Hengenvaarallisia viritelmiä

Teos: Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Viime vuonna ilahduin kovasti Joonatan Tolan esikoisromaanista Punainen planeetta, ja tämä vuosi on startannut lupaavasti sarjan jatko-osaa odotellessa. Hullut ihanat linnut siis kertoo värikkäästä perheestä, joka asuu 1980-90-lukujen taitteessa Pohjois-Karjalassa. Teos starttaa Joensuusta, mutta perheen karavaani kulkee myöhemmin lähipitäjiin, jotka ehkä nykyään kuntaliitosten jälkeen kuuluvat taas Joensuuhun.

Perheen isä, kuvataiteilija-Mikko on vastikään kuollut ja jättänyt jälkeensä vinon pinon maksamattomia laskuja. Isä on tilaillut maniapäissään uskomattomia taidetarvikkeita ulkomailta, eikä lasten äiti jaksa hoitaa kuolinpesän sotkuja.

Äiti on juuri joutunut pyörätuoliin, ja hänellä epäillään olevan aggressiivinen MS-taudin muoto. Diagnoosi osoittautuu vääräksi, ja hoito tuntuu muutenkin varsin leväperäiseltä. Perhettä valmistellaan äidin kunnon nopeaan romahtamiseen, mutta sosiaalitoimessa ainoa varteenotettava neuvo äidille on hankkia talouteen uusi mies ja vähän äkkiä. Vain hankkimalla puolison äiti voisi välttää neljän lapsensa huostaanoton, näin hänen annetaan ymmärtää rivien välistä.

Yhteiskunnan tukitoimet ovat tuon maailman ajassa täysin riittämättömät suurperheen tarpeisiin. Heillä käy kerran viikossa kodinhoitaja auttamassa arjen askareissa, mutta de facto taloutta pyörittävät kuusivuotiaan Joonatanin isosiskot, joista vanhempi saa tilintarkastajan tittelin.

Sydämeni muljahteli eniten lukiessani äidin ja poikien välisestä kommunikaatiosta silloin, kun he viettivät aikaa kotona keskenään isosiskojen ollessa koulussa. Asunnossa oli tuolloin hengenvaarallisia viritelmiä, kuten sähkökirjoituskone, jonka äiti halusi päiväksi kylpyammeeseen kiikkerälle alustalle. Hän vietti päiviä ammeessa kirjoittamalla romaanin käsikirjoitusta viimeisillä voimillaan. Sama viritelmä kulki mukanaan vielä laitokseen, jonne koko perhe evakuoitiin Joensuun-kodista, mutta äitiä ei voitu pitää kauaa tuossa paikassa, koska hänen sisällä tupakointia pidettiin paloturvallisuusriskinä.

Olen tietoinen siitä, että joillekin lukijoille tämä perhe-elämän kuvaus voi olla liikaa. Tyylilaji on inhorealismin sijaan karnevalistinen, eikä esimerkiksi päihteiden käyttö ole tarinan keskiössä, vaikka lasten äidillä on viranomaisia hämätäkseen kekseliäitä alkoholin piilottamiskeinoja. Äidin juominen pysyy kuitenkin jossain säällisyyden raameissa, kun taas hänen uudet elämän kolhimat miesehdokkaansa juovat avoimemmin.

Jotain hilpeyttä herätti myös kuvaus perhekodista, jonne lapsilauma päätyy myöhemmin pysyvämpään sijoitukseen. Kylä on omituisen uskonlahkon valloittama, vaikka perhekodin pitäjät eivät kuulu tuohon lahkoon. Suurperheellisyys elämäntyylinä on kuitenkin tarttunut heihin, ja he kasvattavat mielellään myös monilapsisten naapureiden vähäiselle huomiolle jääneitä lapsia. Myöhemmin perhekodin vanhemmat ovat edelleen mukana nuorten elämässä, ja kasvatusisä tulee aina auttamaan heitä muutoissa ikivanhalla pakullaan, joka on nähnyt ja kokenut kaiken.

Taiteellisesta näkökulmasta teksti on monipolvista, ja paikoitellen vaativaakin, koska se kuvaa alle kouluikäisten maailmaa ja heidän puheenparttaan. Kuusivuotiaalla Jontulla on puhevika, vaikka hän on muuten ikäistään kypsempi. Tyylilaji ei tule yllätyksenä niille, jotka ovat lukeneet Punaisen planeetan, ja nämä teokset muodostavat saumattoman kokonaisuuden. Suosittelen kuitenkin niiden lukemista niin, että väliin jää hengähdystauko. Teosten murheiden määrä on sen verran suuri, että lukukokemusta on hyvä annostella pienempiin osiin.

Tarkka lukija voi löytää tekstistä joitain anakronismeja, eli ajallisia epätarkkuuksia, jotka eivät varsinaisesti häiritse, vaan pikemminkin naurattavat. En esimerkiksi pitänyt kovin uskottavana, että päähenkilön teini-ikää lähestyvä sisko olisi tuohon aikaan käyttänyt nälän näkemisestä termiä holomodor, vaikka teoriassa se olisi voinut olla mahdollista.

