Gullytownin päätön kana

Emerald GermsPatrick McCaben Emerald Germs of Ireland (2001) on yksi kymmenistä hamstraamistani kirjaston poistokirjoista, jotka ovat odottaneet vuoroaan hyllyssäni vuosikausia. Tartuin siihen uudella innolla nyt, kun koitan kartoittaa vihreän saaren nykykirjallisuuden tilaa ja pääsin luku-urakassa melkein loppuun, ymmärtämättä tekstistä paljoakaan.

Englannin kieleni pitäisi olla melkein tasavahva suomen kanssa. Olen viettänyt Irlannissa aikaa seitsemän kuukautta elämästäni ja seurannut sen kirjallista elämää ainakin vuosikymmenen. Ymmärrän melko hyvin paikallisia murteita ja tunnistan ison läjän ”irkku-ismejä” – outoja paikallisia puheenparsia. Mutta nyt sain haasteekseni romaanin, jossa kulttuurihistorialliset koordinaatit olivat niin outoja, että jouduin joka sivulla ravistelemaan itseäni pysyäkseni edes vähän kärryillä. Tunnistin dominoivan uskovaisen äidin, turvetta aasin selästä myyvän kauppiaan, liukaskielisen maakauppiaan ja mustasukkaisen vaimonhakkaajan, mutta kielellisellä ja intertekstuaalisella tasolla olen ulalla. Jopa James Joycen Odysseuksen lukeminen (jota en ole koskaan saanut loppuun) ei tuntunut näin hankalalta.

Smaragdinvärisiä pöpöjä tässä metsästetään ja luulisin, että metaforisella tasolla McCabe haluaa kertoa irlantilaisten kansansairauksista ja kansallisista pakkomielteistä – alkoholismista, huumeriippuvuudesta, sosiaalisista fobioista, seksuaalisista turhaumista ja katolisen kirkon palvonnasta. Romaanin päähenkilön nimi on melkein kuin kirjailijan Pat McNab, hän on neljäkymmentäviisivuotias poikamies, joka on juuri surmannut äitinsä. Selviytyäkseen syyllisyystripistä hän alkaa kuunnella äitivainaansa levyjä, joko kännissä tai taikasienien vaikutuksen alaisena. Kirjan kappaleet on omistettu 60-70-luvun hittibiiseille.

Levyjä kuunnellessa kaapista alkaa löytyä monenlaisia luurankoja – muistoja perheväkivallasta, koulukiusaamisesta, ensirakkauden aiheuttamasta sydänsurusta ja Amerikan-tädin pornovideoiden katselusta. Pat McNab on klassinen peräkammarin poika, jonka elämä on keskittynyt pikkukaupungin Gullytownin tunkkaisen Sullivanin pubin baaritiskille, jolla hän ei sylje minkäänväriseen lasiin. Miehen lempidrinksuja ovat Bols Advocaat-munalikööri ja kuiva Martini. Tilaamalla näitä outoja drinksuja hän pitää baaria pystyssä vahvemmin kuin tavikset, joille kelpaa hanaolut. Ehkä hän on kirjailijan alter ego, kuvitelma siitä minkälaiseksi McCaben elämä olisi muodostunut, jos hän olisi jäänyt asumaan kotikyläänsä.

Teoksessa on nerokas konsepti, joka on pilattu liiallisella sanatulvalla – tai yksinkertaisesti en ymmärrä McCaben tyylilajia, joka Wikipedian mukaan on ”black” tai ”neo-delusional”. Suoraan sanottuna en ole tainnut koskaan nauttia yhdestäkään teoksesta, jossa kännätään tai käytetään huumeita koko ajan. Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjan luin ahmien, koska sen kieli oli selkeää ja Charles Bukowskia ihailen hänen kulttistatuksensa vuoksi. Tässä koitetaan puhua vakavistakin asioissa ympäripäissään tai huumehuuruissa, enkä vaan pääse näille tripeille mukaan.

