Painajainen, johon voi varautua

Teos: Jarkko Tontti: Haava (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Kun lapsi kuolee huumeiden vaikutuksen alaisena, olipa kyseessä yliannostus, tapaturma tai itsemurha, saavutaan alueelle, jolla kaikilla asiasta kuulleilla on epämukava olla. Monille läheisille se on myös painajainen, johon on varauduttu ainakin jollain henkisellä säikeellä.

Jarkko Tontin uusin romaani käsittelee tätä arkaa aihetta helsinkiläisen akateemisen perheen näkökulmasta. Perheen, jonka lähtökohdista käsin lapsen huumeisiin sortumista ei pidetä todennäköisenä. Perheen, jonka ympäröivä yhteiskunta on taipuvainen kelpuuttamaan ”kyllin hyväksi” jälkipolven kasvattajaksi.

Romaanin keskiössä on perheen äskettäin kuollut aikuinen tytär Jemina, joka on asunut viime ajat omillaan itäisessä lähiössä. Saksalainen äiti Greta toimii historian tutkijana yliopistolla ja isä Johannes on tietojärjestelmien asiantuntija. Vanhemmat ovat eronneet Johanneksen juomisen vuoksi, mutta myös vaikea suhde tyttäreen on kasvattanut kuilua heidän välillään. Johannes on ollut alkoholisti jo tyttären lapsuudessa, mutta piilotellut ongelmaansa eteenpäin sinnitellen.

Kirjassa tutkitaan riippuvuuden perimää, joka usein ilmenee enemmän opittuna käyttäytymismallina kuin geneettisenä ominaisuutena. Riippuvuudet kun usein korvaantuvat uusilla riippuvuuksilla, tai riippuvuuteen taipuvainen ihminen usein vetää kaikki tekemisensä elämässä ”överiksi”. Myös ”hyvä” riippuvuus (kuten fanaattinen urheilu) voi korvautua huonolla, jos olosuhteet estävät sen ylläpitämisen.

Näkökulma romaanissa on pääasiallisesti Gretan, mutta loppua kohti myös Johannes ja Jemina pääsevät ääneen. Koska Jeminan tarina on kaunistelemattoman rankka, on hyvä, että teokseen mahtuu muitakin havaintoja kuin päihteisiin liittyviä. Tontti laittaa henkilönsä pohtimaan lähihistoriaa ja myös yhteyksiä 1600-luvun noitavainoihin, mikä on Gretan keskeinen tutkimusteema. Oli kiinnostavaa pohtia syrjään sysättyjen, omituiseksi leimattujen naisten kohtaloja läpi vuosisatojen. Bambergin ja Turun välille löytyy yhteys kahden Marian kautta, ja Gretan tapa tutkia sitä on taatusti rajoittavien säätiöiden peräänkuuluttama ”rohkea veto”.

Gretan asema yliopistolla on prekaari, vaikka hän on sitä tyyppiä, joka tekee kaiken oikein. Artikkelien julkaisu oikeissa lehdissä on uran jatkon suhteen kaikki kaikessa, mutta laitoksen johtaja epäilee, voiko mediaseksikkäästä noitavainon teemasta löytää mitään uutta. Nainen kykenee jatkamaan töitään kriisinkin keskellä, mutta kepeät Instagram-postaukset tutkijaelämän iloista loppuvat jossain vaiheessa. Kilpailevassa työyhteisössä kahvihuoneen jutut sivuavat myös lasten akateemisia onnistumisia, eikä huumenuoren vanhemmalla ole mitään osaa noissa geimeissä. Varsinkin tämä ulottuvuus kosketti minua, ja se antoi myös omakohtaista ajattelemisen aihetta.

Johanneksen hahmossa on jotain samaa kuin Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaiden Egonissa, vaikka elämänasenteeltaan hän on asteen verran inhimillisempi tapaus. Molemmat mieshahmot elävät elämäänsä pysyvässä suojakännissä, ja onnistuvat piilottamaan ongelmaansa työnantajalta liian pitkään. Johanneksen kautta muistellaan myös aikaa, jolloin tietojenkäsittelytiede oli ainoastaan nörttien ala, ja yhteiskuntamme nopeaa digitalisaatiota. Päihdeongelmineen Juhani kuuluu siihen porukkaan, johon suhtaudutaan eri standardein kuin lähiössä asuvaan huumenuoreen, vaikka molempien käytös on yhtä itsetuhoista. Toisaalta isä päätyy ryypiskelemään tyttärensä ja tämän kavereiden kanssa, ja hänestä irtoaa liian helposti rahaa aina uusiin repsahduksiin.