Aistin tekstistä silti hillitöntä kirjoittamisen iloa, joka tuntui myös perinnölliseltä, vaikka tuoreena vanhempana aikuinen Jonttu edustaa toista ääripäätä, eli neuroottista varovaisuutta ja katastrofivalmiutta. Omaan tulevaan kasvatustyyliinsä hän suhtautuu leveällä itseironialla.

Veikkaan tällekin teokselle yhtä suurta menestystä kuin esikoiselle. Jotain kirjan suosiosta kertoo myös se, että Punaisen planeetan arvioni on ollut läpi kuluneen vuoden blogini luetuin teksti.

Taiteilijaperhe poissa tolaltaan

Joonatan Tola: Punainen planeetta (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Kaukana Pohjois-Karjalassa, Lieksan korpikylässä asuu etelästä muuttanut boheemi perhe – äiti, isä ja neljä alle kouluikäistä lasta. Kuvataiteilijaisällä on pihapiirissä oma ateljee, jonne vain äidillä ja perheen esikoisella on lupa mennä. Esikoistyttärellä on eriparisilmät ja palava halu näyttelemiseen. Toinen lapsi, Joonatan, on äidin poika, mutta nuorempien sisarusten ”kuulumista” vanhemmilleen kellään ei ole aikaa pohdiskella.

Mikko Tola on nälkätaiteilija, joka tuli nuorempana teljetyksi mielisairaaloihin sukunsa painostuksesta. Elossa olevaa äitiään hän kutsuu Hurtaksi, yhteyttä pidetään vain satunnaisesti, ja näihinkin viesteihin liittyy yleensä raha. Isoäiti on upporikas Helanderien suvun perijätär, joka on tavannut lapsenlapsiaan vain muutaman kerran.

Joonatan Tolan esikoisteos Punainen planeetta on autofiktiivinen romaani, joka pohjautuu alle kouluikäisen lapsen muistoihin ja siihen, mitä hänelle on myöhemmin kerrottu suvustaan ja perheestään. Tolan perheen lapset jäivät täysorvoiksi 1990-luvulla ja elivät lastenkodissa ja sijaisperheessä nuoruutensa. Lasten isä lähti maailmasta oman käden kautta ja äiti kuoli aivokasvaimeen.

Joonatanista ei olisi koskaan tullut isää ilman onnistunutta terapiasuhdetta. Tavallaan tämä teoskin on syntynyt terapian myötävaikutuksesta: se mahdollisti tutkimusmatkan Tolan suvun erikoiseen lähihistoriaan, johon kaikesta kauheudesta huolimatta kuuluu myös koomisia elementtejä.

Viime vuosina olen itsekin pohtinut kysymystä, saako sosiaalihuollon kentän ilmiöille, varsinkin lastensuojelulle, nauraa. Ja jos saa, niin kenen nauru on oikeutettua? Tolan teoksessa lastensuojelu pyrkii auttamaan perhettä kankeasti, liian myöhään ja tilanteissa, joissa verbaalisesti lahjakas isä onnistuu manipuloimaan työntekijöitä. Oikeastaan teos ei edes keskity lastensuojeluun, vaan byrokraattiset interventiot kuuluvat vasta loppunäytöksiin.

Teos alkaa Joonatanin ja isoäidin kohtaamisesta tämän asunnossa Töölössä. Mummi on jo saattohoidossa, ja sekoittaa lapsenlapsen pojakseen. Asunto on täynnä eksoottisia matkamuistoja, antiikkia, itämaisia mattoja – yltäkylläisen elämän surullisia jäänteitä. Vaikka suvulla riitti rahaa, isoäidin elämä oli lähes yhtä rankkaa kuin poikansa. Nuorena vaimona hän omistautui poliovammaisen lääkärimiehensä hoitoon, ja miehen sana oli perheen laki, vaikka tämä oli suurimman osan hereilläoloajastaan kännissä.

Isoisän vammasta huolimatta Tolan perheessä pidetään näyttäviä seurapiirijuhlia, joissa alkoholin rooli on keskeinen. Perheen pojat jäävät pitkälti kasvattamatta, sillä kaikki energia kuluu vaativan potilaan päivittäiseen huoltoon. Isoisä haaveilee paremmasta hoidosta Yhdysvalloissa, ja tilaa kalliita laitteita, jotka mahdollistaisivat lentomatkailun. Ennen kuolemaansa mies ehtii myös erota vaimostaan, rakastua Auroran sairaalan hoitajaan ja muuttaa tämän kanssa Kulosaareen.

Joonatanin perheessä Pohjois-Karjalassa juhliminen jatkuu ilman perintöastioita. Mikko-isä on perinyt vanhemmiltaan alkoholin suurkulutuksen, mutta ei hienostuneita tapoja. Toki hän ystävystyy Joensuun kulttuuripiirien kanssa, ja kaupunkiin muutettuaan onnistuu myös kännäämään hoitavan psykiatrinsa kanssa. Ero Mikon ja Joonatanin lapsuuden kokemuksissa on kuitenkin merkittävä: Joonatan ja sisarukset näkevät nälkää vanhempien juomisen vuoksi, kun taas Mikon perheessä ruoka tuli suoraan Stockan Herkusta, kotiapulaisen valmistamana.

