Italialaiset järkäleet, osa 2

Teos: Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän (Aula & Co, 2021)

Suomennos: Leena Taavitsainen- Petäjä

Sain tämän teoksen arvioitavaksi ennakkokappaleena jo kesäkuussa, mutta olen malttanut koko kesän olla korkkaamatta sitä ennen lähestyvää julkaisupäivää, joka kirjan kannen mukaan on 2.8. Koska olen jo nyt nähnyt tämän teoksen äänikirjamarkkinoilla julkisessa jaossa, uskallan kirjoittaa arvioni siitä muutamaa päivää ennen h-hetkeä. Muutenkin romaani on nähnyt päivänvalon Italiassa jo vuonna 2018, joten arvioiden embargo on tässä tapauksessa vähän turha.

Lukemieni paperikirjojen määrä kuihtuu kuihtumistaan, mutta nyt oli kerrankin suuri ilo lukea tätä järkälettä painettuna. Teoksen kieli ja tarinankerronta sopii erinomaisesti myös äänikirjaformaattiin, mutta tällä kertaa nautin nimenomaan nopeasta sivujen kääntämisestä. Käyttämäni aika tähän teokseen oli noin kolmannes verrattuna äänikirjan kestoon, ja kuuntelen äänikirjoja yleensä 1,3 kerran nopeutuksella.

Teoksessa nuori torinolainen Teresa viettää kesiä yhdessä isänsä kanssa tämän kotiseuduilla Apuliassa, siellä Italian kuuluisassa saappaankärjessä. Tytön kaupunkilainen äiti ei viihdy näillä lomilla, vaikka suhde apulialaiseen anoppiin on muuten lämmin. Isällä on myös haaveita kotiseudulle takaisin muutosta, mutta tämä saattaisi johtaa hänet avioeroon. Teresalle Apulian mummola on toinen koti, ja teini-ikään tultaessa hän on muodostanut tiiviin kaverisuhteen mummon tilan naapurin poikien Bernin, Tommason ja Nicolan kanssa.

Poikien koti ei ole tuiki tavallinen maatila, vaan heidän uskovaiset vanhempansa elävät osittain sijoituslasten vastaanotosta. Bern on tilan isännän Cesaren siskonpoika, Nicola on pariskunnan biologinen lapsi ja Tommaso on sijoitettu heille viranomaisten kautta. Tilalla tulee ja menee sijoituslapsia, joista osa ottaa hatkat nopeasti. 1990-luvulla Itä-Euroopan maiden vapautuminen lisää lastensuojelun tarvetta myös Italiassa. Poikien kanssa hengaa myös albanialaistaustainen teinityttö, joka on ristinyt itsensä uudelleen Violaliberaksi. Tämä tyttö elättää itseään liikuntakyvyttömän miehen avustajana, ja tutustuttaa uskovaisen kodin poikia päihteiden käyttöön.

Cesare ja hänen vaimonsa Floriana ovat ns. hippiuskovaisia, jotka uskovat omalla tavallaan myös vapaaseen kasvatukseen. Cesare ei ole pelottavaa kulttijohtajatyyppiä, vaan hän on Intiaa kolunnut pohdiskelija, joka tutustuttuaan monipuolisesti myös Aasian uskontoihin valitsi lopulta kristinuskon ja Raamatun. Raamattua hänen tilallaan luetaan pidäkkeettömästi,mutta tämä ei saa hänen kasvattejaan hylkäämään muita lukemistoa. Varsinkin Bernille lukeminen on ainoa henkireikä, ja hän loukkaantuu, kun Teresa ei syty yhtä lailla Italo Calvinon teoksista kuin hän on itse syttynyt.

Bernistä tulee Teresan ensi rakkaus, mutta Bern ei johtuen rosoisesta taustastaan pysty sitoutumaan teininä seurustelusuhteeseen. Pari tapaa uudestaan siinä vaiheessa, kun Teresa on luonnontieteen opintojen loppusuoralla. Bern on taas viettänyt nämä vuodet tekemällä maatöitä eri tiluksilla ja hengailemalla aktivistiporukoissa. Viimeisin käänne on Cesaren omistaman ja tyhjäksi hylkäämän tilan valtaaminen, ja sen muuttaminen permakulttuurikeskukseksi.

Romaanissa on temaattisesti paljonkin yhteistä Richard Powersin teoksen Ikipuut kanssa, jossa puita suojellaan metsäteollisuuden ahneudelta Kaliforniassa. Tässä suojelun kohteina ovat Apulian alueen ikiaikaiset oliivipuut, joita kommuunin porukka haluaa suojella monikansallisten yritysten suosimilta torjunta-aineilta, ja myöhemmin myös kaatamiselta. Myös Bernistä tulee puuhun linnoittautuva ikoninen aktivisti, josta saadaan tehtyä yhden traagisen yön tapahtumien jälkeen kansainvälisesti etsintäkuulutettu terroristi. Tässä teoksessa on kuitenkin vähemmän aktivismia kuvaavia joukkokohtauksia, vaikka siinä eletään erilaisissa vallatuissa taloissa ja leireillä noin kymmenen vuoden ajan.

Tykkäsin kirjassa varsinkin Ukrainan ja Islannin matkakuvauksista. Ukraina-osuudessa on myös kiinnostava yhteys Sofi Oksasen Koirapuiston tematiikkaan, vaikka tässä kirjassa ei käsitellä kohdunvuokrausta, vaan pariskuntien Ukrainaan harrastamaa alkionsiirtoturismia. Giordanon näkökulma aiheeseen ei ole täysin kyseistä toimintaa tuomitseva, vaan hän näyttää onnistuneesti lapsettomuuden monet kasvot. Myös paikalliset ukrainalaiset käyttävät näitä palveluja, ja tässä kerrottiin myös Euroopan ulkopuolisten maiden asukkaiden vauvaturismista.

Parasta tässä kirjassa oli kerronnan jouhevuus, ja Apulian luonnon kuvauksen aistivoimaisuus. Verrattuna juuri äsken lukemaani Pascal Mercierin suureen Italia-eepokseen tämä romaani eteni kitkattomasti. Molemmissa kirjoissa oli kirjoja rakastavia hahmoja, mutta Giordanon romaanissa oli omaan makuuni intertekstuaalisia viitteitä juuri sopivasti, ja Mercierin teoksessa hieman liikaa.

Olin bongaavinani teoksesta pari historiallisten faktojen sekaannusta, joista toinen liittyi käytettävään rahayksikköön (jossain kohtaa henkilöt puhuivat euroista jo 90-luvulla), ja toinen Tsernobylin onnettomuuden ajankohtaan. Tosin Giordano ei suosi tarinassaan kovin tarkkoja aikamääreitä, mutta Teresan ikä suhteessa reaalimaailman tapahtumiin heittelehti paikoitellen.

