Suurhyökkäys vierashuoneessa

Teos: Jari Järvelä: Kosken kahden puolen (Tammi, 2018)

Äänikirjan lukija: Jon Jon Geitel

Lukuvuoteni 1918-teeman ympärillä on ollut kiireinen, ja olen yrittänyt rajoittaa itseäni viimeisten, vielä lukemattomien teemateosten suhteen, koska tiedän, että ainakin tiedollisesti aihe on nyt omassa päässäni loppuun käsitelty. Henkilökohtaisella tasolla kansalaissota ei osoittaudu dramaattiseksi episodiksi – suvussani oli vain yksi punainen uhri, jonka kohtalosta vaiettiin. Tästä toki haluaisin tietää, mutta noin yleisemmin en muista kysymyksen punikeista ja lahtareista herättäneen suurta juopaa eri suvun haarojeni välillä.

Jos juureni olisivat sattuneet muualle Suomeen, olisi tilanteeni voinut olla hyvinkin samansuuntainen kuin Jari Järvelän romaanissa Kosken kahta puolta. Siinä kahden leirin väliin puristuksiin jäänyt pariskunta, Järvelän vanhemmat, muuttavat 1960-luvulla toiselle puolelle Suomea saadakseen olla rauhassa vanhempiensa ja isovanhempiensa keskinäisiltä kaunoilta. He ovat kotoisin Vammalasta, pitäjästä, joka oli pahasti jakaantunut kosken kahta puolta. Kirjassa perheen siteet kotipuoleen ovat edelleen vahvat, ja pieni Jari viettää kesiään tasapuolisesti molemman mummin luona.

Aino ja Sofia ovat molemmat leskiä, ja hemmetin jääräpäisiä sellaisia. Äidin puolella punaisessa suvussa myös isomummo Johanna on elossa Jarin varhaislapsuudessa – nainen, joka pakotettiin lypsämään sodan jalkoihin jääneitä vieraiden tilojen lehmiä. Ruotsinkielinen Sofia kasvaa Haminan seudulla meren rannalla, eikä sota kohtele hänenkään perhettä silkkihansikkain. Sofia on myös ollut sodan aikana Ainoa vanhempi, ja siksi muistaa tapahtumia tarkemmin kuin Aino. Molemmissa suvuissa muisti on jämähtänyt vuoteen 1918, eivätkä he tunnu muistavan toisen maailmansodan tapahtumia lainkaan yhtä tarkasti.

Nauroin pidäkkeettä kohtaukselle, jossa Sofia-mummo tuo perheelle lahjaksi Mannerheim-taulun, jonka haluaa ripustettavaksi vierashuoneeseen. Näin hän kokee olonsa kodikkaammaksi poikansa luona vieraillessaan, eikä miniän mukaan anoppi enää riisuutuisi muiden miesten kuin Gustavin silmien alla. Kun taas Aino saapuu vieraaksi samaan huoneeseen, kuva herättää suurta kalabaliikkia, ja se on piilotettava kauas tämän silmiltä. Itsekin olen täällä Tampereen puolessa ihmetellyt Mannerheim-taulujen esiintymiä jopa omanikäisten tuttavien kodeissa, ja varsinkin kirpputoreilla. Toki episodi on kliseisin mahdollinen, mutta sopii hyvin teoksen henkeen.

Parasta kirjassa on lapsen maailma, ja 70-lukuun sijoittuvat muistelot, jotka toimisivat hyvin myös ilman kansalaissotateemaa. Järvelä kertoo lapsuutensa kesistä Vammalassa niin elävästi, että olin melkein pakahtua. Varsinkin episodit Sofia-mummin luona kiinnostivat, sillä niissä päästiin ruotsinkielisen porvariston ytimeen. Mummi luki Feminaa ja yritti parhaansa opettaa jälkeläisilleen äidinkieltään. Puutarhassa marjaterttuja laskettiin ruotsiksi, ja kirjassa viitataan myös aikaan, jolloin Vammalassa saattoi vielä käydä jumalanpalveluksissa toisella kotimaisella. Itämaisen maton hapsujen suoristaminen oli moraalinen kysymys, jolle Jarin vanhemmat serkut myös osasivat nauraa.

Pidin varsinkin siitä, että suvun molemman haaran historioille annettiin tasavertainen painoarvo. Sofia on valkoisessa hegemoniassaan vielä astetta kiihkeämpi kuin Aino, eikä historian oppitunneilta säästy kukaan hänen seuraansa päätyvä. Toisaalta teos osoittaa, että sovinto on mahdollista vielä vanhassakin iässä.

Lukemistani tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista Kosken kahta puolta on henkilökohtaisin ja intiimein teos, joka vaikutti minuun varsinkin tunnetasolla. Mitään uutta kansalaissodasta en kokenut oppivani, mutta opin jotain Vammalasta, paikkakunnasta, jossa olen jopa muutamia kertoja vieraillut. Vierailu Nälkälänmäen työläisalueella tuntuu melkein pakolliselta rastilta tämän lukukokemuksen jälkeen.

Olen nyt lukenut Finlandia-ehdokkaista kolme kuudesta, ja ilahtunut teemojen erilaisuudesta. Järvelää ja J. Pekka Mäkelää yhdistää romaanin teeman henkilökohtaisuus – molemmat ammentavat ”aineistonsa” oman suvun historiasta, mikä sekä syventää että rajoittaa kirjoittamisen mahdollisuuksia.

Kuuntelin teosta äänikirjana, ja tämäkin kokemus oli harvinaisen hauska. Kosken kahta puolta on hengittävä teksti, joka toimii hyvin ääneen luettuna. Äänikirja ei myöskään ollut nälkävuoden mittainen, joten sille uhrattu aika ei tuntunut tuhlaukselta.

Suosittelen tätä teosta niille, jotka eivät ehdi lukea viimeaikaisista 1918-aiheisista kirjoista kuin yhden. Kirja soveltunee hyvin myös nuorille lukijoille, joilla ei ole omakohtaista muistoa 1970-luvusta. Erityisen ansiokasta kirjassa on kaikenlaisen opettamisen, saarnaamisen ja selittämisen puute, eli historiaa eletään siinä enemmän aistihavaintojen kuin koulumaisen oppimisen tasolla. Tämä voi innostaa jopa sellaista lukijaa, joka normaalisti karttaa historiallisia romaaneja.

Kurkistus Italiaan, joka toimii

1155__verikosto3319En lukenut 90-luvulla dekkareita, mutta muistan Michael Dibdinin (1947-2007) teoksia olleen äitini kirjahyllyssä. Äitikään ei ollut intohimoinen dekkarifani, mutta luki ahkerasti kaikkea Italiaan liittyvää. Nyt sain käsiini Aurelio Zen-sarjan toisen osan, Verikoston (Gummerus, 1999, suom. Seppo Loponen), joka alkoi nyt viiveellä kiinnostaa, vaikka en suurkulutakaan ulkomaalaisten tuottamaa Italia-aiheista kirjallisuutta. Dibdin oli akateemisesti suuntautunut britti, joka vietti nuoruudessaan vuosia Italiassa englannin opettajana, jo 70-luvulla. Taatusti hän on dekkareitaan varten matkustellut ympäri maata myöhemminkin – sen verran monisyistä kulttuurintuntemusta hän tarjoaa.

Koen jopa lievänä vääryytenä sen, että eritoten englanninkielisen maailman kirjailijat rikastuvat Italia-aiheisella viihdeproosallaan, kun taas italialaista kirjallisuutta käännetään muille kielille vähemmän. Ulkomaalaisten kirjoittamista dekkareista olen kuitenkin pitänyt enemmän kuin toscanalaisen maaseudun ihanuuksista toitottavista matkakirjoista.