Vaikka Joonatanin lapsuuden perheen arjen kuvaus on rankka, siihen liittyy myös oivalluksia, lämpöä ja yhteisöllisyyttä. Kirja ei jätä lukijaansa vellomaan toivottomuuteen, vaan tutkimaan perheen selviytymistä sen omilla ehdoilla. Itseäni teoksessa miellytti eniten sen runsas visuaalisuus (kuten Joonatanin runsaat havainnot läheistensä silmistä), karnevalistisuus ja aidosti lasten tasolle pääseminen.

Ennustan teokselle runsasta medianäkyvyyttä rankan teeman vuoksi ja myös siksi, että kirjailijan sisko on kuuluisa näyttelijä. Keskusteluilta jään odottamaan muutakin kuin ”rankkuuden” julkista puintia, sillä teoksella on selkeästi sanataiteellista antia myös kielellisesti, tyylillisesti ja lähihistorian kuvauksena.

Kyräilyä pohjoiskarjalaisittain

Teos: Anna Paldar: Mustan kiven varjo (Kirjokansi, 2019)

Äänikirjan lukija: Anna Paldar

Anna Paldar on taiteilijanimellä kirjoittava esikoiskirjailija, jonka trillerin kalastin Ellibsistä äänikirjana ilman ennakkotietoa teoksesta. Koska äänikirjan laatu oli varsinkin alkukappaleissa rosoinen, olin jo jättää kuuntelemisen kesken, mutta lopulta miellyin kirjailijan äänen kotikutoisuuteen.

Romaanin päähenkilö on nelikymppinen arkkitehti Iiris, sinkkunainen Helsingistä, jonka juuret ovat Pohjois-Karjalassa. Vaikka nainen on omistautunut projekteilleen, yhtäkkiä hän ilmoittaa lähtevänsä lomalle kotikonnuilleen. Iiriksen äiti on jo hoitokodissa, eikä hän aio reissunsa aikana tavata isäpuoltaan Oskaria. Suku vaikuttaa karjalaisittain harvinaisen jäyhältä ja vähäpuheiselta, ja heillä on paljon salaisuuksia niin evakkomatkalta kuin Enossa sijaitsevalta Mustan kiven tilalta, joka on palannut myyntiin huutokaupassa.

Teoksessa liikutaan takaumien kautta toisen maailmansodan ja sen jälkeisiin vuosiin, jolloin vähäpuheinen suku hajoaa onnettomuuksien ja tragedioiden vuoksi. Suvun patriarkka on matkasaarnaaja, joka maatalousvinkkien ohella puhuu pidäkkeettömästi huorista ja äpäristä. Riitaisten veljesten sisar Anni on joutunut tilalle pikku emännäksi, mutta jättää tilan sen jälkeen, kun saa tietää, että hänen perintöosuutensa on keploteltu veljille. Oskar-niminen veli lähetetään kasvattilapseksi Pohjanmaalle, ja hänellä on aina kotona käydessään komeammat vaatteet kuin muilla sisaruksilla.

Tarina on jouhevasti kirjoitettu, vetävästi etenevä ja kompakti, mutta historiallisiin osuuksiin olisin kaivannut lisää lihaa luiden päälle. Aika usein minua rasittaa maaseudulle sijoittuvissa tarinoissa liiallinen murrepuhe, mutta tässä romaanissa jäin kaipaamaan edes hienoista paikallista korostusta, jota ei löytynyt piirunkaan verran. Piirakkatalkoisiin kirjassa ryhdytään aivan loppumetreillä, mutta tämä on ainoa myönnytys pohjoiskarjalaiselle kulttuurille. Paldar selkeästi pyrkii kirjoittamaan yleispätevää tarinaa, mutta minua vaivasi romaanin kielellinen steriiliys.

Psykologisia trillereitä, varsinkin ulkomaisia sellaisia, olen lukenut sen verran paljon, että myös juonen tasolla jäin kaipaamaan lisää kierouksia ja uskomattomia juonenkäänteitä. Toisaalta tämä romaani pysyy lesteissään eikä saa aikaan tunnetta, että olisi enemmän saippuaoopperan kulisseissa kuin kaunokirjallista teosta lukemassa. Arvostin teosta enemmän sukuromaanina kuin trillerinä. Taloon liittyvät kummittelut eivät pelottaneet minua tarpeeksi, mutta jäin pohtimaan teoksen kautta varsinkin ikäihmisten perheväkivallan kokemuksia, omaishoitajien valtaa ja hoitolaitosten asukkien hoitotahtoa tilanteessa, jossa omaisilla on ristiriitaisia ajatuksia läheisensä viimeisten vuosien viettotavasta.

Koska minullakin on sukuyhteys Enoon ja Lieksan radan varrelle, kuvattuihin paikkoihin eläytyminen oli helppoa. Paldar on taitava arkkitehtuurin ja rakennuskulttuurin kuvaaja, ja pidin teoksen Helsinki-osuuksissa, joissa kuvattiin Iiriksen arkea ja työelämää arkkitehtuuritoimistossa.

