Sotamorsianten suuri seikkailu

Teos: Jojo Moyes: Morsianten laiva (Gummerus, 2022)

Suomennos: Heli Naski

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Margaret on varttunut australialaisella lammasfarmilla irlantilaisen isän ja neljän veljen kanssa. Vuonna 1946 hän on juuri mennyt naimisiin brittisotilas Joen kanssa ja on raskaana. Sydneyssä odottelee suuri lauma sotamorsiamia laivaa Englantiin, tulevaisuuden kotimaahan, missä suurin osa ei ole koskaan käynyt.

Morsiamet eivät ole brittiarmeijan ensimmäinen prioriteetti, kun laivoja lastataan takaisin emämaahan. Monet naisista ovat saaneet odottaa matkaa jo vuoden päivät. Margaretilla käy tuuri, kun hän saa paikan sotalaiva HMS Victoriaan. Samaan aikaan ollaan huolissaan laivojen siveellisestä järjestyksestä, kun mukaan pääsee iso joukko vastakkaista sukupuolta.

Teos alkoi kiinnostavalla introlla, jossa iäkäs isoäiti on lapsenlapsensa kanssa matkalla Intiassa, ja päätyy Bombayn lähistöllä vaaralliselle laivanromuttamolle. Siellä häntä odottaa Victoria-laivan riivitty torso, josta hän edelleen tunnistaa savupiippujen designin. Tämä nykypäivän tarina kytki siirtomaa-ajan tarinan postkoloniaaliin todellisuuteen. Intialaiset satamat kuuluivat vielä vuonna 1946 imperiumiin, vaikka sille oltiin jo säveltämässä jäähyväiselegiaa.

Seurasin tarinaa yllättävän sujuvasti, vaikka kirjan aihe ei sytyttänyt minussa suurta liekkiä. Nykypäivän näkökulmasta se tuntui jopa pateettisen heteronormatiiviselta. Mutta tällainen oli ajan henki toisen maailmansodan jälkeen, ja Moyes on selkeästi tehnyt paljon myyräntyötä arkistoissa ilmiötä taustoittaessaan. Voin kuvitella, millainen hitti teos on ollut Britannian äitienpäivän kirjamarkkinoilla, sillä kirja taatusti lämmittää varsinkin niiden sydämiä, jotka ovat olleet jo elossa vuonna 1946.

Nuorten naisten laivamatkaa varjostivat varsinkin sähkösanomat niiltä aviomiehiltä, jotka olivat tulleet toisiin ajatuksiin liitosta, ja halusivat lähettää morsiamensa takaisin Australiaan. Tällä matkalla kaksi naista jätetään välisatamiin, joista toinen, Jean, on vasta 16-vuotias. Juorut Jeanin bilettämisestä laivalla vieraiden konemiesten kanssa olivat kiirineet aviomies Stanin korviin, ja näin Jeanista tuli automaattisesti hylkiö.

Laivan morsiamet eivät tosiaan mahdu samaan muottiin, ja hieman haastetta avioliittokeskeiselle heteronormatiivisuudelle tuo Francisin hahmo. Hän on vähemmän kiinnostunut tulevasta vaimon roolistaan, ja viihtyy parhaiten laivan kannella salapaikassaan, jonne morsianten ei kuuluisi päästä. Matkan aikana myös hänen maineensa tahraantuu, vaikka hän on morsiamista näkymättömin.

Kahden mantereen elintasoerot korostuvat tarinassa, eli brittejä hämmentää aussityttöjen fyysinen vahvuus ja terve olemus. Tyttöjä taas valmennetaan matkan aikana Britannian säännöstelyn todellisuudesta ja ruoanlaitosta niukoissa oloissa. Moni tyttö yrittää ottaa laivaruoasta kaiken irti, sillä se on huomattavasti tasokkaampaa kuin pelätyt ateriat, joita loihditaan munapulverista.

