Teekeittiössä solisee ja suhisee

Teos: Noriko Morishita: Tyttö ja teeseremonia. 15 oivallusta elämästä (Otava, 2019)

Suomennos: Markus Mäkinen

Teeseremonia

Olin aikeissa jättää tämän teoksen arvioimatta, mutta luettuani juuri Sayaka Muratan Lähikaupan naisen (2020) koin tarvetta verrata näitä kahta teosta toisiinsa. Noriko Morishitan pieni teos teestä ja siihen liittyvästä tapakulttuurista tulee taatusti olemaan hittikirja Suomessa, enkä halua tällä arviollani riistää keneltäkään siihen liittyviä esteettisiä tai henkisiä oivalluksia, ihastuksen tai haltioitumisen hetkiä.

Parasta teoksessa on sen omaelämäkerrallisuus ja pitkä aikajana. Morishita kirjoitti kirjansa 2000-luvun alkupuolella jo keski-ikään ehtineenä, mutta hän alkoi harrastaa teeseremoniaa vuonna 1977, jolloin se ei ollut lainkaan muodikasta japanilaisen nuorison parissa. Hän oli kiltti lukiolainen perhetyttö, joka päätyi naapurin rouvan teekerhoon lähes sattumalta, eikä alussa ymmärtänyt itsekään, miksi jaksoi saapua paikalle joka lauantai-iltapäivä. Harrastus jatkui läpi yliopisto-opintojen, vaikka kertoja ei osoittautunut erityisen taitavaksi missään harjoituksen vaiheessa. Hän muutti pois vanhempiensa kotoa suht vanhana sinkkunaisena, mutta toisella paikkakunnalla asuminenkaan ei saanut häntä vieroittumaan sensein rauhoittavasta läsnäolosta ja teeseurueen tuomasta jatkuvuudesta. Norikon serkku Michiko oli myös alkuvaiheessa mukana geimeissä, mutta avioiduttuaan hän ei enää ehtinyt harrastaa teetä. 

Morishita on runollinen kertoja, joka kiinnittää kunnon zen-buddhalaiseen tapaan huomionsa jokaiseen sadepisaran ropinaan ja puron solinaan. Luonnon äänien kuuntelemisella on tässä tunnelmallisessa vuodenkiertokuvauksessa keskeinen rooli. Kirjan lukeminen on parhaimmillaan meditatiivista, ja pahimmillaan itseään toistavaa höttöä. Riippuu varmasti lukijan mielentilasta, kumpaan moodiin hän aivonsa asettaa, haltioituneeseen vai kriittiseen. Kovin neutraalisti teosta ei voi lukea, ja jos teos ei luo lukijan ympärille ihastunutta taikapiiriä, se saattaa jopa aiheuttaa tylsistymisen tai vihastuksen hetkiä. Itse en osannut päättää, kummalla jalalla heräisin tämän luettuani, ja siksi olin jättää siitä raportoimisen kokonaan välistä. Varsinkin, kun teos on ollut jo pitkään globaali bestseller, ja alkaa jo olla menneen talven lumia maailman kirjamarkkinoilla. 

Koska japanilaisista kaikki eivät itsekään suhtaudu teeseremoniaan kovin hartaasti, koko instituutiota saa myös kritisoida, ja jopa mollata. Itse rakastan kaikkea tarinankerrontaa teepannujen ympärillä, mutta en tule koskaan harrastamaan teetä tässä kirjassa esitetyllä tarkkuudella. Olen ollut mukana turisteille järjestetyissä seremonioissa muutaman kerran, enkä haltioitunut, enkä edes erityisesti pidä matcha-teen mausta. Toisaalta ymmärrän ihmisiä, jotka haluavat omaksua jotain tästä kulttuurista omaan arkeensa, ja niitäkin, jotka hurahtavat seremonian estetiikkaan loppuelämäksi. 

Omaelämäkerrallisena tekstinä teos on lempeä ja armollinen. Morishitan koko elämä ei keskity teen ympärille, hän tuskailee mitättömän uransa kanssa kustannusmaailmassa ja etsii rakkautta. Kirjassa käsitellään etäisesti myös naisen yhteiskunnallista asemaa Japanissa, sillä Morishita kuuluu ryhmään, joka ei helposti sopeudu valtavirtayhteiskunnan asettamiin normeihin. Kirja muodostaakin kiinnostavan lukuparin juuri lukemani Muratan teoksen kanssa, joka on tyyliltään ja fokukseltaan täysin vastakkainen, mutta joka lopulta kertoo samasta ilmiöstä. Sinkkunaisista, joiden päällimmäinen tavoite elämässä ei ole päästä hyviin naimisiin tai luoda satumaista uraa.

Sanomattakin on selvää, että Muratan viesti upposi minuun välittömästi, kun taas tämä pieni kirja ei herätä vastaavia poliittisia tai yhteiskunnallisia intohimoja. Eikä kaikkien kirjojen täydykään olla sorrettujen työläisten tai syrjään jäävien kansanryhmien puolestapuhujia. 

Itse en juuri nyt saanut tästä teoksesta uutta viisautta elämääni, koska olen aiemmin lukenut paljon syvällisempiäkin teoksia zenbuddhalaisuudesta. Mutta ruoan ja juoman näkökulmasta teos liputtaa lähiruoan ja satokauden erikoisuuksien merkitystä, ja varsinkin teen kanssa tarjoiltavat leivonnaiset ja makeiset saavat tarinassa suuren roolin. 

Suomalaisen Minna Eväsojan kertomus opiskelusta kiotolaisessa teekoulussa oli tähän verrattuna syvääluotaava teos, mutta se ei keskittynyt pelkästään teeseremoniaan. Varmasti tämän kirjan ystävä pitää myös Eväsojan teoksista, ja päinvastoin, mutta itse pidän enemmän sellaisista japanilaisen nykykulttuurin kuvauksista, joissa henkilöt eivät ole naimisissa maansa perinnekulttuurin kanssa ja jotka tuovat esiin ristiriitoja ja ongelmia, ei pelkkää harmoniaa tai siihen pyrkimistä. 

 

Ihminen on hyllyttävä eläin

Teos: Sayaka Murata: Lähikaupan nainen (Gummerus, 2020)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Keiko on 36-vuotias lähikaupan nainen, yliopiston käynyt sinkku, joka vedoten fyysiseen heikkoutensa ei ole koskaan siirtynyt elämässään ”oikeisiin” töihin tai perhettä perustamaan. Hän asuu Tokion liepeillä puutteellisessa yksiössä, jossa on torakoita ja syö enimmäkseen riisiä ja keitettyjä vihanneksia. Töistä hän saa pienen palkkansa päälle lommotölkkejä, mutta hävikkiruoan kotiin viemisestä on tiukat säännökset.

18 vuoden uskollinen palvelus Smile Marketissa ei tunnu kantavan hedelmää. Keikoa pidetään outona lintuna siksikin, ettei hän osoita kiinnostusta edes satunnaiseen seksiin, ei miehen eikä naisen kanssa. Hän tuntee termin aseksuaali, mutta ei ole kiinnostunut määrittelemään itseään niin. Vanhemmat ja ”normaalisti” elävä pikkusisko ovat jo luopuneet naisen liiallisesta ohjeistamisesta. Hän taitaa olla toivoton tapaus, josta jossain vaiheessa on tuleva pelkkä taakka yhteiskunnalle.

