Elegia siniselle Niilille

lyrics_alley-aboulela_leila-15193923-frntTämä on vastaus äskettäin saaneeni kohtaamishaasteeseen: minua pyydettiin kirjoittamaan jostain kaunokirjallisesta teoksesta, jonka kohtaaminen on ollut poikkeuksellisen merkityksekäs tai jonka lukeminen on johtanut uusiin kohtaamisiin. Tarkoituksena on laittaa haaste eteenpäin 3-6 blogiystävällenne. Kiitos sinulle, Marika Oksa: http://oksanhyllylta.blogspot.fi/2014/05/haastevastaus-kohtaamisia-kirjassa.html. Koska olen blogistina jälkijättöinen ja autismiin taipuvainen, ei minulla ole varsinaisia blogikavereita, joiden juttuja vastavuoroisesti kommentoisin. Yritän oppia paremmille tavoille. Laittaisin haasteen Johannalle, Annelle, Pihille Naiselle ja Kirjavalaalle – haaste löytyy blogienne uusimman päivityksen kommenttiosiossa.

Valitsin kirjailijan, jonka kolmannen teoksen pelastin juuri muumioitumiselta sänkyni alta. Teos oli maannut siellä kolmisen vuotta unohdettuna.

Kyseessä on sudanilaissyntyisen Leila Aboulelan Lyrics Alley (Weidenfield & Nicholson, 2010). Aboulelan ensimmäinen romaani The Translator oli silmienavaaja minulle – ihastuin Aboulelan tapaan kuvata islamin arkea ja erityisesti islamin harjoittamista pohjoisessa kohteessa, Skotlannissa, hyvin erilaisessa kulttuurisessa kontekstissa kuin sudanilaisen päähenkilön ”juurilla”. Romaani oli klassinen rakkaustarina, jossa henkilöt kuitenkin rikkoivat monia rajoja ja joutuivat ylittämään itsensä. Sudanilaisen naisen skottirakastettu kääntyy tässä islamiin vapaasta tahdostaan. Pidin teoksessa islamiin ja sukupuoleen liittyvien ennakko-oletusten kaatamisesta ja yrityksestä vastata kysymykseen, millaista on olla uskovainen muslimi, kosmopoliitti ja suvaitsevainen muita kulttuureja kohtaan.

Ihastuin romaaniin niin paljon, että otin kirjailijaan yhteyttä hänen kustantajansa kautta ja yllätyksekseni sain vastauksen suoraan häneltä itseltään. Jatkoimme satunnaista mailivaihtoa ainakin vuoden päivät vaihtaen enimmäkseen kuulumisia arkisista asioista kuten lasten sopeutumisesta asumaan diasporassa (asuin itse tuolloin Kanadassa). Aboulelan historia on varsin liikkuva, silloinkin hän jakoi elämäänsä ainakin kolmen maan ja mantereen välillä. Kohtaaminen kirjailijan kanssa oli minulle merkittävä, sillä kohtasin syvällisesti uskonnollisen henkilön, joka ei kuitenkaan antanut hengellisen elämänsä muodostaa muureja muun maailman kanssa. Haaveenani oli ja on edelleen järjestää seminaari, jossa hän olisi yksi pääpuhujista.

Jostain syystä en päässyt kolmannen romaanin maailmaan sisälle yhtä helposti kuin kahden ensimmäisen. Tämä johtui aukoista sivistyksessäni: koska en tiedä Sudanin historiasta oikeastaan mitään, en pystynyt automaattisesti siirtymään romaanin kontekstiin, 1950-luvun alun itsenäistyvään valtioon. Ja koska Sudan on paikka, josta nykyään kuullaan lähinnä ikäviä uutisia, sen menneen maailman paremmat uutiset jäävät helposti nykyisten varjoon. Jos romaania kuitenkin lähestyy puhtaasti yksilöpsykologisesta näkökulmasta, tutkien siinä esiintyviä perhesuhteita, sen maailmaan on helpompi sukeltaa. Historiallisia ja poliittisia aukkoja voi sitten paikata oman jaksamisen mukaan. Muistuttaisin kuitenkin, että romaani on merkittävä Sudanin itsenäistymisen postkoloniaali dokumentti ja sitä kuuluisi lukea samalla vakavuudella kuin vaikka Salman Rushdien Keskiyön lapsia (1980). Kriitikot ovat verranneet Aboulelan teoksia Naquib Mahfouzin Kairo-trilogiaan (1956-7) ja itselleni tuli myös mieleen feministiteoreetikko Leila Ahmedin loistava omaelämäkerta A Border Passage (1999).

