Supikoirien salatut elämät

IMG_1455Jokaisella kunnon perheellä on supikoira haudattuna puutarhassaan. On myös kilttejä perheenisiä, joiden voimaeläimeksi nousee supikoira kriisin keskellä. Supikoirat ovat yksiavioisia, ja niillä on oma kirppulajinsa, jota ei tunneta muilla pikkupedoilla. Kun supikoiria vapautuu luontoon esim. turkistarhaiskujen jäljiltä, ne saattavat leutoina talvina ajautua kaupunkeihin, lähiöihin, omituisten perheiden takapihoille, joista ne adoptoidaan kotieläimiksi huolia ja pelkoja kuulemaan.

Jotain tällaista tapahtuu tamperelaisen esikoiskirjailija Riina Paasosen romaanissa Kaikki minkä menetimme (Minerva, 2017). Paasonen on haastattelujen mukaan kulkenut pitkän tien kohti suurta haavettaan, romaanin julkaisua, ja tullut yllätetyksi, kun Minerva-kustantamo lämpeni käsikirjoitukselle (Minerva ei tänä vuonna kustanna muita kotimaista taideproosaa kuin juuri tämän).

Luin juuri toisenkin Tampereen alueelle sijoittuvan esikoiskirjan Viita-Akatemian kirjoittajakollegalta, Jaakko Melentjeffin Hukkuneet. Se on virtaviivainen dekkari, jonka ongelmana (jos ongelmia pitää täikammalla etsiä) voisi olla selkokielisyys ja juonen selkeä lineaarisuus. Melentjeff taitaa kaavan, jolla teoksia mahdollisesti myydään myös ulkomaille. Paasosen tyyli on jokseenkin päinvastainen: teoksessa tapahtuu hyvin vähän, sen teemaa on vaikea tiivistää myyntilauseeksi, ja sen päähenkilöt ovat niin outoja, etteivät he ehkä kelpaisi kaupalliseen dekkariin. Eikä teos dekkari olekaan, vaikka henkilöt potentiaalisesti saattaisivat olla rikokseen taipuvaisia tai kykeneviä. Rikollisuutta teoksessa sivutaan monesta suunnasta, ja sen kautta näkisin kirjailijalla olevan kykyjä myös dekkariin tai kauhuun.

Teos kertoo tamperelaisesta perheestä, jossa asuu aikuiset lapset. Esikoinen Arvi on jämähtänyt masennuksen ja fobioidensa suohon eikä enää poistu kotipihaa kauemmas. Hänen siskonsa Aura käy keskustan baarissa töissä ja on lähinnä kiinnostunut rikollisuuden historiasta, varsinkin myyttisestä Maria Åkerblomista. Perheen äiti Orvokki näyttää vain harrastavan erilaisia savitöitä ja maalaamista, kun taas isä Johannes yrittää edelleen ajaa rekkaa elättääkseen perhettään. Eräänä päivänä Orvokki saa kodin ummehtuneesta ilmapiiristä tarpeekseen ja lähtee nuoren rakastajansa, uimavalvoja-Kain matkaan. Kovin eksoottisesta irtiotosta ei silti ole kyse, sillä Kai on Johanneksen serkku ja sulkapallokaveri.

Aikuisten lasten pitkittynyt kotona asuminen ja nuorten aikuisten kelkasta putoaminen ovat yhteiskunnallisia ongelmia, joita Paasonen lähestyy herkullisen outouttavasti. Kirjailija on yhdeltä ammatiltaan sosionomi, mutta ei sorru tässä ammatilliseen jargoniin tai poliittisen puheen liikaviljelyyn. Etsivä nuorisotyö ei löydä Arvia, sillä hänen perheenjäsenensä edelleen ruokkivat häntä. Entinen tyttöystävä Helmikin käy tuomassa tälle karkkia ja tofusalaattia. Arvi ei ole fobioistaan huolimatta menettänyt älyään tai havainnointikykyään, eli hän on jollain tasolla oman elämänsä subjekti. Isä Johanneksen todellisuudentajun heittely on rajumpaa, eikä päihteilläkään ole suurta roolia kuviossa.

Olin aidosti ahdistunut teoksen sisäsiittoisesta ilmapiiristä, mikä mahdollisesti on kirjailijan haluama efekti. Kirjassa kaikki päähenkilöt ovat nihkeitä, tunkkaisia ja/tai omalla tavallaan autistisia. Autismikirjon diagnoosin antaminen fiktiivisille hahmoille on joutavaa ja mahdollisesti myös loukkaavaa niitä kohtaan, joilla diagnoosi oikeasti on taskussaan. Paasonen kuvaa kyllä taitavasti sisäänpäin käpertynyttä perhettä, jonka yhdelläkään jäsenellä ei ole suuria haaveita tai tavoitteita. Seksuaalisesti heränneellä äidillä toivon pilkahdus liittyy uuteen kumppaniin, mutta hänelläkään ei riitä tarmoa edes katsoa ympärilleen, saati liittyä Tinderiin. Perhostatuoinnin hän kuitenkin saa hankittua hormonipöllyissään, mikä mahdollisesti luo hetkellisen täysillä elämisen illuusion.