Toisaalta Keiko pitää aidosti työstään, hän vaan ei saa siitä kiitosta. Pomot ovat kaikki häntä nuorempia miehiä, ja vaihtuvat tiheämmin kuin mitä Keiko ehtii heidän nimiään oppia. Osa-aikaisten apulaispäällikkö on naimisissa oleva rouva; konservatiivisessa yhteiskunnassa tällaista asemaa ei voida antaa naimattomalle Keikolle, vaikka hän on palvellut myymälää pisimpään. Uusin pomo käyttää alaisistaan pidäkkeettömästi termiä roskasakki, ja Keiko on oppinut lukemaan halveksunnan tämän silmien muodosta.

Tässä asetelmassa tapahtuu muutos, kun kauppaan ilmaantuu Keikoakin omituisempi miestyöntekijä Hokkaidolta, Shiraha. joka uskoo biologiseen determinismiin ja luonnonvalintaan. Miehellä on jatkuva haku päällä naisten suhteen, vaikka hänellä ei ole varaa tarjota näille edes kupposta teetä. Vaikka Keiko ei rakastu, mies saa hänet hämmilleen ja pohtimaan uudelleen paikkaansa yhteiskunnassa, jossa poikkeuksellisille tapauksille on liian vähän elintilaa. Onko siis ok, jos hedelmällisessä iässä oleva nainen saa enemmän kicksejä nuudelien hyllyttämisestä kuin vauvahaaveista?

Teos on ilkikurinen satiiri ”elämään eksyneistä” tyypeistä, jonka kaltaisia löytyy kaikista edistyneistä kapitalistisista yhteiskunnista. Toki siinä on japanilaiset mausteet, mutta vastaavia tarinoita löytyy myös suomalaisista ekstraajista. Kaupan alan työolosuhteet ovat huonontuneet globaalisti, ja ammattiylpeys on katoava luonnonvara. Näkyyhän se jo naapurimaamme ministerin kommenteista ”kassatyttöjen” pätevyydestä poliittisella uralla.

Luin kirjan parissa tunnissa, ja pidin varsinkin sen runsaista dialogeista. Toki romaanina sen aika-akseli on lyhyt, ja tapahtumatkin aika ennalta-arvattavat, mutta teoksen vahvuus piilee yhteiskunnallisessa sanomassa. Tyylillisesti Muratan kieli muistuttaa minua Banana Yoshimotosta, kirjailijasta, jota fanitin 1990-luvulla. Tämäntyyppinen nuorten aikuisten kepeämpi kirjallisuus on tervetullutta, ja ilahduttaa varmasti monenlaisia lukijoita. YA-kirjaksi en kuitenkaan teosta luokittele, koska Japani ei ole Suomen kaltainen yhteiskunta, jossa 36-vuotias jonninjoutavan alan maisteri voisi vielä viihtyä nuorten aikuisten kuntoutuspajoilla yhteiskunnan piikkiin.

Minulla on työn alla myös toinen arvio japanilaisesta naiskirjallisuudesta. En oikein saanut otetta Noriko Morishitan teoksesta Tyttö ja teeseremonia (2019), vaikka sen päähenkilöllä oli samansuuntaisia pulmia elämässään. Ehkä siinä kuvatut ongelmat olivat kuitenkin liian elitistisiä, kun taas tässä teoksessa puhuttiin oikeasti hengissä selviytymisestä niukoissa oloissa.

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, joka jo objektina toi keväisen tuulahduksen kotiini.

 

Juurihoitoa kahdella mantereella

Teos: Heikki Valkama: Laserjuuri (Tammi, 2018)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Olen myöhäisherännäinen Heikki Valkaman Japaniin sijoittuvan dekkarisarjan suhteen, josta kyllä olen kuullut suosituksia sen ensimmäisestä osasta saakka. Aloitin sarjan lukemisen epäortodoksisesti sen toisesta osasta, koska tämä pomppasi eteeni houkuttelevasti Ellibsissä. Kyseessä on toinen tuttavuuteni Japaniin sijoittuvien dekkareiden parissa; ensimmäinen oli iki-ihana Sujata Masseyn Rei Shimura-sarja. Molemmat ulkomaalaisten aikaansaamia Japani-kuvauksia. Varsinaisia japanilaisia dekkareita ei ole eteeni tupsahtanut, mikä on kummallista, koska kiinalaisia ja korealaisia dekkareita on jo tullut luettua useampia.

Riku Mäki on suomalainen huippukokki, joka on nousujohteisen uran jälkeen hypännyt uusiin haasteisiin ja lähtenyt opiskelemaan japanilaista keittiötaidetta aidossa japanilaisessa perheravintolassa. Hän on uupunut, mutta oudon tyytyväinen keittiömestari Akijaman autokraattisessa komennossa, mutta harjoittelun aikana hän saa toisen työkomennon paikalliselta miljonääriltä, joka yhtä lailla harrastaa keittiötaidetta.

Riku päätyy Kosin saarelle Kreikkaan etsimään kauan sitten kadonnutta antiikin aikaista laserjuurta, josta toimeksiantaja herra Kawakamilla on pakkomielle. Japanissa tiedetään, että Darwish-nimisellä syyrialaisella pakolaismiehellä voisi olla avain yrtin jäljille, sillä tämä on työskennellyt tuhoutuneessa kirjastossa, jossa antiikin aarteita säilytettiin. Darwish on menettänyt vaimonsa, kadottanut poikansa eikä enää löydä montaa syytä elää. Mies jopa pelkää Japanista tulleen seurueen avuntarjousta, koska liika toivo voi johtaa suurempaan epätoivoon, sen hän on jo kokenut karvaasti pakomatkansa aikana liian monta kertaa.

Pakolaiskriisin lisäksi teoksessa käsitellään huumekauppaa ja yakuzan ympärillä pyörivää seksiteollisuutta, ja liikutaan Japanin ja Kreikan lisäksi Turkissa ja Thaimaassa. Riku Mäki on todellinen kosmopoliitti, joka pystyy maastoutumaan myös all inclusive-hotellien matalaotsaiseen maailmaan ja harjoittamaan small talkia allasbaareissa monilla kielillä.

Koska kyseessä on gastrodekkari, ruokakulttuurin osa teoksessa on mittava, enkä usko, että teos aukeaa sellaiselle lukijalle, jota japanilainen ruoka ei kiinnosta. Minusta tässä teoksessa ei ainakaan tehdä liian helppoja kulttuurisia käännöksiä tai tarjoilla pinnallisia turistikliseitä laiskoille lukijoille, vaan Valkama kohdentaa teoksensa todellisille Japani-faneille. Kuulunen kai niihin, vaikka en faniuttani pahemmin julistakaan – itse nautin juuri eniten ruokapohdinnoista, varsinkin eri koulukuntien ruokafilosofioiden vertailuista ja vuodenaikojen merkityksestä kulinaarisessa kalenterissa.

