Saattokeikalla minuuteen

Teos: Siina Tiuraniemi: Jäämeri (Minerva, 2020)

Äänikirjan lukija: Anu Vilhunen

Siina Tiuraniemen Jäämeri on sellainen teos, jonka teema – eroperheen välienselvittely – ei ensi silmäyksellä inspiroinut lainkaan, mutta konteksti kiinnosti sitäkin enemmän. Siinä Jouni, Laura ja Martin matkustavat autolla Helsingistä hautaamaan Jouni-isän juuri edesmennyttä äitiä Ivaloon, ja käyvät läpi yhteistä ja erillistä menneisyyttään.

Tänä kesänä suurimman osan tuntemistani henkilöistä kesälomareissu ulkomaille on suuntautunut Pohjois-Norjaan, ja olen katsonut kaiholla muitakin kuin tuttujen lomakuvia. Siksi kirjan mielenmaisema kiehtoo, varsinkin, kun matkaa tehdään suht impulsiivisesti kastikkeenruskealla Toyota Corollalla.

Pariskunta on löytänyt toisensa Helsingissä,  Fredrikinkadun kirjastossa, heillä on strateginen ikäero, ja lasta on alettu odottaa liian varhaisessa vaiheessa. Laura on ollut anarkistinen teiniäiti, jolla lukio jäi kesken; Jounia taas ikäero ahdistaa, koska hän opettajana ei haluaisi antaa vaikutelmaa, että on sekaantunut oppilaaseen. Jouni on neuroottinen, turvallisuushakuinen pesänrakentaja, jolle ruokaympyrän oikea koostumus merkitsee enemmän kuin yhteiset kokemukset.

Molemmat puoliskot ovat paenneet ongelmaisia perheitään Helsinkiin; Laura on kotoisin Kajaanista ja polttanut sillan vanhempiinsa näiden kuultua raskaudesta. Perheen side Jounin vanhempiin on myös ollut hauras, sillä tämä ei halua arkijärkevänä, pedagogisena isänä siirtää sukunsa kalseaa tunneilmaisua poikaansa. Molemmilla on omalla tavallaan välittävät, lapsettomat siskot, mutta tätejäkään ei tavata kovin usein. Perheen elämä Helsingissä on pientä ja ydinperhekeskeistä, ja se osoittautuu tukahduttavaksi itsepäiselle, vapautta kaihoavaa Lauralle.

Kirjassa on kaikkitietävä kertoja, joka toimii myös osan matkaa vapaaehtoisena kuskina, sen jälkeen, kun Laura saa kuulla David Bowien kuolemasta eikä Jouni luota exänsä ajotaitoon siinä tilassa. Miehen rooli on hieman enkelimäinen -lihallinen sellainen, koska hän ilmaisee välillä sopimatonta kiinnostusta Lauraan. Laura taas ottaa erokriisin ja lapsen huoltajuuden menetyksen liian raskaasti kiinnostuakseen edes deittailusta.

Matkan varrella käydään minulle tutuissa ja tuntemattomissa maamerkeissä, joista parhaiten muistan Hirvaskankaan huoltoaseman Äänekoskella. En ole notkunut siellä nuoruuttani, mutta sen kohdalta käännytään Suolahteen, joka on nykyään Äänekosken lähiö ja jossa asuin osan lapsuudestani. Paikka tosiaan oli aikanaan paikallisen nuorison hengailupaikka, jossa jotkut saattoivat kahvitella jopa ilman autoa. Pohjoiseen mennessä kahvipaikat muuttuvat persoonallisemmiksi, ja Kuukkeli-nimisen taukopaikan lakkamunkit alkoivat houkutella ilmiömäisesti.

Kuuntelin kirjaa puoleenväliin keväällä, ja aloitin tarinan nyt uudestaan alusta saakka. Eka kerralla koin kertoja-asetelman hieman väkinäisenä ja tyylin hieman liiankin rönsyilevänä, mutta teos parani huomattavasti toisella kuuntelukerralla, kun osasin jo asennoitua hitaan matkanteon moodiin.

