia lukijoita siitä, kuinka hyvin naisilla on asiat Euroopassa. Dramaturgian tasolla tämä teos ei kuitenkaan mässäile väkivallalla tai muulla sorrolla samalla tavalla kuin Iraniin ja arabimaihin sijoittuvat ”naisten asema islamissa”-teokset. Uskon, että toimittaja Masto on todella kuunnellut Safiyaa ja kirjannut tarinan suht uskollisesti, sillä tekstissä on suullisen, kerrotun historian makua.

Kulttuurisena kuvauksena teos on kiinnostavampi kuin oikeusdraamana. En muista aiemmin lukeneeni painettua kirjaa hausakulttuurista; kaikki lukemani Nigeria-teokset ovat kertoneet kristityistä igboista tai yoruboista. Safiyan kuvaama kulttuuri ei ole ääri-islamistista, vaan afrikkalaiset elementit ovat siinä vahvoja, ja vaikuttavat mm. siihen, että tyttöjen ei odoteta siirtyvän huivien käyttöön kovin aikaisin. Islamista huolimatta paikallinen pukeutuminen on värikästä, ja tyttöjä kasvatetaan työntekoon siinä missä poikia. Moniavioisuus aiheuttaa ongelmia perheissä, kuten Safiyan omassakin tapauksessa. Hän tuli kolmen aviomiehen hylkäämäksi ja joutui aina palaamaan vanhempiensa luo; toisen aviomiehen kanssa hän meni naimisiin kahdesti, mutta liitto ei onnistunut toisellakaan kierroksella. Kirjan kirjoittamisen aikana hän löysi viidennen miehen, jonka kanssa liitto ilmeisesti onnistui.

Teos ei ole kaunokirjallisesta näkökulmasta kovinkaan kiinnostava, vaan toimii enemmän ihmisoikeusdokumenttina. Kuten Safiya itsekin toteaa, hän ei usko oman väkensä koskaan lukevan hänestä tehtyä kirjaa, eivätkä he edes tulleet tietoiseksi siitä, kuinka laajalle uutisointi tapauksesta levisi. Hän joutui pohtimaan pitkään, antaako BBC:n paikallisen toimittajan tulla häntä haastattelemaan, mutta tapauksen voittamiseksi mediajulkisuutta oli pakko käyttää.

Toisaalta teos ei edusta tämän genren heikointa lenkkiä, eikä anna vaikutelmaa, että kirjoittamisen motiivina olisi ollut raha. Tämä alun perin italiaksi julkaistu teos ei ehkä ole levinnyt kaikkialle, mutta se vaikuttaa juuri teokselta, jota luetaan kristillisten seurakuntien lähetyspiireissä. Kertomuksena teos on jopa maanläheinen, ja Safiyan oma toimijuus korostuu siinä siitä huolimatta, ettei hän kapinoi kovinkaan rankasti kulttuuriaan vastaan, eikä lainkaan islamia. Hänellä toki on älykkyyttä erottaa poliittinen valtataistelu henkilökohtaisesta uskon harjoittamisesta, ja samalla hän ilmaisee halunsa elää tavallisen maalaisnaisen elämää kotikylässään Tungar Tudussa. Tästä huolimatta hän on päässyt matkustamaan moneen otteeseen Italiaan ja puhumaan naisten oikeuksista siellä, sillä hänet on julistettu Rooman kunniakansalaiseksi.

Onneksi tämän tyyppisiä teoksia ei enää ole näkyvämmin julkaistu tällä vuosikymmenellä, sillä niiden funktio usein kääntyy näennäisen hyviä tarkoitusperiä vastaan. Tätäkin teosta voi lukija halutessaan tulkita dokumenttina köyhän kehitysmaan toivottomasta barbaariudesta, vaikka niin ei väitetä. Minuun teos ei tehnyt suurta vaikutusta, muttei ärsyttänytkään. Kirjan aion jopa pitää, sillä keräilen afrikkalaisten naisten kirjoittamia teoksia ja tässä on mukava kuvaliite. Maahaasteessani olen jo kuitannut Nigerian, mutta monen muun afrikkalaisen maan kohdalle olen listannut vastaavia ”tosi tarinoita” siksi, ettei kaikista maista ole saatavilla uutta fiktiota kielillä, joita ymmärrän. Toivon itselleni tyyneyttä ja kärsivällisyyttä tämän genren lukijana, jos sille tielle vielä eksyn.