Jos näitä kirjoja lukee ajatuksella, niin alkaa kaivata ”oikeaa” japanilaista ruokaa sushibuffetien tarjonnan keskeltä. Toki naisen vartalolla tarjottu sushi-”taide” osoittautui aika irvokkaaksi rahanteon muodoksi, johon liittyy suuria eettisiä ongelmia. Tätäkin ilmiötä Valkama kuvasi seikkaperäisesti, eikä ainakaan palvelun käyttäjiä syvällisesti sympatisoiden.

Teos oli yllättävän rentouttavaa seuraa, johon keskittyminen onnistui nyt paremmin kuin muihin työn alla oleviin äänikirjoihin. Äänikirjoja olen nyt keräillyt siksi, että olen muuton keskellä ja yritän pakata ja siivota lukemiseni rinnalla.

Sain kirjaa kuunnellessani myös sarjan ykkösosan, Pallokalan (2017), käsiini, joten tuttavuuteni mahdollisesti syvenee vielä parin seuraavan viikon aikana.

HELMET-haasteessa teos sijoittuu kohtaan 29: ”Japaniin sijoittuva kirja tai sarjakuva”.

Too big in Japan?

Teos: Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani. (Gummerus, 2016)

BookBeat tarjosi minulle teoksen nimeltä Melkein geisha, ja tartuin siihen hieman epäluuloisesti, koska olen tähän ikään mennessä lukenut aika monta teosta länsimaisten seikkailuista outojen japanilaisten parissa. Viimeisenä mielessäni kummitteli Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013), josta pidin kuin hullu puurosta, mutta joka on jälkikäteen herättänyt minussa kriittisiäkin kysymyksiä Japani-hulluudesta. Olisi joskus kiva lukea Japani-aiheinen matkakirja, jossa kirsikkapuiden, zen-buddhalaisuuden ja viimeisen päälle hiotun estetiikan lumous särkyy.

Minna Eväsoja on nainen, jonka elämä on pitkään kietoutunut Japanin ympärille. Ensin hän lähti ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen yliopiston vaihto-opiskelijana Japaniin vuonna 1990, ja tämän jälkeen hän on asunut maassa pitkiä jaksoja, pisimmillään kolmen vuoden putken. Koska asiantuntemusta kirjailijalla riittää varmasti mistä tahansa maahan liittyvästä aiheesta, ilahduin tästä kirjasta, joka oli henkilökohtainen ja elegantisti rajattu. Eväsoja kertoo nelisenkymmentä pientä arkista tarinaa kohtaamisistaan japanilaisten kanssa eri kausilta. Ensin hän on tavallinen riviopiskelija, sitten jatko-opiskelija ja lopulta tohtori ja perheenäiti, joka matkustaa maahan myös raskaana ollessaan.

Eväsojan Japanin-tuntemusta muokkaa eniten opiskelu Urasenke-nimisessä teekoulussa Kiotossa – paikka, jossa olen sattumoisin käynyt tutustumassa Japanin valtion sponsoroimalla matkalla. Tämä toi lukemiseeni henkilökohtaisuutta, vaikka matkasta on yli 20 vuotta, enkä ole päässyt maahan sen jälkeen. Meille esitetty turistiversio teeseremoniasta oli tuskaa polvilleni jo 24-vuotiaana, ja koin myös monissa perinneravintoloissa häpeää isosta koostani ja kömpelyydestäni. En tosin ollut ainoa, joka koki niin, enkä ryhmän suurikokoisin. Myös Eväsoja nauraa muistoilleen alkuaikojen kohtaamisista: vaikka hän painoi ensi matkallaan vain 47 kg, japanilaiset miehet olettivat hänen kykenevän juomaan valtavia määriä väkevää viinaa vain siksi, että hän tulee Suomesta.

Kioto on Eväsojan henkinen koti, mutta kirjaan mahtuu kuvauksia matkoista myös muuanne Japaniin. Usein hän matkustaa teekoulun Sensein kanssa konferensseihin, joissa hän saa toimia kunnioitetun mestarinsa avustajana. Kun hän myöhemmin palaa maahan väitelleenä tutkijana, hän edelleen kokee vanhemmilta miehiltä tytöttelyä, mutta äidiksi tulon jälkeen hän kokee asemansa parantuneen. Nuorena Eväsoja pelkää eniten keski-ikäisiä täti-ihmisiä, obasaneja, joiden valta on usein aviomiehiään suurempaa työelämän ulkopuolisessa maailmassa. Opiskeluaikana hänen pitkäaikainen vuokraemäntänsä, rouva Makioka on tällainen: hän tulee asuntoon omilla avaimillaan milloin tahansa, ja vaatii vuokralaiselta saapumista kuukausittaiselle lounaalle, jolla harjoitellaan englannin kieltä.

Tässä teoksessa Japanin esteettinen lumous rakoilee vain niissä tarinoissa, joissa sivutaan naisten kokemaa seksuaalista häirintää. Aihe on edelleen tabu, varsinkin, jos ahdistelija on työkaveri tai pahimmassa tapauksessa pomo. Kirjailijan omat kokemukset ovat onneksi harvinaisia, mutta hänkin saa käyttää judokan taitojaan miehiä hätistellessä. Eniten nauroin kohtaamiselle Kambodzan prinssin kanssa, jonka aikana Minna saa tarjouksen miehen rakastajattareksi rupeamisesta ja ilmaisesta asumisesta Pariisissa.

Olen toki kiinnostunut teeseremonioista, kalligrafiasta ja zenbuddhalaisesta meditaatiosta, mutta kliseisen turistisella tavalla. Japanilainen kulttuuri, jossa hienostuneisuus, kohteliaisuus ja pienten yksityiskohtien huomioon ottaminen ovat keskeisiä arvoja, ei automaattisesti avaudu kaltaiselleni huithapelille. En voisi sopeutua kulttuuriin, jossa puhtaat vierailusukat on aina oltava kassissa ja jossa on muistettava lähettää kiitoskortteja ja vastalahjoja näiden vierailujen jälkeen. Tosin tässä teoksessa kuvataan melko perinteisiä perheitä ja keskiluokkaista elämismaailmaa – vain yhdessä jutussa päädyttiin työväenluokan asuinalueelle, ja sielläkin pysyttiin liian vähän aikaa.

Näistä painotuksista huolimatta nautin kirjan flow’sta ja pidin kokonaisuutta moniulotteisena ja tasapainoisena johdatuksena vieraaseen kulttuuriin. Myös Eväsojan muut teokset, varsinkin uusin Shoshin – aloittelijan mieli (2018), alkoivat kiinnostaa, sillä niissä sukelletaan syvemmälle zenbuddhalaisuuden ja wabi sabi-filosofian salaisuuksiin.

Tällä postauksella aloitan kirjabloggareiden Naistenviikon, jonka aikana olisi tarkoitus lukea mahdollisimman monta naisen kirjoittamaa teosta. Haasteen teema ei suuresti poikkea normaalista kirja-arjestani, mutta näin kesän sydämessä se varmasti tuottaa iloa kesälomalaisille. Hyvää naistenviikkoa varsinkin kaikille nimipäiväsankareille!

