Ellun isäukkoa etsimässä

Teos: Lucinda Riley: Vaarallinen kirje (Bazar, 2021)

Suomennos: Tuukka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Mirva Kuivalainen

Lucinda Riley kuuluu niihin viihdekirjailijoihin, jonka teoksiin haksahdan noin kerran vuodessa, vaikka en ole aivan vakuuttunut hänen tyylistään tai teemoistaan. Kuuluisaksi nousseesta seitsemän sisaren sarjasta olen toistaiseksi lukenut vain aloitusosan, mutta aiempia teoksia on tullut löydettyä poistohyllyistä. Nyt työn alla oli hänen uusin teoksensa, joka liittyy brittihovin fiktiivisiin salaisuuksiin. Tämä on kovin mediaseksikäs aihe, joka luultavasti kiinnostaa enemmän lukijoita ulkomailla kuin kotimaassaan.

Luin tätä samaan aikaan, kun hovissa taas kuohui Meghan Marklen ulostulosta oletetusta Archie-vauvan ihonväriin liittyvästä rasismista. Ylipäänsä tuntuu, että uutisointi Mountbattenin suvun linjoista ja geeniperimästä on jo aikoja mennyt ohi raiteiden, ja siitä johtuen luin tätä romaania osittain parodiamielessä. Kaikkea tästä kirjasta ei kannata tietää ennen siihen tarttumista, mutta kyseessä on jännitysromaani, johon liittyy MIT-tiedustelupalvelu ja siinä kaivellaan hovin salaisia suhteita 1920-luvulla.

Teoksen päähenkilö on nuori toimittajanalku Joanna Haslam, joka tekee hanttihommia tabloid-lehden uutispuolella vuonna 1995. Hän saa riesakseen juttukeikan Sir James Harrisonin, aateloidun näyttelijän hautajaisiin, josta pitäisi loihtia joku jymyjuttu. Joannalla ei ole kiinnostusta kaivella Sir Jamesin suvun juoruja, vaikka moni hänen jälkeläisistään on kypsää kauraa törkyuutisiin. Sen sijaan hän törmää hautajaisissa huonossa hapessa olevaan vanhaan rouvaan, joka tarvitsee apua kotiin pääsyssä.

Rouvassa on jotain mystistä, ja pian Joanna saa töihin häneltä postia. Kirjeessä on kirje vuodelta 1924, ja pyyntö tavata toimittajaa uudelleen vielä, kun rouvassa henki pihisee. Joanna ei kuitenkaan ehdi paikalle tarpeeksi ajoissa, mutta naisen hämärä identiteetti alkaa kiinnostaa häntä. Kuka on tehnyt kuolinsiivouksen asunnossa, kun naisella ei tunnu olevan maassa ainuttakaan sukulaista? Ja mitä ihmettä hän säilytteli ikivanhoissa teepurkeissa, jotka olivat hänen suurimpia aarteitaan?

Oikeastaan teoksen juoni olisi riittänyt minulle mainiosti ilman kuninkaallista kytkentää, sillä 1920-luvun teatterimaailma tuntui kiehtovalta, ja James Harrison tuntui tarpeeksi juurevalta hahmolta ilman vaarallisen kirjeen teemaa. Koenkin, että Rileytä vaivaa kirjoissaan lievä megalomania. Tosin myös ranskalainen Katherine Pancol on revitellyt vastaavalla teemalla kuuluisassa eläinkirjasarjassaan, eli niissäkin on brittikuninkaallisten salattuja sukulaisia.

Kirja kiinnosti minua enemmän historiallisena romaanin kuin trillerinä, sillä en pitänyt juonta kovin uskottavana. Varsinkin Simon-nimisen salaisen agentin toimet tuntuivat päälleliimatulta, ja loppukohtaukset olivat silkkaa sähläystä. Toisaalta Harrisonin suvun saaga oli kohtuukiinnostava, eikä Joannan 1990-luvun todellisuuskaan ollut aivan heikko romaanin aihio.

Kehtaan myös antaa palautetta äänikirjan toteutuksesta. Ilmeisesti minulla ja Bazar-kustantamolla on poikkeava käsitys toimivasta äänikirjan lukutyylistä. Olen useaan kertaan ollut repimässä hiuksia päästäni heidän lukijoidensa kanssa, sillä heidän teoksiinsa on pesiytynyt kaupallinen, ei-suomelta kuulostava lukutyyli (joka on ehkä periytynyt dubatuista lastenelokuvista?). Kyseinen lukija ei ole ainoa tämän koulukunnan edustaja, mutta tässä luennassa oli kaupan päälle vielä takkuamista englannin kielen rytmin kanssa, mikä sai tekstin pahasti töksähtelemään. Tuli mieleen, että ehkä äänikirjoja tuotetaan nyt järjettömällä kiireellä, eikä kustantamoilla ole aikaa tarkkailla niiden laatua.