Vera Valan Italiaan sijoittuvat dekkarit ovat olleet positiivinen yllätys, mutta esimerkiksi Donna Leoniin en ole yrityksistä huolimatta taipunut. Huomaankin Dibdinin ja Valan teoksissa hengenheimolaisuutta, vaikka välissä on vuosikymmeniä, joiden aikana italialainen yhteiskunta on muuttunut. Aurelio Zen ja Ariana de Bellis ovat tietty erityyppisiä etsiviä, mutta kirjoitustyyleissä on paljon yhteistä. Ainakin rakkaus ruokaan, ravintoloihin ja asuinalueiden tarkka sosiologisviritteinen kuvaus yhdistävät heitä.

Aurelio Zen on keski-ikäinen, eronnut mammanpoika, joka uudessa elämänvaiheessaan on muuttanut takaisin yhteen äitinsä kanssa. Äiti on raahattu asumaan Roomaan suvun juurilta Venetsiasta, eikä kotoutuminen pääkaupunkiin ole ollut helppoa. Kaksikolla on asunto kävelymatkan päässä keskeisistä nähtävyyksistä ja taloudenhoitaja, joka on pääasiallisesti palkattu äidin vahdiksi. Zen pyrkii pitämään yksityiselämänsä äidiltä piilossa – esimerkiksi naisystäviä hän ei tuo äidille näytille. Miehen elämässä on menossa kuiva kausi romantiikan suhteen, tosin sitä tulee piristämään nuorehko konttoriapulainen Tania, joka on onnettomasti naimisissa.

Aurelio Zen on tehnyt pitkän uran rikoskomisariona tavallisessa poliisissa ja myöhemmin sisäministeriön hallinnoimassa Criminalpolissa. Dibdin on kärkäs korruption ja byrokratian paljastaja, tosin systeemin monimutkaisuutta ja urakehitykseen vaikuttavia hyvä veli-kerhoja kommentoidaan kevyen humoristisesti. Zen on kommunistisen vegetaristi-isän kasvattama vastarannan kiiski, joka tutkii yhteiskunnan yleistä juppiutumista kriittisesti. Tässähän eletään kiihkeintä pastellivärien, poreammeiden, laskettelukeskusten ja golf-lomien kulta-aikaa. Ysärihenkisyys aiheuttaa jo nostalgian aaltoja vuonna 2015 – alkuperäisteksti tosin on jo julkaistu vuonna 1990, eli tapahtumat sijoittunevat 80-luvun loppuun. Sarjassa on yhteensä 11 teosta, joista viimeisin on julkaistu postuumisti v. 2007.

Monella tapaa Zen on tyypillinen dekkarien poliisihahmo – ihmissuhteissa poukkoileva, yksinäisyydessä viihtyvä ja jopa viinaanmenevä. Teoksessa matkustetaan Roomasta Sardiniaan, jossa on tapahtunut äkkirikkaan grynderin ja hänen seurueensa poikkeuksellisen väkivaltainen teurastus. Oscar Burolon huvila ei sijaitse Costa Smeraldalla (yleisellä rikkaiden leikkikentällä), vaan sisämaassa, maatilalla, joka on restauroitu ultramoderniksi ja superturvalliseksi piilopirtiksi. Dibdin kuvaa sardinialaisen kulttuurin eristyneisyyttä, kapinallisuutta ja epäilevää suhtautumista ulkomaailmaan. Kylän raitin lounaanaluskävelyillä ”muukalaiset” huomataan välittömästi, ja mannermaalta tuleviin vieraisiin suhtaudutaan epäilevämmin kuin ulkomaisiin turisteihin – voivathan he olla pahaa tarkoittavia ministeriöiden kätyreitä. Saaren outo murre ja foinikialaiset juuretkin pääsevät sivulauseissa esille. Teos muistuttaa minua myös Jari Järvelän Tyttö ja rotta-teoksessa, jossa päädytään samoihin maisemiin tutkimaan luolien graffititaidetta. Orgosolo mainitaan tässäkin teoksessa, vaikka Dibdin ei käsittele kansantaidetta.

Verikosto on toimeksianto, jota voidaan jatkaa, vaikka sen tilaaja olisi jo kuollut. Lukija saakin ironisen koosteen kohtauksia ”siitä Italiasta, joka toimii”, sillä alamaailmassa aikatauluja noudatetaan paljon tunnollisemmin kuin byrokratian rattaissa. Tässä teoksessa jännitys keskittyy Zeniin itseensä kohdistuvaan tappouhkaan, vaikkakin hänet on määrätty ratkaisemaan kahta eri medioissa reposteltavaa verikostoa. Täytyy sanoa, että keskityin kirjassa enemmän pohtimaan komisarion sukutaustaa ja naissuhteita, sekä tuon ajan pinttyneitä sukupuolirooleja – tässähän työssäkäyvien naistenkin ykkösvelvollisuus on siivoaminen, vielä enemmän kuin kokkaaminen.

Uskon, että sarja on tarkoitettu luettavaksi oikeassa järjestyksessä. Sarja kiinnostaa minua ennen kaikkea laajennettuna nojatuolimatkana, sillä jokainen osa sijoittuu eri puolille Italiaa. Erityispisteitä kuivahkosta huumorista, joka kohdistuu usein etsivään itseensä.

Näkymättömästä näkyväksi

Tyttö ja rottaEhdin viime vuonna lukea Jari Järvelän dekkarin Tyttö ja pommi (Crime Time, 2014) ensimmäisten joukossa; Tyttöä ja rottaa (Tammi, 2015) olen hannannut pidempään, vaikka jatko-osaa jäin viime vuonna odottamaan kieli pitkällä. Väliajalla Metro on jo päässyt maailmalle monen kielen käännöksenä ja hänen seikkailuistaan ollaan tekemässä elokuvaa. Ilahdun aina, kun suomalainen kirjailija breikkaa tällä tavalla kansainvälisesti, erityisesti, kun kyseessä on jo kokeneempi tekijä, jota ei ole aiemmin paljoa käännetty. Kansainvälisesti kiinnostavan aiheen löytäminen ei aina ole helppoa, enkä usko, että Järvelä alunperin suunnitteli kansainvälistä läpimurtoa kirjoittaessaan Metron seikkailuista Kotkan teollisissa maisemissa. Oikea kieli on silti löytynyt – ja erityisesti nuorta lukijakuntaa kutsuva.

Toisessa osassa Metro päätyy Tshernobylin lähialueiden tappavasta rappioromantiikasta kodittomaksi graffariksi Berliiniin, jossa hän jakaa elämänsä pietarilaisten Aljoshan ja Vorkutan ja Kotkasta mukaan tulleen Koskelon kanssa. Nuoret majailevat purkutuomion saaneessa betonihirviössä, jossa enimmäkseen asuu kuolemaa odottavia narkkareita. Toiminnan innoittajana on edelleen heidän ylimaallinen gurunsa Banksy, jonka salainen työ sijaitsee vain heidän tuntemassaan seinässä. Kaikki tietävät, että jos taidemaailma saa tietää työn olemassaolosta, se ryöstetään ja kaupallistetaan.

Tästä lähtee liikkeelle erikoinen, häikäilemätön ja raaka tapahtumien seitti, joka nostattaa hiuksia paatuneemmassakin dekkareiden ja toimintaleffojen ystävässä. Edelleenkin kyse on taistelusta julkisesta tilasta, mutta tässä panokset ovat eri luokkaa kuin Kotkan satama-alueella. Firmojen epämääräiset kytkökset, vastuuttomuus, rahanpesu ja talousrikollisten halu esiintyä kunniallisina yhteiskunnan pilareina ovat tässä se konteksti, jossa graffititaidetta korruptoidaan ja sen periaatteita raiskataan. Kun Metro sanoo Kielletty-nimiselle takinkääntäjälle berliiniläisen gallerian kammottavissa avajaisissa: ”tunge se taidemaailma artsyyn perseeseesi”, se tuntuu luissa ja ytimessä, ei pelkästään nokkelana cocktailkutsun repliikkinä.

