Turvapaikanhakua 1500-luvulla

Teos: Heli Galliano: Kyyhky ja susi (Otava, 2018)

Romanttinen fiktio ei kuulu ykköslukemistoihini, mutta aina väliin pinoon sujahtaa jokunen ”hömpän helmi”. Italiassa asuvan, suomalaisen Heli Gallianon esikoisteos Kyyhky ja susi (Otava, 2018) on siitäkin kiinnostava, että siinä käydään läpi reformaation jälkeistä kirkkohistoriaa, niin Italiassa kuin Pohjoismaissa. Koska olen äskettäin tenttinyt muun muassa inkvisitioon, noitavainoihin ja uskonpuhdistukseen liittyviä asioita, olisin todella arvostanut tätä teosta siinä vaiheessa kevyempänä matkakumppanina. 

Teos kertoo 17-vuotiaasta modenalaisesta porvaristytöstä Caterinasta, joka joutuu jättämään kotimaansa noitasyytösten vuoksi vuonna 1597. Caterinan perhe on äskettäin omaksunut luterilaisen uskon, joka aiheuttaa heille hankaluuksia esivallan taholta. Setä Giacomo, jonka on jonkin sortin itseoppinut intellektuelli, on jo paennut vainoja ulkomaille, mutta muu suku sinnittelee edelleen kotimaassa. Nuorella tytöllä ei ole vaihtoehtoja, jos hän aikoo säilyttää henkensä, ja niin hän lähtee isänsä kanssa jännittävälle pakomatkalle kohti pohjoista. 

Giacomo onkin töissä aatelislinnan puutarhurina Jönköpingissä, mutta hänen mukaansa veljentyttö on parhaassa turvassa Ruotsin Itämaassa, jossa hän tuntee oikeita silmäätekeviä. Caterina päätyy setänsä suojeluksessa Turun linnaan, jossa elämän oletetaan olevan turvallista. Näin ei kuitenkaan ole, vaan uuden Sigismund-kuninkaan paavinuskoiset joukot ovat taas kolkuttelemassa linnan porteilla, ja Caterina joutuu taas pakenemaan mahdollisia vainoajiaan. 

Yllätyksekseni aloin lämmetä tälle teokselle vasta puolenvälin jälkeen, kun Caterina pakenee hyvin tuntemastani Turun linnasta kohti pimeää Pirkanmaata (jonka historiaa en niin hyvin tunne). Hän joutuu tosissaan vieraan kulttuurin äärelle ratsutilalla Kangasalla, jossa ei vielä tunneta ikkunalaseja ja ruokakin on enimmäkseen hapanta. Hänet alennetaan navettapiiaksi ja hän joutuu niin renkien kuin isäntien ahdistelemaksi. Silti mukaan mahtuu tunnelmallistakin kuvausta, muun muassa joulunvieton merkeissä. 

Minusta kirjassa on hieno idea: Italiaan itse kerran muuttanut kirjailija kuvaa italialaisen naisen pakoa Suomeen toisessa ajassa ja täysin eri poliittisessa tilanteessa. Pääsin kokemaan niin Modenan seudun kuin kotikaupunkini Tampereen kärrypolut aivan eri tavalla kuin olen tottunut arjessani kokemaan. Uskoisin, että kirja voisi kiinnostaa myös italialaisia lukijoita, sillä suomalaisen kansan kuvaus on tässä rehevää ja aistivoimaista.  

Galliano on Tampereelta kotoisin, ja tuntuu edelleen tuntevan paikallista historiaa nyansoidusti. Ainoa paikka, jonka itse tunnistin, oli Messukylän kirkko, mutta teos antoi useita mahdollisia retkikohteita, joita voin nyt käydä tutkimassa, kuten Liuksialan kartanon. Kaarina Maununtytär osoittautui juurevaksi tyypiksi, ja teos antoi myös hauskoja tunnelmakuvia luonnonparannuksesta. 

Ainoa asia, mikä kielen tasolla pisti silmään ja vähän ärsyttikin, oli runsas kolmen pisteen käyttö dialogeissa, jota Galliano käyttää ilmaisemaan puheen taukoja. Tämäkin tietty on makukysymys, mutta minusta tämä menetti tehonsa, koska sitä viljeltiin niin tiheästi. 

Suosittelen tätä teosta joulukirjaksi kaikille, sillä vaikka se ei keskity jouluun, se välittää sähköttömän sysi-Suomen kaamoksen tunnelmia loistokkaasti. Eli jos et ehdi historiallisille joulumarkkinoille tänä vuonna, tämä teos varmasti luo tunnelmaa kotiisi hehkuviinin, paistettujen nauriiden ja muiden hämäräherkkujen muodossa. 

Mainokset

Kerran reissunainen, aina yönainen

kankimäkiTeos: Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava, 2018), 448 s.

Mistä sain: E-kirjastosta

Mia Kankimäen esikoisteos Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013) oli minulle tärkeä teos, vaikka en ole suuri Japani-fani enkä tunne maan varhaisempaa historiaa. Olin ihastunut varsinkin kirjan nimeen, jota olen pitänyt jonkunlaisena mottona kaurapuuronharmaiden elämänhaasteiden keskellä.

