Huviretki syntiin

IMG_1378Ottaen huomioon kuinka paljon olen aikuisiässäni lukenut irlantilaista kirjallisuutta on kummallista, etten ole lukenut paljoakaan Edna O’Brienia – ehkä vain pari teosta. Edna O’ Brien on Irlannin suurimpia kirjallisia diivoja, joka ymmärtääkseni kuitenkin on asunut vuodesta 1960 saakka Lontoossa. Hänen siirtolaispositionsa on mahdollistanut Irlannin naisten asemasta ja seksuaalisuudesta kirjoittamisen kenties toisella tavalla kuin olisi ollut mahdollista siellä asuen silloin, kun Irlanti vielä oli syvästi katolinen maa.

Paheellinen elokuu  (Otava, 1970, suom.Pentti Saarikoski, engl. August is a Wicked Month, 1965) on O’Brienin neljäs romaani, ja temaattisesti erilainen kuin O’Brienin teosten valtaosa. Teoksen päähenkilö Ellen on irlantilainen, joka haluaa häivyttää juurensa. Hän on muuttanut Lontooseen nuorena sairaanhoitajana, mennyt naimisiin vääräuskoisen pakanan kanssa ja tullut sukunsa hylkäämäksi. Ainoana muistona äidistään hänellä on tämän herraskartanosta varastamansa hopealusikkasetti, jonka äiti lähetti hänelle häälahjaksi ilman onnittelukorttia. Irlanti ja katolinen usko kuitenkin vaivaavat häntä, ja saavat käyttäytymään kapinallisemmin kuin monet ikätoverinsa.

Ellen on eronnut järkevästä miehestään, joka osaa järjestää pojan yhteishuoltajuuden sivistyneesti. Perhe viettää edelleen yhteisiä lomia maaseudulla telttaillen. Kun ex-mies ja poika jatkavat lomailuaan miehen kotikonnuille Walesiin, Elleniin iskee tyhjyys, ja hän päättää lähteä yksin riemulomalle Ranskaan. Hotelli on jossain Provencessa, kuitenkin ajomatkan päässä meren rannasta, ja siellä majailee enimmäkseen amerikkalaisia ja brittejä. Ellen päättää iskeä monenlaisia miehiä ja laajentaa alkoholijuomien tuntemustaan. Huviretki syntiin on paikoitellen koominen, paikoitellen aidon dekadentti, mutta se loppuu traagisesti.

Kirjan ajankuva on herkullisen ”edistyksellistä”: 60-luvun Lontoossa on taidehippejä, joiden vihreäksi värjättyihin takkuihin voisivat linnut pesiä. Homous ja lesbous ovat jokapäiväisiä puheenaiheita, mutta todella edistykselliset näytelmäkirjailijat ymmärtävät kirjoittaa vain ”neekerihomoista”. Lomakohteessaan Ellen tutustuu amerikkalaisiin näyttelijöihin, jotka vievät tätä trendikkäimpiin yökerhoihin, jossa stripparit ovat transvestiittejä. Artisokkien syöminen yöpalana kuuluu mannermaiseen sivistykseen, samoin Pernod-paukkujen oikeaoppinen suodattaminen.

Ellenin sisäisen maailman kuvauksesta minulle tuli eniten mieleen Jean Rhysin melankoliset naishahmot, vaikkakin Ellen ei ole (ainakaan tässä elämänsä vaiheessa) yhtä maailmasta vetäytynyt. Eronneen naisen statuksen lisäksi irlantilaisuus ja katolilaisuus aiheuttavat hänessä ristipaineita ja jonkin sortin identiteettikriisin. Hän menee englantilaisesta, mutta feikki identiteetti tekee hänestä myös sivullisen. Kyyninen välinpitämättömyys ja syvä, perikristillinen syyllisyys vuorottelevat hänen tunnetiloissaan, ja kertomuksesta jää epäilys, että hän mahdollisesti ajautuisi suurempaankin kriisiin.