Sylttytehtaan siirtyminen maailmalta takaisin Kotkaan, venäläisen uusrikkaan pohatan tiluksille, tuntuu jo melkein kohtalon ivalta. Juonellisesti siirtymä kyllä toimii: on esimerkiksi herkullista kokea, kuinka oligarkki isäntä Pavel Putikov tylyttää helikopterilla ökyjuhliin tilattua Hans Välimäkeä huonosta kokkaamisesta. Suomalaiseen korkeakulttuuriin isäntä on tutustunut mm. tilaamalla multimediataiteilija Marita Liulialta jokiääniteoksen galleriansa sisäänkäyntiin. Nauroin näissä kohdissa ääneen, mikä oli tarvittavaa helpotusta tiukempien tilanteiden välissä. Venäläisten upporikkaiden kömpelö yritys yhdistää elämäntavassaan luonnonmukaista yksinkertaisuutta ja prameilevaa luksusta on koomista näin fiktion turvasta tutkittuna.

Jos Tytössä ja pommissa keskityttiin enemmän Metron kasvuympäristöön Kotkan lähiössä esoteerisen yksinhuoltajaäidin kodissa, tässä huomio keskittyy tytön kongolaiseen isään, joka on paennut Suomen sietämätöntä ilmapiiriä Berliiniin. Metro stalkkaa isäänsä pitkään uskaltamatta lähestyä tätä surullisen oloista miestä, joka kaiken kukkuraksi elättää itseään vartijana. Lopulta miehen seinien sisältä paljastuu valoisampi todellisuus Samuel-pojan vastuullisena isänä. Ohikiitäväksi hetkeksi Metro saa uuden perheen suurkaupungissa, ja kohtaamiset velipuolen kanssa tuottavat iloa muuten epävarmaan arkeen. Sisarukset tutustuvat toisiinsa kantamalla kotiin noutopizzaa, jonka kuluttamisessa lait ovat kaikkialla samat: ”älä satsaa sisältöön, satsaa kuoriin.”

Orgosolo_murales_(1)Minulle huumaavin juonenkäänne oli sivukeikka Sardinian Orgosolon vuoristokylään ja sen pidempiaikaiseen vastarinnan kulttuuriin, josta en tiennyt mitään ennen Järvelän ystävällistä pään avausta. Orgosolossa on kehitelty seinämaalaustaidetta (murales) jo ennen graffititaiteen suurta maailmanvalloitusta n. vuodesta 1969, ja töiden tarkoituksena on ollut kommentoida sekä kansallista että maailmanpolitiikkaa. Kuten tässäkin, varmasti monet graffititaiteen vakavamielisemmät fanit tekevät paikkakunnalle pyhiinvaelluksia pitkästäkin matkaa. Muitakin taiteen sisäisiä saloja ja terminologiaa paljastetaan tietämättömille lukijoille kasapäin, mutta Orgosolo oli minulle se heaven spot, jossa sielu todella lepäsi.

Jatko-osaa Tyttöä ja rottaa suosittelisin lämpimästi yläaste- ja lukioikäisille pojille, myös niille, jotka harvemmin tarttuvat kirjaan. Tytössä ja pommissa oli enemmän ihmissuhde – ja yhteiskunnallista analyysia, mutta jatko-osa on huikeaa toiminnallista tykitystä. Elokuvallinen ote on siinä vielä vahvempi, ja toiminnan paikat enemmän kuin haasteellisia kuin ykkösosassa. Lisäksi kohtauksien tekninen toteutus, niiden kuvaustekniikka ja erilaisten sosiaalisten mediatilien häkkeröinti taatusti kiinnostaa nuorempaa miespolvea. Kiinnostaa se tyttöjä ja naisiakin, mutta Järvelällä on nyt käsissään tärkeä syötti koulun äidinkielen tuntien aktivoittamiseksi. Jos tämä ei herätä poikia lukemaan, sitten ei mikään.

 

Taikalaatikko halki Euroopan

SärkyvääAnnoin juuri luovan kirjoittamisen ryhmälleni tehtävän kuvailla ullakolle unohdetun ja sieltä muiden löytämän aarrearkun sisältöä. Ryhmäni ei usein lämpene läksyehdotuksilleni, sillä heillä on omaakin matskua työstettävänään, mutta itseäni tehtävä inspiroi suuresti. Lisäksi työstän lapsuuteni ja nuoruuteni tärkeitä esineitä Pinterestissä – työkalu, joka on osoittautunut yllättävän hedelmälliseksi kirjoittamisen suhteen. Ja tähän rakoon sattui vielä Jari Järvelän uusin romaani Särkyvää (Tammi, 2014). Tässäpä riittää ihmettelemistä…

Järvelällä on ollut tuottelias kirjavuosi: keväällä julkaistu Tyttö ja pommi huitelee jo monissa ulkomaisissa kustantamoissa, eikä Särkyvää ole paukuiltaan kevyempää kamaa. Teokset ovat ilahduttavan erilaisia, eikä niiden lukeminen putkeenkaan tuntuisi hankalalta ajatukselta.

Päähenkilö Teemu on tehnyt kotimaassa kauheimmasta kauheimman teon, jota hän päättää paeta Ladalla Euroopan ääriin, Pamplonaan, kaupunkiin, jossa hän nuorena särki sydämensä, pettyi itseensä ja miehisyyteensä periespanjalaisen fiestan aikana, jossa juostiin härkien perässä kilpailussa miehisestä rohkeudesta. Teemu ei uskaltanut geimeihin mukaan lainkaan, kun taas hänen matkakumppaninsa Akun uusi ruotsalainen tuttavuus säntäsi mukaan täysin purjein. 46-vuotiaana hän näkee tapahtumissa elämänsä negatiivisen käännekohdan – hän valitsi alle parikymppisenä nössöilyn ja turvallisuushakuisen elämän – opiskelu, elämänkumppanin valinta ja perheen perustaminen noudattivat samaa ennalta kirjoitettua kaavaa.

Maanisemmat meistä ovat intohimoisia tulevaisuuden suhteen, masentuneisuuteen taipuvaiset taas märehtivät menneisyydessä. Itse harrastan kumpaakin, mutta koen usein kärsimättömyyttä sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät päästä irti mistään hiekkalaatikon kiusaamisesta. Teemu kuuluu siihen miestyyppiin, joka vielä nelikymppisenäkin itkee sitä, että sisko päihitti tämän lähes kaikissa urheilulajeissa. Teemun maailmassa kaikki nykypäivän vastoinkäymiset johtuvat siitä, että häntä väärinymmärrettiin lapsena. Siksi hän kuljettaa autonsa takakontissa muistojen laatikkoa, johon hän on kerännyt todisteaineistoa elämänsä epäonnistumisista vuosien varrelta.

Road movie Euroopan halki Tanskasta kyytiin hypänneen nuoren Agnesin kanssa on outoudessaan miltei psykedeelinen. Keskiössä ovat enemmän Teemun omat mielenmaisemat kuin maantieteellinen tai kulttuurishistoriallinen paikkojen kuvailu. Osa kappaleista on Teemun matkan varrelta lähettämiä blogikirjoituksia, joihin käyvät kommentoimassa niin miehen toilailuun kypsyneet työkaverit, sisko ja anonyymit neuvojat, joita lähinnä kiinnostaa miehen blogin alkuvaiheessa mainitsema kesämökin tuholaistorjunta. Blogin kommentit kertovat paljon päähenkilön suhteesta läheisiinsä ja nykykulttuurin tyypillisistä tavoista kommunikoida. Tosin helpottavaa asperger-taipuvaisten lähipiirille saattaa olla, että perheen yksioikoinen kaikkitietävä voi nykyään purkaa turhat höyrynsä ventovieraiden blogeihin sen sijaan, että jakaisi besserwisser-tietouttaan läheisille.