Uskoisin, että tämä romaani tuntuu monipuolisuutensa vuoksi kiinnostamaan monenlaisia yleisöjä. Tässä on sopivasti Italian kulttuurin tenhoa, vaikeaa rakkaustarinaa, maailmantuskaa ja myös jännitystä dekkarin siemeninä. Itse koukutuin tarinaan alkuvaiheessa uskonnollisuuden kuvauksen kautta, ja loppuosissa koin lukevani italialaista toisintoa Baader-Meinhof-ryhmän vaiheista. Kiinnostavaa oli myös uskonnollisen symboliikan soluttautuminen ekologisen ääriryhmän rituaaleihin, ja jopa ruumiin kieleen.

Italialaiset järkäleet, osa 1

Teos: Pascal Mercier: Sanojen paino (Tammi, 2021)

Suomennos: Tuulia Tipa

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Tulipa taas korkattua edes yksi Keltaisen kirjaston teos tänä vuonna. Tähän Pascal Mercierin uusimpaan romaaniin suhtauduin varauksella, koska lueskelin hänen hittikirjaansa Yöjuna Lissaboniin viitisen vuotta saamatta sitä loppuun. Miksi näin kävi, sitä en osaa tarkkaan määritellä, sillä tuossa romaanissa oli melkein kaikki elementit, joita romaanissa arvostan. Plus tietty kaupunki, jota rakastan. Pelkäsin, että tämän laajemman ja vielä eeppisemmän kirjan kanssa kävisi samoin, mutta teos olikin varsin koukuttava. Samaan aikaan luin myös paperikirjana Paolo Giordanon teosta Jopa taivas on meidän. Molemmat teokset ovat Italiaan sijoittuvia tiiliskiviä, ja paljon niissä on yhteistäkin, jopa yhteistä ajankuvaa, vaikka Mercierin romaanissa aika-akseli on pidempi.

Teos sijoittuu enimmäkseen Britanniaan ja Italiaan, Lontooseen, Oxfordiin ja Triesteen. Trieste on minulle kaupunki, jonka nimen muistan lähinnä siitä, että James Joyce oli siellä joskus maanpaossa. Se on myös monikielinen ja – kulttuurinen solmukohta, joka on pitkään ollut itäeurooppalaisten, varsinkin balkanilaisten tukikohta. Ja myös Mercier muistaa ujuttaa teokseensa hieman Joycea ja vähän enemmän Itä-Eurooppaa.

Tarinan kertoja on 61-vuotias leskimies Simon Leyland, joka on viime ajat johtanut kustantamoa Triestessä. Kustantamo on kuulunut hänen edesmenneen vaimonsa Livian suvulle, mutta saatuaan ikäviä uutisia lääkäriltään Leyland päättää myydä firmansa eteenpäin. Hänen aikuisia lapsiaan eivät kirjabisnekset kiinnosta, joten hänen on aika tehdä päätös loppuelämän sisällöstään.

Leyland on perinyt talon Hampstead Heathissa, Lontoon esikaupungissa, ja hän on päättänyt muuttaa sinne tekemään kuolemaa. Talo on kuulunut hänen lempisukulaiselleen, Warren-sedälle, joka on maailmanmiehenä kolunnut koko Lähi-Idän ja iskenyt monia musliminaisia. Sedältä Leyland peri kiinnostuksen eksoottisiin kieliin, ja opittuaan arabian aakkoset ennen kouluikää hän päätyi opetella kaikki Välimeren alueen kielet.

Leylandin suku on akateemisen yläluokkainen, mutta hän päättää tutkia kieliä ilman yliopistosivistystä. Hän karkaa lukiolaisena Oxfordista Lontooseen, ja opiskelee maltaa ja albaniaa toimiessaan nuhjuisen hotellin yöportieerina.

Italiasta tulee kuitenkin miehen kohtalo, mutta albanian taidosta tulee hänen yksi tulonlähteensä Triestessä. Siellä tarvitaan albanian tulkkia paikallisessa vankilassa, jonne tulee albaanikriminellien invaasio 1990-luvulla. Vankilassa hän kohtaa myös ”matkakumppaninsa” venäläisen Andrein, joka suhtautuu kieliin samalla vakavuudella kuin Leyland. Mies on itsetuhoinen, mutta häntä pitää sellissään elossa käännöstyöt baskin kielestä. Onhan Andrei puoleksi baski, sillä hänen äitinsä pakeni Espanjan sisällissotaa Neuvostoliittoon.

Andrein auttamisesta tulee Leylandille tärkeä tehtävä, ja ystävyys syvenee entisestään Livian ennenaikaisen kuoleman jälkeen. Vankilasta päästyään Andrei alkaa kääntää venäläisiä emigranttikirjailijoita, mutta hän kärsii monista fobioista ja kylmän sodan aiheuttamista vainoharhoista. Miehen varsinainen identiteettikin on Simonille epäselvä: välillä hän epäilee Andreita Stasin vakoojaksi, välillä siksi kunnioitettavaksi erakoksi, joka on onnistunut kääntämään venäjäksi Finnegan’ s Waken.

Myös sairaaladraaman ystäville romaani tarjoaa yllätyksiä, ja kirjassa pohditaan myös avustetun kuoleman eettisiä kysymyksiä. Teoksen maailma on aidon paneuropppalainen, ja lähes kaikki keskeiset henkilöt ovat kansalliselta identiteetiltään häilyviä ja monikielisiä.

Paikoitellen kyllästyin kustannus-ja käännösmaailman sisäpiiriä syvääluotaavissa osioissa, mutta tällöin romaani sai toimia taustamusiikkina parvekepuuhastelulle. Koen myös helpotusta, että saan pian junailla mielessäni tästä läpikotaisin kirjantuoksuisesta maailmasta väljemmille vesille Apuliaan, jossa uskovaiset teinit hommaavat itseään ansiokkaasti vaikeuksiin.

Aamuruskon huvilassa korkealla

Teos: Vera Vala: Aprikoosiyöt (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen ja Anniina Piiparinen

Villa Alba, eli Aamuruskon huvila, on suomalaisen Ainon pakopaikka Tolfan vuoristokylässä, ei niin kaukana Roomasta. Aino on vanhempi leskinainen, taiteilija ja taiteen kerääjä, joka tarpeen tullen majoittaa huvilassaan Suomen-sukulaisiaan. Hänellä on lämmin sydän, joka sykkii myös uusille avun tarvitsijoille, kuten työtä tarvitseville turvapaikanhakijoille.

Romaanin alkuasetelmassa Aino on joutunut onnettomuuteen kylän kuuluisilla raunioilla, ja tapahtuman syy on epäselvä. Sukulaistyttö Lauran on kuulunut tulla kylään muutenkin, mutta nyt jo varatulla reissulla on painavampi syy, eihän Ainolla ole lähiomaista kuntoutumista tukemassa.

Aino on oikeastaan Lauran isotäti, mutta Laura on oppinut pitämään häntä tätinä, sillä äidin ja Ainon ikäero on vain pieni. Lauran äiti onkin jo huomattavasti huonommassa kunnossa kuin Aino, häntä vaivaa muistisairaus, ja isä Raimosta on tullut päätoiminen omaishoitaja. Nuoruudessa Laura on tottunut viettämään kesälomia Italiassa Ainon luona, mutta tässä kyläilyssä on pitkä tauko.