Ennenaikainen henkinen kuolema on surullinen asia, kuten ovat ne kiellot ja rajoitteet, joita säädämme itsellemme tullaksemme yhteiskuntakelpoisiksi. Kankimäen toisessa teoksessa Naiset joita ajattelen öisin tartutaan näihin elämäämme rajoittaviin ”mörköihin” rankalla kädellä. Kyseessä on myös matkakirja ja kulttuurihistoriallinen tutkielma, mutta kirjan sanomaa voi kukin pohdiskella myös henkilökohtaisella tasolla.

Naiset joita ajattelen öisin on edeltäjäänsä runsaampi ja monisyisempi teos, jota en suosittele luettavaksi yhdeltä istumalta. Siinä jäljitetään kymmenen kirjailijalle merkittävän reissunaisen (eli yönaisen) jättämää henkistä perimää, joka ulottuu kaikille mantereille renessanssin ajasta nykypäivään. Kankimäki kutsuu heitä yönaisiksi siksi, että hän on tukeutunut heihin unettomina öinä, kun kysymys tulevaisuudesta on rassannut häntä. Mitä nelikymppinen, perheetön, työnsä ja kotinsa jättänyt nainen voi elämällään tehdä?, hän kysyy realistisesti.

Tutuin teoksen kymmenestä naishahmosta minulle oli Karen Blixen, jonka jälkiä hän myös jäljittää pisimpään ja uskollisimmin. Viktoriaanisen ajan naismatkaajat ovat olleet hänelle enemmän virtuaalisia ystäviä, kun taas Italian renessanssin ajan naistaiteilijoiden vaikutteita etsiessä oli vietettävä aikaa paikan päällä. Japanilaisen, vielä elossa olevan Yayoi Kosaman kanssa Kankimäki on matkaillut mielessään pisimpään, ja hänen tarinansa tuli ehkä eniten iholle.

Oma lempihahmoni kaikista oli Länsi-Afrikkaa kolunnut Mary Kingsley (1862-1900), joka toisin kuin monet edeltäjänsä kuoli nuorena. Kingsley kiinnostui matkoillaan luonnon havainnoinnista, ja hän rahoitti reissujaan keräämällä lajeja Lontoon The Royal Societyyn. Erityisen innostunut hän oli kalastamisesta ja melonnasta, ja koki mangrovesuon mielenmaisemakseen. Jos hän olisi elänyt lähes satavuotiaaksi kuten moni muu naispioneeri, hänestä olisi luultavasti tullut kulttihenkilö. Hänen ikätoverinsa Alexandra David-Neel, joka valloitti Lhasan suljetun kaupungin ja eli satavuotiaaksi, oli sellainen, ja hänestä olen kuullut enemmän jo ennen tämän kirjan lukemista.

Kirjassa kuvatut seikkailut ovat eritasoisia, ja kuvaukset kirjoitusretriiteistä Euroopan turvallisiin residensseihin eivät saa aikaan aivan samaa ihastusta kuin teoksen alun Tansania-kuvaus. Tosin kerronnan kannalta olisi ollut raskasta lukea tilitystä useammasta suuremmasta tutkimusmatkasta johonkin, jossa päästään reippaasti oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Kankimäki myös pohtii aiheen valintansa mahdollista kolonialismia, eli onko Karen Blixenin fanittaminen ja siitä kirjoittaminen vain vanhojen eurooppalaisten valloitusfantasioiden toistoa?

Blixeniin liittyvä turismi Keniassa on kieltämättä överiä. Myös Kankimäki on käynyt siinä Blixen-aiheisessa hotellissa, jonka aamiaishuoneessa kirahvit käyvät kerjäämässä asiakkailta makupaloja. Varmasti kävisin siellä itsekin, jos Nairobiin päätyisin, mutta en uskoisi visiitin olevan pelkästään riemullinen.

Tämä on sen tyyppinen teos, joka kannattaa ehdottomasti hankkia omaksi, ja johon voi tehdä merkintöjä marginaaleihin. Kirjan muistutukset ja ohjeet eivät tunnu turhilta aforismeilta. Itse pidin erityisesti ohjeesta ”Pelaa niillä korteilla, jotka saat”. Yayoi Kosama on onnistunut rikastumaan ja työllistämään kymmeniä ihmisiä tokiolaisesta mielisairaalasta käsin, ja juuri tuossa tarinassa on jotain hyvin voimaannuttavaa.

Kirja kertoo myös paljon itse kirjoittamisesta, ja rivien välistä voi lukea, kuinka suurtöinen teos on ollut saada alle 500 sivun ”vaatimattomaan” muotoon. Siksi en tässä arviossa lähde ruotimaan kirjan runsautta. Kankimäki on renessanssityylinen kirjailija ja tutkijatyyppi, joka ei luultavasti pysty rajoittamaan innostustaan ja rakkauttaan tiiviisiin synopsiksiin tai pähkinänkuoribokseihin. Tämä kirja sotii hyvässä mielessä tehokkaan kommunikaation prinsiippejä vastaan. Tietokirjana se kulkee täysin omia polkujaan, ja moni pelkkää tietoa etsivä saattaa kirjan suitsuttaviin pohdintoihin myös turhautua. Ja sanoisin, että se on heidän murheensa. Tämä teos ilahduttanee enemmän niitä, joilla on oman elämän suunnassa säätämisen paikka – matkakertomukset toimivat kimmokkeena johonkin muuhun.