Teos keskittyy lähes kokonaan tuohon laivamatkaan, mutta siinä on joitain takaumia päähenkilöiden menneisyyteen Australiassa. Joillain oli takana aito rakkaustarina, toiset olivat menneet naimisiin hätäisesti lähes tuntematta miestään, ja joillekin liitto oli vain tekosyy paeta vaikeita oloja kotimaassa.

Moyes on pitkään kuulunut suosikkeihini chicklitin genressä, mutta viimeisissä teoksissaan hän näyttää laajentaneen aihepiirejään viihteestä kohti vakavampaa kirjallisuutta. Morsianten laiva ei aivan saavuttanut tätä aiemman teoksen, Tähtien antajan, runollista painovoimaa, mutta ihailin teoksessa läsnäolon tuntua ja kompaktia aiheessa pysymistä. Australian lähihistoriasta kun tuli taas pieni pala valloitettua, ja luku-urakan päätteeksi päässäni soi iki-ihana ”Van Diemen’s Land”.

Kentuckyn kiertävässä kirjastossa

Teos: Jojo Moyes: Tähtien antaja (Gummerus, 2020)

Suomennos: Heli Naski

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Baileyville on tunkkainen, sisäänpäinkääntynyt kaivosyhteisö Yhdysvaltain Itä-Kentuckyssa, jossa rotuerottelun pykäliä noudatetaan kirjaimellisesti. Vuonna 1937 seudulla eletään kurjuuden ja sairauden keskellä, mutta edistykselliset voimat ovat keksineet liikkuvan kirjastopalvelun syrjäseutujen köyhille.

Alice on tullut kylään nuorena morsiamena Englannista, hänen miehensä Bennett on paikallinen ”kultapoika”, baseball-tähti ja töissä kaivosyhtymän johdossa. Lapsettomuus vaivaa nuortaparia, eivätkä petipuuhat onnistu siksikään, että appiukko kyylää paperinohuen seinän takaa. Alice on turhautunut, ja löytää tiensä paikalliseen kirjastoon, josta hänen uusi elämänsä ratsastavana kirjalähettinä alkaa.

Jojo Moyes tunnetaan kekseliäistä nykyajan Britanniaan sijoittuvista ihmissuhdesaagoistaan, mutta uusin romaani on yllättävä aluevaltaus. Teoksen taustalla on todellisuuspohjaa, sillä Kentuckyssa todella oli vastaava kirjastohanke vuosina 1935-43. Ilmeisesti kirjailija on viime aikoina reissannut noilla hoodeilla, ja jättänyt palan sieluaan rancheille ja derby-otteluihin.

Kirja kuvaa kirjastovirkailijoiden ystävyyttä ja yhteisöllisyyttä tilanteessa, jossa naisten työssäkäyntiin, opiskeluun ja lukuharrastukseen liittyy syviä ennakkoluuloja. Porukan johtohahmo Margerie on jonkun sortin ”badass”, joka onnistuu rekrytoimaan kirjastoon jopa mustan naisen, Miss Rosen. Rose on porukasta ainoa, jolla on alan koulutusta, mutta hän on aiemmin palvellut vain mustien kirjastoissa. Rose käy töissä iltaisin sulkemisajan jälkeen, jotta rikkomus ei paljastuisi. Usein häntä kuskataan kotiin autolla, sillä kylän keskustan räyhämeininki voi helposti eskaloitua rotuväkivallaksi.

Kirjastossa on saatavilla myös ”tiskin alaista” kirjallisuutta mm. seksuaalisuuden ja perhesuunnitteluun liittyen. Alicen on vaikea ottaa tällainen teos haltuunsa, vaikka hän kaipaa tietoa arasta aiheesta. Ylipäänsä painotuotteisiin liittyvä sensuuri on kattavaa: opettajat lukevat etukäteen joka sarjakuvalehden ennen kuin uskaltavat antaa niitä lapsille.

