Me olemme täällä korjaamassa historiaa

poika raidallisessaKirjapuutostaudissa kaiken voi lukea, niin viikinkiaiheista fantasiaa kuin ylitunteellista lastenkirjallisuutta. Irlantilainen kirjailija John Boyne on ollut minulla työn alla sen jälkeen, kun luin hänen hieman hämmentävän aikuisten romaaninsa Romanovien viimeisistä päivistä, Tarkoin vartioidun talon (2011), jossa Suomikin esiintyy strategisena läpikulkumaana. Luin myös joku aika sitten hänen uudemman natsiteemaisen teoksensa Poika vuoren huipulla (2017), joka sijoittuu Hitlerin Kotkanpesään. Olin jo tuolloin tietoinen hänen aiemman teoksensa, Poika raidallisessa pyjamassa (alk. 2006. Bazar, 2009, suom. Laura Beck), maailmanmenestyksestä ja filmatisoinnista, ja luulen, että kirjaa on lukenut taloudessani ainakin tyttäreni. Kirjan aihepiiri tuntui tutulta, ja olen varmasti lukenut monia siihen liittyviä keskusteluja.

Aivan varmasti Poika raidallisessa pyjamassa on hyvä ja vaikuttava kirja, ja sopii varmasti kohderyhmälle, alakoululaisille, myös pojille, joista osaa aina natsiteema kiinnostaa. Teoksen ystäväparilla, Brunolla ja Shmuelilla on sama syntymäpäivä, he ovat yhdeksänvuotiaita, ja he kohtaavat Auschwitzissä piikkilanka-aidalla (ja pari kertaa sen ulkopuolella) noin vuoden ajan. Shmuel osaa Brunon kieltä, kun taas Bruno ei edes tiedä muuttaneensa Puolaan. Shmuel on Krakovasta, Bruno on Berliinistä, mutta vain Brunolla on henkistä varaa koti-ikävään.

Brunon perhe heitetään Auschwitziin vuonna 1943, vaikka siellä ei muita lapsiperheitä asukaan. ”Hilleri” katsoo tärkeäksi, että leirin komentajan perhe on siellä kokonaisena edustamassa uuden valtakunnan arvoja. Lapset eivät käy koulua, vaan heille on palkattu paikallinen kotiopettaja herra Liszt, joka haluaa kitkeä Brunosta kiinnostuksen kaunokirjallisuuteen. Varsinkaan amerikkalaisia poikakirjoja, kuten Aarresaarta, ei hyväksytä. Olennaista on oppia historiaa, maantiedettä ja yhteiskuntaoppia, joiden kautta turha haaveilu karsitaan. Brunon isän selitys asumiseen keskellä puolalaista peltoa on: ”me olemme täällä korjaamassa historiaa”.

Onneksi kirjassa valotetaan myös tavallista berliiniläistä arkea, myös aikoja ennen natsien valtaan astumista. Perhe ei ole natsiaatteessaan yhdestä puusta veistetty, vaan isän vanhemmat häpeävät poikaansa. Isoäidillä on irlantilaista sukutaustaa ja hän on aikanaan ollut kuuluisa laulaja. Ilon ja onnen aikoja on ollut aiemmin, kun lapset ovat saaneet tehdä pikku näytelmiä mummolassa, ja mummon kätköistä on löytynyt maagisia rooliasuja. Uutena aikana ei ole tilaa tällaiselle leikittelylle, ei mielikuvitukselle.

Nämä teokset pojista natsi-Saksan syövereissä ovat paralleeleja tarinoita, joista Poika vuoren huipulla on kompleksisempi ja tarkoitettu ehkä hieman vanhemmille lukijoille. Tämä on hyvin simppeli ja universaali lastenkirja, jossa toiseen kansanryhmään kohdistuva kiihotus ja sorto pyritään esittämään mahdollisimman helpolla kielellä. Bruno siis edustaa tynnyrissä kasvatettua lasta, joka ei ole kovan kurin ja suojatun kasvuympäristön vuoksi päässyt paljon näkemään maailmaa omin silmin. Bruno vaikuttaa jopa ikäisekseen naiivilta, ja perheen dynamiikassa hän jää jatkuvasti altavastaajan rooliin.