Jään odottamaan Paldarilta lisää perehtymistä henkilöhahmojen uskottavaan rakentamiseen, sillä tällaisinaan varsinkin romaanin vanhemmat mieshahmot jäivät hieman pökkelöiksi. Kirjassa kuvataan ylisukupolvista pahuutta ja tunneilmaisun puutteita, mutta olisin kaivannut myös pahishahmoihin enemmän ulottuvuuksia. Tarkemmin en osaa kuvailla, miksi kirja jätti minut paikoitellen viileisiin tunnelmiin. Silti otan kirjailijan seurattavakseni, sillä valitut aihepiirit olivat kiinnostavia ja sydäntäni lähellä.

Meirän mukulat ja leuhkat kakarat

Teos: Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Tuula-Liina Varis kuuluu niihin kirjailijoihin, joihin aikanani tutustuin edesmenneen äitini hyllystä, ja siksi hänen lukemiseensa liittyy aina hienoinen äidin ikävä. Vasta aivan viime vuosina olen opetellut lukemaan hänen uudempia teoksiaan toisesta näkökulmasta, mutta viimeisin teos, Sattunut syntymään, palautti minut taas äitini sukupolven kokemusmaailmaan ja mielenmaisemiin.

Kyseessä on autofiktio Essi ja Assi-nimisistä kaksosista, jotka syntyvät toisen maailmansodan aikana varsinaissuomalaiseen kauppalaan vanhemmalle Anni-siskolle seuraksi. Sisarusten kasvuolosuhteet ovat karut, sillä pian rippikoulun jälkeen he menettävät ensin isän oman käden kautta ja pian sen jälkeen äidin pitkään tätä kalvaneeseen kohtusyöpään. Annista tulee kaksosten väliaikainen huoltaja, mutta tytöistä tuntuu, että isosisko vaan odottaa aikaa, jolloin pääsee valtaamaan kotitalon sulhasensa kanssa itselleen ja tulevalle perheelleen.

Teoksen alkuvaiheet tuntuivat minusta tuttuakin tutummilta, ja paikoitellen kärsin toisteisuudesta – esimerkiksi lasten äidin ja lähipiirin kommunistivihaa käydään läpi niin monessa kohdassa, että sanoma tuntui jo kulahtaneelta. Toisaalta Varis kertoo tarinaa edelleen kahtia jaetun kansan myyteistä, paikkakunnista, joissa kahden urheiluseuran olemassaolo vaikutti nuorten sosiaalisiin suhteisiin, ja joissa ahdasmielistä kristillisyyttä ja partio-Jugend-aatetta tuputettiin nuorille vastalääkkeenä vääriltä vaikutteilta. Yksi vahvoista vaikuttajista tässä kärsivässä perheessä oli diakonissa, jonka läsnäolo äidin viime metreillä toi pelonsekaista turvaa.

Yleisemmällä tasolla Varis käy läpi 1940-50-lukujen kasvatusaatteita, varsinkin varsinaissuomalaisia tulkintoja niistä. Pienessä kauppalassa alemman keskiluokan ja työväestön parissa oli tärkeää huolehtia siitä, ettei lapsista tule liian leuhkoja, kuten opettajien ja pappien kakarat tuppasivat olla. Tämän vuoksi myös kaksosten äiti piilottaa heistä tehdyn älykkyystestin tulokset siinä pelossa, että tieto fiksuudesta nousisi tyttärillä päähän.

Innostuin romaanista enemmän puolenvälin jälkeen vaiheessa, jossa kaksoset pääsevät muuttamaan Turkuun jaettuun opiskelija-asuntoon. Yhteistä eloa jatkuu vielä Helsingissäkin, jossa Assi saa ensimmäisen paikkansa toimittajana ja Essi pääsee opettamaan radiokoulussa. Lyhyeksi jääneen ensimmäisen liittonsa jälkeen Assi tutustuu jännittävän vaaralliseen runoilijaan, joka muuttaa liian nopeasti bunkkaamaan palkkaa nauttivan, säännöllistä elämää elävän muusansa hoivattavaksi. Tästähän olemme jo saaneet lukea tarkemmin muistelmateoksessa Olkimarsalkka ja kilpikonna, mutta en kokenut häiritsevää toistoa näiden teosten välillä.

Assin tarina kirjailijaksi päätymisestä 53-vuotiaana on itselleni toivoa tuottava, koska se ei ole ennalta-arvattava, eikä siihen tuntunut liittyvän edes etulyöntiasemaa julkkiksena eli suuren runoilijan ex-vaimona. Tarinointi elämästä Heinävedellä ja Joensuussa toi tähän vaiheikkaaseen ja paikoitelleen raskaaseenkin romaaniin ilon ja valon pilkahduksia, ja varsinkin pidin Heinävesi-osioista, joissa Valamon luostarin läheisyys loi perheen arkeen erityistä charmia.

Tätä kirjaa suosittelen lämpimästi äitienpäiväteokseksi ihan kaikenikäisille äideille. 1940-luvuilla syntyneet löytänevät tästä palan omaa kasvuhistoriaansa, vaikka olisivat eläneet toisella puolella Suomea. Onneksi teokseen mahtuu paljon muutakin tematiikkaa kuin äitiyttä, ja itse koin kiinnostavimpana kuvauksen 1960-luvun nuorten muuttuvista käsityksistä seurustelusta, seksuaalisuudesta ja perheen perustamisesta.

