Kahweella Länkipohjan Nesteellä

Teos: Juha Hurme: Suomi. (Teos, 2020)

Äänikirjan lukija: Paavo Kerosuo

Aleksis Kiven päivänä kuuluu sivistykseen lukea jotain kansallisesti edustavaa, ja mikäpä olisi fiiliksiin sopivampaa kuin Juha Hurmeen tajunnanvirta suomalaisuuden ulottuvuuksista. Finlandia-palkittu Niemi jäi minulta autuaasti kesken, joten nyt haasteenani oli kuroa umpeen siitä jäänyt sivistyksellinen aukko lukemalla jatko-osa Suomi.

Toki tätä yli 17 tunnin äänikirjaa ei voi kuunnella päivässä, ja urakan jakaminen kahdelle päivällekin oli ylimitoitettu. Mielelläni viihtyisin näin runsaan henkilögallerian parissa viikkoja, mutta bloggarin roolissa en voi tehdä niinkään, koska luultavasti joutuisin aloittamaan urakan joka kerta alusta. Huomasin myös jo alkumetreiltä, etten pystyisi kirjoittamaan tästä kovinkaan kummoista esittelyä näin nopealla aikataululla. Ja samalla tiedän, että ellen kirjoita siitä nyt, homma tulee siirtymään ikuisesti mappi Ö: hön.

Teos lähtee liikkeelle letkeästi Länkipohjan Nesteeltä, joka Hurmeen mukaan voisi olla yhtä luonteva maailman napa kuin mikä tahansa kahvipaikka. Kahvin juomisella on ollut tärkeä rooli myös katajaisen kansan illatsuissa aina 1700-luvulta saakka, ja sen asema tulevien kirjailijoiden hoksottimien teroittajana on eittämättä ollut suuri.

Hurme ottaa tehtäväkseen kirjoittaa uudelleen suomen kielen ja kirjallisuuden historian. Tarinan keskiössä on myyttinen Kalevala, jonka merkitys kristillisen maailmankuvan haastajana on ollut suuri. Millaista kansanihmisten runonlaulanta on sitten ollut vuosituhansien aikana ennen kirjoitustaitoa, siitä Kalevala ei voi antaa kuin ohuen vinkin. Ainakin kaikki eroottisuus ja muu epäsiveä ruumiillisuus on Elias Lönnrotin kahdesta versiosta puhdistettu.

Osa kirjan anekdooteista kuuluu äidinkielen opettajien hörhösiiven HC-osastolle, joten lukijan ei kannata olla huolissaan, jos keskittyminen tämän rönsyilevän ja monipolvisen tarinoinnin aikana takkuilee. Tyypillistä Hurmea on, että karelianistisen oopperan kuuntelusta päädytään unikuvien siivin Turun Pallivahan seurakuntatalolle sukuhautajaisiin. Paikoitellen omakohtaiset muistot taas osuvat paremmin maaliin, kuten siihen paimiolaiseen kirjastoon liittyvät, jossa hänen isänsä oli kirjastonhoitajana.

Minua puudutti teoksessa varsinkin urheilukisojen tarinankerronta, vaikka niiden merkitys karelianistisen sankarimyytin rakentajana onkin ollut suuri. Urheilijoiden ja iskelmätähtien runsas galleria puuduttaa siksi, että samat tiedot olisi voinut löytää myös Wikipediasta. Välillä myös tuntui, että teemojen välillä ei ollut loogista yhteyttä, vaan Hurme on rakentanut aasinsiltoja aiheiden välille täysin anarkistisesti. En esimerkiksi sisäistä teoksen kappalejaon logiikkaa, vaikka teos etenee löysän kronologisesti.

Opin kirjaa kuunnellessa joitain helmiä, joita voin käyttää anekdootteina omilla kulttuurikävelyilläni. Esimerkiksi mökkikuntamme Kangasniemi saa teoksessa harvinaisen suurta huomiota, käydäänhän tässä läpi von Beckerien aatelissuvun, Otto Mannisen ja Hiski Salomaan henkilöhistoriaa. Myös Tampereelle ja ympäryskuntiin liittyy mehevää tarinankerrontaa, joka voi poikia jokusen IRL-retken. En esimerkiksi ennen kirjan lukemista tiennyt, että:

-sana ”sivistys”, jonka Reinhold von Becker keksi, tulee eteläsavolaisesta pellavan käsittelyn vaiheesta.

-Hatanpään kartanon nimi juontaa juurensa ruotsalaisten hattupuolueesta, sillä sen perustaja kannatti intohimoisesti hattuja.