Romaanissa on useampi päähenkilö, mutta ehdottomasti kiinnostavin heistä on nuori mies nimeltä Nur. Nur on halunnut lapsesta saakka runoilijaksi, mutta suvun miehet ovat repineet hänen tekeleinään mokomana ajanhaaskauksena, sillä pojasta on tarkoitus kasvattaa suvun kauppaimperiumin jatkaja. Nuria ollaan lähettämässä opiskelemaan Cambridgeen, kun kohtalon käsi puuttuu asiaan ja tekee pojasta neliraajahalvautuneen katalan sukellusonnettomuuden jäljiltä. Onnettomuuden jälkeen Nurilla ei ole muuta lohtua kuin sepittää surullisia rakkauslauluja entiselle kihlatulleen Sorayalle. Onnekseen laulut löydetään ja niitä aletaan soittaa paikallisessa radiossa. Iskelmätähdet ja muut runoilijat alkavat pitää salonkia Nurin luona. Maailma tulee Nurin luo ja hän löytää vammastaan huolimatta uusia ilon aiheita ja merkityksiä elämälleen.

Tässä käsitellään myös moniavioisuutta ja tyttöjen ympärileikkauksia suorasukaisin ottein. Sudanilaisen laajennetun perheen arki tuntuu kieltämättä tunkkaiselta ja suurmiehen kahden eri ikäpolveen kuuluvan vaimon passiivis-aggressiivinen sota päätyy lopulta nuoremman antautumiseen ja maastamuuttoon. Aboulela vertaa myös ansiokkaasti kahden naapurimaan, Egyptin ja Sudanin, elintasoeroa, valtasuhteita  ja rodullisia hierarkioita. Egyptiläisille sudanilaiset ovat pitkään edustaneet barbaarista mustaa Afrikkaa, ja sudanilaisen kanssa naimisiin menneen Nabilah’in käkkärätukkaisia lapsia sorsitaan Kairon paremmissa piireissä.

Elämäniloisimmat jaksot tapahtuvat Alexandriassa, josta perheen patriarkka Mahmoud on tyypillisen pohattamaiseen tapaansa hankkinut loma-asunnon jälkeläisilleen. Itse hän kuitenkin majailee mieluummin hotellissa, jonka kreikkalainen omistajatar pitää hänen whiskylasinsa täynnä ja huolehtii muistakin lihan iloista. Kuvaukset 1950-luvun Alexandrian rantaelämästä, yökerhoista ja elokuvissa käynnistä ovat herkullisia kertoen erityisesti naisten identiteettiristiriidoista perinteisen naisen mallin ja modernismin ristipaineissa. Halu kokeilla uimapukua tai tupakanpolttoa on monilla kapinallisuuden huipentuma, mutta samalla tytöt ovat tietoisia asemastaan avioliittomarkkinoilla.

Hassuin anekdootti (joka sai juonessa yllättävän ison tilan) liittyi Soraya-tytön silmälaseihin.  Soraya saa koulusta noottia, että jos hän ei saa näköään tarkistettua, hän saattaa jäädä tehtävistä jälkeen, eihän hän näe lainkaan taululle. Soraya on muuten luokan huippuoppilaita ja hänelle suositellaan lääketieteen opintoja Khartoumin yliopistossa. Hänen isänsä raivostuu opettajien julkeudesta, sillä miehen mielestä lasit rumentavat tytön tehden hänestä miehen näköisen eli naimakelvottoman. Soraya onnistuu kuitenkin Alexandrian lomalla ostattamaan lasit viinaanmenevällä serkullaan, jolla on tapana lahjoa sukulaisia pysymään vaiti hänen ryyppyreissuistaan. Tytön palattua kotiin isä löytää lasit ja rikkoo ne suutuspäissään. Vastaavia myrskyjä vesilasissa nousee muistakin pikkuasioista.

Tarina pohjautuu osittain Aboulelan sukutarinaan, erityisesti hänen runoilijasetänsä henkiseen perimään. Teos kertoo vähemmän islamista kuin kaksi ensimmäistä romaania ja enemmän sudanilaisesta nationalismista, miesten ja naisten erilaisista rooleista kansakunnan rakentajina. Romaani taatusti puhuttelee myös sukututkijoita esimerkkinä siitä, kuinka loisteliasta fiktiivistä jälkeä voidaan saada, kun pidetään sydän sekä äly yhtä läsnäolevina.