Teoksessa on myös dekkarin siemen, vaikka poliisityö ei olekaan sen keskiössä. Jeminan kuolemansyyn selvittäminen ei ole poliisin ykkösintresseissä, mutta Greta ei luovu vaateistaan. Mukaan mahtuu myös oikeusdraamaa, ja Gretan tapa tutkiskella suomalaista oikeusjärjestelmää maahanmuuttajana on myös osuvaa.

Usein rankasta huumeenkäytöstä kertovat teokset ovat minulle liian hapokkaita, mutta tämän teoksen luin sujuvasti. Uskon, että kirja tarjoaa samastumispintaa muillekin kuin huumenuoren vanhemmille, sillä Tontti on taitava lähihistorian ja oman ikäluokkansa tuntojen kuvaaja. Olen lukenut häneltä kolme teosta, ja niissä on ilmennyt ilahduttavaa variaatiota. Tätä teosta suosittelen varsinkin niille, joilla on taipumusta sulkea ”paha maailma” oman elämänpiirinsä ulkopuolelle.

Kulissien murtumisen merkittävyydestä

tonttiOlin onnekas ja sain Jarkko Tontin tuoreen romaanin Perintö (Otava, 2018) e-kirjastosta. Luulin, että olen lukenut Tonttia enemmänkin, mutta näyttää siltä, että tätä ennen olen lukenut vain esikoisromaanin Luokkakokous. Se kolahti syvälle ikäpolviromaanina, koska se kertoi uskollisesti monesta ilmiöstä, joita olen itsekin kokenut.

Perintö ei onneksi toista Luokkakokouksen tematiikkaa, eivätkä kaikki sen ilmiöt olleet minulle lainkaan tuttuja. Teos on erikoinen sukudraama, joka virittyy Espoon, Asikkalan ja Keuruun välille. Siinä kaksi riitaisaa sisarusta, Henrik ja Anna- Leena, joutuvat lääkäriäitinsä pesän jakajiksi – sellaisen äidin, joka on omasta mielestään tehnyt kaiken elämässään oikein. Leena Kallaskivi on ollut korskea anoppi, jolla on ollut valta rankata miniäkokelaita heidän taustansa mukaan, ja jonka erityisosaamisalueena on aina ollut kulissien rakennus.

Henrik on Anna-Leenan pikkuveli, joka on aina jäänyt perheessä heittopussin asemaan. Anna-Leena on valinnut urallaan äitinsä jalanjäljet, mutta päätynyt terveyskeskuksen sijaan yksityiseksi plastiikkakirurgiksi. Sisko taitaa rasvaimunsa, mutta muuten hänen maailmansa on kovin suppea. Tämän ex-mies pilkkaa sisarta hänen hitaasta järjenjuoksustaan. Henrik taas on kapinoinut perheen piinkovia arvoja lukemalla yliopistossa filosofiaa, ja hän on valmistunut vain äitinsä rahallisen kannustuksen turvin. Sisaruksilla on perintöä odotellessa valtava eturistiriita, ja muutenkin he kaivavat toisistaan ilkeimpiä puolia.

Tässä melodramaattiseksi äityvässä perhedraamassa on paljon takaumia. Tarina oikeastaan keskittyy 1980-luvulle, sisarusten teini-ikään ja perheen isän viimeisiin vuosiin, jolloin molemmat vanhemmat olivat vahvasti päihderiippuvaisia. Kuvaus äidin piilevästä lääkeriippuvuudesta on isän alkoholismin kuvausta kiinnostavampaa, sillä siihen liittyy paljon sellaista historiaa, jota monet eivät ehkä tunne tai tunnista. Luulen, että varsinkin tämän tulen kirjasta muistamaan, koska en ole itse liikkunut piireissä, joissa pirtun, pamien ja morfiinin sekakäyttö olisi tavallista.

