Puutteellisen näköalan huoneissa

Teos: Jessie Burton: Tunnustus (Otava, 2020)

Suomennos: Antero Tiittula

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Brittiläinen menestyskirjailija Jessie Burton on tekijä, josta henkilönä tiedän vähän, mutta hänen aiempi, Espanjan sisällissotaan sijoittuva Muusa teki minuun vaikutuksen aistovoimaisuudellaan ja monitasoisuudellaan. Esikoisromaania Nukkekaappi en ole lukenut, sillä myönnettäköön, ettei sen konteksti, 1600-luvun Amsterdam, kiinnostanut suuresti. Tunnustus on hänen kolmas romaaninsa, jossa eletään 1980-lukua ja nykypäivää Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Teokset tuntuvat virkistävän erilaisilta, vaikka kaikissa valotetaan luovien ihmisten elämää ja luovuuden aikaansaamia haasteita.

Teos kertoo 35-vuotiaasta Rose Simmonsista, joka kokee vakavaa jumitusta elämässään niin työelämässä kuin parisuhderintamalla. Rose on yksinhuoltajaisä Mattin kasvattama, eikä hän koskaan ole suostunut avaamaan tyttärelleen tämän äidin tarinaa. Äiti on kadonnut tyttären elämästä jo tämän ollessa vauva, ja Matt on palannut New Yorkista Lontooseen aloittamaan perhe-elämää yksin.

Puolet teoksen narratiivista keskittyy kuvaamaan Rosen äidin Irenen ja tämän naispuolisen kumppanin Connien rakkaustarinaa aikana, jolloin homo- ja lesbosuhteet eivät vielä kaikkialla olleet arkipäivää. Constance Holden on Irenen tavattuaan jo kuuluisa kirjailija, jolla on oma talo Hampstead Heathissa. Irene on tätä viitisentoista vuotta nuorempi multitaskaaja, kahvilan tarjoilija, teatterin paikannäyttäjä ja alastonmalli, joka rakastuu päätä pahkaa naiseen, jonka ei tarvitse murehtia tavallisten pulliaisten lailla toimeentulostaan.

Pariskunta päätyy etsimään kalifornialaista unelmaansa Hollywoodiin, jossa Connien esikoisromaanista on tekeillä elokuva. Connie sulautuu Ireneä paremmin luovan luokan energiseen suunnitelmatalouteen, jossa kenelläkään ei ole aikaa elää hetkessä. Viinaa virtaa ja tupakkaa poltetaan vielä sisätiloissa, mutta aikaansa seuraavat ovat jo alkaneet lisätä levää palautumisjuomiinsa. Irene ei löydä unelmatehtaassa sisäistä ambitiotaan, vaan päätyy surffailemaan Malibu Beachille Matt-nimisen runoilijan kanssa, toisen britin, jolla on Irenen lailla rikas elättäjä.

Irene tulee syrjähypystään raskaaksi, eikä Connie halua suhteeseensa lasta. Hän pakenee pattitilannetta New Yorkiin, jossa sielläkin hänen kohtalokseen koituu kuluttava pikaruokalan tarjoilijan työ. Brittiaksentilla saa kuitenkin paremmin tippiä jopa täytettyjä patonkeja myydessä, mutta Irene ei selviäisi arjestaan ilman puertoricolaisen työkaveri Yolandan apua.

Äidin etsintä tulee Roselle ajankohtaiseksi matkalla Bretagneen Matt-isän luo, jossa tämä asuu vanhuuden päiviään uuden ranskalaisen vaimon kanssa. Syövästä parannuttuaan Matt on vihdoin valmis raottamaan Rosen äitimysteeriota edes piirun verran. Rose saa pakkomielteen Constance Holdenista, kulttikirjailijasta, joka kaksi feministissävytteistä teosta tuottaneena vajosi maan alle hiljaisuuteen parhaimmassa luomisiässään. Missä on Connie, ja voisiko hänellä olla avain taskussaan Irenen salaisuuteen?

Kirjan 1980-luvun ajankuva on maalailevan tunnelmallista, ja siihen on helppo uppoutua, sillä muistikuvamme tuon ajan populaarikulttuurista ovat niin anglovaikutteisia. Ehkä kuitenkin valitsisin mielenmaisemakseni mieluummin 1930-luvun Andalusian kuin 1980-luvun Beverly Hillsin olkatopattuine unelmineen. 1980-luvun Lontoo on minulle jo elettyä elämää, ja paluu tuon kaupungin kerrokselliseen menneisyyteen on aina tervetullut nostalgiatrippi.

