Raidallinen kirjeenvaihtokaveri

IMG_1794Nadja Sumanen teki sen taas. Luin viime vuonna hänen esikoisromaaninsa Rambon (Otava, 2015), joka voitti Finlandia Juniorin, ja olin keski-ikäisenä äiti-ihmisenä ja köyhyyden asiantuntijana syvästi vaikuttunut. Odotukset toista romaania kohtaan olivat kieltämättä korkealla, ja aihekin jopa hieman pelotti, mutta tartuin teokseen heti sen bongattuani.

Terveisin Seepra (Otava, 2017) kertoo yläasteikäisistä tytöistä, jotka aloittavat perinteisen kirjeenvaihdon, tai sähköpostien kirjoittamisen toisiaan aiemmin tuntematta nettipalvelun välityksellä. Tämä antiikkinen kommunikaation muotohan on läpikotaisin tuttu kaikille meille keski-ikäisille, ainakin maalla kasvaneille, joilla ei välttämättä ollut muuta tekemistä kuin nysvätä neidonkammareissamme sydänverisiä kirjeitä.

Teoksen päähenkilö on helsinkiläinen Iris, ja Runotyttö on  hänen uskottunsa, jonka varsinainen henkilöllisyys ei koskaan paljastu. Iriksen perhe on hyvin toimeentuleva ja perinteisen porvarillinen. Isä on takonut rahaa vakuutusyhtiössä niin, että äiti on voinut jo kauan aikaa sitten heittäytyä bloggariksi. Äidin kakkublogiura on vaihtunut fitness-bloggaajaksi, ja saanut koko ajan neuroottisempia piirteitä. Isoveli on ollut pitkään suljetussa päihdekuntoutuksessa, ja Iris viiltelee itseään.

Teoksen alkuasetelma oli sen verran järeä, että sydän pamppaillen tartuin lukuhaasteeseen. Pelkäsin viiltelyteemaa, sillä ilmiötä seuranneena en ollut varma, haluanko lukea siitä nuortenromaanissa. Varmasti olen lukenutkin siitä monessakin teoksessa, mutta tässä aihetta korostettiin jo takaliepeessä. Aihe on vaikea, koska siitä kirjoittaminen voi pahimmassa tapauksessa lisätä nuorten kiinnostusta itsetuhoisuuteen. Onneksi tässä päähenkilö löytää itse keinoja päästä eroon ongelmastaan.

Tässä siis seurataan nuoren naisen ysiluokan kulkua, ja yhden perheen tavallista arkea, johon liittyy paljon dysfunktionaalisuutta. Vaikka Iriksen vanhemmat sinnittelevät edelleen vaikeassa liitossaan, se ei välttämättä ole ollut nuorten paras kasvualusta. Hänen isäsuhteensa tosin kasvaa, ja hän löytää isän inspiroimana valokuvauksen. Tavalliseen arkeen löytyy jostain puskasta virolainen siivooja Teele, jonka hahmo tuntui melkein maagis-realistiselta, niin sielukas tämä yksinäinen entinen muusikko oli. Pidin varsinkin viron kielen käytöstä romaanissa, ja hänen erityisestä mieltymyksestään leivonnaisiin, mikä oli erilaista kuin äidin pinnallinen kakkubloggaaminen.

Tämä oli astetta rankempi ja surumielisempi teos kuin Rambo, vaikka Rambon lähtökohdat olivat potentiaalisesti hankalammat. Ehkä tämä on myös suunnattu hieman vanhemmille nuorille, vaikka teoksen kypsyys tekee siitä myös oivan aikuisten romaanin. Minä ainakin tirautin tämän parissa parikin kertaa terapeuttiset itkut, ja koin kirjan lukemisen puhdistavaksi. Teoksen ratkaisut saattavat tuntua hieman idealistisilta, jos tätä lukee analyyttisemmin, mutta on tässä myös pontevaa yhteiskuntakritiikkiä, eikä kaikkia ongelmia ratkaista vain matkustamalla perhelomalle pohjoiseen.