Suoratoistopalveluissa on aina mahdollisuus palata painettuun tekstiin, jos äänikirja tökkii, mutta nytpä tämä Rileyn kirjajärkäle oli sellainen, etten ehkä olisi jaksanut lukea sitä painettuna tekstinä. Ja puolustukseksi lukijalle mainittakoon, etten itsekään olisi halunnut ottaa juuri tätä kirjaa työtehtäväksi, sillä värikkäästä juonesta huolimatta siitä puuttuu sanataiteellista magiaa.

Onneksi löysin kirjan kuuntelun aikana blogijuttuani komppaavan kuvan brittiläisestä käsityölehdestä. Taitoni eivät vielä riitä Lissun hahmon virkkaamiseen, mutta ehkä ensi vuonna Rileyn seuraavaa teosta kuunnellessa ryhdyn tuohon projektiin.

Vain punaiset kulkevat paljain päin

Teos: Arturo Pérez-Revante: Vakooja (LIKE, 2017)

Suomennos: Einari Aaltonen

On paljon sotia, joiden historiasta en tiedä tuon taivaallista, ja Espanjan sisällissota on yksi niistä. Tiedän, että Suomestakin sinne lähti joitain sosialistismielisiä seikkailijoita visioimaan uudesta maailmasta, tunnistan Picasson Guernican ja olen lukenut Hemingwayn kuvauksia sodan kaaoksesta. Mutta jos minulle annettaisiin tehtäväksi kuvata sodan tapahtumaketju loogisesti tai kartoittaa eri osapuolia tarkemmilla nimillä, olisin aika hukassa. Olisin lonkalta heittänyt, että sotaa käytiin kommunistien ja Francon fasististen joukkojen välillä. Todellisuudessa tilanne oli paljon monimutkaisempi, ja tuon ajan tavallisen kansan näkökulmasta vähintään yhtä sekava. 

Arturo Pérez-Reverte palaa tässä teoksessa vuoteen 1936, ja kuvaa tapahtumia, jotka osittain ovat sattuneet oikeasti. Päähenkilönä on paatunut tuhlaajapoika, keski-ikää lähestyvä Lorenzo Falco, joka on toiminut palkkasoturina ja – murhaajana monessa pahassa paikassa kotimaansa ulkopuolella. Hän on toimittanut aseita IRA:lle, pannut ihmisiä kylmiksi Turkissa, Krimillä ja Balkanilla, myynyt huumeita, hummaillut Berliinissä ja palannut kotimaahansa palvelemaan Francon salaista poliisia. Moraalisesti Falco ei koe kannattavansa muuta aatetta kuin kommunisminvastaisuutta, ja hänet on koulittu hoitamaan tehtävä ensin, ajattelemaan vasta jälkikäteen. 

Teoksen tunnelmat ovat tummat ja hyvin autenttisen oloiset, ja Falcon asenne naisia kohtaan rasittavan seksistinen ja machoileva. Mutta kirjassa on monenlaisia naistoimijoita, joista yksi, Eva Rengel nimeltään, onnistuu laittamaan machoilijan järjestykseen. Eva on nainen, joka vaatii pääsyä salaisen iskujoukon eturintamaan, ja nainen, jonka tausta on sopivan salamyhkäinen. Toki Falco epäilee ihastustaan lesboksi, koska tällä on huolittelemattomat kynnet ja liian atleettinen vartalo. Romaanin jännite rakentuu pääasiallisesti tämän kohtaamisen ympärille. 

En voi sanoa, että ihastuin päähenkilöihin, ja loppua kohti tarina äityi liian julmaksi omaan makuuni, mutta ainakaan kirjailijaa ei voi syyttää historian sievistelystä tai kirjoittamisesta uudelleen nykypäivän poliittisesti korrektin lukijan makuun. Espanja ei takuulla ole ollut sukupuolten tasa-arvon mallimaa 1930-luvulla, joten turha kai on valittaa francolaisten riveissä taistelleiden asennemaailmasta. Jännitysromaanina Vakooja on ulkomaiselle lukijalle melko haasteellinen, mutta hyvin koossa pysyvä. Koska en tiennyt sodasta paljoa, jouduin tätä lukiessani googlaamaan monia perusasioita, minkä jälkeen teksti alkoi elää uutta elämäänsä. 