Paholaisrauskun jäljillä

Teos: Vera Vala: Suden hetki. (Gummerus, 2018)

Tuttavuuteni Vera Valan mainioihin Italiaan sijoittuvien dekkareiden ja suomalaisitalialaisen Arianna de Bellisin kanssa saavutti jossain vaiheessa saturaatiopisteen, mutta nyt palaan sarjan viimeisimpään osaan, jossa matkustetaan Intian valtamerelle trooppisiin sukellusmaisemiin.

Ariannahan on se kerran muistinsa menettänyt oikeuspsykiatrian tutkijahahmo, joka oli naimisissa itseään vanhemman ministeri-Giovannin kanssa, ja tämän kuoltua alkoi deittailla miehensä poliittista oppipoikaa Bartolomeoa, joka jossain vaiheessa nousi ulkoministeriksi. Uusimmassa jaksossa Bartolomeo on jättänyt politiikan, pari on naimisissa ja heillä on parivuotias tytär Selene. Avioliitossa on paljon epämukavia hiljaisuuksia jo melko lyhyen yhdessäolon jälkeen, ja kun Bartolomeo saa komennuksen YK:n asiantuntijaksi Seychelleille, ei Ariannalla oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa miehen perässä tyttärensä ja suomalaisen lastenhoitaja Viljan kanssa.

Trooppisessa paratiisissa Ariannan nuoruuden traumaattiset varjot eskaloituvat, ja painajainen kytkeytyy ruttoepidemiaan, joka on puhjennut Madagaskarilla. Bartolomeon työn vastuualue ulottuu myös sinne, ja miehen on matkustettava paikan päälle todistamaan kriisiä. Jossain vaiheessa pariskunta matkustaa kahdenkeskiselle lemmenlomalle Bird Islandille, joka on ekoparatiisi paratiisisaarten takana. Lukija saakin teoksen kautta suuren annoksen luonnonläheistä eksotiikkaa, sillä kukapa ei haluaisi tutkiskella erikoisten kilpikonnalajien lisääntymistä?

Kirja voi olla vaikeasti avautuva, ellei lukija ole seurannut dekkarisarjaa oikeassa järjestyksessä. Loppua kohti minua alkoi hieman ärsyttää se, että kaikkien henkilöiden elämänlangat kietoutuivat uskomattomalla tavalla toisiinsa, ja että näiden ”kauniiden ja rohkeiden” eli italialaisen eliitin elämissä tuntui enimmäkseen olevan juonittelua ja manipulointia. Minun on myös vaikea kuvitella sarjalle seuraavaa osaa, vaikka en saanut kuvaa, että tämä olisi sarjan lopetusosa. En halua tehdä enempää juonipaljastuksia, mutta varsinkin yhden yllätyshenkilön suhteen jäin ihmettelemään jatkoa. Ehkä se on se ”koukku”, jonka kautta saatan vielä innostua tästä sarjasta, jossa muuten olen kokenut jo lievää ryytymistä.

Seychellien kulttuurin kuvaajana Vala on sopivan realistinen, eli hän ei ainakaan esitä paratiisisaaria turhan romanttisessa valossa. Ökyrikkaiden turismi tuo saarille ikäviä lieveilmiöitä, eikä elämä ole ruusuilla tanssimista paikallisille, vaikka heillä on jo varaa roudata paskahommien hoitajiksi intialaisia siirtotyöläisiä. Kirjalla oli joku mentaalinen yhteys äskettäin lukemani mauritiuslaisen romaanin kanssa, jossa kuvattiin paikallisia ongelmanuoria. Koin ainakin, että samoilla leveyspiireillä seikkailtiin ja että Vala on saarilla asuneena kirjailijana hyvin kartalla paikallisten ihmisten arjesta.

Kirjan taustalla on joitain faktoja, sillä pari vuotta sitten Madagaskaria uhkasi vakava ruttoepidemia, ja romaani sijoittuu tähän ajanjaksoon. Taudin pelätään leviävän myös muualle Intian valtameren saaristoon, ja siksi matkustamista Madagaskarille ja sieltä pois on kontrolloitava tarkasti. Ja onhan tuo aihepiiri, rokotteiden testaaminen kehitysmaiden köyhillä ja lääketeollisuuden muut ylilyönnit, poikkeuksellisen karu, mutta en vielä tämän kuvauksen kautta päässyt tarpeeksi syvälle uhrien ihon alle.