Minulle tämä teos oli vielä tärkeämpi kuin esikoisteos Asioita. Itse olen perheellinen ja joitain seikkailuja nuorena perheellisenä jo läpi käynyt, mutta reissunainen minussa kärsii vakavasta puutostaudista. Itse en ehkä edes kaipaa Afrikan safareille malariahyttysten syötäväksi (koska kehoni ei siedä estolääkkeitä), mutta kaipaan erikoisiin kirjastoihin ja arkistoihin etsimään tietoa entisistä elämistäni. Ja kaipaan Himalajan vuoristoilmaan purkittamaan ikuisen nuoruuden eliksiiriä. Tämä kirja auttaa lukijoitaan sanoittamaan unelmiaan ja kaipuutaan.

Seikkailu voi alkaa 14 euron Alexandra David-Neel-teestä, jota voi tilata pariisilaisesta verkkokaupasta. Se tuntuu postikuluineenkin varsin edulliselta hinnalta elämyksestä. Ja ehkä tämän lukukokemuksen kunniaksi päräytän myös tulemaan pannullisen kashmirilaista pinkkiä teetä.

PS: Kiitos myös Piia Ahoa ja Stephen Mackeyta vuoden hienoimmasta graafisesta suunnittelusta ja kansikuvasta. Grrrh!

PS2: Olen myös nimimerkki ”Buzin” uusimman romaanin suuri fani, ja luen ilolla siitä, että teokset ovat syntyneet osittain samassa tilassa.

Sokean satakielen perspektiivistä

soininen ellenTiesin, että palaisin Ellen Thesleff-kirjallisuuden pariin luettuani Kati Tervon haikeankuulaan  Iltalaulajan (Otava, 2017). Mutta asialla ei ollut kiirettä. Vuoden sisällä on ilmestynyt kolme teosta Thesleffistä, eli eletään varsinaista kaunokirjallista Thesleff-renessanssia. Tänään eteeni pompsahti Pirkko Soinisen fiktiivinen päiväkirjaromaani Ellen (WSOY, 2018), joka keskittyy Thesleffin Firenzen-matkoihin vuosina 1894-1939. Neljäkymmentäviisi vuotta kaipuuta ja elettyä elämää, kaksitoista pitkää matkaa, osa pysyvämpää asumista, eli Firenze oli Thesleffin toinen tai kolmas koti Helsingin ja Ruoveden Muroleen kylän rinnalla.

Kirja on tiivis, alle 200 sivua, ja päiväkirjamerkinnätkin paikoitellen kryptisiä. Kirjan alussa oli hämilläni merkintöjen luurankomaisuudesta ja vähäisyydestä, ja koin vahvasti tarvitsevani enemmän lihaa luiden päälle kertomukseen. Lukijan on jo tiedettävä Thesleffin elämästä suht paljon, jotta tarina alkaa kunnolla rullata. Itse olen ainakin lukenut hänen elämäkerrastaan sen, mitä internet tarjoaa – en ole vielä lukenut vasta ilmestynyttä kolmatta teosta Hanna-Reetta Schreckin Minä maalaan kuin jumala (Teos, 2017). Se todennäköisesti ilmenee polulleni pian, ja kiinnostaa ehkä näistä kolmesta eniten.

Kirjassa on huikeita tunnelmakuvia, ja Soininen selvästi keskittyy Ellenin persoonan introverttiin, ihmismassoja karttavaan puoleen. Yksinäiset kävelyretket Fiesolen kukkuloille aamu-usvan aikaan edustavat sitä parhautta, mitä itsekin olen Italian-reissuiltani etsinyt, mutten vielä aamu-unisena laumasieluna tavoittanut. Teos on paikoitellen huikean aistillinen ja runollinen, ja Soininen onnistuu usein tiivistämään tunnelmansa yhteen lauseeseen, kuten tämä tutkielma taitelijan äidin vanhenemisesta: ”Äidin hiukset ovat lakastuneet maitohorsmat, kiharaista harmaata valoa.”

Taiteilijan perhe on kertomuksen keskiössä, ja vasta toista viulua soittavat ystävät ja Ellenin elämän suuri rakkaus, teatteritaiteilija Gordon Craig. Gerda-sisko on uskollinen matkakumppani, jonka kanssa asuminen sujuu yllättävän hyvin. Rivien välistä luen, että Gerda ilmeisesti asui Italiassa Elleniäkin pidempiä jaksoja, elättäen itseään välillä keramiikkataiteilijana, välillä lääkintävoimistelijana (eli tämän päivän kielellä fysioterapeuttina). Kahden naimattoman siskon yhteiselosta on pohdintoja monessa kohdassa, ja yhteinen seikkailu päätyy koskettavasti lapsenomaisiin hiekkaleikkeihin sodan aattona 1939.

En voi välttää vaikutelmaa, että tämä teos on vahvasti toisen introvertin runosielun tulkinta Ellenin matkoista – ja tulkintana yhtä legitiimi kuin sosiaalisempi luenta. Toisaalta jäin eniten kaipaamaan runsaampaa kerrontaa hänen illoistaan muiden pohjoismaisten taiteilijoiden kanssa, ja varsinkin ajastaan, jonka hän vietti rakastettunsa Craigin luomassa kokeellisessa teatterissa Arena Goldonissa, jossa oli myös tilaa kuvataiteen tekemiselle.

