Itseään toteuttaville äideille

img_1104Annamari Marttisen Kuu huoneessa (Tammi, 2009) kutsui minua kannen keväisten värien vuoksi – turkoosin ja violetin yhdistelmä puhuttelee minua aina ja virittelee henkisyyttäni. Teos kertoo vaihtoehtohoitojen runsaudensarvesta ja pienen kaupungin naisista, joilla ei ole paljon luontaisia kanavia toteuttaa itseään.

Päähenkilö Katjaan oli helppo samastua. Pitkän kotiäitiyden jälkeen työttömäksi jääneellä humanisti-Katjalla ei ole näkyvyyttä työmarkkinoilla, eikä TE-toimiston sponsoroima sihteerikurssikaan lupaa kuuta taivaalta. Katja on ajelehtija, fiilistelijä, hyväksyntää etsivä taivaanrannanmaalari, joka löytää vastauksena alkavaan masennukseensa kylän rajalliset henkiset riennot.

Kaikki riennoissa käyvät ovat keski-ikäisiä naisia, jotka yrittävät kaupitella toisilleen ylihinnoiteltuja ihanuuksia kotikutsuilla ja vuokratuissa hoitohuoneissa. Henkinen yrittäjyys voisi olla varteenotettava ura Katjalle, mutta hänen taloudenpitonsa on holtitonta. Aina ei ole varaa edes maksullisten luentojen ovirahaan. Nälkä henkisellä tiellä kasvaa syödessä, eikä häntä arveluta sijoittaa viikon ruokarahoja puolihuolimattomaan selvännäkijäsessioon maata kiertävän Irman kanssa. Katja pystyy tähän ainoastaan siksi, että hänellä on työssä käyvä mies elättäjänään.  Hän selvästi uskoo, että saatuaan kehonsa hiivat tasapainoon perheen talouskin alkaa kukoistaa. Usko ihmeisiin vaikuttaa tässä hyvin samansuuntaiselta kuin äsken lukemassani helluntailaisuuden kuvauksessa Terhi Törmälehdon  esikoisromaanissa Vaikka vuoret järkkyisivät (2017). Molemmissa vahva karismaattisuus ja hurmoksellisuus vievät naisilta jalat alta.

Katjan ainoaksi täyspäiseksi juttukumppaniksi nousee oma teinipoika Panu, joka pitkän totuttelun jälkeen alkaa nähdä jotain järkeä äidin itukokeiluissa. Kuitenkin linssispagetin pakkosyöttäminen kasvaville lapsille on takkuista. Tästä pääsisimme suoraan päivänpoliittisiin keskusteluihin vegaaniruokien ideologisuudesta. Kahdeksan vuoden sisällä tämän teoksen julkaisusta on tapahtunut paljon elämäntapamarkkinoilla, mutta teos on silti edelleen ajankohtainen. Marttinen tuntee kuvaamansa kentän suvereenisti ja tarjoaa myös lempeää huumoria manipulaation ja  ahneuden keskellä.

Vuoden mittaisen etsikkoajan jälkeen Katja siirtyy tilaan, jossa hän voi syödä äitinsä leipomia korvapuusteja ja myös masennuslääkkeitä. Marttinen ei anna valmiita ratkaisuja tai vastauksia henkisen tien etsijöille, mutta romaanin pääsävy on tutkivan kriittinen. Tämänkään teoksen luettuani en ole itse valmis luopumaan mieltymyksistäni vaihtoehtohoitoihin ja ei-kristilliseen henkisyyteen; näen edelleen kentällä myös ihmisen kasvua aidosti tukevia elementtejä. Aidon ja epäaidon tunnistaminen taas on toinen kysymys. Teoksessa esitetty huoli ruokavaliosta olivat mielestäni aivan asiallista, vaikkakin puritanismi on aina pahasta, koska se tappaa elämänilon.

Olen lukenut Marttiselta neljä teosta ja tästä pidin toistaiseksi eniten. Koin kuuluvani teoksen ydinkohdeyleisöksi. Astetta rankempaa huumoria samasta aiheesta oli Jessica Sunin romaanissa Hoito (2014), jossa keski-ikäinen miesterapeutti oli huomattavasti tämän teoksen astrologi-Erkkaa törkeämpi tapaus. Teokset muodostavat kiinnostavan vuoropuhelun keskenään.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 10: ”Kirjan kansi oli mielestäsi kaunis.”

Unelmien poikamies

hoitoPete on herkkä mohikaani, äiti Ammaa palvova energiahoitaja, rockbändin kitaristi-solisti ja omien polkujensa kulkija, karskin komea Camel-mies. Hänellä on käynyt tasainen flaksi naismaailmassa 15-vuotiaasta saakka, ja vähän kaikkialla pääkaupunkiseudulla on muistomerkkejä hänen eksistään. Peten ikä on monille mysteerio, mutta hänen naisystävänsä vain nuorentuvat ja kaunistuvat. Kun tapaamme hänet, hän on jo pitkällä oman egonsa musertamisessa ja ihmissuhteisiin takertumisesta luopumisessa. Siis hän on unelmien poikamies, harvinaista herkkua sinkkumarkkinoilla. Itsenäinen, henkinen, liikunnallinen, musikaalinen ja tarkasti terveydestään huolehtiva. Iske siis kiinni, jos vain voit!