Reissuillaan Alice ja kumppanit kohtaavat äärimmäistä köyhyyttä, mutta myös vieraanvaraisuutta ja aitoa oppimisen halua. Vaikeinta on niissä talouksissa, joissa perheenpää on sairastunut tai vammaantunut kaivostöissä, ja joissa alaikäiset ovat vastuussa huushollin pyörityksestä.

Mitä Alice sitten näkee ja kokee ulkomaalaisena tulokkaana? Kuinka hän tulee kohdatuksi yhteisössä, jossa harva on käynyt missään oman osavaltion ulkopuolella? Onko hänellä paikkaa tässä yhteisössä vaimon roolin ulkopuolella?

Teos on todella jännittävä ja mukaansatempaava, ja juoni pitää otteessaan lopun oikeusdraamaan saakka. Innostuin tästä teoksesta enemmän kuin syksyllä lukemastani Elizabeth Gilbertin Naisten kaupungista, joka myös oli inspiroiva tarina naishistorian näkökulmasta. Vastaavasti etelävaltioihin sijoittuva, yhden naisen köyhyydestä kertova Celia Owensin Suon villi laulu taas jäi minulta kesken puuduttavana runoelmana, ja siihen verrattuna tämä romaani on mestariteos.

Mestariteokseksi uskallan kirjaa tituleerata siksi, ettei se ole imelä tai kaupallisesti suuntautunut, ja siksi, että siinä on aimo annos autenttisen oloista sosiaalihistoriaa. Eli vaikka kirjaa lähestyisi kepeänä viihteenä, sen parissa luultavasti oppii jotain uutta.

Vain yhden sianporsaan tähden

Teos: Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta (Gummerus, 2018)

Suomennos: Heli Naski

Jojo Moyes kuuluu jo luottoviihdekirjailijoihini, vaikka olen lukenut häneltä aiemmin vasta kaksi teosta. Kirjailijan teoksiin on yleensä kirjastossa pitkä jono, ja koska en juuri nyt pahemmin osta kirjoja, hänen tuotantonsa on jäänyt minulla osittain pimentoon. Toiseksi uusimman Moyesin sain Elisa Kirjan kuukausiohjelmasta, ja se varsinkin yllätti: teos sijoittuu osittain manner-Eurooppaan ja se on enemmän historiallinen romaani kuin kepeä chicklit-pläjäys.

Romaanissa eletään arkea ranskalaisessa maalaiskylässä keskellä ensimmäistä maailmansotaa. Saksalaiset ovat miehittäneet kylän, ja kyläläisten keskuuteen kasvaa suuri juopa, sillä osa pitää saksalaisten kanssa veljeileviä henkilöitä maanpettureina. Pahin kritiikki kohdistuu Le Coq Rouge-hotellin naispuolisiin pitäjiin, siskoksiin Sophieen ja Hélèneen, jotka ottavat saksalaissotilaiden muonituksen kontolleen. Kylässä nähdään jo nälkää, mutta hotellin naisten iho kirkastuu kirkastumistaan, ja Sophie nähdään tanssivan komendantti Beckerin kanssa jouluaattoiltana.

Sophie on taiteilijan vaimo, ja taiteilija-Édouard on joutunut saksalaisten työleirille Ardenneille. Mielistelemällä komendanttia hän toivoo saavansa miehelleen vapautuksen leiriltä. Draama on lähtenyt liikkeelle sisarusten kellariin piilottamasta porsaasta, jonka saksalaiset sotilaat haluaisivat takavarikoida laittomana ”hankintavälineenä” säännöstelypykäliinsä vedoten. Lopulta Sophie viedään kylästään vankileirille tuntemattomaan osoitteeseen, ja hänen sukunsa vaikenee koko tädin olemassaolosta häveten tämän maanpetturuutta.

