Taiteilijaperhe poissa tolaltaan

Joonatan Tola: Punainen planeetta (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Kaukana Pohjois-Karjalassa, Lieksan korpikylässä asuu etelästä muuttanut boheemi perhe – äiti, isä ja neljä alle kouluikäistä lasta. Kuvataiteilijaisällä on pihapiirissä oma ateljee, jonne vain äidillä ja perheen esikoisella on lupa mennä. Esikoistyttärellä on eriparisilmät ja palava halu näyttelemiseen. Toinen lapsi, Joonatan, on äidin poika, mutta nuorempien sisarusten ”kuulumista” vanhemmilleen kellään ei ole aikaa pohdiskella.

Mikko Tola on nälkätaiteilija, joka tuli nuorempana teljetyksi mielisairaaloihin sukunsa painostuksesta. Elossa olevaa äitiään hän kutsuu Hurtaksi, yhteyttä pidetään vain satunnaisesti, ja näihinkin viesteihin liittyy yleensä raha. Isoäiti on upporikas Helanderien suvun perijätär, joka on tavannut lapsenlapsiaan vain muutaman kerran.

Joonatan Tolan esikoisteos Punainen planeetta on autofiktiivinen romaani, joka pohjautuu alle kouluikäisen lapsen muistoihin ja siihen, mitä hänelle on myöhemmin kerrottu suvustaan ja perheestään. Tolan perheen lapset jäivät täysorvoiksi 1990-luvulla ja elivät lastenkodissa ja sijaisperheessä nuoruutensa. Lasten isä lähti maailmasta oman käden kautta ja äiti kuoli aivokasvaimeen.

Joonatanista ei olisi koskaan tullut isää ilman onnistunutta terapiasuhdetta. Tavallaan tämä teoskin on syntynyt terapian myötävaikutuksesta: se mahdollisti tutkimusmatkan Tolan suvun erikoiseen lähihistoriaan, johon kaikesta kauheudesta huolimatta kuuluu myös koomisia elementtejä.

Viime vuosina olen itsekin pohtinut kysymystä, saako sosiaalihuollon kentän ilmiöille, varsinkin lastensuojelulle, nauraa. Ja jos saa, niin kenen nauru on oikeutettua? Tolan teoksessa lastensuojelu pyrkii auttamaan perhettä kankeasti, liian myöhään ja tilanteissa, joissa verbaalisesti lahjakas isä onnistuu manipuloimaan työntekijöitä. Oikeastaan teos ei edes keskity lastensuojeluun, vaan byrokraattiset interventiot kuuluvat vasta loppunäytöksiin.

Teos alkaa Joonatanin ja isoäidin kohtaamisesta tämän asunnossa Töölössä. Mummi on jo saattohoidossa, ja sekoittaa lapsenlapsen pojakseen. Asunto on täynnä eksoottisia matkamuistoja, antiikkia, itämaisia mattoja – yltäkylläisen elämän surullisia jäänteitä. Vaikka suvulla riitti rahaa, isoäidin elämä oli lähes yhtä rankkaa kuin poikansa. Nuorena vaimona hän omistautui poliovammaisen lääkärimiehensä hoitoon, ja miehen sana oli perheen laki, vaikka tämä oli suurimman osan hereilläoloajastaan kännissä.

Isoisän vammasta huolimatta Tolan perheessä pidetään näyttäviä seurapiirijuhlia, joissa alkoholin rooli on keskeinen. Perheen pojat jäävät pitkälti kasvattamatta, sillä kaikki energia kuluu vaativan potilaan päivittäiseen huoltoon. Isoisä haaveilee paremmasta hoidosta Yhdysvalloissa, ja tilaa kalliita laitteita, jotka mahdollistaisivat lentomatkailun. Ennen kuolemaansa mies ehtii myös erota vaimostaan, rakastua Auroran sairaalan hoitajaan ja muuttaa tämän kanssa Kulosaareen.

Joonatanin perheessä Pohjois-Karjalassa juhliminen jatkuu ilman perintöastioita. Mikko-isä on perinyt vanhemmiltaan alkoholin suurkulutuksen, mutta ei hienostuneita tapoja. Toki hän ystävystyy Joensuun kulttuuripiirien kanssa, ja kaupunkiin muutettuaan onnistuu myös kännäämään hoitavan psykiatrinsa kanssa. Ero Mikon ja Joonatanin lapsuuden kokemuksissa on kuitenkin merkittävä: Joonatan ja sisarukset näkevät nälkää vanhempien juomisen vuoksi, kun taas Mikon perheessä ruoka tuli suoraan Stockan Herkusta, kotiapulaisen valmistamana.

Vaikka Joonatanin lapsuuden perheen arjen kuvaus on rankka, siihen liittyy myös oivalluksia, lämpöä ja yhteisöllisyyttä. Kirja ei jätä lukijaansa vellomaan toivottomuuteen, vaan tutkimaan perheen selviytymistä sen omilla ehdoilla. Itseäni teoksessa miellytti eniten sen runsas visuaalisuus (kuten Joonatanin runsaat havainnot läheistensä silmistä), karnevalistisuus ja aidosti lasten tasolle pääseminen.

Ennustan teokselle runsasta medianäkyvyyttä rankan teeman vuoksi ja myös siksi, että kirjailijan sisko on kuuluisa näyttelijä. Keskusteluilta jään odottamaan muutakin kuin ”rankkuuden” julkista puintia, sillä teoksella on selkeästi sanataiteellista antia myös kielellisesti, tyylillisesti ja lähihistorian kuvauksena.

Ateistiäidin hautausmaakierros

Teos: Katriina Huttunen: Mustaa valoa. Muistiinpanoja hautausmaalta (S&S, 2020)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Muistan pari vuotta sitten lukemastani Surun istukka-teoksesta parhaiten kuolleen aikuisen tyttären perintäkirjeet, jotka herättivät minussa vahvaa fyysistä puistatusta ja ahdistusta. Nyt löytäessäni Katriina Huttusen uudemman teoksen, en ihmettele, että surutyön teema jatkuu siinä.

Viime vuonna yksi suosikkikirjoistani oli Kai Sadinmaan tietokirja Malmin hautausmaan kulttuurihistoriasta, ja nyt on Hietaniemen hautausmaan vuoro vähintään yhtä sivistyneessä seurassa. Huttunen on tehnyt elämäntyönsä skandinaavisen kirjallisuuden kääntäjänä, mutta hänen kiinnostuksensa ulottuu myös Keski-Eurooppaan ja antiikin Rooman kulttuureihin. Ja vaikka teos keskittyy Helsinkiin, kirjaa varten Huttunen on vieraillut kymmenten länsieurooppalaisten kaupunkien hautausmailla.

Huttusen elämäntavaksi nousee ajanvietto tyttären haudalla, ja hautausmaan luonnon ja muiden surijoiden tarkkaileminen. Hän myös tutustuu hautausmaan henkilökuntaan kirjaprojektin haastattelujen myötä. Hänen tyttärensä tuhkat ovat sijoitettu sisätilaan, kolumbarioon, mikä on melko marginaalinen hautaustapa näinä päivinä. Huttunen lähestyy hautaustapojen moninaisuutta tutkijan tarkkuudella, ja hän on hyvin perehtynyt Helsingin tuhkauskäytäntöjen lyhyeen historiaan.