Tällainen on epäluotettava kertoja Jessica Sunin esikoisromaanissa Hoito (Tammi, 2014). Teoksen nimi viittaa sekä ohimenevään suhteeseen että vaihtoehtohoitojen riemunkirjavaan teollisuuteen, josta varsin monelle on tullut mukava lisätulojen lähde. Kertoja tässä ei ole erityisen menestynyt hoitaja, vaan hän oikeastaan elättää itseään raksahommissa. Hoitojen antaminen on hänelle puolivakava harrastus, johon hänellä on varaa yhtenä päivänä viikossa. Keikkahoitoja hän antaa rikkaille asiakkaille myös tilauksesta kuljettaen hoitopöytää paikasta toiseen, erityisesti juhlapyhien aikaan. Aika usein hän antaa potentiaalisille hoidoilleen ilmaisia hoitokertoja, joiden kautta naiset innostuvat palaamaan hänen hellään huomioonsa.

Kuulostaako tutulta? Pohjimmiltaan romaani kertoo epävakaasta parisuhteesta, jossa toinen on pesunkestävä narsisti ja toinen läheisriippuvainen nössö. Narsistin pauloihin joutumisen saaga ei ole erityisen innovatiivinen, jos lukija on naistenlehtiä ja Inhimillistä tekijää seurannut. Suhteen nainen on nimetön, eikä hänelle myöskään anneta kertomuksessa ääntä kuin satunnaisten repliikkien muodossa. Hän ei kuitenkaan ole kertomuksessa viaton uhri, vaan kyllä hänestäkin löytyy ärsyttäviä piirteitä. Suhteen kuvaus on siinä mielessä tasapuolista, ettei se herätä suuria säälipisteitä kumpaakaan kohtaan. Pitkälti tilanne on Apulantaa siteeraten ”pahempi toistaan.” Nuori nainen on koulutettu, kielitaitoinen, kosmopoliitti toimija, kun taas Peten historiaan mahtuu iso järkäle elämänkoulua. Naisen retkahtaminen mieheen, joka haluaisi kieltää tältä sekä aiemmat ystävyyssuhteet että lukemisen, onkin puhtaasti seksuaalista.

Häiritsevällä tavalla Peten ja nuorikon kuhertelu muistutti minua Heikki Lampelan ja Hanna Kärpäsen kohusuhteesta. Suuri ikäero, pelehtiminen julkisilla paikoilla, riskinotto ja dramaattinen sarjaeroaminen kuuluvat keltaisen lehdistön onnellisuuden reseptiin. Teoksen tarkoituksena on kai parodioida näitä päivittäisiä mediaulostuloja, mutta kerrottuna yksipuolisesti Peten suusta parodia jää jotenkin puolitiehen. Miehen huumorintajutonta narratiivia on paikoitellen tuskaista lukea. Egon murskaaminen on hänen suurin kliseensä, mutta hän toistaa myös suhteen edetessä ”itsensä työstämisen” ja ”emotionaalisen kerjäämisen” metaforia.

Enemmän kuin suhteen kuvauksesta pidin new age-maailman lähiluennasta.  Teos antanee hyviä vinkkejä siitä, kuinka tunnistaa manipuloiva terapeutti. Todellakaan suurin osa heistä ei pyydä hoidettaviaan seksisuhteeseen, mutta vastaavaa aivopesua esiintynee myös muilla tasoilla. Yleensä se, että ammattilainen kertoo asiakkaalleen ensimmäisellä tapaamisella jotain hyvin intiimiä elämästään, on hälyttävää. Näin toimii teoksen Pete, ja valitettavasti itsekin olen kohdannut muutamia vastaavia sankareita, suunnilleen samoin repliikein.

Ruotsinlaivakuvaus sekä retket Vantaan baarien tahmaiseen maailmaan nostivat kerronnan kohti karnivalismia, eli isot pointsit näistä irtiotoista! Pidin myös Peten ja Susannan Aasian-odysseian kuvauksessa, vaikkakin se jäi juonessa jokseenkin irralliseksi.

Hoito rikkoi sopivalla tavalla joulun lukumaratoonini harmittoman hyvän mielen flow’n. Teksti on kielellisesti kevyttä ja nopealukuista, mutta tunnelmaltaan läpikotaisen angstista. Myös tässä vietetään joulua – valtapelien, mustasukkaisuuden ja vainoharhan kyllästämää juhlaa. Tämä oli viimeinen rasti, jolle ehdin noin 42 tunnin rupeamalla – pari muuta teosta jäi kesken ja ison osan aikaa käytin seuraavan teoksen arpomiseen.

Teosta suosittelen jokaiselle, joka on joskus käynyt Viisas elämä– tai Hengen ja tiedon messuilla. Ymmärrätte varmasti ilman selityksiä, miksi.