Sophiesta jää jäljelle maalaus, joka löytää tiensä kuuluisan nuoren arkkitehdin David Halstonin lasitaloon Thamesin rannalle. David kuolee nuorena ja jättää vaimonsa Livin lähes toimintakyvyttömäksi vaalimaan miehen perintöä. Liv samastuu häälahjaksi saamansa taulun salaperäiseen naiseen, ”Tyttöön jonka jätit taaksesi”. Taulun tarina alkaa elää uutta elämää, kun Liviä yhtäkkiä syytetään varastetun sotasaaliin hallussapidosta.

Kirjassa on kiinnostava asetelma: siinä tehdään hyppy äärimmäisestä niukkuudesta postmoderniin yltäkylläisyyteen, jota varjostaa äkillisen köyhtymisen pelko. Livin nurkalla asuu pahvilaatikossa majaileva koditon nainen, jolle hän vie päivittäin teetä ja pientä purtavaa. Häntä ahdistelevat ulosottomiehet ja verokarhut, koska hän ei selviä omilla tuloillaan kalliin talonsa hoitokustannuksista. Ihmiset hänen ympärillään tekevät jatkuvasti kolmea työtä selvitäkseen perusmenoistaan. Ranskalainen kyläidylli sadan vuoden takaa on lopulta helpompi elinympäristö kuin 2000-luvun Lontoo, vaikka sota riistää kyläläisiltä tuoreen patongin ja possujuhlat.

Olisin kyllä voinut lukea kokonaisen romaanin St. Péronnen kylästä ilman nykyajan väliintuloa, mutta kadonneen taulun tarina toi teokseen uuden ulottuvuuden, jonka juoni lähenee jo dekkaria. Sinänsä raikasta oli, ettei tässä viitattu natsiaikaisiin sotaryöstöihin, sillä niistä on takuulla kirjoitettu enemmän. Lakiteknisiin koukeroihin en valitettavasti jaksanut keskittyä, mutta oikeusdraamaa jaksoi seurata, vaikka ei tietäisi paljoa kirjassa mainituista kansainvälisistä sopimuksista.

Kerrassaan mainio teos, joka ei aiheuttanut lukujumia. Tämän selvitin blogiteksteineen puolessa päivässä, kun edelliseen lukemaani teokseen meni puolitoista vuotta. Tulossa on myös arvio kirjasta, jota olen lueskellut jo seitsemän vuotta.

Tämä teos on

Voiko chicklit olla poliittisesti tiedostavaa?

IMG_1703Eräässä kirjallisuutta käsittelevässä facebook-ryhmässä keskusteltiin taas hömpän määrittelystä. Siellä mietittiin, onko sana ”hömppä” ylipäänsä naisten luomaa kirjallisuutta sortava käsite ja sitä motivaatiota, jolla naiset vähättelevät lukukokemuksiaan.

Varmasti ns. miesviihteen puolellakin on helppolukuista, harmitonta lukumateriaalia. Olen kokenut sotakirjat hieman järeämpinä kaunokirjallisesti kuin eräkirjat, vaikka niissä ei tehtäisikään syvällisiä poliittisia analyyseja. Viime kesänä uteliaisuuteni sotakirjallisuuteen meni jo niin pitkälle, että olin yön synkkänä tuntina ladannut koneelleni Reino Lehväslaihoa. Aikaa ei kuitenkaan riittänyt tämän mysteerion avaamiseen.

Olen itse kirjoittajana kiinnostunut mahdollisuuksista yhdistää huvi ja hyöty, viihde ja painavampi yhteiskunnallinen asia. Jos chicklit noin yleensä yhdistetään shoppailuun, seksiin ja urbaaniin kulutuskulttuuriin, entä sitten, jos henkilöt ovat kykenemättömiä pääsemään tähän valtavirtaan mukaan? Usein chicklit-teokset myös kertovat tarinoita satumaisesta elämänmuutoksesta. Entä, jos ketjupolttava, työtön yh-äiti ei innostukaan opiskelusta tai yrittäjyydestä, vaan jatkaa päämäärätöntä haahuiluaan? Saako chicklit:issä haistattaa paskat yhteiskunnan normeille, ja jopa itse haista pahalta? Vai mennäänkö silloin epäilyttävän taiteen puolelle?