-Tampereen ylioppilastalo oli alun perin konkurssikypsä pankki, jonka johtaja oli ollut hyvin, hyvin tuhma.

Muuten pysyin parhaiten mukana 1900-luvun tarinoinnissa, varsinkin pohdinnoissa heimoaatteesta, Lapuan liikkeestä ja Karjalan neuvostotasavallan kulttuurielämästä. Neuvostovakoilija Kerttu Nuortevan tarina oli minulle ennestään tuntematon, ja kohtuujännittävä. Muutenkin neuvostokarjalaiset Kalevala-tulkinnat alkoivat kiinnostaa, olenhan jo kerran käynyt kuulemassa runonlaulua paikkakunnalla nimeltä Kalevala (Uhtua).

Ideologisella tasolla kirjassa käydään idän ja lännen, sosialismin ja kapitalismin välistä taistelua. Koen, että Hurme antaa molemman aatteen edustajille tasapuolisesti tilaa, ja välillä ääneen pääsee myös vähemmän tunnettuja, unohdettuja kulttuurivaikuttajia.

Teoksen loppuosissa päädytään ekologisiin pohdintoihin Suomen metsänhoidon tilasta, ja siitä syntyy kiinnostava linkki Anni Kytömäen uusimpaan teokseen Margarita, joka on minulla työn alla myös. Laukaalla sijaitsevan Lievestuoreen lipeätehtaan hajuja olen saanut impata keuhkoihini koko lapsuuden ja nuoruuden automatkoilla Savoon, joten erityisherkkä persoonani oli näissäkin pohdinnoissa kaikin aistein mukana.

Uskon, että jokainen kirjaan tarttuva löytää siitä ainakin yhden itseä kiinnostavan tulokulman, mutta lukijan on oltava luonteeltaan kovin ensyklopedinen, jos kaikki tässä paketissa inspiroi. Valikoiva lukustrategia ei siis ole väärä, ja yhdenkin luvun lukeminen voi olla jollekulle riittävä elämys.

Sinisten omenien lupaus

Teos: Sally Salminen: Katrina (1936/2018, Teos)

Käännös: Juha Hurme

Kuulin Sally Salmisen Katrinasta ensi kertaa toissa vuonna, kun YLE:llä oli käynnissä Suomi100-kirjaprojekti ja romaani oli yksi siihen valituista teoksista. En kuitenkaan ehtinyt lukea teosta tässä vaiheessa, ja sen maine on kiirinyt huomattavasti sen jälkeen. Minulla oli siis vahva ennakkokäsitys teoksesta, mutta onneksi en ollut lukenut kaikkia arvioita puhki.

Katrina on nuori pohjalaistyttö, joka tulee ahvenanmaalaisen merimiehen hurmatuksi kotikonnuillaan 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alkuvuosina. Kosinta on salamannopea, eikä hän ehdi edes kerätä mukaansa kapioita. Johan lupaa nuorikolleen leveämpiä oloja, suotuisia viljelykausia, sinisiä omenapuita ja koreita vaatteita. Katrina lähtee miehen matkaan, koska on haaveillut elämälleen muutakin kuin jäämisen oman kylän mökin akaksi. Ehkä merimiehen vaimona hän pääsisi vielä maailmalle ja oppisi vieraita kieliä.

Todellisuus Västerbyn kylässä on aivan muuta kuin mitä suupaltti Johan maalaili, ja hän jättää nuorikkonsa selviämään alkeelliseen torppaan ilman ruokaa. Torppien naisilla on tapana hankkia elantonsa lähitilojen taksvärkkiläisinä, ja palkka usein maksetaan vain tilan antimina. Ruokapalkka on kapeaa, ja Katrina nousee pian topakasti pihimpiä isäntiään vastaan. Hänessä on pohjalaista sisua, jollaiseen saaristossa ei ole totuttu. Työväenaate on Katrinassa nupuillaan, vaikka hän ei osaa pukea ajatuksiaan mantereella tehtävän politiikan kielelle.

Teos kertoo pitkälti Katrinan yksinäisyydestä elämän eri vaiheissa, vaikka avioliiton kehitys onkin yksi sen keskeinen teema. Katrina oppii rakastamaan tuulella käyvää miestään, jonka kyvyt ansaita elantoa eivät ole vaimonsa kaltaiset. Mies ei juo, ei polta, eikä ole uskoton, mutta siitä huolimatta hän on hupa rahankäyttäjä, eikä merimiehen palkasta oikein jää mitään kasvavan perheen käyttöön. Kuitenkin pariskunta hitsautuu yhteen yhteisten vastoinkäymisten kautta, varsinkin lasten kuolemien.