Luen muutaman nuortenkirjan vuodessa, enkä seuraa erityisesti alan kehitystä, joten en osaa sijoittaa tätä muun viimeaikaisen tuotannon virtaan. Yksi kaikkien aikojen suosikkilasten/nuortenkirjailijani on brittiläinen Jacqueline Wilson, joka on myös kirjoittanut paljon perheiden päihde- ja mielenterveysongelmista. Tämä teos tuntui astetta kaunokirjallisemmalta kuin Wilsonin tuotanto, mutta koen, että sillä on yhtä lailla potentiaalia menestykseen myös ulkomailla.

Verevää kampuserotiikkaa

IMG_1340Jess! HELMET-haasteen Australasia-rasti (kohta 46) löytyi lukemattomien kierrätyskirjojen merestä! Australialainen tai uusiseelantilainen kirjallisuus ei ole niin vaikeasti toteutettava rasti kuin vaikka papuauusiguinealainen, mutta mielikuvitukseni ei ole riittänyt kuin muutamiin järkälemäisiin lukuromaaneihin, alkaen Okalinnuista. Janet Frame on kestosuosikkini, mutta juuri nyt Riitta Jalosen Kirkkaus (2016) tuoreessa muistissani olen sillä saralla kylläinen.

Emily Maguiren esikoisromaani Taming the Beast (Serpent’s Tail, 2004) on teos, jota en olisi luultavasti lukenut kolmikymppisenä, mutta jonka aihepiiri kiinnostaa minua enemmän hieman vanhempana. Teos sijoittuu 1990-luvun Sydneyhin, koulu- ja akateemiseen maailmaan. Se kertoo nörtistä kirjatoukasta Sarah Clarkista, joka tulee äidinkielenopettajansa viettelemäksi 14-vuotiaana ja alkaa tämän kokemuksen pohjalta etsiä seksuaalista identiteettiään poikkeuksellisen eksentrisellä tavalla. Sarah’sta kasvaa omanlaisensa nymfomaani, perheensä hylkäämä kapinallinen, joka rankasta biletyksestä huolimatta jaksaa raahautua luennoilleen missä tahansa kunnossa. Itsetuhoisuus, elämänjano ja suorituskeskeisyys vuorottelevat hänen elämässään rajusti, eikä hän suostu mahtumaan yhteiskunnan ja lähipiirin antamiin määrittelyihin itsestään.

Julkaisuhetkellään Australiassa teos on herättänyt kiivasta keskustelua alaikäisten seksuaalisuudesta ja koulumaailman hyväksikäytöstä. Maguire ei pahemmin moralisoi neljääkymmentä vuotta lähestyvän, kristillistaustaisen Mr. Clarkin hairahdusta, vaan esittää nuoren Sarah’n oman seksuaalisuutensa subjektina. Teoksessa selvästi syytetään enemmän Sarah’n vanhempia tunteellisesta kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä kuin opettajaa laittomasta teosta. Lemmenparin uusi kohtaaminen Sarah’n ollessa lähellä yliopistosta valmistumista herätti ainakin minussa vielä voimakkaampaa vastarintaa kuin salaiset kohtaamiset koulun tarvikevarastoissa. Lemmenparin siirtyessä laillisille vesille suhteeseen kietoutuu entistä vaarallisempia momentteja, mitkä laittavat lukijan pohtimaan seksuaalisen kiihkon äärirajoja.

Onko tämä sitten eroottista fiktiota? Kai on, mutta seksuaalisten kohtaamisten kuvaukset ovat sen verran angstisia ja väkivaltaisia, että ne eivät välttämättä stimuloi lukijaa. Eroottiseksi fiktioksi tarinassa on todella paljon sivuhenkilöitä ja kuvausta tavallisesta elämästä, kuten kavereiden häistä ja lasten syntymistä. Ystävyys ja luottamus nousevat lopulta tärkeämmiksi teemoiksi kuin seksuaalinen täyttymys.