Teos on vielä runollisempi kuin Surun istukka, ja siinä etsitään uskonnottomien suremisen tapoja kristillisen kulttuurin keskellä. Jos kirjasta haluaa etsiä henkisyyttä, se ilmenee kirjailijan luontosuhteessa, mutta ateistilla ei ole käsitystä tuonpuoleisesta eikä toivoa rakkaan lapsen jälleennäkemisestä. Suruun liittyvä häpeä ja syyllisyys eivät vähene ilman aktiivista jumalakuvaa, ja itsemurhan tehneen omaisten vaikeat tunteet tuntuvat samansuuntaisilta riippumatta uskonnollisesta vakaumuksesta.

Tämä teos on lukeneisuudessaan kovin akateeminen, ja saattaa sulkea pois sellaisia lukijoita, jotka eivät ole lukeneet Roland Barthesia. Itse olen, mutta en tunnistanut häntä surukirjailijaksi. Toisaalta yleisempi Hietaniemen kulttuurihistoria on runsasta, ja lukija voi hyvin eläytyä 1800-luvun säätyläisyhteiskunnan statustietoiseen menoon. Huttusen tyyliin kuuluu muun muassa vainajien ammattien listaaminen, ja näiden listojen toistaminen. Tekstistä myös välittyy se tosiasia, että se on enimmäkseen kirjoitettu tyttären haudalla.

Tässä teoksessa vieraillaan vähemmän julkkisten ja suurmiesten haudoilla, ja etsitään enemmän tavallisten tallaajien, myös lasten viimeisiä tomumajoja. Myös juutalaisten kaksiosainen hautausmaa kiinnostaa Huttusta, ja teoksessa käydään läpi myös buddhalaisia hautausmenoja.

Tietokirjana teos palvelee monenlaisia lukijoita, niin runoilijoita, filosofeja kuin mahdollisesti myös tulevia suntioita ja muita hautausalan ammattilaisia. Suosittelen lukijalle kuitenkin Huttusen molempien surukirjojen lukemista rinnakkain. Tämä toinen kirja voi myös lieventää ensimmäisen, rankemman teoksen aikaansaamaa shokkia.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtiin 47-48: ”Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.”

Krenkkusillan kaidoista kulkijoista

HeikkiläTeos: Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Eeva on palannut lappilaiseen kotikyläänsä viiden vuoden poissaolon jälkeen kohdatakseen äitinsä, jonka varjo piinaa häntä. Nuori nainen on aikanaan paennut ahdasmielistä kyläyhteisöä aikomuksenaan karistaa sen tomut kannoiltaan ikuisesti, mutta side paikkaan on maaginen. Hänen isänsä on aikanaan hukkunut jokeen kalastusreissulla, ja äiti on vaalinut joen henkistä perimää lähes shamanistisin ottein.

Nainen palaa surutaloon, keskelle hautajaisjärjestelyjä, sillä äiti on kävellyt jokeen verisin rantein vain muutamaa päivää aiemmin. Isäpuoli Eino ja velipuoli Alarik ovat toistaitoisia orpoja, jotka asuvat äidin muiston museossa. Viime ajat äiti on kuitenkin asunut kylän vanhimman naisen, siianpyytäjä Adajan luona, eivätkä miehet ole onnistuneet ylipuhumaan tätä palaamaan kotiin.

Kalastuselinkeino on kuolemassa, mutta Eino ja Alarik jatkavat joella päivystämistä, vaikka se ei enää tuo elantoa. Muut veneet on kerätty kylän niitylle muinaismuistoina. Ennen vanhaan lapset syntyivät kesäkautena veneisiin, jotka kesän jälkeen poltettiin seremoniallisesti. Suvun naisilla on tarinoita alkuäideistä, vedenneidoista, jotka tunnistettiin sinisistä silmistä ja punaisista hiuksista. Oikeat noidat eivät koskaan joutuneet roviolle, vaan heidän perimänsä on edelleen elävä.

Karmein kylän sisäisistä säännöistä on, ettei veden varaan joutuneita saisi pelastaa. Välillä sääntöä rikotaan, mutta mitään johdonmukaisuutta ei noudateta. Myös uiminen joessa on puolivirallisesti kielletty, mutta Eeva käy äitinsä kanssa salaa uimassa silloin, kun muilta silmä välttää.

Kielellisesti Akseli Heikkilän esikoisromaani on mukaansatempaava ja aidosti paikallista puheenpartta tallentava. Kalastamista kutsutaan lippoamiseksi, ja krenkku tarkoittaa jokeen rakennettua siltaa tai laituria. Tarina tuntuu myös kiinnostavalla tavalla ajattomalta, sillä siinä on hyvin vähän referenssejä moderniin maailmanmenoon. Heikkilä keskittyy tarinassaan lähes kokonaan kyläyhteisön sisäiseen maailmaan, jossa ei seurata kansallisia tapahtumia, popkulttuuria tai muita maailmallisia vaikutteita.

Odotin tarinalta vahvempaa uskonnollista teemaa, mutta se keskittyy enemmän mytologiaan ja esikristilliseen animismiin. Toki äiti siunataan kirkossa, ja hautajaisissa kyräillään periluterilaiseen tapaan. Eevan vierailun aikana hukkuu toinenkin kyläläinen, vanha lippomies Vilho, ja koko kylä tuntuu sairastuneen suruun. Kummallista myös on, että Eevan poissaolon aikana naapurustossa on alettu lukita ovia.

Kylässä isien pahat teot seuraavat poikia niin, että lippoaminen kielletään juoppojen pojiltakin. Mutta pahojen äitien henkinen perimä tuntuu Eevasta vielä raskaammalta, ja haudattu salaisuus painaa naista traagisesti. Heikkilä tutkii kyläläisten uskomuksia ja joen maagista toimijuutta yksityiskohtaisen uskollisesti, ja tarinan taustalla on nuoren kirjailijan oma kokemus äidin kuolemasta, ei itsemurhaan, vaan leukemiaan. Hän on kotoisin Tornion Kukkolankoskelta, mutta romaanissa tarinan tarkkaa sijaintipaikkaa ei mainita.

Romaanin tiivis muoto on sopiva, sillä pidempään tätä synkkää melankoliaa en olisi jaksanut kantaa. Nautin eniten paikallisesta puheenparresta ja dialogeista, ja koin oppimista kalastajien kulttuurista. Naisten maaginen maailma tuntui hieman liioitellulta, enkä oikeastaan osannut eläytyä ylisukupolvisen koston teemaan. Syntymään ja synnytyksiin liittyvät kohdat muistuttivat minua Katja Ketun romaaneista, mutta onneksi Heikkilä ei päädy imitoimaan Ketun karkeimpia manerismeja.

Tuntui, että olisin lukenut romaania täysin vieraasta kulttuurista, mikä varmasti on ollut osittain kirjailijan tarkoituskin. Tarkoitukselliselta tuntuu myös modernin teknologian totaalinen poissaolo, ja täten myös suosittelen kirjaa luettavaksi paperiversiona paikassa, jossa wifi-signaalit ovat heikot. Äänikirjana teos toimii loistavasti, mutta siitä huolimatta olisin mieluummin lukenut sen niteenä virtaavan veden äärellä.

Kiinnostuin kirjasta jo viime vuonna, kun yritin lukea teoksia jokaisesta Suomen kunnasta. Tämä teos oli listallani, mutta unohdin etsiä sen käsiini. Ilmeisesti Tornio-kohta on haasteessani vielä täyttämättä, joten palanen sen äärelle lähiaikoina.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 45: Esikoiskirja.

Telex-huoneen tulevaisuususkosta

Teos: Suvi Vaarla: Westend (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

1990-luku alkaa jo olla aikaa, josta nuori kirjailija voi kirjoittaa uskottavan historiallisen romaanin. Itse elin tuon vuosikymmenen elintasokuplassa: vaikka en opiskeluvuosinani pahemmin palkkatöissä käynyt, en kokenut laman vaikutuksia samoin kuin moni muu.