Voipi olla, että McCabe edustaa ”käännöskelvotonta” (untranslatable) kirjallisuutta – ainakin tässä romaanissa on niin paljon Irlanti-spesifejä koordinaatteja, että maahan juurtumattoman lukijan on vain arvattava puolet sen sanomasta. Samaa olen usein miettinyt lukiessani Tuomas Kyröä – osa hänen teoksistaan, erityisesti Mielensäpahoittaja-sarja, tuntuu vaan niin Suomi-spesifiltä, etten tiedä, voisivatko ulkomaalaiset, Suomea huonosti tuntevat kaverini päästä sisään noihin maailmoihin (osalla taas on selkeä markkina-arvo myös käännöksinä). Väinö Linnasta ja Kalle Päätalosta puhumattakaan. Aleksis Kivi ja Minna Canth ovat tehneet käännöksinä erityisesti kehitysmaista tuleviin ulkomaalaisiin kavereihini vaikutuksen. 1800-luvun klassikot kun kertovat samanlaisesta köyhyydestä ja periferisyydestä kuin mitä he ovat omassa elämässään kokeneet.

Jos romaani on ”sika joka on syönyt kaiken”, McCabea lukiessa tulee silti olo, että ehkä sikaa ei olisi kuulunut lihottaa liikuntakyvyttömäksi. Pat McNab on välillä karsinassaan viruva teollisuuspossu, välillä päätön kana, mutta en pääse lähelle hänen ihmisyyttään.

Paska trippi, mutta tulipa tehtyä.

 

Kudunmetsästäjien kyydissä

Hemingway Green hills Ernest Hemingwayn teokset ovat lähinnä kuuluneet pakolliseen koulu- ja yliopistosivistykseeni, ja suhteeni kirjailijaan on  ollut kaksijakoinen. Machoilevan, alkoholisoituneen kalastajan ja metsästäjän maailmankuva kun ei ainakaan nuorempana miellyttänyt tiukkapipoista, vallankumouksellista feministiä. Kirjoittavana ihmisenä olen kuitenkin ihaillut tyyliä, varsinkin dialogien nasevuutta. Aiemmista teoksista muistan varmasti lukeneeni Vanhuksen ja meren (teininä tylsistyen) ja The sun also rises (parikymppisenä hyvin hereillä pysyen); muitakin teoksia olen ainakin lueskellut tai niihin on viitattu niin paljon kirjallisuuden opinnoissa, että tuntuu kuin olisin lukenut koko tuotannon. Nyt, ensi kertaa sitten 90-luvun, tartuin vapaaehtoisesti Papan keskituotannon matkakirjaan Afrikan vihreät kunnaat (1936, suom. 1960). Luin sen siksi, että se oli sopivan lyhyt ja mahdollisimman kaukainen suhteessa elämäntilanteeseeni, joka on ollut viime aikoina sen verran haasteellinen, etten ole paljoa pystynyt keskittyä lukemiseen. Jos ihmissuhteissa on hankaluuksia, ei aina kannata lukea ihmissuhteista, vaan nimenomaan jostain älyttömästä toiminnasta kuten metsästyksestä.

Hemingway melkein sai hermoromahduksen tämän teoksen ensimmäisiä arvioita luettuaan ja oli jo melkein lopettamassa kirjailijan uraansa, sillä ei kestänyt saamaansa palautetta – se kun ei ollut ylistävää. Afrikan vihreät kunnaat on romaanityyliin kirjoitettu matkakirja, joka pohjautuu uskollisesti Ernestin, hänen toisen vaimonsa Pauline Pfeifferin (johon viitataan akronyymillä VMR) ja ison seurueen safarikokemukseen Tansaniassa v. 1933 – nykykielellä sitä voisi kutsua faktioksi. Koska teos kuitenkin rakenteeltaan ja kieleltään muistuttaa romaania, lukijat saattavat hämmentyä ja arvioida sitä nimenomaan fiktiivisenä teoksena, mitä se ei ole. Minulle tämä kelpasi myös romaanina, ja sellaisena sitä on levitetty Keltainen kirjasto-sarjassakin.

