Historian tatuoimalle äidille

Teos: Jean-Jacques Felstein: Auschwitzin naisorkesteri (Minerva, 2021)

Suomennos: Susanna Hirvikoski

Äänikirjan lukija: Tommi Rantamäki

Minulla on blogissa taas työn alla useampi huudahdus viime aikoina suomennetusta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta onneksi mikään taho ei pyydä minua julkaisemaan niitä kaikkia. Viimeisimpänä näistä on ranskalainen kertomus muusikko Jean-Jacques FelsteinIn äidistä, joka selvisi hengissä kahden leirin, Auschwitzin ja Bergen-Belsenin, kauhuista.

Elsa-äiti oli muuttanut juutalaisen perheensä kanssa Saksasta Ranskaan lapsena. Suurin osa hänen perheestään kuoli leireillä, mutta eloon jääneet sukulaiset vaikuttivat sodan jälkeen Ranskassa. Jean-Jacques kasvatettiin ranskalaiseen kulttuuriin, joten hänelle tuli yllätyksenä, että erään kesäleirin aikana hänen äitinsä oli ottanut eron isästä ja muuttanut uuteen elämään Kölniin. Pojasta tuli sukkula kahden maan välillä, mutta tätä elämää ehti kestää vain muutaman vuoden. Pian äiti olikin mennyt naimisiin amerikanjuutalaisen miehen kanssa suvun painostuksesta, ja aloitteli uutta elämää Keskilännen maaseudulla. Tätä uutta onnea ehti kestää vain hetken, sillä Elsa kuoli syöpään nelikymppisenä.

Pelkästään tämä pienen, kolmeen maahan hajoavan ydinperheen tarina olisi kiinnostava, jopa ilman holokaustia. Oireellista myös on, että kirjailija itse sai tietää äitinsä kuulumisesta Auschwitzin orkesteriin vasta 35-vuotiaana. Keskitysleiristä hän tiesi jo nuorena ennen äidin kuolemaa, mutta vaikenemisen kulttuuri varjosti äitisuhdetta. Poika oli nähnyt äidin tatuoinnin, ja kuullut muiden juutalaislasten puhuvan ”Schwitzistä”, mutta teini-ikäisenä 60-luvulla aihe alkoi kiinnostaa häntä pakkomielteen lailla.

Felstein julkaisi tämän kirjan Ranskassa 1990-luvulla, ja jostain syystä Minerva-kustannus on ottanut tehtäväkseen suomentaa näitä vähän vanhempia holokaustikirjallisuuden klassikkoja viiveellä. Minua tässä kirjassa kiinnosti kysymys taiteellisesti tekemisestä ja kokemisesta kuolemanleirillä, ja myös Felsteinin kertomukset Elsa-äidin eloon jääneiden muusikkotovereiden haastattelemisesta. Kirjaprojekti vei miestä laajalti ympäri maailmaa, ja varsinkin Israeliin päätyneiden naisten tarinat olivat silmiä avaavia.

Felstein koki olevansa poliittisesti eri mieltä kaikesta näiden porvarillistuneiden rouvien kanssa, ja keskusteluissa oli tärkeää keskittyä niihin asioihin, joista heidän oli ylipäänsä mahdollista puhua. Osa informanteista oli ollut vankkoja sionisteja jo ennen Auschwitziin joutumista, ja on mahdollista, että visio Israelista piti heitä hengissä. Omaa äitiään hän muistelee vähemmän poliittisena sovittelijana, jonka identiteetti oli häilyvä. Äidin vaatimattomasta luonteesta johtui kai myös, etteivät kaikki haastateltavat muistaneet häntä.

Juutalaismuusikkojen nauttimat etuoikeudet kuolemanleirillä on karu teema, ja moni leiriltä selviytynyt erityistehtävässä palvellut kärsi loppuikänsä valtavasta syyllisyydestä. Päivittäinen mahdollisuus suihkuun oli yksi räikeä luksusetu, joka erotti orkesterin naiset tavallisista ojankaivajista.

Yksi kirjan ikimuistoisista hahmoista on Alma Maria Rose, säveltäjä Gustav Mahlerin veljentytär, joka ehti johtaa naisorkesteria lyhyen ajan ennen kuolemaansa. Hän oli leirillä kapon asemassa, ja orkesterin musiikillisen tason nostaminen oli hänelle ainoa toivoa tuottava asia. Nuoremmille naisille hän oli kunnioitusta herättävä äitihahmo, ja myös natsit kunnioittivat häntä niin, että kutsuivat häntä etunimellä vankinumeron sijaan. Myös Felstein koki kirjaa kirjoittaessaan jääneensä tämän kuuluisan Alman lumoihin niin, että hänestä melkein tuli kirjan keskushenkilö, mutta vaihtoi myöhemmin strategiaansa ja keskittyi enemmän äitinsä ja muiden vähemmän tunnettujen naisten tarinoihin.