Suvi Vaarla kuvaa esikoisromaanissaan kasvavan Elinan muuttuvaa elämää, jonka nousukauteen kuuluu muutto Westendiin, valkoisten omakotitalojen Taj Mahaliin. Elinan isä Pekka on rakennusalalla menestynyt diplomi-insinööri, joka siirtyy urheilurakentamisesta lomakyläbisneksiin. Äiti Leena on kääntäjä yritysmaailmassa, joka erikoistuu Venäjän-kauppaan. Ainoaa tytärtä kasvattaa pitkälti televisio, kunnes naapuriin muuttaa paluumuuttajaperhe Saksasta ja perheiden tyttäret Sandra ja Elina alkavat kasvattaa toisiaan.

Naapuriperheet ystävystyvät, ja pian viettävät kaiken vähäisen vapaa-ajan yhdessä. Pekka saa ylipuhuttua Forsblomit varaamaan mökin hänen suunnittelemassaan Levin mökkikylässä. Sandran äiti Anitalla on aateliset sukujuuret, ja hänen herraskaiset pöytätapansa pistävät silmään jopa Westendissa. Hän on kotirouva, joka juo iltaisin aivan liikaa viiniä. Hän on se nainen, jonka mustelmat oikeasti tulevat törmäilyistä oviin, ja kun hän rikkoo olohuoneen lampun, hän pyytää siltä anteeksi.

Laman alkaessa Elinan perhe kokee sen vaikutukset ensimmäisten joukossa. Isän bisnesten horjuminen vaikuttaa myös naapuruussuhteisiin, ja Forsblomit uhkaavat Pekkaa oikeustoimilla. Tytöt jatkavat tapaamista Helsingin keskustassa, mutta vanhempien keskinäinen sota vaikuttaa ystävyyteen. 13-vuotiaana Elina muuttaa vanhempiensa kanssa kaupungin vuokrataloon Matinkylään, ja etuoikeuksista luopuminen on vasta alkamassa.

Koska itse elän pahemmassa köyhyydessä kuin mitä kirjassa kuvataan, teos ei millään muotoa järkyttänyt minua. Perheen isä tappaa itsensä epätoivon vuoksi, ja niin tappavat monet muutkin espoolaiset pudokit, aivan tavalliset perheenisät. Häpeän taakka on liian raskas monille kannettavaksi, ja osalliseksi siitä pääsee myös Elina, vaikka menestyykin elämässään kohtuullisesti. Perhetausta vaikuttaa kuitenkin paljoon pääkaupunkiseudulla: aloittaessaan seurustelusuhteita miehet haluavat lähes ensimmäisenä tietää, mitä naisen vanhemmat tekevät työkseen. Elina oppii kertomaan muunneltua totuutta perheestään, ja samalla hän huomaa, että rahakkaat kesätyöt ja harjoittelupaikat menevät aina ”hyville tyypeille” ja muille, jotka ovat vanhemmiltaan oppineet verkostoitumisen taidon.

Elina on vaikeista kokemuksistaan huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi) työteliäs sopeutuja, joka opiskelee Kauppakorkeakoulussa, mutta haaveilee tylsästä ja turvallisesta julkishallinnon urasta. Kapinallista hänestä ei saa ilveelläkään, vaan rahalla on edelleen hänelle suuri merkitys elämässä. Hän on silti päättänyt, ettei arvota muita ihmisiä varallisuuden mukaan, ja tämä päätös estää häntä pääsemästä urakiitoon. Koodauskuumetta poteva poikaystävä häpeää hänen siivoojan työtään opintojen aikana, mutta tulee silti hänen yksiöönsä asumaan tuulisina aikoina. Eron jälkeen mies iskee kultasuoneen, mutta silti Elina on tyytyväinen, ettei valinnut häntä puolisokseen.

Ajankuvaa kirjassa on runsaasti, ja omaan makuuni taloushistoriaa kerrattiin hieman liikaa. Toki kirjan lukeminen oli antelias trippi menneiden vuosikymmenten uutismaailmaan, kansantaloudellisiin hokemiin ja tyhjiin sloganeihin, ja kirjailijaa nuoremmille lukijoille teos saattaa olla jopa yleissivistävä. Itse huomasin, etten ollut ollut 80-90-luvuilla kovinkaan hereillä talousuutisia seuratessa, ja näin monet termit jäivät minulle edelleen abstrakteiksi. En siis edelleenkään osaa selittää jälkipolville, mikä oli Helibor-korko, mutta tätä kirjaa lukiessa olisin voinut opiskella terminologiaa.

Olen tehnyt toiselle alustalle haastetta Suomen kuntien kirjallisuuksista, ja Espoota edustamaan valitsin Enni Mustosen, koska en löytänyt mitään kiinnostavaa syntyperäisen espoolaisen kirjoittamaa romaania. Tämä teos on espoolaista kirjallisuutta parhaimmillaan, koska siinä osoitetaan kaupungin alueiden kerroksellisuus, ja niiden välinen nokkimisjärjestys.

Kirjan aika-akseli on laaja, ja kolmenkymmenen vuoden tiivistäminen näinkin kompaktiin formaattiin on vaatinut kirjailijalta kärsivällisyyttä ja perslihaksia. Se, ettei perheen tarinaa kerrota lineaarisesti, on hyvä ratkaisu, sillä tällaisenaan rakenne oli elävä. Romaanin jännite pysyi koossa loppuun saakka, ja raskaista vaiheista huolimatta Vaarla onnistui luomaan myös toiveikkuutta.

80-luvun nousukautta kuvasi parhaiten isän rakennusfirman telex-huone, joka valoi kasvavaan lapseen uskoa siitä, että eteenpäin mennään. Ylipäänsä näiden ”juppien” lähes saumaton usko kapitalismin voittoon tuntui lähes yhtä rasittavalta kuin hieman tätä aiemmin käynnissä ollut taistolaisuus. Sisimmillään kirjan nousukkaat isähahmot olivat kuitenkin maalaistolloja, jotka kotioloissa nauttivat sillipurkkien tyhjentämisestä ja piimän juonnista kotisohvillaan. Koin ehkä ansiokkaimmaksi kirjassa juuri näiden maalaisjuurten esiin tuomisen, ja päähenkilön äidin jääliläisten vanhempien elämänviisauden korostamisen.

Romaanissa oli todella paljon asiaa, mikä kaikki ei tarttunut minuun äänikirjaa kuunnellessani. Jotain yhteistä tässä oli äskettäin lukemani Maija Kauhasen Eliitti-romaanin kanssa, jonka päähenkilö on hieman Elinaa nuorempi ja tulee radanvarren mitättömästä kehyskunnasta. Myös siinä käsitellään laman lasten henkistä perimää, mutta kyseessä oli yksityisempi tarina. Uskoisin, että tästä pitävä voisi pitää molemmista; minuun tämä teos kolahti enemmän, koska kirjailija pääsi tässä maalaamaan lähihistoriallista panoraamaa leveällä sudilla.

Kuningasliljan kertomaa

Teos: Johanna Laitila: Lilium Regale. (Gummerus, 2019)

Kepeiden itärajaparodioiden jälkeen matkasin kirjojen siivin Lappiin ja Ruotsiin Johanna Laitilan esikoisromaanin Lilium Regalen siivin. Teos on jo lyhyen hyllyelämänsä aikana saanut paljon positiivista huomiota, mutta itse lähestyin teosta puskasta. Kirjassa eniten kiinnosti mystinen nimi, joka viittaa kuningasliljaan, kukkaan, joka toki menestyy myös pohjoisissa puutarhoissa, vaikka kasvukausi on lyhyt.