En saanut aikanaan Fifty Shades of Grey-trilogian alkuosasta luettua kuin parikymmentä sivua, niin ennalta-arvattavalta tarina tuntui. Taming the Beast on varmasti sadomasokismin kuvauksena rankempi ja vaihtoehtoisempi tarina, jossa päähenkilöiden mielenterveys on vakavalla koitoksella ja jossa verenvuodatus ja mustelmat kuuluvat suhteen normiarkeen. Monta päivää kestävät päihdepainotteiset sessiot limittyvät tässä huoleen sähkölaskuista ja sairaspoissaoloista, ja tulee tilanteita, joissa valittu itsetuhoinen elämäntapa kohtaa päivänvalon groteskilla tavalla. Kirjaa ei varmasti ole kirjoitettu tavoitteena kaupallinen menestys, enkä voi kuvitella tätä vaniljaseksiin kyllästyneiden perheenäitien tyynynaluskirjana.

Lukuisat korkeakulttuuriset viitteet Shakespeareen, John Donneen, Jane Austeniin ja muihin klassikkoihin pomppaavat miltei humoristisesti ulos aussien arkikielestä ja -kokemuksesta. Paikoitellen esimerkiksi bilekohtausten kuvaus on puhdasta saippuaoopperaa, mutta niiden alla piilee traagisempia sävyjä. Australialaisuuden kliseitä teos onnistuu jollain tasolla horjuttamaan – ainakaan Sarah Clark ei esiinny tyypillisenä, auringon paahtamana surffimuijana, vaan on kalpeaa, sisätiloissa viihtyvää goottityyppiä, mutta samalla sen verran akateeminen, ettei välttämättä edes jaksa seurata goottienkaan trendejä.

Feministisenä kannanottona teos voisi mahtua bitch litin genremäärittelyyn, jossa ympäriinsä naiminen, elämän sössiminen ja päihdemyönteisyys nousevat protestiksi valtavirtakulttuurin itsensä tuotteistamiselle. Teos avaa myös itselleni aiemmin tuntemattomia seksuaalipoliittisia termejä, kuten body fluid monogamous. 

Teos herätti itsessäni kovin ristiriitaisia tunteita, enkä osaa arvioida, kiinnostaisiko se seuraavien sukupolvien lukijoita. Näyttää, että kirjasta on otettu useampia painoksia, eli sillä saattaa olla kulttiteoksen maine jossain päin maailmaa. Suomalaiseen kontekstiin minun on vaikea kuvitella näin avointa kertomusta opettajan ja neljätoistavuotiaan tytön seksisuhteesta, sillä yhteiskuntamme lastensuojelumentaliteetti saattaisi helposti estää vastaavan teoksen julkaisun. Ainakaan en suosittelisi tätä teosta alaikäisille lukijoille, sillä se ei tosiaankaan ole leimallisesti nuortenkirja.

 

 

 

Kaikkien yksinhuoltajien sankari

imageNick Hornbyn romaani About a Boy (Penguin, 1998) oli jo suuri hittiteos ennen kuin siitä tehtiin Hugh Grantin tähdittämä elokuva. Koska minulla on Hugh Grant-allergia (johtuen varmaan siitä kaikkien aikojen floppiroolista kaikkien aikojen huonoimmassa romanttisessa komediassa Love, actually), suhtauduin myös kirjaan skeptisesti. Kyseistä leffaa en ole nähnyt kokonaisena, mutta tiesin suunnilleen sen juonen.

Onneksi leffan katseluyrityksestä on jo aikaa, joten pystyin kuvittelemaan päähenkilö Will Freemanin muuksi kuin Grantiksi. Will päätyy monien sattumien kautta kaikkien yksinhuoltajaäitien Kari Grandiksi, osittain helpon seksin toivossa, osittain täyttääkseen oman elämänsä emotionaalista tyhjyyttä. Will on kaikessa tavallisuudessaan ja sovinnaisuudessaan outo hahmo, tyhjä taulu, varakas poikamies, jonka ei ole koskaan tarvinnut opiskella tai käydä töissä. Hän elää edesmenneen isänsä musiikkirojalteilla ilman kunnianhimoa tai tulevaisuuden suunnitelmaa. Ellei hän ole shoppailemassa tai klubeilla naisia metsästämässä, hän täyttää päivänsä tyypillisin eläkeläisharrastuksin, kuten sudokujen ratkaisuun tai TV:n kisavisojen seuraamiseen.