Tolfan kylään liittyy Lauralla, tämän äidillä ja siskolla katkeransuloisia muistoja. Laura itse on nuorena seurustellut siellä asuvan Alexin kanssa, mutta suhde kaatui Lauran kykenemätyömyyteen tehdä päätöstä Italiaan muutosta. Jossain vaiheessa äiti ei ole enää halunnut matkustaa Tolfaan, vaan on mieluummin lomaillut Ainon kaupunkiasunnossa Roomassa. Perheen lomakuvat paljastavat jotain sen jäsenten dynamiikasta: isosisko Kati näyttää kuvissa harvinaisen synkältä, ja äiti haltioituneelta. Tämän lisäksi Laura on löytänyt vanhempiensa luota paljastavan rakkauskirjeen, joka saa hänet epäilemään, että äidillä on ollut aikanaan kuuma romanssi tolfalaisen miehen kanssa.

No, aivan näin yksinkertaisesta keissistä ei ole kyse, mutta kuvio silti liittyy paikalliseen Rossin sukuun, jotka ovat hevostilallisia. Vera Vala tunnetaan paremmin suositusta Arianna de Bellis-dekkarisarjastaan, ja tämä teos on hänen ensimmäinen ei-dekkarinsa. Vaikka tässä teoksessa ei ratkaista veritekoja, on sukujen salaisuuksissa mysteerion siemeniä. Lisäksi kirotulla hevostilalla on hämäräpuuhia, josta carabinieri on kiinnostunut. Tästä tuli mieleen, ettei dekkaristi taida helpolla päästä irti rikostarina kertojan raidoistaan, mutta tämä ei ollut millään tapaa häiritsevää.

En kokenut päähenkilö Lauraa sielunsisaruksekseni, mutta se ei estänyt kirjan lumoavasta ilmapiiristä nauttimista. Pidin myös kirjan nimeä aika imelänä, mutta se kuitenkin liittyy olennaisella tavalla kylän estetiikkaan ja juoneenkin. Kirja ei varmaan yritäkään olla muuta kuin romanttinen viihdeteos, mutta Valan kieli on paikoitellen ilahduttavan terävää, havainnot nykykulttuurin ilmiöistä oivallisia, ja sivuhenkilöissä on tarinaa rikastuttavaa syvyyttä.

Laura siis on yli kolmikymppinen ikuinen graduntekijä ja wannabe-kirjailija, joka joutuu Suomessa elättämään itseään tilitoimiston palkanlaskijana. Hänellä on haalistuva suhde suomenruotsalaisen videotaiteilija Robinin kanssa, ja muutenkin hänen elämässään tuntuu moni asia olevan menossa katkolle. Etätyön tekeminen Italiasta käsin alkaa tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta, kun Ainokin kaipaisi arjessaan apua. Romanttisen fiktion asetelmana tämä kuvio ei ole toivottoman kliseinen, vaan jopa realistinen visio tämän päivän ylirajaisista huoltosuhteista.

Kirja tarjoaa myös iloa eläinten ystäville, sillä tässä tehdään vapaaehtoistyötä löytöeläinten hoivakodissa, ja onnistuuhan Laura myös löytämään itselleen karvakaverin.

Vapaaehtoistyön lisäksi kirjassa vietetään ainakin kaksia reheviä kyläjuhlia, joista varsinkin mustan tryffelin kevätjuhla jäi mieleen herkullisena kutkutuksena. Onneksi Vala ei kuitenkaan maalaa liian idyllistä kuvaa italialaisten yhteisöllisyydestä, vaan yhteisön mosaiikkiin mahtuu myös säröjä.

Minulle tämä teos oli mieluisa virtuaalimatkakohde, ja kyllä ihan reaalimaailmassakin Tolfa alkoi kiinnostaa ainakin päiväretkikohteena. Kirjassa mainitussa kylän läheisessä Civitavecchian kaupungissa olen joskus vuonna miekka ja kirves odotellut lauttaa Sardinialle. Vaikka en ole käynyt Italiassa vuosiin, maan fiilikset ovat edelleen ihon alla, ja jos saisin nyt vapaasti valita ensimmäisen Euroopan kohteen seuraavaa reissua varten, arpa luultavasti osuisi Italiaan. Kuulun siis kirjan keskeiseen kohderyhmään, ja tämän vuoksi myös arvioni hehkutus saattaa olla hieman nurkkakuntaista.

Fasismia vastaan Torinossa

Teos: Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme (Aula&co, 2021)

Suomennos: Elina Majander

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Elena Ferranten suosittu Napoli-sarja jäi minulta sitten kesken, ja niitä muuta, itsenäisiä teoksia olen lueskellut vähän takkuillen. Italiaan on silti ikävä, eikä maan kirjallisuutta tule koskaan luettua liikaa. Nyt vuorossa on Ferrantea suurempi legenda, Natalia Ginzburg (1916-1991), joka tunnetaan kirjailijan uran lisäksi poliittisena aktivistina ja näyttelijänä. Nimi on ollut minulle tuttu, vaikka luen nyt häntä ensimmäistä kertaa tuoreena suomennoksena. Tunnistan myös kirjailijan pojan Carlo Ginzburgin, jonka mikrohistoriallisessa tutkimusotteessa saattaa olla jotain äidin perimää.

Kyseessä on vuonna 1963 julkaistu muistelmateos, jossa Ginzburg avaa puoliksi juutalaisen sukunsa vaiheita fasismin nousun aikaan Torinossa, jonne hänen liikkuvainen perheensä oli rantautunut. Ginzburgin isä, Giuseppe Levi, oli biologi, professori ja se juutalainen osapuoli, äiti katolilaistaustainen, mutta perheen lapset kasvatettiin uskonnottomiksi. Nuori Natalia sai fasismin vastustamisen kotinsa perintönä, ja löysi myös ensimmäisen juutalaisen aviomiehensä niistä kulttuuripiireistä, joissa tämän vanhemmatkin liikkuivat.

Ellei politiikkaa huomioida, teoksen vahvimmat elämykset liittyvät raikkaaseen vuoristoilmaan, vaellukseen ja hiihtämiseen. Levin perheessä oli tapana vetäytyä vuorille kesäisin vähintään kahdeksi kuukaudeksi, ja isä kasvatti lapsiaan arvostamaan askeettisia nautintoja. Äiti oli selvästi enemmän sisällä viihtyvää tyyppiä, mutta perheessä elettiin pitkälti isän tahdon mukaisesti.

Isällä on myös jonkin sortin bakteerikammo, minkä vuoksi lapset käyvät kotikoulua äidin johdolla. Vaikka välillä on rahasta tiukkaa, kotiapulaisista ei luovuta, ja he myös tuovat raikkaan tuulahduksen muusta maailmasta. Monella tapaa kasvuympäristö on etuoikeutettu, ja Ginzburg nauraakin kaltaisilleen hemmotelluille ja epäkäytännöllisille juutalaistytöille, joista myöhemmin kehkeytyi rautaisia poliittisia toimijoita vastarintaliikkeessä. Kuvaavaa myös on, että myös Ginzburgin kaltaisissa akateemisissa kodeissa tyttöjä kasvatetaan avioliittoa silmällä pitäen. Samaan aikaan isän tapoihin kuuluu protestoida jokaisen lapsensa avioitumissuunnitelmia, ja ilmaisee vastustustaan poikien naima-aikeille vielä pontevammin kuin tyttöjen.