Minulla meni kirjaa kuunnellessa Almat sekaisin, sillä muistan vielä jotain Hanna Weseliuksen romaanista Alma!, jossa seikkailee Gustavin vaimo, itsekin säveltäjä. Onneksi googlasin naisten taustat ja tarinat, sillä olisi ollut noloa blogata väärästä henkilöstä. Säveltäjä-Alma siis onnistui pakenemaan natseja Amerikkaan, ja kuoli vasta vuonna 1964 New Yorkissa.

Tämä oli putkeen lukemistani neljästä teoksesta ehkä se, jonka tulen muistamaan parhaiten. Se erottuu siksi, että sodanjälkeinen narratiivi on siinä poikkeuksellisen hyvin kerrottu. Keskitysleirin leipäannoksista ja Mengelen raivokohtauksista kerrotaan kaikissa lukemissani teoksissa jokseenkin samaan tyyliin.

Heimoaatteen ohjaamaa pakolaispolitiikkaa

Teos: Atso Haapanen: Ennen Auschwitzia. Suomen juutalaisten tarina (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tietokirjat ovat jääneet minulla viime aikoina paitsioon, kun jotenkin koen, etten keskity niihin parhaalla mahdollisella tavalla käsitöitä tehdessä. Mutta Atso Haapasen tuore Suomen juutalaisten historiikki kiinnosti kovasti, ja keskittyminen kirjaan oli kohtuullista, vaikka en ehtinyt paljoa muistiin kirjoittaakaan.

Olin hämmentynyt siitä, että yli puolet kirjan sisällöstä olikin minulle tuttua kamaa. Olen lueskellut juutalaisten historiasta Suomessa varsinkin autonomian ajoilta, mutta myöhemmistä vaiheista tiesin vähemmän. Tämän teoksen varsinainen ”pihvi” liittyy juutalaisten pakolaisten saapumiseen Suomeen toisen maailmansodan aikana, ja heidän oikeuksiinsa jäädä maahan turvapaikanhakijoina. Suomen aseveljeys natsi-Saksan kanssa toi tilanteeseen omat haasteensa, ja Haapanen päätyy kertomaan varsin laveasti natsijohtajien taustoista. Himmlerin vierailusta Suomeen vuonna 1942 kerrotaan todella yksityiskohtaisesti, mitä hieman ihmettelin, mutta kirjassa myös kerrotaan sen psyykkisistä vaikutuksista Suomen juutalaisiin. Osa nimittäin alkoi suunnitella muuttoa Ruotsiin tämän vuoksi, sillä Suomea ei enää pidetty täysin turvallisena asuinmaana. Kuitenkin valtaosa juutalaismiehistä palveli maatamme rintamalla, moni varsin ansiokkaasti, ja joillekin oltiin tarjoamassa natsien rautaristi, mutta ymmärrettävistä syistä siitä kieltäydyttiin.

Sosialidemokraattisen puolueen osallisuus pakolaisten vastaanotossa oli myös kiinnostava episodi, ja erityisen ponteva juutalaisten puolustaja oli kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi. Tässä kuitenkin oli oma lehmä ojassa niin, että demarit selkeästi suosivat vasemmistolaistaustaisia juutalaisia, joita he kutsuivat ”meikäläisiksi”. Kaikilla tulokkailla ei ollut toivottua poliittista taustaa, ja joidenkin suhteen puolue oli selkeän skeptinen. Maamme oikeistopuolueilla oli nuivempi suhtautuminen juutalaisiin, ja esimerkiksi silloinen sisäministeri Urho Kekkonen argumentoi heimokansojen vastaanottamisen puolesta ennen ”vieraan” kulttuurin edustajia.

Kirjassa käsitellyistä pakolaishahmoista parhaiten jäi mieleen lääkäri Walter Cohen, joka joutui viranomaisten silmätikuksi rettelöitsijänä. Ajan dokumenteista käy ilmi, etteivät kaikki uudet tulokkaat olleet järin innoissaan heille määrätystä työvelvoitteesta, eivätkä kaikki olleet myöskään tottuneet raskaaseen ruumiilliseen työhön. Walter Cohen oli yksi kapinallisista, joka oli myös onnistunut työskentelemään lääkärinä Pietarsaaressa ilman työlupaa. Hänestä oli myös varoitettu viranomaisia ulkomailta käsin, sillä mies oli huijannut varoja juutalaiselta keskukselta Belgiassa asuessaan. Yllättävän kauan mies kuitenkin sai Suomessa elää, kun taas moni muu karkotettiin, vaikka he eivät olleet yhtä huonossa maineessa kuin Cohen.