Omassa lapsuudessani natseista ei paljoa kerrottu koulussa ennen historian opetuksen alkua 5. luokalla, mutta silloin populaarikulttuurissa oli vallalla aika rankkojakin esityksiä keskitysleireistä. Muistan nähneeni Polttouhrit- sarjaa jo alle kouluikäisenä, ja Sophien valinta-elokuvankin aika nuorena. Jos olisin saanut tämän kirjan käsiini noin kymmenvuotiaana, olisin saattanut kokea sen liian ”helppona” tai ”lällynä”. Varmasti jos tätä teosta käytetään kouluissa opetusvälineenä, olennaista on, millaisia keskusteluja sen ympärille kehkeytyy luokkahuoneissa. Tämä teos ei anna lukijalleen paljoa uutta tietoa natsi-Saksasta, vaan se pohjautuu ainoastaan tunteelliseen samastumiseen.

Ehkä tämä on se kertomus, jonka valveutunut vanhempi voi huoletta antaa herkemmällekin lapselle. Toki tässä on holokaustin kauheutta, mutta sitä ei näytetä suoraan, vaan siihen enemmän vihjataan. Koska en ole lapsi nyky-yhteiskunnassa, en pysty arvioimaan sen vaikuttavuutta tai sopivuutta heidän näkökulmastaan. Tosin koen, että näinä päivinä varoittavat kertomukset ovat suuremmassa tarpeessa kuin omassa lapsuudessani.

Ensitreffit alttarin jälkeen

MageePieni ajatuskoe: jos natsit olisivat voittaneet toisen maailmansodan, voisi hyvin kuvitella, millaista tositeeveetä heidän kanavillaan tuotettaisiin. Ensitreffit alttarilla olisi vielä laimea konsepti parisuhdeohjelmaksi. Natseilla oli sen verran erikoisia järjestelyjä herrarodun jalostamiseksi jo 1940-luvulla, että voi arvata, mihin suuntaan ne olisivat kehittyneet sen jälkeen, kun itäinen Eurooppa olisi raivattu heidän puuhamaakseen.

Irlantilainen Audrey Magee kertoo esikoisromaanissaan Sopimus (Atena 2015, suom. Heli Naski) todenmukaisen natsiavioliiton tarinan. Siinä Peter ja Katharina löytävät toisensa välitystoimiston kautta, ja menevät naimisiin puhelimitse, jotta Peter pääsisi rintamalta häälomalle. Peter matkustaa Berliiniin morsiantaan tapaamaan ensimmäistä kertaa elämässään, ja löytää sieltä appivanhemmat, jotka ovat huomattavasti lähempänä natsipuoluetta kuin hänen omansa. Appiukko Günther käy öisillä retkillä tyhjentämässä juutalaisten koteja rikkauksista, ja pian perhe pääseekin muuttamaan hulppeaan kivilinnaan – asuntoon, johon pestataan myös venäläinen palvelijatar.

Peter ja Katharina eivät ehdi tutustua toisiinsa kunnolla, mutta Katharina onnistuu tulemaan raskaaksi ja pieni perhe pysyy pystyssä kirjeenvaihdon välityksellä. Peter palvelee Ukrainassa ja Venäjällä, ja on lopen kyllästynyt sotaan. Hän inhoaa Venäjää, ja kokee olevansa pelkkää tykinruokaa, jolla Berliinin upseereja lihotetaan. Ja vaikka Katharinalla on Berliinissä kontaktinsa puolue-eliittiin, ei hänkään saa osakseen arvostusta tavallisen rivisotilaan vaimona.