Teoksessa on jotain yhteistä Järvelän aiemman Zombien (Tammi, 2010) kanssa, mutta ei häiritsevällä tavalla. Ylemmällä kaunokirjallisen intertekstuaalisuuden tasolla teos taitaa olla kuittailua Hemingwayn miehisille sankaruusmyyteille. Minulle Ja aurinko nousee oli – yllättävää kyllä – yliopiston kirjallisuusopinnoissa poikkeuksellisen vahva lukukokemus siitä huolimatta, että teos kuului pakollisiin tentittäviin. Silti koin kerrassaan voimaannuttavana, kun Teemun eksä Heli tuhosi miehensä arvokkaan kappaleen vaahtokylvyssä – symbolisena eleenä suhteelle, jossa yhteistä säveltä ei tainnut koskaan ollakaan. Vaikka Teemu tuntuu todelliselta Hemingway-fanina ja haluaa odysseiansa aikana kokeilla miehisiä rajojaan luonnon armoilla, hänen perusluontonsa on vähemmän sankarillinen. Hän laskee elonsa viimeisiä päiviä ja elää sen mukaisesti.

Onko Teemu sitten rikollinen vain tyypillinen nurkkaan ahdettu aviomies, jolla ei koskaan ole annettu sananvaltaa pienimmässäkään asiassa, siitä lukijat voivat olla montaa mieltä. Teoksen nerokkuus piilee siinä, ettei se anna valmiita vastauksia miehen kriisiin. Heli-vaimo ei hänkään aivan reilulta tiimipelaajalta vaikuta, mutta ottaen huomioon Teemun itsesäälisen märehtimisen tason, eivät puntit ehkä olisi koskaan voineet asettua tasan hänen ihmissuhteissaan. Itseironiaan hän tällä eeppisellä matkallaan jo kykenee, minkä kautta häntä voi helposti sympatiseerata.

Teos on hirtehinen, suorastaan ilotteleva, kuvaus vakavan rikoksen tehneen ja itsetuhoisen ihmisen mielenmaisemista. Herää kysymys, voiko sellaisille asioille kuin pyromania tai itsetuhoisuus ylipäänsä nauraa – ilmeisesti voi, ainakin itse tein niin. Teoksen filosofisin kysymys kuitenkin oli, voiko ihminen liftata samanaikaisesti kahteen suuntaan.

 

Puisto-osaston rakastavaiset

Palmgren+Reidar+-+Sudenmarja+-+kirjan+kansiReidar Palmgrenin Sudenmarja (Otava, 2012) oli tarjolla Porin Suomalaisessa kirjakaupassa euron pilkkahintaan. Uudehkojen romaanien hintojen dumppaamisesta minulla on ristiriitaiset fiilikset. Joskus on hyvä, että kirjat kiertävät hinnalla millä hyvänsä,  mutta tämän tekstin suhteen olin halpamyynnistä pahoillani. Palmgrenia en ole lukenut aiemmin, mutta olen arvioiden perusteella saanut hänestä  omaperäisen ja trendejä pokkuroimattoman kuvan. Ehkä siksi loistavia arvioita saanut näyttelijä-kirjailija onkin jäänyt kirjakansan parissa hieman marginaaliin.

Sudenmarja käsitteleekin syrjäytymistä monisyisesti, herkästi ja saarnaamatta. Päähenkilö Tuula on kolmikymppinen kaupungin puisto-osaston vakituinen työntekijä, jota työkaverit pitävät vammaisena tai vähintään sosiaalisesti rajoitteisena. Tuula on ollut samassa työssä nuoresta saakka eikä odota ylennyksiä. Hänen vastuullaan on kaupunginpuiston pohjoissektori, josta tulee jatkuvia valituksia sen osien rämettyneen luonnontilan vuoksi. Jos Tuula olisi korkeammin koulutettu, häntä pidettäisiin vaihtoehtoihmisenä, mutta arka ja näkymättömyyteen pyrkivä nainen ei saa luonnonsuojelullisia näkemyksiään kuuluviin työpaikallaan.

Ei muiden kuin Holopaisen seurassa. Holopainen on Tuulan esimies, isähahmo, jonka kanssa hänellä on salasuhde, josta koko työyhteisö tietää. Tapaukseen liittyy työpaikkakiusaamista, johon Tuula on puolustuskyvytön. Holopainen suhtautuu Tuulaan kuin tyttäreensä, jota hän ei ole koskaan saanut; seksi on hänelle välttämätön paha, joka tapahtuu miltei tiedostamatta. Eläkkeelle jäävänä puutarhurina hän kokee tehtäväkseen nimetä puisto-osastolle luottohenkilön, joka hoitaa työhön kuuluvat erityistehtävät. Luottohenkilö on Tuula, ainoa tolkun ihminen, joka tekee työtä sydämellään, ei uuden ajan byrokraattisia määräyksiä kumarrellen.

Kuntaorganisaation muuttuvan työkulttuurin kuvauksena Sudenmarja on purevan kriittinen. Tässä kuvataan organisaatiomuutos, jossa ei enää sallita työntekijän erilaisuutta, autonomiaa ja itselle sopivia työtapoja. Tulosvastuullinen johtaminen merkitsee kyttäämisen ja raportoinnin riemuvoittoa. Työhyvinvoinniksi kutsutaan kaupallisen hyvinvointikonsultin vetämää tekopirteää luentoa, jossa kehotetaan juomaan kuusi lasia vettä päivässä. Muutosjohtajan arjessa keskeisintä on konttorin sisustussuunnitelma, trendivärit ja design-tuolit – kuulostaako tutulta? (Totuushan on usein fiktiota räikeämpi. Esimerkiksi Helsingin sosiaalijohtajan kalustehankinnat liikkuivat toisella sfäärillä tähän verrattuna.)

Teoksen tapahtumakaupunki on tarkoituksella jätetty nimeämättä, mutta kuvittelin sen, johtuen kirjan hankintapaikasta, Poriksi. Tekstissä paikallisuus ei kuitenkaan ole olennaista, vaan tarina voisi tapahtua missä tahansa suomalaisessa keskikokoisessa kaupungissa. Porissa on kuitenkin puistot nimetty ilmansuuntien mukaan samalla tavalla kuin romaanissa, joten analogia toimi. On ihan toimiva ratkaisu, ettei kaupunkia mainita. Näin lukija voi keskittyä enemmän henkilöiden syvyyspsykologiaan kuin kadunkulmien mittaamiseen.

Romaanissa oli jotain yhteistä Jari Järvelän uuden dekkarin Tyttö ja pommi  (Crime Time, 2014) kanssa. Molemmissa kiinnitetään huomiota graffiteihin ja tägäämiseen poliittisena ilmiönä. Tässä se on sivujuoni, mutta yhtä uskottavasti kuvattu. Tägääjä saa tässä paljon pahaa aikaan, ja lopulta käy rikkomassa terapeuttinsa työhuoneen kauniin lasimaalausikkunan kaupungin nuorisokeskuksella. Masennuksen huonosta hoidosta ja mielialalääkkeiden tehottomuudesta puhutaan rivien välissä.

Kirjaan tarttuessani epäilin, pystyisinkö samastumaan Tuulan erikoiseen hahmoon. Pelkäsin hänen olevan liian atavistinen, kuten usein luonnonlasten kuvauksissa käy. Mutta Tuula olikin verevä, syvällisesti tunteva hahmo, jonka syrjään jäämisellä oli ymmärrettävä historia. Tuulan ja vartija-Antin, toisen vähäpuheisen sivustaseuraajan, tapaamisissa oli jotain kaurismäkeläistä, mutta en nähnyt Tuulaa surkeana tulitikkutehtaan tyttönä. Oman elämän subjektius löytyy loppupeleissä, ehkä hitaammin kuin keskivertokansalaisella, mutta tyynen varmasti. Kasvu liittyy haaveeseen äitiydestä ja haaveen lopullisesta toteutumisesta.

Jätän nyt teoksen keskeisimmän juonen, luonnonsuojelun ja puutarhanhoidon, käsittelyn vähemmälle, sillä tiedän aiemmissa arvioissa huomion kiinnittyneen juuri siihen. Luontokuvaus on tietysti huumaavaa, muttei pelkkää fiilistelyä eikä runollista elegiaa – kiinnostavaksi sen tekee nivoutuminen yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Kuulun niihin lukijoihin, jotka harvoin innostuvat pelkästä luontokuvauksesta – usein minut tapaa kirjojen äärellä provosoimasta: ”luonto on perseestä”. Omissa kirjallisissa töissäni luonnon läsnäolo on ollut aina minimaalista, mutta arvostan kirjailijoita, jotka edelleen löytävät tästä perisuomalaisesta ja puhkikuluneesta tematiikasta jotain uutta. Palmgren osaa tämän taidon ja omien polkujen kulkemisen. Aionkin kulkea tällä kirjallisella polulla käänteisessä järjestyksessä.