40-luvun turvapaikanhakijoiden selviytymiskeinot eivät lopulta poikenneet tämän päivän keinoista. Moni nuori mies yritti tehdä suomalaisen naisen raskaaksi, jotta oleskelulupa olisi irronnut helpommin.

Teos on hyvin asiapitoinen, ja juutalaisten yleisempää historiaa käydään siinä läpi todella pitkällä aikavälillä. Kirjan alkuosa tuntuikin sen tyyppiseltä historiikiltä, joka voisi olla pätevää kamaa esim. yo-kokeisiin valmistautuville. Itse olisin kaivannut tarinaan vähän lisää ”human interestiä”, mutta ymmärrän hyvin valitun kirjoitusstrategian.

Blogissani on työn alla useampi arvio tuoreesta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta olen itselleni armollinen niiden suhteen. Käyn usein läpi lähes kaiken aiheesta julkaistun, mutta toisteisuuden vuoksi en aina raportoi lukemastani. Tässä kirjassa ei ollut toiston vaaraa, sillä Suomesta keskitysleireille päätyneitä oli vain harvoja. Pidin myös siitä, ettei Haapanen mässäillyt holokaustin teemalla, vaan käsitteli sitä suht viileästi.

Kirjaa suosittelen varsinkin nuorille lukijoille ja heille, joita pakolaispolitiikan laajemmat historialliset kaaret kiinnostavat. Itse löysin 40-luvun diskursseista paljon yhtymäkohtia tähän päivään, ja varsinkin IKL-puolueen varjo jäi taas ikävästi kummittelemaan takaraivooni.

Kyseenalaista keskitysleirikirjallisuutta

Cilkan tarinaTeos: Heather Morris: Cilkan tarina (Aula & co, 2020)

Suomennos: Pekka Tuomisto

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Vappuaatto meni jokseenkin alavireisissä tunnelmissa, joten päädyin kuuntelemaan teosta, josta minulla oli jo alkajaiseksi epäilyttävä fiilis. Luin sujuvasti viime vuonna uusiseelantilaisen Heather Morrisin bestsellerin Auschwitzin tatuoija (2019), mutta en vakuuttunut tästä tunteisiin vetoavasta rakkaustarinasta. Siinä oli jotain laskelmoivan kaupallista, vaikka sen paikkaa nuorison valistajana natsiaatteen karmeudesta voidaan myös puolustaa.

Tässä romaanissa oli sivuhenkilönä slovakialainen nuori juutalaisnainen Cilka, joka toimi kahden SS-upseerin seksileluna 16-vuotiaasta alkaen. Cecilia Klein (1926-2004) oli yksi Auschwitz-Birkenaun eloonjääneistä, jonka tarinasta Morris kiinnostui aloittaessaan kirjansa hahmottelua, mutta ei koskaan ehtinyt tavata naista itseään, joka eli suurimman osan elämästään kotimaassaan valtion viraston kirjanpitäjänä. Nuorena Klein tosiaan oli joutunut sekä Auschwitziin ja tämän jälkeen Komin tasavaltaan Vorkutan surullisenkuuluisalle työleirille, yhdelle pahimmista Stalinin vankileirien saaristossa. Laskujeni mukaan hänen reissunsa leireillä kesti n. 13 vuotta.

Morris kertoo ottaneensa teoksessaan taiteilijan vapauden luoda fiktiota. Cilkan tarina ei siis ole pelkästään Cilkan, vaan hän on yhdistänyt tähän hahmoon useiden juutalaisnaisten kokemuksia. Tämän tyyppinen kirjoittaminen on tavallista ei pelkästään historiallisissa romaaneissa, vaan myös tietyntyyppisessä (usein etnografisessa) tutkimuskirjallisuudessa, jossa itse ilmiö on tärkeämpi tuoda esille kuin informanttien henkilöllisyys. Heather Morris taas pohjaa teoksensa Lale Sokolovin (1916-2006), Australiaan päätyneen juutalaisliikemiehen kertomuksiin Auschwitzistä.

Romaanin alkukappaleet koostuvat lähes kokonaan seksuaalisen väkivallan kokemuksista, jotka jatkuvat Vorkutassa samalla brutaaliudella kuin natsien käsissä. Toisaalta neukkulan leirillä hyväksikäyttäjät ovat luottovankeja, joista osa on myös juutalaisia. Joillain naisvangeista, kuten Cilkalla ja hänen läheisimmällä ystävällä Josiella on ns. vakipanoja, ja näin he säästyvät jatkuvista yöllisistä vierailuista parakkien nurkissa. Josie kehittää tunteita sitä luottovankia kohtaan, joka on hänet alun perin raiskannut, mutta Cilka ymmärtää olla kiintymättä mieheen, joka välillä toimii suojelijana, välillä silkkana hyväksikäyttäjänä.