Luin kirjan sujuvasti, sillä teksti on kielellisesti loppuun saakka hiottua taideproosaa. Ihmettelen sitä, kuinka kirjailija on saanut näistä aineksista kokoon toimivan kokonaisuuden. Eniten suomalaisista nykykirjailijoista romaanin ajelehtivat hahmot muistuttavat Reidar Palmgrenin arjen antisankareita. Ja tässä myös naiset ajelehtivat. Minkään nurkan takaa ei tule normiyhteiskunnan huolestunutta toimijaa ohjaamaan perhettä palvelujen piiriin.

Uskon, että moni kirjallinen oman polkunsa kulkija tulee ihastumaan tähän romaaniin. Itse taisin lukea sen vääränä päivänä, jolloin en ollut tarpeeksi vastaanottavainen sen loistaville detaljeille, täytetyille eläimille, pihapatsaille, peseytymättömyyden meheville hajuille, latinan opinnoille, lakanapyykille. Aistillisuus ei tässä teoksessa ainakaan ollut kliseistä, vaan se kuljettaa mutaisiin vesiin. Tamperelaisuuden kuvauskaan ei ollut kliseistä, tapahtumien paikkoja tuskin rekisteröin Rautatieaseman läheistä halpaa baaria lukuunottamatta. Itse asiassa luulin kirjaa aloittaessani sen sijoittuvan jonnekin erämaahan, tyyliin Jyväskylän ja Oulun väliselle vyöhykkeelle, huutokauppakeisarin hoodeista kauemmas pohjoiseen. Mutta varmasti jollain Tampereen pientaloalueella on juuri sellaista.

Teos sopii erityisesti niille, jotka kokevat kaurismäkeläisen tunneilmaisun liian höveliksi ja pliisuksi.

 

 

 

 

 

Pohjoismaista yhteistyötä (ja melankoliaa)

IMG_1448Kun luin esikoiskirjailija Jaakko Melentjeffin siviiliurasta psykiatrisen poliklinikan sosiaalityöntekijänä, minulla oli tietynlaisia odotuksia hänen romaaninsa suhteen. Odotin, että dekkarissa hahmot olisivat mielenterveydeltään epävakaita ja syrjäytymisriskin alla olevia. Odotin raskasta yhteiskuntakriittistä tekstiä, jossa lastensuojelu, päihdehuolto ja oikeuspsykiatria olisivat keskeisinä toiminnan kenttinä.

Sain olla väärässä ja yllättyä. Romaani Hukkuneet (Atena, 2017) ei tunnu kertovan millään muotoa kirjailijan päivätyöstä. Erikoista nykydekkariksi on, ettei sen henkilöhahmoilla, poliiseilla, uhreilla tai rikollisilla, ole suuria haasteita mielenterveyden tai päihteiden kanssa. Yksi islantilainen poliisi juhlii liikaa ja yksi liikemiesuhreista on ennen kuolemaansa vajonnut vanhuuden vainoharhaiseen erakkouteen, mutta tämä on dekkarimaailmassa minimalistista kärsimystä. Siinä mielessä dekkari on kevyttä, jopa virtaviivaista luettavaa.

Dekkarissa ratkaistaan monimutkaista rikosten vyyhtiä neljässä maassa ja kolmen maan poliisivoimien kesken (sivupolkuja sattuu myös muualle Eurooppaan, ja myös Euroopan ulkopuolelle). Jo keskeisiä poliisihahmoja on lukuisia, ja heidän henkilökohtaisissa sotkuissaan kuluu aikaa ja tupakkia. Pohjoismainen poliisiyhteistyökuvio on kuitenkin kiinnostavaa, varsinkin, kun sen kautta pääsee moneen otteeseen Islantiin. Romaanin Islantiin ja Prahaan liittyvät kuviot ovatkin huomattavasti jännittävämpiä kuin ”kotikonnuille” Tampereelle ja Tukholmaan liittyvät. Suomessakin liikutaan suurella maantieteellisellä reviirillä.