Lähdin lukemaan teosta vahvana siirtolaisromaanina, koska sen alku sijoittuu Ruotsin Södertäljeen, jossa Else-niminen isoäiti tekee kuolemaa omassa asunnossaan keski-ikäisen Elisa-tyttären hoivissa. Kuulemme Elisan miehestä ja aikuisesta tyttärestä, joka seurustelee afrikkalaisen naisen kanssa, ja suhteen piilottelusta isoäidiltä, joka tuskin ymmärtäisi nykynuorten kotkotuksia. Elisa tekee tiliä äitinsä elämästä, mutta tuntee vähän tämän nuoruutta. Side Suomeen on hatara, ja kristallisoituu puhelimen vieressä olevaan paperilappuun, jossa on ristejä merkkinä sukulaisten kuolemista.

Tarina siirtolaisuudesta on kuitenkin vain sisäänheittotarina romaanin keskittyessä Elsen nuoruuteen Tornionjokilaaksossa ja evakossa Ruotsissa toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Elsen elämään kuuluu paljon surua, menetystä ja väkivallan uhkaa suvun aikuisten oireillessa psyykkisesti. Mummo opettaa tytöille, että naisen rooliin kuuluu miesten ylilyöntien hyväksyminen ja hiljentäminen. Rakkaus naisiin tuo Elsen elämään kaivatun oman tilan, mutta tätäkin puolta itsestään hän oppii häpeämään.

Noin puolet teoksesta keskittyy nuoren naisen seksuaaliseen etsintään, mihin kuuluu viatonta teinityttöjen leikkiä ruotsalaisen professorintyttären Ingan kanssa, mutta myös valtapelejä ja manipulaatiota tämän ollessa piikomassa Irinan, kirjakauppiaan ja apteekkarinrouvan kodissa. Irinan luona ollessaan hän on jo aikuinen ja suku odottaa hänen avioitumistaan naapurin Samulin kanssa. Else taipuu avioliittoon äitinsä kuoltua vaikka ei koe olevansa samanmoinen nainen kuin toverinsa. ”Lesbolaiset” kokemukset hautautuvat äitiyteen, kun pariskunta muuttaa leveämmän leivän perässä Södertäljeen.

Laitilan kieli on paikoitellen eteerisen runollista, ja meänkielen osuus siinä on runsasta. Nautin eniten kasvien ja lintujen bongaamisesta, sillä en rehellisesti sanottuna tunnista kovin hyvin kuukkeleita, telkkiä tai teeriä, saati valkokämmekkää. Else on saanut läheisen luontosuhteensa isänsä peruna, ja hän kantaa mukanaan tämän kertomia myyttisiä kertomuksia Elgenistä, hirvestä metsän haltijana. Kaksikon kalareissut ovat aidon kalevalaisia, ja he pohtivat mielellään ahvenen sielun olemusta.

Onko sitten muoti-ilmiö kuvata homoseksuaalisuutta sota-aikoina? Aika monta romaania olen aiheesta lukenut, mutta en ole vielä kokenut, että representaatio on liiallista. Tämä teos ulottuu jatkosodan vuosista 1950-luvulle, ja kirjassa kuvattu Irina on moderni nainen, joka tuntee arvonsa ja osaa ottaa elämästään kaiken irti. Porvarisrouvan syrjähypyt piikojen kanssa on teema, josta en ole vielä lukenut teosta, joten toiston vaaraa verrattuna rintamamiesten homoeroottisiin kokemuksiin ei tässä ole. Kirjan nykyisyydessä erittäin vanha Irina vielä uskaltautuu mukaan sateenkaariseniorien sherrytanssiaisiin. Näin Laitila kuroo umpeen vuosikymmenten muuttuvat asenteet, ja muistuttaa queer-historian pitkästä jatkumosta.

Olisin kyllä halunnut lukea lisää Elsen vaiheista siirtolaisena Ruotsissa, ja myös Elisasta ja tämän tyttärestä Ainosta, joka kirjoitti gradua meänkielestä. Irina-seikkailun osuus oli mielestäni vähän liian pitkä, mikä varmasti johtui siitä, etten kovin pitänyt Irinasta ihmisenä. Toisaalta vanhan naisen ilmaantuminen etsimään vanhaa heilaansa södertäljeläisen kerrostalon ovelle kertoo vaiennetuista tunteista, joita hän oli antanut itselleen luvan käsitellä yli 90-vuotiaana.

Veikkaan tälle romaanille palkintoehdokkuuksia sen kielellisen virtuositeetin vuoksi. Teemojen suhteen teos oli kokoelma jo hyvin tunnettua ja yllätyksellistä. Sotateema kirjassa oli koskettava, mutta Lapin sodan teema on tullut vähän liiankin tutuksi viimeaikaisessa kotimaisessa kirjallisuudessa. Onneksi tässä kirjassa ei pahemmin solmittu suhteita natsisotilaiden kanssa tai saatu lehtolapsia, jotka alkavat kypsässä iässä etsiä saksalaista isäänsä. Vaikka tämäkin teema on totta ja varsinkin sen kokeneille tärkeä, koen, että kaunokirjallisena teemana natsien touhut Lapissa on toistaiseksi loppuunkäsitelty.

Kokonaisuutena teoksessa on herkkyyttä ja ryhtiä eksoottisen nimensä veroisesti. Erityisenä bonuksena minulle esiintyivät taas Edith Södergran-lainaukset ja sitä kautta tämän teoksen hengenheimolaisuus Aino Vähäpesolan Aurinkokissan kanssa. Pidän varsinkin siitä, että runoutta käytetään laajemmin kuin pelkkinä alkusanojen sitaattina romaaneissa, eli kuvaamassa henkilöhahmojen kehittyvää suhdetta runouden äärellä. Tässä runous tuli lähes yhtä paljon iholle kuin Aurinkokissassa, ja muutenkin kirjallisuuden rooli maalla kasvavan nuoren naisen henkireikänä elävöitti tekstiä.

Lindorff, tuo ihmisen uskollisin ystävä

Teos: Katriina Huttunen: Surun istukka (S&S, 2019)

Kun sain käsiini Katriina Huttusen lapsen itsemurhasta kertovan teoksen ja olin selvinnyt sen ensimmäisen luvun läpi, olin jo katketa raivosta. Tunnereaktio hämmensi, eihän tämä ollut ensimmäinen lukemani teos, jossa vanhempi tai suree päivänsä päättänyttä lastaan, tai muu omainen sukulaistaan. En raivosta kirjaa tai kirjailijaa kohtaan, vaan yhteiskuntaa, joka ei armahda maahan kaatunuttakaan.

Kirjassa aikuisen tyttären äiti saa hoidettavakseen lapsensa perintäkirjeet, vaikka lain mukaan niihin ei tarvitse reagoida omaisen kuoleman jälkeen. Kirjan surija on tunnollinen, eikä Lindorff jätä häntä henkisesti rauhaan. Ehkä kuorien avaaminen pitää vielä yllä illuusiota, että lapsi olisi elossa.