Koska leirillä harrastetaan seksiä, siellä myös synnytetään tiuhaan, kuolleita, kuolemansairaita, mutta myös eloon jääneitä lapsia, jotka joutuvat orpokoteihin kaksivuotiaina. Cilka päätyy lyhyen sairaanhoitajan ”uran” jälkeen kätilöksi improvisoituun synnytyssairaalaan. Välillä hoitajat ja kätilöt joutuvat rangaistuksena pelättyyn ”Monttuun”, varsinkin jos jäävät kiinni lääkkeiden varastamisesta osastojen varastoista.

Näinä korona-aikoina varsinkin leirin kenttäsairaalan olojen seuraaminen oli rankkaa, koska sairaala siirtää jatkuvasti henkilöstöään tuottavuuden nimissä. Osalla lääkäreistä on selkeä tulosvastuu kuolleisuustilastojen ylläpidossa, ja hyvä hoitaja saa aikaan vähintään muutaman kuolinajan merkinnän työvuoron aikana. Päätöksiä elämän pitkittämisestä lääketieteen keinoin tehdään täysin summittaisesti, vaikka osalla hoitohenkilökunnasta on korkeakin koulutus.

Vaikeinta oli ymmärtää Morrisin logiikkaa hahmojen nimeämisessä. Moni ongelma olisi vältetty, jos hän olisi antanut kaikille hahmoille fiktionaalisen nimen. Cilka on Cilka, mutta hänen leiriltä löytämänsä tuleva aviomies Ivan on Aleksandr. Tsekkiläisen Ivan Kovachin Yhdysvalloissa asuva poika oli erityisen pahoillaan isänsä hahmon epätarkkuudesta, ja on haastanut Morrisin ja tämän kustantamon oikeuteen historian vääristelemisestä. Toinen asia, josta perikunta oli erityisen pahoillaan, oli tarinointi Cilkan lääkevarkauksista – he nimittäin kokevat, ettei tämä hyvin pedantti ja oikeudentuntoinen nainen olisi voinut elää moisista teoista kumpuavan syyllisyyden kanssa.

Toki teoksessa on myös kiistämättömiä vahvuuksia. Koen Morrisin tarinankertojan äänen vahvaksi ja sopivan koruttomaksi. Kaunokirjallisena teoksena se nousee pelkän viihdekirjan statuksen yläpuolelle, ja harvinaisen karmivaa ja toivon mukaan opettavaista on tutkia niitä hierarkioita, joita tämän tyyppisissä ääriolosuhteissa syntyy alisteisessa asemassa olevien vankien välille. Kuinka aina osa porukasta onnistuu sumplimaan itselleen etuoikeuksia, se on inhimillistä, mutta samalla raivostuttavaa.

Vastaavia kirjallisia oikeusjuttuja on ollut viime aikoina myös Suomessa, eikä noissa keisseissä ole käsitelty jotain niin suurta asiaa kuin holokaustia tai Gulagia. Jään uteliaana seuraamaan keissin etenemistä, sillä tavallaan myös tämä negatiivinen julkisuus voi lisätä Morrisin romaanien myynnin kasvua. Toistaiseksi kirjailija ja alkuperäinen kustantamo, St. Martin’s Press, ovat pidättäytyneet keissin kommentoinnista julkisesti.

 

 

 

Ensimmäinen aforismipostaukseni

Teos: Stanislaw Jerzy Lec: Vastakarvaan. Siistimättömiä mietelmiä. (Otava, 1968)

Suomennos: Tuomas Anhava ja Ville Repo

Olen viime päivät käynyt läpi kirjahyllyjäni vakavassa karsimishengessä, ja etsinyt samalla maahaasteeseen uutta luettavaa. Yli puolet maahaasteen kirjoista on löytynyt omasta hyllystäni, ja sääntönä on se, ettei jo luettuja kirjoja saa ottaa mukaan. Lukematonta Itä-Eurooppa-osastoa on hyllystä löytynyt eniten, eivätkä kaikki kirjat ole olleet kovin helppoja.

Nyt ollaan todellisen jännän äärellä, sillä edessäni on puolalainen aforismikokoelma legendaariselta Stanislaw Jerzy Leciltä (1909-1966). Vaikka en ole koskaan lukenut miehen tuotantoa, nimi tuntuu tutulta, ja ilmeisesti olen aforismikokoelmankin ostanut omalla rahalla. Valitettavasti tässä välillä on vain käynyt niin, että olen tullut allergiseksi aforismeille, enkä muutenkaan ole koskaan tainnut lukea kokonaista aforismikokoelmaa kannesta kanteen. Genre tuntuu kaikista kirjallisuuden lajeista vieraimmalta, mutta nyt aion yrittää kaivaa esiin jotain sanottavaa Lecin viisaudesta.