1910-luvulla ei ollut käsitettä ”polyamoria”, ja olen kiitollinen Soiniselle, ettei hän revittele tällä teemalla. Ellen ei elätä suuria toivoja miehen suhteen, jolla on lapsia kolmen muun taiteilijanaisen kanssa ympäri Eurooppaa, ja joka aina tuntuu löytävän jostain itseään varakkaamman elättäjän. Suhde painottuu työtoveruuteen ja ystävyyteen, eikä Ellen lopulta koe katkeruutta miehen suhteen, onhan tämä vanhemmalla iällä järjestänyt tälle mahdollisuuksia taulujen näkyvyyteen Ison-Britannian gallerioissa, jopa kuuluisassa Victoria & Albert-museossa.

Luulen, että kirjasta jää vahvimmin mieleen lintuteema, eli italialaisten harrastama julma eläinrääkkäys, jolle Ellen oksentelee sitä havaitessaan. Firenzen toreilla myytiin aikanaan sokeutettuja lintuja lemmikeiksi, koska sokeiden lintujen uskottiin laulavan puhtaammin kuin näkevien. Thesleff pelastaa yhden satakielen ja tarjoaa tälle avoimen häkin asuntonsa ikkunalaudalla, mutta lintu pysyy häkissään kuukausia ennen kohtalokasta lentoaan. Myöhemmin äitinsä 60-vuotisjuhlilla Ellen tilaa vahingossa koko seurueelle kauhujen lintupataa, joka on koristeltu pikkulintujen ruhoilla. Kulttuuriero suhteessa eläinten pitoon ja kulinarismiin on suuri, eikä taiteilija pysty sitä millään järjellä kohtaamaan. (Olisiko niin, että itsekin olen juuri Italiassa nähnyt ällöintä eläinten kauppaa ikinä, eli elävien, neonvärjättyjen pääsiäistipujen myyntiä 1990-luvun loppupuolella – juuri Firenzessä?)

Pidin kirjan tunnelmallisuudesta ja vahvoista tuokiokuvista paljon, ja varsinkin kulttuurihistoriallisesti se on varsinainen aarreaitta. Matkakuumeen lievittäjänä teos on toivoton, koska ainakin minussa se herätti suurta halua katsoa jo tuttua kaupunkia uusin silmin – Ellenin värikylläin lasein. Osaan kappaleista kaipasin lisää substanssia, tai jäin miettimään, olisiko ollut järkevämpää keskittyä joihinkin matkoihin vahvemmin ja jättää joitain raportoimatta kokonaan, koska jotkut matkoista toistivat itseään.

Päädyin kirjaa lukiessani googlaamaan kaikenlaista olennaista Firenzestä – kuten Thesleffin lempiravintolan Lapin ruokalistaa. En tiedä, onko samasta Lapista kyse, mutta Accademia-taidegallerian lähellä sijaitseva Buca Lapi ylpeilee olevansa kaupungin vanhin vielä pystyssä oleva ravintola (perustettu v. 1880). Kovin on lihapainotteista ja perusruoilla mennään, mutta pikkulintuja ei näytä olevan tarjolla. Kirjankaan mukaan lintuja ei tarjottu Lapissa, vaan jossain muussa nimeltä mainitsemattomassa trattoriassa.

Kantapaikat Lapi, Mellini ja Reininghaus jäivät mieleen. Lapi on siis ehkä olemassa, Melliniä en löytänyt ja itävaltalaistyylinen kievari Reininghaus on myöhemmin muuttunut teehuone Le Giubbe Rossoksi, ja se on aina ollut ulkomaalaisten taiteilijoiden suosima ”unelmatehdas”. Vaikuttaa, että kulinaarinen matka Thesleffin jälkiä seuraten voisi tulla suht tyyriiksi, koska Firenzen turismi on räjähtänyt käsistä sitten 1800-luvun lopun. Silti se kiinnostaa, sokean satakielen sielun silmin.

Syvää ekologiaa Dolomiiteillä

IMG_1714Välillä on terveellistä lukea elämäntyyleistä ja harrastuksista, joihin itse ei kykene. Kuten vuoristokiipeilystä, meditaatiosta ja luomuviljelystä. Ja valloittamattomista vuorenhuipuista.

Italialainen Paolo Cognetti kertoo romaanissaan Kahdeksan vuorta (Bazar, 2017, suom. Lotta Toivanen) milanolaisesta perheestä, jonka kaikki lomat kuluvat Dolomiiteillä, Italian Alpeilla, vuoristokylässä nimeltä Grana. Perheen pojan Pietron ollessa 11-vuotias kylästä tulee heidän pysyvä tukikohtansa, ja he oppivat tuntemaan kylän neljäätoista asukasta. Pietro ystävystyy ikätoverinsa, paikallisen paimenpojan Brunon kanssa, jonka umpimielinen suku on aina asunut kylässä.