Ihastuin aikanani Jojo Moyesin teokseen Kerro minulle jotain hyvää siksi, että siinä avustaja rakastui vaikeasti vammaiseen asiakkaaseen, jonka kanssa hän ei voisi koskaan harrastaa seksiä. Eilen aloitin häneltä toisen teoksen Parillisia, parittomia (Gummerus, 2017), jossa yksinhuoltajaäiti yrittää keksiä keinon saada matemaattisesti lahjakkaan tyttärensä eliittikouluun – melkein ilmaiselle stipendille, johon siihenkään perheellä ei ole varaa, koska jo 500 punnan rekisteröimismaksu on  liian kallis. Koska itse kirjoitan vastaavasta ääriköyhälästä käsin, koen tämän tyyppisen viihteen todella sydäntä lämmittäväksi, mutta myös toimintaan kannustavaksi.

Itse köyhyys ei vielä ole kovin jännittävä kaunokirjallisuuden aihe. Eikä köyhyydestä nouseminenkaan. Nämä ovat materiaalisia kysymyksiä, joihin voi tulla muutos, ja muutos voi tulla myös, vaikka henkilö itse ei ponnistelisi kovasti asemansa parantamiseksi.  Minua kiinnostavat rikkaat syrjäytyneet, sillä olen kuullut, että heitäkin on. Kiinnostaa myös, mitä tapahtuu, jos huippumalli joutuu happoiskun kohteeksi tai jos tyylitajuton siiderivalas tulee valituksi firman PR-tehtäviin viidensadan hakijan joukosta.

Kaipaan aikaan, jolloin rumilla, lihavilla, homssuisilla ja sosiaalisesti kömpelöillä oli oikeus tienata elantonsa ja elää oman näköistään elämää. Noina aikoina kielenkäyttö normista poikkeavista oli törkeämpää kuin nykyään, mutta silloin heitäkin tarvittiin. Nykyään on hyvin vähän töitä, joihin voi päästä pelkällä osaamisella tai koulutuksella. ”Hyvät tyypit” vievät työt, koska he ovat valmiita panemaan kaiken aikansa ja energiansa itsensä parantamiseen.

Jojo Moyesin täytyy olla ellei superrikas, niin ainakin syvästi vakavarainen kirjailija. Häntä luetaan, koska hän kirjoittaa tavallisista ihmisistä heidän omalla kielellään. Tässä arkirealismissa on kuitenkin joku ”twisti”, joka saa minutkin ylös sohvaltani tarkkailemaan kanssaihmisiäni. Koen Moyesin teosten aktivoivan ihmisiä tekemään kurjalle tilanteelleen jotain – ei unelmoimaan mahdottomista, vaan selviytymään päivästään.

Jos saan koskaan esikoisromaanini julkaistua, aion kiittää Moyesia jälkisanoissa. Tätä blogitekstiä kirjoittaessani mieleeni juolahti viime lauantaina kuulemani lause, joka voisi olla seuraavan tuotokseni alku:

”Voitaisko me ajatella, että jossain olisi sinkkuilta muillekin kuin näille, joita mielenterveyden ongelmat haastaa? Siis meille, jotka etsimme normaalia, työssä käyvää kumppania. ”