Kirjan alkuperäinen teema on perheen sisäinen kielenkäyttö. Käännös (joka varmasti on erinomainen) ei täysin tavoita tätä Italian sanojen magiaa, mutta eniten jäi mieleen termi ”antaa liekaa”, joka liittyy tarinankerrontaan ja verbaaliseen anteliaisuuteen. Perheen äiti varsinkin moittii ihmisiä, jotka sulkeutuneella käytöksellään eivät ”anna liekaa”, ja tähän porukkaan kuuluvat myös omat teinit, jotka lopettavat asioistaan avautumisen.

Kirjassa seurataan kaikkien sisarusten elämänpolkuja yhtä tiiviisti, joten omaelämäkertana teos ei ole egosentrinen. Muutenkin Ginzburg antaa itsestään vaatimattoman kuvan, eikä muistelmat olleet hänelle tärkein genre. Jotenkin sain vaikutelman, että Ginzburg kirjoitti tämän teoksen ymmärtääkseen kotinsa kahtinaista kulttuurista perimää, ja löytääkseen uudelleen juutalaisia juuriaan siitä huolimatta, ettei kotona harjoitettu uskontoa.

Uskoisin, että vastarintaliikkeen aktivistien kohtalot toisen maailmansodan aikana ovat ainakin italialaisille tuttua yleistä historiaa, ja näin Ginzburgin kertojan ääni muuttuu kollektiivisemmaksi, kun päästään hänen ensimmäisen avioliittonsa aikaan. Hänen ensimmäinen miehensä kuoli Civitavecchian vankilassa, eikä hänen kaikki perheenjäsenensäkään olleet Italiassa turvassa.

Innostuin enemmän kirjan perhe-elämän kuvauksesta kuin kollektiivisesta historiasta, koska perhe tuntui sopivalla tavalla kahjolta. Kuunneltuna täytyy myöntää, että ajattelin teoksen aikana vähän liikaa Ferranten Napolia, koska molemmissa teoksissa on lukijana Erja Manto.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on lämminhenkinen ja aistillinenkin muistelmateos, jossa on sykkivän kaupunkielämän rinnalla rehevää luontosuhteen kuvausta. Jotain yhteistä löysin tämän ja äskettäin arvioimani Vivian Gornickin newyorkilaistarinan välillä, vaikka näiden kahden kirjailijan välillä oli ikäeroa. Perheiden henkisessä ilmapiirissä oli jotain samaa (kiihkeys, intiimiys, argumentaation taso), vaikka Gornick kuvaa leskiäidin ja tyttären suhdetta ja Ginzburg suurta ydinperhettä. Molemmat teokset on myös juuri julkaistu suomeksi pitkällä viiveellä, mikä ehkä viestii kasvavasta kiinnostuksesta juutalaisen diasporan lähihistoriaan.

Populismin väkivaltaosastolta

Pirjo Hassinen: Hämärän aika (Otava, 2020)

Viikonlopun lukuretkeni sattui taas olemaan populismipainotteista, niin mediaseurannan kuin romaanitaiteen saralla. Kun poliittisen väkivallan vangitut tekijät samoin kuin populismia pitkään käsitellyt kirjailijakin sattuvat olemaan samasta kaupungista, niin temaattinen yhteys faktan ja fiktion välille muovautuu luontevasti. Pirjo Hassisen äärioikeistotrilogian kolmas osa Hämärän aika on mahdollisesti vielä ajankohtaisempi kuin sen aiemmat osat, siksi, että se sijoittuu tunnistetusti hyvin Jyväskylää muistuttavaan kaupunkiin.

Teoksessaan Hassinen muistuttaa, ettei Suomessa ole vajaaseen sataan vuoteen ilmaantunut poliittisia murhia. Tilannetta hän vertaa Italiaan, jonne romaani puoliksi sijoittuu. Olisipa kiinnostavaa kuulla kirjailijalta reaaliaikaista kommenttia Keski-Suomen nykytilanteesta. Vieläkään kukaan persu tai ex-sellainen ei ole onnistunut ottamaan toiselta henkeä, mutta viime heinäkuussa poliittinen murha oli karvan varassa. Mutta Hassisen tyyliin ei ole koskaan kuulunut päivänpoliittinen kommentointi, tai esiintyminen tv:n nokkelissa uutisvisailuissa. Pointsit tästä hänelle, sillä hän kuuluu niihin kirjailijoihin, joka on koko uransa aikana antanut teostensa puhua puolestaan. Kuitenkin hänen lukijanaan koen, että hänellä on läpi trilogian ollut lupaavaa meedion vikaa.

Romaanissa on kolme eri-ikäistä miespuolista avainhenkilöä, joiden elämät liittyvät löysästi toisiinsa. Jaakko on eläkeputkea lähestyvä leskimies, jolle vaimon kuolema syöpään on ollut vaikein elämänkoulu. Hänen ainoa aikuinen tyttärensä on muuttanut Italiaan, ja on naimisissa itseään vanhemman poliitikon kanssa. Pikkuhiljaa karvas totuus paljastuu miehelle: vävypoika edustaa Italian populistipuolueista äärimmäisintä, La Vera Italiaa, jonka fasistiset kytkökset eivät jää kenellekään epäselviksi.

Tomi työskentelee myyjänä Vänttisen halpatavaratalossa, jota puoli kaupunkia boikotoi tämän omistajan natsimielipiteiden vuoksi. Hän on tyytyväinen työnantajansa myöntämiin työsuhde-etuihin, ja osallistuu mielellään epäilyttävien matujen varjostukseen vartijoiden apupoikana. Kotona hän kärvistelee rakoilevassa liitossa tarjoilijavaimonsa kanssa, joka on alkanut kuunnella enemmän suvakkityökaveriaan kuin miestään. Miehen radikalisoituminen johtuu puhtaasti seksuaalisesta turhautumisesta; mitään henkilökohtaista negatiivista kokemusta hänellä ei ole maahanmuuttajista, ei uusista eikä vanhemmista.

Jesse on puoliksi afrikkalainen valkoisen yh-äidin parikymppinen poika, jolle sekä yliopistoon pääsy että homoneitsyydestä irtipääseminen aiheuttavat päänvaivaa. Tuulettaakseen mieltään hän ottaa mielellään vastaan työtarjouksen enoltaan, joka valmistaa tuunattuja sähkömoottoripyöriä maatilallaan. Hän saa tehtäväkseen toimittaa pyörän prototyypin italialaiselle tilaajalle ajamalla sen itse paikalle Euroopan läpi. Vapauden kaiho on nuoren miehen arvojärjestyksessä tärkeämpi kuin ura ja ammatti, mutta yksin matkaavana ei-valkoisena miehenä hän saa kokea karvaita yllätyksiä saksankielisessä maailmassa.