Matka kissojen majataloon

Teos: Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat. (S&S, 2019)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Japanilainen kissakirjallisuus on noussut blogissani esiin aiemminkin, sillä lemmikkieläinten nostaminen romaanien kertojiksi on Japanissa tavallisempaa kuin eurooppalaisessa kirjallisuudessa. Kissan symboliikka onnen tuojana on muutenkin japanilaisessa ja kiinalaisessa kulttuurissa laaja-alaista. Ennen tätä luin Takashi Hiraiden Kissavieraan, ja olen myös käsitellyt kissojen läsnäoloa Haruki Murakamin tuotannossa, tosin Murakami ei aina kohtele kissojaan kovin korrektisti.

Tämä romaani on hyväsydäminen kuvaus miehen ja kissan syvästä ystävyydestä, ja siinä kissaa kohdellaan ensiluokkaisesti. Nana on itsetietoinen kolmivärinen kolli, jota luullaan joskus erikoiseksi calicoksi, vaikka se on tavallinen sekarotuinen kulkukissa. Se tykkää köllötellä erään hopeanvärisen pakun päällä, ja sen omistaja Satoru alkaa vähitellen ruokkia sitä. Pian kissasta tulee hemmoteltu sisäkissa ja se saa nimen Nana luvun seitsemän mukaan, vaikka se on tyttökissan nimi.

Mies ja kissa elävät tyytyväisinä yhdessä viisi vuotta Tokiossa, kunnes mies päättää yhtäkkiä luopua lemmikistään. Hän on ottanut yhteyttä muualla Japanissa asuviin ystäviinsä mahdollisen luovutuksen toiveessa. Kaverit eivät ymmärrä, miksi eläinrakas Satoru haluaa luopua rakkaasta Nanastaan, mutta olettavat sen johtuvan tämän työpaikan yt-neuvotteluista. Kaverikierros on eeppisen runsas kuvaus Japanin eri osien luonnosta, ja erityisen hyvin viihdyin Hokkaidon saarella, jonne kaksikko matkaa viimeiseksi.

Kirjassa toimii myös lemmikkieläinten majatalo, eli paikka, joka on tehty mahdollisimman mukavaksi lemmikkejä omistaville turisteille. Tätä pitävät Satorun lukiokaverit, aviopari Sugi ja Chikoku, joilla on parhaimmat eväät kissan adoptioon, mutta Nana ei tule toimeen näiden ärsyttävän koiraherran kanssa. Homma menee kissatappeluksi, ja molemmat osapuolet ovat helpottuneita, kun sijoitus ei onnistukaan.

Enpä nyt paljasta kirjan juonesta kaikkea, mutta ihmisten historioiden tasolla se kertoo pitkälti surutyöstä, menetyksistä, hylkäämisistä ja niistä selviämisestä. Adoption ja sijaisvanhemmuuden näkökulma on myös vahva, ja löytölasten ja -kissojen asema vertautuu toisiinsa. Kissan näkökulma toimii aukottomasti, eikä teos anna vaikutelmaa ärsyttävästä eläimen humanisoinnista. Henkilöhahmot ovat aitoja ja mutkattomia, ja jopa varautunut Noriko-täti päätyy kissahulluksi pitkän uusavuttoman totuttelun jälkeen.

Tämä kirja on varsinainen lohtuteos, ja sopii varsinkin niille, joiden elämissä on surua ja kuolemanpelkoa. Japanilaista kulttuuria ehkä esitellään hieman ulkokohtaisesti ulkomaisille lukijoille, mutta uskoisin, että tämä on ollut menestys ensin kotimaassaan, joten ikoninen Fuji-vuoren tähystely ei lopulta ärsyttänyt. Ja Hokkaido-osuus oli niin huimaavan kaunis, että siinä Kioton kultaiset temppelit kalpenivat tyystin.

Kulttuurieroista sen verran, että kerronnan tasolla sellainen lukija, joka ei tunne japanilaista kulttuuria hyvin saattaa joutua ponnistelemaan tarinan järjestyksen ja logiikan kanssa. Itse viihdyin tässä kirjassa loistavasti noiden juuri lukemieni supersimppelien ja maailmaaselittävien brittikirjojen jälkeen, joissa raportoidaan jokainen supermarketkeikka ja diagnosoidaan jokainen mielenliike. Päähenkilö Satoru on myös kokenut paljon traumaattista, mutta pidin paljon siitä tasosta, jolla Arikawa käsittelee hänen nuoruuttaan ja lapsuuttaan. Länsimainen kertoja todennäköisesti saisi näistä aineksista aikaan jonkun Kreeta Onkeli-tyylisen Ilosen talon. Tässä taas keskitytään kovia kokeneen kertojan henkiseen selviytymiseen raskaiden kokemusten jälkeen.

Maahaasteessa olen kohdassa 59/196: Japani. Tähän kohtaan oli monenmoisia teoksia tarjolla, varsinkin ne viime aikojen lukemattomat Murakamit, mutta sieluni kaipasi nyt jotain simppelimpää ja söpömpää perusjapanilaista hoitoa. Tämä teos tarjosi monta oivallista lepopaikkaa, ja herätti myös kaukokaipuuta maahan, johon haluaisin tutustua uudestaan.

Kerran reissunainen, aina yönainen

kankimäkiTeos: Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava, 2018), 448 s.

Mistä sain: E-kirjastosta

Mia Kankimäen esikoisteos Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013) oli minulle tärkeä teos, vaikka en ole suuri Japani-fani enkä tunne maan varhaisempaa historiaa. Olin ihastunut varsinkin kirjan nimeen, jota olen pitänyt jonkunlaisena mottona kaurapuuronharmaiden elämänhaasteiden keskellä.

Ennenaikainen henkinen kuolema on surullinen asia, kuten ovat ne kiellot ja rajoitteet, joita säädämme itsellemme tullaksemme yhteiskuntakelpoisiksi. Kankimäen toisessa teoksessa Naiset joita ajattelen öisin tartutaan näihin elämäämme rajoittaviin ”mörköihin” rankalla kädellä. Kyseessä on myös matkakirja ja kulttuurihistoriallinen tutkielma, mutta kirjan sanomaa voi kukin pohdiskella myös henkilökohtaisella tasolla.

Naiset joita ajattelen öisin on edeltäjäänsä runsaampi ja monisyisempi teos, jota en suosittele luettavaksi yhdeltä istumalta. Siinä jäljitetään kymmenen kirjailijalle merkittävän reissunaisen (eli yönaisen) jättämää henkistä perimää, joka ulottuu kaikille mantereille renessanssin ajasta nykypäivään. Kankimäki kutsuu heitä yönaisiksi siksi, että hän on tukeutunut heihin unettomina öinä, kun kysymys tulevaisuudesta on rassannut häntä. Mitä nelikymppinen, perheetön, työnsä ja kotinsa jättänyt nainen voi elämällään tehdä?, hän kysyy realistisesti.

Tutuin teoksen kymmenestä naishahmosta minulle oli Karen Blixen, jonka jälkiä hän myös jäljittää pisimpään ja uskollisimmin. Viktoriaanisen ajan naismatkaajat ovat olleet hänelle enemmän virtuaalisia ystäviä, kun taas Italian renessanssin ajan naistaiteilijoiden vaikutteita etsiessä oli vietettävä aikaa paikan päällä. Japanilaisen, vielä elossa olevan Yayoi Kosaman kanssa Kankimäki on matkaillut mielessään pisimpään, ja hänen tarinansa tuli ehkä eniten iholle.