En paljasta juonesta enempää, mutta olin osasta sen takaumista järkyttynyt. Onneksi päähenkilöillä on toivoa nykyisyydessään, vaikka suvun perimä on synkkä. Kuvaukset Asikkalan maatilalta ovat Espoon tapahtumia valoisampia, vaikka sielläkin ryypätään rankasti. Isä-Jaakko kuuluu siihen miestyyppiin, jonka ei olisi koskaan pitänyt muuttaa pois maalaisilta juuriltaan; hänelle pääkaupunkiseudun grynderimaailma on yksinkertaisesti liikaa. Leena taas on evakko Viipurista, ja hänen käytöstään selittää juurettomuuden kokemus. Myös Henrik oppii ratsastamaan karjalaisuudellaan, ainakin opiskeluvuosina, sillä 1990-luvulla viipurilaisten osakunnassa on halvimmat kämpät ja kuumimmat böönat.

Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen romaani, jonka keskiössä on perinnönjako ja sukusalaisuudet. Pidin kirjassa Leenan päiväkirjojen lukemisesta, mutta loppuratkaisu oli osittain ennalta-arvattava. En silti usko sen olevan suuri puute, koska kyseessä ei ole dekkari.

Sukupolvien välisten kuilujen kuvaajana Tontti on elementissään. Henrik on kiinnostavan häilyvä ”ituhippi”, joka äidin luona käydessään taantuu lihansyöjäksi. Toisaalta häntä ahdistaa ostaa marketista broileria tyttärensä poikaystävän vierailuja varten. On selvää, että Henrikin kaltaisten miesten jälkeläiset voivat kapinoida vain etsimällä tavallisuutta ja perinteisiä perhearvoja.

Kaiken hippeytensä keskellä Henrik voi kuitenkin maksaa 150 euroa wine tastingista ja hukuttaa itsensä lapsen pään kokoiseen lasiin Baroloa. Lasi on vahva symboli perityistä etuoikeuksista. Romaani onkin oiva tutkielma sellaisen henkilön mielestä, joka ei ole koskaan joutunut ponnistelemaan tavoitteellisesti elämässään, vaan jossa naiset ovat aina toimineet elättäjinä ja vastuunkantajina.

Jäin myös pohdiskelemaan 90-luvun laman henkistä perintöä, ja sen jättämiä traumoja. Tontti käyttää myös paikoitellen termiä ylisukupolvinen, ja tässä voidaan jo puhua ylisukupolvisesta vauraudesta. Vaikka Henrik on pärjääjäsukunsa heikko lenkki, silti hänen lastensa ei tarvitse koskaan tinkiä ulkona syömisestä, vaan rahahana on aina jostain päästä auki.

Samaan aikaan maassamme on valtava armeija lapsiperheköyhiä, joille Mäkkärillä käynti saattaa olla ansaittu juhla-ateria vuodessa. Nämä perheet ovat usein laman lasten muodostamia. Näistä perheistä kirjoitetaan vähemmän romaaneja, tai ainakaan sellaisia romaaneja ei julkaista, koska romaaneja ostava yleisö ei osaa niihin samastua.

Pidin paljon tästä kuvaelmasta espoolaisesta rikkaidenrannasta, koska siinä koko härdelliin suhtauduttiin kriittisesti. Tämän rinnalle kaipaisin toista kasvutarinaa ihmisistä, jotka joutuvat hautaamaan äitinsä sossun sponsoroimassa minimalistisessa arkussa.

 

Oman ikäluokkani retroilija

200px-LuokkakokousJarkko Tontin Luokkakokous (Otava, 2007) iskee suoraan oman ikäluokkani hermoon: siinä kuvataan kolmen reilun kolmikymppisen v. 1973 syntyneen Tampereella kasvaneen uraihmisen polkujen risteymiä ja ystävyyttä, joka kenties kestää kaiken, kenties ei. Toni ja Matias ovat olleet molemmat olleet intohimoisesti rakastuneita Emmiin jo lukioajoista saakka; Emmi on tyydyttänyt seikkailunhaluaan molempien kanssa haluamatta sitoutua. Koska molemmat miehet elättelevät toivoa romanssin uudelleensyttymisestä, he suostuvat Emmin apulaisiksi luokkakokouksen järjestäjiksi.

Tontin elämäkertaa tutkineena olettaisin teoksen olevan osittain omaelämäkerrallinen, tosin ei varmasti yksi yhteen. Hän itse syntyi v. 1971 Tampereella, mutta tämän teoksen päähenkilöt eivät päässeet paljoa 1980-luvun nousukaudesta nauttimaan. Kaikki 1980-luvun lopun kliseekokemukset kuten teinikännit Viking Linella käydään läpi, mutta kertomuksen painopiste on 1990-luvulla ja teoksen nykyhetkessä, jossain 2000-luvun puolivälissä. Kaiken toiminnan kohteena on 80-luvun nousukauden mahtaileva Ilves-hotelli, josta tilat kokousta varten on varattu.