Romaani on rakennettu lähes kokonaan dialogin varaan, mikä tuntui erikoiselta ja intensiiviseltä ratkaisulta. Sodan kuvauksena tässä keskitytään tavallisten ihmisten arkeen, nälän, puutteen ja myös yltäkylläisyyden kokemuksiin. Peterin ja Katharinan maailmat erkanevat jossain vaiheessa radikaalisti, kun Katharina pääsee lyhyeksi ajaksi ”piireihin”. Keskellä pommituksia eliitin juhlissa syödään edelleen ostereita ja päihdytään aidosta shampanjasta. Johannes-vauvaa lykitään juutalaiselta perheeltä varastetuissa lastenvaunuissa, ja kaikkialla piilee kalman häivähdys, vaikka sitä yritetään epätoivoisesti peittää.

Luin Mageen haastattelun, jossa hän kertoi kirjoittaneensa romaaniaan kymmenen vuoden ajan. Ja takuulla hän on uinut taustatyötä tehdessään syvälle Kolmannen valtakunnan ihon alle. Berliiniin liittyvät kuvaukset ovatkin hyvin pikkutarkkoja, kun taas itärintama piirtyy epämääräisempänä. Stalingradin taistelujen kuvaus on kammottavaa, kuten sen kuuluukin olla – ja tässä siis kuvataan armeijan pataljoonaa, jossa kaikki ovat menettämässä tai menettäneet uskonsa natsiaatteeseen. Juutalaisia hahmoja kirjassa ei ole lainkaan, eikä tarina keskity holokaustiin, muuten kuin välillisesti – poissaolon ja aukkojen kautta.

Olen sen verran hengaillut Irlannissa, että tiedän jotain heidän sotahistoriaharrastuksistaan. Ja olen nyt lyhyellä aikavälillä lukenut kahta irlantilaiskirjailijaa, joille natsiteema on läheinen – Audrey Mageeta ja John Boynea. Näkökulmissa on paljonkin yhteistä näiden kahden kertojan välillä, vaikka kirjoitustyylit eroavat suuresti. Irlanti oli niitä harvoja Euroopan maita, joka ei osallistunut toiseen maailmansotaan, ja ehkä siitä johtuen heillä on sotateemaa opiskeltu ja painotettu kouluissa erityisesti. Irlannissa oli sodan aikana myös vahvoja natsisympatioita, mutta ne eivät heidän onnekseen johtaneet varsinaiseen kollaboraatioon. Irlanti mainitaan myös Mageen romaanissa maana, jonne Peter haaveilee muuttavansa. Muuten kirjailijan kotimaa ei tekstissä näy missään muodossa, ja siitä voisi hyvinkin luulla, että se on saksalaisen aikaansaannos.

Pidin kirjassa lakonisesta, toteavasta tyylistä, jossa ei liikaa lähdetty tutkimaan henkilöiden moraalisia vaikuttimia. Arendtilainen ”pahan banaalius” tulee kyllä esiin ilman selityksiä, mutta henkilöiden välillä on myös nyanssieroja. Katharinan vanhemmat ovat täysin pinttyneitä natseja, jotka vaikuttivat tulevilta holokaustin kieltäjiltä. Katharina itse on liikkeellä vain materiaalisen nousun toivossa, ja unelmoi kissanpäivistä, jotka alkavat sotavoiton jälkeen. Hän saa kokea karvaasti, kuinka koneisto pettää hänet hädän hetkellä, eikä aatteesta ole enää mitään jäljellä.

Olen kuikuillut tätä teosta jo pitkään e-kirjastossa, mutta aihepiiri ei aluksi kiinnostanut minua tippaakaan. Kuvittelin kirjan myös paljon raskaammaksi kuin mitä se lopulta oli. Luin teoksen sujuvasti kahdelta istumalta, ja teksti todella vei mukanaan.