Will kohtaa kaksitoistavuotiaan Marcusin varsin ahdistavassa kontekstissa, sillä hän joutuu paikalle, kun tämän äiti on yrittänyt itsemurhaa pojan ollessa yksinhuoltajakerhon puistopiknikillä. Fiona on musiikkiterapeutti, jolla on oman elämän terapointi pahasti kesken. Hän on myös pesunkestävä hippi, joka on kasvattanut Marcusin kyseenalaistamaan kapitalismia siihen pisteeseen asti, että hänestä on tullut koulussa hylkiö. Äidin epävakaus on kirjan vakava juoni, jonka käsittely on todenomaista ja arkista.

Kirja on varsinainen nostalgiatrippi 90-luvulle, sillä tässä eletään vuotta 1993, jolloin Kurt Cobain kuoli. Marcus ei ole koskaan kuullut koko Nirvanasta, minkä vuoksi häntä taas kiusataan koulussa, mutta Willin avulla hän pystyy kirimään Nirvana-tietoudessaan. Näin hän pääsee 15-vuotiaiden pahistyttöjen suosioon, ja kokee ensi kertaa uudessa koulussaan hyväksyntää. Kirja muistuttaa myös kulttuuristen koordinaattien tärkeydestä teini-iässä: Marcus on liberaalin ja näennäisesti suvaitsevan urbaanin ja koulutetun äidin poika, joka kuitenkin on ihan pihalla ikäistensä trendeistä ja tottumuksista. Harva teini on tarpeeksi vahva jatkamaan vaihtoehtoisella linjalla. Vaikka pitäisi äitinsä Joni Mitchell-diskografiasta, se ei ole kuuminta valuuttaa omanikäisten seurassa.

Minusta kirja on edelleen puhutteleva erityisesti mielenterveyden, yksinhuoltajien selviytymisen ja koulukiusaamisen näkökulmista. Pidin myös siitä, etteivät aikuisten romanssit olleet liian ilmiselviä eikä sokerisia; Will Freemanin menestys isäpuoliehdokkaana ei tuntunut loppuakaan kohti kovin nousujohteiselta. Suosittelisin teosta varsinkin sellaisille nuorille lukijoille, jotka eivät vielä ole lukeneet paljoa englanniksi. Kieli on tässä hyvin helppoa ja suoraviivaista, ja samalla nuori lukija voi tutustua vanhempiensa ikäluokan tyyli-ikoneihin.

Sunnuntailounas helvetistä

Jones KotiinpaluuPääsiäisen lukemistossa oli hienoa synkroniaa. Luin putkeen kaksi hienoa brittiromaania, jotka kertoivat eri ajoista, kuluivat eri genreen ja olivat tyylillisesti varsin erilaisia. Kuitenkin molemmissa käsiteltiin mielen järkkymistä ja addiktioita syvällisen riipivästi.

Sadie Jones on kirjailijanimi, johon olen törmännyt tiuhaan tahtiin viime aikoina. Hänen lähihistoriaan liittyvät sukupolviromaaninsa ovat tavallaan kiinnostaneet, mutta 50-60-lukujen nuoruuden käsittely alkaa olla minulle jokseenkin kulunut teema. Kotiinpaluu (Otava, 2016, suom. Marianne Kurtto) on hänen esikoisromaaninsa, joka on ilmestynyt Suomessa viiveellä menestysromaani Ehkä rakkaus oli totta (2015) jälkeen. Se tuntuu pienemmältä ja rajatummalta tarinalta, eli kyse ei ole koko sukupolven kokemusta kattavasta eepoksesta.