Jukka Kalmari, omasta puolueestaan eronnut veteraanipoliitikko, häärää tässäkin teoksessa takapiruna, mutta hänen esiintymisensä tapahtuvat nyt matalalla profiililla Vänttisen myymäläketjun vappujuhlissa, simamunkin ja hodareiden katkussa. Tomille Kalmarin tapaaminen on hiipuvasta kansansuosiosta huolimatta radikalisoiva tekijä, eikä hän aikaile 30-lukulaisten muilutussuunnitelmiensa kanssa. Samaan syssyyn hän näkee aiheelliseksi kostaa vaimolleen laskelmoidusti vimpan päälle.

Romaanin juoni on vauhdikas ja kekseliäs, mutta henkilöhahmojen galleriassa on paljon karikatyyrimäisiä piirteitä. Tosin en tiedä, voisiko oikeistopopulismista kirjoittaa ilman karkeita stereotypioita. Jos ympäröivä todellisuus on karkeampaa kuin mikään sitä representoiva fiktio, silloin kirjailijan on valittava, pysyykö hän uskollisena aiheelleen vai taiteelle. Nyansoitua taideproosaa ei tästä aiheesta ole mahdollista tuottaa.

Pidin kirjassa enemmän Italian pään narratiivista kuin Suomen, sillä koin oppivani siitä enemmän. Livornossa Jaakko tutustuu myös aktiivisiin vasemmistolaisiin, ja ihastuu ikätoveriinsa, panetterian omistajaan Lauraan, joka on jo aikuisen pojan nonna. Italialaisen tarinankerronnan tasolla löysin romaanista samoja viboja kuin Elena Ferranten ja suomalaisen dekkaristin Vera Valan teoksista. Lauran ja Jaakon kömpelöhkö deittailu tuntui romaanissa ainoalta hyvältä uutiselta, joka pelasti teoksen vajoamiselta öyhötyksen murheiden laaksoon.

Arvostan Hassista suuresti tämän trilogian tuottajana, vaikka teokset eivät suoranaisesti piristä mieltä. Teoksilla on historiallista arvoa, ja niihin voi palata myöhemmin, jos reaaliaikainen lukeminen on tuntunut liian raskaalta. Uskon, että trilogian kolmas osa voi saada myös uusia lukijoita, koska se sattuu kipeästi ajan hermoon juuri nyt.

Paikkoja Pisa-tulosten ulottumattomissa

Teos: Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (WSOY, 2018)

Käännös: Helinä Kangas

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Kjäh. Antakaa harhaanjohtava otsikko anteeksi, mutta halusin leikitellä Pisan kaupungin nimellä. Toki kaupunki tunnetaan muustakin kuin oppimistulosten testaamisesta, mutta tavallaan oppiminen tai oppimattomuus kuuluvat myös Elena Ferranten kirjojen keskeisiin teemoihin. Pisa on niissä virkeä opiskelijakaupunki, jossa pesii harvinaisen paljon partaradikaaleja. Olen päässyt jo sarjan kolmannelle rastille, aikuisvuosiin ja aikaan, jona pikku Lenucciasta on tullut nouseva kirjailijatähti.

Lilan kohtalo Napolissa on taas ajautunut rosoisemmalle uralle hänen erottuaan ruokakauppias-Stefanosta. Hän elää kämppiksen omaista elämää kiltin Enzon kanssa, on yksinhuoltaja ja töissä makkaratehtaalla, jonka työolosuhteet ovat kuvottavat. Lilluminen vyötäröön saakka mortadellaliemessä ja pomon seuraaminen makkaroiden kypsyttelyhuoneeseen, jossa tämä on ottanut kymmeniä tehtaan tyttöjä, on tiukka pudotus keskiluokkaisista mukavuuksista pikkurouvana. Lilan poliittisen aktivisoitumisen tarina on kiehtova, eikä lainkaan yksioikoinen, kuten usein tarinat kommunistisesta toimijuudesta tuppaavat olla. Kuinka kiivas ja rääväsuinen Lila sitten sopeutuu piireihin, joissa on enemmän entisiä perhetyttöjä kuin työväenkorttelien kasvatteja?

Omalla tahollaan Elena kokee, että on ehkä varastanut Lilan tarinan – tai että ilman Lilaa ja tämän energisoivaa läsnäoloa hänen kirjoittamisensa ei suju. Elena nousee luokkaan, jossa taksilla ajaminen ei ole tavatonta, ja jonka elämä keskittyy puhetilaisuuksiin kalustetuissa huoneissa ja hotelliöihin. Hänen pitkä kihlauksensa professori-Pietron kanssa päätyy lopulta häihin vuonna 1970, ja avioliitto jämähtää pian sovinnaiseen muottiin, huolimatta molemman puolison vasemmistolaisuudesta. Elena saa kaksi tytärtä, ja hänen kirjoittamisensa hautautuu äitiyden suohon.

Samaan aikaan Italiaa järisyttää vasemmistoradikalismin lisäksi radikaalifeminismi, johon Elenan anoppi ja käly yrittävät tätä vihkiä. Heidän kodissaan vierailee värikästä porukkaa, ja Elena kuljettaa lapsia mukaan mielenosoituksiin ja poliittisiin kokouksiin, mutta tästä huolimatta Lila pilkkaa häntä porvarilliseksi hienostorouvaksi. Uusia sydänystäviä Elena ei tunnu saavan pohjoisessa, ja vaikka ystävyys Lilan kanssa realisoituu enää vain puhelimessa, hän käyttää valtavasti aikaa tämän kaikkien sanomisten vatvomiseen.

Politiikkaa tässä kolmannessa osassa on enemmän kuin kahdessa ensimmäisessä teoksessa. Napolin kortteleissa vasemmiston ja fasistien väliset kaihnaukset johtavat kuolonuhreihin, ja muun muassa Lilan entinen pomo, makkaratehtailija-Bruno ammutaan toimistoonsa. Koko ajan Elena pelkää Lilan sekaantuvan ääriryhmiin, mutta välillä hän myös perverssillä tavalla toivoo ystävänsä kuolevan. Nämä ajatukset tuottavat syyllisyyttä, mutta ahdistuksesta huolimatta Elena ei saa napanuoraa katkaistua kotikortteleihin.

Kuuntelin tätä lähes hypnoottisesti äänikirjana kahden päivän aikana, ja kahden Ferranten ahmiminen saman viikon aikana oli tuhti annos. Neljättä osaa sarjasta en nyt ehdi kuuntelemaan BookBeatissa, jonka tilaus loppuu tänään, joten ystävysten tarina lupaa vielä uusia yllätyksiä. Varsinkin Lilan ja Enzon ryhtyminen tietotekniikka-alalle jo 70-luvun alussa vaikutti uraa uurtavalta, ja oli kekseliäs juonenkäänne. Kirjassa myös rinnastetaan pesunkestävien humanistien ja tiedeuskovaisten futuristien maailmankuvia, aikana, jolloin harva tiesi nollien ja ykkösten vallankumouksesta mitään.

Sisällöllisesti tämä osa puhutteli minua eniten, mutta ehkä tunnelmallisesti sarjan aloitusosa oli silti hurmaavin. Nelososalta odotan liikkumista uusiin maisemiin ja ravisuttavia keski-iän kriisejä. Toivon mukaan myös ystävyyssuhteen dynamiikassa tapahtuisi jotain liikettä.