Safari kestää noin kuukauden ja seurue majoittuu sen aikana teltoissa lähellä metsästysmaita. Suurimman osan ajasta pyöritään maasaiden mailla, ja Ernest tekee paljon havaintoja eri heimojen ja heimojen sisäisistä eroista.Loppumatkasta hän tutustuu maasaiden aatelisiin, porukkaan, joka osaa vetää maasaikulttuurin paremmalla tyylillä kuin aiemmat tapaamansa porukat. Tämä havainto tuottaa kirjailijassa suurta mielihyvää – hän löytää kylän, jossa on onnellisia ihmisiä, jotka elävät rikkomattoman oloisessa kulttuurissa. Afrikkalaisten kanssa kommunikoidaan yksinkertaisella sekakielellä, seurue on joutunut opettelemaan alkeellista swahilia pystyäkseen suunnittelemaan metsästysreittejä yhdessä. Aikansa henkeen ”alkuasukkaita” kutsutaan välillä n-sanalla, mutta läpikotaisen rasistinen ei Hemingwayn tapa kuvailla metsästyskavereitaan silti ole. Vanhempia maasaimetsästäjäkonkareita hän kuvaa kunnioittavasti, ja jokainen autonkuljettaja ja muu apuhenkilö on kirjassa suuri yksilö. Safarin loppuvaiheessa hän tosin antaa yhdelle palvelijoistaan selkäsaunan ihan kuin plantaasi-isäntä tekisi. Kunnioitetuin ja uskollisin palvelija on autonkuljettaja Kamau, kikuju, jolla on täydellinen tyylitaju ja eurooppalaisen herrasmiehen vaatteet. Hemingwayn tapa kirjoittaa afrikkalaisista taatusti hämmentää nykypäivän lukijaa, mutta teos on samalla uskottava ajankuva. Noihin aikoihin kun ei vielä tiedetty poliittisesta korrektivismista. Hemingway kuvaa tapaamiaan afrikkalaisia miehiä suurina persoonina, mutta naisia pelkästään seksiobjekteina. Osa palvelijoiden vaimoista on poikkeuksellisen kauniita, ja miesporukka riisuu heitä silmillään kylissä vieraillessaan. Hemingwayn seksismi tuntuu edelleen aukottomalta aivan kuin se tuntui nuorena tyttönä, mutta rasismitulkintani on ambivalentti. Teoksessa on kuitenkin iso annos aitoa yritystä ymmärtää afrikkalaisia afrikkalaisina. Tämä safari ei ole idyllinen fotoshopattu ajelu läpi savannin, jolla näkee ainoastaan eläimiä, vaan afrikkalaiset ovat läsnä joka pysäkillä moninaisina, viisaina, tyhminä, yhteistyökykyisinä, hankalina kuten ihmiset yleensä.

Metsästysseurue saa jo alkuosasta matkaansa mittavia saaliita, mutta Hemingwaylla on safarillaan yksi tavoite ennen muita: hän haluaa ampua kookkaan uroskudun ja saada sen sarvet mukaansa matkamuistoksi. Leijonan (simban) pyydystys ei merkitse hänelle paljoa, vaan hän on fiksoitunut tähän yhteen eläimeen. Hemingwayn touhu vaikuttaa jotenkin asperger-syndroomaiselta, ja monien afrikkalaisten tuntuu olevan vaikeaa sitä ymmärtää.

Safarin aikana ryypättiin harva se päivä, muttei kuitenkaan samalla lailla kuin Pariisissa, sillä seurue muisti aamun tehtävät, jotka olivat ryyppäämistä tärkeämpiä. Välillä miehet joivat vain pullollisen saksalaista tuontiolutta (pulloja joita kuljetettiin kuukauden ajan paikasta toiseen, samoin kuin pariskunnan isohkoa matkalukemistoa). Matkalla kohdatut kyläläiset arvostivat tyhjiä pulloja, niiden korkkeja ja etikettejä kuin kalliita aarteita. Kirjalliset keskustelut iltanuotiolla olivat erityisen virkistävää luettavaa – aikalaisten juoruilut kollegoistaan. Muun muassa Hemingway oli safarille lähtöä edeltävänä iltana pitänyt päivälliskutsut Joycelle ja tämän Nora-vaimolle, kutsuilla oli tarjottu fasaanipaistia ja isäntä oli ollut kännissä kuin käki niin, että matkaan lähtö oli ollut tuskallista. Kirjalliset juoruilut muistuttavat minua Woody Allenin leffasta Midnight in Paris – Hemingway kuljettaa samantyyppisen maagisen tunnelman Tansanian leiritulille, ja juuri tämä tekee juoruilevasta matkakirjasta kaunokirjallisuutta isolla K:lla.

James Joycen puvuntakit

Tom Stoppardin Travesties (1975) on hassu näytelmä Leninistä, James Joycesta ja Tristan Tzarasta, jotka kohtaavat Zürichissä vuonna 1917. Löysin kirjan taannoin Helsingistä Kampin kauppakeskuksen kierrätyshyllystä. Muistan selailleeni sitä aiemminkin, ehkä opiskelijana Jyväskylässä. Brittidraaman moderni klassikko. Samaan sarjaan kuuluvat mm. irlantilaisen Brian Frielin näytelmät, joista olen tykännyt kovasti.