Irenen ja Connien suhde tuntuu Rosesta talolta, jonka ikkunoita hän tirkistelee, mutta joiden huoneisiin on puutteellinen näkymä. Connie ei enää asu hulppeassa kaupunkitalossaan Hampstead Heathissa, vaan on erakoitunut ja vetäytynyt jonnekin maaseudulle. Tie kulttikirjailijan luo on kuoppainen, ja Rose valitsee epärehelliset keinot tavoittaakseen naisen huomion.

Pidin myös nykypäivän kuvauksesta, johon ei liittynyt pelkästään äidin etsintää. Rosen aikaansaamattoman miesystävä Joen burritobisnesidean verkkainen kehittely oli koominen lisä tähän perhedraamaan. Samoin hänen parhaan ystävänsä Kellyn ura Instagram-vaikuttajana tuntui hämmentävän todenmukaiselta: kukapa viitsisi löydä päivätöissä, jos kuvaamalla lapsen kanssa askarteluja voi tienata pienen omaisuuden?

Teoksen varsinainen draama, johon nimikin viittaa, jää arkisemmaksi kuin odotin, mutta oikeastaan on hyväkin, ettei teos seuraa Britanniassa suosittujen psykologisten trillerien päätähuimaavaa juonenpyöritysformulaa. Tarina keriytyy enemmän kannesta tutun vihreän jäniksen symboliikan ympärille kuin suuren tunnustuksen.

Teoksen vahvuus on enemmän kiinnostavissa henkilöhahmoissa kuin juonessa, ja se sopii hyvin kaikille meistä, joilla oma paikka maailmassa on vielä pahasti hukassa. Brittiyhteiskunnassa 35 vuoden ikä on jo korkea välietappi, jolloin aikuisella ihmisellä odotetaan olevan joidenkin perusasioiden kunnossa, kun taas Suomessa on tavallista, että tuon ikäinen on yliopistosta valmistuttuaan onnistunut saamaan vain merkityksettömiä työllistämistöitä joltain hikipajalta. Näin en lukenut tämän romaanin Rosen tilaa kovin varoittavana esimerkkinä ajelehtimisesta, eikä teoksessa muutenkaan ollut keskiössä työvoimapolitiikka. Hyvin se kuitenkin antoi tilaa matalapalkkaisille puurtajille, kotiapulaisille, tarjoilijoille ja kaiken maailman henkilökohtaisille assistenteille, joiden työsuhteet voivat katketa sormen napsauksella, jos kemia pomon kanssa pilaantuu.

Burtonin teoksissa on sen verran taiteellista ambitiota, ettei niihin kannata suhtautua pelkkänä viihteenä tai ”lukuromaaneina”. Viihteellisyyttä tekstiin tuovat kielellinen sujuvuus ja koukuttava kerronta, joista kumpikaan piirre ei ole dismeriitti. Koen myös hänet vahvasti visuaalisena kirjailijana, jonka luomissa tuokiokuvissa on myös elokuvallista potentiaalia. Visuaalisuus välittyy jo kansikuvista, ja vaikka tämä kolmas teos ei keskity kuvataiteisiin, on siinäkin kuvilla keskeisempi merkitys kuin vaikka musiikilla.

Ars vincit omnia

Burton Muusa”Taide voittaa kaiken” lukee hienostuneen Skelton-instituutin seinässä Lontoon Westendissä. Nuori Odelle Bastian, trinidadilainen kirjallisuuden kandidaatti ja runoilija, saa instituutista sihteerin pestin, vaikka on ”värillinen” ja laivantuoma. Tätä ennen Odelle on ainoastaan myynyt kenkiä luvatussa maassa, jonne pääsi voitettuaan Kansanyhteisön runokilpailun. Eletään vuotta 1967, jolloin urbaani nuoriso on vapautumassa kahleistaan, mutta Odellen vapautuminen tapahtuu hitaammin.