Olen sitä mieltä, ettei näitä aforismeja voi ymmärtää tietämättä jotain Lecin henkilöhistoriasta ja asemasta kommunistisessa Puolassa. Hän syntyi Lvivin kaupungissa silloisessa Itävalta-Unkarissa juutalaiseen aatelisperheeseen; hänen isänsä oli paroni. Nuoruudessaan hän eli Wienissä ja Lvivissä, ja omasi kommunistisia sympatioita jo ennen toista maailmansotaa. Sodan aikana hän joutui Ternopilin kuolemanleirille kaivamaan omaa hautaansa, mutta onnistui pakenemaan leiriltä mellakan aikana, jolloin vangit tappoivat vartijansa. Hän toimi sitten Puolassa partisaanina kirjoittaen neuvostomielisiin lehtiin. Sodan jälkeen hän sai majurin arvon ja lähetettiin Wieniin Puolan kulttuuriattaseaksi palkintona sodan aikaisesta urhoollisuudesta.

Lec ilmaisi tyytymättömyyttään uuteen kommunistihallintoon jo pian sodan jälkeen, ja päätti muuttaa perheineen Israeliin vuonna 1950. Hän ei kuitenkaan sopeutunut uuteen maahan, ja perhe jakaantui avioeron jälkeen. Hän palasi poikansa kanssa Puolaan vuonna 1952 ja oli muutaman vuoden julkaisukiellossa valtion harjoittaman sensuurin vuoksi. Noina vuosina hän elätti itseään kääntäjänä. Varsovassa hänet tunnettiin kahvilaintellektuellina, joka työskenteli mielellään Stare Miastron kuppiloissa. Tuosta statuksesta hän oli itseironisen tietoinen:

”Kahvilaintellektuelli” ei ole mikään yksiselitteinen nimitys. Pitää mainita, mistä kahvilasta.

50-luvun loppupuolella hänen runojaan ja aforismejaan voitiin vihdoin julkaista, ja hän nousi suureen kansansuosioon. Puolalaiset ovat arvostaneet hänen runojaan jopa enemmän kuin aforismeja, mutta aforismit ovat lentäneet kauemmas maailmalle. Vaikka hän aforismeissaan viljelee pisteliästä satiiria kommunistihallintoa kohtaan, hän sai aikanaan valtiolliset hautajaiset. Kuolemasta hänellä oli selkeä käsitys:

Kuolinilmoituksen päätteeksi: Hän ei ole kuollut. Hän on vaihtanut elämäntapaa.

Lecin aforismeissa on ilahduttavaa hajontaa: kaikki eivät liity Puolan kansalliseen politiikkaan, vaan valtaosa on sovellettavissa yleisinhimillisellä tunteiden ja kokemusten skaalalla. Mukaan mahtuu myös mietteitä uskonnosta, välillä tarkennettuna juutalaisuudesta. Lec tuntuu tunteneen myös kristinuskoa, ja biografian mukaan hän oli käynyt ”evankelista” lukiota. Mietteet uskonnosta eivät tunnu täysin ateistisilta, vaan Lec etsii Jumalalle ja pyhimyksille inhimillisempiä kasvoja. Pyhimyksien palvonnasta, jolle katolisessa Puolassa on pitkä perinne, hän sanoo:

Minä luen pyhimysten elämäkertoja mielelläni lopusta alkuun, siinä uskossa että jostakusta voisi ajan oloon tulla jälleen ihminen.

Monissa mietteissä pohditaan ns. älykköjen asemaa yhteiskunnassa, ja oman tietämisen tai tietämättömyyden rajoja:

Tietämättömyytemme valloittaa yhä uusia maailmoja.

Jostain syystä ajattelin aforismeja lukiessani eniten Donald Trumpia. Lecin poliittiset pohdinnat ovat siinä mielessä ajattomia, että ne soveltuvat tutkimaan mitä tahansa epädemokraattista tilannetta. ”Mitä pienemmät kansalaiset, sitä suurempi imperiumi” kuulostaa hieman USA:n tilanteelta. Lähes lukutaidottomista diktaattoreista hän tokaisi näin:

Annettakoon barbaarille käteen puukko, pistooli, kanuuna, mutta ei kynää, herrannimessä! Hän tekee sillä teistäkin barbaareja.