Minusta romaani oli poikkeuksellisen raikas siksi, että siinä ei märehditty tyypilliseen salapoliisiromaanin tapaan yhden provinssikaupungin poliisiasemalla ja sen läheisillä bensiksillä. Tampere-ulottuvuus oli ansiokkaan epämanselainen, eli teoksessa ei syöty mustaamakkaraa tai wingsejä, tai fanitettu jääkiekkoa. Kauppahallissa käytiin useaan otteeseen kahvilla, enkä ollut varma, onko turkkilainen kahvilanpitäjä faktaa vaiko fiktiota. Nanda Devin lounaalla veikattiin, tuleeko mieto vai tulinen kokki.

Tamperelaisesta poliisi Paula Korhosesta veikkaan päähenkilöä, mikäli tämä on sarjan aloitusosa. Ei Paula, eikä kukaan muukaan poliiseista, päässyt vielä loistamaan työssään, vaan päinvastoin heillä oli suuria vaikeuksia kollegoidensa ja virantoimituksen pykälien kanssa. Poliisit olivat tässä sopivan rosoisia, ei tyypillisesti seksisuhteissa ja baareissa, vaan erehtyvinä, hankalina työkavereina. Lisäksi monia heistä leimasi tärkeän läheisen äskettäinen poismeno. Ruotsalaisten ja islantilaisten melankolia oli samansuuntaista kuin suomalaisten, mutta kansallisilla stereotypioilla ei mässäilty.

Kirjassa hukkuu rikkaita miehiä, jotka kaikki kantavat vääriä papereita. Miehet ovat kadonneet jo aiemmin, mutta kaikkia ei ehditä kaivata. Juonta enempää paljastamatta teemat kytkeytyvät ihmissalakuljetukseen, rahanpesuun ja veroparatiiseihin. Melentjeff avaa kiinnostavalla tavalla mm. muslimitaustaisten maahanmuuttajien suullisiin sopimuksiin perustuvaa hawaladar-rahansiirtojärjestelmää, joka toimii myös sellaisissa paikoissa, jonne sähköiset viestimet eivät yllä. Monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa käsitellään romaanissa vähäeleisen luontevasti. Esimerkiksi Prahassa omia operaatioitaan harjoittavat afgaanikaksoset Farah ja Haris puhuvat ja käyttäytyvät kuin suomalaiset – ymmärrettävästi, koska ovat ajautuneet maahan kolmivuotiaina ilman vanhempiaan.

Olin todella kiinnostunut näiden poliisien arjesta, ja varsinkin islantilaisten yksinhuoltajien tilanne jäi kutkuttamaan herkullisella tavalla. Kirjailija selvästi tuntee maata syvällisemmin kuin turismin tasolla, sillä paikkojen kuvaus oli todella autenttista. Prahan osuuksista tuli enemmän turistimainen vaikutelma, mutta ehkä luin itsekin niitä potentiaalisen turistin näkökulmasta. Rikosvyyhden ratkaisuprosessi alkoi loppuvaiheessa hieman puuduttaa, sillä en kokenut pääseväni kunnolla rikollisten enkä uhrien ihon alle. He jäivät etäisiksi, enkä yhtä henkilöä lukuunottamatta kunnolla ymmärtänyt heidän motiivejaan toimia kuten he toimivat. Tämä on varmasti useimpien sellaisten dekkarien ongelma, joissa halutaan liikkua isolla reviirillä.

Suosittelen dekkaria erityisesti toiminnallisuuden ystäville, ja niille, jotka kaipaavat sopivan jouhevaa kesäkirjaa. Jännityksen ja huumorin ulottuvuudet olivat tässä hyvässä balanssissa, eikä kokemus jätä lukijaa syvän angstin tilaan (kuten herkkähermoiselle voi käydä esimerkiksi Samuel Björkin kirjojen äärellä). Kirjassa oli ainoastaan yksi hirvittävä kohtaus, joka sekin oli lyhykäisyydessään melkein juonesta irrallinen. Koska olen viime aikoina lukenut myös aika ”lällyjä” dekkareita, antaisin 1-5 skaalalla tämän teoksen jännitykselle kuitenkin 3  1/2 tähteä, kun moni suomalainen dekkarikokemus on jäänyt angstin tasolla yhteen tai kahteen. Tämä ”pisteytys” ei liity teosten kirjalliseen arvottamiseen, sillä moni leppoisa dekkari toimii usein mahtavana paikallishistoriikkinä, komediana tai mökkilaiturin relaksanttina. Tämä teos toimi kuitenkin mainiosti perusdekkarina, eli teoksena, jossa rikokseen syyllistyneitä joutuu arvuuttelemaan loppumetreille saakka.

Lukisin tätä mielelläni mökillä hämärän hyssyssä, en laiturilla auringossa, mielellään kuunnellen rätisevästä kassumankasta jotain tummaa musiikkia, kuten islantilaisia hautajaisvirsiä.