Kirjassa on kiinnostavia symboleja, kuten sotilaiden käyttämät päähineet. Vasemmistolaisten tapa käyttää baskereita boheemiuden ja vastarinnan merkkeinä juontaa kai juurensa tästä sodasta, kun taas teoksen oikeistolaisilla on pakkomielle kunnon hattuihin – koska vain punaiset kulkevat paljain päin. Toisaalta vahvan lukutaidottomuuden maassa monilla paikallisilla oli vaikeuksia tunnistaa kahden puolen ideologisia eroja, ja näin ihmisiä oli helppo kalastella vastapuolen riveihin. Tasavaltalaiset osoittavat tässä suurta mieltymystä kaikkeen amerikkalaiseen, joten kommunistien suosimissa baareissa rakastetaan Betty Boopia ja biljardin peluuta. Kuppilat saavat uusia, kansanomaisia nimiä kuten ”Tärsky” ja junista poistetaan matkustusluokat. Kaikki tämä harmittaa falangisteja, jotka kokevat elintasoaan uhattavan törkeällä tavalla. 

Francolaisten ja kommunistien lisäksi kirjassa vilisee legioonalaisia, karlisteja, anarkisteja, maureja (pohjoisafrikkalaisia palkkasotureita oikeiston riveissä), ja you name it, loputon määrä pikku vähemmistöjä, joiden lojaalius on kyseenalaista. Falcon oma filosofia tässä ideologisessa sekamelskassa on tyly, mutta ymmärrettävä. Se on skorpionin periaate: ”katso hitaasti, iske nopeasti, häivy salamana.”

Tämä on tiivis episoditeos, joka ei pyrikään taustoittamaan koko sodan kaarta. Jännitysromaaniksi kerronnallinen ote on taiteellinen, ja parasta siinä on uskollisuus tuon ajan mentaliteeteille. Olin yllättynyt siitä, kuinka paljon kirjasta lopulta ammensin nihkeähkön alun jälkeen. Luin tämän vain uusi maahaaste silmällä pitäen, eli kyseessä oli hätäinen random-kohtaaminen, mutta puhtaan kaunokirjallisesta näkökulmasta Arturo Pérez-Revante tuntuu tekijältä, jonka tuotantoon voisi tutustua uudestaankin. Hänen kirjojaan on saatavilla suomennoksena LIKE:ltä yli kymmenen, ja hän kuuluu Espanjan suosituimpiin kertojiin. 

Maahaasteessa kohta 7/196: Espanja. 

Syvä sukellus lupiinimereen

kymnmenen_eilistaEsikoiskirjailija Maret Meren psykologinen trilleri Kymmenen eilistä (Marketiimi, 2015) saapui luokseni arvostelukappaleena, ja saa kunnian olla uuden kotini ensimmäinen kirjapaketti. Joskus pelkään olevani postinkantajien epäsuosiossa painavine lähetykseni, mutta onneksi toimitusten tahti on hidastunut lopetettuani kirjojen tilaamisen Amazonista.

Teoksen kansikuva virittää tunnelmaan: siitä välittyy järkkynyt mieli ja muistin kerroksellisuus. Kannen kömpelö fonttivalinta ja muu kikkailu harmittavat, kun itse kuvassa on paljon potentiaalia. Marketiimi on tuore pienkustantaja maamme kirjamarkkinoilla, jonka tuotanto vaikuttaa sisällöllisesti monipuoliselta. Kirjat saattaisivat myydä vielä paremmin, jos teosten ulkoasut olisivat suurten kaupallisten kustantajien tasoa.

Päähenkilö, nelikymppinen Miia Mäkimaa palaa juurilleen psykiatrin pyynnöstä. Hän on saanut lähetteen hoitoon työpaikaltaan ja on pitkällä sairaslomalla. Miian vanhemmat ovat kuolleet mystisesti jo naisen opiskeluaikoina ja talo on ollut parisenkymmentä vuotta tyhjillään. Jo ajatuksena paluu takaisin suvun hyljätylle ”pääkallopaikalle” tuntuu karmivalta, jos paikka on jätetty noin pitkäksi aikaa hunningolle – kauhun luomiseen ei olisi välttämättä tarvittu edes psykiatrista diagnoosia.

Paikkakunta, jonne Miia palaa, on fiktiivinen Nopola, joka ehkä sijoittuu jonnekin Pohjanmaalle. Paikkakunnan anonyymiksi jättö on tyylikäs valinta, koska tämäntyyppinen teksti ei tarvitse intopinkeän turistioppaan ääntä. Maalaisromantiikkaa ei viljellä lainkaan eikä pohdita yhteiskuntakriittisesti maaseudun tulevaisuutta – sekin virkistävää, sillä olen lukenut kymmeniä samaan genreen kuuluvia paluumuuttokuvauksia. Miialla on liikaa omia ongelmia ottaakseen kantaa kuihtuvien kirkonkylien problematiikkaan.