Painavaa asiaa avustajan roolista

kerro_minulle_jotain_hyvaa98361Viikonloppuna asioin Hämeenkadun Suomalaisessa Kirjakaupassa. Ostin pari superhalpaa löytöpisteen teosta, mutta myyjä koetti saada minua hankkimaan Jojo Moyesin uusimman suomennetun teoksen Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus, 2015). Sattuikin niin, että olin juuri lukenut ko. teoksen englanniksi. Jonon pysyessä minimaalisena vaihdoimme muutamia näkökulmia. Mikään ei ole niin herkullista kuin saada kirjanmyyjän näkemys kauppaamastaan teoksesta. Hän sanoi, ettei uskalla tutustua Moyesin aiempiin teokseen, sillä tämä viimeisin oli koskettanut häntä niin syvästi. Ei uskonut, että aiemmat voisivat olla yhtä hyviä. Ei tuntunut markkinointipuheelta, vaan aidolta henkilökohtaiselta statementilta. Ja onhan se hienoa, jos kirja koskettaa syvältä ja aidosti.

Teos on siis hyvin kuuma peruna äitienpäivän kirjamarkkinoilla. Voisin kuvitella monen ikäisten äitien pitävän tästä. Omakin äitini olisi taatusti lukenut tämän, jos olisi elossa.

Me Before You (2012, Penguin) ei ole uusi Pygmalion/My Fair Lady, vaikka asetelma saattaakin ulkoisesti siltä vaikuttaa. Jopa teoksen nimi saattaa herättää tunteita. Itse en edes ilman ennakkosuositusta tarttuisi teokseen, jonka nimi on näin simppeli. Ehkä teos olisi saattanut herättää huomioni korkeintaan lentokentällä, jos odotusaika olisi ollut monta tuntia. Alkuperäinen reaktioni oli: taas yksi narsistiseksi nimetyn ex-puolison stalkkausoperaatio?

Teos on kaikkea muuta kuin tätä. Tapaamme Loun, joka on työskennellyt kotikuntansa ainoassa kahvilassa koulusta valmistuttuaan. Lou edelleen asuu vanhempiensa luona 27-vuotiaana. Hän tuo kortensa kekoon talouteen, jossa äiti on työtön ja isoisän omaishoitaja, isä pelkää potkuja ja sisko koittaa elättää vauvaansa samalla suunnitellen paluuta yliopisto-opintoihin. Loun itsenäistyminen ei oikein ole edes ollut tapetilla, sillä työ kahvilassa ei riitä oman asunnon vuokraan. Hänen poikaystävänsä harrastaa intohimoisesti triathlonia, eikä yhteen muuttaminen ole ollut pitkiin aikoihin ajankohtaista.

Kahvilan lopettaessa toimintansa Lou päätyy mystisen Willin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Will on neliraajahalvaantunut jäätyään moottoripyörän alle, ja vammaisen asemaan alistuminen on hänelle poikkeuksellisen vaikeaa, onhan hänellä takanaan menestynyt business-ura ja extremeurheilutausta. Koska Will on varakkaasta perheestä, hänen hoitonsa on hoidettu mahdollisimman diskreetisti. Hän asuu vanhempiensa pihaan rakennetussa esteettömässä design-tallissa, mutta mikään kodin yksityiskohta tai puutarhanäkymä ei tuota hänelle iloa. Vanhempiensa kanssa Will on tehnyt sopimuksen puolen vuoden miettimisajasta – ajasta, joksi häntä hoitamaan palkataan nuori ja nätti Louisa, jonka tarkoituksena olisi palauttaa miehen elämänhalu keinolla millä hyvänsä.

Muuten hyvä, mutta Loulle ei kerrota Willin oikeasta tilasta pestiin astuessaan. Enempää en juonta paljasta, mutta kieltämättä nämä rikkaiden kotkotukset ja erityisoikeudet panivat minunkin vereni kuohumaan. Positiivista teoksessa olikin sen aiheuttavat moninaiset tunteet. Turhautuminen ja raivo olivat enemmän pinnalla kuin nyyhkyromantiikka. Romanssin ainekset teoksessa ovat jokseenkin ilmiselvät tai ennalta-arvattavat – kiinnostavampaa on avustajan arkisen työn kuvaus. Willin ja Loun yhteiset retket vaativat Loulta uskomattomia ponnistuksia. Esteettömyys ei toimi sielläkään, jossa sitä mainostetaan. Lopulta hänen on helpompi kärrätä hoidettavansa Seychelleille kuin paikallisiin raveihin.

