Yksisarvisterapeutin viemää

ääniäTeos: Jukka-Pekka Palviainen: Ääniä rappukäytävässä (Karisto, 2018)

Paul on keski-ikäinen filosofian lisensiaatti, joka ei ole tehnyt päivääkään ”alan töitä”, vaan elättänyt itseään duunarina kirjapainossa. Kun hänet irtisanotaan töistään, alkaa nousujohteinen ura taloyhtiön puheenjohtajana. Paul saa asennettua asuintalonsa rappukäytäviin valvontakamerat, joiden seurantaan hänellä on oikeus oman koneensa välityksellä. Ja vaikka Paulilla hommia riittää, ei hän voi kieltäytyä te-viranomaisten pakottamista aktivointikurssista, jonne kaiken kukkuraksi päätyy naapurin murheenkryyni, juoppo herra Korttanainen.

Jukka-Pekka Palviainen voisi olla ”man litin” nouseva tähti, jos sellainen genre olisi olemassa. Luin hänen aiemman miesvetoisen teoksensa, jossa päähenkilö oli lievästi kehitysvammainen mies; nyt puikoissa on syrjäytymisvaarassa oleva akateeminen oman polkunsa kulkija, jonka sopeutumattomuus yhteiskuntaan johtuu pääasiallisesti sosiaalisista syistä. Hahmon luomisessa Palviainen iskee naulan kantaan, sillä maamme aktivointikurssit ovat täynnä meitä akateemisia toistaitoisia, joilla ei ole kykyä sopeutua tämän päivän työelämän vaatimuksiin. Aika usein se turhautunut pitkäaikaistyötön, joka pilkkaa aarrekartan luomista, on juuri filosofian, politiikan tutkimuksen tai kirjallisuuden ikuinen opiskelija. Kaikkihan me tiedämme, ettei näiltä aloilta valmistuta mihinkään tuotannolliseen.

Kirjassa Paul kamppailee mutkikkaan äitisuhteensa kanssa, ja kokee ennen näkemätöntä vientiä naismarkkinoilla. Hän käy treffeillä te-kurssin naimisissa olevan vetäjän kanssa, ja tulee temmatuksi suhteeseen naapurin yksisarvisterapeutin kanssa. Veronica edustaa sopeutumattomien toista ääripäätä, ylitsepursuavaa ekstroverttiutta. Hän pystyy ylläpitämään monialaista terapiayritystään perintörahojen turvin; enimmäkseen hän tarjoaa palveluja ystävilleen lahjana tai vaihtotaloudessa.

Paulin neuroosit selittyvät osittain äitisuhteella, koska mies on elänyt vapaan kasvatuksen sen äärimuodossa. Äiti Birgit on ollut miehiä nielevä kuvaamataidon lehtori, joka on joutunut välillä mielisairaalaan lataukseen. Äidin ja pojan symbioosi on ollut tiivis, eikä Paul ole halunnut avautua kotiongelmistaan huostaanoton pelossa. Tässä kuvataan ilmeisesti 70-80-lukujen aikaa, jolloin lataamossa käyvä opettaja sai edelleen pitää työnsä. Vaikka perheen tarinaan liittyy myös jotain traagista, omasta näkökulmastani Palviainen kuvaa myös kadotettua vapauden vyöhykettä – yhteiskuntaa, jossa isoveli ei valvonut joka mutkan takana.

Kirjan hahmot ovat kaikki vinksahtaneita, mutta sympaattisia. Itse nauroin makeimmin te-byrokratian koukeroille, kun taas kerrostalokyttäyksestä jopa ahdistuin. Palviaisen huumori on kuitenkin lempeää, eli siihen voi monenlainen lukija samastua. Teos on kauttaaltaan yhteiskunnallinen, mutta ei erityisen poliittisesti kantaaottava. Joitain samoja juonteita oli tässä ja Ossi Nymanin romaanissa Röyhkeys, mutta Nymanin luoma mieskertoja oli paljon syvemmällä työttömyytensä suossa ja hänellä oli poliittista sanomaa. Minua jopa kiinnostaisi koota antologiaa työvoimapoliittisten toimenpiteiden kuvauksesta nykykirjallisuudessa, sen verran monta kyykytyskurssikuvausta olen viime aikoina lukenut. Itse en ole omista kokemuksistani kirjoittanut muuten kuin tässä blogissa. Juttujani on luettu paljon, ja ehkä senkään takia en saa töitä. Kunnolliset työttömät kun eivät pure kättä, joka heitä ruokkii. Heidän pitäisi olla kiitollisia siitä, että joku entinen työtön tulee valistamaan heitä sadannen kerran ruokaympyrän elementeistä.