Kotiinpaluu käsittelee syviä lapsuuden traumoja, perheväkivaltaa ja sen ”lievempää” ilmiötä, hylkäämistä ja tunnekylmyyttä. Tarina tapahtuu 1940-50-lukujen Surreyn maaseudulla, yhteisössä, josta käydään päiväretkillä Lontoossa, mutta joka kuitenkin elää omaa kunniallista elämäänsä. Waterfordin kylässä hyvät perheet kokoontuvat sunnuntaisin kirkkoon näyttäytymään, minkä jälkeen seurapiireihin kuuluvat siirtyvät toistensa luo kosteille perhelounaille. Kylän eliitin huippua edustaa Carmichaelin perhe, jonka juhlat ovat aina suureellisimmat. Kukaan ei uskoisi, mitä kulissien takana tapahtuu, sillä perheen isä Dickyllä on valta määritellä, kuinka kaikkien muiden on käyttäydyttävä.

Päähenkilö Lewis Aldridge on menettänyt äitinsä 9-vuotiaana ja elänyt tunnekylmän isänsä ja tämän alkoholisoituvan uuden vaimonsa kanssa näkymättömänä lapsena. Lewis huomataan vain, jos hänet on saatu kiinni pahanteosta. Hän on riitapukari sekä sisäoppilaitoksessa että lomilla, ja teini-ikään tullessa hän löytää pahaan oloonsa purkautumiskanaviksi alkoholin ja viiltelyn. Erityisesti viiltelyn kuvaukset ovat tässä hyvä muistutus siitä, ettei nuorten itsetuhoisuus ole mikään tämän päivän muoti-ilmiö. Koin Lewisin hahmon todella uskottavaksi, sillä hänen traumansa ovat monisyisiä ja hänen aikaansaamansa tuho puhuttelevaa myös tässä päivässä. Luin kirjaa lankalauantain iltana, kun uutiset Ylivieskan kirkkopoltosta järkyttivät kansaa. Tässäkin romaanissa poltetaan kirkko. Ja kirkonpolttajan psyykeen sukelletaan pohjamutiin saakka.

Romaanin nykyisyys ajoittuu Lewisin vankilasta paluuseen, kun hän on yhdeksäntoistavuotias ja vakavassa syrjäytymisvaarassa.   Seksuaalisuus on hänellä räjähdysaltis ulottuvuus oltuaan parhaat nuoruusvuodet tytöistä eristyksissä. Hän on kiinnostunut Carmichaelin perheen molemmista tyttäristä, mikä aiheuttaa uskomatonta draamaa. Lewisin asema kyläyhteisössä on äärimmäisen tukala: häntä tuskin siedetään, eikä keinoja sovitukseen ole helposti tarjolla. Armopala Carmichaelien yrityksen arkistonhoitajana nälkäpalkalla järjestyy isän suhteiden ja nöyryytyksen kautta.

50-luvulla vankien yhteiskuntaan paluusta ei vielä puhuttu psykologisoivin käsittein. Huomaan, että itsekin puhun arviossani syrjäytymisriskistä, mikä ei ollut tuon ajan termi. Lewisin tarinassa on kuitenkin koskettavaa ajattomuutta, ja Jones on kertojana selkeästi nuorten puolella. Vanhemmat ovat romaanissa nuoria patologisempia tapauksia, joiden muutoksesta ei ole enää mitään toivoa. Lewisilla ja Carmichaelin tytöillä on traumaattisista kokemuksista huolimatta elämä edessä, ja he onnistuvat saamaan pesäeron kammottaviin isiinsä.

Verrattuna äsken lukemaani Paula Hawkinsin trilleriin Nainen junassa  (2015) Kotiinpaluu on kaunokirjallisesti kunnianhimoisempaa tekstiä, jossa lukijan huomio viipyilee myös historiallisissa yksityiskohdissa, ei pelkästään koukuttavassa juonessa. Tai sitten menneen ajan detaljit tuntuvat tyylikkäämmiltä kuin oman ajan. Äitipuoli Alicen jokapäiväinen Pimms-kannu on seksikkäämpää kuin Rachelin lonkeron kittaaminen junassa. Molemmissa romaaneissa kuljetaan Lontoon ja sen läheisen maaseudun/suburbian väliä surullisina, pettyneinä ja pään sekoittamiseen taipuvaisina. Päähenkilöt ovat eri vaiheissa elämäänsä ja pattitilanteessa eri syistä.