Toinen keikkani Napoliin

Teos: Elena Ferrante Uuden nimen tarina. (WSOY, 2017)

Käännös: Helinä Kangas

Elena Ferranten hittikirjoista raportoiminen näin muutaman vuoden viiveellä ei taida olla kiinnostavaa kuin itselleni, mutta olen nyt ajatellut saattaa tämän suositun sarjan loppuun tämän vuoden aikana. En tiedä, miksi en jatkanut sarjan lukemista aloitusosan jälkeen – ehkä kaikki siihen liittyvä hypetys ärsytti. Olin lukenut kirjoista niin monia blogiarvioita, että tuntui jo, että olin itsekin lukenut teokset. Nyt palaan Uuden nimen tarinaan tuoreemmilla silmillä kahden vuoden tauon jälkeen. Muistaakseni olen aloittanut teoksen lukemisen tuolloin, mutta luovuttanut puuduttavan sivumäärän vuoksi.

Teoksessa Elena ja Lila ovat kuusitoistavuotiaita, ja Lila on juuri mennyt naimisiin ruokakauppias Stefanon kanssa. Rouvan status luo ystävien välille selkeän statuseron, ja Lilasta tulee tämän seuraneiti, joka kyllä myös hyötyy materiaalisesti ystävänsä uudesta vauraudesta, mutta kärsii kovin asetelmasta. Lila on niin tylsistynyt liitossaan, ettei hänellä tunnu olevan energiaa muuhun kuin ihmissuhdepelien pelaamiseen. Hän käyttää kaupan kassan rahoja kuin omiaan ja jakelee niitä myös ystävilleen, ja tilailee puhelimella tavaroita kotiinsa pidäkkeettömästi miehensä laskuun.

Elenalla eli Lenulla alkaa lukio sujua huonommin, vaikka hän on aiemmin ollut luokan tähtioppilas. Hän seurustelee bensa-aseman pitämisestä haaveilevan Antonion kanssa, mutta haaveilee tulisieluisesta Ninosta, kommunistista ja rautatieläisen pojasta, joka tähtää jo yliopistoon. Kun Lenu pääsee ystävänsä siivellä viettämään kesää loma-asuntoon Ischiaan, myös Nino on siellä oman rikkaan kaverinsa luona. Ikävä kyllä, laskelmoiva Lila tarttuu tilaisuuteen ja viettelee Ninon itselleen niinä aikoina, kun tämän aviomies Stefano on kaupungissa.

Potentiaalisen poikaystävän varastamisdraama kuulostaa kieltämättä kliseiseltä, enkä ollut kovin liekeissä koko kuviosta, jota vatvottiin puolen romaanin verran. Ystävät ovat enemmän erillään toisistaan kuin yhdessä, ja etäisyys kasvaa, kun Elena lähtee opiskelemaan Pisaan. Lila yrittää irtaantua väkivaltaisesta miehestään, asuu jo hetken Ninonsa kanssa köyhässä korttelissa, mutta hänet palautetaan ruotuun miehen uskollisten vasallien toimesta. Tämän jälkeen hän pakenee äitiyteen. Vaikka Stefano elää lähes julkista kaksoiselämää kauppa-apulaisensa Adan kanssa, hän rajoittaa vaimonsa liikkeitä ja valvoo niitä raivokkaasti.

Ferrante osoittaa tässä kirjassa perheväkivallan yleisyyden ja tuon ajan sallivan asennemaailman vaimonhakkaamiseen. Yhteiskunnallisista teemoista se on vahvoin, mutta luokkasuhteiden intiimi tutkiminen jatkuu myös uskollisesti. Työväenluokkaisten yliopisto-opiskelijoiden luokkahyppyyn liittyvästä angstista ja itsetunto-ongelmista olen lukenut niin paljon täällä Suomen päässä, ettei Elenan tilanne tuntunut mitenkään eksoottiselta, mutta se on positio, johon monen lukijan on helppo samastua.

Seuraavilta osilta odotan yllätyksiä ja näkökulman vaihtoa. Tässä osassa meininki valahti välillä keskitasoisen melodraaman puolelle, ja teos olisi kohentunut tiivistämisestä huomattavasti. Vaikka pitkästyin kaksikon Ischian-seikkailun aikana, pidin kuitenkin virkistävänä sitä, että teoksessa seikkailtiin muuallakin kuin Napolissa, ja tuo Ischian seutu alkoi kovasti kiinnostaa matkakohteena.

Pecorinojuuston syvin olemus

Teos: Jeff Shapiro: Renato’s Luck (Flamingo, 2000)

Joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla kirjamarkkinoilla näkyi paljon brittien ja amerikkalaisten ”downshiftaajien” leppoisia teoksia uudesta elämästä Italian tai Ranskan maaseudulla. Suurin osa tästä tuotannosta oli omaelämäkerrallisia matkakirjoja, ja niiden kohderyhmänä oli selkeästi eläkepäiviä suunnittelevat lukijat. Olen tästä saakka lukenut rentoutumismielessä lähinnä Italiaan sijoittuvia chillailukirjoja, mutta niiden sisällöstä en muista paljoa.

Amerikkalaisen Jeff Shapiron teos Renato’s Luck ei onneksi ole teos downshiftauksesta, vaan perinteinen romaani. Sen päähenkilö Renato on nelikymppinen toscanalainen perheenisä, joka on menettänyt elämästään maun. Hiipivä masennus ja elämänkriisi vaikuttaa mieheen monella tasolla, ja vieraat naisetkin houkuttelevat. Hän on ollut naimisissa Milenan kanssa parikymppisestä, ja heidän 17-vuotias tyttärensä on jo lentämässä pesästä. Koulut ovat jääneet molemmalta puolisolta kesken, ja Renato on jämähtänyt kunnan vesivastaavan hommaan. Homma on yllättävän vaativaa alueella, jossa putkisto on vanhaa ja talot muinaisia. Kuitenkin hänen ainoa henkireikänsä on lampaiden pito ja pecorinojuuston valmistaminen. Lampaat kuuntelevat hänen huoliaan usein paljon paremmin kuin ihmiset.

Tämän blogin alkuvaiheessa luin urakalla Italiaan sijoittuvaa ja italialaista kirjallisuutta, ja sain kicksejä mm. Isä Camillo-kirjoista. Tässä teoksessa on vastaavaa viisautta, yhteisöllisyyttä ja huumoria. Renato on ”tavallisimmista tavallisin” kansanmies, mutta samalla varsin sielukas. Hän ei välttämättä ammenna viisauttaan kirjoista, vaan kuuntelemalla toisia. Ystäviä hänellä on yllättävissä paikoissa, eivätkä sydänystävät ole vanhoja koulukavereita tai muita ikätovereita. Amerikkalainen Duncan (ehkä kirjailijan alter ego?) on häntä nuorempi valokuvaaja, jolla on elämässä pakka vielä enemmän sekaisin kuin miehellä itsellään.