Perussuomalaista seksiä

Hassinen PopulaPirjo Hassisen Popula (Otava, 2012) on tulevan kesän sukulukuhaasteeni: olen sopinut treffit kahden sukulaiseni kanssa mökille, jolloin agendalla on mm. tästä romaanista keskustelu. Tämä kertoo Hassisen korkeasta statuksesta väli-Suomen lukupiireissä.

Itse en ole Hassisen vannoutunut fani, mutta aiemmin lukemistani kolmesta romaanista on vahva muistijälki. Kirjat ovat eläneet omaa elämäänsä päässäni vuosikausia – se jos mikä kertoo laadusta.

Hassista on pidetty lukuromaanien  kuningattarena mutta minusta viihdekirjailijan manttelinperijäksi hänen teoksissaan on liikaa kompleksisuutta ja kielellistä kunnianhimoa. Hassinen savolaistaustaisena jyväskyläläisenä alma materini kasvattina puhuttelee minua myös kulttuuripersoonana. Erityisen paljon olen arvostanut hänen näkemystään uskonnollisuudesta.

Popula ei ole helppo pähkinä purtavaksi. Se kartoittaa oikeistopopulismin kenttiä pienten ihmisten näkökulmasta, ihmisten, jotka eivät ole tietoisesti valinneet Popula-puoluetta, vaan ovat ajautuneet sen vaikutuspiiriin. Päähenkilöinä ovat keski-ikäinen lomautettu Pirjo, joka työttömänä omistautuu akvarellimaalaukselle ja viinin litkimiselle ja hänen naapurinsa, noin kolmikymppinen peräkammarin poika Perttu, joka elättää itseään yökerhon portsarina. Sekavien sattumusten summana Perttu päätyy Popula-puolueen puheenjohtaja Jukka Kalmarin autonkuljettajaksi.

Popula tietysti edustaa reaalimaailman persuja, mutta fiktiivisen puolueen tarina ei mene yksi yhteen persujen saagan kanssa. Kalmari ei ole Soinin peilikuva, eikä muitakaan puolueen komeettoja ole kopioitu suoraan Arkadianmäeltä. Hassinen vie lukijansa tukaliin tilanteisiin, uuden ajan tupailtoihin, joissa salonkikelpoista esittävät Dressman-mallit joutuvat kosiskelemaan uusnatseja pitääkseen kentän syvät rivit tyytyväisinä. Kalmarin autonkuljettajana kiltti ja uskollinen Perttu on jatkuvasti tulilinjalla ja joutuu lopulta maksamaan pomonsa koskemattomuudesta kalliin kautta. Pirjon populamyönteisyys on Perttuakin epämääräisempää: hänen katkeruutensa ilmenee protestina taidemaailmaa vastaan. Pirjo nousee julkisuuteen töhrittyään postmodernia kukkamaalausta Ateneumissa vahvassa humalatilassa ja jouduttuaan edesvastuuseen teostaan. Pirjon protesti muistuttaa persujen kommentteja postmodernin tekotaiteen kannattamattomuudesta ja ehdotuksista taideopetuksen karsimisesta. Pirjon taulut alkavat käydä kaupaksi netin välityksellä persupiireissä.

Populan henkilöhahmot ovat lähestulkoon kaikki elämäänsä pettyneitä, maailmaa syrjästä seuraavia sivullisia. Pirjon tytär Rita elää epätyydyttävässä liitossa työkaverinsa kanssa ja kipuilee miehensä adoptiotyttären äitipuolena. Etelä-Afrikasta adoptoitu teini-ikäinen Tuulia kokee silti läheisyyttä uuden mummoehdokkaansa kanssa ja käy tämän luona salaa oppimassa maalausta. Lapsenlapsen vierailut tuovat Pirjon elämään selviä päiviä ja uutta toivoa. Valitettavasti tyttö joutuu naapuruston persudraaman uhriksi ja sijaiskärsijäksi.

Poliittisella tasolla Hassinen tuo erinomaisen elävästi esille kysymyksen, joka varmasti askarruttaa suurta osaa äänestäjäkunnasta näin eurovaalienkin kynnyksellä: mitä seurauksia on sillä, että väkivaltarikoksista tuomitut pilottitakit, puolilukutaidottomat koulupudokkaat ja sekakäyttäjät rynnivät politiikkaan? Onko se osoitus demokratian toteutumisesta vai kansan tyhmenemisestä? Pitäisikö kansanedustuslaitoksen asettaa uudenlaisia minimikriteerejä edustajaksi pääsyyn? Onko tyhmyys jopa seksikästä? Mediaseksikästä ainakin.

Seksiä romaanissa on hintsunlaisesti. Pirjon ja Pertun toverillisen naapuruussuhteen leviämisyritys fyysiselle tasolle on inhorealistista luettavaa. Tässä pelataan pitkälti säälin ja myötähäpeän tunnekartoilla. Ehkä kuva puolueen rivijäsenistä on liiankin luuserimainen. Yleinen selitys maahanmuuttokriittisyydelle kun on valkoisen miehen katkeruus ja syrjäytyneisyys: oletuksena on, että nuoret miehet ajautuvat persuihin, Hommaforumille ja vielä oikeampiin ääriryhmiin naisen puutteessa. Kuitenkin moni persujen johtohahmoista elää pitkissä parisuhteissa. Hassinen viittaa siihenkin – persujen jakoon puolue-eliitin ja kansan syvien rivien välillä. Espoolaiset perheenisät kun eivät välttämättä tunne itähelsinkiläisten nuorten miesten elämismaailmaa. Pertun ja Pirjon hahmot olivat oivaltavasti jotain tältä väliltä.

Toinen romaanin pääjuoni liittyy vanhustenhoitoon ja alzheimeriin. Siinä Hassinen onnistuu pelaamaan groteskeilla kentillä ja ravisuttamaan lukijaansa melkein syvemmin kuin persujen olemusta etsiessään. Yksityisen hoitokodin arkeen liittyvät episodit voivat olla liian rajuja herkkäsieluisille.

En ole vielä valmis Populan kanssa vaan teos vaatinee toisen lukukerran. Koska itse olen työstänyt vastaavaa tematiikkaa vuosikymmenen saamatta aikaiseksi kuin yhden näytelmän, tiedän, kuinka vaikeaa oikeistopopulismista kirjoittaminen on. On helppoa langeta moraalisen ylemmyyden ansaan varsinkin, jos on korkeasti koulutettu ja paljon matkustanut. Hassinen ohittaa tuon ansan rakentaen uskottavan skenarion persujen arkisesta kentästä. Ehkä päähenkilön nimeäminen Pirjoksi oli keskeinen strategia uskottavuutta luodessa.

Populasta syntyi kiinnostava ajatuksellinen aasinsilta Jari Järvelän uusimpaan dekkariin Tyttö ja pommi (Crime Time, 2014). Tyylillisesti kirjat edustavat eri maailmoja, mutta yhdessä luettuina toimisivat tuhtina matkaoppaana nykypolitiikkaan. Suoraa toimintaa, jännitystä ja väkivaltaa tarjoiltiin molemmissa yhtä ehtoisasti.

 

 

Panopticon ja yövartijavaltio

BanksyJari Järvelän uusin dekkari Tyttö ja pommi (Crime Time, 2014) saapui luokseni ElisaKirjojen tarjouksena kirjablogisteille. Samalla blogisteja pyydettiin tarjoamaan lukijoilleen ilmainen Antti Tuomisen rikosnovelli osoitteesta: https://kirja.elisa.fi/ekirja/keikka-11-juntunen. Novellia pääsee lukemaan koodilla MAALISKUU 30.4. saakka. Mainonta sopii huonosti tämän antikapitalistisen teoksen henkeen, mutta ehkä saattaa tuoda muutaman lukijan lisää.