Toni ja Matias asuttavat Helsingin parempia kortteleita viettäen paljon aikaa trendibaareissa. Tonin it-ala ja Matiaksen historiantutkimus ovat molemmat samaa selkäänpuukottajien taistelutannerta. Pidän erityisesti yliopistomaailman pyrkyryyden ja opportunismin valoittamisesta, tosin tuntuu melkein absurdilta, että 1400-luvun pyhimysten ja kaupunkilainsäädännön tutkijoitakin kadehditaan ja että historiantutkijatkin osaavat olla näin tyrkkyjä. Matias tutkii keskiajan kaupunkivaltioita, kun ei muutakaan elämässään keksi – pian hän pelkää verensä olevan laihaa kuin Porthanian kahvi. Pragmaattisella ja rahanahneella Tonilla taas on selkeät suunnitelmat elämänsä suhteen: oma it-firma on perusteilla ja horisontissa siintää rivitaloidylli Espoossa rakastetun lääkärivaimon kanssa. Tosin rakastettu asuu, työskentelee ja tekee vihreää politiikkaa Tampereella ja ”pojittelee” sähköposteissaan entisiä rakastajiaan tahallisen tekopirteästi.

Luokka-analyysia teoksessa on kohtuupaljon, tosin luokka tai status ei määrittele kaikkia kolmikon valintoja. Siksi teoksen nimikin on monimerkityksinen. Toni ja Matias ovat ylipäänsä päätyneet samaan Rellun lukioon siksi, että porvarien lapsille siellä oli tarjolla laaja latina ja kommunistien lapsille laaja venäjä. Tonin hervantalaistausta on tarinassa se silmiinpistävä ”toiseus”, mutta Matiaksenkin vakaa porvarillinen tausta murenee vähitellen. Kummallakaan miehellä ei oikeastaan ole syytä olla toiselle kateellinen, mutta molemmat värittävät toistensa taustoja räikeämmillä väreillä kuin minä ne aikanaan ovat ilmenneet. Vai olivatko poliittiset leirit 1980-luvun Tampereella todella näin kaukana toisistaan, verrattuna vaikka Keski-Suomeen? Minulla oli kavereita kommunistikodeista, mutta ketään ei lähetetty Neuvostoliittoon tai DDR:ään kesäleireille, kuten Toni tässä vietti lapsuuttaan. Ja kommunisteillakin oli kesämökkejä. Monet kommunistit lukivat vaikeaa kirjallisuutta ja harrastivat klassista musiikkia. Ehkä hersyvämpi asetelma olisikin ollut laittaa vastapareiksi kommunistisen kulttuurikodin ja Hervannassa asuvan kokoomushenkisen pienyrittäjän vesat. Tosin en tunne Tampereen lähihistoriaa tarpeeksi pystyäkseni kuvittelemaan Hervannan Kokoomuksen paikallisyhdistyksen kokousta 1980-luvulta.

Tontti on rakentanut romaaninsa huolellisesti, siihen mahtuu yllättävän paljon asiaa, analyysia ja historiallista ristivalotusta. Juoneen olisin kaivannut enemmän yllätyksiä, pystyin nimittäin arvaamaan liikaa etukäteen. Kielellisesti teksti oli jouhevaa ja monisyistä. Koska olen tunnistanut Tontin aiemmista yhteyksistä runoilijana, en prosaistina, odotin tekstin olevan yltiöpoeettista, kuten usein käy kahden lajin taitajille. Tässä tyylilaji on realistinen, jopa viihteellinen, mutta se ei latista kiinnostavia teemoja. Tuntui, että tekstissä ei ollut yhtään turhaa sanaa.

Pidin teoksesta paljonkin, vaikka henkilöhahmot eivät suorastaan menneet ihoni alle. Sukupolvimuistelmana teos onnistuu loistavasti. Tunneilmapiiri on kauttaaltaan tragikoominen, ja loppua kohti lipuu surullisuuteen. Uskoisin, että pohjimmiltaan teos kertookin kuolemanpelosta, kaiken rajallisuudesta ja luopumisesta. Että sellaiset bileet.

PS: Teosta ei kannata sekoittaa tänä vuonna ulostulleeseen samannimiseen elokuvaan, joka perustuu tanskalaiseen käsikirjoitukseen. Niillä tuskin on mitään yhteistä.