Suosittelisin Kotiinpaluuta itseäni nuoremmille lukijoille, en ihan teini-ikäisille, mutta nuorille aikuisille. Lewisin kohtalo taatusti puhuttelee kaikenikäisiä, mutta tämän päivän terapiakulttuurissa eläville nuorille teos voi tuoda eniten oivalluksia. Ainakin itseäni jäi kiinnostamaan, kuinka nuorten psyykkiseen oireiluun on kautta aikojen puututtu tai kuinka se on ohitettu. Lewisin aikana rikkailla on ollut jo pääsy psykiatrin vastaanotolle, mutta vielä varhaisimpina aikoina mahdollisia ulkopuolisia auttajia on ollut vähän. Kirkko sielunhoitajana tai sielujen rikkojana nousee tässäkin merkittäväksi teemaksi, vaikka romaani ei varsinaisesti kerro uskonnollisuudesta tai hengellisyydestä, pikemminkin tapakristillisestä kulttuurista. Anglikaaninen kristillisyys on tässä vähintään yhtä laimeaa kuin suomalaisen nykykirjallisuuden tavalliset käsitykset luterilaisuudesta.

Kotiinpaluussa on paljon aistillisuutta ja rehevää luontokuvausta ottaen huomioon, että sen pääteemana kuitenkin on psyykkisistä traumoista selviytyminen. Sadie Jones osaa mahduttaa proosaansa tarvittavia henkireikiä, jotka auttavat rankan sisällön sulattamisessa. Kun Hawkinsin junakertomusta lukiessani päähuomioni oli juonessa, tässä huomio hajaantui moniin ulottuvuuksiin. Molemmat teokset olivat huikeita elämyksiä omilla tasoillaan, mutta eniten olin yllättynyt siitä, että niiden raiteet yhtyivät monessakin kohtaa matkaa.

Taikalaatikko halki Euroopan

SärkyvääAnnoin juuri luovan kirjoittamisen ryhmälleni tehtävän kuvailla ullakolle unohdetun ja sieltä muiden löytämän aarrearkun sisältöä. Ryhmäni ei usein lämpene läksyehdotuksilleni, sillä heillä on omaakin matskua työstettävänään, mutta itseäni tehtävä inspiroi suuresti. Lisäksi työstän lapsuuteni ja nuoruuteni tärkeitä esineitä Pinterestissä – työkalu, joka on osoittautunut yllättävän hedelmälliseksi kirjoittamisen suhteen. Ja tähän rakoon sattui vielä Jari Järvelän uusin romaani Särkyvää (Tammi, 2014). Tässäpä riittää ihmettelemistä…

Järvelällä on ollut tuottelias kirjavuosi: keväällä julkaistu Tyttö ja pommi huitelee jo monissa ulkomaisissa kustantamoissa, eikä Särkyvää ole paukuiltaan kevyempää kamaa. Teokset ovat ilahduttavan erilaisia, eikä niiden lukeminen putkeenkaan tuntuisi hankalalta ajatukselta.

Päähenkilö Teemu on tehnyt kotimaassa kauheimmasta kauheimman teon, jota hän päättää paeta Ladalla Euroopan ääriin, Pamplonaan, kaupunkiin, jossa hän nuorena särki sydämensä, pettyi itseensä ja miehisyyteensä periespanjalaisen fiestan aikana, jossa juostiin härkien perässä kilpailussa miehisestä rohkeudesta. Teemu ei uskaltanut geimeihin mukaan lainkaan, kun taas hänen matkakumppaninsa Akun uusi ruotsalainen tuttavuus säntäsi mukaan täysin purjein. 46-vuotiaana hän näkee tapahtumissa elämänsä negatiivisen käännekohdan – hän valitsi alle parikymppisenä nössöilyn ja turvallisuushakuisen elämän – opiskelu, elämänkumppanin valinta ja perheen perustaminen noudattivat samaa ennalta kirjoitettua kaavaa.

