Paastonajan huipentuma

Teos: Amos Oz: Juudas (Tammi, 2018)

Käännös: Minna Tuovinen

Vihdoin päästään paastolukemistojeni huipentumaan, kirjaa, jonka melkein luin loppuun jo viime pääsiäisen aikana, mutta joka silti jäi telakalle. Amos Oz (1939-2018) on kirjailija, jonka löysin viime vuosikymmenellä ja jonka tuotannosta olin silloin hurmoksissani. Viime vuonna uutinen kirjailijan poismenosta sykähdytti – hän vaikutti tekijältä, jolla takuulla olisi ollut vielä lukemattomia maailmoja kerrottavanaan. Hänen viimeiseksi romaanikseen jäi Juudas, teos, jossa käydään läpi juutalaisia käsityksiä Jeesus Nasaretilaisen kohtalosta ja Juudas Iskariotin osuudesta tähän.

Teoksen kertoja, Ash Shmuel, on parikymppinen opiskelija, jonka lopputyön aiheena on Jeesus juutalaisin silmin. Työ on ylitsepääsemättömässä kriisissä, sillä Ash on saanut selville, että kaikki hänen löydöksensä oli jo löydetty 1930-luvulla. Hän ei myöskään halua vaihtaa aihetta, joten ainoa vaihtoehto on harkita opintojen keskeyttämistä. Myös hänen vanhempansa ovat tehneet konkurssin, joten taloudellista tukea ei ole tiedossa mistään. Pattitilanteessa hän löytää erikoisen työpaikkailmoituksen, jossa etsitään seuramiestä invalidille vanhukselle.

Herra Gershom Wald on ”kova luu”, älykkö, joka elää kirjoilleen Jerusalemin läntisessä kaukiossa. Rähjäinen asuinalue on miltei maaseutua, ja Ash pystyy siellä harjoittamaan erakoitumista. Hänen ainoa tukikohtansa on unkarilainen ravintola, jossa hän käy päivisin syömässä gulassia ja hedelmäkompottia. Miesten taloutta johtaa rautaisin ottein mystinen nainen Atalja, joka on Ashia puolet vanhempi, mutta edelleen puoleensavetävä, jopa vaarallisella tavalla. Asetelma suorastaan vaatii, että Ash rakastuu dominoivaan vuokraemäntäänsä, ehkä se on jopa hänen kehitystehtävänsä.

Kuka kirjan hahmoista sitten on nykyajan Juudas, siitä lukija voi olla montaa mieltä. Ainakaan Ashin tarinaan ei liity suurta syyllisyyttä: hän on astmaattinen, sydämen laajentumasta kärsivä haaveilija, jonka ainoat ystävät ovat sosialistikerhossa, joka on Stalinin kuoleman jälkeen jakautunut ikävästi kahtia. Entinen tyttöystävä on mennyt naimisiin parempaa toimeentuloa lupaavan tylsimyksen kanssa, eikä hän ole sitä tyyppiä, joka nopeasti ystävystyisi uusien ihmisten kanssa. Hän on omalaatuinen ”luolamies”, jossa ehkä on eroottista vetovoimaa, mutta se ei riitä naisten pitämiseen kuvioissa. Atalja kiusoittelee häntä, mutta kaksikko käy välillä omituisilla treffeillä.

Teoksessa seikkaillaan Jerusalemissa ristiin rastiin ja käydään monessa raamatullisessa kohteessa. Minulle Jerusalem on edelleen kauttaaltaan mystinen ja vieras kaupunki, vaikka viime aikoina on tullut sitä Raamattuakin luettua enemmän kuin aikoihin. Siksi en osannut sijoittaa kaikkia tapahtumia ”sieluni silmin” kohteisiinsa, mutta ei se lukemista haitannut. Kirjassa eletään vuosia 1959-60, aikaa, jolloin kokonainen sukupolvi on kasvatettu sotimaan nuoren kansallisvaltion puolesta. Gershom Wald kuuluu niihin, joiden oikeudentajuun sotiminen kuuluu, kun taas Ash on synnynnäinen pasifisti, postimerkkien keräilijä.

Amos Ozin kirjoista olen bongaillut Suomi-viitteitä. Hän tutustui Suomeen lapsena naapurustossaan asuneen suomalaisen lähetyssaarnaajanaisen kautta, ja tämän tädin kohtaaminen oli ilmeisesti niin merkittävä tapaus hänen elämässään, että Suomi-sympatiaa mahtuu myös romaaneihin. Tässä viitataan sanontaan, että yksi suomalainen sotilas vastaa kymmentä venäläistä, ja Mannerheimin ja Kallion keskusteluun aiheesta. Vastaavaa logiikkaa käytettiin myös Israelin armeijassa, mutta koskaan ei tiennyt, mistä löytyi vastapuolen yhdestoista sotilas.