Maahaasteessa teos sopisi moneenkin kohtaan, mutta sijoitan sen rastille 67/196: Seychellit. Nyt sitten noista Intian valtameren saarivaltioista haasteestani puuttuvat enää Madagaskar ja Malediivit.

Gepardit ovat ikuisia

Teos: Giacomo Mazzariol: Veljeni supersankari (Impromptu, 2019)

Suomennos: Osmo Korhonen

Maahaasteeni ei enää etene samaa vauhtia kuin sitä startattaessa: moni ikuinen hyllynlämmitin on kesken ja jokunen jumittaa niin vakavasti, että olisi aika vaihtaa kirjailijaa. Lempimaani Italiaa varten minulla oli suuria suunnitelmia, mutta päädyin sitten lukemaan jotain helppoa ja ”sydäntä lämmittävää”. Valitsemassani kirjassa ei tosiaankaan ole mitään vikaa, se on ollut kotimaassaan bestseller, ja saapuu meille minulle ennen tuntemattoman Impromptu-pienkustantamon kautta.

Tämä teos on omaelämäkerrallinen, ja kertoo Mazzariolin perheestä jossain Veneton maakunnassa. Perheessä on kolme lasta, ja siihen odotetaan neljättä. Viisivuotias Giacomo on äidin raskaudesta innoissaan, koska toivoo pikkuveljeä ja ”tasoitusta” perheen olennaisissa valtataisteluissa, kuten TV-kanavien valinnoissa. Kun vauva syntyy, hän näyttää ihmeen aasialaiselta, ja hänen kielensä on aina ulkona. Pian säästeliäs isä keksii ostaa varastollisen vaippoja tukusta, koska odotetaan, että Giovanni tulee tarvitsemaan niitä pitkään.

En kirjaa lukiessani osannut päättää, oliko se lasten-, nuorten vaiko aikuisten kirja, mutta loppupeleissä genrellä ei ollut väliä. Näkökulma kirjassa on kasvavan Giacomon, jolla on vaikeuksia selittää veljen olemassaoloa ulkomaailmalle. Veli on erikoinen gepardi, joka ei mahdu teini-ikäisen cooliuden kaikkitietävään maailmaan. Veljen terveydentilasta juoruillaan myös julmasti, ja ulkomaailman kommentit ovat usein tahdittomia.

Perheen äiti jättää urahaaveensa Giovannin vuoksi, ja on hoitanut poikaa niin hyvin, ettei keskussairaalassa katsota hänen tarvitsevan vammaistukea. Ehkä kirjassa eniten kosketti valtion ja ympäröivän yhteiskunnan nuiva asenne vammaisiin, ja perheen urhea omavaraisuus vammaisen lapsen hoitajina.

Muuten tämä on hyvin arkinen kasvutarina, jossa kyllä riittää huumoria, mutta monet asiat ovat, kirjailijaa mukaillen, ”itsestään selviä kuin Nutella välipalaleivillä”. Italialaisesta kulttuurista en ainakaan oppinut mitään uutta, nuorisokuvaus oli suunnilleen identtistä vastaavien kuvausten kanssa muualta Euroopasta. Nutellaa taas kirjassa kulutetaan niin suurella antaumuksella, että epäilin firman jo olevan taustalla sponsorina.

Jos et ole koskaan lukenut teosta, jossa yhtenä päähenkilönä on henkilö, jolla on Downin syndrooma, tämä romaani saattaa kolahtaa, ja se voi toimia hienona peilinä sellaisille nuorille lukijoille, joilla on lähipiirissä vastaava tilanne. Tyypit ovat symppiksiä, ja teksti on lennokasta, mutta ei erityisen mieleenpainuvaa.

Koska teksti on omaelämäkerrallinen, ja siihen liittyy mediakuuluisuutta, teksti elää varmasti paremmin sellaisen lukijan mielessä, joka on nähnyt tämän kaksikon tekemiä videoita. Vammaisaktivismina teos toimii voimallisemmin kuin kaunokirjallisena teoksena.

Maahaasteen rasti on siis 38/197: Italia. Uudempaa italialaista kaunokirjallisuutta on listallani paljon, ja jos pääsisin edes Elena Ferranten tuotannossa Napoli-sarjan aloitusosaa pidemmälle, olisin tyytyväinen.