Vastakarvaan-kokoelma koostuu kolmesta osasta, jotka on julkaistu vuosina 1957-1966. Viimeinen kokoelma on ohuin, ja viimeisistä aforismeista näkee jo kuoleman odotuksen. Eniten löysin suosikkiafoja kakkoskokoelmasta, jossa oli enemmän elämänmakua kuin kahdessa muussa. Omat suosikkini eivät niinkään liity poliittiseen valtaan, vaan hengellisyyteen ja kirjoittamiseen.

Ykköskokoelmasta nousi esiin kirkkaana helmenä tämä teesi, joka kyseenalaistaa kaikkien aforismikokoelmien oikeutuksen:

Tuli vastaan mies, jonka lukeneisuus oli niin vähäinen, että hänen täytyi itse keksiä omat klassikkositaattinsa.

Kakkoskokoelmassa minulla oli monta suosikkia, mutta eniten kosketti tämä yksinkertainen kysymys, jonka mielelläni ottaisin valotauluksi moottoriteille:

Tiedätkö tunnussanan omaan sisimpääsi?

Ja lopuksi kolmoskokoelmassa mieshän kuulostaa aivan Antti Holmalta!

Bethlehemin pitäisi sijaita Sodoman ja Gomorran tienoilla, missä vain mahdollista.

Kokoelman luettuani koen suurta helpotusta, sillä hommasta ei jäänyt lainkaan niin teennäinen jälkimaku kuin odotin. Kirjaakaan en tämän ensi kokemuksen pohjalta olisi heittämässä vielä mäkeen, vaan joku saattaa vielä saada sen minulta lahjaksi. Kirjaa lukiessa yksikään aforismi ei tuntunut turhalta, mutta jokaisen afon kohdalla, joka sisälsi sanan ”elämä” hirnahtelin mattinykäsmaisille viboille.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 75/196: Puola.

Eloon jäämisen numerologiaa

Teos: Heather Morris: Auschwitzin tatuoija (Aula&co, 2019)

Suomennos: Pekka Tuomisto

Kauan sain odottaa kirjaston jonossa Auschwitzin tatuoijaa, ja odotukseni kirjaa kohtaan olivat korkeat. Kyseessä on varsinainen hittikirja, joka perustuu Heather Morrisin viime vuosikymmenellä kuulemaan tositarinaan. Lale Sokolovin poika oli Heatherin ystävän ystävä, ja mies kutsui Heatherin isänsä luo kuulemaan tarinaa, jolle isä etsi puolueetonta kuulijaa.

Vuosi oli 2003, Morris haastatteli Lale Sokolovia kolmen vuoden ajan aina tämän kuolemaan saakka ja suunnitteli julkaisevansa tarinan elokuvakäsikirjoituksena. Teoksen tarina on pitkä ja mutkikas, mutta se vihdoin julkaistiin romaanina vuonna 2018.

Uusseelantilaissyntyinen Morris on jo kypsään ikään ehtinyt esikoiskirjailija, joka työskenteli lähes koko aikuisikänsä sosiaalityöntekijänä Australiassa. Inspiroivaa hänen kirjailijanurassaan on peräänantamattomuus: hän jaksoi uskoa projektiinsa ja puurtaa työn ohessa, ja tällä polulla todella mentiin tarina edellä. Joskus tarina löytää kirjailijan, ja tuolloin projektia usein edistää kertomisen tarve pikemminkin kuin menestyksen kiilto silmissä.

Lalen ja Gitan rakkaustarina on uskomattoman koskettava, ja sijoittuu myös osaksi Australian siirtolaisuuden historiaa. Lale Sokolov säästi elämäntarinansa kertomisen puolisonsa kuoleman jälkeiseen aikaan, ja vaikenemisen syy oli selkeä: pariskunta pelkäsi saamaansa mahdollista kritiikkiä muilta juutalaisilta siksi, että Lale tatuoijana jäi henkiin etuoikeutetun asemansa vuoksi. Ja Gita jäi henkiin Lalen urotöiden kautta: ilman salakuljetettua ruokaa ja lääkkeitä hän olisi kenties kuollut lavantautiin tai nälkään jo ensimmäisenä leirivuotena.

Teos kertoo hyytävästi Birkenaun (eli Auschwitzin uudemman siiven) leirin vankien sisäisistä hierarkioista ja nokkimisjärjestyksestä. Mitä suurempi vangin numero, sitä heikommassa asemassa hän oli muiden vankien parissa. Varsinkin varhain tulleet naiset onnistuivat erottautumaan muista vangeista esimerkiksi hankkimalla itselleen parempia vaatteita kuin vangin puvun, ja jotkut naisista olivat saaneet erityisluvalla pitää kauniit, pitkät hiuksensa. Tällaisilla naisilla oli usein salasuhde SS-sotilaan tai kapon kanssa, ja seksuaalisen hyväksikäytön hyväksyminen oli myös joillekin eloonjäämiskeino.