Pietro viettää kylässä nuoruutensa kesät, mutta katoaa maailmalle tekemään dokumenttielokuvia vajaaksi viideksitoista vuodeksi. Isänsä kuoltua hän päättää palata tämän lempimaisemiin, jonne tällä oli suunnitteilla oman talon rakennus. Hän kohtaa Brunon uudelleen, ja kaksikko jatkaa taloprojektia vuoren rinteessä, jonne ei pääse autolla. Bruno leiriytyy kesäksi rinteeseen ja Pietro raahaa laakson kylästä rakennustarvikkeita muulin selässä rakennusmestarin apumiehenä. Talon valmistuttua Pietro päättää omistaa sen yhdessä vähäpuheisen lapsuudenystävänsä kanssa.

Bruno on Villimies ja ”viimeinen vuoristolainen”, joka ei suuremmin kaipaa maailmalle. Hän on välivuodet elättänyt itseään rakennusmiehenä ja muurarina, mutta kaipaa paimentolaisen elämäntapaa, joka juoksee hänen verenperinnössään. Juustojen valmistaminen on ainoa elinkeino, joka saattaisi elättää häntä ja tuoretta perhettään. Brunolle elämäntapa ei ole hipsterin märkä uni, eikä hänen sanastoonsa kuulu termi ”luomu”. Oikeastaan hän ei tunne muuta tapaa elää, vaikka on käynyt kerran kaljalla Milanossa ja toisen kerran nukkumassa yön autossaan Genovassa meren rannalla.

Kertomus miesten ystävyydestä kietoutuu yhteen Pietron suvun tarinan kanssa. Pienen perheen intohimoinen omistautuminen kiipeilyharrastukselle on kiinnostavaa, kasvavasta nuoresta myös rasittavaa. Päähenkilö on tarinassa samana vuonna syntynyt kuin itse olen, enkä tuntenut Suomessa lähipiiristäni ketään, joka olisi viettänyt kesiään vastaavassa askeesissa kuin henkilöt tässä teoksessa. Varmasti teoksessa kuvattu reipas ulkoilmamyrkytys on myös keskivertoitalialaisesta lukijasta eksoottista.

Teos on saanut kirjallisuuspalkintoja Italiassa ja käännösoikeudet on myyty 30 maahan. Varmasti teos ihastuttaa myös meitä urbaanien mukavuuksien ystäviä, tai ehkä juuri meitä. Minusta tässä oli jotain upeaa ajattomuutta, ja tavallaan Granan kylä myös leijui jossain omassa tyhjiössään, paikattomuudessa. En sanoisi, että paikka vaikutti kulttuurittomalta, mutta sen syrjäisyys sai sen tuntumaan paikalta, joka olisi helposti siirrettävissä toiselle mantereelle.

Teoksen nimi viittaa Nepalin buddhalaisten munkkien viisauteen mandaloista. Pietro pääsee tässä vertailemaan Dolomiittien kansan viisauksia Annapurnan rinteiden viisauksiin, mutta valitettavasti Nepal-osio jää ohueksi. Tarinan kannalta se luo tarvittavaa välimatkaa, mutta ei ole päähenkilölle järisyttävä kokemus. Arvostin kuitenkin sitä, ettei buddhalaisesta filosofiasta tai meditaatiosta luoda mitään coelhomaisia sitaatteja. Teksti sinänsä on hyvin meditatiivista, mutta sen viisaus avautuu tekemisen kautta.

Luin tätä enemmän matkakirjana kuin romaanina, mutta tämä on fiktiivinen teos kauttaaltaan. Cognetti ei ole Pietro, hän on päähenkilöitä jonkun vuoden nuorempi ja on saanut inspiraation teokseen ystävältään kuullusta tarinasta. Italialaisen elämänmenon kuvauksena teos yllättää, sillä en ainakaan itse osannut kuvitella Pohjois-Italiaan tässä kuvattua niukkuutta. Myös tämän vuosikymmenen talouslaman seurauksia puidaan pienen ihmisen näkökulmasta rehellisesti ja monisyisesti.

Kirja on kaikessa arkisuudessaan mieleenpainuva ja onnistunut siksi, ettei siinä kuvattua ystävyyttä glorifioida ylisanoin. Siihen mahtuu surua ja menetystä, mutta tunteissa ei vellota liikaa. Vuorikiipeilystäkään ei rakenneta huikeaa sankarimytologiaa, vaan eri ihmisten fyysiset rajat tulevat vastaan realistisesti.

Oli myös kiinnostavaa kurkistaa muinaiseen historiaan, jolloin 3-4 kilometrissä on viljelty siksi, että vuorille pakeni kansaa, jotka eivät sopineet laaksojen ”sivistyksen” järjestelmään. Tiedän Italian laaksoista aika paljon, mutta Alppien historiasta kovin vähän. Tämä teos siis avasi ikkunan muinaisiin maisemiin ja outoon kieleen, jota harva enää tunnistaa tai osaa.

 

 

Kamalan kälyn kosto

Kasarinostalgiaa ja vinksahtanutta sukukronikkaa. Pikkukaupungin juoruja ja vanhentuneita rikoksia. Kolmenkymmenen vuoden hiljaisuus ja muistin petolliset aukot. Alkoholistiäiti ja äidin kunniallinen käly. Ylipäänsä käly, kaunokirjallisena hahmona (tunnistavatko nuoremmat lukijat koko sanaa?). Näistä aineksista Marjut Pettersson kutoo erikoisen dekkarin, Niin kuin sinä sen muistat (Myllylahti, 2017).