Paulin hahmossa jäin kaipaamaan sitä syvää akateemisuutta, mikä monissa alan tyypeissä edelleen piilee, vaikka viimeisestä Kristevan ja Deleuzen ristiin lukemisesta olisi jo parikymmentä vuotta. Olisin pitänyt hahmoa uskottavampana, jos hän olisi droppaillut enemmän nimiä ja vaikeita käsitteitä. Teoksen nykyisyydessä hän jäi liian selkokieliseksi, eli hänestä sai jopa kouluja käymättömän vaikutelman. Varsinkin miehen kirjoittama blogi oli epäuskottava, koska se vaikutti lähes kehityshäiriöisen aikaansaannokselta. Yleensä akateemiset neurootikot saavat aikaan huomattavasti ilkeämpää ja kärkevämpää tekstiä.

Ääniä kerrostalossa on nopealukuinen ja vauhdikas teos, joka toivon mukaan ilahduttaa myös muita kuin pitkäaikaistyöttömiä. Palviaisen tyyli on makuuni hieman liiankin helppolukuista, mutta toisaalta nämä teokset voivat houkutella lukemisen maailmaan myös sellaisia, jotka lukevat vähemmän. Pienen ihmisen ja hänen merkityksekkään arkensa puolustajana Palviainen on omillaan, ja uskon tämän teoksen kautta hänen saavan uusia faneja.

 

 

Unelmien poikamies pallomeressä

IMG_1795Jukka-Pekka Palviainen on tuottelias pirkanmaalainen kirjailija, jonka tuotannosta minulla ei eiliseen päivään saakka ollut havaintoa. Hänen tunnetummat teoksensa ovat lasten- ja nuortenkirjoja, mutta aikuisten romaaneja on häneltä myös tullut tasaiseen tahtiin 2000-luvun alusta.

Minä, eno ja Matti (Karisto, 2017) on jatkoa vuonna 2003 julkaistulle Reinolle, joka kertoo lievästi kehityshäiriöisen nuoren miehen elämästä Raumalla. Teoksen jatko-osassa Reino on varttunut keski-ikään ja menettänyt äitinsä, jonka kanssa on asunut omakotitalossa koko ikänsä. Äidin kuoltua Reinon asuintoveriksi muuttaa vasta eronnut serkku Matti. Kunnioittaakseen äitinsä viimeistä toivomuksta Reino, Heikki-eno ja Matti lähtevät sytyttämään muistokynttilöitä äidin elämän merkityksellisiin paikkoihin.

Teos on lämmin sukutarina ja road movie, jossa pohditaan varsinkin seksuaalisuutta ja naissuhteita. Reinon hahmoa on aiemmin verrattu Forrest Gumpiin: myös hän on ulkoisesti komea, mutta vähän yksinkertainen. Reinon diagnoosilla ei tässä ole väliä, mutta jollain tapaa erityinen hän on ollut koko ikänsä. Onnekseen hän on saanut olla töissä enonsa eläinkaupassa, eikä ole joutunut yhteiskunnan armoille, esimerkiksi työkeskukseen.

Miehet matkailevat enon asuntoautolla lähellä ja kaukana, jopa Uppsalassa saakka. Ruotsinlaivalla Reino päätyy kirmaamaan yökerhoreissun jälkeen pallomereen sen sijaan, että seuraisi häntä piirittänyttä kiimaista omaishoitajanaista tämän hyttiin. Naiset ovat kirjassa itsetietoisia saalistajia, jotka enemmän tai vähemmän pelottavat Reinoa. Tosin on hänellä profiili deittisivustolla, serkun tuunaama. Ei eronneen serkunkaan uudelleenpariutuminen ole ruusuilla tanssia. Oikeastaan kirjassa kunnolla pokaa vain Heikki-eno, jolla on kotona mustasukkainen Ritva odottamassa.