Oma lempihahmoni kaikista oli Länsi-Afrikkaa kolunnut Mary Kingsley (1862-1900), joka toisin kuin monet edeltäjänsä kuoli nuorena. Kingsley kiinnostui matkoillaan luonnon havainnoinnista, ja hän rahoitti reissujaan keräämällä lajeja Lontoon The Royal Societyyn. Erityisen innostunut hän oli kalastamisesta ja melonnasta, ja koki mangrovesuon mielenmaisemakseen. Jos hän olisi elänyt lähes satavuotiaaksi kuten moni muu naispioneeri, hänestä olisi luultavasti tullut kulttihenkilö. Hänen ikätoverinsa Alexandra David-Neel, joka valloitti Lhasan suljetun kaupungin ja eli satavuotiaaksi, oli sellainen, ja hänestä olen kuullut enemmän jo ennen tämän kirjan lukemista.

Kirjassa kuvatut seikkailut ovat eritasoisia, ja kuvaukset kirjoitusretriiteistä Euroopan turvallisiin residensseihin eivät saa aikaan aivan samaa ihastusta kuin teoksen alun Tansania-kuvaus. Tosin kerronnan kannalta olisi ollut raskasta lukea tilitystä useammasta suuremmasta tutkimusmatkasta johonkin, jossa päästään reippaasti oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Kankimäki myös pohtii aiheen valintansa mahdollista kolonialismia, eli onko Karen Blixenin fanittaminen ja siitä kirjoittaminen vain vanhojen eurooppalaisten valloitusfantasioiden toistoa?

Blixeniin liittyvä turismi Keniassa on kieltämättä överiä. Myös Kankimäki on käynyt siinä Blixen-aiheisessa hotellissa, jonka aamiaishuoneessa kirahvit käyvät kerjäämässä asiakkailta makupaloja. Varmasti kävisin siellä itsekin, jos Nairobiin päätyisin, mutta en uskoisi visiitin olevan pelkästään riemullinen.

Tämä on sen tyyppinen teos, joka kannattaa ehdottomasti hankkia omaksi, ja johon voi tehdä merkintöjä marginaaleihin. Kirjan muistutukset ja ohjeet eivät tunnu turhilta aforismeilta. Itse pidin erityisesti ohjeesta ”Pelaa niillä korteilla, jotka saat”. Yayoi Kosama on onnistunut rikastumaan ja työllistämään kymmeniä ihmisiä tokiolaisesta mielisairaalasta käsin, ja juuri tuossa tarinassa on jotain hyvin voimaannuttavaa.

Kirja kertoo myös paljon itse kirjoittamisesta, ja rivien välistä voi lukea, kuinka suurtöinen teos on ollut saada alle 500 sivun ”vaatimattomaan” muotoon. Siksi en tässä arviossa lähde ruotimaan kirjan runsautta. Kankimäki on renessanssityylinen kirjailija ja tutkijatyyppi, joka ei luultavasti pysty rajoittamaan innostustaan ja rakkauttaan tiiviisiin synopsiksiin tai pähkinänkuoribokseihin. Tämä kirja sotii hyvässä mielessä tehokkaan kommunikaation prinsiippejä vastaan. Tietokirjana se kulkee täysin omia polkujaan, ja moni pelkkää tietoa etsivä saattaa kirjan suitsuttaviin pohdintoihin myös turhautua. Ja sanoisin, että se on heidän murheensa. Tämä teos ilahduttanee enemmän niitä, joilla on oman elämän suunnassa säätämisen paikka – matkakertomukset toimivat kimmokkeena johonkin muuhun.

Minulle tämä teos oli vielä tärkeämpi kuin esikoisteos Asioita. Itse olen perheellinen ja joitain seikkailuja nuorena perheellisenä jo läpi käynyt, mutta reissunainen minussa kärsii vakavasta puutostaudista. Itse en ehkä edes kaipaa Afrikan safareille malariahyttysten syötäväksi (koska kehoni ei siedä estolääkkeitä), mutta kaipaan erikoisiin kirjastoihin ja arkistoihin etsimään tietoa entisistä elämistäni. Ja kaipaan Himalajan vuoristoilmaan purkittamaan ikuisen nuoruuden eliksiiriä. Tämä kirja auttaa lukijoitaan sanoittamaan unelmiaan ja kaipuutaan.

Seikkailu voi alkaa 14 euron Alexandra David-Neel-teestä, jota voi tilata pariisilaisesta verkkokaupasta. Se tuntuu postikuluineenkin varsin edulliselta hinnalta elämyksestä. Ja ehkä tämän lukukokemuksen kunniaksi päräytän myös tulemaan pannullisen kashmirilaista pinkkiä teetä.

PS: Kiitos myös Piia Ahoa ja Stephen Mackeyta vuoden hienoimmasta graafisesta suunnittelusta ja kansikuvasta. Grrrh!

PS2: Olen myös nimimerkki ”Buzin” uusimman romaanin suuri fani, ja luen ilolla siitä, että teokset ovat syntyneet osittain samassa tilassa.

Tokion raivokkaista rakastajista

Alan BrownLoppuvuodesta vahva aikomukseni on lukea kaikkea muuta kuin kotimaista proosaa, ja varsinkin aasialaista tai Aasiaa käsitelevää kirjallisuutta näyttää listalleni kertyneen. ”Tyynykirjanani” on jo muutaman viikon ollut amerikkalaisen Alan Brownin Audrey Hepburn’s Neck (Sceptre, 1996), joka on ilmeisesti aikanaan herättänyt samanmoista ihastusta kuin Sophia Coppolan elokuva Lost in Translation.
Kirja kiinnosti minua houkuttelevan nimensä lisäksi siksikin, että satuin käymään Japanissa teoksen julkaisuvuonna. Olen silloin ollut nuori aikuinen ja tavannut reissullani hyvin samantyyppisiä henkilöitä kuin mitä teoksessa kuvataan. Teos sijoittuu ajallisesti 1980-90-lukujen vaihteeseen, ainakin keisari Hirohiton kuolemaa odotetaan vuonna 1989, ja päähenkilön kasvutarina sijoittuu tätä seuraaviin vuosiin. Faksit pärisevät ja maassa velloo hysteria ulkomaalaisten mahdollisesti levittämästä AIDS:ista.
Teoksen päähenkilö Toshi on nuori mangataiteilija, jolla menee kivasti pääkaupungissa, vaikka hän tuleekin Hokkaidolta ja on kaupunkiin tullessaan kaikkea muuta kuin kosmopoliitti. Toshilla on fiksaatio amerikkalaisiin tyttöystäviin, joita hän bongailee englannin kielikoulusta ja trendiravintoloista. Audrey Hepburn on hänen lapsuutensa suurin idoli, ja hän on onnistunut saamaan tämän valokuvan nimikirjoituksella. Tokiossa asuu myös lauma amerikkalaisia naisia, jotka pysyvät maassa lähinnä seksisuhteiden vuoksi.