Harmittaa, etten ole ehtinyt seurata irlantilaista nykykirjallisuutta yhtä paljon kuin nuorempana. Magee ja Boyne ovat olleet erikoisia yllättäjiä, jotka eivät kirjoita Irlannista lainkaan. Itse toki olen aina etsinyt irlantilaisesta kirjallisuudesta irlantilaisuutta itseään, ja olen pitänyt varsinkin historiallisista teoksista, joissa on mukana ripaus mytologiaa. Tai rosoisesta Dublin-romantiikasta, jossa herätään aamulla Shane MacGowanin kainalosta. Huomaan kyllä, kuinka odotukseni irlantilaisen kirjallisuuden suhteen ovat kliseiset.

Minulla on hyllyssä monia kesken jääneitä irlantilaisia nykyromaaneja – koska ne ovat olleet minulle taiteellisesti liian vaativia, ja tietty kasa tusinachicklitiä, johon en myöskään taivu. Mageen kirjoitustyyli tuntui sopivalta – älylliseltä, mutta konstailemattomalta. Romaanissa ei ollut yhtään turhaa sanaa, eikä liikoja rönsyjä. Aloin myös heti etsiä Mageen muita teoksia, mutta niitä ei ole toistaiseksi tullut – ehkä siksi, että hän on huolellinen ja hidas kirjoittaja. Jään odottamaan innolla tulevaa, koska tässä on ääni, joka inspiroi myös omaa kirjoittamistani.

Auf wiedersehen, Jeanne d’Arc

IMG_1676Liian kevyiden teemojen jälkeen on palattava joka kunnollisen perheen illallispöytädilemmaan: kuinka puhua lapsille holokaustista?

Irlantilainen John Boyne heittää kissan pöydälle erikoisen lastenkirjan muodossa. Tai teoksen ikäryhmää on vaikea arvioida, se tuntuu sellaiselta, jonka vanhempien ja lasten olisi hyvä lukea yhdessä. Olettaisin, että ainakin eurooppalaisten koulujen käyneille vanhemmille teoksen kontekstin peruskäsitteet ja aikajana ovat tuttuja. Boyne ei selitä tässä yleisen historian tapahtumia puhki, vaan keskittyy enemmän kasvavan orpopojan sisäiseen maailmaan, identiteettikriisiin ja kipuiluun lojaliteettien välillä.

Kirjan juonta ei kannata googlailla liikaa ennen lukemista. Kerrottakoon vaan, että siinä seitsemänvuotias Pierrot joutuu matkaamaan yksin Ranskasta Saksan kautta Itävaltaan, jossa asuu hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, Beatrix-täti. Pierrotilla on ikävä Pariisia, koiraansa ja parasta ystäväänsä Anshel Bronsteinia, joka jatkaa kirjoittamista niistä vaikeuksista, joita juutalaiset kokevat. Oman turvallisuutensa vuoksi hän ei kuitenkaan voi enää olla Pierrot, eikä puhua lähipiirille salaperäisestä kirjeystävästä, joka ei enää signeeraa kirjeitä nimellään.

Boynella taitaa olla pakkomielle historian suuriin käänteisiin, sotiin ja vallanpitäjiin. En tiedä, onko hän kirjoittanut ainuttakaan teosta, joka sijoittuu Irlantiin – puolueettomaan maahan, joka lopetti sotimisen saatuaan itsenäisyyden. Olen lukenut häneltä aiemmin yhden aikuisten romaanin, Tarkoin vartioidun talon, jossa jäljitettiin Romanovien kohtaloa ja matkustettiin maateitse Suomen läpi Neuvostoliittoon. Se oli varsin mainiota viihdettä; tässä taas on selvästi tarkoituksena herättää keskustelua ääri-ideologioihin liittymisen helppoudesta.