Matkan varrella kohdattavat sivuhenkilöt, varsinkin palveluammattien nihkeät tai antikapitalistiset toimijat, ovat hulvattoman hauskoja, vaikka heillä ei ole suurta roolia juonen pyörityksessä. Runsaan dialogin vuoksi romaani on melko teatraalinen, eikä minua harmittaisi seurata tätä seikkailua leffanakaan.

Vakavammalla tasolla teos kertoo perheiden epätasaisesta vastuun kantamisesta, taloudellisesta epätasa-arvosta ja riippuvuuksien kanssa elämisestä. Onko Jouni liian pitkämielinen haahuilevan Lauransa suhteen, vai pakoileeko hän yhteistä perhe-elämää väitöskirjan tekoon vapaa-ajallaan? Ja voisiko Lauralle tarjota muitakin elämänohjeita kuin ”mene hippi töihin”? Ovatko tyypit kehityskelpoisia, ja kuinka näiden kahden varsin eri käämeillä varustetun exän suhde muuttuu sen jälkeen, kun eron harkinta-aika on täyttynyt? Voiko Jouni oppia luottamaan naiseen, jolla on taipumus tehdä ohareita kriittisissä kohdissa?

Kirjan luettuani jäin pitkään haaveilemaan Pykeijan kalastajakylän maisemiin, jotka tuntuvat niin eri maailmalta verrattuna Suomen puoleiseen Lappiin. Voisiko perhe sitten löytää toisensa uudestaan spontaanilla ulkomaanmatkallaan arktisessa tammikuussa, vai onko kyseessä enemmän saattokeikka menneisiin minuuksiin?

Kun pääskyset palaavat Kutturaan

siirielamaTässä blogissa olen hehkuttanut Mikko-Pekka Heikkisen monia Lappiin sijoittuvia kirjoja, joista yksi on veijariromaani Terveisiä Kutturasta. Varsinkin itäinen Lappi on minulle täysin vierasta seutua, enkä ollut koskaan Kutturasta kuullut ennen Heikkisen teoksia luettuani.

Nyt sitten sain sylin täydeltä saamelaista naisenergiaa kutturalaisen Siiri Magga-Miettusen omaelämäkerrallisen teoksen, Siirin elämä, muodossa (Kustannus-Puntsi, 2006). Teos on jatko-osa kirjailijan lapsuudesta kertovalle Siirin kirjalle (2002), joka syntyi lukijoiden pyynnöstä, sillä he halusivat tietää, kuinka teoksen sisarparvelle aikuisina kävi. Molemmat teokset lienevät loppuunmyytyjä antikvariaattien aarteita, ja hersyvän tarinankerronnan lisäksi arvokasta sosiaalihistoriaa.

Siiri Magga-Miettunen tunnetaan työstään saamenkielisen kulttuurin elvyttäjänä. Hän muun muassa kirjoitti ensimmäisen saamenkielisen aapisen vuonna 1967. Tästä huolimatta elämä lennätti hänet kotikonnuilta kohti etelää. Elämään mahtu lyhyt jakso viinikassana Tampereella ja opettajan pesti Varkaudessa, jonka jälkeen hänen perheensä asettui asumaan Kemiin. Äitiysloma oli 60-luvulla kahden kuukauden mittainen, joten teos kuvaa suht vaativia työolosuhteita. Tunnistin kirjasta monia omaankin lapsuuteeni liittyviä piirteitä, vaikka olen syntynyt 70-luvulla. Monissa perheissä, kuten tässä, asuttiin pitkiäkin aikoja kahdella paikkakunnalla työn vuoksi, ja lasten hoitopaikkojen etsimisestä oli jatkuva stressi päällä.