Koska teos on tosi tarina, monet lukijat varmasti arvioivat sitä ensisijaisesti uskottavuuden saralla. Morris on tehnyt haastattelujen lisäksi valtavasti taustatyötä tarinan saamiseksi koherenttiin muotoon, sillä Lale Sokolov ei kertojana paljoa kontekstualisoinut tarinaansa, ja kronologiassakin oli aukkoja. Kirjaa on kirjoitettu myös historialliset faktat edellä, ja tämän vuoksi sen ilmaisu jää paikoitellen faktojen vangiksi. Toisin sanoen en ollut vaikuttunut teoksesta romaanitaiteen näkökulmasta, mutta dokumenttiromaanina se löytää lukijansa. Sillä on myös romaanin ulkoisia tavoitteita, eli sen tarkoituksena on toimia kollektiivisena muistina seuraaville sukupolville asioista ja tapahtumista, joihin kaikki eivät enää usko.

Uskon, että tämä tarina tulee valloittamaan maailman paremmin elokuvana tai tv-sarjana kuin kirjana. Romaanina se ei noussut minun tarinameressäni ainakaan yhdenkään aiemman lukemani keskitysleiritarinan yläpuolelle, ja varsinkin kielellisesti se oli pettymys. Toisaalta teos voi olla hyvinkin vahva elämys sellaisille lukijoille, jotka eivät vielä ole lukeneet montaa keskitysleiriltä selviytyneen tarinaa.

Itse ammensin enemmän jokaisesta lukemastani viimeaikaisesta suomalaisesta holokaustikirjasta (mm. Max Manner, Päivi Lipponen ja Juha Siro), jotka olivat vahvemmin fiktiota kuin Auschwitzin tatuoija. Lipposen teoksessa tosin oli myös dokumenttiromaanin elementtejä.

Koska elämme holokaustin kieltämisen aikaa, yksikään holokaustista kertova romaani ei ole turha, ja jokaiselle on yleisönsä. Pitää myös muistaa, että eri lukijoiden tietomäärä aiheesta on erilainen, ja joillekin juuri tunteisiin vetoava rakkaustarina on paras mahdollinen tapa oppia synkistä historiallisista faktoista.

Viipurilaista seksäpiiliä

iiris_kahariJatketaan taas unohdettuihin kotimaisiin naiskirjailijoihin tutustumista. Iris Kähäri (1914-1995) oli aikanaan kovinkin suosittu ja tuottelias kirjailija, jonka tuotantoon mahtui romaaneja, satuja, kuunnelmia ja teoksia niin aikuisille, nuorille kuin lapsillekin. 1950-luvulla uransa aloittaneen viipurilaissyntyisen kirjailijan teemat liittyivät pitkälti luovutettuun Karjalaan ja naisen muuttuvaan yhteiskunnalliseen asemaan. Kähärin kerronta on kiinnostavan modernistista ja kokeilevaa, jopa impressionistista.

Romaani Rikastua, rakastua (Otava, 1971) ei ole Kähärin teoksista tunnetuin, mutta edustanee hänelle tyypillisintä aihepiiriä. Päähenkilönä on arviolta kolmikymppinen neiti Veera Rettola, joka kuuluu sveitsiläiseen Retterien emigranttisukuun, mutta se on suomalaistamisbuumin paineissa vaihtanut nimensä. Retterien isä on tullut maahan perustamaan meijeritoimintaa monien maamiestensä lailla, mutta ei ole onnistunut busineksissaan samalla lailla kuin monet muut. Isän kuoltua perhe on suomalaistunut, vaikka he osaavatkin edelleen puhua isänsä kieltä. Tästä monikulttuurisesta ulottuvuudesta ei lopulta kerrota paljoa, vaan isä-Retterin osa vaikuttaa ohuelta.

Veera työskentelee Viipurissa kirjakaupan myyjänä ja haaveilee, kuten teoksen nimikin viittaa, rikastumisesta ja rakastumisesta. Romaanin aikana hän ehtii rakastua onnettomasti esimiehensä ukkomiespoikaan ja muuttaa omilleen siskonsa perheen luona, näin maistaen ensimmäistä kertaa elämässään paheellista jazz-elämää. Teoksen aikajana on noin vuosi (1935-6), ajat ovat rankat sekä poliittisesti että taloudellisesti. Kirjat kuitenkin edelleen tekevät kauppansa Viipurissa, joten Veeran toimeentulo on jokseenkin turvattu.