Toshin suhde kielikoulun Jane-opettajaan on jo alusta saakka toksinen, vaikka vaarallista elämää elävä nainen kiehtookin nuorta miestä eroottisesti. Janesta on myös huomattavan vaikea päästä eroon miljoonakaupungissakin. Naisen punaiset kirjekuoret, joita hän käy tuomassa poikaystävänsä ovelle treffien välissä, kertovat pelottavasta ripustautumisesta. Ulkomaalaisena, hyvin tienaavana ekspatriaattina hän voi jatkaa mielipuolista käytöstään ilman, että mikään taho hänestä huolestuisi.

Homoseksuaalisuus on myös vahva teema romaanissa, sillä Toshia piirittävät myös amerikkalaiset miehet. Hänen paras ystävänsä Paul on amerikkalainen homo, joka on aina ollut rakastunut häneen, mikä luo ystävyyteen jännitteitä.

Teoksen Hokkaido-ulottuvuus kiinnosti minua enemmän kuin Tokion pintaliitopiirit. Toshin perhetausta on rikkonainen ja täynnä kiperiä salaisuuksia – toisen maailmansodan kauhuja teoksessa eletään uudelleen koskettavalla ja yllättävällä tavalla. Nuorelle miehelle on lapsesta saakka kerrottu, ettei perheellä ole sukulaisia, koska kaikki kuolivat Nagasakin pommituksessa, ja sen vuoksi vanhemmat lähtivät pohjoiseen suremaan kohtalojaan. Tämä on kuitenkin peitetarina, jonka alta paljastuu jotain paljon kipeämpää. Toshin identiteetti saa merkittäviä päivityksiä isän kuoleman jälkeen, samalla kun maassa jyrää aggressiivinen uusnationalistinen liikehdintä.

Japanilaisten vierauden pelolle ja samanaikaiselle amerikkalaisuuden palvonnalle kirjassa nauretaan, mutta samalla amerikkalaiset tekevät itsestään tahattomia tai tahallisia pellejä. Ehkä gaijin-komiikka on teoksessa liioitellun stereotyyppistä, mutta juoni on täynnä absurdeja ja erikoisia käänteitä, jotka eivät kaikki selity kulttuurieroilla.

Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei japanilaista elämäntapaa idealisoida tai estetisoida liikaa. Alan Brownilla on sopiva ”jalat maassa”-asenne maahan, jossa hän on toiminut toimittajana vuosikausia teosta kirjoittaessaan. Tyylillisesti journalistinen ote näkyy tekstissä helppolukuisuutena ja päivänpolittisten asioiden jatkuvana esiinnostamisena – välillä tuntui, että luin enemmän matkakirjaa kuin romaania. Tämä sekaannus ei kuitenkaan haitannut siksi, että teoksen juoni oli niin vahva.
Tämäntyyppisiä ulkomaalaisten kirjailijoiden Japani-teoksia löytyy ympäri maailmaa. Maahan on varsin seksikäs elokuvien ja romaanien kohde, ja myös suomalaiset kirjoittavat paljon Japanista. Suomalaisissa Japani-kuvauksissa korostuu usein vahvasti rakkaus maan estetiikkaan tai henkinen etsintä (ks. esim. Miia Kankimäen ja Kaija Juurikkalan teokset). Itse olen ollut nuoresta saakka kiinnostunut ehkä enemmän nykykulttuurin, pop-kulttuurin ja nuorisokulttuurien kuvauksista – zenbuddhalaisuus, teeseremoniat, geishakulttuuri ja muut perinneaiheet kiinnostavat minua vain turismin tasolla.

Tämä oli hauska aikamatka 80-90-luvuille, joka ehkä avautuu parhaiten lukijoille, jotka ovat olleet nuoria tuohon aikaan. Kirja varmasti ilahduttaa myös vanhojen Hollywood-elokuvien ystäviä, sillä onhan niiden katsominen kaukaisessa Hokkaidon peräkylässä jotenkin jännittävämpää kuin kalifornialaisessa drive-in-elokuvateatterissa.

Hetkiä katastrofien välissä

IMG_1695Zinaida Linden on minulle tuttu kirjailija takavuosilta, tosin huomaan, etten ole tältä seitsemän teosta julkaisseelta pioneeriltä lukenut kuin yhden kirjan aiemmin. Ennen maanjäristystä (2005) muistaakseni ihastutti varsinkin matkakuvauksena, olenhan aina halunnut matkustaa junalla Venäjän kautta Aasiaan.

Pioneeriksi kutsun häntä siksi, että hän on aikuisella iällä oppinut kirjoittamaan toisella kotimaisella, ja koska hän kirjoittaa ruotsiksi, hän saattaa unohtua, kun keskustelemme maahanmuuttajien pääsystä maamme kirjallisille markkinoille. Oletan, että hän on aina saanut enemmän huomiota suomenruotsalaisissa piireissä ja Venäjällä kuin suomenkielisissä kirjallisuuspiireissä.

Novellikokoelmassa Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Into, 2017, suom. Jaana Nikula) ihmiset kohtaavat yllättävästi katastrofiuutisten keskellä. Japanissa maanjäristykset aiheuttavat kauhua, mutta he seuraavat myös uutisia Euroopan tulivuorten purkauksista samalla intensiteetillä. Teoksen japanilaisilla naishahmoilla on tarkkaan sovittuja huoltosuhteita ikääntyviin vanhempiin ja sararimaneihin. Kun herra Hayasaka jää eläkkeelle novellissa ”Ei hääppöinen aviomies”, hänen vaimonsa haluaisi erota ja muuttaa yksin Eurooppaan, mutta ketku ukko onnistuu keplottelemaan itsensä mukaan uuteen elämään Suomeen. Hayasakojen kotiruokaa tarjoava ravintola menestyy, ja hautaan valmis ukkoketkukin piristyy turistien kaitsijana.

Lempinovellini kokoelmassa on ”Valenciana”, jossa kokataan tämän nimistä filippiiniläistä juhlaruokaa suomalais-japanilais-filippiiniläisessä sukutapaamisessa Jokohamassa. Filippiiniläinen Monica on säästänyt pitkään viedäkseen perheensä sukuloimaan siskojensa luo Japaniin. Suomalaisen miehensä ja poikansa lisäksi matkaan lähtee käly Taina, jolla ei ole muuta elämää kuin veljensä perhe. Perillä Japanissa ollaan aidosti vieraalla maalla, eikä mikään osapuoli tunne kunnolla toistensa koodeja. Paras sävel löytyy kuitenkin aviomies-Timon ja komean, mutta umpimielisen paikallisen isännän Makoton välillä, joilla kummallakaan ei ole ollut aikoihin omia ystäviä.

Koin tätä novellia lukiessani iloa ja ylpeyttä siitä, että Linden on onnistunut avaamaan näinkin sekavien kuvioiden sisäistä maailmaa ja logiikkaa meille, joilla ei ole sukua monella mantereella. Filippiiniläisten naisten rooli kulttuurien välittäjinä tuntui luontevalta, ja pidin heidän pontevasta toimijuudestaan. Sisarusparvesta neljäs, Evelyn, ei päässyt tapaamiseen Etelä-Amerikasta, mutta siskojen välinen yhteys tuntui käsinkosketeltavana.