Haudankaivaja Sculati on hänen kaltaisensa kunnan matalapalkkainen pudokki, joka naimattomana asuu hautausmaan kupeessa alkoholisoituneena erakkona. Renatolla riittää aikaa myös Sculatin grappanhöyryisille pohdinnoille, ja hän on tietoinen, että ilman vaimoa hänen omakin elämänsä voisi muistuttaa tuota. Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että palkan bonuksena naimaton miestyöntekijä saa tässä kunnalta ilmaisen siivousavun. Teos siis kertoo varsin organisoidusta paikallisyhteisöstä, jossa palveluja vaihdetaan innovatiivisesti päikseen. Un favore per un favore on myös juurtunut sanonta, joka hyvin tiivistää paikallisen elämän logiikan.

Löytääkseen elämäänsä uuden suunnan Renato päättää toteuttaa unensa vision, ja matkustaa Vatikaaniin tapaamaan paavia. Tämä juonen käänne tuntui hieman kliseiseltä tai liiankin maagis-realistiselta, mutta tärkeämpää tässä oli matkan valmistelu kuin sinne lähtö. Katolinen maailmankuva on Renatossa syvään juurtunut, vaikka hän kotikylässään pyrkii välttelemään papin liiallista huomiota. Valitettavasti hän ei saa suunnitella matkaansa salassa, vaan anopin möläytyksen kautta koko kylä saa tietää tästä. Mies pelkää menettävänsä kasvonsa, mutta saa samalla vanhoilta tuttavilta uutta luottamuksen osoitusta.

Kirjassa parasta oli vahva paikallisuuden tunne, ja solidaarisuus tavallisia kansanihmisiä kohtaan. Nelikymppisten elämänkriiseistä on kirjoitettu paljon synkistelevää proosaa, mutta tässä pyrkimys oli osoittaa masennuksen tavallisuus. Teoksen henki on varovaisen positiivinen, mutta Shapiro ei sorru latteisiin voimalauseisiin, eikä laita päähenkilöään valaistumaan maagisesti. Parasta antia kirjaa lukiessa minulle oli, että innostuin tekemään kauan kaipaamaani viikunapastaa – tosin kuivatuista sellaisista, ei niin briljantein lopputuloksin. Tuoreiden viikunoiden vuoksi voisin taas lotota, jotta Italiaan pääsy jonain päivänä onnistuisi.

Shapiro ei ole kovin tunnettu kirjailija, ja hän näyttää julkaisseen vain toisen romaanin (dekkarin, senkin Toscanaan sijoittuvan) tämän esikoisteoksen jälkeen. Omassa lukuhistoriassani tämä kuitenkin nousi ulkomaalaisten kirjoittamien Italia-kirjojen kärkeen; ehkä vain Rachel Cuskin kirjoittama The Last Supper (2009) oli tätä kiinnostavampi.

”Naisen asema kehitysmaissa”-teoksista

Teos: Safiya Hussaini Tungar-Tudu: Minä, Safiya. Nigerialaisen naisen tarina. (Otava, 2004)

Suomennos: Mirja Halonen

Reissullani Lempäälän lähetyskirppikselle poimin ilmaishyllystä kirjan, joka sopi paikan henkeen enemmän kuin omaan mielentilaani. Muistan kyllä seuranneeni uutisia Nigerian muslimien sharia-tuomioistuinten perustamisesta ja Safiyan tapauksesta, joka oli maailmanlaajuinen ihmisoikeusuutinen 2000-luvun alussa. Safiya Hussaini on siis nainen, joka tuomittiin kivitettäväksi kuolemaan aviorikoksesta pohjois-Nigeriassa, hausakulttuurin kehdossa.

Hänen tapauksensa oli ensimmäinen kivitystuomio, joka peruttiin, ja pian hänen jälkeensä vastaava tuomio annettiin lähes identtisessä tapauksessa Amina Lawalille toisessa osavaltiossa. Sharia-oikeus on voimassa täydellisesti Nigerian yhdeksässä osavaltiossa, ja osittain kolmessa, joissa on muslimienemmistö. Tämä on ongelmallista uskonnollisesti jakaantuneessa maassa, jossa uskonto ei tunnu olevan oma valinta. Jos olet syntynyt muslimiksi noissa osavaltioissa, sinut tuomitaan sharia-oikeudessa, vaikka kääntyisit kristityksi tai luopuisit muuten koko islamista. Naisten kivityksiä ei ole koskaan toimeenpantu, mutta muita, yhtä ongelmallisia tuomioita on langetettu, ja vaikein asema on muslimitaustaisilla homoseksuaaleilla, joilla ei ole mitään oikeuksia.

Italialainen toimittaja Raffaele Masto auttoi Safiyaa julkaisemaan tarinansa oikeusjutun aikana ja sen jälkeen. Safiya Hussaini ei ole täysin lukutaidoton nainen, mutta hänen koulunkäyntinsä keskeytyi 13-vuotiaana, kun hänet naitettiin ensimmäiselle aviomiehelleen. Tuomion vireillä ollessa hän oli 35-vuotias, neljästi eronnut ja raskaana miehelle, joka ei halunnut mennä hänen kanssaan naimisiin. Kirjassa Safiya joutuu pakenemaan kotoaan jalkaisin savannin läpi vastasyntyneen vauvansa kanssa, koska kotipuolessa sharian kannattajat ovat pelottavan aggressiivisia. Hänen perheensä tukee häntä koko prosessin aikana, mutta yhteisö on jakaantunut vaikealla tavalla ja käyttää Safiyan tapausta poliittisena keppihevosenaan.

Olisin voinut virkistää muistiani tapauksesta lukematta kirjaa, joka on tyypillinen ”kehitysmaan kurjuus”-narratiivi. Tämän tyyppisiä teoksia tuli markkinoille enemmänkin 1980-90-luvuilla, ja niiden tarkoitus kai oli muistuttaa länsimaisia lukijoita siitä, kuinka hyvin naisilla on asiat Euroopassa. Dramaturgian tasolla tämä teos ei kuitenkaan mässäile väkivallalla tai muulla sorrolla samalla tavalla kuin Iraniin ja arabimaihin sijoittuvat ”naisten asema islamissa”-teokset. Uskon, että toimittaja Masto on todella kuunnellut Safiyaa ja kirjannut tarinan suht uskollisesti, sillä tekstissä on suullisen, kerrotun historian makua.

Kulttuurisena kuvauksena teos on kiinnostavampi kuin oikeusdraamana. En muista aiemmin lukeneeni painettua kirjaa hausakulttuurista; kaikki lukemani Nigeria-teokset ovat kertoneet kristityistä igboista tai yoruboista. Safiyan kuvaama kulttuuri ei ole ääri-islamistista, vaan afrikkalaiset elementit ovat siinä vahvoja, ja vaikuttavat mm. siihen, että tyttöjen ei odoteta siirtyvän huivien käyttöön kovin aikaisin. Islamista huolimatta paikallinen pukeutuminen on värikästä, ja tyttöjä kasvatetaan työntekoon siinä missä poikia. Moniavioisuus aiheuttaa ongelmia perheissä, kuten Safiyan omassakin tapauksessa. Hän tuli kolmen aviomiehen hylkäämäksi ja joutui aina palaamaan vanhempiensa luo; toisen aviomiehen kanssa hän meni naimisiin kahdesti, mutta liitto ei onnistunut toisellakaan kierroksella. Kirjan kirjoittamisen aikana hän löysi viidennen miehen, jonka kanssa liitto ilmeisesti onnistui.