Luin kirjaa suurena jännityskertomuksena, vaikka sen tapahtumat ovat arkisia ja realistisia. Siinä on muutama kohtaus, jotka ylittävät jopa Myrskyluodon Maijan dramaturgian. Tuo vertaus on kuitenkin päässäni hatara, sillä en ole lukenut Anni Blomqvistin teosta, vaan muistan sen vain lapsuuden TV-sarjana. Muutenkaan en muista, olisinko koskaan aiemmin lukenut ahvenanmaalaisen kirjailijan teosta.

Myös kyläyhteisön kuvauksena teos on loistava, ja myös sivuhenkilöt ovat eläviä. Kylän elämä keskittyy pitkälti laivalaiturin ja kahden kilpailevan kaupan välille. Kilpailuasema syntyy, kun kylään perustetaan osuuskauppa, joka saa pian suuremman suosion kuin vanha puoti. Osuuskaupan nuori pitäjä Saga on aluksi Katrinan miniäehdokas yhden pojan kanssa, ja lopulta vaimo toiselle pojalle, ja tässä välissä hän on ehtinyt olla naimisissa vanhan kapteenin kanssa. Saariston nuorten seurustelukuviot ovat välillä karuja, sillä tytöt haaveilevat kapteenskaksi pääsystä, mikä on tuossa yhteisössä korkein sosiaalisen nousun keino.

Kirjan kirjoittamisvaiheessa vuonna 1936 Katrina oli jo historiallinen romaani, ja sen keskeiset historialliset tapahtumat liittyvät ensimmäiseen maailmansotaan ja Suomen kansalaissotaan. Vaikka saarilla piileskelee venäläisiä sotilaita, ei sota vaikuta tavallisten saaristolaisten elämään kuin välillisesti. Valkoisella suojeluskunnalla on saarilla joukkoja, mutta niiden tehtävät jäävät kapeiksi.

Juha Hurmeen uusi suomennos on hämmentävän eheä lukukokemus, mikä varmasti lisää teoksen suosiota suomenkielisten lukijoiden piirissä. Koska Salminen vaikutti suurimman osan aikuiselämästään Suomen ulkopuolella, hänen kirjallinen tuotantonsa jäi aikanaan suomalaisilta lukijoilta pimentoon. Hän yritti palata asumaan kotikonnuilleen kirjallisen menestyksen jälkeen, mutta elämä sysäsi hänet Amerikan-siirtolaisuuden jälkeen avioliittoon Tanskaan. Sosialistinen aatemaailma kasvoi hänessä vielä Katrinan kirjoittamisen jälkeen, eikä hänen avointa poliittisuuttaan katsottu kotikylässä hyvällä.

Katrina tuntuu teokselta, joka ei täysin tyhjenny yhdellä lukukerralla. Erityisen hauskaa olisi lukea teosta kohteessa, ellei sitten kuvatulla kotisaarella, niin ainakin Maarianhaminassa. Saarten pääkaupunkiin Katrina pääsee vasta vanhoilla päivillään, ja kokee sen meiningin aivan liian herraskaisena. Vaikka hänen elämänsä miehet puhuvat jo alkeellista englantia, ei tavallisen merimiehen muijan maailma avaudu helpolla.

Hyvää mielenterveysviikkoa!

IMG_1819Tänään alkaa vuosittainen Mielenterveysviikko, ja meillä bloggareilla on haasteena lukea viikon aikana mielenterveyteen liittyvä teos. Viikkoa voi viettää myös osallistua eri mielenterveyden toimijoihin tapahtumiin ympäri maata, tai vaikka ilahduttamalla ystävää treffeillä tai kyläilemällä pitkästä aikaa.

Oma viikon teokseni on Juha Hurmeen Hullu (Teos, 2012), jota olen yrittänyt viiden vuoden ajan tavoittaa. Näyttämölläkin Hullua olisi saanut nähdä moneen otteeseen, mutta olen tainnut pelätä liian vahvaa tunnereaktiota. Paljon olen kirjasta lukenut, pelkkää hyvää, ja varmasti myös seurannut Hurmeen haastatteluja aiheesta eri medioissa. Kun Hurme vielä on tänä vuonna Finlandia-kandidaattina uutuusromaanillaan Niemi, se tekee tästä lukukokemuksesta ajankohtaisemman. Silti Hullu puhuttelee minua nyt enemmän, enkä ole tainnut Hurmeelta koskaan mitään aiemmin lukeakaan. Kuunnellut häntä olen ainakin kerran, luennolla näytelmäkirjallisuudesta, kun opiskelin luovaa kirjoittamista.