Näin alkaa Jessie Burtonin romaani Muusa (Otava, 2018, suom. Natasha Vilokkinen), joka vie lukijansa 1960-luvun Lontooseen ja 1930-luvun Andalusiaan. Teoksessa on kaksi päähenkilöä, luovuuden tuskissa pinnistelevää naista, Odelle ja Olive Schloss. Olive on päätynyt Espanjaan fasismia pakoon, sillä hänen juutalaisen isänsä taidebisnekset eivät enää kannata Wienissä. Espanjassa he kohtaavat uuden fasismin, jonka suhteen he ovat kädettömiä. Oliven äiti on lontoolainen, mutta hänen itsetuhoinen masennuksensa vaatii hermolepoa paremmassa ilmastossa. Olive maalaa maatilan ullakolla vanhemmiltaan salaa. Hän on hakenut ja saanut paikan Sladen taidekoulusta Lontoosta, mutta ihastuttuaan naapurin tulisieluiseen Isaaciin, taideopettajaan ja ammattiyhdistysaktiiviin,  muuttosuunnitelma lykkääntyy.

Teos jäljittää naisia, jotka ovat syystä tai toisesta joutuneet pienentämään itseään yhteiskunnan vaatimusten vuoksi. Se on viihdekirja johtuen romantiikan ja aistillisen kuvauksen runsaudesta, mutta Burton on hyvin perehtynyt konteksteihinsa, ja osaa tuottaa juonellisia yllätyksiä. Paikoitellen, varsinkin Espanja-osuuksissa, meininki lipsahtaa saippuaoopperan puolelle, mutta Lontoo-osuudet pelastavat kirjan takaisin maan päälle. Kirjan nykyisyys on kiehtovampi kuin menneisyys, ja Odelle on tyyppi, joka ei elämässään mene siitä, mistä aita on matalin.

Aloitin Burtonin esikoisteoksen, Nukkekaapin, lukemisen viime vuonna, mutta se jäi kesken pitkäpiimäisen kuvauksen vuoksi. Tässä ei taas ollut tylsiä hetkiä, teksti oli vetävää, jopa niin vetävää, että olisin halunnut lukea lisää taiteen tekemisestä tai Odellen tapauksessa kirjallisen uran etenemisestä. Tämä on älykästä viihdettä, jonka lukijan täytyy tietää jotain maailmanhistoriasta – ja onneksi Burton ei sorru tapahtumien puhki selittämiseen. Teoksen lopussa hän antaa runsaat lähdeviitteet, jotka tuntuivat hieman turhilta. Turhilta siksi, että ymmärtääkseni Isaacin ja Oliven tarina oli täysin fiktiivinen, ja siksi ei ole olemassa mitään ”taustaa”, johon tiedonhaluisen lukijan kuuluisi perehtyä. Tämä tietysti on makukysymys, eikä lähteiden läsnäolo mitenkään heikennä lukukokemusta.

Teos herättää kysymyksiä taiteilijoiden identiteeteistä, koska maailmanhistoriaan on taatusti mahtunut loputtomiin naisia, jotka ovat maalanneet miestensä töitä. Kirjallisuuden saralla tämä on varmasti ollut vielä yleisempää, koska kirjoittaminen ei toimintana ole niin näkyvää kuin maalaaminen. Tässä Olivea ei kukaan pakota toimimaan kuten hän toimii, vaan hän on omien ennakkoluulojensa vanki. Miespuolinen muusa on vastahakoinen subjekti, joka ei pyri hyötymään naisesta taloudellisesti, vaan kokee tilanteen kiusallisena.

Veikkaan, että tämä kirja tulee herättämään blogistaniassa ristiriitaisia tunteita. Minulle lukukokemus jäi plussan puolelle, vaikka teoksen uskomattomat yhteensattumat hieman rasittivat. Henkilöhahmoissa oli särmää, mutta tuntui, että kirjailijalla oli silti taskussaan joku menestysromaanin kaava, jota käyttäessä voi hyvin lipsahtaa 80-lukulaisiin saippuaoopperan tunnelmiin (jos espanjalaisella tilalla olisi ollut uima-allas, siellä olisi varmasti tapeltu kuumasta oriista Dynastia-tyyliin). Historiallisena romaanina tai sukuromaanina teos ei minua puhutellut, mutta kuvauksena taidemaailman kirjoittamattomista säännöistä se oli viihdyttävä ja hyvin pohjustettu.

HELMET- haasteessa teos sopisi moneen kohtaan, mutta sijoitan sen nyt kohtaan 14: ”Tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan”.