 

 

Kun koko suku nöksähtää

Teos: Lasse Nousiainen: Itärajatapaus (Aula&co, 2019)

Vakavien ja painavien merkkiteosten väliin on hyvä lukea jotain humoristista, ja mikä parempi, jos huumori liittyy itäisiin ihmisiin. Lasse Nousiainen on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, jonka Itärajatapauksen vedin eilen unta odotellessa yhdellä lukemalla. Kirjassa matkustetaan sukuloimaan Pohjois-Karjalaan, jossa sukulaisilla on tapana nöksähdellä toisilleen vähintään joka juhannus ja joulu.

Teoksen kertoja on Sami-koira, joka auton takapenkiltä tarkkailee ”isäänsä” Markoa ja ”äitiään” Hannaa. Lapsettoman pariskunnan elämässä koira on lapsen asemassa, eikä Markon veljen uskovaisuuteen taipuvainen perhe voi olla kommentoimatta suvun jatkamisen velvollisuuden täyttämistä. Pekka-veli on muuttanut takaisin lapsuudenkotiin, josta Anneli-äiti on siirtynyt viettämään eläkepäiviä Joensuuhun, kätevästi lähelle keskussairaalaa. Mervi-sisko elää yksin syrjäisessä mummonmökissään ja kärsii kroonisesta alakuloisuudesta.

Markon lapsuudenmuistot voisivat olla kenen tahansa 70-80-luvuilla kasvaneen välisuomalaisen pikkupaikkakunnan kasvatin muistoja herättäen kaikuja yhtenäiskulttuurista. Kaiho yhtenäiskulttuuriin on myös voimallista Itäradiossa, jonka toimittaja Simo-Matti on kutsunut Markon puhumaan kirjailijan urastaan. Marko on provinssin näkökulmasta semi-julkkis, vaikka hän edelleen laskee jokaista tykkäystä Facebookin kirjailijasivullaan. Kuitenkaan radiossa ei olla kiinnostuneita Markon teoksista, vaan pelkästään ”kuulumisesta” itäisille juurille. Häneltä odotetaan painavaa sanaa itäisen elämäntavan paremmuudesta, mitä hän ei kerro, ja näin haastattelu floppaa ainakin suvun näkökulmasta.

Teos kertoo yhdestä vittumaisesta suvusta ja sukulaisten välisistä jännitteistä aikana, jolloin leppoisa sukulointi ei enää kuulu edes pohjoiskarjalaisten repertuaariin. Perinnekulttuurista on jäljellä vain ruoka, mutta vasta paistettuja piirakoitakaan ei tarjoilla vieraille. Lanttukukon laitosta syntyy vain riitaa, koska vegaani miniä ei suostu syömään sitä sianrasvalla höystettynä. Onneksi pakasteesta löytyy aina piimälettuja, joita voi syöttää nirsoille kaupunkilaisille, ehkä myös vinkkinä, että he voisivat jo lähteä. Ruoan näkökulmasta Nousiainen rikkoo myyttejä karjalaisten loputtomasta vieraanvaraisuudesta ja ehtoisuudesta.

Nauroin monessa kohdassa arjen pienille havainnoille, ja myös helsinkiläisten piensieluisuudelle, mikä ilmenee hyväntahtoisena ylenkatseena suhteessa maalaisiin. Vaikka Marko on ollut juuriltaan poissa koko aikuisikänsä, hän edelleen kiikkuu kahden kulttuurin välillä, ja kokee nostalgiaa tiettyjä ilmiöitä kohtaan. Töölöläisvaimoa Hannaa kiinnostavat vain puolipaneelit ja käkikellot sisustuksellisessa mielessä, ja hän kokee tarvetta tehdä blogipäivityksiä kälynsä homssuisesta kodista.

Muistan eläneeni tuota vaihetta muutama vuosi sitten, jolloin olin koukussa Etuovi-sivuston Pohjois-Karjalan asuntoilmoituksiin. En vakavissani etsinyt asuntoa, vaan tutkin syrjäseutujen mummonmökkien ja homeisten rivarinpätkien estetiikkaa. Maaseudun konstailematon hirvenpääestetiikka kiinnostaa minua edelleen, mutta samalla koen oloni noloksi tirkistelijäksi. Pystyin hyvin samastumaan Hannaan, vaikka itse en ole helsinkiläinen vegaaniravintojan pitäjä, ja satun omaamaan maalaisia itäisiä juuria. (Aika moni itäinen sukulaiseni elää hulppeammin ja trendikkäämmin kuin minä, eikä kerää nurkkiinsa käkikelloja.)

Koen, että teos voisi olla mukavaa kesälukemista vaikka matkalla sinne itäisille juurille. Koiran näkökulma oli virkistävä, ja sekin varmasti lisää lukijakuntaa. Huumorikirjana teos ei onneksi liiku siellä täysin harmittomalla ”sydäntä lämmittävällä” osastolla, vaan henkilöhahmoissa on tarvittavaa särmää, ja pilkka osuu tasaisesti joka nilkkaan.

Vakavammalla tasolla teos kertonee tarinaa vahvasti jakaantuneesta kansasta, jossa toiselle puolelle elämä on pelkkää hifistelyä ja ”oikeanlaisten” tuotteiden kuluttamista, ja toiselle puolelle arjesta selviytymistä niissä totutuissa raameissa, joihin on sattunut syntymään. Pystytäänkö tätä railoa enää kuromaan umpeen, vai jatkuuko tämä teema loputtomiin, tai ainakin siihen saakka, kun Suvisalon kaltaisten paikkakuntien kunnantaloilta on viimeiset valot sammutettu?