 

Länsimaisen koulutuskritiikin klassikko

SwamiIntialainen R.K. Narayan (1906-2001) on vanha tuttavuus hyllystäni, tosin en ole vielä lukenut hänen suomennettua teostaan Kilpimaalarin rakkaus (1976). Yhteen aikaan minulla oli tapana hamstrata kaikki Intiaan liittyvä kirjallisuus, joten hyllystäni löytyy poliittisen historian ja fiktion (the usual suspects) lisäksi talousanalyysia, vastu shastra-sisustussuunnitteluopas, lastenkasvatusoppaita ja kaikkea muuta kivaa. Buddhalaiset ja hindulaisuuteen viittaavat henkisen kasvun oppaat möin pari vuotta sitten menestyksellä kirpparilla, sillä tiesin niille olevan markkinaraon täällä hörhöjen pääkaupungissa Tampereella. Koko Intiaa ei tarvitse säilyttää hyllyssään. Intia ei luultavasti välitä siitä, kuinka paljon olen häntä koskevaa kirjallisuutta läpi kahlannut.

Narayanista tiesin etukäteen sen, että hän oli ensimmäisiä massasuosion saaneita englanniksi kirjoittaneita romaanikirjailijoita, jota nykykirjailijat arvostavat paljon. Maailman maineeseen hän nousi hyvän ystävänsä Graham Greenen ohjauksessa; Greene auttoi Narayania saamaan länsimaisia kustantajia ja hän myös antoi kollegalleen vinkkejä siitä, kuinka intialainen teksti saadaan muulle maailmalle paremmin ymmärrettäväksi. Narayania on verrattu mm. Tsehoviin, Gogoliin, de Maupassantiin ja ennen kaikkea William Faulkneriin, sillä sekä Faulknerin että Narayanin romaaneista iso osa tapahtuu samassa fiktionaalisessa kaupungissa. Narayanilla kaupunki on nimeltään Malgudi, se sijaitsee jossain Tamil Nadun provinssissa ja se on tyypillinen keskikokoinen hallintokaupunki, jossa on oma, länsimaisen koulutuksen saanut keskiluokkansa, joka imitoi elämäntyylissään brittejä. Narayan ehti kirjoittaa viisitoista Malgudiin sijoittuvaa romaania  ja nyt minulla on työn alla sarjan ensimmäinen teos, jo v. 1935 julkaistu Swami and Friends.

Swaminathan on kymmenvuotias koulupoika, jonka isä on alempi viskaali oikeustalolla, ankara, lainkuuliainen mies. Alussa Swami käy katolisen kirkon pitämää lähetyskoulua, mutta sekaannuttuaan kansannousuun Mahatma Gandhin vangitsemisen päivänä ja rikottuaan koulunsa ikkunoita ja rehtorin kanslian kalustoa, hänet erotetaan. Hänen isänsä onnistuu kirjaamaan pojan kilpailevaan instituutioon, The Board High Schooliin, jossa läksyjen määrä on Swamin mielipahaksi kaksinkertainen ja koulupäivät pidempiä. Tämä aiheuttaa komplikaatioita pojan elämässä, sillä hän on paikallisen krikettikerhon perustajajäseniä ja hänen kuuluisi jo olla treeneissä, kun koulussa vielä tehdään armeijamaisia kuriharjoituksia. Neuvokkaana poikana Swami kuitenkin yrittää saada vapautuksen kuriharjoituksista, mutta hänen temppuilunsa ei mene läpi rehtorin haukankatseen ja hänet erotetaan toistamiseen. Swami tuntuu olevan aina pulassa, joko poliittisesti tai uskonnollisesti. Piiskaa hän saa koulussa harva se viikko. Hän uskaltaa myös kyseenalaistaa koulun yksioikoista uskonnonopetusta, jossa pieniä hindulapsia yritetään saada jättämään vanhempiensa elottomat patsaat ja kääntymään Jeesuksen ystäviksi. Swamin on vaikeaa ymmärtää Nasaretilaisen jumaluutta, sillä tämä söi lihaa, joi viiniä ja vielä ristiinnaulittiin jostain mitä oli itse saanut aikaan. Kaikki tämä tarjoillaan reippaalla annoksella huumoria ja itsekritiikkiä.