Siirin side Kutturaan ja syntymäperheeseen on pysyvä, ja varsinkin perheen materiaalinen avustaminen kuuluu sisarusten arkipäivään. Vanhemmat pyrkivät kasvattamaan jälkikasvustaan muita kuin poromiehiä, ja moni pesueesta lentää etelään. Teeoksen punaisena lankana on metafora pääskysistä, joiden palaamisen keväinen odottelu on Niila-isän elämänlinja. Niilan herkkyys varsinkin tytärten maailmalle lähtiessä on koskettavaa. Myös kansatieteilijä Kustaa Vilkuna oli käynyt ihmettelemässä Kutturan suurta pääskyskantaa, ja sai tästä lempinimekseen Kuttura.

Koomisia kohtaamisia teoksessa on varsinkin saamelaisten ja etelän lantalaisten välillä. Siirin pikkuveli saa etelästä opettajan, joka on vakuuttunut, että poroille on jossain olemassa yösuoja, josta lapset eivät tiedä mitään. Minäkään en tiennyt mitään jäkälännostosta, ja jouduin konsultoimaan lopun sananselitysosastoa, joka tässä teoksessa ei haitannut yhtään. Välillä, varsinkin kaunokirjallisuuden puolella kimpaannun, jos kirjassa on pitkä ”sanakirja” lopussa. Omaelämäkerroissa se ei tunnu niin eksotisoivalta, ja varsinkaan tässä kirjassa ei ollut minkäänlaista pyrkimystä ”myydä” Kutturaa charmanttina peräkylänä.

Uskonnollisuuden rooli on kirjassa taustavireenä, varsinkin Siirin äidin suhteessa lapsiinsa. En osannut lukea, oliko perhe lestadiolainen, mutta suuri lapsimäärä ja jatkuva muistutus synnintunnosta viittaavat siihen suuntaan. Siirin oma hengellisyys on erilaista, maallisempaa, ja liittyy eniten kuolintapauksiin ja suruun. Saamelaisten harrastamaa noitumistakin tässä tapahtuu, mutta pakanallista perinnettä ei idealisoida. Jos jotain teokseen olisin saanut toivoa lisää, niin olisin toivonut lisää historiallisuutta. Ehkä muistelmien alkuosassa, Siirin kirjassa, sitä löytyy enemmän, ja siitä olenkin erityisen kiinnostunut, sillä se kertoo muun muassa saamelaisten evakuoinnista Ruotsiin sota-aikana.

Siiri Magga-Miettunen kirjoittaa konstailemattoman arkisesti, ja tekstistä välittyy vilpittömyys ja kiitollisuus elämälle. On ilahduttavaa välillä lukea ei niin suuren julkkiksen elämäkertaa, joka on selvästi kirjoitettu pyrkimättä miellyttää ketään tai tehdä vaikutusta kehenkään. Kirja on kirjoitettu suurella sydämellä, mutta siitä näkyy myös Magga-Miettusen ammattitaito editoijana. Kappaleet ovat lyhyitä, osa niistä tuntuu ”lastuilta”, eikä hän sorru turhaan jaaritteluun eikä pitkäpiimäiseen työn kuvaukseen. Murrepuhetta on paljon, mutta se on kauttaaltaan ymmärrettävää, ja sitä oli ilo lukea varsinkin runsaan dialogin muodossa.

Tämäkin teos löytyi kirjaston kierrätyksestä, ja nappasin sen mukaani vain kannen vuoksi – koska Lapissa asuva tyttäreni on kirjailijan kaima ja heissä on samaa näköä. Opettajan työn kuvaukset taas muistuttivat minua edesmenneestä äidistäni, joka myös oli kiertävä englannin opettaja, joksi Siirikin tässä urallaan etenee. Toisin sanoen teos tuntui kauttaaltaan kotoisalta, ja päähenkilö vahvasta paikallisidentiteetistään huolimatta tuntui ihmiseltä, jolla on kyky kotoutua minne tahansa maailmassa.