Kirjassa liikutaan Uudessakaupungissa, työväenluokkaisissa ympyröissä autotehtaan varjossa. Nuoren Kitin isä hylkää perheensä ja äiti löytää uuden miehen, italialaisen Antonion, joka on tuore leski ja kahden pojan, Tonin ja Ronin, isä. Ja vaikka Kiti menestyy koulussa, hän kokee jäävänsä uusperheessä lapsipuolen asemaan. Hän alkaa jo alaikäisenä paeta alkoholinhuuruiseen maailmaan. Pian ylioppilaaksi päästyään hänelle syntyy avioton tytär Sini, josta hän ei ole kypsä huolehtimaan. Kiti karkaa maailmalle, ja tytön huoltajaksi tulee käly-Mona.

Mona on jäänyt leskeksi odottaessaan esikoistaan, ja sekusten, Sinin ja Iriksen ikäero jää pieneksi. Tonin kuolema auto-onnettomuudessa on sukusaagassa suuri tragedia, ja nuorta miestä muistellaan suureleisesti. Mona kasvattaa tyttöjä siskoksina ja rakentaa identiteettiään pelastavana enkelinä ja marttyyriäitinä. Kitin yhteys tyttäreensä katkeaa alkoholismin syvetessä, mutta hän palaa tämän 18-vuotissynttäreille. Kälyjen kohtaaminen ahdistaa, eikä Kitillä ole voimia kohdata sukua selvin päin.

Teos rakentuu takaumien ympärille, ja lopulta kaikki kulminoituu niihin karmeisiin kasarihäihin. Monan ja Tonin rakkaustarinassa on jotain samaa pyrkyryyttä ja tunkkaisuutta kuin juuri lukemassani Elena Ferranten romaanissa. Tässäkin taustalla vaikuttaa napolilainen suku, joka ei kuitenkaan pääse häihin paikan päälle. En kokenut hääteemaa millään muotoa Ferranten kopioimisena, ja italialaisuuskin on tässä suht ohutta. Jos Pettersson on saanut Ferrantelta vaikutteita, se on vain tekstin eduksi. Ainakin muistin ja muistelemisen tarkkuudessa on samoja viboja. Dekkariksi teos on kielellisesti rikas ja kunnianhimoinen.

Kerrontatekniikkana Kitin puhuttelu toisessa persoonassa tuntui paikoitellen puuduttavalta. Tosin tässä ehkä etsitään kaikkitietävää kertojaa, joka varjostaa alkoholistin horjuvia liikkeitä. Kuitenkin addiktiksi Kiti on harvinaisen skarppi. Hän ei edusta pahinta naisalkoholistin stereotypiaa, pubiruusua, vaan on vielä jotenkuten työn syrjässä kiinni freelancer-toimittajana. Pettersson kaivaa hänestä monia inhimillisiä kerroksia itseinhon alta.

Paikoitellen teoksessa oli saippuaoopperamaisia piirteitä, vaikka niihin viitataankin (itse)ironisesti. Toisaalta 70-80-lukujen ajankuva tuli hienosti esiin: Wunderbaumit, Mennenit ja Stop-pastillit peittävät paheellisempia lehahduksia, ja tyrkkyputken liftarityttöjen permanenteissa tuulahtaa Revlon Flex. Mona on lukenut postimyyntikatalogien vauvantarvikesivut puhki ennen kuin tulee raskaaksi. Suorittajaäidin ja hulttioäidin epäreilu valta-asetelma nousee jopa kiinnostavammaksi elementiksi kuin ikivanhat rikokset.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjassa mennään naimisiin”.  Aika monessa tänä vuonna lukemassani teoksessa on niin tehty, mutta nämä häät jäävät mieleeni poikkeuksellisen makaabereina.

Paneurooppalaisen lapsuuden jäljillä?

IMG_1597Toissapäivänä oli ”rahapäivä”, joten rietastelin ja latasin koneelleni Elena Ferranten teoksen Elisa Kirjasta edukkaaseen hintaan, 3,90. Valtavan paljon olen kuullut hehkutusta Ferranten Napoli-sarjasta juuri kirjablogeissa, ja pääsen tämän autuuden virtaan viiveellä, mutta sitä iloisemmin.

Ferrante vie lukijansa 50-60-lukujen Napoliin, työväenluokkaisiin kortteleihin, joissa kansa on heräämässä lasten koulutuksen kannattavuuteen. Suutarin tytär Lila ja vahtimestarin tytär Lenuccia aloittavat kansakoulun samana syksynä. Lila on itseoppinut akateeminen ihmelapsi, jonka kanssa numeroista kilpaileminen on vaikeaa myös tunnolliselle ja kunnianhimoiselle Lenuccialle. Tyttöjen ystävyys kuitenkin kantaa kilpailuasetelman yli, ja kestää Lilan oikukkuuden ja erikoiset tempaukset.

Kirjan asetelmissa on paljon tuttua suomalaisellekin lukijalle: Ferrante muistuttaa ajasta, jolloin lukukausimaksut ja koulukirjojen hankinta saattoi olla kynnyskysymys koulunkäynnin jatkamiseksi, ja jolloin ehtojen saaminen saattoi merkitä koulun loppua monille. Kodin työväenluokkainen, karkea kielenkäyttö on kaukana koulun sisäsiististä maailmasta, ja karkea maailma odottaa lapsia heti koulun portista poistuttua.