Teos riipaisi minua, ulosottokuningatarta, syvältä ja henkilökohtaisesti. Tajusin, että kun kuolen, Lindorff-Svindoff saattaa muistaa minua pidempään kuin moni ystävistäni. Jäin miettimään, mitä yhteistä on perintätoimistoilla, veroparatiiseillä ja eutanasialla. Kirjan kirjoittamisen ja sen lukemisen välillä Lindorff on vaihtanut nimeään Lowelliksi, Alektum on laitettu toimintakieltoon, mutta sama sirkus pyörii aina uudella nimellä. Liian monen mieli murtuu siinä sirkuksessa, ja aivan turhaan. Minulla ei ole selkeää vastausta, kuinka siinä selvitään ja selviydytään, muuten kuin kylmän viileästi kohtelemalla näitä muiden hädällä rikastuvia byroita ja niiden työntekijöitä kuin parasiittejä.

Kirjan äiti eristäytyy maailmasta vapaaehtoisesti, koska ei kestä ihmisten laimeita surunvalitteluja. Hän muuttaa Helsingistä Hankoon, ja pian takaisin Helsinkiin, ja yrittää elellä käännöstöillään, joita ihmeen kaupalla tarjotaan hänelle melkein enemmän kuin hän kykenee tekemään. Hänellä on riittävästi vihreää teetä ja hautakynttilöitä. Hautakynttilöitä hänellä on aina kassissa varalta samalla tavalla kuin tyttären lapsuudessa tutteja ja vaippoja. Hietaniemen hautausmaan kolumbaariosta tulee hänen elämänsä keskeisin tukikohta, ja hän tapaa siellä myös usein tyttärensä ystäviä, jotka edelleen muistavat häntä.

Häpeä ja syyllisyys ovat varmasti osana kaikkien itsemurhan tehneiden omaisten arkea, mutta tässä 26-vuotiaan nuoren naisen ”helikopteriäidin” tuska on raastavaa siksikin, että tyttärellä oli elämässä muitakin haasteita kuin masennus. Äiti syyttää itseään liiasta huolehtimisesta, ja kokee epäonnistumista irti päästämisessä. Toisaalta tytär eli viimeiset vuotensa menevää nuoren naisen elämää, lenteli Aasiassa saakka, ja oli usein monessa työsuhteessa samaan aikaan. Tyttären oppimisvaikeudet ja koulukiusaamisen jättävät arvet painavat raskaasti kertojan mieltä, vaikka tytär oli onnistunut hakemaan pontevasti apua kumpaankin asiaan.

Teos on riipaiseva kuvaus yksinäisyydestä tilanteessa, joka jättää usein sukulaiset ja ystävät kädettömiksi. Aikuisen lapsen itsemurhaa poteva äiti voi joidenkin mielestä olla epäonnistumisen ruumiillistuma, toisille hän on ilmanpilaaja ja hän itse kokee olevansa hautausmaalla kohmettuva maksaruoho. Hänen on helpompi kommunikoida talvisorsien kanssa kuin ihmisten, ja osa entisistä ystävistä alkaa tietoisesti vältellä häntä.

Huttusen työ kääntäjänä nousee myös yhdeksi keskeiseksi teemaksi; hän erikoistuu surutyönsä aikana varsinkin norjalaiseen ja tanskalaiseen kirjallisuuteen. Hänen käden jälkeään on esimerkiksi upean Naja Marie Aidtin surukirjan suomennos, ja näiden kahden teoksen välille rakentuu herkkävivahteinen dialogi. Aidtin poika kuoli myös nuorena onnettomuuteen, jossa huumeilla oli rooli. Kirjaa lukiessani huomaan, että olen lukenut monta, monituista Huttusen kääntämää teosta. Ja minulla on todella huono nimimuisti kääntäjien suhteen.

Kirjassa on omaan makuuni hieman liikaa psykoterapeuttista slangia, mutta toisaalta arvostan kovasti teoksen vertaistuellista ulottuvuutta. Itselleni kirjan tärkein anti liittyi pohdintaan psyykenlääkkeiden määräämisen kaupallisesta logiikasta ja apteekkien vastuusta lääkkeiden myyjinä. Teos toimii herättelijänä kaikille, jotka itse käyttävät tai joiden läheiset käyttävät useita psyykenlääkkeitä samanaikaisesti, sillä niiden yhteisvaikutuksista ei tunnu löytyvän oikein mistään luotettavaa tietoa. Jos suvusta löytyy rasitteena lääkeyliherkkyyttä, silloin näiden cocktailien kanssa pitää olla todella tarkkana.

Surun istukka on rankin lukemani teos aikoihin, ja uskallan suositella sitä lievällä rajoituksella, eli en ainakaan itse lukisi tätä teosta ollessani raskaana, muuten herkässä mielentilassa tai akuutin kriisin keskellä. Surutyön matkakumppaniksi teos on tietysti tarkoitettu, mutta siinäkin on vaiheita. Itsemurhan tehneiden omaisille ei ole koskaan tarjolla liikaa tukea, sillä kuten tämäkin teos osoittaa, ihminen on niin suuressa kriisissä taipuvainen vetäytymään kuoreensa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 15: ”Kirja käsittelee jotain tabua”.

Hyvästijättö jumalatieteelle

kevätjää”En epäile, etteikö Jumalaa olisi olemassa. En vain välitä Hänen tarkoituksistaan enää hiukkaakaan, sillä Hän on ylittänyt sietokykyni rajan. Tunnen olevani yhden naisen valon ja pimeän taistelutanner, ja minun on suuriman osan ajasta mahdoton nähdä, miksi valon olemassaoloa pitäisi puolustella.”

Näin kirjoittaa Pauliina Kuokka omaelämäkerrallisessa romaanissaan  Kevätjää (Kirjapaja, 2014). Hän on kolmesti eronnut entinen pappi, nykyinen sosiaalityöntekijä, eteläsuomalaisesta pikkukaupungista. Kuokka päätyi nuorena aikuisena lähemmäksi evankelis-luterilaista kirkkoa hänen pikkuveljensä itsemurhan jälkeen, ja suruaikana päätyi vaihtamaan opintojensa suuntaa sairaanhoitajasta papiksi. Romaanissaan hän käy läpi sukunsa taakkoja fragmentaarisen kasvukertomuksen muodossa. Romaanin minäkertoja muistuttaa lähes identtisesti sitä kirjailijaa, jota romaanin julkaisun aikaan on haastateltu, mutta luonnehtisin teosta silti enemmän romaaniksi kuin omaelämäkerraksi siksi, että siinä käytetään joitain romaanitaiteeseen liittyviä etäännyttämisen keinoja.

Hankin teoksen kolmella eurolla Herättäjäjuhlien kirjatorilta, ja aloitin sen lukemisen juhlien aikana hiljaisessa tilassa odottaessa kännykän lataantumista. Kirja sopi juhlien tunnelmiin loistavasti, vaikka se ei herännäisyydestä kerrokaan. Mutta herännäisyyteen kuuluu uskonkriisien, epäilyksen ja epämääräisen ikävöinnin tunnustaminen, ja tässä teoksessa päähenkilön Jumalasuhde on juuri sellainen – rosoinen ja välillä vähemmän salonkikelpoinen.

Kirjassa kertoja jättää papin uran ollessaan kolmekymmentäviisivuotias. Muutenkin hän vaikuttaa hengästyttävän aikaansaavalta: hän opiskelee kolmea eri alaa, ehtii mennä naimisiin kolmesti, julkaisee esikoisteoksensa ennen ensimmäisen lapsensa syntymää ja ehtii olla töissä useassa seurakunnassa. Veljen traagisen poismenon jälkeen toinen suuri kriisi alkaa, kun hän muuttaa yhteen kolmannen miehensä, lapsensa isän kanssa. Luottotietonsa menettäneen jo ikääntyneen taiteilijan kanssa perheen arkeen hiipii krooninen köyhyys, joka muuttaa kertojan tapaa ymmärtää myös kirkon roolia suomalaisessa yhteiskunnassa.

Teoksen henkilökohtainen kasvukertomus on koskettava, mutta sain eniten irti sen yhteiskunnallisesta tasosta. Naispappi kerää viimeisiä nauloja työuransa arkkuun tilanteessa, jossa hän joutuu peittelemään perheensä ahdinkoa. Jokaista työhaastattelua varten on ostettava edustavia asuja, kampaajalla on käytävä, ja lyhyiden sijaisuuksien aikana rahaa palaa aivan liikaa työlounaisiin ja mustiin sukkahousuihin. Hän selviää kyllä toimituksista ja saarnoista, mutta työyhteisön hyvinvointiin ja hallinnointiin kuluva aika turhauttaa häntä. Hän kokee, että seurakunta on olemassa enemmän sen työntekijöiden omaa puuhastelua varten kuin vaikka sen alueella asuvia asunnottomia – näiden häätämistä varten lähetetään ohjeistavia sähköposteja. Kun maailmalla on kasvavana trendinä tarjota yöpymistiloja kodittomille kirkkojen tiloissa, Suomen seurakunnissa tehdään laskelmia siitä, kuinka pidetään vartijaliikkeiden vääriin hälytyksiin meneviä kuluja aisoissa.

Jos olisin lukenut tämän teoksen vuonna 2014, olisin varmasti miettinyt vielä muutaman ylimääräisen kerran kirkon alan opintoihin hakemisen järkevyyttä. Harvat kirkon aloja edustavat (ehkä Kai Sadinmaata lukuunottamatta?) ovat onnistuneet pukemaan kirkon sisäisen kriisin näin osuvasti, ja Kuokkakin tekee sen teoksessaan jonkunlaisena sivutuotteena tai jälkikirjoituksena. Kirkkoa kritisoiva osuus on vain ohut juonne rikkaassa narratiivissa, ja kirjasta voi nauttia, vaikka ei olisi lainkaan kiinnostunut kirkollisverojen käyttötarkoituksista.

Henkilökohtaisella tasolla kirjassa puidaan muun muassa evakkotaustaa, ja siirtokarjalaisen mummon jättämää perimää. Veljen itsemurha on tarinan käänteentekevä kulmakivi, joka aiheuttaa kertojan perheessä aavekipua vielä vuosikymmenten päähän. Aikuisen lapsen huolehtiva ja lievästi läheisriippuvainen suhde vanhempiinsa nousee myös kantavaksi teemaksi. Teos kertoo myös lapsettomuudesta ja pitkien hoitojen jälkeisestä, äkillisesti nousevasta toivosta, joka ilmoittaa olemassaolostaan energiahoitajan pöydällä. Siinä pohditaan myös kysymystä, voiko kirkon palvelija synnyttää avioliiton ulkopuolisen lapsen – eli tutkaillaan seurakuntien asenneilmapiiriä. Mitä tarkoittaa ”esimerkin antaminen” muulle seurakunnalle, ja voiko kirkkoneuvostolla olla edelleen valtaa sanella kirkon paimenten naima-asioista?

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, ja se inspiroi minua taas jatkamaan omia kirjoitusprojektejani. Koin kirjan rakenteen hedelmälliseksi, vaikka paikoitellen, varsinkin romaanin alussa, tarinaa oli hieman työlästä seurata. Kerronnan draivi tiivistyy puoleenväliin mennessä ja todella koukuttaa viimeistään siinä vaiheessa, kun naiseksi kasvamisen suht tavallisista kipupisteistä on päästy eteenpäin. Kirjan alkuosaan mahtuu suht tavallista, arkista ja helposti tunnistettavaa kerrontaa, ja 80-90-lukujen ajankuvaa, joka on yhteistä kaikille noina aikoina kasvaneille. Koin, että tarina kertojan teologisista opinnoista ja pappisurasta oli kuitenkin romaanin ”pihvi”, jota lukiessa koin oppivani eniten uutta.

Koska kirja on Kirjapajan kustantama, se ei välttämättä ole saavuttanut suurta lukijamäärää kirkollisten piirien ulkopuolella. Mielestäni tämä teos olisi voinut yhtä hyvin tulla suuremman kaupallisen kustantamon kustantamaksi, koska kielellisesti ja taiteellisesti teksti on kypsää ja ilmeikästä. Siinä käsitellyt kysymykset eivät ole millään muotoa vanhentuneet muutamassa vuodessa, ja varsinkin kysymykset kirkon tavasta kohdata köyhimmistä köyhiä ovat ehkä vielä ajankohtaisempia nyt kuin muutama vuotta sitten.

Jäin miettimään, kiinnostaako kirja sellaisia lukijoita, joiden suhde kirkkoon on etäinen tai sitä ei ole lainkaan. En osaa sanoa, mutta loppujen lopuksi sen pohdinnat parisuhteista ja äitiydestä ovat aika universaaleja, eli kertojaan voi samastua, vaikka itse pappeus ja sen aiheuttamat elämänkriisit eivät lukijaa kiinnostaisi. Tästä teoksesta on moneksi, ja sellaisenaan lunastaa kaikki onnistuneen romaanin tunnusmerkit.

Kun vuosikymmenellä ei ole väliä

IMG_1854”Paluu arkeen” on minulla merkinnyt takkuista rytmin etsimistä ja ajallisia harhoja. Suoraan sanottuna viimeisen kuukauden ajan, varsinkin harmaina päivinä, minulla ei ole ollut merkitystä, onko päivä vai yö. Tämän vuoksi oli riemullista löytää hyllystäni romaani, jonka aika-akseli haastoi minua kunnolla alkumetreistä saakka.

Richard Masonin romaani Meren huoneissa (Gummerus, 1999, suom. Mika Tiirinen) kertoo yläluokkaisista brittinuorista, jotka elävät pitkälti omassa kuplassaan. Sen kertoja on 70-vuotias linnanomistaja James Farrell, joka on juuri jäänyt leskeksi ja palaa muistoissaan nuoruuteen, jolloin hän koki kolmessa vuodessa eläneensä enemmän kuin 45 vuotta kestäneen avioliittonsa aikana. Aikaharha alkoi siitä, että oletin Jamesin nykyisyyden sijoittuvan kirjailijan silloiseen nykyisyyteen, ja nuoruuden jonnekin 1940-luvulle. Ja toisaalta kirjassa kuvattavien nuorten arvomaailma oli sen verran vanhahtava, että se olisi voinut sijoittua myös 1800-luvulle. Jopa kultaisen 1920-luvun nuorisokuvauksissa oli enemmän kapinaa kuin tässä. Kuvittelin myös Masonin itsensä iäkkääksi kirjailijaksi valittujen teemojen vuoksi.

Muutaman kymmenen sivun luennan jälkeen huomasin, että pieleen meni. Mason oli vuonna 1999 22-vuotias esikoiskirjailija, joka kirjoitti omasta ikäluokastaan, tai hieman siitä vanhemmista tyypeistä. Siis omista aikalaisistani. Hän vaan tuntuu tykästyneen goottilaiseen tyyliin ja aikamatkailuun. James on Etonin ja Oxfordin käynyt muusikko, joka ei kuuntele vanhempiensa toiveita pankkiirin urasta. Hänen kapinansa kohdistuu vain ja ainoastaan viulunsoittoon, ja yliopiston jälkeen hän pääsee Guildhallin kuuluisaan konservatorioon opiskelemaan unelmiensa alaa.