Kongolais-kotkalainen pomminheittäjätyttö tunnetaan graffaripiireissä nimeltä Metro, harva muistaa tytön oikeaa nimeä, Mariaa. Metro asuu alivuokralaisena poikakaverinsa Rustin (alias Markus) kanssa osoitteessa, jonne kukaan heidän lähipiiristään ei löydä. Pariskunnan posti menee poste restanteen ja molemmat käyttävät prepaid-liittymiä. Metron äiti asuu tyttärestään muutaman korttelin päässä, mutta äidilleen Metro valehtelee asuvansa Kouvolassa ja työskentelevän kenkäkaupan myyjänä. Kongolainen isä on lähtenyt maasta tytön ollessa viisivuotias (rasismia pakoon) ja hänen tiedetään asuvan tätä nykyä Berliinissä. Metron ja kumppanien taiteilussa tulee muttia matkaan, kun paikallinen vartijaliike tekee diilin VR:n kanssa ”töhrijien” kiinnisaamiseksi.

Järvelä kuvaa sairasta maailmaa, jossa firmat rahastavat nuorilla kapinallisilla – tarkoituksena ei ole suinkaan saada telkien taakse kaikkia, sillä silloin vartijoilta loppuisi työt. Huomiota kiinnitetään myös valvontakameroiden ylivaltaan kaupunkitiloissamme.  Lainvalvonnan korostaminen, sen osittainen yksityistäminen ja valtion muiden roolien kaventaminen johtaa loppupeleissä amerikkalaisten äärioikeistolaisten valtio-oppineiden  (Ayn Rand, Robert Nozick) kuvaamaan ”yövartijavaltioon”, jossa yksilön on selvittävä omin avuin lähestulkoon kaikesta. Vaikka ei tässä poliisinkaan toimia hehkuteta, Järvelä osoittaa riipivästi, millaista jälkeä saadaan aikaan, kun heikosti motivoituneet koulupudokkaat pannaan päävastuuseen arkisesta yhteiskuntajärjestyksestä. Eikä tämä ole tulevaisuusdystopiaa, vaan arkisinta suomalaista arkea.

Teoksessa liikutaan Kotkassa, kaupungissa, jossa en ole koskaan käynyt ja johon oli hauska tutustua tälläkin tavalla. Toisin kuin aiemmissa lukemissani Järvelän teoksissa, tässä paikoilla on selkeät nimet ja ihmisillä tarkat osoitteet. Dekkarimaailmassa onkin ollut muodikasta omistaa kirjoja ja kirjasarjoja tietyille kaupungeille. Koska olen aiemmin lukenut vain Markku Ropposen Jyväskylästä ja Seppo Jokisen Tampereesta (kaupungeista, jotka tunnen kuin omat taskuni), pidin loikkausta maan kaakkoisosaan tervetulleena vaihteluna.

Järvelä kertoo tuoreessa haastattelussa saaneensa inspiraatiota tekstilleen Naomi Kleinin analyyseista tuhokapitalismista. Analogia on osuva, vaikka suoraa vertailupintaa ei Suomen ja Irakin olojen välillä löydykään. Itse en tiedä, kuinka omakohtaisesti ns. tavallisen kansan täytyy vartijoiden toimiin tutustua ennen kuin se herää kyseenalaistamaan feikkejä turvallisuuden tunteita kaupunkikuvassamme. Itse koen vartijan läsnäolon turvallisena vain silloin, kun myyjä tekee yksinäistä työvuoroa syrjäisessä Siwassa. Keskellä päivää isoissa ostoskeskuksissa vartijat ovat enimmäkseen juoppojen paimenia. Ja kun vartijaliike ei luultavasti rikastu penkeille sammuneilla, täytyy keksiä rahakkaampia kohteita, kuten nuoret graffititaiteilijat.

Vaihtoehtonuorison maailman kartoittajana Järvelä onnistuu ilmiömäisesti. Dekkarissa rakentuu kiinnostava polarisaatio elämäntapataiteilijoiden ja perinteisiin perhearvoihin uskovan ”tavisnuorison” välillä. Toinen kertoja kun on nuori perheenisä Jere, joka on onnistunut vartijana hankkimaan perheelleen asuntolainan omakotitaloon. Jere ei haaveile sananvapaudesta tai matkoista kuvaamaan Tsernobylin tuhoja – hänelle riittää haave trampoliinin ostosta takapihalle. Kuitenkin kohdatessaan epäreilua kohtelua pomoltaan ja työpariltaan hän kokee vieraantumista työstään ja firman arvoista. Jopa työtä vieroksuvat graffarit tuntuvat läheisemmiltä kuin pomo, joka teeskentelee juottavansa alaiselleen 5000 euron konjakkia tutkien tämän ilmeitä.

Teos on raikas ja vetävä, poliittisesti kantaaottava, mutta ei suinkaan yksioikoisesti yhtä kantaa puolustava. Sympatiapisteitä nuoret taiteilijat saavat, mutta väkivaltaista vastarintaa ei suoraan oikeuteta. Jotenkin kuvauksesta tuli mieleen myös Tampereen kiakkovieraiden tempaus, vaikka Järvelä on ehkä saanut tekstinsä valmiiksi ennen tätä. Ylipäänsä teos herättää kysymyksiä äärioikeiston ja -vasemmiston eroista ja yhtäläisyyksistä ja nuorison itseilmaisun kapenevista tiloista.  Järvelä iskee dekkarillaan akuutin ajankohtaiseen hermoon. Uskon teoksen saavan muitakin lukijoita kuin paatuneita dekkarin ystäviä.

Teoksessa oli muutamia loogisia virheitä, jotka huolellinen kustannustoimittaja olisi korjannut käden käänteessä, mutta joille kirjailija itse saattaa olla käsikirjoituksen jättämisvaiheessa sokea. Esimerkiksi kahdesta leiristä, Rotista ja Bakteereista, puhuttiin ristiin ja ainakin yhden henkilön nimi vaihtui kesken tarinan. Mistä tämä sitten kertoo – kustannusmaailman kiireistä, työvoimapulasta vai tee-se-itse -hengestä? Allekirjoittanut ainakin ilmoittautuisi ensi kättelyssä oikolukijaksi kohtuullisella palkalla, mutta työtarjoukseni taitaa mennä kuuroille korville.

Dadaa ahtaanpaikankammosta

Järvelä Lentäjän poikaKun muu kansakunta kirkastaa ikkunoitaan kevätauringon säteiden läpipääsyä silmällä pitäen, meillä Casa Hallilassa on aloitettu vasta kirjakasojen tuuletuksella. Pölyrättikin on päässyt viuhumaan, mikä on harvinaista – yleensä siirtelen pölyisiä teoksia kasoista ja hyllyistä toiseen.

Hyllyjä harventaessa haasteenani on saada loppuun muutama keskeneräinen teos. Toissa yönä luin loppuun Jari Järvelän varsin surrealistisen romaanin Lentäjän poika (WSOY, 1999), jonka ensimmäisistä 50 sivusta en ollut tajunnut edes alkeellista juonta. Teos oli kuitenkin aikanaan Finlandia-ehdokkaana, joten sen on pitänyt olla kriitikkojen suosiossa.

Päähenkilö Karri Leivo on muovialan pk-yrityksessä markkinointipuolella toimitusjohtajan keskittyessä kreaamiseen. Yritys on tehnyt kymmeniätuhansia valuvirheisiä muovitulppia, jotka ovat aiheuttaneet vesivahinkoja rakennuksiin ympäri maata. Velkojat ovat firman niskassa, eräät ovat päättäneet ottaa oikeuden omiin käsiinsä tappamalla pomo-Andersin ja hävittämällä ruumiin teolliseen altaaseen. He tekevät kuitenkin virheen unohtamalla tärkeän avaimen ruumiin housuntaskuun. Ahtaan paikan kammosta kärsivä Karri pakotetaan sukeltamaan avain, minkä hän tekee, mutta nielaisee sen veden pinnalle päästyään. Karri suljetaan kesämökin komeroon siihen asti, että tämä paskantaa avaimen ulos.