Lähipiiri suhtautuu Loun työhön ja sen eettisiin ongelmiin kirjavasti. Jos teosta lukee tyttö tapaa pojan -asetelman ulkopuolella, sen asettamat kysymykset ovatkin kimurantimpia. Moyes on tehnyt huolellista taustatyötä neliraajahalvaantuneiden ongelmista ja tukimuodoista. Kerrankin oli ihan mielenkiintoista lukea virtuaalisten palstojen viestejä, sillä ne kertoivat paljon vertaistuen merkityksestä.

Kiinnostavinta teoksessa on Loun persoonan muutos ja itsensä löytäminen varsin epäkiitollisessa duunissa. Hänellä ei ole 27 vuoden ikään ollut elämässään lainkaan tavoitteita. Kukaan ei ole kertonut hänelle, että työ voisi merkitä muutakin kuin minimitoimeentuloa. Hänen ainoa intohimonsa liittyy vaatteisiin, joten hänen kuuluisi päästä vaatesuunnittelukurssille, mutta kukaan ei kannusta häntä. Onko Lou peräkammarin tyttö? Ja kuinka elämäänsä kyllästynyt vammainen mies voi auttaa häntä muuttamaan elämänsä suunnan?

Ja sitten taas tultiin nenäliinakysymykseen. Suhtaudun hirvittävän ilkeästi naistenlehtien arvioihin, joissa lukijaa kehotetaan varustautumaan nenäliinapaketilla. Perkele, minähän itken silloin, kun itkettää, mutta en, jos Cosmon toimittaja niin vinkkaa! On lukijoiden aliarvioimista tunkea se nenäliinaviesti kirjan kanteen! Brittien markkinointikeinot ovat raivostuttavia!

Summa summarum: teos oli paljon parempi kuin luulin. Chicklitin kaavassa kuitenkin pysytään, ja ehkä siksi sanoja on tässä liikaa. Moyesilla on kuitenkin painavaa asiaa, myös naisten matalapalkkatöistä. Kyllä hän tuo näkymätöntä työtä näkyväksi. Paljon hän kertoi naisista, joita ei yleensä arjessaan huomata. 

Sohvaperunan tunnustukset

beth thomas carry youHankin Beth Thomasin romaanin Carry You (2014) kahdella punnalla Birminghamin Tescosta. Tescossa oli myynnissä vain ehkä 20 eri romaania, joista kallein oli 5 puntaa. Thomasin tänä vuonna ilmestyneen teoksen halpa hinta arvelutti, mutta sen teemat, äidin kuolema ja sen sureminen, masennus ja siitä parantuminen kiinnostivat. Kyseessä siis on hyvin klassinen chicklit-pläjäys, joka ei yritäkään tavoitella muuta titteliä. Kirjan kannessa suositeltiin teosta erityisesti Marian Keyesin ja JoJo Moyesin faneille. Keyesistä en pidä ja Moyesia en ole lukenut, mutta vaikuttaa astetta omaperäisemmältä.

Teoksen päähenkilö Daisy on toiminut kolme vuotta syöpäsairaan äitinsä ja tämän miesystävän omaishoitajana. Heidän kuoltua Daisyn elämä suistuu raiteiltaan: hän ei enää saa lähdettyä ulos, vaan keskittää energiansa Hugh Grant-elokuvien pakkotoistoon ja Jaffa-keksien tuhoamiseen. Daisyn ystävät ovat naisesta kovasti huolissaan eivätkä anna periksi, vaan yrittävät keksiä keinoja hänen piristämisekseen. Hänen paras ystävänsä Abby on varsinainen päällepäsmäri, joka eräänä päivänä ilmoittaa, että kuukauden päästä Daisyn tulee kävellä Moonwalk-niminen naisten maratoni hänen seurassaan. Daisy on ehdotuksesta kauhuissaan, mutta alistuu voimakastahtoisen ystävänsä tahtoon pitkin hampain.