Teoksessa ei tapahdu paljoa, ja puolet sen sisällöstä liittyy päähenkilön gradun Juudas-pohdintoihin. On toki hurjaa pohtia sitä, kuinka paljon vihamielisyyttä Talmud ja Uusi Testamentti ovat luoneet ristiin luettuina, ja sitä, kuinka se vaikutti juutalaisten elämään eri Euroopan maissa.

Oz on taustaltaan liettuanjuutalainen, ja ehkä hänen onnekseen hänen sukunsa ehti muuttaa maasta vapaaehtoisesti ennen holokaustia. Voidaan spekuloida, mihin pisteeseen saakka tämä romaani on omaelämäkerrallinen, ei kokonaan, sillä tiedän hänen henkilöhistoriastaan asioita, jotka eivät tapahdu kirjassa. Ja päähenkilön suku on tässä latvianjuutalainen, jolla on juuret Riian kaupungissa. Silti kirjan hahmot ovat lähes kaikki ennen toista maailmansotaa Palestiinaan siirtyneitä eurooppalaisia juutalaisia, joilla ei siis ole holokaustista selviytymisen historiaa.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 29 /196: Israel. Israelilainen kirjallisuus on kieltämättä jäänyt minulle etäiseksi Ozin tuotannon ulkopuolella; takavuosina on tullut luettua paria naiskirjailijaa, joiden nimiä en muista, mutta joiden teoksista pidin. Tähän kohtaan olisin tietty maajaon pohjalta valita myös palestiinalaisteoksen, koska Palestiinaa ei edelleenkään ole olemassa tunnustettuna valtiona. 

Mainokset

Oliivipuiden pitkä muisti

fcd27daee12e7a9066d9c79d3a4acd2dPalestiinalaista kaunokirjallisuutta tunnetaan maailmalla melko vähän. Itse en juuri nyt muista yhtään kertojan nimeä, muistan vain lukeneeni runoja ja Edward Saidin kirjallisuustieteellisiä ja poliittisia esseitä. Susan Abulhawan romaani Jeninin aamut (Like 2010, suom. Pauliina Klemola) on kiinnostanut minua jonkin aikaa, olen bongannut sen mainoksia Voima-lehdestä. Voima on minulle jonkinlainen laadun tae, samoin LIKE-kustantamo: näihin päätyvät painotuotteet eivät yleensä ole orientalistisimpia eikä pelkästään tunteisiin vetoavia nyyhkyteoksia. Kiinnostavaa kyllä, Edward Said ehti antaa tälle teokselle siunauksensa ennen kuolemaansa. Teos on elänyt vaiheikkaan elämän ollen alussa amerikkalaisen pienkustantamon helmi, mutta leviten kansainväliseen levitykseen ranskankielisen käännöksen menestyksen kautta.

Jeninin aamut kyllä itketti, loppuvaiheessa vuolaastikin, mutta itku ei ollut ainoa tapa elää al-Hijan suvun noin kuudenkymmenen vuoden saagaa. Teos antoi myös roppakaupalla historiallista tietoa ja työkaluja poliittiseen analyysiin. Monelle lukijalle varmasti Palestiinan ja Israelin konfliktin peruskuviot ovat selvillä, mutta faktoja on vaikea ymmärtää syvällisesti, ellei pysty samalla suhteuttamaan niitä jonkun tai joidenkin tarinaan. Tässä seurataan kotikylästään Ein Hodista 40-luvulla häädetyn  suvun pitkää oleskelua Jeninin pakolaisleirillä ja sen jälkeisissä hatarissa asutuksissa aina 2000-luvun alkuvuosiin saakka. Suku elää kuusikymmentä vuotta poikkeustilassa löytämättä paikkaansa maailmassa, vain siksi, että Israelin valtio on olemassa. Kolmen sukupolven särjetyt haaveet tekevät kipeää, mutta Abulhawa onnistuu kirjoittamaan niistä lyyrisen intohimoisesti ja silti melko kiihkottomasti. Tapaamme suvun, joka on menettänyt kaikki tuhatvuotiset oliivipuunsa, ja täten kulttuuriset juurensa, siitä huolimatta, että puut sijaitsevat vielä kävelymatkan päässä pakolaisleiristä. Puut muistavat asioita, joita ihmiset eivät enää muista.