Toiviomatkan toinen puoli

Niina Miettisen esikoisromaani Israel-tyttö (Teos, 2013) sattui tielleni, kun olin menossa hakemaan ylimääräruokaa eräästä kristillisestä järjestöstä. Kävi sitten niin, että luin romaanin puoleen väliin keskellä varsin Golgata-henkistä kokousta. Konteksti oli kerrankin oikea; tässäkin toinen päähenkilöistä käy imemässä hurmoshenkisyyttä lähipiiriltään salassa.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä, Kaisa ja Katariina, joiden erikoinen ystävyys on puhjennut hengellisen intressien kautta. Katariina on Kaisan isoisän puoliso, joka ei ole varsinaisesti löytänyt paikkaa uusperheessä. Kaisan vanhemmat karttavat Katariinan jyrkkää helluntailaisuutta, kun taas Juhani-pappa edelleen laulaa luterilaisen kirkon kuorossa ja saattaa ottaa napanteria vaimon ollessa matkoilla. Vanhempien ollessa Italian-matkalla Kaisa viihtyy pappansa luona ja pääsee Katariinan kanssa telttakokouksiin, joissa kaadetaan syntisiä ja puhutaan kielillä. Ystävyys on jo aiemmin kehittynyt Carmel-seuran kokouksissa, joissa hyvät uskovaiset eivät syö mitään makeaa.

Juoni jakaantuu 1960-luvulle ja teoksen nykyaikaan, joka sijoittuu vuoteen 1989. Tapahtumapaikkana on Joensuu ja sen ympäristö, jonka historiaan mahtuu yllättävää monikulttuurisuutta. Katariinan syyt alkaa Israel-hihhuliksi ovat erilaiset kuin seuran muilla sisarilla. Hän on säästänyt vuosikausia matkaa varten, jonne hän ottaa ”Israel-tyttönsä” Kaisan, ja saamme jo romaanin alussa tietää hänen katoamisestaan Jerusalemissa. Paljon onkin kirjoitettu toiviomatkalaisten Jerusalem-psykooseista, ja tässäkin sivutaan teemaa uskottavasti. Silti minulla oli vaikeuksia seurata juonta rakenteellisesti – olisin ehkä halunnut lukea enemmän matkasta ja vähemmän Katariinan ja Juhanin tunkkaisesta avioliitosta.

Israel-tyttö ei ole kertomus uskontojen uhreista eikä henkisestä väkivallasta, vaan nuoren ihmisen omasta halusta etsiä jotain pysyvää ja väkevää elämäänsä. Kuitenkaan helluntailaisuuden perinne ei ole tässä suvussa kovinkaan vahva eikä selkeä. Carmel-piirissä käynti on nuorelle Kaisalle vain välivaihe, nuoruuden kokeilu seksuaalisen etsinnän lomassa. Katariinan tarinassa taas korostuvat uskonnon ja mielenterveyden järkkymisen herkkä tarttumapinta, psykoosialttiuden vahvistuminen hurmoksellisessa kontekstissa.

Minusta romaanissa oli äärimmäisen kiinnostavat ainekset, mutta niitä uudelleen järjestämällä olisi päästy vahvempiin tunnelmiin. Kirjassa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani Palestiinaan sijoittuvan romaanin, Marjut Helmisen Appelsiinilehdon (Minerva, 2016) kanssa, jossa ei niin uskonnollinen, vasemmistolaishenkinen suomalainen avustustyöntekijä katoaa Israelissa. Myös Asser Korhosen romaani Saarnaajan poika (Teos, 2014) kuvaa 60-luvun helluntailaisia piirejä, ja muistaakseni myös siinä oli vastaavia kerronnallisia ongelmia. Voin myös hyvin kuvitella, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kiinnostavaa fiktiota uskonnollisista yhteisöistä, jos kirjailija ammentaa aineksensa omaelämäkerrallisista lähteistä. Molemmat teokset olivat oivia avauksia, mutta jään odottamaan vielä uusia näkökulmia esimerkiksi tähän toiviomatkailuun, joka itseäni kovasti askarruttaa.

Herrasväen hillitty aika

 

Anne Ollilan Aika ja elämä. Aikakäsitys 1800-luvun lopussa (SKS, 2000) on kiinnostava sukellus säätyläisyhteiskuntaan ja Pohjois-Karjalaan, Joensuun pieneen puutalokaupunkiin, jossa 1870-luvulta saakka vaikutti ruotsinkielinen Hällströmien lääkäriperhe. Isä Henrik toimi Joensuun piirinlääkärinä, tyttäret Julia, Emilia ja Hilja toimivat kansakoulun- ja soitonopettajina, ja koko perheen elämää sääteli tiukka viikkorytmi ja merkkipäivien odotus. Lauantai oli perheen siivous-, peseytymis- ja kirjeenkirjoituspäivä, jolloin saunan jälkeen kokoonnuttiin saliin vaihtamaan kuulumisia sukulaisten ja ystävien kanssa. Perhe ei ollut syvällisesti sitoutunut Karjalan maaperään, vaikka työskentelivät siellä vuosikymmeniä – heidän elämäntapaansa kuului matkustelu muualla Suomessa asuvien sukulaisten luo ja joskus ulkomaillekin. Hällströmit olivat keskimääräistä uskonnollisempi perhe, jonka tyttäret olivat niin vakavamielisiä, ettei kosijoita riittänyt ainakaan ovelle asti. Toisin sanoen tyttäret oli koulittu perusteellisesti kunnioittamaan sekä koulujärjestelmän aikaansaamaa päivärytmiä sekä hyvän naisen viikottaista huushollinpitoregiimiä.