Teksti on mukaansatempaavaa, lyhyistä aktiivilauseista koostuvaa ”tykitystä”. Kymmenen päivän oudot tapahtumat flashbackeineen riittävät yhden romaanin rakennusaineiksi. Miian yksinäisyys ja tietynlainen sosiaalinen kömpelyys välittyvät mainiosti juuri kielellisen tyylivalinnan kautta. Hän ei ole koskaan Nopolasta lähdettyään varsinaisesti aloittanut aikuiselämäänsä, vaikka onkin menestynyt kaupallisella urallaan Tampereella. Hän osallistuu vain työpaikan sosiaalisiin tapahtumiin, muttei häntä koskaan pyydetä mukaan minnekään. Lapsuuden ja nuoruuden traumat estävät häntä elämään elämäänsä muun kuin kapean työroolin kautta.

Jännitys rakentuu romaanissa varsin pienistä palasista. Miiaa ahdistellaan vanhassa talossa outojen kirjeiden ja kuvalähetysten muodossa, eikä mahdollisia syyllisiä ole montaa. Vanhat miespuoliset lukiokamut löytävät myös Miian, salaperäisen naisen, joka oli muinoin monien päiväunien kohteena tavoittamattomana. Miia kuitenkin tiedostaa mielensä epävakauden eikä pysty antamaan itsestään paljoa kohtaamisissa miesten kanssa.

Lupiini on kukkana teoksen symboliikan ytimessä. Miia palaa nuoruuden kesiin ja ensimmäisiin eroottisiin kokemuksiin sekä mies- että naispuolisten koulukavereiden kanssa. Kukka edustaa hänelle huoletonta vapautta, mutta myös kiellettyjen kokeilujen aiheuttamaa syyllisyyttä verrattuna lapsuudenkodin tukahduttavaan ilmapiiriin. Miian kodin ilottomuus ja isähahmon autoritäärisyys ovat hänen mielensä särkymisen taustalla. Perheessä oli myös ahdasmielistä uskonnollisuutta, jossa omaa ajattelua ei kannustettu. Oikeastaan nainen on potenut suunnatonta syyllisyyttä siitä asti, kun hänen paras ystävänsä jäi auton alle seitsemänvuotiaana leikittyään pallolla, jonka tämä oli hänelle antanut lahjaksi. Perheessä ei ollut tapana käsitellä mitään vaikeita asioita, joten Miian maailmankuva on jäänyt lapsen maagisen ajattelun tasolle. Jos nostaisin teoksesta esiin yhden kattavan teeman, se olisi syyllisyys. Sen käsittely on monisyistä ja uskottavaa.

Homoseksuaalisuutta käsitellään myös laajalti, mutta ei sormella osoittaen. Nuoruudenystävä Helin kaapista ulos tulemiseen liittyy myös manipulointia ja tuhoavaa sosiaalista käytöstä, mutta tätä ei selitetä lesboudella, vaan Helin omalla persoonalla. Helin suvun sekatavarakaupan pito on ehkä teoksen lämminhenkisin ja aistillisin osio. Paluu 70-luvun maaseudun kauppaliikkeiden anarkistiseen omavaltaisuuteen tuntui aidon omakohtaiselta. Pienen lapsen haaveiden täyttymys on tässä lahjaksi saatu posliinikoira, jolle sillekin voi osoittaa hellyyttä muun kohteen puuttuessa.

Teoksessa oli hieman painovirheitä ja jotain epäloogisuutta, mutta samantyyppisiä lapsuksia olen kohdannut isompienkin kustantajien teoksissa. Miian kotiinpaluu tuntuu teknisesti liian helpolta – uskoisin, että kaksikymmentä vuotta tyhjänä ollut talo olisi oikeassa maailmassa paljon huonommassa kunnossa kuin tässä kuvaillaan. Täytyy kuitenkin muistaa, että kyseessä on jännityskertomus, ei talonkorjauksen oppikirja. Meren valitsema syväpsykologinen, yksilökeskeinen tyylilaji antaa anteeksi joitain teknisiä epätarkkuuksia. Oletan, että keskivertolukijan huomio ei edes keskity talon kuntoon, vaan Miian henkiseen selviämiseen.

Kaiken kaikkiaan Kymmenen eilistä on tyylikäs, kypsä ja oivaltava esikoisromaani, joka tekee vaikutuksen varsinkin juonen ja rakenteen tasolla. Tuntuu, että romaania on kirjoitettu taiteen lajeja tarkkaan opiskellen. Trilleriksi teos on minimalistinen, eli kauhu rakentuu vaatimattomista aineksista. Minulle jännityksen määrä oli juuri sopiva, erityisesti arvostin sitä, ettei teoksessa ollut raakaa väkivaltaa. Suosittelen teosta lämpimästi kaikille ihmismielen outouksia ja järkkymisiä opiskeleville ja jään odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta.