Mökkikirjallisuuden aatelia

Summer IslandKristin Hannah’n Paluu Kesäsaarelle (Tammi 2001) lähti mukaani Etelä-Savoon juhannuslukemistoksi, sillä järven rannalla on joskus hyvä lukea tarinoita suuremmista vesistä. Pohjoisen Tyynenmeren rannikon saarten virtaukset tuntuivat trooppisilta yrittäessäni dipata nilkkojani hyiseen Puulaan. Saaritematiikka onkin minulle toistuva pakkomielle sekä kirjojen että matkojen saralla. Toivon, että tänäkin kesänä säiden lämmittyä pääsisin tutustumaan edes yhteen minulle ennen tuntemattomaan saareen. Veikkaan, että seuraava kohde sijaitsee Turun saaristossa, mutta kaukaisemmatkin kohteet kelpaavat.

Pahimpina ruuhkavuosina en lukenut enkä edes seurannut tämäntyyppistä perhedraamatuotantoa, sillä omassa elämässä oli tarpeeksi draamaa kestettäväksi. Hannah’ista minulla ei siis ollut mitään ennakkokäsitystä, vaan tartuin teokseen kiinni kuin sika limppuun. Kyseessä olikin täydellinen matkakirja – se ei vaatinut täydellistä keskittymistä, vaan siitä pystyi nauttimaan pitkän ja kylmän mökkeilyn suvantovaiheissa muiden seurassa, läsnäolevana ja kuulolla.

Päähenkilöinä romaanissa ovat toisistaan vieraantuneet äiti ja tytär, Norah ja Ruby. Norah on hylännyt perheensä Rubyn ollessa seitsentoistavuotias ja alkanut radion talkshow-emännäksi. Hän on sen jälkeen noussut maankuuluksi juontajaksi ja neuvonantajaksi, joka erityisesti liputtaa perinteisten perhearvojen puolesta. Ruby taas on yrittänyt kymmenisen vuotta luoda uraa Hollywoodissa koomikkona, mutta pystyy hädintuskin maksamaan laskunsa pikaruokalan tarjoilijan palkalla. Kolmeakymppiä lähestyessä hän pelkää olevansa liian vanha tekemään suurta läpimurtoa. Norah on välivuosina katunut tytärtensä hylkäämistä, muttei ole koskaan kyennyt avautumaan lähtönsä syistä. Ruby taas on kääntänyt selkänsä menestyneelle äidilleen totaalisesti kykenemättä antamaan anteeksi hänen itsekkyyttään.

Romaanissa on paljon yhteistä tänne aiemmin arvioimani Joanne Harrisin Ranskaan sijoittuvan Suolaista hiekkaa kanssa. Molemmissa on pieni kaukainen saari, jolla on omaperäinen kulttuuri ja paluumuuttajia, joiden sielut ovat rikki. Hannah on Harrisia taitavampi kertoja – vaikka tyyli on kevyttä, siinä on omat twistinsä, jopa ripaus yhteiskunnallista analyysia, ellei kritiikkiä. Tässä seikkaillaan Seattlen ulkopuolisessa saaristossa Yhdysvaltojen ja Kanadan välillä, paikoissa, joissa off-season aikaan väkiluku on noin sata ja kesäaikaan saattaa nousta kolmeensataan. Paikallista kauppaa pitävät Pyhän Fransiskuksen nunnat, joille lähiruoka on ollut ylpeyden aihe jo ennen kuin siitä tuli supertrendikästä. Saaren arki on jumittunut kultaiselle 80-luvulle, jonka jälkeen suurin osa nuorisosta on kadonnut palatakseen vain piipahtamaan vanhempiensa tai isovanhempiensa hylätyillä tiloilla.

Teoksen juoni ei ole elämää suurempi, mutta Hannah’n psykologinen silmä on tarkka. Tässä keskitytään eritoten hylkäämisen ja torjunnan monisyisiin mekanismeihin ja psykologisiin lukkoihin, jotka estävät meitä elämästä näköistämme ja arvoistamme elämää. Äidin ja hänen kahden hyvin erilaisen tyttärensä välille syntyy tässä aikuinen suhde osittain sattuman oikusta, siksi, että äiti on menettänyt kasvonsa entisen rakastajan kiristämänä, rattijuoppoudesta kärähtäneenä jalkapuolena. Uskottomuus, juurettomuus ja levottomuus ovat tässä periytyvää sorttia, samoin puhumattomuus ja  jääräpäinen anteeksiantamattomuus. Amerikkalaiseksi ”naiskirjallisuudeksi” tässä ryypätään, rellestetään ja rikotaan naiseuden ennaltamäärättyjä kaavoja suht estottomasti. Painopiste on enemmän perhesiteissä kuin romanttisessa rakkaudessa.