Daisy on pitkäaikaistyötön ja pian koditon vetelehtijä, joka päätyy asumaan Abbyn vierashuoneeseen. Äidin miesystävä on tehnyt hänet perinnöttömäksi, joten haaveet asunnon ostamisesta äidin perintörahoilla saavat jäädä sikseen. Abby puhuu hänelle baarineidin paikan paikallisesta pubista, mutta sillä palkalla ei edes makseta yksiön vuokraa Lontoon esikaupungista. Mitään glamoröösiä shoppailua tai miehenmetsästystä Thomas ei tarjoa, vaan rehellistä, arkista analyysia perhe- ja ystävyyssuhteista. Asunnosta ulos päästyään Daisylla on pientä sutinaa kahden miehen kanssa, joista molemmat tarjoavat hänelle ilmaista lenkkiseuraa, mutta niin masentunut Daisy edelleen on, ettei lihallinen tuttavuus kiinnosta. Thomas tuntee masennuksen kuin omat taskunsa ja kirjoittaa siitä välillä humoristisestikin. Ehkä teos voisi toimia vertaistukena muille kotiinsa linnottautujille. Kaikilla ei ole uskollisia tsemppaajia hakemassa ulos lenkille, joten tsemppaaja voisi joskus löytyä vaikka kirjan muodossa.

Oikeastaan romaanissa olisi ainesta vaikka mihin. Mielestäni kirjailijalla on tervehenkinen, jalat maassa-asenne ja melkein liiaksi kehittynyt empatian kyky. Suurena ongelmana on kieli ja täydellinen poliittinen naiivius- jopa Bridget Jonesin seikkailuissa ja Himoshoppaaja-sarjassa on enemmän yhteiskunnallista analyysia.  Vaikka luin teoksen loppuun saakka, välillä hiuksia repien, syytin itseäni ajan haaskaamisesta. Tuli olo, että tässä on menty, mistä aita oli matalin. Nuorten masennus kun on iso yhteiskuntapoliittinen ongelma ja masentuneilla nuorilla itsellään usein on paljon nyansoidumpia  ja kärkevämpiä kannanottoja tilastaan kuin tämän romaaniin päähenkilöllä.

Isoin kielellinen ongelma liittyy runsaaseen sosiaalisen median raportointiin. Daisyn ja ystävien fb-keskustelut olivat tyhjäpäisiä ja täysin turhia juonen kuljettamisen kannalta. Netti toimii tässä kaveripiirissä eritoten sosiaalisen kontrollin välineenä: jos Daisy ei vastaa Abbylle välittömästi, ystävä tulee linjoja pitkin aggressiivisena ja lopulta päätyy naisen ovelle. Olenko sitten ihan vanhanaikainen kalkkis, kun en tajua Facebook-päivitysten käyttöä kaunokirjallisuudessa? Onko juna jättänyt?

Teoksen pääteema, valmistautuminen kävelymaratoniin ja ison haaveen toteuttaminen, oli syy, miksi turhautumisesta huolimatta kahlasin tämän verbaalisen superähkyn läpi. Tässä oli paljon positivista, voimaannuttavaa kamaa puettuna vähemmän tyylikkääseen lenkkiasuun. Teos ei ollut huonoin lukemani chicklit-kirja, mutta ei luultavasti jää mielen sopukoihin uusien kysymysten muodossa. Lohtukirjallisuutta silti tarvitaan. Suosittelen teosta niille, joille lenkille lähtemättömyys on todellinen ongelma elämässä.

PS: Jostain syystä pidin kansikuvasta paljon, vaikka siinäkään ei ole mitään ihmeellistä.