Suomenkielisen nimikkonovellin ”Rakkaus kolmeen appelsiiniin” oli novelleista raskain, sillä se kuvasi itsetuhoisen masennuksen hoitoa Neuvostoliiton loppuaikoina. Nimi on runollinen, mutta pidin enemmän alkuteoksen nimestä Valenciana. Venäläisten ja muiden maahanmuuttajien kohtaamisesta ja suhteista kerrotaan novelleissa ”Elämä on paikallista” ja ”Keskustelukurssi”. Tämä on myös vahvasti sukupolviteos, sillä se kuvaa vielä Neuvostoliiton aikana aikuistuneiden ihmisten todellisuutta, joille Varsovan liitto toi mahdollisuuksia matkustaa edes jonnekin päivästä pois.

Kokoelman päätösnovelli ”Anastaja” summaa hienosti aiempien novellien monikulttuuriset tunnelmat ajankohtaiseen tarinaan maahanmuuttokriittisyydestä. Sen päähenkilö Matti Pellonpää, kuuluisan näyttelijän kaima, joutuu kohtaamaan omat asenteensa pelätessään tyttärensä kuolemaa Oslon ja Utoyan massamurhan päivänä. Matti Pellonpää kokee nykymaailman menon hankalaksi ja löytää oljenkorren Kari Suomalaisen pilapiirroksista, mutta onko hän lopulta pinttynyt rasisti? Mitä hän pelkää, kun hänen tytärtäänkään ei ole vienyt turvapaikanhakija, vaan vasemmistolainen norjalainen intellektuelli?

Novellikokoelmaksi Rakkaus kolmeen appelsiiniin on erinomaisen virtaviivainen, koherentti, lämmin ja humoristinen teos, joka loistaa elämänläheisyydellään. Osan henkilöistä polut kohtaavat erikoisissa yhteyksissä, ja kaikkialla rakastetaan ruokaa.

Itse jäin miettimään globaalin populaarikulttuurin tuotteiden ilmentymää kaunokirjallisuudessa. Linden lainaa supersuosittua Eat Pray Love-elokuvaa jopa kahdessa novellissaan; itse juuri laitoin eteenpäin käsikirjoituksen, jossa samaan leffaan viitattiin kerran. Siinäkin muodonmuutoksen kokenut nainen oli venäläinen maahanmuuttaja. No, hyvästä kliseestä saa aikaan monta variaatiota, ja koen, että tällaiset leffalainaukset luovat samastumispintaa eri kulttuureista tuleville lukijoille. Miksi Hollywood-elokuvia ei saisi lainata? Onko se lattean populistista?

Todella toivon tälle teokselle uutta näkyvyyttä, ja toivon sen tavoittavan myös sellaisia lukijoita, jotka harvoin lämpenevät novelleille. Osassa tarinoista olisi ollut ainesta pidemmäksikin saagaksi; erityisesti ”Valencianan” perheestä olisin voinut lukea kokonaisen romaanin. Ottaisin tämän kirjan myös mielelläni mukaan lukupiiriin, sillä koen sen erityisen hienoksi keskustelun avaajaksi arjen monikulttuurisuudesta terrorismiuutisten ja kauhulööppien ulkopuolella.

 

Tee- ja mangapuolueessa kaikki hyvin

IMG_1339Vietin juuri leppoisaa, mutta kylmää pääsiäisaamua naapureitteni kanssa pihakahveilla. Tämä oli taloyhtiöni ensimmäinen sosiaalinen tapahtuma niiden kahden vuoden aikana, kun olen nykyisessä osoitteessani asunut. Taloni täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Tuskin kukaan sen nykyisistä asukeista on asunut täällä koko sen historiaa, mutta pitkäaikaisia asukkeja on muutamia. Itse en ole asunut missään kodissa 6 vuotta pidempään, ja väliaikaiset osoitteet mukaan luettuna lista osoitteistani lähenee kolmeakymmentä.

IMG_1343Siksi kirjat, joissa dokumentoidaan kerrostalojen historiaa, kiehtovat minua. Muriel Barberyn Siilin eleganssi (Gummerus 2010, suom. Anna-Maija Viitanen) on teos, joka minun on pitänyt lukea vuosikausia, mutta en ole ehtinyt (HELMET-haaste, kohta 43). Tyttäreni luki sen jo aikoja sitten, ja kenties siksi mielsin sen nuortenkirjaksi. Kirja kuuluu mentaalikartallani samaan kategoriaan kuin norjalaisen Jostein Gaarderin Sofian maailma (1991/1994), jota edelleen pidän erinomaisena johdatuksena länsimaiseen filosofiseen ajatteluun, kaikenikäisille. Siilin eleganssissa korostuu arkinen elämänfilosofia voimakkaammin kuin Sofian maailmassa (jossa oppeja esitellään systemaattisemmin), ja samalla se on oivallinen johdatus japanilaiseen estetiikkaan.

Yksi päähenkilöistä, portinvartijarouva Renee, on asunut talossa 27 vuotta ja onnistunut esittää näkymätöntä kaikki nuo vuodet. Talon asukkaisto kuuluu enimmäkseen eliittiin tai ylempään keskiluokkaan, ja perheiden nuoret on kasvatettu tavoittelemaan merkittyjä paikkoja luokkayhteiskunnassa. Renee on Marxinsa lukenut, mutta osaa peittää lukeneisuutensa naapureiltaan. Hän pelkää liiallisia rajanylityksiä, ja pysyy mieluummin karsinassaan, johon kuuluvat halvat lihamuhennokset ja kuluneet työtakit.

Reneen maailmaa saapuvat järkyttämään 12-vuotias itsemurhakandidaatti Paloma ja naapuriin vastikään muuttanut japanilainen vanhaherra Kakuro. Paloma on pikkuvanha tarkkailijaluonne, joka on saanut tarpeekseen vanhempiensa ja isosiskonsa pikkusieluisesta maailmasta. Kakurolla taas on maahanmuuttajakortti käytettävinään uusien  ihmisten kohtaamisessa: hän voi ylittää kirjoittamattomia sääntöjä, koska säännöt eivät ole hänen sääntöjään.

Siilin eleganssi on taideteoksena suunnilleen yhtä symbolinen ja erikoisia yksityiskohtia pursuava kuin elokuva Amelie. Teoksen juoni jää toissijaiseen asemaan, kun mielenkiinto kiinnittyy kirsikkaluumuihin, kameloihin, macaron- ja madeleine-leivoksiin, kirjojen kansiin ja nuudeleihin. Japanilaisen ja ranskalaisen estetiikan rinnalla päähenkilöitä yhdistää rakkaus venäläiseen kirjallisuuteen, varsinkin Anna Kareninan koivuihin ja kesäsateeseen.

Yhteiskunnallinen analyysi on myös läsnä kaikkialla, ja paikoitellen se tuntuu yliviivaavalta. Työväenluokkaisen portinvartijan asema herraskaisessa pihapiirissä tuntuu suomalaisesta näkökulmasta menneen maailman lumelta, vaikka moni muistaakin nostalgialla talonmiehiä. Reneen hiljainen raivo joitain naapureja kohtaan on oikeutettua, Paloman raivo omaa sukuaan kohtaan räjähdysaltista. Japanilainen herrasmies saapuu kuvioihin kuin tilauksesta edustamaan toisenlaista viisautta ja horjuttamaan naisten pinttyneitä uskomuksia.