Teoksen kolmiodraama muodostuu Jamesin, hänen parhaan ystävänsä Ericin ja nuoruudenrakastetun Ellan välille. He kohtaavat Prahassa, jonne Eric ja James ovat vetäytyneet tyhjentämään Ericin tädin, kuuluisan taidemaalarin hulppeaa perintöasuntoa. James ei aluksi halua ymmärtää Ericin homoseksuaalisuutta ja piilevää rakastumista häneen itseensä. Ella kokee jäävänsä kolmanneksi pyöräksi miesten kuviossa, ja he päätyvät Ranskaan selvittelemään välejään kohtalokkaalla tavalla.

Kirjassa käsitellään syyllisyyden teemaa varsin järein asein. James kokee syyllisyyttä sekä Ericin itsemurhasta että Ellan horjuvasta mielenterveydestä. Syyllisyyden laatikon hän oppii sulkemaan manipuloivan ja laskelmoivan Sarah-vaimonsa opastamana. Oikeastaan ainoa asia, joka paljastaa kirjan olevan nykykirjailijan kynästä, on terapiasävytteiden tunnepuheen paikoittainen runsaus.

Ihastuin kirjaan Praha-osion vuoksi, joka oli herkkää ja elämäniloista tykitystä verrattuna Lontoon seurapiirien tunkkaiseen kuvaukseen. Tuntuukin, että Mason on tahallaan korostanut sen tunkkaisia ja sisäsiittoisia piirteitä. Minua naurattivat monet asiat siinä, huolimatta traagisista teemoista. Konservatiiviselle Jamesille ulkomaille lähtö on harvinaisen suuri operaatio aikana, jolloin nuoret reilaavat huolettomasti ympäri Eurooppaa jo toisessa polvessa ja käyvät Erasmus-vaihdoissa. Myös kokaainin sniffaaminen jäykissä iltapukubileissä oli koomista, vaikka täysin todennäköistä. Ellan kihlajaiset ja sen kirjoittamattomat käyttäytymissäännöt menivät jo melodraaman puolelle, mutta se ei itseäni haitannut. Satunnaiset lipsahdukset saippuaoopperaan eivät haittaa tässä tyylilajissa, jossa tarkoituksena on kai näyttää etuoikeutetun eliitin elämäntavan ylilyöntejä.

Pidin kirjasta, vaikka tässä ei ollut yhteiskunnallisuutta senkään vertaa kuin Downton Abbeyssä. Pidin siitä muista syistä kuin yleensä pidän kaunokirjallisuudesta. Ehkä lähin sielunkumppani tälle olisi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, josta jäi vastaava ovela, pöllämystynyt fiilis. Tämän romaanin nuoret eivät olleet yhtä älykkäitä ja lukeneita kuin Tarttin akateemiset nerot, mutta heissä oli samaa herkkyyttä.

Kirjaa voi myös lukea dekkarina, vaikka ei tässä varsinaisesti rikoksia selvitetä. Murhia ja itsemurhia siihen mahtuu monia, ehkä liikaakin. Sen englanninkielinen nimi Drowning People on kuvaavampi kuin suomenkielinen, ja hukkumista voi käsitellä kirjaimellisesti ja metaforana. Loppujen lopuksi meren rannalla tässä viihdytään vain vähän, eikä teoksen ”paalupaikka”, Cornwallissa sijaitseva Setonin linnakaan nouse keskeiseksi tapahtumapaikaksi, vaikka kirjan alussa niin vahvasti oletin. Tästä huolimatta sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 23: ”Kirjassa on mukana meri”.

Kirjailijasta sain selvää sen, että hän vetäytyi julkisuudesta esikoisromaanin saaman huomion vuoksi, ja on julkaissut tämän jälkeen vain kaksi teosta. Mason ei välttämättä ammenna kaikkea teoksessa omasta elämästään, mutta ainakin itsemurhan ja homoseksuaalisuuden teemat tuntuvat omaelämäkerrallisilta. Hän on syntyjään eteläafrikkalainen, ja on kerännyt kirjatuloillaan varoja kotimaansa mielenterveyden hoitoon säätiön kautta, jonka hän nimesi itsemurhaan kuolleen siskonsa muistoksi. Kiinnostavaa on nähdä, nouseeko Etelä-Afrikka teemaksi hänen muussa tuotannossaan.

 

Lauran likainen mehuhetki

lintutarha03585-202x300Tämän blogitekstini otsikko on jokseenkin karu, mutta antanette anteeksi. Luin eilen jonkunlaisessa mielenhäiriössä putkeen puolitoista romaania, joista toinen oli Satu Lepistön Lintutarha (Gummerus, 2017). Tämän tamperelaisen kirjoittajakollegan tuotantoon olen saanut tutustua monissa runoilloissa, ja odotin innolla hänen esikoisromaaniinsa tutustumista.

Eikä se pettänyt, mutta hämmensi. Teoksessa Lolita muuttaa Tampereelle, vuosi on lamanjälkeinen 1998, jolloin lähiöiden tyhjiöön alkaa taas nousta uusia omakotikartanoita. Lolita eli 14-vuotias Laura asuu ukrainalaisen taiteilijaäitinsä Marian kanssa keskustan jugendtalossa, ja huolimatta äidin kohtuullisesta menestyksestä taidemaalarina kaksikon arki on kovin epävakaata. Isä pitää lintutarhaa pitkän ajomatkan päässä maalla, mutta keskusteluyhteys isän ja tyttären välillä on ollut monta vuotta poikki. Äidin itsemurhan jälkeen Laura lähetetään takaisin isänsä luo, ankeisiin ja likaisiin oloihin, jotka tekoammatillinen lastensuojelun ammattilainen Eijaliisa siunaa, jotta pääsisi eroon kuormittavasta tapauksesta. Out of sight, out of mind – ja erityisesti kipattuna toisen kunnan vastuulle käden käänteessä.

Teos kertoo nelikymppisen elämäänsä kyllästyneen poliisin, Anssi Ilmari Heinon, haksahduksesta Lauraan, joka alkaa suruviestin viemisreissulla. Heinon pakkomielle nuoreen tyttöön on teoksen raskain osa, sillä nuorella tytöllä ei kriisissään ole aluksi mitään kiinnostusta poliisiin. Tosin tyttö isänsä likaisessa talossa rukoilee, että joku tulisi kuolleen äidin siunaamana pelastamaan häntä pahasta.

Pedofilia ja itsemurha samassa teoksessa on tuhti paketti, joka vaatii lukijalta henkisesti jättiläisen voimia. Kielellisesti teksti on paikoitellen jopa eteerisen kaunista, ja pidin myös siitä, että henkilöillä oli hyvin pohjustettu historia. Myös Ukraina-ulottuvuus toimii, vaikka teos ei mikään suuri monikulttuurisuussaaga olekaan. Anssi Heino näkee ahdistuksensa keskellä lähimetsissä Prijpetin, ydinlaskeumakaupungin, johon eläimet palaavat uskollisina huolimatta hävityksestä. Vasta myöhemmin hän saa kuulla, että Lauran äiti on Ukrainasta.

Teoksessa on paljon musiikkia, varsinkin Suomi-rockia Anssin kultaisesta nuoruudesta, mutta valitettavasti Tuomari Nurmio ja Kauko Röyhkä eivät saaneet tunnelmaan lisää valoa.

Moraalis-eettiseen pohdintaan teinitytön ja setämiehen suhteesta teos ei mielestäni kutsu. Kokeiltuaan seksuaalista valtaansa ylikypsään aikamieheen Laura kokee olonsa likaiseksi. Poliisi-Anssi on taas seksuaalisuutensa kanssa muutenkin hukassa kuin suhteessa Lauraan, ja hänen keski-iän kynnyksellä puhjennut saalistusviettinsä on tragikoominen.