Teos ei ole kaunokirjallisesta näkökulmasta kovinkaan kiinnostava, vaan toimii enemmän ihmisoikeusdokumenttina. Kuten Safiya itsekin toteaa, hän ei usko oman väkensä koskaan lukevan hänestä tehtyä kirjaa, eivätkä he edes tulleet tietoiseksi siitä, kuinka laajalle uutisointi tapauksesta levisi. Hän joutui pohtimaan pitkään, antaako BBC:n paikallisen toimittajan tulla häntä haastattelemaan, mutta tapauksen voittamiseksi mediajulkisuutta oli pakko käyttää.

Toisaalta teos ei edusta tämän genren heikointa lenkkiä, eikä anna vaikutelmaa, että kirjoittamisen motiivina olisi ollut raha. Tämä alun perin italiaksi julkaistu teos ei ehkä ole levinnyt kaikkialle, mutta se vaikuttaa juuri teokselta, jota luetaan kristillisten seurakuntien lähetyspiireissä. Kertomuksena teos on jopa maanläheinen, ja Safiyan oma toimijuus korostuu siinä siitä huolimatta, ettei hän kapinoi kovinkaan rankasti kulttuuriaan vastaan, eikä lainkaan islamia. Hänellä toki on älykkyyttä erottaa poliittinen valtataistelu henkilökohtaisesta uskon harjoittamisesta, ja samalla hän ilmaisee halunsa elää tavallisen maalaisnaisen elämää kotikylässään Tungar Tudussa. Tästä huolimatta hän on päässyt matkustamaan moneen otteeseen Italiaan ja puhumaan naisten oikeuksista siellä, sillä hänet on julistettu Rooman kunniakansalaiseksi.

Onneksi tämän tyyppisiä teoksia ei enää ole näkyvämmin julkaistu tällä vuosikymmenellä, sillä niiden funktio usein kääntyy näennäisen hyviä tarkoitusperiä vastaan. Tätäkin teosta voi lukija halutessaan tulkita dokumenttina köyhän kehitysmaan toivottomasta barbaariudesta, vaikka niin ei väitetä. Minuun teos ei tehnyt suurta vaikutusta, muttei ärsyttänytkään. Kirjan aion jopa pitää, sillä keräilen afrikkalaisten naisten kirjoittamia teoksia ja tässä on mukava kuvaliite. Maahaasteessani olen jo kuitannut Nigerian, mutta monen muun afrikkalaisen maan kohdalle olen listannut vastaavia ”tosi tarinoita” siksi, ettei kaikista maista ole saatavilla uutta fiktiota kielillä, joita ymmärrän. Toivon itselleni tyyneyttä ja kärsivällisyyttä tämän genren lukijana, jos sille tielle vielä eksyn.

Gepardit ovat ikuisia

Teos: Giacomo Mazzariol: Veljeni supersankari (Impromptu, 2019)

Suomennos: Osmo Korhonen

Maahaasteeni ei enää etene samaa vauhtia kuin sitä startattaessa: moni ikuinen hyllynlämmitin on kesken ja jokunen jumittaa niin vakavasti, että olisi aika vaihtaa kirjailijaa. Lempimaani Italiaa varten minulla oli suuria suunnitelmia, mutta päädyin sitten lukemaan jotain helppoa ja ”sydäntä lämmittävää”. Valitsemassani kirjassa ei tosiaankaan ole mitään vikaa, se on ollut kotimaassaan bestseller, ja saapuu meille minulle ennen tuntemattoman Impromptu-pienkustantamon kautta.

Tämä teos on omaelämäkerrallinen, ja kertoo Mazzariolin perheestä jossain Veneton maakunnassa. Perheessä on kolme lasta, ja siihen odotetaan neljättä. Viisivuotias Giacomo on äidin raskaudesta innoissaan, koska toivoo pikkuveljeä ja ”tasoitusta” perheen olennaisissa valtataisteluissa, kuten TV-kanavien valinnoissa. Kun vauva syntyy, hän näyttää ihmeen aasialaiselta, ja hänen kielensä on aina ulkona. Pian säästeliäs isä keksii ostaa varastollisen vaippoja tukusta, koska odotetaan, että Giovanni tulee tarvitsemaan niitä pitkään.

En kirjaa lukiessani osannut päättää, oliko se lasten-, nuorten vaiko aikuisten kirja, mutta loppupeleissä genrellä ei ollut väliä. Näkökulma kirjassa on kasvavan Giacomon, jolla on vaikeuksia selittää veljen olemassaoloa ulkomaailmalle. Veli on erikoinen gepardi, joka ei mahdu teini-ikäisen cooliuden kaikkitietävään maailmaan. Veljen terveydentilasta juoruillaan myös julmasti, ja ulkomaailman kommentit ovat usein tahdittomia.

Perheen äiti jättää urahaaveensa Giovannin vuoksi, ja on hoitanut poikaa niin hyvin, ettei keskussairaalassa katsota hänen tarvitsevan vammaistukea. Ehkä kirjassa eniten kosketti valtion ja ympäröivän yhteiskunnan nuiva asenne vammaisiin, ja perheen urhea omavaraisuus vammaisen lapsen hoitajina.

Muuten tämä on hyvin arkinen kasvutarina, jossa kyllä riittää huumoria, mutta monet asiat ovat, kirjailijaa mukaillen, ”itsestään selviä kuin Nutella välipalaleivillä”. Italialaisesta kulttuurista en ainakaan oppinut mitään uutta, nuorisokuvaus oli suunnilleen identtistä vastaavien kuvausten kanssa muualta Euroopasta. Nutellaa taas kirjassa kulutetaan niin suurella antaumuksella, että epäilin firman jo olevan taustalla sponsorina.

Jos et ole koskaan lukenut teosta, jossa yhtenä päähenkilönä on henkilö, jolla on Downin syndrooma, tämä romaani saattaa kolahtaa, ja se voi toimia hienona peilinä sellaisille nuorille lukijoille, joilla on lähipiirissä vastaava tilanne. Tyypit ovat symppiksiä, ja teksti on lennokasta, mutta ei erityisen mieleenpainuvaa.

Koska teksti on omaelämäkerrallinen, ja siihen liittyy mediakuuluisuutta, teksti elää varmasti paremmin sellaisen lukijan mielessä, joka on nähnyt tämän kaksikon tekemiä videoita. Vammaisaktivismina teos toimii voimallisemmin kuin kaunokirjallisena teoksena.

Maahaasteen rasti on siis 38/197: Italia. Uudempaa italialaista kaunokirjallisuutta on listallani paljon, ja jos pääsisin edes Elena Ferranten tuotannossa Napoli-sarjan aloitusosaa pidemmälle, olisin tyytyväinen.