Romaanissa on erikoinen rakenne: alkuosa on pelkkää dialogia ja actionia, täynnä takaumia Karrin lapsuuteen lentäjän poikana. Karrin isä on ammatiltaan maisemakuvaaja, joka ottaa kuvansa pienkoneesta. Lukijan korvissa alkaa tietty soida Edu Kettusen imelähkö biisi, jota Järvelä tässä uudelleentulkitsee rankalla kädellä. Karrin lapsuuteen kun ei ole kuulunut syvällistä isä-poika-bondingia, vaan lähinnä satunnaisia ryyppyreissuja isän kuvaajakavereiden luo. Oudoin hahmo on hyönteiskuvaaja Tanska, joka on asettunut asumaan hylättyyn mielisairaalaan ja pitää siellä galleriaa, jonne kukaan ei tietään löydä. Karrin lapsuuden muistelmat ja koko miehen motiivit vaikuttavat toimintakuvauksen aikana autistisilta siihen pisteeseen saakka, että on vaikea kuvitella häntä yhteiskunnan täysvaltaisena jäsenenä. Vasta loppuosioissa tutustumme hänen työuraansa ja perheeseensä ja saamme tietää, että hän on tunnollinen perheenisä, joka pitää eniten sellaisissa automarketeissa käynnistä, joissa soi musiikki. Panttivankina ollessaankin hän tylsistyttää kaappaajiaan tarinoimalla ulkomaan perhelomistaan, joihin edelleen miehen mukaan on mahdollisuus, kun lapsia on vasta yksi.

Karrin introverttia luonnetta selvittää vielä loppuratkaisun kliimaksi. Päästyään karkuun vainoajiltaan hän päätyy pakoon lapsuudesta tuttuun hylättyyn mielisairaalaan, jossa Tanska-valokuvaajan perimmäinen huijaus paljastuu – mies on vuosikymmenet retostellut tekotaiteellisilla hyönteiskuvillaan, jotka paljastuvatkin lähiotoksiksi äijän omista varpaista. Karrin on nieltävä pettymyksensä, jotta voisi löytää motiivin jatkaa elämäänsä ja pelastaa perheensä. Hylkytalossa hän setvii elämänsä solmuja kokoamalla 1500-palaista palapeliä ja karrimaiseen tapaan hän on eniten huolissaan siitä, löytyisikö seuraavana päivänä lähipitäjän paperikaupasta palapeliliimaa aikaansaannoksen ikuistamiseksi.

Tässä kruisaillaan itärajan pinnassa mitä kämäisemmillä huoltoasemilla. Voimme paikantaa Karrin asuinpaikaksi jonkun taajaman Kymenlaaksossa tai Etelä-Karjalassa, mutta tarina ei ole kiinnittynyt mihinkään paikkaan. Itäsuomalaisilla etnisillä erityispiirteillä Järvelä ei paisuttele, vaan tarinan fokus on Karri-nimisen omituisen yksilön kriisinhallinnassa.

Tämä on vasta toinen Järvelän teos, jonka olen saanut loppuun. Järvelä on monipuolinen kertoja, joka on saanut aikaan pientä ja suurta, tiivistä ja laveaa. Lentäjän poika oli rakenteellisesti ja juonellisesti hankalampi pähkinä purtavaksi kuin Zombie (myös arvioitu tässä blogissa), mutta päähenkilöissä oli kieltämättä jotain samaa – nurkkakuntaisuus, turvallisuuden tavoittelu ja kiinnostus detaljeihin, joita valtaosa väestä pitäisi epäolennaisina. Pidin tästä jälkijättöisesti enemmän kuin luennan aikana, johtuen ehkä siitä, että jouduin työstämään juonta enemmän kuin keskivertoromaanissa. Romaanissa oli paljon ellipsejä ja hiljaisuuksia, joiden läpi oli kuikuiltava ja salakuunneltava.

Suomalaisen yhteiskunnan ja pienen veronmaksajan päänsisäisten pakkomielteiden paljastajana Järvelä on ilmiömäinen. Karri Leivossa oli tahatonta komiikkaa liikuttavuuteen saakka, joten en pitäisi hänen kohelluksiaan parodiana. Näitä haudanvakavia tyyppejä, joilla lapsuudentraumat ovat jääneet niin häiritsevinä päälle, etteivät he tunnu saavan otetta elämästään, tunnen itsekin pilvin pimein. Johtuuko sitten aikamiehen huolestuminen palapeliliiman saatavuudesta hyvinvointivaltion pullamössössä kasvamisesta vaiko syvemmistä historiallisista rakenteista, siinä meille tuhannen taalan kysymys.

Kuvitella Prisman käytävät kauniina ja kuolla

pulkkinen_totta_Riikka Pulkkisen lukemiseen ovat kaverit kannustaneet jo kauan, mutta olen vierastanut hänen julkisuuskuvaansa. Hän on nuorempi, kauniimpi ja trendikkäämpi kuin Sofi Oksanen, ja saanut aikaan kolme suurta bestselleriä lyhyessä ajassa. Kuka tahansa keski-ikäinen, myöhäsyntyinen kirjoittajanalku kokisi kateutta ja suorituspaineita tuollaisen komeetan läsnäollessa. Mutta viime viikolla nielin ylpeyteni ja tartuin keskimmäiseen romaaniin Totta (Otava, 2011).

Teos on kepeän vakava, jouhevasti kirjoitettu, paikoitellen jopa elliptinen sukutarina. Se tuli hämmentävän lähelle, koska siinä käsiteltiin minulle kahta henkilökohtaisesti kipeää teemaa: akateemista äitiyttä ja saattohoitoa. Kirjan magia on siinä, että kuka tahansa suomalainen lukija pystyy luultavasti poimimaan siitä yhden itseään puhuttelevan teeman, olipa korkeasti koulutettu tai duunari, maalta tai kaupungista. Helsinki-keskeisyys on ilmiselvää, muttei häiritsevää, koska romaanissa seikkaillaan myös Kainuussa, anonyymissa kesämökkipitäjässä ja Pariisissa.

Vaikka yksi teoksen päähenkilöistä, emeritaprofessori Elsa, tekee kuolemaa ja tarina kietoutuu hyvästijätön ympärille, romaanin ilmapiiri on kuin päättymätön, sensuelli kesäpäivä. Viisas, kaunis ja lahjakas isoäiti kuolee reippaasti pelkäämättä puhua aiheesta sen oikealla nimellä. Miehelle ja tyttärelle asia on raskaampi, mutta tyttärentytär Anna pystyy asettumaan saattohoitajan rooliin jalat maassa. Kuolinvuoteellaan Elsa paljastaa Annalle heidän perheensä ”toisen naisen”, lastenhoitaja Eevan tarinan. 60-luvun kulttuuriradikaalissa hengessä sivusuhteita katsottiin läpi sormien, Martti sai tapailla lastenhoitajaa ja jopa matkustaa tämän kanssa rakkauslomalle Pariisiin. Eeva ei kuitenkaan selviä onnettomasta rakkaustarinasta, vaan hänen kohtalonsa uppoaa kuhmolaiseen järveen jo nuorena.

Akateemisen äitiyden Pulkkinen kuvaa omanlaisena sankaruutena: Elsa-äidin järjestelmällisyys ja määrätietoisuus uran ja perheen yhteensovittamisessa on legendaarista luokkaa. Hän elää matkustaakseen konferensseihin ja palatakseen takaisin perheidylliin, jossa kaikki palaset ovat paikoillaan, jossa jokainen pinta on pyyhitty. Pikkuisen ovat realiteetit muuttuneet uudelle vuosituhannelle tultaessa – luulisin, että ydinperheessä asuvia naispuolisia uraohjuksia, joilla on varaa palkata lastenhoitaja, on vähemmän. Jos lasten isä on kuvioissa, hänen on pakko osallistua lastenhoitoon, mutta perheiden arki on kireää ja stressaantunutta. Akateemisen työn status on laskenut ja tutkijoiden elämä on proletarisoitunut. Tutkimuksia tehdään sotkuisissa kaupungin vuokra-asunnoissa keskellä monimutkaisia ihmissuhdepalapelejä.