Olen saattanut lueskella tätä teosta väitöskirjaa tehdessäni, sillä aihepiiri liippasi sitä läheltä. Ehkä pidin kuvausta jotenkin vaisuna tai epäpoliittisena  – itse olin kiinnostunut naisten poliittisen ajan käsityksistä ja suorasta poliittisesta toiminnasta Pakistanin valtiossa, jonka perustaminen oli täynnä poikkeustiloja ja poliittista väkivaltaa. Ollilan valitsema aika oli Suomessa rauhallisempaa kuin tulevat vuosikymmenet  – luulen, että esimerkiksi vuosina 1917-19 suomenruotsalaisilla neideilläkin oli muuta kirjoitettavaa toisilleen kuin kertomukset terveyskylvyistä ja puutarhanhoidosta. Tosin tässä tutkimuksessa ajanjakson valinta on perusteltua: Ollila etsii ajallista siirtymää kollektiivisesta yksilölliseen, uskonnollisesta maallistuneeseen maailmankuvaan.

Nyt vanhempana tutkimusjunasta pudonneena lukijana tämä teos antoi enemmän kuin tutkija-aikoina. Tässä oli kiinnostavia havaintoja ”herrasväkeen” kuulumisesta ja sen velvoitteista (esim. suhteessa palvelusväkeen), sen itsekäsityksestä ja itserepresentaatioista, tunteiden säätelystä, terveydenhoidosta ja matkustamisesta. Näkökulma keskittyy erityisesti vanhapiikaneiteihin Juliaan, Emiliaan ja Hiljaan (Hilja kuoli kolmikymppisenä tuberkuloosiin, neljäs sisko Elin jo nuorempana), joiden fyysinen reviiri tuntui tuon ajan naisnäkökulmasta keskivertoa laajemmalta. Heidän isänsä rahoitti avokätisesti neitien kylpyläreissuja siinä toivossa, että tytöt huvittelisivat koko rahan edestä (hoitojen ottaminen ei ollut matkojen keskiössä). Lomailu, lepääminen ja itsestä huolehtiminen – oman ajan ottaminen – kuului jo tuolloin Hellströmien maailmankuvaan. Olisiko isä toivonut, että tyttäret Imatran ja Lappeenrannan huvituksista löytäisivät sulhaset, kun Joensuussa ehdokkaita ei tuntunut olevan tarjolla? Miten näitä 1800-kylpyläreissujen kuvauksia voi rinnastaa kokemuksiimme 2010-luvun koko kansan vesipuistoista? Mitä voi sanoa Saimaan matkailun ”revivalista” 1800-luvun muistoihin nojautuneena?

Joku tytöistä pääsi myös matkustamaan Venäjälle, toiset opettajaseminaarin kanssa Norjaan ja ikävä kyllä Hiljan matkailu keskittyi Helsingin diakonissalaitokselle ja Hyvinkään parantolaan. Juna- ja laivamatkojen odottamisen stressi näkyy arkisissa aikakäsityksissä, erityisesti perheen isän työreissuilta kotiinpalun odotuksessa.

Kirjassa kaksi asiaa rasittivat: pitkät ruotsinkieliset lainaukset (sillä 1800-luvun suomenruotsi ei ole samaa kuin se kieli mitä osaan) ja yleisen maailmanhistorian pedagogiset osiot. Ajan filosofian käsittely on mielenkiintoista ja pohjustaa hyvin paikallistason analyysia. Mikrohistoriaksi tämä teos on yllättävän yleisellä tasolla kirjoitettu – jotenkin olisin odottanut teokselta enemmän ”ihon alle menemistä” ja spekulatiivistakin kirjoittamista – tutkijan itsensäkin likoon laittamista.

Aika ja elämä ei ole sukututkimusta, mutta minulle sukututkijana kirja avaa ikkunoita Itä-Suomen laajempiin luokka- ja säätysuhteisiin. Omien sukuhaarojeni neideistä on paljon vähemmän materiaalia jäljellä, mutta muutamat jäljellä olevat valokuvat ja anekdootit kertovat myös vastaavasta säädyllisyydestä ja liikkuvuudesta. Mistä sitten todella tietää, että oma suku on kuulunut varakkaaseen eliittiin? Väittäisin, että siitä, jos suvulla on edelleen arkisto täynnä kirjeenvaihtoa 1800-luvun puolelta. Tämä taitaa olla Suomessa todella harvinaista. Me muut suvuistamme kiinnostuneet saammekin sitten riemumielin kirjoittaa spekulatiivista fiktiota.