Luin tätä paikoitellen lastenkirjana, paikoitellen suorapuheisena postkoloniaalisena kritiikkinä, tosin melko lempeänä sellaisena. Narayan ei koskaan ollut puoluepoliittisesti aktiivinen, vaan toimi pikemmin kulttuurisena keskustelijana ja kommentaattorina (vanhalla iällä hän palveli Intian parlamentin ylähuoneessa, Rajya Sabhassa, lähinnä kaunokirajallisten ansioiden vuoksi). Ensi lukeman perusteella näen hänen tuotannossaan yleishumanistisen, jopa universaalin tavan tutkia maailmaa. Tamil Nadun paikallista kulttuuria ei ”selitetä” puhki, vaan teksti on ilmavaa ja toiminnallista. Vaikka Narayan kritisoi brittijärjestelmää, hän ei tuomitse länsimaisen sivilisaation tuomia edistysaskeleita kokonaisuudessaan. Malgudin pikkukaupungin universumissa on paljon asioita, jotka kytkeytyvät laajempaan maailmanmenoon. Malgudi ei tosiaankaan vaikuta periferaaliselta tuppukylältä, vaan paikalta, jonka nuoret miehet haaveilevat opinnoista isoissa kaupungeissa ja maailman valloittamisesta. Ehkä Narayan hieman ”oikaisi” paikalliskulttuurin kuvauksessaan kirjoittaessaan ulkomaalaisille lukijoille, mutta katsoen hänen teostensa uudelleenpainoslukuja Intiassa voi päätellä, että hänen kynässään on jotain ainutlaatuisen maagista myös oman maan vesoille. Itse ainakin koin teoksen raikkaan ilkikurisena.

Swami ja ystävät vaikuttavat kaikki varhaiskypsiltä ja neuvokkailta kymmenvuotiailta, jotka ehkä kurinalainen koulujärjestelmä tai kunnianhimoiset vanhemmat ovat sysänneet kohti aikuisuutta (tai sen imitointia) kovin nuoressa iässä. Esimerkiksi Swami pyytää äitiään järjestämään vastaanoton rikkaalle ystävälleen, poliisikonstaapelin poika Rajamille isän työhuoneessa, ja toivoo, ettei teetarjoilua suorita perheen nolo apulainen, joka ei osaa käyttäytyä arvovieraiden edessä sitten pätkääkään. Swami häpeilee myös seniiliä isoäitiään, vaikka tämä onkin hänelle läheinen. Vain mummon painostuksella ankara isä antaa Swamin joskus olla pois koulusta kuumeen johdosta. Myös kohtaus, jossa Swami yrittää selostaa isoäidilleen kriketin perusperiaatteita on herkullinen – kun mummo ei osoita ymmärryksen alkeitakaan, Swami tokaisee tyypillisen näsäviisaasti: ”mitä sinun nuoruudessa sitten tehtiin iltaisin, taatusti 24 tuntia pelkkää pyhää palvontaa”.

Koska tässä kuvataan suht hyväosaista, kaupungissa asuvaa brahmiiniperhettä, moni länsimaisen moderniteetin ihme on jo arkista kauraa. Näillä 1930-luvun pojilla on kameroita, polkupyöriä ja rannekelloja, ja Swami on hyvin tietoinen Rolls Roycen paremmuudesta suhteessa mihinkään muuhun automerkkiin. Kirjeenvaihtoa raportoidaan, ja siihen liittyviä tapoja ja kommervenkkejä ihmetellään porukalla. Poikien tietynlainen ”kirjanoppineisuus” antaa vaikutelman korkeammasta iästä, ja myös poikien vanhempien suhde heidän koulunkäyntiinsä antaa ymmärtää, että heidän lapsuutensa oli jo tuossa vaiheessa ohi.

Naisnäkökulmaa kirjassa ei ole nimeksikään, yksikään tyttö ei ole edes krikettikentän laidalla hurraamassa poikia. Ymmärtääkseni Narayanin myöhemmässä tuotannossa tyttöjen ja naisten rooli syvenee, ja intialaista avioliittoinstituutiotakin tutkitaan kriittisemmin kuin tässä. Tämä on yksinkertaisesti poikakirja, oman aikansa tuotos ja yhteiskunnan peili.