Maanisemmat meistä ovat intohimoisia tulevaisuuden suhteen, masentuneisuuteen taipuvaiset taas märehtivät menneisyydessä. Itse harrastan kumpaakin, mutta koen usein kärsimättömyyttä sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät päästä irti mistään hiekkalaatikon kiusaamisesta. Teemu kuuluu siihen miestyyppiin, joka vielä nelikymppisenäkin itkee sitä, että sisko päihitti tämän lähes kaikissa urheilulajeissa. Teemun maailmassa kaikki nykypäivän vastoinkäymiset johtuvat siitä, että häntä väärinymmärrettiin lapsena. Siksi hän kuljettaa autonsa takakontissa muistojen laatikkoa, johon hän on kerännyt todisteaineistoa elämänsä epäonnistumisista vuosien varrelta.

Road movie Euroopan halki Tanskasta kyytiin hypänneen nuoren Agnesin kanssa on outoudessaan miltei psykedeelinen. Keskiössä ovat enemmän Teemun omat mielenmaisemat kuin maantieteellinen tai kulttuurishistoriallinen paikkojen kuvailu. Osa kappaleista on Teemun matkan varrelta lähettämiä blogikirjoituksia, joihin käyvät kommentoimassa niin miehen toilailuun kypsyneet työkaverit, sisko ja anonyymit neuvojat, joita lähinnä kiinnostaa miehen blogin alkuvaiheessa mainitsema kesämökin tuholaistorjunta. Blogin kommentit kertovat paljon päähenkilön suhteesta läheisiinsä ja nykykulttuurin tyypillisistä tavoista kommunikoida. Tosin helpottavaa asperger-taipuvaisten lähipiirille saattaa olla, että perheen yksioikoinen kaikkitietävä voi nykyään purkaa turhat höyrynsä ventovieraiden blogeihin sen sijaan, että jakaisi besserwisser-tietouttaan läheisille.

Teoksessa on jotain yhteistä Järvelän aiemman Zombien (Tammi, 2010) kanssa, mutta ei häiritsevällä tavalla. Ylemmällä kaunokirjallisen intertekstuaalisuuden tasolla teos taitaa olla kuittailua Hemingwayn miehisille sankaruusmyyteille. Minulle Ja aurinko nousee oli – yllättävää kyllä – yliopiston kirjallisuusopinnoissa poikkeuksellisen vahva lukukokemus siitä huolimatta, että teos kuului pakollisiin tentittäviin. Silti koin kerrassaan voimaannuttavana, kun Teemun eksä Heli tuhosi miehensä arvokkaan kappaleen vaahtokylvyssä – symbolisena eleenä suhteelle, jossa yhteistä säveltä ei tainnut koskaan ollakaan. Vaikka Teemu tuntuu todelliselta Hemingway-fanina ja haluaa odysseiansa aikana kokeilla miehisiä rajojaan luonnon armoilla, hänen perusluontonsa on vähemmän sankarillinen. Hän laskee elonsa viimeisiä päiviä ja elää sen mukaisesti.

Onko Teemu sitten rikollinen vain tyypillinen nurkkaan ahdettu aviomies, jolla ei koskaan ole annettu sananvaltaa pienimmässäkään asiassa, siitä lukijat voivat olla montaa mieltä. Teoksen nerokkuus piilee siinä, ettei se anna valmiita vastauksia miehen kriisiin. Heli-vaimo ei hänkään aivan reilulta tiimipelaajalta vaikuta, mutta ottaen huomioon Teemun itsesäälisen märehtimisen tason, eivät puntit ehkä olisi koskaan voineet asettua tasan hänen ihmissuhteissaan. Itseironiaan hän tällä eeppisellä matkallaan jo kykenee, minkä kautta häntä voi helposti sympatiseerata.

Teos on hirtehinen, suorastaan ilotteleva, kuvaus vakavan rikoksen tehneen ja itsetuhoisen ihmisen mielenmaisemista. Herää kysymys, voiko sellaisille asioille kuin pyromania tai itsetuhoisuus ylipäänsä nauraa – ilmeisesti voi, ainakin itse tein niin. Teoksen filosofisin kysymys kuitenkin oli, voiko ihminen liftata samanaikaisesti kahteen suuntaan.