Teoksessa on monia vahvoja henkilöhahmoja, joista suosikkini on suvun patriarkka Yahya, isoisä, joka Israelin armeijan määräyksiä uhmaten kävelee kahdesti kotikyläänsä vierailemaan sukunsa haudoilla ja keräämään omien puidensa hedelmiä. Ensimmäinen matka on ilkikurinen menestys, jota juhlitaan isoin menoin, mutta toinen matka käy papalle kohtaloksi. Yahyan pojan Hasanin kohtalo vuoden 1967 sodassa jää kaikille tuntemattomaksi, mutta oletettavaa on, että hänkin sai surmansa israelilaisesta luodista. Hasanin pojista vanhin, Yusuf, päätyy sotimaan PLO:ssa ja nuorempi poika Ismail kidnapataan äidiltään lapsettomaan israelilaiseen perheeseen, joka on käynyt läpi holokaustin kauhut. Ismailin muuttuminen Davidiksi on yksi kirjan rankimmista teemoista, jotka käsitellään mielestäni monisyisesti, myös israelilaisten ottovanhempien näkökulmasta. Teoksessa on myös aidosti hyväntahtoisia, arabien kulttuuria ymmärtäviä juutalaishahmoja, joiden yhteys al-Hijan klaaniin säilyy aina 2000-luvulle saakka. Tämä hento dialogin mahdollisuus tekee romaanista toiveikkaan ja vahvan.

Päähenkilöksi nousee Yusufin ja Ismailin nuori sisko Amal, joka menetettyään molemmat vanhempansa joutuu jättämään Jeninin leirin ja muuttamaan Jerusalemiin orpokotiin, joka on samalla eliittikoulu. Amalille käy tuuri, sillä tähtioppilaana hänelle aukeaa opiskelumahdollisuus Yhdysvalloissa. Romaanin ankein osio liittyy Amalin opiskeluvuosiin Amerikassa, sillä se kertoo miltei täydellisestä identiteetin menetyksestä ja halusta sulautua kulttuuriin, jota kohtaan hän ei koe minkäänlaista rakkautta. Amerikka ei kohtele Amalia hyvin, vaan hänestä tulee siellä mauton ja hajuton Amy, jonka taustasta kukaan ei ole kiinnostunut. Koin myös, että Amerikka-osiot olivat hätäisesti kirjoitettuja verrattuna sensuelleihin ja historiaa pursuaviin pääosiin Palestiinassa.

Amalin tarina on läpikotaisin surullinen, mutta onnekseen hän löytää elämänsä lopussa vahvemman yhteyden tyttärensä Saran kanssa. Saran elämänilo ja aktivismi antavat toivoa uusien sukupolvien halusta rakentaa uudelleen rauhanomaista Palestiinaa.

Lapsuuden kuvaus pakolaisleirin niukkuudessa kertoo erikoisesta yhteisöllisyydestä, jossa on myös tähtihetkiä. Tämä ulottuvuus on kirjan universaalein ja ajankohtaisin, olemmehan täällä kotona jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa, joiden lapsuus on kulunut samantyyppisissä merkeissä. Jos haluaa esimerkiksi pohtia tulevien kiintiöpakolaisten vastaanottamista Jordanian ja Libanonin leireiltä, uskoisin, että tämä teos antaa uskottavaa taustoitusta niistä ongelmista ja traumoista, joita maansa menettäneet lapset kantavat sisällään.

Susan Abulhawa on kirjoittajatyyppinä historioitsija, kulttuurintutkija ja faktojen uskollinen taustoittaja. Lyyrisiä jaksojakin teoksessa riittää, mutta näen kirjailijan intohimona Palestiinan pienten ihmisten historian nostamisen maailmankartalle. Tässä on paljon pohjoisamerikkalaista ”vastarintakirjallisuuden” (resistance literature) henkeä, jossa poliittinen tarkoitus tulee usein ennen taiteellisia pyrkimyksiä. Tällainen äänen antaminen tosin tuntuu entistä tärkeämmältä aikoina, jolloin debatoidaan taas siitä, kuka saa esiintyä ”aitona” pakolaisena ja millainen kärsimys on riittävää ihmisen saadakseen pakolaisstatuksen.

Upea kirja, sopii kaikille, joita pakolaisuuskysymykset kiinnostavat, myös niille, jotka eivät muista kaikkia Palestiinan ja Israelin konfliktin vaiheita. Teos auttaa muistamaan ja myös lukemaan lisää arvostetuista lähteistä. Itse odotan jo kirjailijan juuri ilmestynyttä uutuusromaania Sinisen välissä taivaan ja meren (LIKE, 2015), jossa palataan Palestiinan kysymyksiin uudesta näkökulmasta.