Turvapaikanhakua 1500-luvulla

Teos: Heli Galliano: Kyyhky ja susi (Otava, 2018)

Romanttinen fiktio ei kuulu ykköslukemistoihini, mutta aina väliin pinoon sujahtaa jokunen ”hömpän helmi”. Italiassa asuvan, suomalaisen Heli Gallianon esikoisteos Kyyhky ja susi (Otava, 2018) on siitäkin kiinnostava, että siinä käydään läpi reformaation jälkeistä kirkkohistoriaa, niin Italiassa kuin Pohjoismaissa. Koska olen äskettäin tenttinyt muun muassa inkvisitioon, noitavainoihin ja uskonpuhdistukseen liittyviä asioita, olisin todella arvostanut tätä teosta siinä vaiheessa kevyempänä matkakumppanina. 

Teos kertoo 17-vuotiaasta modenalaisesta porvaristytöstä Caterinasta, joka joutuu jättämään kotimaansa noitasyytösten vuoksi vuonna 1597. Caterinan perhe on äskettäin omaksunut luterilaisen uskon, joka aiheuttaa heille hankaluuksia esivallan taholta. Setä Giacomo, jonka on jonkin sortin itseoppinut intellektuelli, on jo paennut vainoja ulkomaille, mutta muu suku sinnittelee edelleen kotimaassa. Nuorella tytöllä ei ole vaihtoehtoja, jos hän aikoo säilyttää henkensä, ja niin hän lähtee isänsä kanssa jännittävälle pakomatkalle kohti pohjoista. 

Giacomo onkin töissä aatelislinnan puutarhurina Jönköpingissä, mutta hänen mukaansa veljentyttö on parhaassa turvassa Ruotsin Itämaassa, jossa hän tuntee oikeita silmäätekeviä. Caterina päätyy setänsä suojeluksessa Turun linnaan, jossa elämän oletetaan olevan turvallista. Näin ei kuitenkaan ole, vaan uuden Sigismund-kuninkaan paavinuskoiset joukot ovat taas kolkuttelemassa linnan porteilla, ja Caterina joutuu taas pakenemaan mahdollisia vainoajiaan. 

Yllätyksekseni aloin lämmetä tälle teokselle vasta puolenvälin jälkeen, kun Caterina pakenee hyvin tuntemastani Turun linnasta kohti pimeää Pirkanmaata (jonka historiaa en niin hyvin tunne). Hän joutuu tosissaan vieraan kulttuurin äärelle ratsutilalla Kangasalla, jossa ei vielä tunneta ikkunalaseja ja ruokakin on enimmäkseen hapanta. Hänet alennetaan navettapiiaksi ja hän joutuu niin renkien kuin isäntien ahdistelemaksi. Silti mukaan mahtuu tunnelmallistakin kuvausta, muun muassa joulunvieton merkeissä. 

Minusta kirjassa on hieno idea: Italiaan itse kerran muuttanut kirjailija kuvaa italialaisen naisen pakoa Suomeen toisessa ajassa ja täysin eri poliittisessa tilanteessa. Pääsin kokemaan niin Modenan seudun kuin kotikaupunkini Tampereen kärrypolut aivan eri tavalla kuin olen tottunut arjessani kokemaan. Uskoisin, että kirja voisi kiinnostaa myös italialaisia lukijoita, sillä suomalaisen kansan kuvaus on tässä rehevää ja aistivoimaista.  

Galliano on Tampereelta kotoisin, ja tuntuu edelleen tuntevan paikallista historiaa nyansoidusti. Ainoa paikka, jonka itse tunnistin, oli Messukylän kirkko, mutta teos antoi useita mahdollisia retkikohteita, joita voin nyt käydä tutkimassa, kuten Liuksialan kartanon. Kaarina Maununtytär osoittautui juurevaksi tyypiksi, ja teos antoi myös hauskoja tunnelmakuvia luonnonparannuksesta. 

Ainoa asia, mikä kielen tasolla pisti silmään ja vähän ärsyttikin, oli runsas kolmen pisteen käyttö dialogeissa, jota Galliano käyttää ilmaisemaan puheen taukoja. Tämäkin tietty on makukysymys, mutta minusta tämä menetti tehonsa, koska sitä viljeltiin niin tiheästi. 

Suosittelen tätä teosta joulukirjaksi kaikille, sillä vaikka se ei keskity jouluun, se välittää sähköttömän sysi-Suomen kaamoksen tunnelmia loistokkaasti. Eli jos et ehdi historiallisille joulumarkkinoille tänä vuonna, tämä teos varmasti luo tunnelmaa kotiisi hehkuviinin, paistettujen nauriiden ja muiden hämäräherkkujen muodossa.