Näytelmän juoni lyhyesti: Joycella on teatteriryhmä nimeltä English Players, johon hän on rekrytoinut konsulaatin virkailijan Henry Carrin. Ryhmän tarkoituksena on esittää Oscar Wilden näytelmä The Importance of Being Earnest. Monet epäröivät osallistumista, koska Wilde harrastaa sodomiaa ja kannattaa Irlannin Home Rulea. Carr alkupyristelyistä huolimatta päätyy toiseen päärooliin, sillä se ruokkii hänen turhamaisuuttaan ja tärkeilyn haluaan.

Miehille tulee kärhämää siitä, kun Joyce ei ole korvannut Carrille kuluja tämän hankkimista rooliasuista. Joyce itse pukeutuu boheemisti eriparitakkeihin ja puvunhousuihin, koska on kadottanut oikeat parit maanpakomatkallaan eikä välitä antamastaan vaikutelmasta. Joyce maksaa näyttelijöilleen huonosti: amatööreille ratikkarahaa 10 frangia ja ammattilaisille 30 frangia. Lopulta Carr vaatii saataviaan Joycelta oikeusteitse.

Hei, kuulostaa tutulta! Minäkin olen jakanut näyttelijöille bussirahaa kirjekuoressa! Ja melkein joutunut itsekin ottamaan asianajajaan yhteyttä teatteriin liittyvän rahahuijauksen takia!  Näytelmä siis kertoo elämästäni, enkä oikeastaan tiedä coolimpaa näytelmää kuin se, missä tehdään näytelmää. Jotkut kaverit ovat pyytäneet minua kirjoittamaan näytelmän etnodraaman tuottamisesta. Ajatus muhii päässäni, mutta tuntuu edelleen mahdottoman vaikealta.

Näytelmä on hyvin verbaalinen, siinä vetelehditään enimmäkseen kalustetuissa huoneissa ja suurmiehet lesoilevat. Naiset ovat aika lailla sivurooleissa, avustamassa ja komppaamassa miehiä. Hienointa tässä on kuitenkin kielellinen ulottuvuus, erityisesti dadaismi. Nautin eniten Tzaran roolihahmosta, joka piikittelee kahdelle pompöösille miehelle, Leninille, joka ei ymmärrä modernia taidetta ja Joycelle, joka uskoo olevansa maailmankirjallisuuden suurin nero. Tzara luo runoutta panemalla sanoja hattuun ja kokoamalla hatusta vedetyistä sanoista kollaaseja.

Stoppard ”löysi” historiallisen sattuman – edellämainitut miehet tosiaankin kaikki majailivat Zürichissä kyseisenä vuonna ja Lenin lähti Zürichista Moskovaan johtamaan vallankumousta. Zürich on ollut sata vuotta sitten varsinainen historiallinen polttopiste ja radikalismin kehto. (Miehen oma elämä liippaa läheltä näytelmän teemoja, kiinnostavaa myös huomata, että hänen huhutaan olevan haamukirjoittajana Indiana Jones ja Star Wars-leffoissa, vaikka ei ole koskaan saanut tunnustusta niistä.)

Näytelmästä tulee myös mieleen ensikosketukseni Joycen tuotantoon 18-vuotiaana interraililla Zürichissa. Muistan käyneeni Joyce-museossa siellä ja näyttely oli jotenkin mystisesti kokoonpantu niin, että levoton teinikin hurmioitui Odysseuksen sanojen mahdista. Vaikka olin matkan aikana pettynyt uutisesta, että olin ”vain” päässyt opiskelemaan englantilaista filologiaa, Joyce-museovisiitti antoi kipinän toivoa, ettei kielten opiskelu välttämättä olisikaan niin puuduttavaa kuin luulin. Eikä se ollutkaan, olen edelleen kiitollinen jokaisesta kirjallisuuden kurssista.

Vieläkään en ole saanut Odysseusta luettua loppuun, se on odottanut minua jo 20 vuotta. Mutta yritystä on ollut, ehkä olen parhaimpana kertana päässyt lähemmäksi sataa sivua. Miehen varhaisen tuotannon olen muistaakseni tenttinyt ihan hyvin arvosanoin. Irlannissa käydessäni en ole koskaan harrastanut Joyce-turismia, siellä nimittäin oli liikaa muuta tekemistä.