Onneksi teos ei ollut romanttinen, kyyneliä kirvottava eikä liian väkivaltainen. Juutalaisperheiden kohtalot tulevat ilmi enemmän rivien välistä kuin silminnäkijän seuraamina. Vastarintaliikkeen miehiä ja naisia on soluttautunut Salzburgin tienoille yllättävän paljon, eikä Pierrotin asuttamassa vuoristokylässäkään hailata niin innokkaasti kuin olisi luullut. Pierrotin teini-iän kosiskeluyritykset tyssäävät siihen, että hän on liian aktiivinen Hitlerjugendissa.

Kirja voisi toimia jonkinlaisena peilinä Nuoren tytön päiväkirjalle, sillä nuoren lukijan on hyvä kuvitella myös vastapoolin mahdollinen maailma. En ole toistaiseksi nähnyt reaalimaailmassa eläneen Hitlerjugendin päiväkirjaa – kai sellaisiakin jostain löytyy, mutta harvemmin julkaistaan. Jos tiedostavaa lasta tai nuorta jäisi näiden jälkeen vielä askarruttamaan natsismin ilmiö,  yrittäisin kaivaa jostain tämän päivän uusnatsin muistelmat. Henrik Holapan Minä perustin natsijärjestön voisi olla mahdollinen teksti, vaikka se ei olekaan erityisen nuorisoystävällinen lähestymistavaltaan.

Tässä teoksessa lapsen näkökulma on vahvempi kuin kasvavan nuoren, ja siksi kokisin, että teos voisi puhutella jo alakoululaista lukijaa. Otollista lukijakuntaa voisi olla ne 10-12-vuotiaat nörtähtävät pojat, jotka kierrättävät älypuhelimissaan Hitler-videoita ja -meemejä.

Tämän yhteisen kokemuksen jälkeen tiedostava perhe voikin jo alkaa suunnitella seuraavaa lomaansa Puolaan, johon sisällytetään vierailu Auschwitziin. En tiedä, millaisia vesipuistoja sen lähistöllä on, ja huvittaisiko sen keikan jälkeen ylipäänsä keksiä mitään ”kivaa” tekemistä. Itse ehkä herkkänä sieluna veisin lapset mieluummin Amsterdamin Anne Frank-museoon, joka olisi hallittavampi kokemus.

En ole aikanani hoitanut oman jälkikasvuni kanssa holokaustikasvatusta kovinkaan mallikkaasti, tosin tämän päivän ääriliikkeistä meillä puhuttiin sitäkin enemmän. Omassa lapsuudessani holokaustikasvatuksen hoiti televisio. Muistan ainakin Polttouhrit-sarjan, joka ei ollut erityisen lapsiystävällinen, ja sitä olen tapittanut noin kuusivuotiaana. Näinä päivinä opettavaisia holokaustisarjoja pyörii prime time-katseluaikaan televisiossa vähemmän, joten siksikin suosittelen kirjojen lukemista aiheesta.

 

Romanoveista hellyydellä

Tarkoin_vtul_es_6248Irlantilainen John Boyne (s.1971) on minulle uusi tuttavuus, jonka nimeen törmäsin etsiessäni uudempaa historiallista kirjallisuutta Pietarista. Minua kiinnostavat vielä bolshevikkien nousua ja vallankumousta vanhemmat ajat, mutta sain tämän teoksen kautta erinomaisen johdannon täsmäaiheeseeni eli tsaarin hovin tuhansien alamaisten arkeen ja valtasuhteisiin. Tässä päähenkilöinä ovat vähemmän vaatimattomasti tsaari Nikolai II:n perhe ja Rasputin tutkittuina nuoren henkivartijan Georgin näkökulmasta vallankumouksen aattona. Georgi on palkattu vahtimaan perheen nuorimmaista, hemofiliasta kärsivää Alekseita, joka ei saa urheilla mustelmien pelossa samalla tavalla kuin siskonsa. Georgilla ja Anastasialla on salasuhde, jossa Anastasia on rohkeampi ja aloitteellisempi osapuoli.