Minä jätin kirjan kesken puolessa välissä ja selailin lopun, koska sieluni ei sietänyt poliisi-Anssia, jota välillä kutsuttiin suku- , välillä etunimellä. Muissa arvioissa arveltiin, että hänen persoonansa kautta kuvataan vakavaa dissosiaatiohäiriötä – mikä selittää tekstin hajanaisuuden ja vaikeaselkoisuuden. Itse lähdin lukemaan tätä dekkarina tai psykologisena trillerinä, ja ehkä psykologisen trillerin piirteitä teoksesta löytyy eniten, vaikka juoni paljastuu jo takakannesta. Tässä on kaksi epäuskottavaa kertojaa, kaksi poikkeavaa versiota samoista tapahtumista – taitavasti kehitelty tarina, josta ei varmasti romaanitaiteen näkökulmasta mitään puutu. Minut teksti uuvutti ahdistavuudellaan,  ja verrattuna vaikka tätä ennen lukemaani Juha Hurmeen teokseen, Hullu oli mielenterveyspäivänä ”kevyttä keittoa”.

Kirja sopii niille, jotka etsivät kaunokirjallisuudesta äärikokemuksia, ja jotka eivät karta ihmismielen synkimpiä kammioita. Se voi myös toimia hyvänä peilinä dekkareiden ja trillereiden suurkuluttajille, sillä esimerkiksi poliisin työ näyttäytyy tässä varsin eriskummallisena.

Tee- ja mangapuolueessa kaikki hyvin

IMG_1339Vietin juuri leppoisaa, mutta kylmää pääsiäisaamua naapureitteni kanssa pihakahveilla. Tämä oli taloyhtiöni ensimmäinen sosiaalinen tapahtuma niiden kahden vuoden aikana, kun olen nykyisessä osoitteessani asunut. Taloni täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Tuskin kukaan sen nykyisistä asukeista on asunut täällä koko sen historiaa, mutta pitkäaikaisia asukkeja on muutamia. Itse en ole asunut missään kodissa 6 vuotta pidempään, ja väliaikaiset osoitteet mukaan luettuna lista osoitteistani lähenee kolmeakymmentä.

IMG_1343Siksi kirjat, joissa dokumentoidaan kerrostalojen historiaa, kiehtovat minua. Muriel Barberyn Siilin eleganssi (Gummerus 2010, suom. Anna-Maija Viitanen) on teos, joka minun on pitänyt lukea vuosikausia, mutta en ole ehtinyt (HELMET-haaste, kohta 43). Tyttäreni luki sen jo aikoja sitten, ja kenties siksi mielsin sen nuortenkirjaksi. Kirja kuuluu mentaalikartallani samaan kategoriaan kuin norjalaisen Jostein Gaarderin Sofian maailma (1991/1994), jota edelleen pidän erinomaisena johdatuksena länsimaiseen filosofiseen ajatteluun, kaikenikäisille. Siilin eleganssissa korostuu arkinen elämänfilosofia voimakkaammin kuin Sofian maailmassa (jossa oppeja esitellään systemaattisemmin), ja samalla se on oivallinen johdatus japanilaiseen estetiikkaan.

Yksi päähenkilöistä, portinvartijarouva Renee, on asunut talossa 27 vuotta ja onnistunut esittää näkymätöntä kaikki nuo vuodet. Talon asukkaisto kuuluu enimmäkseen eliittiin tai ylempään keskiluokkaan, ja perheiden nuoret on kasvatettu tavoittelemaan merkittyjä paikkoja luokkayhteiskunnassa. Renee on Marxinsa lukenut, mutta osaa peittää lukeneisuutensa naapureiltaan. Hän pelkää liiallisia rajanylityksiä, ja pysyy mieluummin karsinassaan, johon kuuluvat halvat lihamuhennokset ja kuluneet työtakit.

Reneen maailmaa saapuvat järkyttämään 12-vuotias itsemurhakandidaatti Paloma ja naapuriin vastikään muuttanut japanilainen vanhaherra Kakuro. Paloma on pikkuvanha tarkkailijaluonne, joka on saanut tarpeekseen vanhempiensa ja isosiskonsa pikkusieluisesta maailmasta. Kakurolla taas on maahanmuuttajakortti käytettävinään uusien  ihmisten kohtaamisessa: hän voi ylittää kirjoittamattomia sääntöjä, koska säännöt eivät ole hänen sääntöjään.

Siilin eleganssi on taideteoksena suunnilleen yhtä symbolinen ja erikoisia yksityiskohtia pursuava kuin elokuva Amelie. Teoksen juoni jää toissijaiseen asemaan, kun mielenkiinto kiinnittyy kirsikkaluumuihin, kameloihin, macaron- ja madeleine-leivoksiin, kirjojen kansiin ja nuudeleihin. Japanilaisen ja ranskalaisen estetiikan rinnalla päähenkilöitä yhdistää rakkaus venäläiseen kirjallisuuteen, varsinkin Anna Kareninan koivuihin ja kesäsateeseen.

Yhteiskunnallinen analyysi on myös läsnä kaikkialla, ja paikoitellen se tuntuu yliviivaavalta. Työväenluokkaisen portinvartijan asema herraskaisessa pihapiirissä tuntuu suomalaisesta näkökulmasta menneen maailman lumelta, vaikka moni muistaakin nostalgialla talonmiehiä. Reneen hiljainen raivo joitain naapureja kohtaan on oikeutettua, Paloman raivo omaa sukuaan kohtaan räjähdysaltista. Japanilainen herrasmies saapuu kuvioihin kuin tilauksesta edustamaan toisenlaista viisautta ja horjuttamaan naisten pinttyneitä uskomuksia.

Aamiaispöydässä tee- ja mangapuoleen edustajat asettuvat vastakkain kahvi- ja sanomalehtipuoluelaisten kanssa; samoin ihmiskunta jakaantuu tiskirätti- ja silkki-ihmisiin. Intertekstuaalisuus on keskeinen tehokeino sekä korkea- että populaarikulttuurin saroilla, johtaen hieman liian luettelomaiseen mentaaliseen maisemaan. Tosin jos joku teini innostuu tämän luettuaan perehtymään fenomenologian tai wabi sabin saloihin, se luultavasti on vain plussaa.

Kirjassa ehdottomasti parasta oli pyyteettömän ystävyyden kuvaus, sen elävyys ilman pakotettua romanssioletusta, ja pahimpien Pariisi-kliseiden välttely. Uskoisin sen tuovan iloa ja toivoa varsinkin masennukseen taipuvaisille, sillä siinä tehdään taidetta hyvin banaaleista, arkisista asioista. Romaanin rikkaillakaan hahmoilla ei lopulta ole kovin kummallisia mielihaluja, vaan esimerkiksi Paloman äiti saa elämänsä tasapainoon vain viherkasveja hoitamalla. Arjen kuvauksissa on samanlaista kepeyttä kuin esimerkiksi Katherine Pancolin teoksissa, mutta kirjailijana Barbery on taloudellisempi ja myös asteen haastavampi.

Muistan nähneeni pätkän kirjasta tehtyä leffaa, jonka nyt haluaisin nähdä kokonaan. Myös Barberyn muut kaksi teosta kiinnostavat; uusin teos, Haltiaelämää (2016), näyttää edustavan maagista realismia/fantasiaa. Pyhien viimeinen lukurasti tosin saattaa olla Pancolin uusin teos, joka ei ole yhtä järkälemäinen kuin monet aiemmat.