Aamiaispöydässä tee- ja mangapuoleen edustajat asettuvat vastakkain kahvi- ja sanomalehtipuoluelaisten kanssa; samoin ihmiskunta jakaantuu tiskirätti- ja silkki-ihmisiin. Intertekstuaalisuus on keskeinen tehokeino sekä korkea- että populaarikulttuurin saroilla, johtaen hieman liian luettelomaiseen mentaaliseen maisemaan. Tosin jos joku teini innostuu tämän luettuaan perehtymään fenomenologian tai wabi sabin saloihin, se luultavasti on vain plussaa.

Kirjassa ehdottomasti parasta oli pyyteettömän ystävyyden kuvaus, sen elävyys ilman pakotettua romanssioletusta, ja pahimpien Pariisi-kliseiden välttely. Uskoisin sen tuovan iloa ja toivoa varsinkin masennukseen taipuvaisille, sillä siinä tehdään taidetta hyvin banaaleista, arkisista asioista. Romaanin rikkaillakaan hahmoilla ei lopulta ole kovin kummallisia mielihaluja, vaan esimerkiksi Paloman äiti saa elämänsä tasapainoon vain viherkasveja hoitamalla. Arjen kuvauksissa on samanlaista kepeyttä kuin esimerkiksi Katherine Pancolin teoksissa, mutta kirjailijana Barbery on taloudellisempi ja myös asteen haastavampi.

Muistan nähneeni pätkän kirjasta tehtyä leffaa, jonka nyt haluaisin nähdä kokonaan. Myös Barberyn muut kaksi teosta kiinnostavat; uusin teos, Haltiaelämää (2016), näyttää edustavan maagista realismia/fantasiaa. Pyhien viimeinen lukurasti tosin saattaa olla Pancolin uusin teos, joka ei ole yhtä järkälemäinen kuin monet aiemmat.

 

Kotoilun sietämättömästä onnesta

KissavierasTakashi Hiraiden Kissavieras (S&S, 2016, suom Raisa Porrasmaa) on jo v. 2001 ilmestynyt kulttikirja, joka on saanut uuden julkisuuden Euroopassa tällä vuosikymmenellä. Hiraide (s.1950) on tehnyt pidemmän uran runoilijana kuin prosaistina, ja runollinen ilmaisu näkyy myös tämän romaanin kielessä ja eetoksessa.

Yleensä en jaksa lukea kirjoja, joiden keskiössä on eläinhahmo, ja tämä johtuu vain omasta ihmiskeskeisestä rajoittuneisuudestani. Eläinten käyttäytymisen havainnointikin on itselleni harvinaista, ja olisin viimeinen ihminen, joka jakaisi sosiaalisessa mediassa söpöjä kissavideoita. Tähän kirjaan tartuin sen elegantin kannen vuoksi ja siksi, että usein luen melkein kaiken eteeni tulevan Japania käsittelevän kirjallisuuden, jos se on saatavilla jollain kielellä, jota ymmärrän.

Tässä kirjassa tutustumme Chibiin, kotona kirjallisia töitä tekevän introvertin pariskunnan naapurin kissaan, joka tulee heidän luokseen leikkimään useamman kerran päivässä. Chibi alkaa viihtyä naapurissa niin hyvin, että suhde syvenee jo melkein isännyydeksi ja emännyydeksi. Kirjan kertojalla ja tämän vaimollaan ei ole nimiä, mutta nimetön vaimo alkaa jo suunnitella kissan kidnappaamista, niin kiihtynyt hän on Chibiin. Chibi on naapurin pojan lemmikki, mutta samalla muistutus villistä luonnosta. Vapaasti lähiluonnossa kasvaneena kissalla on terävät metsästäjän vietit tallella, ja se ilahduttaa ihmisiä jatkuvilla tappamillaan saaliilla. Chibin ja pariskunnan suhteessa tulee myös välirikko Chibin hyökättyä vaimon kimppuun, kun tarjolla on erityisen herkullisia rapuja.

Kissaihmisten lisäksi tämä teos puhuttelee puutarhureita. Pariskunta asuu tokiolaisiksi hyvin luonnonläheisesti vanhan perinnehuvilan piharakennuksessa. Pihapiiri on maaginen ekosysteemi, jota huvilan vanha isäntä on intohimoisesti hoitanut koko aikuisikänsä. Sudenkorentojen ja amiraaliperhosten ihailu kuuluu myös runoilijamiehen päivittäisiin toimiin. Pariskunta luopuu pian töistään eri kustantamojen toimistoissa, ja jäävät kotiin freelancereiksi. Heidän suhteestaan ei lopulta kerrota paljoa, tai he ovat niin sopuisia, että riitoja ei synny lainkaan.

Poliittista kommentaariakin teoksesta löytyy Machiavellin virtún ja fortunan käsitteiden avauksen kautta. Japanin taloustilanne kääntyy tarinan aikana kohti syvää lamaa vuonna 1991, eikä kellään ole varaa pitää suuria omakotitontteja rakentamattomina. Romaanin pariskunnalle paratiisista häätö on kova paikka, mutta he jatkavat tontilla käymistä ja entisen vuokraemännän luona käyntiä palvelukodissa. Suhde vanhempiin ihmisiin on molemmilla syvän kunnioittava, ja he vaikuttavat olevan myös ahkeria rukoilijoita. Suhde Chibiin on myös hengellinen suhde, joka myös pitää parisuhdetta pystyssä.

Kirjassa oli jotain yhteistä viime vuonna lukemani korealaisen Kyun-Sook Shinin romaanin Pidä huolta äidistä  (Into, 2015) kanssa.  Molemmissa oli keskiössä perinteisen ja modernin urbaanin elämäntavan yhteentörmäys, ja vanhusten asema. Tässä pariskunnan suhde iäkkäisiin vuokraisäntään ja -emäntään kohoaa merkittäväksi, ja teos kuvaa hienovaraisesti japanilaisen yhteiskunnan suhtautumista vanhenemiseen. Palvelukotiin muuttaminen ei ole teoksen vanhalle rouvalle surun päivä, vaan hän on aktiivinen toimija, joka haluaa järjestellä asioitaan huolella. Kyun-Sook Shinin teoksessa tosin kerrotaan kulttuurihistoriasta vielä seikkaperäisemmin kuin tässä romaanissa, jossa viitteet kulttuuriin ovat enemmän välähdyksenomaisia. Hiraide onkin taitava ”salamoiden sieppaaja”, ja kielellinen ilmaisu muistuttaa pitkälti valokuvaamista.

Minuun tämä teos siis upposi täysillä, sillä tässä oli vielä klassisella tavalla ”japanilaisempi” tunnelma kuin suuresti ihailemani Haruki Murakamin teoksissa. Romaani on kuitenkin erikoinen, sillä siinä ei ole lainkaan dialogia eikä aikuisten päähenkilöiden (miehen ja vaimon) välistä jännitettä. Tyypit tuntuvat autistisilta ja täydellisesti nörteiltä. Heidän seurassaan kuitenkin matkusti lumottuun maailmaan, sielun ja mielen lepoon, puutarhaan, jossa kaikki aistit pysyvät jatkuvasti aukinaisina.