Muistoja Joen kaupungista

Asuin äitini kanssa Joensuussa pienenä, kun hän teki opetusharjoittelua Joensuun yliopistossa. Taisin olla neljävuotias ja asumista kesti max. puoli vuotta. Asuimme viikot siellä ja matkustimme joka viikonloppu junalla oikeaan kotiimme Mikkeliin. Matka tuntui loputtoman pitkältä. Pieksämäen asemalla soi jo silloin blues.

Junamatkat olivat maagisia, niihin liittyi paljon outoa ja kummaa. Ensinnäkin pienen kokoni puolesta matkustin ilmaiseksi, vaikka olin jo täyttänyt 4 vuotta (4 vee oli lapsenlipun ikäraja 70-luvulla). Kerran hyvää tarkoittava täti jututti minua ja kysyi ikääni. Totuuden torvena vastasin: ”minä olen neljä, mutta äiti sanoi, etten saa sanoa sitä kenellekään.” Kuultuaan tämän äidilläni helotti posket nolostuksesta koko loppumatkan.

Viinijärveltä junaan nousi aina outo ilmestys, paikallinen transumies. Sillä oli karvaiset jalat, korkkarit  ja minkkiturkki. Peruukki ja paljon meikkiä. Kysyin äidiltä: ”ei oo setä, ei oo täti, mikä tuo oikein on?” Äiti yritti parhaansa mukaan hiljentää minua. Raukkaparalla ei ollut sanastoa selittää lapselle, mitä tarkoittaa transu. Ei sellaista sanaa käytetty 70-luvulla. Luultavasti äiti päivitteli minulta muka-salaa miehen ”kaksneuvoisuutta”. Teki kaikkensa, etten katsoisi siihen suuntaankaan. Mutta minä aina oikein odotin, että mies tulisi junaan. Usein hän sattuikin samaan junaan ja jopa samaan vaunuun. Silloin ei koskaan ollut tylsää.

Kamalinta oli junaan ehtiminen Joensuussa. Jalkani olivat liian lyhyet ja olin vasta luopunut rattaista 3-vuotiaana. Olin jo silloin liikuntaa vieroksuva kirjatoukka. Olimme aina viime tipassa ja äiti roikotti minua kädestä kasseineen pitkää siltaa pitkin. Marisin ja kiukuttelin, olisin halunnut mennä bussilla. Usein ehdimme asemalle niin, että juoksimme jo melkein liikkuvaan junaan. Minä pelkäsin ns. rautavaunuja, niitä ruosteenvärisiä, jotka näyttivät vankilan selleiltä. Huusin aina: ”Rautavaunuun en mene!” Nykyiset siniset P-junien vaunut olivat silloin uusinta uutta ja rakastin niiden mukavia penkkejä. Matkustus rautavaunussa silloin, kun sinisissä vaunuissa ei ollut tilaa, oli traumaattista.

Kun nyt aikuisena palaan Joensuuhun, lapsuuden muistot aktivoituvat pikkuhiljaa. Luulen, että asuimme kerrostalossa lähellä ortodoksista kirkkoa, asemalta päin katsottuna torilta oikealle. Ainakin ne ”hoodit” tuntuvat nyt oudon tutuilta. Asunto kuului jollekin äidin vanhalle sukulaiselle, oliko hän sairaalassa vai jo kuollut, sitä en muista. Olin päivähoidossa jonkun samassa talossa asuvan mummon luona, joka pelasti äitini pinteestä vieraassa kaupungissa. Mummon nimeä tai päivien kulkua en muista. Mitä teimme asunnossa iltaisin, sitäkään en muista. Luultavasti emme olleet siellä paljoa. Luultavasti kyläilimme sukulaisten luona Joensuun laitakaupungilla ja Jakokosken kylässä Kontiolahdella. Noina aikoina oltiin vielä sukurakkaita. Tavallaan äiti palasi opintojensa kautta toiseen kotiinsa, hänen äitinsä konnuille, paikkaan, josta hänkin oli kotoisin. Hän oli viettänyt siellä kaikki nuoruutensa kesät heinätöissä, häntä tarvittiin siellä työvoimana. Karjala todellakin eli meissä. Minun äitini, puoliksi karjalainen, tunsi olonsa kotoisaksi siellä, omiensa parissa. Äidin tädit ja serkut pitivät meistä huolta, antoivat piirakoita tuliaisiksi. Opin tuntemaan, mikä on kukkonen, sultsina ja vatruska.

Lapsuus on vieras maa aina, siitä kirjoittaminen on matka toiseuteen itsessä. Minä vietin lapsena parikin jaksoa diasporassa äidin opiskelun ja hankalan työtilanteen takia. Totuin matkalaukkuelämään jo pienenä ja sillä tiellä olen ollut koko ikäni. Aina jollain asemalla marisemassa, palelemassa, soittamassa suuta ventovieraille, puhelemassa lämpimikseni. Nyt tilanne on mennyt niin krooniseksi, että ahdistun, jos joudun viettämään kokonaisen kuukauden paikallani.  Matkat Karjalaan ovat juurevia matkoja, paluumatkoja, joskus jopa kotimatkoja. Sieltä palatessani mieleni ei ole levoton, vaan tunnen oloni tyyneksi ja vahvaksi. Koen saavani takaisin, jotain, josta minut on tehty.