Teoksessa viisikymppinen mieskertoja käy läpi neljää kokemustaan Siitä, eli ennenaikaisesta kuolemasta. Miehellä on ollut kolme psykoosinkaltaista kokemusta nuoruudessaan, mutta hän on selvinnyt niistä ilman sairaalakeikkaa. Neljäs kerta puhkeaa hänen 87-vuotiaan äitinsä tehdessä kuolemaa, ja liittyy jollain tavalla lapsuuden ja nuoruuden selvittämättömiin salaisuuksiin. Mies viedään kotinurkiltaan Helsingin Kalliosta ensin keltaiseen taloon, sieltä valkoiseen ja lopulta harmaaseen. Miehellä on välittävä lähipiiri, ystäviä ja rakkautta riittää, ja työkin pitää kiireisenä. Psykoosialttius ei tunnu hänellä olevan suoraan riippuvainen elämän suhdanteista.

Teosta on varmasti ruodittu puhki täällä Blogistaniassa, joten en referoi enempää juonta enkä hahmoja. Kerron vain, millaisia ajatuksia teos herätti minussa mielenterveyden näkökulmasta. Pelkäsin, että teos olisi suomalainen versio leffasta Yksi lensi yli käenpesän, joka on minulla ikimuistoisin mielisairaalakuvaus, kuten varmasti monella muullakin. Leffaan viitataankin itseironisesti, mutta kertoja ei todellakaan ole Jack Nicholsonin inkarnaatio.

Psykoosiin monilla liittyy kaikkivoipaisuuden ja syvän vainoharhan kokemuksia, ja Hurmeen kuvaus vaikuttaakin kovin todenmukaiselta. Raamattu kuluu osastolla puhki profetioiden toivossa, ja maitopurkin kyljestäkin voi lukea salaisia viestejä. Oikeastaan koko maailma, kaikki maailman kaunokirjallisuus on kirjoitettu vain sinua varten. Kulttuuri-ihmisillä sairaus voi ottaa vielä mahtipontisempia muotoja kuin tavallisilla tallaajilla. Osastolla kertoja saa paljon aikaan myös kirjoittajana: hän jopa kirjoittaa pienen näytelmän herra Josef Julius Wecksellistä (1838-1907), joka asui Lapinlahdessa yli 40 vuotta elämästään.

Eniten pidin teoksen suvantovaiheesta, jossa kertoja uppoutuu Algot Untolan alias Maiju Lassilan (1868-1918) moniin persooniin ja värikkäisiin elämänvaiheisiin. Näiden heijastusten kautta nykypäivän ja eilisen luova hulluus vertaantuivat sulavasti toisiinsa. Kirjan historialliset kerrokset luovat tarinaan kaikupohjaa ja uskottavuutta, mutta menneiden hullujen vierailu nykyisyydessä ei johda synkistelyyn.

Olen tänä vuonna käyttänyt paljon aikaa Seilin saaren naiskohtaloista murehtimiseen Katja Kallion ja Johanna Holmströmin romaanien seurassa. Nämä perinteisemmät historialliset romaanit eivät ole suoraan verrattavissa Hurmeen osittain autofiktiiviseen proosaan, jossa mennyttä hulluutta tulkitaan nykyisyyden kautta. Täytyy myöntää, että Hullu on tragedianakin yksi humoristisimmista ja toiveikkaimmista kertomuksista vakavasta mielenterveyden häiriöstä. Kirjaa lukiessani tuli vahva olo, että kuka tahansa meistä voi huomenna olla nippusiteissä suljetun osaston häkissä – koska kuka tahansa meistä voi järkyttyä, haavoittua tai mennä rikki, joko perinnöllisen ominaisuuden tai jonkun elämässä koetun ja käsittelemättömän trauman vuoksi.

Teoksen uskonnollisen elämän pohdinnat ja Raamattu-sitaatit ansaitsisivat ainakin yhden opinäytetyön. Ylipäänsä uskonnollisten kokemusten läsnäolo psykoosissa on aihe, joka kiinnostaa minua, koska se taitaa olla kulttuurisesti universaali ilmiö.

Kirjaa suosittelen vahvasti erityisesti niille, jotka pelkäävät lukea raskaita romaaneja mielenterveyshäiriöistä. Tämä teos ei tule viemään yöunia eikä pelkäämään omaa tulevaa hulluksi tulemistaan. Päinvastoin se antaa työkaluja meille kaikille sanoittaa omia hulluuden momenttejamme ja oppia elämään niiden kanssa.

Minua tämä teos veti voimakkaasti kohti Valoa – sielussa ja ruumiissa.