Odotin teokselta kevyempää analyysia brittituristien hölmöilyistä, mutta teos ei lopulta operoi kansallisilla stereotypioilla kuin pinnallisesti. Tässä eletään aikaa, jolloin massaturismia ei vielä varsinaisesti tunnettu, ja hotellikin laskuttaa jokaisesta Perrier-pullosta sikamaiseen hintaan. Viinaa ja seksiä on ulkomailta tuolloinkin haettu, mutta englantilaisilla naisilla on Ranskan Rivieralla frigidi maine.    Bilettäminen on romaanissa jopa tyylikästä, vaikka sen seuraukset ovat Ellenille katastrofaaliset.

Verrattuna tuon ajan suomalaisen kirjallisuuden naiskuvaan Edna O’Brien kuvaa naisia, jotka ovat jo melko pitkällä feministisessä emansipaatiossa. Esimerkiksi lasten yhteishuoltajuus ja vuoroviikkoasuminen ei todellakaan ole ollut eronneiden arkea Suomessa ennen 1980-lukua. Täytyy tietysti muistaa, että tässä kuvataan Lontoon kulttuuripiirejä, ei eliittiä, mutta etuoikeutettua kansanosaa.

Edna O’Brieniä ei ole suomennettu paljoa, mutta tämä Pentti Saarikosken suomennos oli erikoinen löytö. Hän on julkaissut suht tasaisesti vuodesta 1960 saakka, ja on kirjallisissa piireissä arvostettu, mutta ei ole koskaan saavuttanut massamenestystä samalla tavalla kuten esimerkiksi Maeve Binchy. Tämäkään teos ei myisi chicklit:inä, vaikka sen teema olisi potentiaalisesti viihdekirjallisuuden klassikkoainesta. Yksinäinen nainen seksilomalla, mikäpä herkullisempaa. Mutta O’Brien osaa sukeltaa syviin vesiin käsitellessään jopa näin viihteellistä ja banaalia aihetta.

Seuraavaksi haluaisin lukea häneltä niitä Irlannin maaseudulle sijoittuvia romaaneja, joissa katolista maailmankuvaa kyseenalaistetaan kunnolla. Ehkä silloin nuoruudessani, kun fanitin monia irlantilaisia kirjailijoita, pidin O’Brienia tosikkona ja myös maanpetturina, joka oli menettänyt otteensa synnyinmaansa arkeen. Nyt taas koen, että hän on jäänyt harmillisen syrjään, vaikka on edelleen tuottelias ja aktiivinen.

Kartanogotiikan musta helmi

vainolaPäivi Alasalmi on  ollut jo pitkään luottokirjailijani, johon olen nojannut varsinkin silloin, kun ulkoinen hämärä on jokseenkin peilannut sisäistä mielentilaani. Alasalmen feminististä, itse/ironista kauhua luen usein sielullisessa puutostilassa, samantyyppisellä intensiteetillä kuin joskus ahmin noitapillejä tai turkinpippureita.

Vainola (Gummerus, 1996) on Alasalmen neljäs romaani, joka näyttää edelleen saavan innokkaita arvioita kirjablogien maailmassa. Kutsuisin sitä feministisen kauhun moderniksi klassikoksi ja myös omanlaisekseen fanifiktioksi, sillä se pohjautuu pitkälti Jean Rhysin Siintää Sargassomeri-romaanin uudelleentulkintaan. Lukuisat Rhys-viittaukset saivat polveni helliksi, sillä Rhys oli myös minun lempikirjailijani 2000-luvun alkupuolella. Postkoloniaalia, Karibianmerelle sijoittuvaa Brontë-uudelleentulkintaa enemmän pidin tuolloin hänen Pariisi-romaaneistaan, joissa päähenkilöt olivat vetelehtiviä, masentuneita mutta pirun älykkäitä feminismin esitaistelijoita. Tässä teoksessa päähenkilö Laura Auer tekee väitöskirjaa Rhysin Siintää Sargassomerestä, ja tietysti teos alkaa elää uutta, kauhistuttavaa elämäänsä Vainolan kartanossa.