Suhtauduin asetelmaan varauksellisesti ja pidin osaa tsaariperheen arjen kuvauksista yltiöromanttisina ottaen huomioon, kuinka vihattuja he olivat aikanaan kansan parissa. Tässä olennaisena juonena onkin tsaariperheen monarkistiset kytkökset Euroopan hoviin, erityisesti Britanniaan, josta tuli myös tsaarin lähipiirin emigranttien keskeinen tukikohta. Lontooseen päätyy nuori Georgikin vaimonsa Zojan kanssa. Puolet romaanista seuraa Georgin ja Zojan pitkää yhteistä taivalta maahanmuuttajina ja heidän strategoitaan integroitua uuteen maahan. Georgi saa paikan British Museumin arkistonhoitajana ja Zoja tekee elämäntyönsä ensin tekstiilitehtaan työläisenä, myöhemmin opettajana. Pariskunnan turvallisuushakuinen keskiluokkainen elämä saa välillä kolhuja kantaväestön kommenteista ja kutsumattomia vieraita menneisyydestä. Lojaalisuuden osoittaminen uutta kotimaata kohtaan on usein vaikeaa, varsinkin toisen maailmansodan aikana, jolloin venäläisiä emigrantteja pidettiin potentiaalisina vakoojina ja maanpettureina.

Teoksen koskettavimmat osiot liittyvät romaanin nykyhetkeen eli 1970-80-luvun vaihteeseen, aikaan, kun Zoja on jo syöpäpotilas ja haluaa ennen kuolemaansa nähdä vielä kerran kotiseutunsa. Hän pyytää miestään viemään hänet Suomeen, mikä on lähin mahdollinen ”vapaan maailman” osoite, josta Pietaria voi muistella ja kuvitella. Viimeisillä voimillaan hauras nainen käy juomassa teetä Haminan ja Kotkan ravintoloissa ja hengittämässä Itämeren höyryjä. Voimat elpyvät ja vaimo saa houkuteltua miehensä parin päivän matkalle rajan yli. Ärsyttävää tässä jaksossa on silloisen maailmanpolitiikan realiteettien ohittaminen, jopa sen kysymyksen, kuinka emigranttipariskunta sai järjestettyä itselleen neuvostoviisumin käden käänteessä ja kuinka he onnistuivat nauttimaan matkastaan kommentoimatta neuvostovallan aikaansaamaa muutosta. Mutta tässä eletään sellaisen fiktion maailmassa, jossa moiset yksityiskohdat eivät paina.

Juonessa on loppuvaiheessa vielä paljon yllätyksiä. Kerrontatekniikka on jouheva ja eri ajanjaksojen tuoma kerroksellisuus tekee tekstistä elävää. Historiallisten faktojen suhteen tässä taatusti olisi tarkennuksen paikkoja, mutta jos heittää tutkijan lasit kaivoon ja lukee romaania fiilispohjalta, siitä saa enemmän irti. Venäjän kulttuuria ja mentaliteettia Boyne selvästi tuntee, mutta jäin ihmettelemään joitain neuvostoaikaan liittyviä yksityiskohtia, jotka oli mielestäni ohitettu kevyin rantein.

Boyne on julkaissut 15 teosta, osa niistä lasten- ja nuortenkirjoja, kirjoittamatta sanaakaan kotimaastaan Irlannista. Tänä vuonna tilanteeseen on tulossa muutos: syksyllä häneltä julkaistaan Irlannin katolisen kirkon skandaaleja käsittelevä romaani A History of Loneliness. Voin hyvin kuvitella kunnianhimoisen kirjailijan syyt pantata Irlanti-aihetta ja paneutumisen aiheeseen, joka herättää valtaosassa irlantilaisista vahvoja tunteita. Jään odottamaan tätä teosta innolla, mutta saatan myös tsekata hänen toistaiseksi menestyneimmän teoksen, nuortenkirjan A Boy in the Striped Pyjamas, joka kertoo erikoisesta ystävyydestä Natsi-Saksan keskitysleirillä.