Teos valottaa lempeän ironisesti pikkukaupungin arkea ja sen hieman syrjäytyneiden asukkaiden elämän realiteetteja. Toinen herkullinen hahmo on Reinon nuori ystävä Mia, joka kamppailee masennuksensa kanssa ostamalla yhden kalan viikossa eläinliikkeestä. Mian kiintymys vanhoihin pizzalaatikoihin on surullista, mutta hän ei kuitenkaan ole yksin ongelmiensa kanssa. Helppoa ei ole treffikumppani Ilonallakaan, jonka liian isot tissit voivat jopa olla työllistymisen esteenä. Ilona pitää Reinosta, mutta ei kuitenkaan tohdi ottaa rinnalleen liian yksinkertaista miestä. (Sanaa ”yksinkertainen” en olekaan kuullut aikoihin, sehän varmaan on täysin poliittisesti epäkorrekti nykyään.)

Äidin kirjeitä vanhemmilleen eri paikkakunnilta ja päiväkirjaa Reino päätyy lukemaan, mutta ei välttämättä halua tietää kaikkea tämän miesasioista. Pelko vanhaksipiiaksi jäämisestä kalvaa häntä, ja Palviainen on taitava kaivamaan 60-70-lukujen puheenpartta. Reino itse on 70-luvun alkupuolella syntynyt, ja hänen isänsä identiteetistä nousee yksi juonen ulottuvuus. Teos herättää myös kysymyksiä vammaisuuden ja mielenterveysongelmien periytyvyydestä, ja vammaisten perheen perustamisen haasteista. Teoksesta kulkee kiinnostava aasinsilta esimerkiksi Eve Hietamiehen romaaneihin, joista uusimmassa seurataan kehitysvammaisen pariskunnan yllätysraskautta. Jos siis pidät Hietamiehen Pasasen poikien seikkailuista, pidät takuulla myös tästä teoksesta – huumori on samansuuntaista ja arkinen inhimillisyys loistaa.

Pidin tässä siitä, että Reino esitetään muiden miesten kanssa tasa-arvoisena keskustelukumppanina, jonka omituinen huumori ei ole liian lapsellista. Voisin hyvin kuvitella, että kehitysvammaiset lukijat voisivat pitää tästä ja pystyisivät samastumaan Reinon hahmoon. Dialogia kirjassa on runsaasti, ja se on teoksen suola, sillä varsinkin keskustelut naisista ovat herkullisia.

Kirjassa on myös kiinnostavia huomioita kristinuskosta ja varsinkin ev.lut.kirkon toiminnasta. Reinon äidin nuoruuden hairahdus ruotsalaisen suntion kanssa tuntuu eeppiseltä, ja äidin haudannut naispappi on tietysti lesbo. Eno-Heikillä on ollut intressiä viedä vaimonsa kirkon avioliittoleirille, mutta hän pohtii, ovatko kaikki sen vetäjät pujopartaisia miehiä, joilla on virkattu pipo päässä. Yksimielisyyteen ei päästä siitä, viettääkö Reinon äiti iäisyytensä Jumalan vaiko viimeisen miesystävänsä kanssa.

Teos voi tuntua kevyen viihteelliseltä välipalalta, mutta näennäisen selkokielisyyden takana piilee isoja kysymyksiä keski-iästä ja elämän kriiseistä. Reinon kaltaisella elämänfilosofilla on annettavaa monille meistä, jotka stressaamme ja ahdistumme pikkuasioista. Vaikka Reinokin on hyvin kartalla tämän päivän muoti-ilmiöistä kuten Pertti Kurikan nimipäivistä ja television laihdutusohjelmista, hän osaa suhteuttaa varsinkin liiallisen hypetyksen omaan, verkkaiseen tahtiinsa.