Jäin miettimään erityisesti teoksen ajankuvaa. Tässä ymmärtääkseni eletään 90-luvun syvimpiä lamavuosia, ja Alasalmi sijoittaa kertomuksen eristyneeseen uusimaalaiseen kartanoon, jonka isäntä ei edes suostu tilaamaan vaimolleen päivälehteä. Pariskunnan ikäero on nelisenkymmentä vuotta, mutta yläluokan arroganssillaan Lauri Vainola on onnistunut tekemään nuoren, kosmopoliitin Lauran kanssa hyvän edustusvaimodiilin. Laura Auer ei ole diplomaattien lapsena asunut Suomessa kuin lyhyitä jaksoja ja on kulttuurisesti ”toinen”, vaikka puhuukin äidinkieltään kirjakielisen pedantisti. Hän ei kuitenkaan ymmärrä mitään nykykulttuurista eikä yhteiskunnan paineista. Massatyöttömyys ei kolkuttele Vainolan ovia. Palveluskunta on isännälleen uskollista ja vaitonaista väkeä. Myös ympäröivä yhteisö vaikenee kartanon aiemmista vaiheista.

Vainolassa käärmeet, lepakot, hämähäkit ja ikkunoihin lentävät naakat luovat viikonloppujen ikävystyttäviin edustustilaisuuksiin ylimääräistä tunnelmaa. Torneista ja ullakolta löytyy salaperäisen naisen jäämistö, naisen, jonka olemassaolosta Lauri vaikenee. Tornin seinään on kirjoitettu Uuno Kailaan ”Talo”-runon kalmaa aavistelevat säkeet. Läheisessä ikimetsässä on salaperäinen täytetty kuoppa, jossa aiemmin on selkeästi asunut joku tai joitakuita. Isännän hevosista yksi on ”tappokone”, joka vaistonvaraisesti vihaa miehiä ja kostaa näille aiemmin kokemansa vääryydet.

Kauheuksista huolimatta kartanon keittiön ruoka maistuu, ja herättää lukijassakin kateudensekaista nälkää. Isännän erikoisen riistan keräilyharrastus ei pahemmin houkuttele (hänellä on pakastimessa krokotiilia, apinaa, kengurua, valasta ja muita uhanalaisia ”herkkuja”), mutta Alasalmi osaa hehkuttaa täydellisillä illallismenyillään. Ylipäänsä teoksen estetiikan ytimessä on barokkimainen runsaus.

Juoni avautuu loppuvaiheessa hätäisesti alkuosan hitaan kypsyttelyn jälkeen. Kauhujen avioliittoa Suomen kamaralla jatkuu vain 23 päivää; ennen tätä vastavihitty pariskunta on ehtinyt tutustua toisiinsa lemmenlomalla Venetsiassa. Eroottisesta näkökulmasta teos keskittyy rahan ja vallan vääristymiin, nöyryyttämiseen ja ”koirakouluun”. Pidin tästä piilevästä sadomasokismin kuvauksesta kuitenkin paljon enemmän kuin vaikka E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey-trilogiasta, jonka jätin kesken jo ensimmäisen 50 sivun aikana. Feminismikin oli hienosti juonen sisään punottua, ei päälleliimattua eikä yliampuvaa.

Ilmiselvien kauhun ystävien lisäksi teos varmasti ilahduttaa kaikkia brittikirjallisuuden ja postkoloniaalin fiktion ystäviä. Intertekstuaalisuus on teoksessa runsasta, mutta ei liian oppinutta. Laura Auerin väitöskirjan kirjoittamisen tapa herätti ainakin minussa hersyvää naurua.

Alasalmen muissakin teoksissa on esiintynyt taloihin ja rakennuksiin liittyvää hifistelyä, fetisismiä ja kauhua. Kuitenkin kaikki kirjat ovat olleet ilahduttavan erilaisia. Jäänkin odottamaan hänen viimeisimpiä romaanejaan, Joenjoen laulua (2013) ja Pajulinnun huutoa (2015), jotka sijoittuvat 1500-luvun saamelaiskylään.