Teoksessa on paljon yltäkylläisiä hahmoja, jotka ovat tottuneet saamaan kaiken, rakkauden, uran ja maallisen hyvän. Välillä tämä porvarillinen viitekehys rasittaa, mutta kerronnan tyyli saa anteeksiantamaan kaiken pönötyksen. Olen suomalaisessa nykyproosassa nauttinut lähinnä kulutuskriittisyydestä ja normatiiviselle elämälle ivailusta – esimerkiksi Jari Järvelä ja Aleksandra Salmela ovat kirjoittaneet yltiöironisesti tasapäisen kansan seikkailuista Prisman käytävillä. Riikka Pulkkinen onnistuu löytämään lempeyttä ja empatiaa myös sieltä: ”He molemmat pitävät salaa Prismasta. He pitävät suurista ostoskärryistä, joita voi työntää käytävillä kuin ohjaisi laivaa. he pitävät hedelmävuorista ja typeristä herätestoksista – hulahulavanteista ja ravun muotoisista grillaushansikkaista – joita Prismasta tarttuu mukaan. He pitävät liikuttavista perheistä, jotka ostavat säyseinä kymmenen litraa rasvatonta maitoa ja kaksi levyllistä jogurttipurkkeja, perheistä joilla on kaikilla Crocsit.” (155) Eli tavallaan nämä kruununhakalaiset ja ullanlinnalaiset hahmot ovat kultalusikkaisuudestaan huolimatta hämmentävän tavallisia. Pulkkisella riittää ymmärrystä heitä kaikkia kohtaan. Tosin hauskaa olisi lukea häneltä tulevaisuudessa teos, jonka kaikki hahmot ovat kainuulaisia torpparin jälkeläisiä ja nurkkapatriootteja.

Pidin erityisesti kuvauksesta perheen mökkireissuista ja kuvataiteilija-Martin maalaussessioista. Niissä sielu lepää, ne tuovat kerrontaan sopivia suvantoja. Suomalaisesta mökkielämästä on niin monenlaisia kuvauksia; Pulkkisen kuvaus edustaa romanttista elegiaa. Jos minulle annettaisiin tehtäväksi kirjoittaa mökkeilystä, juttuni keskittyisivät luultavasti vain paskahuussikammoon, itikka-allergiaan ja  kännissä möykkäävään naapurustoon.

Huomaan, että Totta pyörii KOM-teatterissa näytelmänä. Kiinnostavaa olisi nähdä tämä sovitettuna lavalle, sillä sovitus ei varmasti ole ollut helppo toteuttaa. Romaani on niin maalaileva ja kuvaileva, etten itse heti lukenut siitä dramaturgista ulottuvuutta. Elokuvana tämä on helpompi kuvitella, sellaisena, jonka lavastus on technicolouria ja renessanssimaisen runsas.

Antiseptinen vs. aistillinen

Jari Järvelä on minulle uusi kirjailijatuttavuus, vaikka hän on jo julkaissut paljon ja ollut kaksi kertaa Finlandia-ehdokkaanakin. Luin pizzeria-aiheisen Zombien (2010) siksi, että sen päähenkilö on sisilialainen. Teoksessa seikkaillaan mitättömällä suomalaisella pikkupaikkakunnalla ja Palermossa.

Tarina on viksahtanut veijaritarina, tarina Elämästä ja Kuolemasta, pimeydestä ja valosta. Sisilialainen Angelo oli entisessä elämässään urheilutoimittaja, mutta Suomessa hän päätyy pizzanpaistajaksi Don Juhon Mafiapizzeriaan, ruokkimaan ylikasvaneita teinejä, joiden ainoa huvi viikonloppuisin on vieraiden autojen rekkareiden keruu ja värikuulilla ammuskelu. Näkökulma suomalaisen pikkupaikkakunnan sielunelämään on niin outouttava, että luulisi kirjailijan olevan ulkomaalainen.

Herkullisin hahmo on itse Don Juho, joka vihaa italialaisia sydämestään siitä huolimatta että esittää työkseen mafiapomoa. Katkeruus Italiaa ja italialaisia kohtaan juontaa juurensa nuoruuden traumaan. Don Juho on päättänyt, ettei koskaan matkusta Italiaan sen jälkeen, kun asui samassa hostellihuoneessa italialaisen kanssa interrailimatkallaan. Italialainen kämppäkaveri oli sosialisoinut kaikkien kamat, levittänyt myskintuoksuiset vaatteensa tuolien karmeille ja salakuljettanut öisin huoneeseen klubilta pokaamiaan pikkulikkoja. Tästä Don Juho on tehnyt johtopäätöksen, ettei italialaiseen voi luottaa.

Myös Angelo on Don Juhon erityisen tarkkailun alla. Angelo päätyy pokaamaan Don Juhon ihastuksen, seireeni-Iiriksen, koska hän tietää, että ilman naista maahan on mahdoton kotoutua. Don Juho päätyy pariskunnan kolmanneksi pyöräksi aikomuksenaan valloittaa nainen takaisin kilpakosijaltaan. Juha joutuu syömään sanansa ja lähtemään pariskunnan kanssa Sisiliaan, koska ei voi päästää naista yksin vaaralliselle mafiasaarelle.

Juho kotoutuu Sisiliaan yhdessä yössä, saaden enemmän ystäviä mitä Angelo on saanut Suomessa vuosikausiin.  Hän viettää iltansa Angelon naapurien kanssa kumoten zibibboa, Sisilian makeaa verta.

Zombien Sisilia on arkinen ja samalla makaaberi, surrealistinen ja maagis-realistinen. Näin Järvelä näkee Palermon: ”Kaupunkini on pitkään elänyt ihminen joka ei ole ikinä paikkaillut arpiaan ja ryppyjään. Se ei koostu betonista, harkkoraudasta ja mukulakivistä. Se rakentuu lihasta ja verestä ja luista. Se hengittää, vaikka näyttää samalta kuin pikkupojan polvi, kun se on kaatunut pyörällä löysään hiekkaan ja ruhjeiden seassa verisissä lumpioissa on kiviä ja sypressinneulasia, joita äiti joutuu nyppimään.”

Suomi taas on antiseptinen, käytännöllinen laatikkomaailma, jossa ihmisten päivien suurin täyttymys on päästä ostoksille Prismaan. Perheiden elämässä on unettava monotoninen varmuus, jonka kanssa ei pelleillä. Parittomista sukista on päästävä eroon loman alkajaisiksi. Asuntojen katot ovat niin matalalla, että niihin ylettää kätevästi imurilla.

Järvelä tuntee Sisilian kulttuuria syvällisesti, mutta kirjailijana etsii balanssia miljöön kuvauksen ja juonen kehittelyn välillä. Erityisesti sisilian murteen pätkät elävöittävät kuvausta. Siinä missä esimerkiksi Milla Keräsen Sisilian ruusu oli melkein pelkkää aistillista kuvausta, Järvelän romaanissa keskiössä ovat henkilöhahmojen psykologia ja juoni. (Ehkä ei ole hedelmällistä verrata kahta niin eri genreen kuuluvaa teosta toisiinsa – harva lukija pystyisi nauttimaan molemmista.)Kiinnostavaa sinänsä, että molemmat romaanit keskittyvät Palermoon ja jopa henkilöhahmoilla on samoja nimiä.

Myös Zombiesta saa annoksen Sisilia-eksotiikkaa, mutta siitä saa paljon muutakin. Yhteiskuntakritiikkiä ja piinallista itseironiaa. Ihmettelen, kuinka näin kliseisestä aiheesta sai aikaan näin monikerroksisen romaanin. Kai tämä on merkki suuresta ammattitaidosta.