Teos ei kuitenkaan kerro kaikista köyhimmästä kansanosasta, vaan ”kunniallisista” työläisistä, joilla ammatti on usein periytyvä sukupolvesta toiseen. Kondiittoreilla ja suutareilla on myös ammattiylpeyttä, ja perheissä harrastetaan kulttuuria vaatimattomista puitteista huolimatta. Sarratoren rautatieläisperheessä isä on saanut julkaistua runokokoelman, ja poika Nino hautoo päässään vaarallisia kommunismin siemeniä. Naiset ovat usein arjessaan väkivaltaisempia kuin miehet,  eikä naapuruus kapeilla kujilla ole aina helppoa keittiövälineiden lennellessä viattomien niskaan.

Tyttöjen ja naisten kasvukertomuksena romaani on realistinen, mutta kirja pitää sisällään myös feministisen emansipaation siemeniä. Lukioon päässyt Lenuccia pelkää jäävänsä vanhaksi piiaksi, finninaamaiseksi kirjastonhoitajaksi, siinä vaiheessa, kun Lila kihlautuu varsin nousujohteisesti kauppiaan poika Stefanon kanssa ja parille hankitaan upouusi asunto, jossa on kylpyamme ja puhelin. Lenuccia kokee, ettei hän välttämättä etene elämässään pelkällä koulumenestyksellä, vaan menestyksen salaisuus on naisella edelleen ulkomuodossa ja kyvyssä pitää mies tyytyväisenä. Poikaystävän saaminen on oikeastaan miltei pakollista, jos haluaa olla sosiaalisesti hyväksyttävä.

Romaani päättyy hyvin koukuttavasti Lilan häihin kuusitoistavuotiaana Jacqueline Kennedy-kopiona. Teoksen alussa ollaan nykyajassa, jossa Lila on kadonnut kotikonnuiltaan ja hänen poikansa soittaa Lenuccialle Torinoon kysyäkseen, olisiko äitiä näkynyt pohjoisessa. Tätä saagaa on mahdotonta jättää kesken, sillä ainakin itse palan halusta tietää, kuinka ystävyyssuhde jatkui naisten välisten kasvavien eroavuuksien ilmapiirissä.

Kiinnostavaa oli havainnoida näiden sukukeskeisten napolilaisten nurkkakuntaisuutta: vaikka meri oli kävelymatkan päässä lasten kotikortteleista, perheillä ei ollut tapana viettää aikaa meren rannalla, vaan elämä rajoittui hyvin pieneen piiriin. Teini-ikäisenä Lenuccia kutsutaan pensionaatin aputytöksi Ischiaan, mitä hänen äitinsä paheksuu kovaan ääneen. Seuraavana kesänä hän päätyy kirjakauppiaan lasten rantavahdiksi, ja tutustuu rantaelämään, mitä hänen äitinsä kaltaiset naiset eivät ole koskaan viettäneet. Lilan pitkän kihlauksen aikana pariskunta suunnittelee myös häämatkaa, mutta Lila ei suostu lähtemään Venetsiaan, vaan vaatii jäämistä juuri Ischiaan ja Amalfin rannikolle. Kauppiaan pojan nousukkaat sukulaiset taas pitävät tuota suunnitelmaa liian matalaotsaisena.

Teos ihastuttaa lukijoita ympäri Eurooppaa (ja maailmaa) varmasti siksi, että se tarjoaa samastumispinnan kaikille, jotka ovat eläneet niukan lapsuuden ja nuoruuden. Ruokalajit eroavat, mutta esimerkiksi elokuva- ja musiikkiviittaukset ovat jaettua eurooppalaista pääomaa. Koska italialainen iskelmä oli suosittua myös Suomessa noina aikoina, varsinkin vanhemmat lukijat voivat hyräillä Lazzarellaa tähän uppoutuessaan.

Ferranten teksti oli vähemmän kokeilevaa kuin mitä odotin. Se on melko suoraviivaista ja nopealukuista, mutta kirjailijan taidokkuus näkyy sanankäytön taloudellisuudessa. Kuuma ricottapizza maistuu nostalgisesti, mutta jokaiseen ruoka-annokseen tai kadunkulmaan ei ripusteta liiallisia merkityksiä. Muistelu on tässä valikoivaa ja kaikkea muuta kuin siirappista. Ja vaikka henkilögalleria oli suuri, en kokenut hankaluuksia heidän muistamisessa. Yhteisön laajan kudelman ja yksilön irtautumispyrkimysten välillä varmasti kamppaillaan sarjan tulevissakin osissa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 2: Kirjablogeissa kehuttu kirja.

Uskallus koputtaa oveen

img_1174Joel Haahtela on jäänyt minulle toistaiseksi etäiseksi tuttavuudeksi, vaikka taannoin lukemani, Raija Siekkisen mystisestä kirjailijapersoonasta kertova Katoamispiste (2010) olikin hieno elämys. Takavuosina minulla on jäänyt jokunen Haahtelan teos kesken johtuen niiden äärimmäisestä runollisuudesta ja eteerisyydestä. Tuolloin elämässäni taisin arvostaa poliittisempia romaaneja.