Teos on omituinen sekoitus vanhoillista säädyllisyyttä ja uskaliasta erotiikkaa. Veera joutuu melkein parinvaihtotilanteeseen rakastettunsa Lasse Hallerin pyörityksessä, sillä Lasselle ja tämän venäläistaustaiselle vaimolle Jenjalle on luontevaa pitää juhlia, joissa he kuhertelevat vieraidensa kanssa. Hän pitää yllä toivoa Lassen eroamisesta, mutta Lasselle se ei ole lainkaan ajankohtaista. Viipurin paremmissa piireissä riittää suvaitsevaisuutta mitä omituisimpia aviojärjestelyitä kohtaan. Veera ei koe kesähuvilan swingers-henkistä nautiskelua täysin omakseen, mutta haksahtaa vielä rakastajansa vaimon poikaystävään, juutalaiseen jazzpianistiin Saliin – ehkä kostoksi tai etsiäkseen unohdusta.  Ylipäänsä kaupungin sinkkujen seuraelämä on rohkeaa ja nuoret naiset testaavat rajojaan – usein kellariloukoissa ja porttikongeissa, sillä vuokrahuoneisiin ei usein voi yövieraita päästää.

Poliittinen analyysi kiteytyy Veeran ja tämän esimiehen, vanhan kirjakauppias Hallerin, keskusteluihin – vanha mies haluaa testata nuoren naisen maailmankuvaa kyselemällä tältä Abyssinian valloituksesta tai Espanjan sisällissodasta. Nuori kollega Kiiski hankkii kaupassa lisätuloja myymällä milloin minkin puolueen arpoja. Iikooällä on läsnä painostavana elementtinä, mutta sen vaalivoitollekin nauretaan. Muusikko Sali omaa amarkistigeenejä ja toteuttaa itseään IKL:n vaalijulisteita repimällä. Juutalaiskysymys on tavallisten kansalaisten huulilla, ja lähes kaikilla on rasistisia mielipiteitä ja lempinimiä juutalaisista, myös Veeralla. Veeran oma lähipiiri on selkeästi työläistymässä ja kääntymässä poliittisesti kohti vasenta laitaa. Esimerkiksi hänen siskonsa lapsia ei kannusteta oppikouluun, vaan uutta koulutusmuotoa, ammattikoulua pidetään heidän perheessään ainoana sopivana väylänä.

Kähäri maalaa menettämänsä synnyinkaupunkinsa kortteleita uskollisen tarkasti, jopa niin tarkasti, että lukija olisi hyötynyt kartasta. Teoksessa on niin paljon paikkojen kuvausta, että henkilöiden psykologinen syvyys kärsii. Veeraan pääsee tutustumaan lähikontaktissa, sillä Kähäri käyttää kirjallisena tehokeinona sisäistä puhetta. Tämä oli kuitenkin minusta vaikeaselkoista tai puuroutuvaa, ja suoraan sanottuna en jaksanut kaikkia Veeran monologeja lukea. Hän tuntui henkilönä liian kunnolliselta tai oikeamieliseltä paljastaakseen mitään todellista salaisuutta itsestään. Toisaalta ajan henki ja pienet historialliset detaljit, kuten naisten keskustelut ”seksäpiilistä” tuon ajan muotilehtien ympärillä, olivat herkullisia. Se, kuinka tullimies Haller yrittää lahjoa Veeraa pakkahuoneen huutokaupasta saamillaan banaaneilla, on koomista. Naisurheilun suosio Karjalan maakunnassa on huimaa, ja Veera itsekin seuraa kiinnostuksella siskontyttönsä Raisan pesäpallouraa. Teoksesta voi poimia hienoja tunnelmapaloja Viipurin eläväisestä arjesta. Juonen ja henkilöhahmojen suhteen olisin odottanut enemmän.

Kähäristä on saatavilla paljonkin taustamateriaalia Ylen arkistossa. Hän oli kiinnostavan ristiriitainen kirjailija, joka loi itsenäisiä ”uuden naisen” hahmoja, mutta eli itse kansanopiston rehtorin kotirouvana käyttäen hyväkseen rouvuuden mahdollistaman ajan kirjoittamiseen. Siitä pidin tässä teoksessa erityisen paljon, että mitään ”Karjala takaisin”-retoriikkaa ei pääse nousemaan eikä pahimpia (maalaisen) karjalaisuuden kliseitä viljellä. Kuvaukset matkoista Antrean pitäjän ”kesämaalle” ovat raikkaita. Murrepuhetta on maltillisesti, kukkopilleihin puhallellaan ja rinkeleitä särvitään aamukahvilla, mutta viipurilaisuuteen liittyvät myös kosmopoliitit maut ja sävyt.

Kähärin henkilökuvassa minuun teki vaikutuksen se, että kirjailija tunnusti olevansa kykenemätön leipomaan piirakoita. Tämän vuoksi lukisin häneltä vielä toisen romaanin, vaikka en tähän ensimmäiseen  leimahtaen rakastunutkaan.