Jotain yhteistä teoksella oli myös Michael Cunninghamin Tunnit-teoksen kanssa – Tunnit tosin on taiteellisempi ja taitavammin leikattu. Myös tässä valvotaan kuolevan homomiehen sängyn laidalla, tosin hän on kuolemassa syöpään toisin kuin muu maailma olettaa. HIV:iin liittyvistä ennakkoluuloista, homofobiasta ja 1990-luvun homopiirien synkästä hautajaismeiningistä teos siis kertoo välillisesti. Eric on omien vanhempiensa hylkäämä, mutta on saanut varaäidikseen entisen naapurin tätinsä Norah’in. Kuoleva mies ehtii vielä toimia terveen veljensä Amorin nuolena.

Pidin teoksessa eniten pienistä yksityiskohdista kuten suklaahippulettujen paistamisesta, lapsuuden lempimehujään uudelleenlöytämisestä ja pyjamahippojen nostalgiasta. Teos sopii erityisesti niille, jotka eivät pahastu Amerikka-kliseiden runsaasta viljelystä, niille, jotka työstävät vaikeaa äiti- tai tytärsuhdetta ja eritoten meille nesomaanikoille.

 

Puhumattomien saarella

coastliners001Joanne Harrisin Suolaista hiekkaa (2002, engl. Coastliners) oli hiihtolomani kolmas jokerikirja. Harrisin tuotannosta olen ollut tietoinen yli vuosikymmenen, mutta teokset ovat tuntuneet liian aistivoimaisen höttöisiltä makuuni. Nautin tosin 2000-luvun alussa Chocolat (Pieni suklaapuoti)-leffasta ja se DVD taitaa edelleen maata hyllyssäni. Minähän katson minkä tahansa leffan, jossa esiintyy joko Juliette Binoche tai Audrey Tautou. Pieni suklaapuoti oli Harrisin kolmas romaani ja ensimmäinen massamenestys; yhteensä hän on kirjoittanut 17 romaania ja yhden keittokirjan.

Harris on puoliksi ranskalainen, puoliksi brittikirjailija, joka asuu Yorkshiressa, mutta ymmärtääkseni kaikki teokset keskittyvät Ranskaan. Ennen kirjailijanuran käynnistymistä hän työskenteli 12 vuotta ranskan opettajana Leedsissä. Ranskan kulttuurintuntemus tuntuukin autenttiselta.

Le Devinin pikkusaarella Bretagnen rannikolla on kaksi kilpailevaa kylää Les Salants ja La Houssinière. Saaren talouselämä on kutistunut turismiin nuorten massamuutettua pois, ja turismituloista La Houssiniére ahmii valtaosan. Les Salants elää kitukasvuista hiljaiseloaan kyräilemällä naapurikylän nousukkaille, kunnes eräänä vuonna he keksivät aloittaa pienimuotoisia kotimajoituspalveluja. Saarelaiset elävät pitkälti luontaistaloudessa  ja ovat säilyttäneet sekä varhaiskristilliset pyhimysriittinsä että pakanallisen taikauskonsa. Saaren arkielämän kuvaus onkin tässä keskiössä, ei niinkään juoni, joka on kovin ennalta-arvattava.

Päähenkilö Mado eli Madeleine saapuu muutoksen keväänä Pariisista etsimään isäänsä, puhumatonta GrosJeania, joka on jättänyt vastaamatta tyttären kirjeisiin jo vuosikaudet. Perheen tragedia avautuu hitaasti kypsytellen ja samalla Mado rakastuu saarelle ajautuneeseen irlantilaiseen kulkuriin Flynniin, jonka salaperäisyys on melkein saaren puhumattomien miesten luokkaa. Umpimielisyyden puuskissa ukot (ja joskus akatkin) onnistuvat puristamaan suustaan vain äännähdyksen Hé, joka toimii tervehdyksenä ja universaalina tokaisuna.

Tässä koetaan riipivää sisarkateutta, pyydetään hummereita, rakennetaan autonrenkaista rantavallia ja ryypätään paikallista kotipolttoista devinnoisea kahviin piilotettuna kuppiin sylkemättömien ikivanhojen nunnien kanssa. Isänsä kuoleman jälkeen Mado päätyy tekemään kaiken paljastavaa sukututkimusta paikallisen seurakunnan arkistoon, jonne luku-ja kirjoitustaidottomat saarelaiset ovat jättäneet jälkiä itsestään prässättyjen kukkien ja piirrosten muodossa. Lopulta saarta koettelee vielä öljykatastrofi, joka onneksi palauttaa kyräilevät saarelaiset puhaltamaan taas yhteen hiileen.

Romaanissa on paljon hurmaavaa paikalliskuvausta, joka vie Ranskasta kiinnostuneen lukijan mukanaan. Kielellisesti ja juonellisesti teos on puhdasta viihdettä, jota ei kannata arvioida taiteellisin kriteerein. Harrisin rakentamalla kalastusaluksella lukija pääsee vaivattomasti perille, mutta perillä tapahtuvien asioiden kulku olisi voitu esittää luovemmin ja mieleenpainuvammin.

Teos siis sopii täydellisesti uimarantalukemistoksi, enkä sano tätä dissaamismielessä.

PS: Kuva on napattu kirjailijan omalta saitilta: joanne-harris.co.uk