Nyt luin häneltä tuoreimman teoksen, Mistä maailmat alkavat (Otava, 2017), joka käsittelee 1950-70-lukujen helsinkiläisiä taidepiirejä. Päähenkilö Visa on niiden keskellä oman polkunsa kulkija, jota kiinnostaa enemmän rehellisyys itselle kuin uusimmat trendit. Maalarina hän arvostaa italialaisia ja hollantilaisia klassikkoja ja suuria pintoja. Hän maalaa Bolognan kaupungin alamaailman hahmoja siinä missä suomalaisia amputoituja sotaveteraanejakin. Maine ja kunnia eivät kestä hänen urallaan pitkään, mutta hän pääsee Vapaaseen Taidekouluun opettajaksi ja sitä kautta Teknilliseen korkeakouluun lehtoriksi. Visan elämäntarina ei sinänsä ole kovin hätkähdyttävä; taitelijana hän elää tasaista, työteliästä elämää. 60-70-lukujen poliittinen kuohuntakaan ei läpäise hänen taikamaailmaansa, vaikka ihmiset hänen ympärillään siihen raivokkaasti osallistuvat.

Teoksessa eletään vaatimatonta elämää Eiran Luotsikadulla. Visan äiti on yksinhuoltaja ja elättää poikaansa työssä lennättimessä ja ompelijana. Muistoihin eteläisestä Helsingistä ei liity mitään elitististä, vaan naapurustoa elävöittää lähinnä sotaveteraanien proteesipaja. Suhde äitiin pysyy lämpimänä, ja äiti pyrkii tukemaan aikuisen poikansa taiteilijanuraa niin paljon kuin kykenee. Työläispojaksi Visalla on yllättävän hyvä itsetunto, ja maailmallakin hän pärjää maailmanmiehen elkein.

Pidin kirjassa eniten Italian pitkän opintomatkan kuvauksesta, jossa paikallinen elämänilo ja opiskelijaradikalismi pääsevät oikeuksiin. Visa fantasioi vanhemman rouvashenkilö Chiaran pelastamisesta porvarillisesta häkistään, mutta saa yrityksessään lähinnä aikaan tahatonta komediaa. Bolognasta tulee miehelle arkinenkin koti, mutta haltioitumisen hetkiä hän kokee Assisissa ja Venetsiassa. Matkan kohokohdaksi nousee vierailu kuolevan maalarimestari Morandin luona, jonne Visa vain tupsahtaa sisään kadulta. Mies ei ole aina rohkeuden perikuva, mutta hänellä on rohkeutta koputtaa itselleen ennen tuntemattomia ovia.

Haahtela on runollisten kollaasien rakentamisen mestari. Visan aarteisiin kuuluu merkillisiä esineitä, kuten paikannäyttäjän koppalakki, kuolleen ystävän sideharsomytty, psalmi 130:n illuminaatio, ja lukuisia kappaleita Tohtori Zivagosta. Hänelle lähetetään rosmariinia kirjekuoressa Italiasta, ja hän arvostaa viikunoita ja artisokkia hedelmällisyyden ja perisynnin symboleina. Värien kokemisen intensiteetti on välillä jopa pakahduttavaa, kuten kypsän iän matkalla Marrakeshissa:

”Värit olivat appelsiineja, joita saattoi poimia puista, huoneessa leijui jo niiden tuoksu. Tähdet taivaalla luovuttivat valonsa ja meri olisi sininen juuri häntä varten.”

Onneksi teksti ei kuitenkaan koostunut pelkästä taidemaalarin työn kuvauksesta, vaan muiden maailmojen ongelmat ja poliittisetkin kriisit noteerataan. Välillä koin lievää puutumista maalaustekniikan kuvauksen paljouden ympärillä, ja varsinkaan taidekoulujen miesten keskinäiset kamppailut arvostuksesta eivät niin sytyttäneet. Sellaiselle lukijalle, joka on opiskellut kyseisessä opinahjossa, teksti varmasti aukenee aivan eri tavalla.

Jos lukija pitää Hannu Väisäsestä ja Kjell Westöstä, hän taatusti pitää myös tästä teoksesta. Aidosti globaalin kulkurin ja lievästi nurkkapatriootin pääkaupunkilaisen hahmot yhdistyvät herkullisesti Visan hahmossa, ja Haahtela myös osoittaa, että mainiota proosaa voi kirjoittaa myös henkisesti tasapainoisista ihmisistä. Kaiken kaunokirjallisuuden ei tarvitse kulkea mielen äärirajoilla ja kaltevilla pinnoilla, vaan joskus lukunautinto voi koostua myös onnellisuuden muruista. Sekään, että päähenkilö on aidosti läheisistään välittävä ja hyvään pyrkivä, ei välttämättä tee teoksesta naiivia. Taide, niin maalaus- kuin sanataide, saa myös eheyttää ja hoitaa, ja se voi tehdä niin sortumatta halpoihin aforismeihin ja elämäntapaoppaiden kliseisiin. Ottaisin siis tämän kirjan osaksi kirjallisuusterapian kurssia, sillä teos voi hoitaa monenlaisia ihmisiä, myös niitä, jotka eivät vello akuuteimmassa kriisissä.